Euromaiden ryhmän puheenjohtaja ja Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker yritti tyrmätä epäilyt Kreikan mahdollisesta erosta euroalueesta viime maanantaina. “En kuvittele sekuntiakaan, että Kreikka eroaisi euroalueesta. Se on hölynpölyä, se on propagandaa”, Juncker sanoi EUobserverin mukaan euromaiden valtiovarainministerien kokouksen jälkeen järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Junckerin mukaan EU:n on kunnioitettava Kreikan demokratiaa, “mutta kreikkalaisten tulee tietää, että meillä on sopimus ja että se on pantava toimeen”. Samalla hän vihjasi, että leikkausten toimeenpanoon voidaan ehkä antaa lisää aikaa, jos Kreikka onnistuu muodostamaan hallituksen.

Kreikan hallitusneuvottelut kuitenkin epäonnistuivat eilen, ja maassa järjestetään uudet vaalit. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble piti eilen Kreikan eroa eurosta mahdollisena.

“EU-sopimukset julistavat euron ‘peruuttamattomaksi’ eivätkä mahdollista eroamismenettelyä”, kirjoittaa uutispalvelu Bloomberg. “Joulukuussa 2009 julkaistu Euroopan keskuspankin lakiosaston tutkimus piti erottamista tai eroamista ‘niin haastavana sekä käsitteellisesti, laillisesti että käytännöllisesti, että sen mahdollisuus on lähellä nollaa”.

EUobserver: Juncker slams Greek euro-exit ‘propaganda’ (15.5.12)

La Stampa: The euro exit is a bluff (15.5.12)

Bloomberg.com: Greek Vote Escalates Crisis as Schaeuble Raises Euro-Exit (Update 1) (15.5.12)

Viime sunnuntaina järjestettiin osavaltiovaalit Saksan suurimmassa osavaltiossa, 18 miljoonan asukkaan Nordrhein-Westfalenissa. Alustavien tulosten mukaan aiemmin vähemmistöhallituksena hallinneet sosiaalidemokraatit SPD ja vihreät saivat enemmistön osavaltioparlamenttiin (39,1 ja 11,3 prosenttia), ja konservatiivit menettivät suurimman puolueen asemansa pudoten 26,3 prosenttiin.

Muiden osavaltioiden vaaleissa tappioita kärsineet ja myös liittotasolla vaikeuksissa olleet vapaat demokraatit (FDP) lisäsivät kannatustaan parilla prosenttiyksiköllä 8,6 prosenttiin, ja piraattipuolue murtautui äänikynnyksen yli nyt myös Nordrhein-Westfalenissa saaden 7,8 prosenttia äänistä. Vasemmistopuolue putosi 5,6 prosentista äänikynnyksen alle 2,5 prosenttiin, ja menetti näin kaikki edustajansa.

Neues Deutschland: SPD legt zu, CDU stürzt ab (14.5.12)

Spiegel Online: NRW-Wahl 2012. vorläufiges Endergebnis

Kreikan vaalien suurimman voittajan, parhaillaan hallitustunnustelijana olevan vasemmistolaisen SYRIZA:n talouskriisiohjelma merkitsee toteutuessaan tosiasiallisesti maan eroa euroalueesta, vaikka puolue ei ole tätä suoraan vielä myöntänytkään, arvioi Lontoon yliopiston taloustieteen professori Costas Lapavitsas The Real News Networkin haastattelussa.

“[SYRIZA] on kehitellyt parin viime kuukauden aikana ohjelman, joka viime kädessä sanoo, että puolue aikoo jättää velat maksamatta, että velkoja tutkimaan asetetaan komissio ja että velkojen mitätöintiä tullaan ajamaan raivokkaasti. Tällä tavalla he aikovat helpottaa Kreikan velkaongelmaa. Tämän ohella puolue aikoo tasata tulo- ja varallisuuseroja ja myös toteuttaa teollisuuspolitiikkaa, joka järjestelee Kreikan talouden tuottavan sektorin uudelleen. Tämän kaiken he väittävät olevan mahdollista samalla, kun Kreikka on jäsenenä euroalueessa.”

Lapavitsas ei kuitenkaan usko, että puolueen ajamat toimenpiteet ovat yhteensopivia euroalueen jäsenyyden kanssa. Hän arveleekin, että jossain vaiheessa puolueen on katsottava todellisuutta silmiin ja myös vastattava äänestäjilleen, jotka kyllä Lapavitsasin mukaan kannattavat velkojen mitätöimistä mutta eivät haluaisi luopua eurosta.

“Äänestäjät eivät tällä hetkellä oikein tiedä, mikä olisi oikea tie ulos nykytilanteesta. Vaalitulos on kahden asian, suuttumuksen ja hämmennyksen, sekoitus. Ihmiset olivat valmiita äänestämään SYRIZA:a, koska se ilmensi mainittua suuttumusta niin voimakkaasti, mutta puolue varoi tarkkaan ottamatta euroa puheeksi, koska se tietää, että rahaliitosta eroaminen pelottaa ihmisiä, se on jotain, mitä ihmiset eivät haluaisi. Joten he ovat olleet aiheesta hiljaa. Minun näkemykseni on, että pitemmän päälle tilanne on kestämätön. Ihmiset alkavat jo nyt tajuta enenevässä määrin, että jos SYRIZA:n ohjelma pannaan toimeen, niin myös jäsenyys eurossa nostetaan pöydälle.”

The Real News Network: People of Greece Shake Europe (7.5.12)

www.youtube.com/watch?v=OUbRkJyAPHk

Kreikassa sunnuntaina käytyjen vaalien tuloksena vanhat valtionhoitajapuolueet, konservatiivien ND ja sosiaalidemokraattien PASOK kärsivät murskatappion. Vasemmistolaisten järjestöjen ja puolueiden liitto SYRIZA nousi 16,76 prosentin kannatuksella toiseksi suurimmaksi puolueeksi heti ND:n jälkeen.

ND sai 18,88 prosenttia äänistä, mutta Kreikan vaalijärjestelmän mukaisesti eniten ääniä saanut puolue saa automaattisesti 50 lisäpaikkaa parlamenttiin. Tämä “lisä” muodostaa puolet ND:n nyt käydyissä vaaleissa saamista 108 edustajanpaikasta.

PASOK:in kannatus jäi 13,19 prosenttiin. Kreikan kommunistinen puolue KKE nosti kannatustaan yhdellä prosenttiyksiköllä, saaden 8,47 prosenttia äänistä.

ND ilmoitti miltei heti, ettei se onnistu hallituksen muodostamisessa, jolloin vuoro siirtyi SYRIZA:lle. KKE ilmoitti kuitenkin vaalien jälkeen, ettei pidä vasemmistovoimista muodostettavaa hallitusta mahdollisena.

“Haluaisimme vastata jälleen kerran SYRIZA:n vaalien jälkeen monesti toistamaan ehdotukseen vasemmistohallituksesta”, kertoi puolueen keskuskomitea KKE:n kotisivulla.  “Vastauksemme on selkeä eikä meidän tarvitse eritellä sitä, mitä kaikki näkevät muutenkin: äänien ja edustajanpaikkojen määrä ei ole riittävä. Ehkä SYRIZA ajattelee sen olevan riittävä, sillä puolue pyrkii hakemaan tukea ja ääniä kaikkien puolueiden kansanedustajilta. Selvennämme kantaamme: sanomme edelleen ‘ei’ yhteistyölle, sillä viime kädessä emme ole päätyneet tähän ei-kantaan vaalitulokseen liittyvien suurten tai matalien odotustemme vuoksi.”

KKE ei kannanottonsa mukaan edes odottanut suurta äänivyöryä itselleen, koska “KKE:n menestys vaaleissa on ennen kaikkea riippuvainen paitsi taistelevasta kansanliikkeestä, myös voimakkaan enemmistövirtauksen syntymisestä, joka on vapautunut kaikkien hyvin tuntemista ongelmista ja myös syntyneistä harhakuvitelmista.”

KKE uskoo jatkossa hyötyvänsä siitä, ettei se tule sekoitetuksi epäonnistuneisiin hallituskuvioihin. “Pidämme merkittävänä, myönteisenä ja samanaikaisesti tärkeänä perintönä tulevalle kehitysvaiheelle, että asetuimme yksin kaikkia eurooppa- ja EU-myönteisiä voimia vastaan”.

IDM: Greek elections: If the Left were united they could have won (7.5.12)

KKE: On the results of the elections of the 6th of May 2012 (6.5.12)

Greek Reporter: Greece Election Results 2012 (final numbers)

Kirjoituksessa pyritään hahmottelemaan ne taloudelliset askeleet, jotka ovat välttämättömiä EU:n kaltaisen kapitalistisen talouden muuntamiseksi sosialistiseksi taloudeksi. Tutkiskelemme asiaa hyvin konkreettisesti ja teemme yksilöityjä toimenpide-esityksiä. Esittämämme toimenpiteet eroavat huomattavasti 1900-luvun eurooppalaisen sosiaalidemokratian perinteestä.

John Maynard Keynes huomautti aikanaan, että käytännölliset poliitikot, olivatpa he varovaisia tai rohkeita, soveltavat aina tietämättään jonkin kuolleen taloustieteilijän ajatuksia. Uusliberalismia kannattavat poliitikot toistavat, tietävätpä he sen tai eivät, taantumuksellisten itävaltalaistaloustieteilijöiden, Ludwig Misesin ja Friedrich Hayekin, ajatuksia. Sosialistiset politiikot puolestaan tarjoilevat yksinkertaistetussa muodossa kauan sitten kuolleiden saksalaisten sosiaalidemokraattitaloustieteilijöiden kuten Karl Kautskyn, Eduard Bernsteinin ja Otto Bauerin ajatuksia.

1. Tausta

Vallitseva sosialismin näköala on perustunut historiallisesti katsoen Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (SPD) ennen ensimmäistä maailmansotaa kehittämiin ajatuksiin. SPD oli sosialistisen internationaalin suurin ja vahvin puolue, ja sen aatteet vaikuttivat muihinkin puolueisiin, kuten Iso-Britannian työväenpuolueeseen[1] ja Euroopan kommunistipuolueisiin. Lars Lih (2006) on osoittanut, missä mitassa jälkimmäisten kannattama leninismi oli tosiasiassa vain uudelleenpaketoitua saksalaista sosiaalidemokratiaa.[2] Olemme tottuneet näkemään sosiaalidemokratian ja kommunismin toisistaan hyvin poikkeavina suuntauksina, mutta suurin osa kommunistisista puolueista hylkäsi kommunismin alkuperäisen ominaispiirteen, aseelliseen kansannousuun valmistautumisen, jo ajat sitten. Alkuperäisen tavoitteen ovat säilyttäneet vain Aasian ja Etelä-Amerikan maolaispuolueet, ja kaikki muut vasemmistopuolueet ovat tässä mielessä sosiaalidemokraattisia.

Kun käytämme sanaa “sosiaalidemokraattinen”, viittaamme perinteeseen, joka oli olemassa ennen vuotta 1914. 1950-luvulla Saksan sosiaalidemokraatit hylkäsivät tavoitteensa tuotantovälineiden julkisesta omistuksesta, minkä jälkeen käsitteen “sosiaalidemokraattinen” jokapäiväinen merkitys muuttui ja tarkoitti nyt suuntausta, joka oli jonkin verran sosialismista oikealla. Sosialistit Iso-Britannian työväenpuolueessa ja Ranskan sosialistisessa puolueessa asettuivat 1960-luvulla tätä sosiaalidemokratian myöhäisempää merkitystä vastaan, mutta haluaisimme joka tapauksessa esittää, että Iso-Britannian työväenpuolue kadotti sosiaalidemokraattisen luonteensa vasta sen jälkeen, kun se luopui vuoden 1918 ohjelmallisista sitoumuksistaan:

“Sen varmistaminen, että käsillään tai aivoillaan työtä tekevät saavat työnsä kaikki hedelmät niin oikeudenmukaisesti jakautuneena kuin tuotannon, jakelun ja vaihdon välineiden yhteisen omistuksen ja kunkin teollisuus- ja palvelualan kansanvaltaisen, parhaimman saatavissa olevan hallinnointijärjestelmän perustuksella on mahdollista.”

Tony Blairin poistettua tämän ohjelmallisen vaatimuksen ei työväenpuolueella enää ollut mitään yhteyttä sosiaalidemokratiaan sen alkuperäisessä merkityksessä.

Eurooppalainen sosiaalidemokratia – toisin kuin venäläinen – sai tilaisuuden yrittää taloudellisen järjestelmän muuttamista vasta 1940-luvulla. Iso-Britannia, äskettäin muodostettu Saksan demokraattinen tasavalta (DDR), Tšekkoslovakia, Puola ja muut maat ryhtyivät taloudellisiin uudistuksiin, joissa oli tiettyjä yhteispiirteitä:

• teollisuuden avainalat otettiin valtion omistukseen
• koulutuksesta ja terveydenhuollosta tehtiin valtion tarjoamia ilmaisia palveluita
• julkisomisteisista asunnoista tuli uuden rakentamisen vallitseva muoto
• suurmaaomistusta pyrittiin vähentämään joko takavarikoinnilla tai perintöveroilla
• valtio harjoitti täystyöllisyyspolitiikkaa

Ilmeisiä erojakin oli. Itä-Saksassa ja Tšekkoslovakiassa maatalous otettiin pitkälti valtion hallintaan, kun taas Iso-Britanniassa ja Puolassa valtiontilat näyttelivät huomattavasti pienempää osaa; Iso-Britanniassa valtio puuttui maatalouteen lähinnä valtion myyntiyhtiöiden (state marketing boards) kautta. Seuraavassa keskitymme hetkeksi Iso-Britanniaan yhtäältä siksi, että tämän kirjoittajat tuntevat sen parhaiten, ja toisaalta siksi, että Iso-Britannian talouspolitiikalla oli suuri kansainvälinen merkitys.

Teollisuuden kansallistaminen ei mennyt Iso-Britanniassa yhtä pitkälle kuin Itä-Euroopassa, mutta jopa 1970-luvun loppupuolella valtio omisti muun muassa

• energiantuotanto- ja jakelujärjestelmän: hiili-, öljy-, kaasu-, ydin- ja vesivoimalaitokset;
• suuren osan liikennejärjestelmästä: teitä, rautateitä, busseja, lentoyhtiöitä, lentokenttiä, satamia;
• viestintäjärjestelmän: radion, TV:n, postin, puhelinlaitokset;
• suurimman osan asunnoista; ja
• useita raskaan teollisuuden aloja: terästeollisuutta, laivanrakennusta, lentokoneteollisuutta, autoteollisuutta.

Lännessä vanhaa omistajaluokkaa ei kuitenkaan pakkoluovutettu, ja monet teollisuuden alat jäivät yksityisiin käsiin. Nojauduttiin siihen, että perintöverot lopulta pakkoluovuttaisivat omistavat luokat. Rikkaiden harjoittama veronkierto merkitsi, että kyseisillä veroilla oli toivottua vähemmän merkitystä. Suuri valtionsektori yhdessä vahvan ammattiyhdistysliikkeen kanssa oli 1970-luvun puoliväliin mennessä alkanut uhata vakavasti jäljellä olevan kapitalistisen sektorin toimintaedellytyksiä, mistä oli seurauksena suuri kannattavuuskriisi. Brittiläisen sosiaalidemokratian piirissä käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä tulisi tehdä. Tulisiko kriisi ratkaista lisäämällä hintojen ja tulojen säännöstelyä, samalla kun olemassa oleva yksityinen sektori säästettäisiin? Tai tulisiko se ratkaista laajentamalla valtionomistusta ja käyttämällä uutta valtion sijoituspankkia sijoitusten rahoittamiseen?

Työväenpuolueen halvautti päättämättömyys, ja se sai väistyä vuonna 1979 Margaret Thatcherin johtaman radikaalin uusliberaalin hallituksen tieltä. Tämä käänne johti monien vuoden 1945 jälkeen tehtyjen sosiaalidemokraattisten muutosten peruuttamiseen, ja sen julkilausuttuna tavoitteena oli paluu klassiseen liberaaliin kapitalistiseen talouteen.

Kymmenen vuoden sisällä uusliberaalista politiikasta oli tullut valtavirtaa Iso-Britannian ohella myös kaikissa muissa Euroopan maissa, joissa klassisen sosiaalidemokratian mukainen talouspolitiikka oli ollut vaikutusvaltaisinta. Paradoksaalisesti Saksan liittotasavalta, missä sosiaalidemokraattinen talouspolitiikka oli kyennyt etenemään vaatimattomasti, oli yksi viimeisistä uusliberalismiin siirtyjistä.

Nyt, 2000-luvulla, kun elämme kapitalismin vakavinta kriisiä sitten 1930-luvun, meillä on historiallinen tilaisuus nostaa sosialistisen ja demokraattisen työväenliikkeen alkuperäiset ihanteet ja tavoitteet uudelleen esiin. Tämä ei kuitenkaan voi olla pelkkää vanhan toistoa. Tässä esityksessä koetamme kehittää vaihtoehtoa, joka eroaa seuraavilla tavoilla aiemmasta eurooppalaisesta sosialismista:

1. Emme aseta teollisuuden kansallistamista keskiöön; tämän sijaan korostamme yksilön oikeutta saada itselleen koko luomansa arvonlisä.
2. Esitämme rahapolitiikan radikaalia uudelleenjärjestelyä, jotta koko taloudessa voitaisiin siirtyä kohti ‘tasa-arvotaloutta’ (‘equivalence economy’), joka ei perustu rahaan, vaan työaikaan.
3. Hahmottelemamme muutos ei tapahdu kansallisvaltion tasolla, vaan demokratisoidun Euroopan unionin puitteissa.

Tehkäämme yhteenveto hahmottelemamme kypsän sosialismin keskeisistä piirteistä:

1. Talous perustuu Adam Smithin ja Karl Marxin kehittämän työarvoteorian tietoiselle soveltamiselle. Tässä mallissa kulutushyödykkeet hinnoitellaan niiden valmistamiseen tarvittujen työtuntien ja -minuuttien perusteella, ja kullekin työläiselle maksetaan työseteleitä jokaisesta hänen tekemästään työtunnista. Tämän periaatteen johdonmukainen soveltaminen poistaa taloudellisen riiston.
2. Teollisuus on julkisomisteista ja sitä käytetään suunnitelman toteuttamiseksi, ei voittojen realisoimiseksi. Esimerkiksi vähittäismyyntiyritykset pyrkisivät nollatulokseen eivätkä voittojen maksimointiin. Hahmotelmassamme siirtyminen julkisomisteisiin yrityksiin on asteittainen prosessi, joka tapahtuu pikemminkin palkkatyöjärjestelmän lakkautamisen jälkeen, ei ennen sitä.
3. Päätökset tehdään demokraattisesti paikallisella, kansallisella ja unionin tasolla. Tämä pätee erityisesti päätöksiin verotuksen tasosta ja valtion menoista. Demokraattinen päätöksenteko on välttämätöntä, jos halutaan estää yksityisen riiston korvaaminen valtion harjoittamalla riistolla.

Tämän lisäksi suhtaudumme vakavasti Marxin aforismiin siitä, että työväenluokan vapautus on työväenluokan itsensä työ. Tämä vakaumus ilmenee vaatimuksessamme suorasta, osallistavasta demokratiasta puolueisiin perustuvan hallintojärjestelmän sijaan, ja se vaikuttaa myös filosofisiin näkemyksiimme siitä, miten siirtyminen sosialismiin tapahtuu. Kun vanha sosiaalidemokraattinen näkemys painottaa valtion suoraa toimintaa yksityisten yhtiöiden kansallistamisessa, me kannatamme uusia laillisia oikeuksia työläisille. Kun työläiset käyttävät näitä oikeuksia kollektiivisesti, merkitsee se pääoman harjoittaman riiston loppua.

2. Raha ja riisto

Sosialistisen liikkeen noustessa valtaan perustuu Euroopan talous edelleen rahaan. Pääomassa Marx osoitti, kuinka raha on kapitalismissa kaiken pahan alku ja juuri. Kapitalismin olemus on siinä, että kun vuoden alussa aloittaa jollakin rahasummalla, on se vuoden lopussa kasvanut suuremmaksi. Marx kuvasi tätä kaavalla M-M’, missä M on esimerkiksi miljoona puntaa ja M’ kaksi miljoonaa puntaa.

Koska kapitalisteilla on enemmän rahaa kuin työläisillä, he voivat käyttää rahaansa työläisten palkkaamiseen. Kuten Adam Smith huomautti, työläiset ovat työnsä hinnasta neuvotellessaan aina kapitalistia heikommassa asemassa. Heidän palkkansa ovat paljon vähemmän kuin heidän työviikon aikana luomansa arvo. Koska kapitalistit voivat myydä tuotteen suuremmasta summasta kuin he ovat maksaneet palkkoina, he rikastuvat, samalla kun työläiset pysyvät yhtä köyhinä kuin ennenkin. Tämä prosessi on rikkaiden ja köyhien välisen eron perussyy.

Tämän lisäksi on myös toissijaista riistoa, joka sallii kapitalistin kasvattaa varallisuuttaan: rahan lainaaminen korkoa vastaan. Tämän prosessin avulla rahanlainaaja rikastuu vuosi toisensa jälkeen, vaikkei tee mitään, ja se on kapitalistisissa maissa muuttunut yhä tärkeämmäksi riiston muodoksi. Luoton laajeneminen viimeisen 30 vuoden aikana tarkoittaa, että suurin osa työväenluokasta ja alemmasta keskiluokasta on velkaantunut, ja pankit ja luottokorttiyhtiöt riistävät heitä. Viimeisten vuosikymmenten uusliberaali politiikka on leventänyt rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, ja suuri osa yhteiskunnan tuloista on keskittynyt harvojen käsiin. Rikkaat ovat taipuvaisia säästämään suuren osan tuloistaan, ja seurauksena on ollut, että ilman luoton laajenemista kulutuskysyntä ei olisi ollut riittävää talouden pitämiseksi pinnalla. Järjestelmä edellyttää, että työntekijät kuluttavat, mutta voittojen mahdollistamiseksi työntekijät voivat saada vain osan luomastaan arvosta. Varakkaat lainaavat työläisille takaisin osan näiden luomasta arvosta, mutta prosessin sisäiset rajoitukset merkitsevät, että velkataakka ei voi kasvaa enää lisää.

Sen lisäksi, että rahaan perustuva markkinatalous tukee riistoa, se ei sovi yhteen myöskään sen kanssa, että voimavaroja käytettäisiin suunnitelmallisesti hyväksi yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen. EU:ssa – toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa – markkinat säätelevät suurinta osaa hyödykkeiden ja palvelujen tarjonnasta. Tähän sisältyy osin hyviäkin asioita: se mahdollistaa rajallisessa määrin tarjonnan säätymisen vastaamaan ihmisten tarpeita. Kääntöpuoli on, että hyödykkeiden ja palveluiden saanti vääristyy järjestelmällisesti suosimaan rikkaiden tarpeiden tyydyttämistä. EU:ssa ei nykyisellään ole mekanismia, joilla talouden koko rakennetta voitaisiin säädellä tietoisella, yhteiskunnallisella tavalla ilmastonmuutoksen esittämään haasteeseen vastaamiseksi ja kaikkien kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseksi oikeudenmukaisesti.

3. Miten sosialismiin siirtyminen toteutetaan

Siirrämme nyt painopistettä ja otamme käsittelyyn yksilöityjä politiikkaesityksiä. Esittelemme ne kohta kohdalta samalla selittäen, miten esittämiemme toimenpiteiden avulla saavutetaan kuvaamamme tavoitteet.

3.1. Rahauudistus

Euroopan rahapolitiikkaa hallitsee Euroopan keskuspankki (EKP). Tämän demokraattisen kontrollin ulkopuolella toimivan instituution vastuulla on varmistaa rahaolot, jotka mahdollistavat eurooppalaisen kapitalismin toimintaedellytykset. Pankin vapauttaminen demokraattisesta valvonnasta ja tiukkojen inflaationvastaisten velvoitteiden asettaminen edustavat yhtä 1900-luvun liberalismin keskeisistä voitoista. Sinällään inflaatio ei ole köyhien ja työtätekevien luokkien etujen vastainen, kunhan vain palkat pysyvät inflaation vauhdissa. Inflaatio iskee lujimmin koroillaeläjäluokkaan, jonka rahat ja korkoatuottava omaisuus menettävät arvoaan. Koska he vastustavat sosialismia joka tapauksessa, sosialistisen hallituksen ei ehkä tarvitse kantaa huolta heidän taloudellisista tappioistaan, mutta inflaatiolla on muitakin yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Epävarmuus tulevista hinnoista voi johtaa epävakauden psykologiaan, mikä taas johtaa luottamuksen heikkenemiseen yhteiskunnallista järjestystä kohtaan. Pelkästään jo tästä syystä on hyvä, jos Euroopan sosialistinen hallitus noudattaa hintavakauden politiikkaa. Esityksemme rahan korvaamisesta työseteleillä onkin sama asia kuin hintojen aleneminen pitkällä aikavälillä.

Kun tavoitteemme on sosialistinen talous, joka perustuu työn tasavertaiseen palkkaukseen, on rahauudistus askel kohti tätä tavoitetta. Esitämme, että EKP:lle asetetaan laillinen velvoite vakauttaa valuutta suhteessa työaikaan. Mallin prototyyppi voisi olla Iso-Britannian työväenpuolueen hallituksen menestyksekäs rahapolitiikka vuoden 1996 jälkeen. Tuolloin hallitus antoi rahapolitiikan talousasiantuntijoiden eikä poliitikkojen muodostaman komitean (Monetary Policy Committee) hoidettavaksi, ja antoi sille selvän laillisen velvoitteen saavuttaa tietty inflaatiotaso. Politiikan seurauksena olisi voinut odottaa voimakasta deflaatiota, mutta näin ei käynyt – osin siksi, että toisin kuin EKP:n kohdalla, komitean tulee lain mukaan välttää sekä deflaatiota että inflaatiota.[3]

Meidän esityksemme eroaa tästä politiikasta yhtäältä tavoitteen osalta – euro kiinnitetään työaikaan eikä elinkustannusindeksiin – ja toisaalta sikäli, että kannatamme EKP:tä kontrolloivan arvovakauskomitean (Value Policy Committee) demokraattista kokoonpanoa.

Tavoitteena olisi kiinnittää euro siihen keskimääräiseen tuntimäärään esineellistynyttä työaikaa, joka tunnin työllä voidaan ostaa. Kansantalouden panos-tuotos -taulukoiden käyttöön rahan ja työn suhteen laskemiseksi on olemassa vakiintuneita menetelmiä. Jos vuonna 2009 yksi työtunti oli suurinpiirtein 30 euron arvoinen ja arvovakauskomitea haluaisi vakauttaa tämän, sen tulisi säätää liikenteessä olevien eurojen määrää sen varmistamiseksi, että esineellistyneen työn ja eurojen suhde säilyy vakiona.

Kapitalistiset keskuspankit yrittävät hallita inflaatiota säätämällä korkotasoa. Jos inflaatio on korkea, korkotasoa nostetaan. Lopputuloksena on sijoitusten rajoittaminen, kysynnän vähentäminen ja näin inflaatiopaineiden lieventäminen. Jos korko kuitenkin kielletään, miten hintatasoa voidaan säännellä? Tai sen valossa mitä sanoimme aiemmin, miten arvovakauskomitea varmistaisi, että euron arvo suhteessa työhön säilyisi vakaana?

Vaihtoehtoinen kontrollimekanismi olisi lainojen kokonaismäärän ja/tai enimmäisajan säätely. Valtionpankki voi asettaa kokonaismäärätavoitteen ja lainojen enimmäisajan. Jos arvovakauskomitea esimerkiksi arvioisi, että valuutan arvo on vaarassa laskea, se voisi rajoittaa lainojen saatavuutta tai lyhentää aikaa, joksi lainaa on saatavilla. Jos laina-ajat lyhenisivät 10 vuodesta 5 vuoteen, niin kuukausittaiset takaisinmaksuerät nousevat, aivan kuten nykyisin tapahtuu koronnoston seurauksena.

Toinen sääntelytapa on veropolitiikka. Paperiraha, kuten euro, on itsessään arvotonta – vain painettua paperia. Sille annettu arvo perustuu siihen, että valtio (tai valtioiden liitto) hyväksyy omaa valuuttaansa verovelkojen vastineeksi. Ihmisten on pakko arvostaa paperirahaa, koska he tarvitsevat sitä verojensa maksuun. Jos hallitukset verottavat vähemmän kuin kuluttavat, liikkeellä olevan rahan määrä nousee ja johtaa inflaatioon. Toinen tapa säännellä hintoja sosialismiin siirtymisen kauden aikana on siis veroasteen hienosäätö.

Tavoitteen perustelut ovat:

1. Kun työn tuottavuus nousee, työtuntimäärään kiinnitetyllä eurolla voi ostaa joka vuosi enemmän, mikä alentaa elinkustannuksia.
2. Kun euron arvo on vakautettu suhteessa työarvoon, tulee euron työarvo painaa seteleihin tunteina ja minuutteina. Tämä merkitsisi askelta vallankumouksellisen pedagogiikan tiellä. Se paljastaisi työläisille selvästi sen, miten olemassaoleva järjestelmä huijaa heitä. Olettakaamme, että työläinen tekee 45-tuntista työviikkoa, saa siitä euroja palkaksi ja huomaa, että niihin painettu tuntimäärä vastaa vain 20 tuntia. Tällöin hän ymmärtää, että häneltä on huijattu 25 tuntia joka viikko. Tämä kohottaa hänen sosialistista tietoisuuttaan ja synnyttää suotuisaa yleistä mielipidettä muiden sosialististen toimenpiteiden tueksi.
3. Viimeisessä vaiheessa euro nimettäisiin uudelleen ja määriteltäisiin uudelleen suhteessa työaikaan, ja se lakkaisi olemasta vapaasti kiertävä, fyysinen valuutta. Ihmisillä olisi sähköistä rahaa, jonka yksikkö olisi vaikkapa eurooppalainen standarditunti ja jonka voisi vaihtaa tuotemäärään, jonka valmistamiseen on tarvittu tunnin verran työaikaa. Yksityisen keinottelun välineenä sitä ei voisi käyttää.

Osallistavan demokratian periaatteesta seuraa, että pelkkien taloustieteilijöiden sijaan arvovakauskomitean tulee koostua sekä taloustieteilijöistä että tavallisista eurooppalaisista, jotka on valittu arvalla (on a jury basis).

Arvovakauskomitean tulisi teettää tutkimusta siitä, kuinka paljon työtä eri teollisuudenaloilla tehdään ja kuinka paljon rahamääräistä arvonlisää näillä teollisuudenaloilla on luotu, jotta voitaisiin tehdä asianmukaisia vakautustoimenpiteitä. Uuden rahamääräisen arvonlisän määritelmä olisi sama kuin se, jota nyt käytetään arvonlisäveron laskemiseen.

3.2. Kirjanpidon uudistaminen ja oikeudenmukaiset hinnat

Kaikkien yritysten täytyy nykyisellään laatia rahamääräinen kirjanpito toiminnastaan. Valtion tulisi asettaa niiden tilintarkastuksen hyväksymisen ehdoksi, että ne tekevät myös työaikakirjanpitoon perustuvan tilinpäätöksen ja että ne merkitsevät työarvon kaikkiin tuotteisiinsa.

Aluksi yrityksiä ei tarvitse velvoittaa lailla myymään tuotteitaan niiden todellisilla arvoilla. Ne voisivat yrittää myydä niitä hinnasta, joka olisi korkeampi tai matalampi kuin niiden todellinen arvo. Mutta koska kuluttajat voivat nyt nähdä, jos heiltä veloitetaan ylimääräistä, he välttävät yrityksiä, jotka myyvät tuotteita niiden todellista arvoa kalliimmasta. Tämä asettaa psykologisia ja kuluttajapaineita ylihinnoittelua harjoittaville yrityksille. Tämäkin on osa sosialistista joukkopedagogiaa.

Siirtymän aikaisessa vaiheessa, ennen kuin kaikkien tuotteiden hintalappuihin on merkitty niiden työarvot, yritysten on laskettava ostamiensa tuotteiden työarvot sen perusteella, mikä seteleihin painettu euron ja työajan välinen suhdeluku on. Ne lisäävät tuotantopanostensa arvoon työntekijöidensä tekemän työajan, ja saavat näin lopputuotteensa työarvon.

Myös kansallisen ja unionin kirjanpidon tasolla EU:n tulisi siirtyä kohti rinnakkaiskirjanpitoa, jossa työaikakirjanpito on rahakirjanpidon rinnalla, koska EU:n talouspolitiikan tasolla monista asioista saisi työaikakirjanpidon avulla enemmän tietoa. Esimerkiksi arvioitaessa täystyöllisyyden toteuttamiseksi vaadittavaa budjetin tasoa on tavoite helpompi saavuttaa, jos voidaan verrata työvoimakustannuksia tiedossa olevaan, työttömyyden muodossa esiintyvään työvoimareserviin. Materiaaliperustaisten panos-tuotos -taulukoiden lisäksi tarvittaisiin taulukoita, joissa tuotannon tuotosta mitataan hiilidioksidimääräisesti. Rahakirjanpito kätkee sen, että hallituksen talouspolitiikka todellisuudessa kohdentaa yhteiskunnan työtä uudelleen. Raha on verho, jonka takana uudelleenkohdentaminen tapahtuu.

3.3. Työntekijöiden oikeudet kirjattava lakiin

Tieteellinen todistusaineisto osoittaa, että hyödykkeiden rahallinen arvo kapitalistisessa maailmassa määräytyy valtaosaltaan niiden työsisällöllä. Tutkimusten mukaan korrelaatio työarvojen ja hintojen välillä suurimmassa osassa talouksista on 95 prosenttia tai enemmän. Näin Adam Smithin tieteellinen hypoteesi siitä, että työ on arvon lähde, saa tilastollisen vahvistuksensa. Tämä tieteellinen tosiasia tulisi kirjata lakiin.

3.3.1. Oikeus vapauteen riistosta

Eurooppalaisen lainsäädännön tulisi tunnustaa, että työ on arvon ainoa lähde ja että sen vuoksi työläisillä ja heidän yhteenliittymillään tulee olla oikeus vedota lakiin työnantajiaan vastaan, jos heille maksetaan vähemmän kuin heidän työnsä koko arvo. Kun otamme huomioon aiemmin esitellyt toimenpiteet ja niiden valistusvaikutuksen, ei tällaisen lain hyväksyminen kansanäänestyksessä tuottane ongelmia.

Lain hyväksymisestä seuraisi valtava työläisaktivismin aalto, kun työläiset pyrkisivät estämään huijauksen ja petoksen, jonka uhreja he ja heidän edeltäjänsä ovat. Seurauksena olisi myös huomattava lisäys reaalipalkkoihin, mikä vahvistaisi sosialistisen hallituksen kannatusta.

Toisaalta työnantajaluokan ansaitsemattomat tulot laskisivat jyrkästi. Työnantajat, jotka toimivat aktiivisesti tehtaanjohtotehtävissä, olisivat tietenkin edelleen oikeutettuja lailliseen korvaukseen niistä tunneista, jotka he käyttävät yrityksen johtamiseen, siinä missä muutkin työntekijät.

On huomattava, että tässä vaiheessa työläisen oikeus työnsä koko arvoon ei merkitsisi palkkaerojen lakkauttamista. Oikeus työn koko arvoon olisi kunkin yksittäisen yrityksen työntekijöiden kollektiivinen oikeus. Järjestelmä synnyttäisi varmasti voimakkaan moraalisen paineen palkkahaitarin kaventamiseksi, mutta prosessi, jonka kautta tämä tapahtuisi, olisi tulevien työehtosopimusneuvotteluiden ja tulevan kansalaisoikeuslainsäädännön asia. Aivan kuten on olemassa laki sukupuolen perusteella tapahtuvaa palkkasyrjintää vastaan, tulisi eurooppalainen yhteiskunta todennäköisesti säätämään lain muunkinlaista palkkojen epätasa-arvoa vastaan.

3.3.2. Oikeus teollisuusdemokratiaan

Ylläolevassa paino on siinä, että valtio luo työläisille mahdollisuudet kollektiiviseen toimintaan riiston estämiseksi. Jos ammattiliitot voittaisivat oikeusjuttuja, jotka antaisivat työläisille heidän työnsä koko arvon, olisi vaara, että yritykset yrittäisivät lakkauttaa toimintansa sen sijaan että jatkaisivat sitä. Työntekijöiden oikeuksia suojaavien lakien tulisi sisältää työntekijöiden oikeus valita enemmistö minkä tahansa yrityksen johdosta.

Tähän mennessä kuvattujen toimenpiteiden kokonaisvaikutus olisi lakkauttaa kapitalistinen riisto työpaikoilla lyhyellä aikavälillä melkein kokonaan. Pitkällä aikavälillä kohdataan ongelmia, ellei säädetä lisätoimenpiteistä, joita käsittelemme tuonnempana.

3.4. Muiden riiston muotojen lakkauttaminen

Sen lisäksi, että työnantajat riistävät työntekijöitä, on muitakin ansaitsemattomien tulojen muotoja, joista tärkeimpiä ovat korko ja maankorko.

3.4.1. Koronkiskonta

Korkoa, rahan tekemistä rahalla, pidettiin tuhansia vuosia syntinä. Filosofit kuten Aristoteles tuomitsivat sen, paavin kiertokirjeet kielsivät sen, ja islamilainen laki muslimimaissa kieltää sen nykyisinkin. Mutta kapitalistimaissa pankkien ja muiden rahanlainaajien yhteiskunnallinen valta oli niin suuri, että tämä moraalinen vastustus unohdettiin.

Nopeaa teollistumista läpikäyvissä kapitalistimaissa kuten esimerkiksi Japanissa 1950- ja 1960-luvuilla rahan lainaamisella korkoa vastaan oli välttämätön taloudellinen rooli, sillä sen avulla ihmisten säästöt voitiin kanavoida pankkien kautta teollistamisen rahoittamiseen. Mutta siinä vaiheessa, kun jokin maa on teollistunut, yritykset rahoittavat suurimman osan sijoituksistaan omista voitoistaan, ja tavallisesti ne tekevätkin enemmän voittoa kuin kykenevät sijoittamaan. Pankeilta lainaamisen sijaan yrityksillä on ylimääräistä rahaa, ja niinpä ne itse lainaavatkin pankeille. Pankit vuorostaan kanavoivat yritysten finassiylijäämän kuluttajille tai hallituksille. Lainaaminen korkoa vastaan kadottaa hetkellisen edistyksellisen merkityksensä, joka sillä oli teollistamisen aikana, ja muuttuu siksi, jona moraali ja uskonto sen alunperin tuomitsi: koronkiskonnaksi.

Sosialismi lakkauttaa koron tulon muotona. Sosialismissa ei ole koroillaeläjäluokkaa, jota ei tee työtä vaan elää rahojensa tuottamasta korosta. On siis selvää, että jossakin vaiheessa sosialismiin vakavasti suhtautuvan hallituksen on hyväksyttävä laki, joka kieltää rahan lainaamisen korkoa vastaan. Laki voisi määrät esimerkiksi, että lainojen korkosaatavia ei voisi hakea oikeusistuinten kautta, ja se voisi säätää ankaria rangaistuksia niille, jotka käyttävät väkivallan tai vahingon uhkaa korkojen perimiseksi.

Ennen tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä sosialistisen hallituksen tulee pystyttää korvaavia rakenteita lainaamisen ja koronperimisen toistaiseksi ylläpitämille taloudellisille funktioille.

3.4.2. Maankorko

Myös maankorko on eräs riiston tyyppi. Sosialistit pitävät sitä moraalittomana, sillä maanomistaja ei rikastu omalla vaan muiden työllä ja luonnon saituuden vuoksi. Maankorko on kuitenkin väistämätön ilmiö tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa. Jos jonkin tuotteen – olkoonpa se raakaöljy tai maissi – tuotannon tehokkuus on riippuvainen maaperän ominaisuuksista, ovat maankorkotulot väistämättömiä.

Sosialistisessa taloudessa valtion tulee saada kaikki maankorkotulot, jotka käytetään yhteiseksi hyväksi. Sosialistiset valtiot ovat tavallisesti kansallistaneet maan, mutta ne eivät aina ole perineet maankorkoa sen käyttämisestä. Kaivosteollisuudessa tällä ei ollut merkitystä, sillä teollisuutta harjoittivat ainoastaan valtion yritykset, ja maankorko oli vain kuvitteellinen siirto valtion eri sektorien välillä. Jos maatiloilta kuitenkaan ei peritä maankorkoa, merkitsee se, että tuloerot hedelmällisten ja vähemmän hedelmällisten maatalousalueiden välillä kasvavat.

Ei ole olennainen kysymys, olisiko maan kansallistamisen suosittu tunnus nyky-Euroopassa. Pitkällä aikavälillä täsmälleen saman lopputuloksen tuottava taloudellinen vaihtoehto olisi se, että otettaisiin käyttöön maan vuokra-arvon verotus. Kyseessä on vanha populistinen tavoite, jota alunperin esitti Henry George. Verotuskynnys voitaisiin asettaa niin korkealle, että pienviljelijät maksaisivat tosiasiassa vain nimellisen summan tai eivät mitään, mutta suurempien ja hedelmällisempien tilojen osalta se voitaisiin asettaa tasolle, joka veisi suurimman osan niiden tuloista. Tämä veisi suurmaanomistajilta heidän ansaitsemattomat tulonsa, jotka vapautuisivat yhteiskunnalliseen käyttöön. Jos he kieltäytyisivät, olisi kyseessä veronkierto, mutta Athollin herttuan ja hänen kaltaistensa olisi vaikeampi asettua johtamaan liikettä, joka kannattaa veronkiertoa, kuin liikettä, joka vastustaa maan pakkolunastusta.

3.5. Sijoittaminen

Uusien sijoitusten rahoittaminen on edelleen välttämätöntä. Vuonna 2008 alkaneen kriisin aikana joidenkin Euroopan valtioiden on täytynyt ottaa suuria osia pankkijärjestelmästä haltuunsa. Tältä pohjalta on selvää, että sijoitukset voitaisiin periaatteessa rahoittaa julkisomisteisten pankkien korottomilla lainoilla. Taantuman aikana on kuitenkin välttämätöntä varmistaa luoton saatavuus, joten jopa kapitalististen hallitusten on asetettava rajoja pankkijärjestelmälle. Jos tätä kuitenkaan ei tehdä huolellisesti, johtaa rahan määrän lisääminen samanlaiseen hitaaseen inflaatioon kuin Neuvostoliitossa.

Luoton voimalla tehtävät sijoitukset perustuvat siihen harhakuvaan, että sijoittamisen kustannukset voidaan siirtää tulevaisuuteen. Vaikka tämä voikin pitää paikkansa yksittäisen lainaajan kohdalla, yhteiskunta kokonaisuudessaan on pakotettu toteuttamaan tämän päivän sijoitukset käyttäen nyt saatavilla olevaa työvoimaa. Yhteiskuntana emme voi pyytää tulevia sukupolvia matkustamaan ajassa taaksepäin tekemään työtä meidän hyväksemme. Sosialististen talouksien tulisi siis nojautua valtaosaltaan verotukseen sijoitusten rahoittamiseksi.

3.6. Velka ja luottokriisi

Kypsissä kapitalistisissa talouksissa on sisäänrakennettuna laskukauden vaara, koska omistavilla luokilla on useimmiten enemmän tuloja kuin he kykenevät kuluttamaan. Teollisuuden kehityksen alkuvaiheessa nämä tulot kanavoituvat pankkijärjestelmän kautta reaalisijoitusten rahoittamiseen. Kun kaikki työvoimareservit tulevat käyttöön, enenevässä määrin pääomaintensiiviset sijoitukset alkavat kärsiä pienenevistä tuotoista ja muuttuvat aiempaa kannattamattomammiksi. Jos sijoitukset eivät yllä samalle tasolle kuin säästäminen, seuraa laskukausi.

Keynesiläinen ratkaisu tähän ongelmaan oli verottaa omistavaa luokkaa ja käyttää verotuksen tuotto julkisiin hankkeisiin talouden pitämiseksi pinnalla. 1980-luvulta lähtien uusliberaalimmalla politiikalla on pienennetty omistavan luokan veroja, kun samanaikaisesti kulutusluottojen sääntelyä on helpotettu huomattavasti. Kumpikin ratkaisu toimi aikansa.

Vuonna 2008 alkanut luottokriisi merkitsi uusliberaalin mallin taitekohtaa. Luottoa oli myönnetty niin paljon, että velan ja reaalitulojen suhde muuttui kestämättömäksi. Seurauksena oli yleinen pankkikriisi. Pankkien kaatumisen sallimisen sijaan valtiot pelastivat ne. Hallitukset olivat helpottuneita, että niiden toimet estivät dominoefektin, mutta hintana oli julkisen velan kasvu, jonka laajuus oli rauhan aikana ennennäkemätön. Oliko mikään muu tie mahdollinen?

Kyllä oli. Pankkien olisi voitu vain antaa kaatua. Talletussuojat olivat hyvin anteliaita, ja vain pienellä osalla tallettajista oli enemmän talletuksia kuin mitä talletussuoja kattaa. Suurin osa ei olisi menettänyt mitään, jos pankit olisivat kaatuneet. Suurimmalla osalla pankkien asiakkaista on vain vaatimattomia summia, mutta muutamilla rikkailla asiakkailla on pankeissa miljoonia. Heille talletussuoja oli käytännössä merkityksetön.

Tuhannen miljardin euron pelastuspaketti kasattiin näiden muutamien superrikkaiden omaisuuden suojelemiseksi. Jos kaikki talletussuojan ylittävät talletukset olisivat hävinneet, olisi se merkinnyt luokkajärjestelmän joutumista vaaraan. Adam Smithin sanoin: mitä muuta raha on paitsi valtaa määrätä toisten työstä? Pankkitileillä makaavat miljardit merkitsevät samaa, mitä aatelisarvo merkitsi feodalismissa. Nykyajan suurherttuoiden kuten Lakshmi Mittalin tai Albrechtin veljesten arvonimet on kirjoitettu pankkien kiintolevyille eikä pergamentille, mutta kuten edeltäjänsäkin, hekin määräävät satojen ja tuhansien ihmisten elämästä ja työstä.

Jos pankit olisivat kaatuneet, luottokorttien ja šekkien käyttö muuttuisi mahdottomaksi. Mutta kaatumisen sallimisen sijaan olisi voitu julistaa yleinen velkojen anteeksiantaminen. Julistus olisi mitätöinyt kaikki ennen sitä syntyneet velat, kohtuullista talletussuojaa lukuunottamatta. Asuntolainan ja luottokortivelkojen maksamiseksi raatavat olisi vapautettu. Veronmaksaja olisi vapautunut kansallisen velan musertavasta taakasta, ja yllättäen myös pankit olisivat saaneet maksu- ja toimintakykynsä takaisin. Niiden velat suhteessa käteisreserveihin olisivat kutistuneet. Teollisuus olisi jäänyt yksityiseen omistukseen, mutta velan lakkauttaminen – joka on ollut radikaali vaatimus jo antiikin ajoista asti – olisi iskenyt raha-aristokratiaa samaan tapaan kuin Ranskan vallankumous iski maa-aristokratiaa.

Venäläiset tekivät sen vuoden 1917 jälkeen, ja vähän myöhemmin Saksan sosiaalidemokraatit tuottivat samanlaisen tuloksen hyperinflaation kautta. Nykyään jotkut hallitukset ovat astuneet askeleen kohti Saksan ratkaisua 1920-luvulla, kohti rahan painamista velkojen maksamiseksi. Tästä seuraava inflaatio voisi iskeä sekä pien- että suursijoittajia. Velkojen lakkauttaminen on hyödyksi yleisen mielipiteen kärjistämisessä kansan päävihollista, koronkiskojan etua, vastaan, samalla kun se hyödyttää enemmistöä.

3.7. Valtion rahoitus

Tästä pääsemme valtion rahoitusta käsittelevään aihepiiriin. Sosialistisissa talouksissa valtion menot ovat tyypillisesti korkeampia kuin kapitalistisissa talouksissa vastaavalla taloudellisella kehitystasolla. On olennaista, että valtiolla on tehokas tapa hankkia tuloja verojen avulla, jotka on helppo kerätä ja joita on vaikea kiertää. Ruotsin kaltaiset sosiaalidemokraattiset valtiot nojautuivat suurimmaksi osaksi tuloveroihin ja tehokkaaseen julkiseen sektoriin. Neuvostoliitto nojautui suurimmaksi osaksi teollisuuden liikevaihtoveroon ja valtionyritysten tuottamiin voittoihin. Oikean verotusmallin valinta on yksi suurista strategisista kysymyksistä, joka joudutaan ratkaisemaan, kun taloudessa ollaan siirtymässä kohti sosialismia.

Meidän näkemyksemme mukaan neuvostomallin mukaisessa verotuksessa oli useita heikkouksia, jotka pitkällä aikavälillä osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton sosialistisen talouden romahdukseen.

a. Välillinen verotus, kuten liikevaihto- tai arvolisäverot sekä nojautuminen yritysten voittoihin tekee valtiosta kollektiivisen kapitalistin suhteessa työläisiin.

b. Sosialistit ovat perinteisesti vastustaneet välillistä verotusta, sillä se on regressiivinen eikä progressiivinen verotuksen muoto.

c. Neuvostomalli vaikutti osaltaan vääristyneen hintajärjelmän muodostumiseen, joka järjestelmällisesti aliarvosti työvoimaa, mikä taas johti taloudelliseen tehottomuuteen.

d. Valtion omistaman teollisuuden voittoihin nojautuminen merkitsee piilevää tuloa, jota ei ole helppo valvoa demokraattisesti.

Tästä johtuen kannatamme voimakkaasti nojautumista tulo- ja varallisuusveroihin välillisten verojen asemesta. Unionin veropohja tulisi muuttaa arvonlisäverosta progressiiviiseen tulo- ja varallisuusveroon. Euroopan parlamentin tulisi voida säätää unionin veroastetta, joka toimenpide vaatii hyväksynnän unioninlaajuisessa kansanäänestyksessä.

Tällä hetkellä parlamentti ei voi päättää verojen keräämisestä, mikä kuuluisi aidosti demokraattisen eduskunnan toimivaltaan. Mutta kun tiedetään unionia kohtaan tunnetut epäilykset, ei olisi järkevää sallia parlamentin säätää uusia veroja tai muuttaa vanhoja ilman kansalaisten tukea.

1. Joko parlamentin tai kansalaisaloitteen tulisi voida esittää uusia veroja kuten tuloveroja, tulleja tai omaisuusveroja, sillä edellytyksellä että ne hyväksytään kansanäänestyksessä.

2. Budjetin pääpiirteet tulisi alistaa kansanäänestykseen.

3. Euroopan keskuspankin tulee olla parlamentin alaisuudessa.

4. EU:n demokratisointi

Päätösvallan ja taloudellisen vallan jako EU:n ja kansallisvaltioiden kesken on ainakin osittain estänyt taantuman hoitamisen perinteisillä sosiaalidemokraattisilla tai keynesiläisillä menetelmillä. Budjettipolitiikan rajoitukset, itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuus ja pääoman liikkeet estävät kansallisvaltioita seuraamasta klassista keynesiläistä politiikkaa. Samaan aikaan EU:lla itsellään ei ole riittävää budjettia tai valtaa astua kansallisvaltioiden sijaan tässä tilanteessa. Seurauksena puuttuu poliittinen muoto, jossa Euroopan työväenliike voisi ilmaista itsensä klassisen sosiaalidemokraattisen politiikan mukaisesti.

Kun klassista sosiaalidemokraattista politiikkaa ei voi harjoittaa, ei myöskään muodostu euroopanlaajuista työväenluokkaa, sillä luokka ei voi muodostua ilman poliittista puoluetta sanan laajassa merkityksessä.

Tästä johtuen esitämme, että Euroopan työväenliikkeiden on välttämätöntä alkaa kannattaa omaa demokraattista eurooppalaisen internationalismin versiotaan, koska EU:n omat teknokraatit tai Euroopan omistavat luokat eivät siihen pysty.

Esittämämme demokratisointi on paluu eurooppalaisen demokratian alkuperäisiin periaatteisiin, antiikin Kreikkaan[4], ja se sisältää pyrkimyksen poistaa roomalaisen tasavallan elementit, jotka valtasivat alaa Ranskan vallankumouksen jälkeen. Kansan itsemääräämisen ja aidosti edustavan demokratian tulee olla sen sydämessä.

1. Kansan itsemäärääminen on kirjattava aloite- ja kansanäänestysoikeudeksi koko Euroopan laajuisesti mistä tahansa kysymyksestä, jonka taakse saadaan riittävä määrä allekirjoituksia tarpeeksi monesta maasta. Suora osanotto sitoviin kansanäänestyksiin Euroopan eikä kansallisvaltioiden kansalaisina muodostaisi unionista todellisen politiikan areenan. Aloiteoikeus kannustaisi unionin laajuisten poliittisten kampanjoiden ja liikkeiden syntymiseen. Euroopan ammattiyhdistysliike voisi käyttää sitä heti edukseen, ja se antaisi sille kimmokkeen yhdistyä käytännössä.

2. Omaksumme tietoisesti jakobinistisen näkökannan voimakkaasta demokraattisesta keskuksesta, koska vain sillä on voimaa kohdata kansainvälisesti organisoitunut suurteollisuus ja finanssisektori.

3. Esitämme, että parlamentti on kokoonpantu kansalaisista, sen sijaan että se on korkeapalkkaisten eliittipoliitikkojen muodostama elin. Vähintäänkin vaadimme jäsenten valintaa vuosittain ja kausien rajoittamista enimmillään kahteen vuoteen, jotta estettäisiin kansasta erillisen ammattipoliitikkokerroksen syntyminen. Puolet parlamentista tulisi valita arvalla eikä puoluelistoihin perustuvalla vaalilla kuten nykyisin. Tämäkin pyrkii lisäämään kansalaisten osanottoa, luokkaan ja sukupuoleen katsomatta.

4. EU-komission valinnan tulisi olla parlamentin tehtävä ja sen jäsenten olla parlamentin jäseniä, sen sijaan että he ovat puolueiden suosikkeja.

5. Parlamentti voi säätää lakeja mistä tahansa asiasta, ja jos ministerineuvosto käyttää veto-oikeuttaan sitä vastaan, parlamentti voi vaatia kansanäänestystä kansallisvaltioiden edustajien päätöksen kumoamiseksi.

5. Toimenpiteiden järjestys

Ylläkuvatut toimenpiteet vaarantavat useita kapitalismin toiminnallisia osia, ja seuraukset olisivat vakavia, ellei niiden tilalle aseteta vaihtoehtoisia mekanismeja.

Liikevoiton lakkauttaminen antamalla työläisille oikeus koko luomaansa arvoon tekisi työnantamisesta kannattamatonta. On vaara, että näissä oloissa kapitalistit pitäisivät kannattavampana jättää rahansa pankkiin korkoa tuottamaan sen sijaan, että käyttäisivät sitä työläisten palkkaamiseen. On tärkeää, että koronmaksu lakkautetaan ennen kuin taataan täysi oikeus työllä luotuun arvoon.

Kannattamattomaksi muuttuneiden yritysten toiminnan lakkauttamisen estämiseksi olisi välttämätöntä säätää työntekijöiden oikeudesta äänestää, tulisiko heidän yrityksessään noudattaa yhteispäätöksentekomenettelyä, jossa päätöksiä tekevän komitean enemmistö olisi työläisiä.

Tämän vaiheen jälkeen siirtymäkauden talous olisi edelleen kapitalistinen, mutta yksityisten kapitalistien omistajaroolin merkitys olisi huomattavasti pienentynyt. Vakavin taloudellinen mullistus olisi nähty finanssisektorilla, missä osakevälityksen ja sijoituspankkien kannattavuus olisi vähentynyt dramaattisesti. Lasku olisi kuitenkin hallittavissa, sillä se ei olisi sen pahempi kuin monien raskaan teollisuuden alojen viimeisen 20 aikana kokemat rakenteelliset muutokset.

Siirtymän toiseen vaiheeseen sisältyy yksityiskohtaiseen suunnitteluun kykenevän koneiston rakentaminen – hallintojärjestelmä, demokraattiset kontrollimekanismit, tietokoneverkot ja ohjelmistot, jotka vaadittaisiin kirjassamme (2012) esitettyä suunnittelua varten. Aluksi suunnitelmat olisivat suuntaa-antavia, mutta muuttuisivat velvoittaviksi järjestelmän vakiintuessa.

6. Johtopäätökset

Olemme luonnostelleet mallin EU:lle tyypillisten talouksien muuttamiseksi, joka poikkeaa saksalaisen sosiaalidemokratian ja siitä johdettujen suuntausten perinteestä. Siirtymän kolme vaihetta on koottu allaolevaan taulukkoon.

Vaihe 1 kuvaa nykyisen tilanteen. Vaiheessa 2 mainitaan tilanne, joka vallitsee, kun tämän kirjoituksen esittämää politiikkaa pannaan toimeen. Kolmas vaihe kuvaa kirjassamme Uusi sosialismi esitettyä järjestelmää.

Toisin kuin klassisessa sosiaalidemokraattisessa prosessissa, ei malliimme sisälly selkeää ja erillistä yritysten kansallistamisen vaihetta, johon liittyisi sen pohdiskelu, tulisiko pakkolunastuksesta maksaa korvauksia vai ei. Tämän sijaan lainsäädäntöä muutetaan siten, että pääoman sijaan työ saa oikeuden arvonlisään. Näin valtiolla ei ole tarvetta pakkoluovuttaa osakkeenomistajia tai maksaa heille korvauksia. Tämä vertautuisi Yhdysvaltain perustuslakiin tehtyyn 13. lisäykseen, joka lakkautti orjuuden ilman orjanomistajille maksettavia korvauksia. Esitämme että unioni lakkauttaa palkkaorjuuden samalla tavoin. Osakkeenomistajat voisivat edelleen omistaa yritysten osakkeita, mutta heillä ei olisi oikeutta saada niistä tuloja.

Olemme tietoisia siitä, että kuvaamamme uusi historiallinen projekti kapitalisminjälkeisen sivilisaation rakentamiseksi on pitkä ja monimutkainen, ja sen ongelmia on ratkottava vähitellen, demokraattisesti ja kaikkien niiden ihmisten myötävaikutuksella, jotka haluavat elää eettisessä ja demokraattisessa maailmassa. Haluamme tarjota tämän ohjelman ensimmäisenä askeleena, joka kutsuu kaikki mukaan keskustelemaan sen kehittämisestä, jotta voisimme turvata paremman elämän kaikille sekä säilyttää planeettamme elinkelpoisena.

Kirjoitus on alunperin julkaistu vuonna 2010 (pdf). Se on julkaistu myös vuonna 2011 teoksessa Heinz Dieterich (toim.). EU am Ende? Unsere Zukunft jenseits von Kapitalismus und Kommandowirtschaft. Berlin: Edition Ost.

Viitteet

[1] Esitämme, että 1950-luvun puolivälissä Iso-Britannian työväenpuolue oli sosiaalidemokraattisempi sanan klassisessa merkityksessä kuin silloinen SPD.

[2] Käsittelemme aihetta pitemmin kirjassamme. Paul Cockshott & Allin Cottrell. 2012. Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Tampere: Sosialismi.net.

[3] Emme täysin allekirjoita näitä tavoitteita. Erityisesti se, että komitean vastuisiin ei sisältynyt mitään kauppataseesta, johti ulkomaisen velan valtavaan kasvuun.

[4] Tiedämme tietenkin, että naiset ja orjat eivät saaneet äänestää Ateenassa, mutta 1900-luvun alkuun saakka naiset ja työläiset eivät saaneet äänestää Euroopan parlamentaarisissa järjestelmissäkään. Emme tietenkään kannata paluuta orjuuteen ja patriarkaatin valtaan. Haluamme sanoa vain, että nykyiset EU-valtiot johtivat perustuslaillisen mallinsa Ranskan vallankumouksen kautta Rooman tasavallasta, ja näin tietoisesti valitsivat valtiomuodon, joka sopi parhaiten omistavien luokkien vallan välineeksi. Juuri tästä syystä antiikin Kreikan omistavat luokat pettivät sen, kun se joutui Rooman imperiumin hyökkäyksen kohteeksi. Tasavaltaa pidettiin silloin ja pidetään edelleen ihanteellisena rikkaiden vallan muotona.

Lähteet

Cockshott, Paul & Allin Cottrell. 2012. Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Tampere: Sosialismi.net. (2012).

Lih, Lars T. 2006. Lenin Rediscovered: What is to be Done? in context. Leiden: Brill Academic Publishers.

Seitsemäntoista euroalueen maan työttömyys maaliskuussa, 10,9 prosenttia, oli jonkin verran korkeampi kuin kaikkien EU:n jäsenmaiden työttömyys, 10,2 prosenttia. Vuoden takaiseen verrattuna kumpikin on kuitenkin noussut melkein prosenttiyksiköllä. Euroalueella työttömiä oli 17,365 miljoonaa, koko EU:n alueella 24,772 miljoonaa.

Korkeinta työttömyys oli Espanjassa (24,1 prosenttia) ja Kreikassa (21,7 prosenttia). Muita keskiarvotyöttömyyden reippaasti ylittäviä maita olivat mm. Portugali (15,3%), Latvia (14,6%), Irlanti (14,5%) ja Liettua (14,3%).

Vähäisintä työttömyys taas oli Itävallassa (4,0%), Hollanissa (5,0%), Luxemburgissa (5,2%) ja Saksassa (5,6%).

Eurostat: Euro area unemployment rate at 10.9% (pdf) (2.5.2012)

Viikko sitten julkaistut viralliset tilastot kertovat, että Iso-Britannia on vajonnut kaksoistaantumaan ensimmäistä kertaa 1970-luvun jälkeen, kertoo The New York Times. Iso-Britannian tuotanto laski vuoden 2012 ensimmäisellä neljänneksellä 0,2 prosenttia, saman verran kuin vuoden 2011 viimeisellä neljänneksellä. Taantuma on toinen kolmen vuoden sisään.

Euroopan keskuspankin johtaja Mario Draghi kehotti brittihallitusta kuitenkin pysymään leikkausten tiellä. “Kasvun palauttamiseksi on talouksista tehtävä tehokkaampia, hän sanoi. ‘Meidän on kestettävä’, hän lisäsi”, NY Times siteerasi Draghia.

Pääministeri David Cameron puolusti hallituksensa leikkauslinjaa parlamentissa, ja syytti vaikeuksista euroalueen taantumaa, kertoo The Guardian.

“Voittojen romahdus on keskeisin syy siihen, miksi firmat eivät enää investoi”, kirjoittaa puolestaan talouslehti City A.M.:n pääkirjoitustoimittaja Allister Heath. “Jos firmoilla on ylimääräistä pääomaa, niiden on edullisempaa viedä se pois Iso-Britanniasta johonkin kehittyvään maahan.” Heath myös viittaa liikepankki Citigroupin laskelmiin, joiden mukaan palkansaajien osuus bruttokansantuotteesta olisi ollut nousussa.

Iso-Britannian talouden vaikeudet eivät kuitenkaan johdu siitä, että palkansaajat saisivat kakusta liian suuren osuuden, kirjoittaa taloustieteilijä Michael Roberts. Hänen mukaansa palkansaajien osuus Iso-Britannian bruttokansantuotteesta vuoden 2011 lopussa oli virallisten tilastojen mukaan 54,6 prosenttia, mikä on alempana kuin vuoden 1955 jälkeinen keskiarvo, 56,7 prosenttia. “Mikä vielä huomattavampaa, osuus on itse asiassa pienempi kuin vuoden 2009 keskivälin huippu, 56,3 prosenttia, vaikka se onkin suurempi kuin vuoden 2008 alussa.”

NY Times: Double-Dip Recession in Britain (25.4.12)

Michael Roberts: The UK’s weak recovery and profitability (1.5.12)

The Guardian: David Cameron blames UK double-dip recession on eurozone (29.4.12)

City A.M.: Secret collapse in corporate profits is hurting UK’s recovery (30.4.12)

Sky News: Recession Looms As UK Economy Shrinks By 0.2% (25.1.12)

Espanjassa on viime perjantaina julkaistujen tilastojen mukaan yli 5,64 miljoonaa työtöntä, mikä vastaa 24,4 prosenttia työvoimasta, raportoi BBC. Samanaikaisesti Espanjan valtion 10-vuotisten velkakirjojen korot nousivat kuuden prosentin pintaan. Viisi vuotta sitten, huhtikuussa 2007, työttömyys oli 7,9 prosenttia.

“Espanjassa alkaa kehittyä samanlainen kierre kuin Kreikassa”, HSBC-pankin pääekonomisti Stephen King kertoi BBC:lle. “Taantuma on niin syvä, että kun talouskuririntamalla otetaan yksi askel eteenpäin, se vie kaksi askelta taaksepäin.”

BBC: Spanish unemployment hits record 5.64 million (27.4.12)

Hollannin vähemmistöhallitus on menettänyt sitä oppositiosta tukeneen, Geert Wildersin johtaman äärioikeistolaisen vapauspuolue PVV:n tuen. PVV veti tukensa pois seitsemän viikkoa kestäneiden neuvottelujen jälkeen viime lauantaina, ja sanoi ettei puolue voi hyväksyä “kansamme vuotamista kuiviin Brysselin byrokraattien käsissä”. Tällä puolue viittasi hallituksen kaavailemiin, synkentyneistä talousennusteista johtuviin 14-16 miljardin euron lisäleikkauksiin, jotka vaadittaisiin maan pysymiseksi euromaiden 3 prosentin budjettialijäämän puitteissa vuonna 2013. Vuonna 2011 Hollannin budjettialijäämä oli 4,7 prosenttia.

Pääministeri, liberaalipuolueen Mark Rutte erosi eilen maanantaina. Uudet vaalit ovat looginen seuraava askel, hän kertoi tiedotusvälineille, ja syytti PVV:tä poliittisen tahdon puutteesta.

“Hollanti on ollut Saksan kanssa samoilla linjoilla vaatiessaan leikkauksia kautta koko euroalueen ja tukiessaan EU:n taloussopimusta”, kertoo uutistoimisto Reuters. “Sopimus on ratifioitava vuoden loppuun mennessä niissä 25 EU-maassa, joiden hallitukset ilmoittautuivat sen kannattajiksi.” Sopimuksella velvoitettaisiin poistamaan budjettivajeet sakon uhalla käytännössä kokonaan.

Euroopan komission edustajien mukaan Hollannin hallituskriisi ei ole tekosyy olla toteuttamatta vakaussopimuksen vaatimia leikkauksia 3 prosentin tavoitteen saavuttamiseksi. EUobserverin lainaaman ekonomisti Peter de Keyzerin mukaan ei vaikuta todennäköiseltä, että Hollanti onnistuisi enää pitkään säilyttämään AAA-luottoluokituksensa.

EUobserver: EU commission: Dutch crisis no reason to dodge rules (23.4.12)

Irish Times: Dutch government offers to resign (23.4.12)

Reuters: Dutch coalition teeters over cuts as EU pact struggles (23.4.12)

EUobserver: Dutch government unravels over Brussels budget rules (22.4.12)

Argentiinan presidentti Christina Fernández de Kirchner ilmoitti viime maanantaina öljy-yhtiö YPF:n kansallistamisesta. Espanjan suurin yritys, Repsol, omisti yhtiöstä määräävän enemmistöosuuden, ja päätös tulee vaikeassa taloustilanteessa olevalle Espanjalle pahaan aikaan. Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso piti Argentiinan päätöstä valitettavana.

“Madrid kutsui Argentiinan suurlähettilään, Carlos Bettinin, tapaamiseen, kun erimielisyydet uhkasivat paisua täysimittaiseksi kauppasodaksi. ‘Tällä vihamielisellä toimella tulee olemaan seurauksia… diplomatian, teollisuuden ja energiateollisuuden aloilla’, sanoi Espanjan teollisuusministeri José Manuel Soria.”

Etelä-Amerikassa Argentiinan kansallistamispäätöstä sekä arvosteltu että kiitetty. Vaikka Brasilian energiaministeri Edson Lobão korosti, että Argentiina suvereeni valtio, joka tekee kuten parhaaksi näkee, ollaan maassa myös huolissaan siitä, mikä on brasilialaisen öljy-yhtiö Petrobrazin sijoitusten kohtalo Argentiinassa. Selvästi tuomitsevaa linjaa edustivat Chilen valtiovarainministeri Pablo Longueira sekä Meksikon presidentti Felipe Calderón. Longueiran mielestä on mahdollista, että kansainvälinen pääoma kiertää tästä lähin Etelä-Amerikan ja suuntaa helpommin Aasiaan.

Tukea Argentiina sai Venezuelan ja Uruguayn presidenteiltä. Myös Argentiinassa päätös on saanut laajaa tukea, kirjoittaa The New York Times. “Kansallistamisilla on merkittävä kaikupohja maassa, jossa elää vahva katkeruus liberaalin talouspoliitikan kautena 1990-luvulla tehtyjä yksityistämisiä kohtaan. Niiden jälkeen maata kohtasi kaoottinen talouskriisi viime vuosikymmenen alussa.”

The Independent: Argentina forces Spain closer to the precipice (18.4.12)

NY Times: In Brazil and Elsewhere, Dismay at Argentina’s Nationalization Move (18.4.12)

NY Times: Argentina Has Oil Firm in Its Sights (12.4.12)