UCPN-M, vuoteen 2009 asti CPN-M, ei ole järjestänyt puoluekokousta 20 vuoteen. Vuosina 1996-2006 puolueen johdolla kuningasvaltaa vastaan käydyn sisällissodan aikana kokouksen järjestämistä ei pidetty mahdollisena, mutta myös rauhan jälkeisinä vuosina puolueen puheenjohtaja Pushpa Kamal Dahal on torjunut vaatimukset vetoamalla maan sisäisen ja kansainvälisen tilanteen epäsuotuisuuteen, kertoo NepalNews.

Uutissivuston mukaan nyt eräät puolueen keskuskomitean jäsenet, mm. Bam Dev Chhetri ja Ganga Shrestha, ovat kuitenkin esittäneet vaatimuksen puoluekokouksen koollekutsumisesta, joka NepalNewsin tietojen mukaan löytyy myös puolueen varapuheenjohtaja Baburam Bhattarain keskuskomitealle antamasta muistiosta. “Lähteiden mukaan Bhattarai on kannattanut yleiskokousta puolueen demokratisoimiseksi sekä sen politiikkojen ja ohjelmien uudelleenarvioimiseksi. Keskuskomitean käsittelemät poliittiset asiakirjat on pidetty salassa.”

UCPN-M:n keskuskomitean kokous on tätä kirjoitettaessa kestänyt jo yli viikon. NepalNewsin tietojen mukaan Bhattarain lisäksi myös puolueen ylimpään johtoon kuuluva Mohan Baidya on esittänyt kokoukselle nykyisen puheenjohtaja Dahalin linjan haastavan asiakirjan.

UCPN-M on Nepalin perustuslakiparlamentin suurin puolue.

NepalNews: Demand for general convention resurfaces in UCPN (Maoist) (1.9.10)

NepalNews: Maoist CC meeting continues for the seventh day (31.8.10)

NepalNews: Maoist CC meeting resumes (25.8.10)

Palestiinan vapautuksen kansallinen rintama PFLP kertoi viime sunnuntaina harkitsevansa mahdollisuutta jättää Palestiinan vapautusjärjestö PLO, koska tämä käynnisti äskettäin uudelleen rauhanneuvottelut Israelin kanssa. Myös Gazan aluetta hallussaan pitävä Hamas on torjunut rauhanneuvottelut hyödyttöminä, sillä puolue ei usko niiden johtavaan sen kummempiin tuloksiin kuin aikaisemminkaan.

Neuvottelujen uudelleenaloittaminen on aiheuttanut päänvaivaa myös PLO:n suurimmalle jäsenjärjestölle ja Länsirannan valtapuolueelle, Fatahille. Fatah ei onnistunut pääsemään yksimielisyyteen siitä, pitäisikö neuvottelut aloittaa siinäkin tapauksessa, että Israel ei suostu jäädyttämään juutalaissiirtokuntien rakentamista palestiinalaisalueille Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin, Xinhua kirjoittaa.

Hyväksyessään Yhdysvaltain välittämän neuvottelukutsun PLO ilmaisi kannanotossaan vain, että Israelin haluttomuus jäädyttää siirtokuntarakentaminen “uhkaisi suorien neuvottelujen jatkumista”.

Xinhua: PFLP mulls over leaving PLO to protest against direct Palestinian- Israeli talks (29.8.10)

China Daily: 2nd LD: PLO agrees to resume direct peace talks with Israel (21.8.10)

Eteläkorealaisen metallityöväenliitto KWMU:n jäsenosaston johtoon kuuluvat 22 henkeä saivat maan korkeimmassa oikeudessa kovat tuomiot viime vuonna Ssangyong Motor Companyn tehtaassa järjestämästään työtaistelusta. Liitto vetosi asiassa korkeimpaan oikeuteen, joka ei kuitenkaan kumonnut ammattiosaston entisen puheenjohtaja Han Sang-kyunin samaa tuomiota, vaikka lyhensikin vankeusajan neljästä vuodesta kolmeen.

Muut 22 vangittuna ollutta ammattiyhdistysaktiivia vapautettiin ehdonalaiseen, mutta jos he joutuvat seuraavan 3-4 vuoden aikana pidätetyiksi, he joutuvat kärsimään tuomionsa kokonaisuudessaan vankilassa, Kansainvälisen metallityöväenliitto IMF:n julkaisema uutinen kertoo.

Viimevuotisen työtaistelun syynä oli työnantajan yllättäen käynnistämät joukkoirtisanomiset, joista tehtaan ammattiosastoa ei ollut tiedotettu etukäteen. Osa työläisistä valtasi tehtaan maalaamon, ja 77 päivää kestäneeseen taisteluun liittyneissä yhteenotoissa mellakkapoliisi mm. pudotti helikopterilla kyynelkaasua tehtaassa olleiden noin 700 työläisen päälle.

IMF: Ssangyong Motor union leaders remain in jail (25.8.10)

IMF: Agreement reached, Ssangyong Motor sit-in strikers jailed (13.8.09)

Korea Times: Creditors File for Ssangyong Liquidation (8.5.09)

Heinäkuussa Yhdysvalloissa saatiin 12 000 uutta työpaikkaa, mikä on liian vähän pysyäkseen mukana väestönkasvussa tai vähentääkseen työttömyyttä. Pienempi osa yhdysvaltalaista työskentelee nyt, kuin 2009 puolivälissä, jolloin laman katsotaan loppuneen.

Tyypillisesti vakavaa lamakautta seuraa vahva työmarkkinoiden elpyminen. Nyt kehitys on hyvin heikkoa verrattuna aiempia taantumia seuranneisiin kehityskulkuihin. Lisäksi lama oli edellisiä syvempi. Yli kahdeksan miljoonaa työpaikkaa katosi ja työttömyys nousi reiluun kymmeneen prosenttiin. Tällä hetkellä töissä on yhtä monta yhdysvaltalaista kuin vuoden 1999 lokakuussa.

Yhdysvaltain taloudessa on ollut aiemminkin vastaavia laskukausia, eikä yhtä heikko työllistyminen talouden elpyessä sekään ole ennennäkemätöntä. Tilanteesta tekee erikoisen se, että nyt nämä ilmiöt tapahtuvat yhtäaikaisesti, kirjoittaa The Economist.

The Economist: Lower, not hire. How jobless is this recovery? (12.8.2010)

Havannan yliopistosta pian eläkkeelle jäävä taloustieteen ja valtio-opin professori Esteban Morales erotettiin puolueesta, kun hän julkaisi artikkelin korruption kaikkialle kuubalaiseen yhteiskuntaan leviävistä vaikutuksista. Artikkelissaan hän kirjoittaa, että hallituksessa ja valtionhallinnossa on henkilöitä, jotka “pyrkivät turvaamaan oman taloudellisen asemansa” ja “valmistautuvat siirtämään valtion omistamat yritykset yksityisiin käsiin”.

Morales on vedonnut puolueeseen, jonka sääntöjen mukaan komitean on käsiteltävä vetoomus. “Jos en ole tyytyväinen päätökseen, vien asian puoluekokoukseen”, hän kertoo IPS:n haastattelussa. Hän vakuuttaa, että hänen pyrkimyksenään on toimia “vallankumouksen hyväksi”, eikä ole kadottanut jo 50 vuotta sitten vapaasta tahdostaan valitsemaansa vakaumusta.

Kuuban presidentti Raúl Castro on kehottanut kansalaisia “laajan sosialistisen demokratian mukaisesti” avoimeen keskusteluun ja kritiikkiin. Moralesin tuomiosta Havana Timesissa kirjoittanut Pedro Campos peräänkuuluttaa “sitä demokratiaa, josta Raúl puhuu”. “Mitkä ovat puolueaktiivien mahdollisuudet kritiikkiin?”, hän kysyy artikkelissaan.

Moralesin mukaan hänen saamansa tuomio kritiikistä saattaa osoittaa, että “joku jollakin tasolla ei ole samaa mieltä” Castron ja puoluejohdon pyrkimysten kanssa. “On suuri ero pyrkimysten ja sen tavan välillä, jolla ne laitetaan käytäntöön”, hän huomauttaa. Morales kertoo, että korruptiossa kaikkein haitallisinta on se, että se vahingoittaa ihmisten moraalia, jolloin myös koko poliittisen järjestelmän arvovalta murenee. “Siksi yhdyn niihin, joiden mielestä korruptio on kansallinen turvallisuusongelma.”

Korruptio vaivaa Moralesin mielestä Kuubaa paljon syvemmin kuin ongelmat eristyneistä “toisinajattelijoista”, joilla hänen mukaansa ei ole joukkokannatusta, eikä todellisia vaihtoehtoja tarjottavanaan. “Korruptio on todellinen vastavallankumous ja voi tehdä eniten vahinkoa”, Morales painottaa.

IPS News: ‘Corruption Is an Extraordinary Danger’ (16.8.2010)
Esteban Morales: Corruption: Cuba’s True Counter-Revolution?
Havana Times: Esteban Morales Booted from Cuba’s Communist Party (28.6.2010)
IPS News: Corruption, the Real Threat (15.4.2010)
IPS News: Wanted - Socialist System that Meets Real Needs (26.8.2009)

Kolumbian entinen presidentti Álvaro Uribe solmi Yhdysvaltain kanssa vuosi sitten sopimuksen, jonka mukaan Yhdysvallat saa sijoittaa joukkojaan seitsemään maassa sijaitsevaan tukikohtaan. Maan kansanedustuslaitos ei saanut tilaisuutta käsitellä sopimusta, sillä Uriben mukaan asia kuului jo olemassa olevan kansainvälisen sopimuksen piiriin.

Nyt kuitenkin Kolumbian perustuslakituomioistuin on päättänyt, että tämä ei pidä paikkaansa, eikä Uriben tekemä sopimus siten ole lainmukainen. Tuomion mukaan kaikki tähän mennessä tukikohtiin sijoitettu sotilas- ja siviilihenkilökunta on vedettävä pois.

“Kolumbian hallitus ilmoitti kunnioittavansa oikeusistuimen tuomiota, puolustusministeri Rodrigo Rivera sanoi tiedotteessaan”, Bloomberg.com kirjoittaa. “Tiedote ei kertonut, pyrkiikö hallitus saamaan sopimukselle kongressin hyväksynnän, mutta se mainitsi Yhdysvaltain vuosikymmeniä jatkuneen tuen olevan erittäin tärkeää terrorismin ja huumeiden salakuljetuksen vastaisessa taistelussa.”

Useiden Etelä-Amerikan valtioiden johtajat ovat arvostelleet Kolumbian tekemää sopimusta. Brasilian presidentti Luiz Inácio “Lula” da Silvan lisäksi Venezuelan, Bolivian, Uruguayn, Ecuadorin ja Argentiinan presidentit ilmaisivat vähintäänkin varauksellisen kannan Kolumbian suunnitelmiin niiden tultua julki noin vuosi sitten. BBC:n mukaan Peru kannatti hanketta, kun taas Chile ja Paraguay olivat sitä mieltä, että kyseessä on Kolumbian oma asia.

“Yhdysvallat on pyrkinyt hillitsemään alueellisia jännitteitä sanomalla, ettei sen joukkojen ja siviilihenkilökunnan määrä maassa ylitä 1 400:aa”, Bloomberg.com kirjoittaa. “Katto on asetettu Plan Colombia -sopimuksessa, jonka kautta Yhdysvallat on tukenut huumeiden ja kapinallisten vastaisia hankkeita yli 7 miljardilla dollarilla vuodesta 2000 lähtien.”

Bloomberg.com: Colombia Court Blocks U.S. Military Accord Behind Regional Fight (18.8.10)

BBC: Uribe and Lula discuss base use (7.8.09)

(Tämä artikkeli myös pdf:nä.)

Raija Julkunen esitti vuonna 1997 kolme strategiaa hyvinvointivaltion ja työyhteiskunnan tulevasta kehityksestä. Vaihtoehdot ovat Julkusen mukaan pyrkimys siirtymään kohti 1) täystyöllisyyttä tasa-arvoa unohtamatta, 2) ihmisten markkinoille pakottamista tai 3) työyhteiskunnasta luopumista näiden välillä. Vuonna 2002 Bob Jessop esitti teoksessaan Future of the Capitalist State kuvauksen siirtymästä kohti uudenlaista kilpailuvaltiota, jonka Joseph Schumpeter aikanaan tunnisti. Teollisuusvaltioiden kohdalla ei kyse ainakaan ole siirtymisestä kohti työyhteiskunnasta luopumista. Workfare-valtio on tullut jäädäkseen.

* * *

Viime aikojen valtiokeskustelu on keskittynyt työllisyyden hallintaan talouskriisin vaikuttaessa niin sanottuun reaalitalouteen. Viimeisenä julistuksena SDP (2010) julisti tavoitteekseen täystyöllisyyden tavoittamisen. Työ on palannut kaiken politiikan keskiöön, mutta aika näyttää pitääkö hyvinvointivaltion rooli työn ja pääoman välisenä kompromissina paikkansa. Työn ja pääoman historiallisen antagonismin suhteen hyvinvointivaltio pyrki yhdistämään työn ja pääoman intressit yhdessä valtiossa. Neuvostoliiton vuosina pääosin vain vähemmistökommunistit pyrkivät riitauttamaan antagonismin yhteyteen rakennettua liittoa. 1980-luvun lopulta 1990-luvun suureen lamaan käynnistyi valtion kurssissa suunnanmuutos (Julkunen 2001).

Suunnanmuutos

Menneinä vuosina niin rakkaasti rakennetun hyvinvointivaltion funktio muuttui. Muuttuneiden historiallisten valtasuhteiden vuoksi pääomapiirit alkoivat liueta kompromissista pragmaattisella retoriikalla (Julkunen 2001, 283-290) ja uusvanhalla neoklassisella taloustieteellä. Keynesiläinen kompromissikoneisto kehittyi kilpailuvaltioksi, jonka tarkoituksena on tuottaa entistä enemmän lisäarvoa. Hyvinvoinnista alettiin keskustella entistä tuottoisampana investointina - se olisi siis ansaittava. Kuitenkaan hyvinvointivaltioista ei olla luopumassa. Pikemminkin hyvinvointivaltion luonne on muuttunut kiivaammin muuntuvaksi ja epävakaammaksi (Julkunen 2001, 298-299; Jessop 2002, 275-276).

Marxilaisesta perspektiivistä tarkasteltuna kaksi antagonistista voimaa on edelleen yhteen sovitettuna, mutta substanssin kiinteys ja koherenssi ovat muuttuneet. Pitkään valtio muuntui työn sosiaalisen kysynnän mukaiseksi. Nyt se on muuntumassa tarjonnan mukaan ohjautuvaksi sääntelyn koneistoksi. Kilpailuvaltio on “yleistahdon” puolustaja, joka pyrkii turvaamaan kansallisen edun. Hyvinvointivaltion luonne on muuttunut kysyntää painottavasta tarjontaa tukevaksi. Claus Offen mukaan uusliberaali valtio pitää sisällään paradoksin: kapitalismi tarvitsee hyvinvointivaltion, mutta toisaalta sen on pyrittävä minimoimaan sen tuottamia kustannuksia. Offen paradoksin olemassaolo on todennäköistä myös tulevaisuudessa, sillä kehittynyt tuotantovoima tarvitsee hyvinvointivaltion, mutta mitään takeita sen lempeästä luonteesta ei tule olemaan (Jessop 2002, 275-276).

Hyvinvointivaltion luonteesta on tullut entistä enemmän tarkkailua korostava ja sen tuotanto on muuttunut. Hyvinvoinnista on tullut investointikeskeistä ja työstä on tulossa kommunikatiivisempaa. Suotta ei Michel Foucault puhunut siirtymästä kontrolliyhteiskuntiin, joissa lisäarvon karttumisen alueita ei voi täydellisesti määritellä (Deleuze 2005, 118-136). Tähän ottaa muun muassa kantaa Vasemmisto etsii työtä -pamfletti, jonka kirjoittajakollektiivi päätyy ehdottamaan perustuloa ratkaisuna uuden talouden ongelmiin (General Intellect 2008, 279-283).

Mikäli tarkoituksena on luoda kapitalismin jakojäännöksestä vain hyvinvointia, vasemmiston tehtävä on lakannut. Arvelisin porvaripuolueiden hoitavan kapitalistisen työvaltion kehittämisen paremmin kuin vasemmisto nykyisessä historiallisessa tilanteessa, missä monet vasemmiston tavoitteet ovat “naturalisoituneet”. Mikäli vasemmisto ei halua puuttua radikaalisti itse kapitalistiseen tuotantosuhteeseen, eikä luopua saavutetuista eduistaan, on porvaristo lähellä “historian loppua”. Liberaalidemokratia on tällöin ratkonut historian ongelmat.

Vaihtoehtoja on huomattavasti enemmän, jos vasemmiston kiinnostus ulottuisi taas pelkän tulonjakosuhteen ulkopuolelle. Myös linjanveto kansallisvaltiokoneistoon liittyvien paikallisten argumenttien ja kapitalistista maailmanjärjestelmää koskevat argumentit voisivat olla voimakkaammin kosketuksessa. Kilpailukykyrintamassa pitkään olleella sosiaalidemokraattisella ay-liikkeellä - jos sitä voi vasemmistolaiseksi kutsua - on hankaluuksia löytää linjaa universaalin tasa-arvon ja omien jäsenten tasa-arvoisuuden välillä.

Karl Marx esitti, että taloudellinen kehitys johtaa historian kehitystä. Luokkataistelu on historian moottori (Marx 1978, 335-348). Mikäli Marxin käsitteistä halutaan tehdä työkaluja, tulisikin taloudelliseen kehityksen tuotantosuhdekysymykseen tarttua aktiivisesti. Viime vuosina on roikuttu tulonjakoon ja reproduktioon liittyvissä kysymyksissä. Olisi kehitettävä uutta tiedettä valtion porvarilliseen tiedon tahtoon alistumisen sijaan. On luotava uusia strategioita. Kuten Foucault arvioi, tulevaisuus kontrolliyhteiskunnissa tulee olemaan jatkuvien strategioiden kehittelemistä. Tehtaasta on tullut yritys, jossa tilanteet muuttuvat jatkuvasti (Deleuze 2005, 118-125). Vasemmisto tarvitsee useita strategioita ja niihin vielä lukuisampia taktiikoita, mikäli sillä on vielä historian kulkuun jotain sanottavaa. Kuitenkin yksi on varmaa: kauaa ei voida tehdä politiikkaa vain hetkessä muuttuvan kapitalismin tarpeisiin, vaan tarvitaan utopia todellisuuden varjoksi, muuttumaan kommunistiseksi reaalipolitiikaksi. Mahdollisena maailmana järjestelmä, jota voi kutsua kommunismiksi, ei ole kadonnut.

Vasemmiston kolme evolutiivista vaihtoehtoa

Erittelen kolme evolutiivista strategiaa kehittyneen tuotantovoiman kontrolliyhteiskuntiin: 1) pysyminen reformismissa tai revisionismissa, 2) perustulo perusoikeutena ja 3) paluu leninismiin. Nämä strategiat pätevät tosin vain yhteiskuntiin, joissa massat ovat siirtymässä jälkimoderniin talouteen. Periferiassa “kolmas tie” - eli leninismi - lienee ainoa vaihtoehto.

1) Pysyminen reformismissa tai revisionismissa

Hyvinvointivaltio oli yhteinen hanke. Se yhdisti väen kansaksi ja sen tarkoitus luoda parempi tulevaisuus, kapitalismissa. Se lisäsi sosiaalista liikkuvuutta yhteiskuntaluokkien välillä ja pyrki takaamaan toimeentulon kaikille. Suomessa pitkään kestäneen konsensuksen aikana hyvinvointivaltio nojasi kysyntää tukevaan talouspolitiikkaan ja ajatukseen yhteiskuntasopimuksesta. Hyvinvointivaltio oli kompromissi yhteiskuntaluokkien välillä, jossa jokainen sai jotain (Karisto, Takala, Haapoja 1997, 223-226). Maa- ja omistusolot eivät muuttuneet enää hyvinvointivaltion kehityksen kaudella, mutta työväenluokka sai mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun. Sosiaalidemokraattinen puolue piti huolen siitä, että poliittiset päätökset hyödyttivät sekä pääomaa että työväenluokkaa. Historiallinen esimerkki tästä on vuoden 1963 työeläkekompromissi (Koivusalo, Kinnunen, Lämsä 2004, 11; Karisto, Takala, Haapoja 1997, 294-295; Pentikäinen 1997, 86-106). Sittemmin suuren hyvinvointivaltiota painostaneen voiman hajottua myös sen sisäinen voimatasapaino muuttui.

Poliittisena strategiana vasemmistolla oli rakentaa yhteinen valtio, josta mahdollisesti kehittyisi ihannesosialismi. Valtiokoneistoa ei tarvitsisi korvata proletariaatin diktatuurilla. Vasemmisto ja kommunistinen liike halusivat rakentaa oman sosialistisen valtion ja kehittää sen reformien pohjalta. Kansainvälinen tilanne mahdollisti monien reformien tekemisen. Työväenliike saavutti merkittäviä etappeja hyvinvointivaltion rakennuskaudella.

Kuten on käynyt ilmi, viimeistään 1990-luvun laman myötä alkoi todellinen valtionhallinnon uudelleen organisointi ja valtasuhteet muuttuivat kertaheitolla (Kantola 2002). Uusliberaali rationalisaatio iskostui Suomenkin julkishallintoon, pakosta (Julkunen 2001).

Pääomavirtojen metahallinto on asettanut sosialistihallituksetkin liekaansa (Jessop 2002, 245-246). Pääoma toteuttaa todellisen politiikan, etsiessään parhaan kilpailukyvyn tarjoavia valtioita. Siirtymä schumpeterilaiseen kilpailuvaltioon on tapahtunut pakosta, vanhojen valtasuhteiden sorruttua kapitalistisen rationalisaation edistyessä. Muutos tarjontaan nojaavaksi kilpailuvaltioksi ei ole pelkkä retorinen käänne. Keynesiläisen hyvinvointivaltion tuottamilla menoerillä pääoman metahallinnossa vain laskeuduttaisiin kohti pohjaa valtioiden välisessä hierarkiassa. Uuden valtion rooliksi on tullut vähentää kustannuksia ja keventää pääoman likvideettiä - ei kasvattaa niitä omalla painollaan. Hyvinvointivaltion uusi tehtävä on imeä pääomavirtoja ja brändätä itsensä (ks. Korkman 2009).

Kamppailu keynesiläisestä hyvinvointivaltiosta ollaan häviämässä, koska sille ei enää löydy puolustajiakaan. “Yhteinen etu” elää kapitalistisessa valtiomuodossa. Vallitseva yleistahto on porvarillinen, koska ainoat mahdolliset maailmat näyttävät tällä hetkellä kapitalistisilta. Suomen kaltaisessa maassa on tuotantovoima kehittynyt niin suureksi, ettei globaalia radikaalia tasa-arvoa kannattavasta liikkeestä voi tulla suosittua, mikäli vallitsevasta globaalista valta-asemasta halutaan pitää kiinni.

Vasemmiston tulevaisuus saattaa olla keynesiläisen sopimusyhteiskunta-ajatuksen viivytystaistelussa tai sitten se voi yrittää kehittää malleja edistämään valtion kompetenssia. Projektina vasemmistolaisesta työ- tai kilpailuvaltiosta tulisi helposti päämäärätön, tarkoitukseton ja tavoitteeton. Keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle oli historiallinen tarkoitus; siinä eli itseisarvokkuus. Se oli arvokas työkalu, jolla pystyi tuottamaan tasa-arvoa ja hyvinvointia kapitalismissa. Samalla vasemmiston osalta sen kehityksessä eli voimakas bernsteinilainen unelma siitä, että kapitalismista voisi lopulta reformien keinoin kehittyä sosialismi.

Uuden kilpailuvaltion ainoa todellinen ongelma on sen tehottomuus, sillä vaadittavaa tehokkuutta ei voida koskaan lopullisesti saavuttaa, ainakaan ennen kuin vaihtelevan tuotantopääoman korvaisi pysyvä pääoma. Tehokkuuden korostamisen lisäksi muuta merkitystä hyvinvointivaltiolla ei enää olekaan, se on merkityksellinen instrumentti pääoman akkumulaatiossa, joka käyttää suostuttelevaa valtaa pakottavan sijaan.

2) Perustulo

Perustulo nousi viimeistään Antonio Negrin ja Michael Hardtin Imperiumi-trilogian saatteleman syklin yhteydessä aktiiviseen keskusteluun. Hardt ja Negri (2002, 2004, 2009) runoilivat kommunistien uudesta elämäntavasta ja geneettisistä ketjuista tukeutuen - käytännössä - perustuloon ja ajatukseen paikallisista kamppailuista, joka sitten lopulta mahdollistaisi uuden commons-tuotannon. Uusi tietokapitalismi oli taas kerran edistymässä uuteen vaiheeseen, jossa ei enää oltu kaukana kommunismista. Foucault’n mukaan kuriyhteiskunnat olivat jo hyvää vauhtia muuntumassa kontrolliyhteiskunniksi. Teollinen kurivaltio oli muuttumassa valtioksi, jota ohjaavat uudet normit ja biohallinnallisen tarkkailun hienovaraisempi läsnäolo. Kontrolliyhteiskuntahypoteesin mukaan lisäarvoa ei kartu vain materiaalisessa suorittavassa työssä, vaan myös kommunikatiivisissa käytännöissä. Työn käsite vaatii uudelleen muotoilua, koska tuottavaa työtä on mahdotonta enää erotella tuottamattomasta työstä. Oli miten oli - vaikka Imperiumista ei saisikaan 2000-luvun Pääomaa, jollaiseksi monet sitä ylistivät, niin se oli merkittävä keskustelunavaus erityisesti perustulosta.

Perustulokeskustelu on modernilta alkuperältään Milton Friedmanin ajatus. Friedmanin mallissa perustulo toteutuisi negatiivisen tuloveron kautta. Friedman kehitteli myös etusetelijärjestelmää, jota on laajalti sovellettu ja kokeiltu ympäri maailmaa. Tällaisella järjestelmällä voitaisiin jakaa kapitalismin niukkoja resursseja tasapuolisemmin. Friedmanin ideana olikin turhan valtiollisen byrokratian purkaminen (Honkanen, Soininvaara, Ylikari 2007), koska erityisesti valtiosta oli tullut yksi aikansa vasemmiston parhaista ystävistä.

Oikeisto on asettanut perustulomallinsa ja monet sen näkyvistä politiikoista kannattavat perustuloa. Eräs euroedustaja totesikin taannoin “perustulon olevan kapitalismin paras kaveri“. Näyttäisi, että kerrankin vasemmisto ja oikeisto voivat olla samaa mieltä jostakin. Perustulon suuruus ja sääntely vain jakavat mielipiteet. Voisiko kompromissi löytyä, jossa oikeisto ja vasemmisto löytäisivät toisensa? Oikeisto kaipaa vähempää byrokratiaa, vasemmisto pääoman mykistä pakoista vapautumista. Deleuzelaisessa Marx-tulkinnassa korostetaan erityisesti, että pääoma on toimintakykyä rajoittava repressiivinen elementti: koneisto, joka reterritorialisoi singulariteetit (Deleuze & Guattari 1983, 237-241; 1980, 468-522). Porvarillinen ideologia onkin pikemmin sommitelma, erilaisten koneistojen yhdistelmä (Deleuze 2005, 58). Onko Friedmanin Capitalism and Freedom teoksen opeilla lopulta merkittävää eroa prekaariin perustuloon? Friedmanin oletuksessa jaettaisiin miinusmerkkisesti verotettavasta tulosta, toisessa tuotannon runsaudesta. Ero on olemassa teoriassa, mutta olisiko sitä käytännössä?

Jussi Vähämäki (2010) korostaa perustuloa keinona pääoman mykistä pakoista vapautumiseen todeten, että pääomasuhde ei ole sama kuin rahasuhde - välttämättä. Pääomasuhde asettaa argumentin negatiivisesta tuloverosta kriittiseen valoon, se voisi asettaa kiilan pääomasuhteen purkautumisen tielle. Myös perustulokeskustelu tulisi suunnata pääomasuhteeseen, siihen kuka on kenenkin herra ja kuka kenenkin renki (emt.). Perinteisissä runsaita pääomia hallinnoivissa instansseissa ei perustuloajatuksesta olla oltu innoissaan. Eniten vastaan on harannut SAK, jonka ekonomistit ovat yhteen ääneen todenneet perustulon tuhoavan hyvinvointiyhteiskunnan. Ammattiyhdistysliikkeestä on itsessään tullut melkoisten tuotantopääomien kauppaaja. Sillä ja sen jäsenillä on tavara, jonka vaihtoarvon ei haluta laskevan: työ.

Perustulo ei varmasti ratkaisisi lopullisesti yhtään mitään, mutta monien kapitalismissa epävarmojen tulojen varassa elävien elämää se helpottaisi huomattavasti. Työväenluokkaisena esiintyvä ay-liike ei puolusta sen hallinnan ulkopuolelle jäävien etua. Eurooppaan on syntynyt kahdet työmarkkinat siirtolaisten ja työläisaristokratian välille (General Intellect 2008,117-133). Ehkä nykyistä ay-liikettä pitäisi kutsua pikemminkin killaksi.

Vasemmistofoorumin Peruste-julkaisussa (2010) esitetäänkin voimakkaita argumentteja perustulon puolesta. Hardt ja Negri esittivät, että kaikki mikä on yhteistä, on hyvää. Koska mitään muuta yhteistä ei enää ole, voisiko pyrkiä ottamaan rahan haltuun? Raha tuottaa tavaramuotoisen subjektiviteetin. Perustulo loisi mahdollisuuksia toisenlaiselle tuotannolle kapitalismin sivussa. Raha kun ei monien mielestä ole itsessään ongelma, vaan ongelmana on pääomasuhde. Kapitalismin kohtalon tulee lopulta ratkaisemaan talouden toimivuus.

3) Paluu leninismiin

Neuvostoliiton hajottua ei liberaalikapitalismille ole nähty vaihtoehtoja. Francis Fukuyama puhui 1990-luvun alussa historian ja ideologian lopusta. Liberaalidemokratia oli paras yhteiskuntamuodostuma ja tie harmoniseen tulevaisuuteen (Fukuyama 1992). Imperialismi ei ole osoittanut häviämisen merkkejä edes siinä muodossa missä olemme sen oppineet tuntemaan. Samalla kun länsimaissa on saavutettu tila, jossa massat vaikuttavat tyytyväisiltä olotilaansa, on esimerkiksi Latinalaisen Amerikan tai Aasian imperialismin riuduttamissa maissa noustu uuteen vastarintaan. Merkittävää liikehdintää ei ole tapahtunut kapitalismin keskuksissa. Voisiko leninismi toimia populismittomana poliittisena eleenä myös Euroopassa?

Onko tuotannon epävarmuus sittenkin pysyvä tila ja millainen tulee olemaan valtion rooli siinä? Ehkä historia ei vielä olekaan lopussa. Carl Schmittin mukaan suvereeni määrittelee poikkeustilan. Vasemmistolle leninismi on poikkeustilaan valmistautumista, toimista ajan suomien edellytysten perusteella. Se on strategian valmistelua sitä varten - jos ja kun - omistussuhteet toistavat vakavan kriisin. Se on toimintaa poikkeustilaa varten, jonka hetkellä tulee vetää oikeasta lenkistä oikeaan aikaan.

Lenin kehitti teorian kapitalismin heikoimmasta lenkistä, joka olisi voimakkain kansallinen työväenluokka. Työväenluokan tulisi vallata valtio ja korvata se uudella proletaarisella koneistolla, kunnes maailmassa ei enää olisi tarvetta valtioille. Puolueesta muodostuisi valtio, ase kapitalismia vastaan. Kuitenkin niin kauan kuin maailmassa on kapitalismia, joutuisi proletariaatin diktatuuri jatkamaan olemassa oloaan. Luokkataistelu lopulta määräisi historian kulun (Lukács 2009). Ikävä kyllä Leninin jälkeisen ajan seuraukset tunnetaan varsin hyvin.

Leniniä vallankumouksen johtajana ylistäviä ääniä on taas viime vuosina noussut esiin. Esimerkiksi Slavoj Žižek (2007, 77-96) ja Alain Badiou (2007, 7-17) ovat korostaneet “leninistisen eleen” merkitystä vasemmistolaisessa politiikassa. Se tarkoittaisi radikaalia irtautumista porvarillisesta diskurssista ja neuvottelupöydistä. Leninismin heikkoutena on se, että sen kaavat ovat toteutuneet pääasiassa lähes feodaalisiin tuotantosuhteisiin nojautuneissa yhteiskunnissa. Marxilaisista työkaluista huolimatta kehitysmaissa ei ole onnistuttu kukistamaan kapitalismia kokonaan, vaan pikemminkin laukaisemaan modernisaation prosesseja. Jos liberaalidemokratiaa voidaan pitää kuitenkin jossain määrin “oikeudenmukaisena” valtiona, olisiko leninismissä takuita paremmasta tulevaisuudesta, jolloin lisäarvoa käsiteltäisiin “oikeudenmukaisemmin” vai alkaisiko vallankumouksien sykli pian taas alusta?

Leninismissä tällaiset ennustamisen kysymykset eivät ole olennaisia. Valta on vallattava ilman populismia ja tulevaisuudesta on kannettava vastuu, olivat seuraukset sitten mitä hyvänsä. Samalla mikään ei estä oikeistoa löytämästä fasismia tai hitlerismiä uudelleen. Poikkeustilan toistuessa on kyse ennen kaikkea sattumasta ja siitä, kumman strategia tulevaan on toimivampi.

Kolme tietä?

Valtion ajauduttua kriisiin on vallan ottamiseksi hiottava strategioita, jotta sekä Neuvostoliiton kaltainen tragedia että fasismin kiihko voitaisiin välttää. Vasemmiston on muodostuttava ulossulkemattomaksi yhteisöksi, joka ei jätä ketään pääomasuhteen ulkopuolelle. Leninin ideoita muotoillen Antonio Gramsci kehitti ajatuksen modernista ruhtinaasta (ks. Gramsci 1982, 19-44). Niccolò Machiavellin Ruhtinaan oli nyt korvannut uusi kansan suosiossa oleva puolue, joka ylittää perinteiset sosiologiset luokkarajat (Gramsci 1982, 21-29). Puolue muodostaisi tulevaisuudessa historiallisen etulinjan pääomaa ja valtiokoneistoa vastaan. Näkemys on revisionistinen sinänsä, pitäen sisällään ajatuksen valtioapparaatin demokraattisuudesta ja siitä, että puolue voisi porvarillisen demokratian keinoin korvata vanhan valtion, mutta ei kiellä liikkuvan poliittisen sodan mahdollisuutta; tällä Gramsci tarkoitti nimenomaan väkivallatonta kamppailua hyödyntäen von Clausewitzin käsitteistöä.

Louis Althusser jakoi yhteiskunnalliset käytännöt ja koneistot kolmeen osaan: 1) taloudellisiin, 2) poliittis-legaaleihin ja 3) ideologisiin käytäntöihin Engelsiä ja Leniniä seuraten. Taloudellinen käytäntö on se voima, joka ohjaa historiaa, mutta muut vaikuttavat myös ohessa. Kolmen muuttujan yhteydessä syntyy kompleksinen pääomasuhde (Althusser 1969, 193-200, 229; Althusser 1971). Vasemmisto on keskittynyt 1990-luvulta alkaen pääosin yhteen näistä käytännöistä ja sitä toteuttavista koneistoista: poliittis-legaaliin koneistoon eli hyvinvointivaltioon. Se laahaa uuden kapitalistisen taloudellisen käytännön perässä. Voi olla aika alkaa keskittyä taloudelliseen käytäntöön perustulon nimissä. Vasemmisto ei voi enää vaatia yhteistä omaisuutta valtioaparaatin muodossa taloudellisten käytäntöjen murroksessa. Sen sijaan vasemmiston on keskityttävä taloudellisen käytännön pääasialliseen muotoon: rahaan. Vaikka perustulo saataisiin aikaiseksi, niin se ei kuitenkaan ratkaisisi pääomasuhteen ongelmaa. Lopulta leninismin on palattava takaisin, sillä lopullinen pääomasuhde ei ratkea pelkällä rahasuhteen muutoksella. Lopulta keskustelun on käännyttävä tulonjakosuhteesta tuotantosuhteeseen, koska tuotannon resurssit ovat rajalliset.

Perustulo olisi hyvä ratkaisu tilanteeseen missä elämme. Se on erittäin tervejärkinen argumentti - kunhan sen saa esitettyä oikein. Ajatus “vastikkeettomasta” rahasta nimittäin saa monet “työläisaristokratian” jäsenet kihisemään raivosta. Hyvinvointivaltion puolesta kamppailu taas voi olla hankalaa, koska sen toimintaedellytykset riippuvat entistä voimakkaammin globaalin rahaeliitin mieltymyksistä. Voimavarojen keskittäminen perustulon varaan keskittäisi kamppailun talouteen, T-R-T muotoon. Se vaatisi vanhoilta pääomilta uusia selviytymisstrategioita ja muuttaisi neuvotteluasetelmia (Olin Wright 2010, 82-84).

Todennäköisesti tulevina vuosina vasemmiston on kamppailtava joko universaalisuudelle perustuvasta hyvinvointivaltiosta tai perustulosta. Keskustelua sosialismista ja tieteellisestä siirtymästä siihen on pidettävä yllä, koska toistaiseksi voi vain pysyä asemissa.

Lähteet

Althusser, L. 1971. Lenin and Philosophy. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.6.2010) http://www.marxists.org/reference/archive/althusser/1968/lenin-philosophy.htm

Althusser, L. 1969. For Marx. London: Verso.

Althusser, L. 1971. Lenin and Philosophy. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.6.2010)
http://www.marxists.org/reference/archive/althusser/1968/lenin-philosophy.htm

Badiou, A. 2007. How one becomes two? Teoksessa: Lenin Reloaded. US: Duke University Press.

Deleuze, G. 2005. Haastatteluja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Deleuze, G & Guattari, F. 1983. Anti-Oidipus. Us: Minnesota Univesity Press.

Fukuyama, F. 1992. The End of History and Last Man. Interview: (Luettu 12.6.2010) http://www.booknotes.org/Transcript/?ProgramID=1088

General Intellect. 2009. Vasemmisto etsii työtä. Helsinki: Tutkijaliitto.

Gramsci, A.1982. Vankilavihkot. Valikoima 2. Helsinki: Kansankulttuuri.

Hardt, M. & Negri,A. 2002. Imperiumi. Juva: WSOY.

Hardt, M. & Negri, A. 2004. Multitude. War and Democracy on the Age of Empire. US: Penguin Press

Hardt, M. & Negri, A.2009. Commonwealth. US: Belknap Press of Cambridge University Press.

Honkanen, P & Soinivaara, O., Ylikari, V. 2009. Perustulo. Kohti toimivaa perusturvaa. Vihreä sivistysliitto. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.6.2010) http://www.visili.fi/perustulo.pdf

Jakonen, M., Kaitila, J., Lahikainen L., Peltokoski, J., Ronkainen, A., Toivanen, T., Volanen, R., 2010. Toisenlainen tuotanto on välttämätön. Julkaisussa: Omistus. Peruste 1/2010. Helsinki: Vasemmistofoorumi. Saatavilla www-muodossa: http://www.vasemmistofoorumi.fi/images/stories/tiedostot/omistus_valmis.pdf

Jessop, B. 2002.The Future of the Capitalist State.UK: Polity Press.

Julkunen, R. 2001. Suunnanmuutos.1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Kantola, A. 2002. Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Helsinki: Loki-kirjat.

Karisto, A., Takala, P. & Haapola, I. 1997. Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. Helsinki: WSOY.

Korkman, S. 2009. Kasvupolitiikan strategia hakusessa. Saatavilla: (Luettu 4.7.2010) http://www.etla.fi/files/2346_SK_Sitra_210909.pdf

Lukacs, G. 2009. Lenin. A Study On the Unity of His Thought. US: Verso.

Marx, K. & Engels. 1978. Kommunistisen puolueen manifesti. Kokoelmassa Valitut teokset kuudessa osassa, osa kolme. Moskova: Progress.

Ojakangas, M. 2010. Carl Schmitt ja talouden poliittinen perusta. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.6.2010) http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/luennot/luento29.htm

Olin Wright, E. 2010. Perustulo sosialistisena projektina. Teoksessa: Vasemmistofoorumi 2010. Omistus. Peruste. Helsinki: Vasemmistofoorumi.

Pentikäinen, T. 1997. Muisteluja ja kommentteja työeläkejärjestelmästä. Teoksessa: Eläkepolitiikka 2000-luvulle. Helsinki: WSOY.

SDP. 2010. Täystyöllisyys. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.10.2010) http://www.sdp.fi/category/tagit/t%C3%A4ysty%C3%B6llisyys

Vasemmistofoorumi 2010. Omistus. Peruste. Helsinki: Vasemmistofoorumi. Saatavilla: http://www.vasemmistofoorumi.fi/images/stories/tiedostot/omistus_valmis.pdf

Vähämäki, J. 2010. Arvonlaki. Itsen alistus -blogi. Saatavilla www-muodossa: (Luettu 12.6.2010) http://itsenalistus.wordpress.com/

Žižek, S. 2007. Leninist Gesture Today: Against The Populist Temptation. Teoksessa: Lenin Reloaded. US: Duke University Press.

Palestiinan vapautuksen kansanrintama PFLP järjesti mielenosoituksen viime tiistaina arvostellakseen sekä Gazaa hallitsevaa Hamasia että Länsirantaa hallitsevaa Fatahia Gazan alueen sähkönsaantivaikeuksista, jotka ovat jatkuneet vuoden alusta lähtien. Mielenosoituksen viesti oli, etteivät osanottajat usko kumpaakaan puolta, jotka syyttävät vaikeuksista toisiaan.

Palestiinan lain mukaan mielenosoituksiin ei tarvita lupaa, ainoastaan ilmoitus liikenteenohjaamisen järjestämiseksi. Sanomalehti Ha’aretzin haastatteleman aktivistin mukaan Hamasin edustajat sisäministeriössä olivat kuitenkin kieltäneet PFLP:tä osoittamasta mieltä asiassa, mutta järjestö piti kiinni oikeuksistaan.

“Oli ‘pelkkä sattuma’, että puolitoista tuntia ennen protestiamme Hamasin naiset ilmaantuivat sankoin joukoin samalle paikalle kovaäänisten kanssa osoittamaan tukeaan hallitukselle sähköasiassa. Kun saavuimme, satoja pampuin ja kiväärein varustautuneita poliiseja oli odottamassa, kun taas meidän kovaäänisiämme kuljettanut auto poistui poliisin käskystä paikalta”, aktivisti kertoi.

Lyhyen sananvaihdon jälkeen poliisi hajotti väkivalloin paikalle saapuneet noin 500 mielenosoittajaa.

“Toivottavasti nämä kuvat päätyvät ulkomaisten vasemmistolaisten käsiin”, sanoi mielenosoituksen hajottamista seurannut toimittaja Hassin ystävä. “Vaikkei ystäväni ole koskaan ollut mikään Länsirannan Fatah-hallituksen ihailija, häntä raivostuttaa tapa, jolla ulkomaiset aktivistit romantisoivat Hamasia”, Hass kirjoittaa.

Viime viikolla Hamas kielsi toisenkin vasemmistolaisen järjestön, Palestiinan vapautuksen demokraattisen rintaman (DFLP), sähköasiaan liittyneen mielenosoituksen al-Maghazin pakolaisleirillä, ja viime lauantaina Hamasin joukot tekivät ratsian DFLP:n Rafahin pakolaisleirillä sijaitsevaan toimistoon ja sulkivat sen.

Ha’aretz: What Hamas is really afraid of (16.8.10)

Jewbonics: very bad Hamas (16.8.10)

Ma’an News Agency: Leftist faction condemns closure of Gaza office (15.8.10)

Heinäkuun lopussa Potosín ja Oruron alueet ajautuivat riitaan keskenään, sillä alueiden rajalla olevilta kukkuloilta on löydetty sementinvalmistuksessa tarvittavia mineraaleja. Mm. sementtitehtaan perustamista vaativat mielenosoitukset ovat pystyttäneet tiesulkuja, vallanneet paikallisen sähkölaitoksen ja uhanneet katkaista Bolivian suurimman kaivoksen sähköt, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta.

“Useita tiesulkuja on jo purettu, mutta neuvottelut hallituksen ja paikallisviranomaisten kesken eivät edenneet, sillä paikalliset vaativat [presidentti Evo] Moralesia neuvottelupöytään hänen ‘oikeistolaisten’ ministeriensä sijaan”, Federico Fuentes kirjoittaa MRzinessä.

Potosí on Bolivian köyhin alue, mutta samalla kaivostoiminnan kannalta kaikkein tärkein; Fuentesin mukaan alueella sijaitsee 50 prosenttia maailman litiumista.

Potosín liikehdintä on vain osa Bolivian viimeaikaisista mielenosoituksista, joissa on vaadittu hallitukselta sijoituksia oman alueensa teollisuuteen ja infrastruktuuriin. Fuentesin mukaan paikallisten liikkeiden ja hallituksen suhteiden ymmärtämiseksi on luotava katsaus presidentti Moralesin kansanliikkeistä koostuvan puolueen historiaan.

1990-luvun loppupuolella kokapensaanviljelijöiden ympärille ryhmittyi joukko alueellisia ja erityisryhmien oikeuksia vaativia tahoja Movimiento al Socialismo (MAS) -nimiseksi puolueeksi. Vuonna 2000 Cochabamban kapinasta alkanut vallankumouksellisen toiminnan aalto johti vuonna 2003 presidentti Gonzalo Sáchez de Lozadan eroon ja lopulta Evo Moralesin valintaan presidentiksi vuonna 2005.

Moralesin uusi hallitus onnistui nujertamaan sitä vastustaneet, maan rikkailla alueilla nousseet oikeistovoimat kansanliikkeiden sekä armeijan tuella vuonna 2008, mutta pinnalle ovat nyt nousseet MAS-hallituksen omat heikkoudet ja sen sekä sen tukijoukkojen sisäiset ristiriidat, Fuentes kirjoittaa.

“Vaikka MAS syntyi maaseudulla, missä sen ja voimakkaan talonpoikaisliikkeen rakenteet olivat sama asia, liike alkoi laajentua kaupunkeihin vuoden 2005 voiton jälkeen. Siellä yhteiskunnalliset järjestöt olivat huomattavasti heikompia, ja [puolueeseen] liittyminen tapahtui enimmäkseen yksilöpohjalta. Monissa tapauksissa talonpoikien ja alkuperäiskansojen järjestöissä oli puutetta ammattitaitoisista henkilöistä, mikä pakotti Moralesin nojautumaan olemassaolevaan valtiobyrokratiaan oman hallintonsa pyörittämiseksi.”

Vaikka kansanliikkeet ovatkin toimineet suhteellisen yhtenäisesti puolustaessaan Moralesia oikeistovoimia vastaan, on niiden piirissä myös levinnyt huoli hallituksen alueellisesta edustavuudesta. Fuentes näkee alueellisten liikkeiden vaatimuksissa myös tiettyä malttamattomuutta, joka vaatii vuosisatoja kestäneen kolonialismin vaikutusten poistamista epärealistisen nopeassa aikataulussa. MAS:in omat rakenteelliset heikkoudet taas ovat vaikeuttaneet suuntaa-antavaa keskustelua järjestön tulevista tavoitteista, ja Moralesin rooliksi on jäänyt pitkälti toimia paikallisten kansanliikkeiden, ministerien, puoluejohtajien ja byrokraattien välittäjätahona.

“On tärkeää rakentaa poliittinen instrumentti, joka voi aidosti toimia väittelyn ja ajatustenvaihdon areenana, kykenee tekemään aloitteita ja yhdistää muutoshankkeen toteuttamiseen tarvittavat voimat. Muutoin päättämättömyys, improvisointi, toiminnan puute ja toimien keskinäinen ristiriitaisuus tulevat vaivaamaan Bolivian muutosprosessia jatkossakin”, kirjoittaa Fuentes.

MRzine: Bolivia: Social Tensions Erupt (15.8.10)

Bruttokansantuotteen supistuminen oli miltei kaksinkertainen ensimmäiseen neljännekseen verrattuna, jolloin vastaava lukema oli 0,8 prosenttia. Maan tilastokeskuksen mukaan tämä johtui EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) määräämästä leikkausohjelmasta ja maahan tehtyjen sijoitusten vähenemisestä. Kaikkiaan EU odottaa Kreikan talouden pienenevän kolme prosenttia, mutta maa itse ennakoi neljää prosenttia.

Ekonomisti Diego Iscaron mukaan työttömyys tulee vielä nousemaan. “Työttömyys on viiveellä tuleva indikaattori, joten se pahenee kolmannella neljänneksellä, koska yritysten marginaalit kutistuvat, luottamus on alhainen ja myös julkisella sektorilla on työttömyyttä”, hän kertoi The Wall Street Journalille.

Kreikka hyväksyi viime toukokuussa 110 miljardin euron lainapaketin, jonka ehdoiksi EU ja IMF määräsivät kolmivuotisen leikkaus- ja rakennesopeutusohjelman.

EUobserver: Greek economy shrinking faster than expected (13.8.10)

WSJ: Greek Recession Deepens (12.8.10)