Sosialismi.net palaa viime kuussa järjestettyyn Vasemmistoliiton puoluekokoukseen. Haastattelemamme puoluekokousedustaja kertoo arvionsa paljon kohua herättäneestä “junttalistasta”, sen taustoista ja tavoitteista. Hänen arvionsa mukaan junttalistan takana oli joukko puolue- ja ay-toimitsijoita, joiden tavoitteena oli varmistaa puoluehallitukselle sellainen kokoonpano, että se mahdollistaa Vasemmistoliiton osallistumisen maan hallitukseen ensi eduskuntavaalien jälkeen.

Haastattelemamme henkilö on toiminut Vasemmistoliitossa pitkään, aina luottamustehtäviä myöten, ja haluaa asemansa vuoksi esiintyä nimettömänä.

Junttalistat

Vasemmistoliiton puoluekokouksen yhteydessä nousi esiin kysymys niin sanotuista junttauslistoista. Mistä oli kysymys?

- VAS:n puoluekokouksessa tosiaan juntattiin rajusti tiettyjen henkilöiden valitsemiseksi päättäville paikoille. Puheenjohtajan paikallehan oli ehdolla vain Paavo Arhinmäki, joten sen suhteen ei paljon ollut juntattavaa. Varapuheenjohtajien järjestyksestä käytiin äänestys, jossa Pohjois-Pohjanmaan piirin Risto Kalliorinne voitti Hämeen Aino-Kaisa Pekosen. Puoluesihteerikisan asetelma oli melko selvä jo ennakkoon eikä junttapeli ulottunut tähän valintaan.

Puoluehallituksen jäsenyydet ja puoluevaltuuston puheenjohtajuudet olivat ne paikat, joiden miehityksestä oli olemassa ainakin yksi selkeä ennalta laadittu suunnitelma.

- Mahdollisesti junttalistoja oli useampia, mutta ne kaikki tähtäsivät samaan lopputulokseen: ilmiselvä tavoite oli saada torjuttua puolueen sisällä näkyvästi esiin nousseen Pia Lohikosken valinta puoluevaltuuston puheenjohtajaksi. Siten pyrittiin estämään myös hänen osallistuminensa puoluehallituksen kokouksiin puhe- ja esitysoikeudella, ja  – mikä huomionarvoisinta – pudottamaan hänet työvaliokunnan jäsenyydestä.

- Pohjanmaan piirin Harri Moisio haluttiin junttaajien puolesta tähän tehtävään (äänestys Moisiolle 150-119). Lohikoski tuli kuitenkin valituksi puoluevaltuuston 1. varapuheenjohtajaksi. Puolueen sääntöjä tosin muutettiin kokouksessa niin, että puoluevaltuuston varapuheenjohtajat (2 kpl) eivät enää automaattisesti saa istua puhe- ja esitysoikeuksin puoluehallituksessa, eivätkä he ole enää puolueen työvaliokunnan jäseniä. Aiemmin työvaliokunnan kokoonpano oli avoin, mutta nyt se kirjattiin sääntöihin, eivätkä puoluevaltuuston varapuheenjohtajat enää ole mukana (aiemmin noudatettiin käytäntöä, jossa heidätkin valittiin työvaliokunnan jäseniksi). Puoluevaltuuston varapuheenjohtajista tehtiin siis täysiä statisteja puolueorganisaatiossa.

Brutaalitkin keinot käytössä

- Puoluekokouksen menettelytapa henkilövalintojen suhteen poikkesi aiemmista niin, että vaalivaliokunta ei laatinut pohjaehdotusta, vaan kaikki tehdyt esitykset tuotiin saliin suoraan vaaliin. Demokratian lisäämisellä perusteltu menettelytapamuutos johtikin siihen, että kokousväelle jaettiin junttalistoja ja “suositeltiin” varsin brutaalillakin tavalla tiettyjä ehdokkaita.

- Puoluekokousedustajien piirikohtaisesti muodostamat ryhmät toimivat (piiristä tosin riippuen) hyvin epämääräisesti. Selkeitä kokouksia ei määritelty etukäteen, vaan niitä kutsuttiin koolle vaihtelevin kellonajoin ja paikoin laittamalla vaan sana kiertämään edustajien joukossa… Se tietysti johti siihen, etteivät kaikki edustajat läheskään olleet pidetyissä “palavereissa” tai kokoontumisissa paikalla.

- Lisäksi on huomattava, että Vasemmistoliiton edellinen puoluekokous 2007 pienensi kokousedustajien määrää 500:stä 300:en. Samaan aikaan mm. demarit ovat nostaneet puoluekokousedustajamääräänsä. On selvää, että pienempi määrä edustajia on helpompi hallita ja juoksuttaa siten halutulla tavalla koko puoluekokousrumba läpi.

- Menettelytavat olivat siis aikalailla muuta kuin hyvin organisoitua puoluedemokratiaa.

Kuiskauskampanja “änkyrätaustaisia” vastaan

Miksi luulet Lohikosken saaneen aikaan tällaista vastustusta?

- No, tuo junttaporukka on vielä kiinni vanhoissa 1970-80-luvun juoksuhaudoissa ja määrittelee nuortakin polvea sitä kautta. He haluavat valita kaikkiin paikkoihin “omaa porukkaansa” eli entistä SKP:n enemmistösiipeä. Yleensäkään kyvyt ja näytöt tai muut sellaiset eivät ratkaise, vaan se, että on oikean porukan kanssa hyvää pataa, jonkun kaveri ja niin edelleen.

- Lohikoski on helppo leimata änkyrätaustaiseksi tai vastaavaksi, ja kuulin myös, että kokouksen ulkopuolellakin on levitelty “tietoa” Lohikosken taustoista (uudessa) SKP:ssä ynnä muuta. Ja sehän jo on melkoinen rasite monen “takahikiältä” puoliväkisin rekrytoidun puoluekokousedustajan ahtaassa ajatusmaailmassa. Puoluebyrokraatit osaavat kyllä laittaa huhuja tehokkaasti liikkeelle.

Lohikoski olisi voinut nousta näkyvämmän puolueasemansa avulla Uudeltamaalta kandidaatiksi myös eduskuntaan ja olisi ehkä onnistunut keräämään eduskuntapaikasta mahdollisesti luopuvalta Jaakko Laaksolta jäävät äänet; se taas olisi uhannut jonkin puoluetoimiston suosikin mahdollisuuksia nousta eduskuntaan.

- Jotain tällaisia kuvioita varmasti on taustalla myös. Vielä ehkä tärkeimpänä syynä on se, että puoluetoimiston ja liittojen porukka katsoo, että puolueessa pitää nostaa “yhteistyökykyisiä” voimia asemiin, jotta “päästäisiin vaikuttamaan” muun muassa maan hallituksessa. Tuo junttaporukka ei ymmärrä lainkaan, missä yhteiskunnallisessa tilanteessa ollaan ja millaista vasemmistopuolueen politiikan pitäisi olla. Kaikki kansalaistoiminta on sille vierasta. Lohikoski olisi ollut selvästi samaa sarjaa Ravelan, Koivulaakson ja Arhinmäenkin kanssa, selvä uhka siis puoluetoimiston porukan lokoisan keskiluokkaisille oltaville.

Mitkä tahot junttasivat, onnistuivatko he, ja mitä arvelet olleen junttaajien tavoitteena?

- Listoja perusteltiin ja “myytiin” edustajille sillä, että näin varmistetaan oman piirin ehdokkaan läpimeno. Alun perin valintojen suhteen tehtyä menettelytapamuutosta pidettiin hyvänä myös siksi, että ääneen lausumattomista piirimandaateista puoluehallituksessa päästäisiin eroon ja puoluehallituksen kokoonpanossakin korostuisi jatkossa aktiivisuus.

- Oma arveluni on, että varsinainen juntta koostui puolueen toimitsijoista (keskustoimisto ja suurimmat piirit), jotka aiemminkin ovat junailleet puoluekokouksen päätöksiä. Kyseessä on puoluebyrokraattien – osin Moskovassa ja DDR:ssä koulutettu – joukko, joka herää aina puoluekokousten alla tekemään työtä haluamansa lopputulosten puolesta; muu varsinaisen poliittisen toiminnan organisointi loistaa jatkuvasti poissaolollaan.

Juntan tavoitteena hallituskelpoisuus

- Toinen asia, joka herättää puoluebyrokraatit toimistoistaan, ovat eduskuntavaalit. Niiden alla he ryhtyvät junailemaan eri tavoin eduskuntaryhmän koostumusta haluamakseen, välineinä ehdokaslistojen rakentelu, vaalirahat ynnä muut.

- Nyt nämä kaksi asiaa yhdistyvät: 2010 puoluekokous ja 2011 eduskuntavaalit. Puoluekokouksesta tuli vaaleihin valmistautumista. Ensi vuoden vaaleissa tämä puoluebyrokraattien joukko toivoo Vasemmistoliiton paluuta hallitukseen. Puolueen johdosta haluttiin nyt sellainen, ettei se muodosta järjestöpuolella estettä tälle tavoitteelle.

Tässä onkin junttalistan koko tausta.

- Puoluetoimitsijoista jäljet johtavat ammattiliittojen vas-ryhmiin ja niiden toimitsijoihin. Puoluehallituksen osalta junttalistalla olleet nimet (ja lähes koko lista meni sellaisenaan läpi) oli suurelta osin liittojen väkeä, esimerkiksi JHL:n toimialajohtaja Teija Asara-Laaksonen ja Metalliliiton työehtosihteeri Jari Myllykoski. Vas-ryhmien sidonnaisuus demareihin lienee liittotasolla selvä asia eikä vaadi sen kummempaa perustelua. Osasto-, työpaikka- ja jäsentaso on eri asia.

SDP:lle on tärkeää pitää vasen laitansa kiinni, kun puolue mitä todennäköisimmin on maan seuraavan (massiivisia sosiaaliturva- ynnä muiden julkisten menojen leikkauksia tekevän) hallituksen toinen pääpuolue.

- Niinpä Vasemmistoliiton puoluekokous piti hoitaa niin kuin se hoidettiin: järjestöpuolelta on nyt helpompi saada päätös hallitukseen menosta, kun puoluehallitus on lojaali puoluetoimitsijoille ja liittojen vas-ryhmien johdolle/toimitsijoille (ja siis välillisesti demareille).

- Toki on huomattava, ettei hallituskysymys ole vielä keskustelussa edes puolueen sisällä, mutta takuuvarmasti se on asioiden taustalla ja tulisi nostaa esiin hyvissä ajoin, jotta kenttä saa sanottua kantansa. Se on onneksi kielteinen. On surkeaa, että puolue on näin pahasti byrokraattikaartin käsissä. Kuilu puoluetoimiston ja jäsenistön välillä revähti taas hiukan leveämmäksi Jyväskylän puoluekokouksessa.

Ravelan kamppailussa oikeat asiat esillä

Eivätkö kuitenkin puoluekokousedustajat päätä itsenäisesti siitä, että haluavatko he äänestää listojen perusteella vai jollain muulla perusteella?

- Puoluekokousedustajista suuri osa on varsin epäaktiivista väkeä. Henkilöitä, jotka toimitsijoiden avustamana tulevat valituksi edustamaan jotakin ehkä jo nukahtanuttakin osastoa. Tämä väki ei ole perillä puolueen sisäisistä keskusteluista, aktiivitoimijoista jne., vaan luottaa ryhmän johtoon ja siihen, mitä “ylhäältä” sanotaan. Ehkä tällainen väki myös nojaa vielä 1970-80-lukujen “jäsentenvälisiin” ja peilaa asioita siltä pohjalta.

- Kaikki eivät todellakaan nielleet junttalistoja, vaan ankaraa protestihenkeä nousi kokouksen aikana. Se ei kuitenkaan riittänyt kuin muutamiin muutoksiin puoluehallituksen valintojen suhteen.

Mitä mieltä olet pääsihteerikilvasta, Sirpa Puhakka vs. Reko Ravela?

- Ravelan äänipotti oli odotetun kaltainen [vrt. edellä viittaukset mm. puoluekokousedustajien määrään ja valintatapoihin]. Jatkossa reippaampi kampanjoiminen tuo voiton. Puhakan toiminta keskittyy lähinnä Viherniemenkadun toimistoon ja sieltä käsin suunniteltuihin kalliisiin mainoskampanjoihin. Flopannut, mutta kovin ennakkoon kohuttu, yksityiseltä mainostoimistolta tilattu ulkoasu-uudistus, maksoi kuulemma 100 000 euroa. [Oikaisu: Sirpa Puhakan kommenttina antaman tiedon mukaan suunnittelukulut olivat 40 000.]

- Ravela toi oikeat asiat esiin kamppailussaan ja olisi ollut ehdottoman tärkeää saada hänet Puhakan tilalle jo nyt. Seuraavaan kolmeen vuoteen ei puoluejohdosta ole odotettavissa mitään Vasemmistoliiton tilannetta parantavaa, Ravela sen sijaan olisi varmasti saanut oikeanlaisen toiminnallisen käänteen puolueessa aikaiseksi. Seuraavalla kerralla homma täytyy hoitaa perusteellisesti ja vaihtaa puoluesihteeri parempaan. Tosin voi olla, että myös Arhinmäen paikkaa aletaan nakertaa tosissaan tällä kaudella. On merkkejä asemiin ajamisesta. Ensimmäinen varapuheenjohtaja Kalliorinne saattaa haastaa Paavon ensi puoluekokouksessa, viimeistään, ellei jo ennen. Myös tämä hyökkäys olisi voitava torjua.

- Paljon riippuu tietysti vaalituloksesta, mutta erityisesti puolueen aktiivinen ja nouseva kenttä voi vielä luoda painetta ja asettaa viimeisen lukon siihen, ettei hallitukseen tule mennä. Selvä viesti tähän suuntaan tulisi saada aikaan paitsi yksittäisistä puolueosastoista, myös puoluevaltuustosta, joka on korkein päättävä elin puoluekokousten välillä.

Suomalainen vasemmisto käy kuluttavaa puolustustaistelua, joka on vienyt ja vie vähä vähältä häviöön. Suurten rintamien taistelu on ollut ohi jo hyvän aikaa, ja mahdollisimman monen vasemmistolaisen tulisikin suuntautua tappioihin vievän pikkupolitiikan ulkopuolelle. Kunnon vetäytyminen ja suuntaus nykyisten puoluejärjestöjen ulkopuoliseen toimintaan ei välttämättä edellytä nykyisten järjestöjen hylkäämistä, mutta on ymmärrettävä, että vain rakentamalla uutta valmiutta valtiosta riippumattomaan vastuuttomaan toimintaan voidaan jälleen ponnistaa eteenpäin.

I Johtopäätökset

Toiminnasta selkeyttä aatteisiin

Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm pohti kesällä 2009, mitä vasemmistolaisuus 2000-luvulla voisi olla.

“Muualla Euroopassa monet vasemmistopuolueet painottavat yksityisomaisuuden eliminointia ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Analyysin heikkous on se, että se ei riittävän selkeästi kykene näyttämään syy-yhteyttä yksityisomaisuuden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä.” (KU 13.6.09.)

Näkemys pitää muodollisesti paikkansa, mutta sen heikkous on juuri sen muodollisuudessa. Yhteiskunnallisia syy-seuraussuhteita on missä tahansa tapauksessa vaikea näyttää “selkeästi”, ja aina on tarjolla keskenään täysin ristiriitaisia selityksiä. Mistä mahtaa johtua, että nykyisin kyetään kyllä “näyttämään” syy-yhteys maahanmuuton ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä, mutta luokkasuhteiden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä ei? Kyse ei ole etupäässä selitysmallien sisäisistä ominaisuuksista, niiden vahvuuksista tai heikkouksista.

Onkin väärä lähestymistapa ensin koettaa löytää jokin “selkeä” selitys, saada asialle demokraattinen enemmistöpäätös ja vasta sitten ruveta toimintaan sen puolesta. Lässyvasemmisto on jäänyt tällaisen “demokratian” vangiksi, ja Jukka Peltokoski arvostelikin Vasemmistoliiton muutostalkoissa huhtikuun alussa vuonna 2009 vasemmistoa sen taipumuksesta etsiä “hyviä perusteluita” “järkeville” aloitteille. (Peltokoski 2009.) Tosiasiassa “järkevä” aloite kapitalistisessa yhteiskunnassa voi olla ainoastaan sellainen aloite, joka jää järjestelmän sisälle. Porvarillinen tiedonvälitys pitää kyllä huolen siitä, että työväenliikkeen etuja palvelevat selitykset eivät koskaan “selkene” riittävästi.

Valitut tunnukset, olivatpa ne mitä hyvänsä, voivat selkiintyä (intellektuellipiirien ulkopuolella) ainoastaan sitä mukaa kun ne alkavat realisoitua toimintana, ei toisinpäin. Vaikka hyvillä perusteluilla on paikkansa, ei vasemmiston nousun alkupiste löydy niistä. Ei ole oikea hetki nostaa lippua, jos ei ole liikettä joka voisi ryhmittyä sen alle, sillä pelkästään lakanoita nostamalla ei liikettä synny, olipa lippu kuinka punainen hyvänsä ja ohjelmat kuinka loistavia tahansa. Siksi toiminnankin on pakko olla pienehköjen ryhmien toimintaa, ja kuvitelmat esim. koko maan kattavasta järjestöstä nykyoloissa on syytä unohtaa.

Uusi järjestökulttuuri

Tämän artikkelin näkemyksen mukaan Vasemmistoliitosta tai SKP:sta ei järjestöinä ole niiden tehtävien suorittajaksi, jotka vallitseva tilanne on asettanut asialistalle. Olemassaolevien vasemmistopuolueiden kritiikki on paikallaan tietenkin sellaisenaankin, mutta tärkeä näkökohta on myös vaihtoehto nykymenolle. Vanhojen puolueiden kritisoimisen jälkeen on usein päädytty uuden puolueen perustamiseen, mutta sellaista ei nyt tarvita. Surkein nykyesimerkki siitä, mitä uuden puolueen perustaminen nykyisen kaltaisessa tilanteessa merkitsee, lienee KTP:stä vuonna 2002 erotetun ryhmän vuonna 2006 perustama Suomen työväenpuolue STP.

Perinteisen puolueenrakennustoiminnan idealistinen johtoajatus on hyvin kuvattu vuonna 1989 ilmestyneessä elokuvassa ‘Unelmien kenttä’. Siinä Kevin Costnerin esittämä maanviljelijä Ray Kinsella näkee maissipellolla kävellessään näyn baseballkentästä, ja ääni sanoo: If you build it, he will come. Kinsella tottelee ja jyrää peltonsa rakentaakseen kentän sen tilalle, koska uskoo näyssä näkemänsä, kuolleen Shoeless Joe Jacksonin silloin palaavan takaisin mailan varteen. Näin tapahtuukin, ja mukaan tulee pian muitakin pelaajia. Elokuvan lopussa loputon autojono kiemurtelee kohti kenttää, ja Kinsellan idealistinen luottamus salaperäisen äänen käskyyn saa oikeutuksensa…

www.youtube.com/watch?v=sHTsQ9qePrQ

STP rakentaa puoluettaan samalla tavalla. Muutama toveri on nostanut lipun salkoon ja alkanut huhuilla, että tulkaa tänne! liittykää yhteisrintamaan! vaikka ketään ei ole näkyvissä. Toimiva, elävä yhteistoimintajärjestö ei kuitenkaan synny näin, sillä periaate ei ole: If you build it, they will come. Periaate on päinvastoin: If they come, they will build it. Toisin sanoen, aito puolue voi syntyä ainoastaan joukkoliikkeen pohjalta, sen tuloksena, sen ilmaukseksi. Siihen asti kaikki poliittiset ryhmittymät ovat joko pieniä propagandajärjestöjä tai byrokraattisia jäänteitä ajalta, jolloin liike vielä oli olemassa.

Yhteisrintamat tai liikkeiden etujoukkona toimivat puolueet syntyvät toiminnasta, jonka tuoksinassa erilliset tahot huomaavat yhteiset etunsa ja päättävät liittyä yhteen konkreettisten, käsillä olevien tehtävien suorittamiseksi; jos hyvin käy, näihin tavoitteisiin pyrkiminen ajautuu (ja ajautetaan) vakavaan ristiriitaan pääoman omistajien etujen ja kapitalistisen yhteiskunnan kanssa.

Nyt ei ole käynnissä mitään tällaista toimintaa, eikä se ala Vasemmistoliiton tai SKP:n aloitteesta tulevaisuudessakaan. Miksi VAS:n, SKP:n, STP:n jne. ulkopuolella syntyvä liike näkisi näissä järjestöissä oman etujoukkonsa? Miksi pitäisi ottaa lähtökohdaksi edes, että liike tai liikkeet näkisivät etujoukkonsa jossain itsensä ulkopuolella, sen sijaan että etujoukko muodostuisi liikkeen useiden eri haarojen yhteenliittymästä?

Kenenkään ei ole tarvis hylätä nykyistä järjestöään, eikä se ole järkevääkään, mutta toiminnan tulisi suuntautua nykyisten järjestöjen ulkopuolelle, ennen kaikkea valtion rahasta riippumattomaan toimintaan – ei passiiviseen “kannattamiseen” tai “hengessä mukana olemiseen”. Se ei pohjaudu paperijäsenten haalimiseen ja hyysäämiseen (esimerkiksi jäsenmäärän perusteella myönnettävien valtiontukien saamiseksi), vaan aktiivisten, ilman herättelyä toimintaan osallistuvien jäsenten omaan, taloudellisesti valtiosta riippumattomaan toimintaan ja käytännön toiminnan kannalta olennaiseen tutkimukseen.

Vastuuton politiikka

Toimintatyylin osalta Greenpeacestä voi hyvin ottaa mallia. Voisi olla mahdollista perustaa luokkakantainen toimintajärjestö, joka toimisi hieman samalla periaatteella kuin Greenpeace – aina kun kapitalisti ilmoittaa joukkoirtisanomisista, etsiskelee lakonmurtajia tai suunnittelee muita konnuuksia, järjestön kaaderit käyvät soittoringin läpi, ja seuraavana aamuna ovat työväen taistelijat kiivenneet Kotkan sataman nosturiin tai Stockmannin tai StoraEnson katolle heittämään alas jonkin agitaatiolakanan – vähintään. Iskun kohteeksi voisivat joutua yhtä hyvin SAK:laiset hyvinpalkatut pomotkin.

Tätä toimintaa ei voida organisoida vapaaehtoistyönä muiden velvoitteiden (työ, opiskelu) ohella jos ehditään, vaan järjestöllä on oltava kourallinen palkattuja ammattirähinöitsijöitä organisoimassa juoksevia asioita sekä tekemässä toiminnan edellyttämää tutkimusta.

Vastavoima-järjestön organisoima rikkurileipäkampanja näyttää yhtä suuntaa, johon toimintaa olisi kehitettävä. (Vastavoima, 7.5.10.)

Sen sijaan että uskoteltaisiin “meidän aikamme vielä koittavan” joskus kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kun Vasemmistoliitto saadaan vallattua, voitaisiin sama vaivannäkö kanavoida pitkällä tähtäimellä hyödyllisempiin kohteisiin. Kun itsenäinen rahoituspohja ja vastuuton toimintalinja alkaa hahmottua, pistemäisten iskujen ohella aloittaa voisi vaikkapa keskittämällä läsnäoloa ja toimintaa muutamaan suureen vuokralähiöön, jossa asuvilta työssäkäyviltä köyhiltä ja muilta huono-osaisilta tullaan seuraavan 10-15 vuoden aikana viemään julkiset palvelut, eikä eduskunta- tai kunnanvaltuustovasemmisto pysty sitä estämään.

Maalailu on maalailua, mutta osoittaa toiminnalle oikeampaa suuntaa kuin suuntaus vaaleissa, eduskunnassa tai kunnanvaltuustoissa saataviin “torjuntavoittoihin”.

Kuten sanottua: ketään ei ole tarvetta yllyttää hylkäämään nykyisiä järjestöjään (puolueita, ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ym.). Päinvastoin, monissa olemassa olevissa järjestöissä luotavat suhteet ja kontaktit sekä niissä saatava käytännön poliittinen ja järjestökokemus ovat arvokas voimavara, ja parhaiten näitä luodaan ja niistä otetaan hyöty tietenkin toimimalla näissä järjestöissä. Tätä tarkoittaa kommunistisen manifestin kohta siitä, että “kommunistit eivät ole erikoinen puolue muiden työväenpuolueiden vastakohtana” (Marx & Engels 1978, s. 348) -- asia, jota monet “puolueen rakentajat” eivät ole ymmärtäneet.

Mutta jatketaanpa toimintaa nykyisten järjestöjen sisällä tai sitten niiden ulkopuolella, niin joka tapauksessa olisi suuntauduttava valtion rahasta riippumattomaan, etupäässä eduskunnan ja kunnanvaltuustojen ulkopuoliseen toimintaan – nimenomaan toimintaan, joka tarkoittaa jotain muuta kuin pitkien ohjelmien laatimista sen kartoittamiseksi, missä historian kehitysvaiheessa ollaan ja joka jäsenten on uskontunnustuksena hyväksyttävä. Eduskunnassa ja valtuustoissa voidaan saada tuloksia “torjuntavoittojen” sijaan ainoastaan ottamalla kauempaa vauhtia ja ponnistamalla sinne uudelleen kunnon joukkoliikkeen tukemana. Se taas ei ole mahdollista ilman pitkällisiä valmisteluja, sillä valmisteluihin kuuluu muun muassa itsenäisen rahoituspohjan rakentaminen.

Näille valmisteluille ei kannata yrittää raivata tilaa ensi sijassa nykyisten, lähinnä vaaleihin suuntautuneiden valtion elättipuolueiden sisältä (vaikka niiden sisällä toimiminen voisi olla mielekästä muista syistä) -- ei varsinkaan, jos suunnaksi vieläpä otetaan hallitusyhteistyö (Seppä 2010). Nämä puolueet ajavat realistista reformipolitiikkaa periaatteella, että politiikka on mahdollisen taidetta (“on pelattava niillä korteilla mitkä on jaettu”). Mahdollisuuksien rajoissa toimimisen sijaan pitäisi pyrkiä muuttamaan niitä ehtoja, jotka määrittävät mikä ylipäänsä on mahdollista. Riistäjien pokeripöydässä työläiselle jaetaan aina hanttikortit, joten kannattaa foldata ja palata vähän myöhemmin porukalla kaatamaan koko pöytä.

II Tilannearvio pähkinänkuoressa

Suomalainen vasemmisto

Suomessa on eletty jo pitempään selvää oikeistohegemonian aikaa, jossa työväenliikkeen saavutuksia ja muita sosiaalivaltion rakenteita porvarillisen yhteiskunnan sisällä on hävitetty markkinaehtoisemman mallin tieltä. Ehkäpä EU-jäsenyyden myötä 1995 voidaan Suomessa sanoa siirrytyn kolmanteen tasavaltaan, joka on selvästi porvareiden valtakunta. Vallitseva talouskriisi ja sen viitoittama hetkellinen paluu sääntelyyn tai elvytykseen ei olennaisesti muuta yhteiskunnan luonnetta, vaan ovat osa normaalia porvarillisen valtion toimintaa. Vasemmistopuolueet ovat suuntautuneet puolustamaan mitä yksittäistä asiaa milloinkin, mutta tämä ei ole tuottanut tulosta. Tulosten niukkuudesta huolimatta jatketaan samalla linjalla, vaikka porvariston rintama etenee vähä vähältä, ja vasemmistorintama joutuu vähä vähältä perääntymään. Strategian muutosta ei ole näköpiirissä, ja mielestäni se johtaa siihen, että perääntymistä jatketaan, kunnes liike on todellisena voimana nujerrettu. Jäljelle jääneiden rippeiden ainoa poliittinen merkitys on toimia porvarillisen median todisteina sananvapauden olemassaolosta.

Suomalaisen vasemmiston näkyvin ja merkittävin edustaja on Vasemmistoliitto, joka äskettäisen kasvojenkohotuksensa yhteydessä pyrki omahyväisesti samaistamaan vasemmiston käsitteen itseensä. (KU 28.4.10.) SDP:tä puolueena ei tässä kirjoituksessa lasketa suomalaisen vasemmiston osaksi, sillä SDP on ideologialtaan ja toiminnaltaan puhtaasti porvarillinen työväenpuolue. Kun luokkakompromissiin perustuvan hyvinvointivaltion rahoituspohja kerätään yhteiskunnan kapitalistiselta sektorilta, muodostuu kapitalistien toimintaedellytysten turvaaminen näin suuntautuneen hallituksen viimekätiseksi toimintalinjaksi. Valtion tehtävä on taata markkinoiden toimintaedellytykset ja tasoittaa tietä pääomalle “jakovaran” ja työpaikkojen luomiseksi.

Toisaalta myös Vasemmistoliitto on porvarillinen työväenpuolue. Näköalojen mataluuden vuoksi Vasemmistoliitto sosiaalidemokraattien tavoin suuntautuu hallituksessa tehtävään yhteistyöhön, vaikkakaan “ei millä hinnalla hyvänsä”. Puolueella on silti yksi valtti: sen on jotenkin perusteltava SDP:stä erillinen olemassaolonsa.

On väistämätöntä, että Suomessa on olemassa jokin Vasemmistoliiton kaltainen sosiaalidemokraattisen liikkeen vasen siipi, joka pyrkii puolustamaan porvarillista hyvinvointivaltiota porvariston hyökkäystä vastaan. Puolustuspeliä kuitenkin pelataan muiden laatimilla “yhteisillä pelisäännöillä”. Käytännössä demarit eivät voi vastustaa “kansainvälisen kilpailukyvyn” vaatimuksia, sillä lähtökohdiksi on hyväksytty “Suomen” -- eli käytännössä Suomessa toimivien kapitalistien – etujen turvaaminen. Jos se vaatii sääntelyä, sitä järjestyy; jos se vaatii sääntelyn purkua, sitäkin järjestyy.

Myös Vasemmistoliitto on hyväksynyt nämä puitteet, vaikka koettaakin jollain tavalla rimpuilla vastaan. Sekä SDP että Vasemmistoliitto kuuluvat siihen sosialismin lajiin, jota Kommunistisen puolueen manifestissa nimitettiin konservatiiviseksi eli porvarissosialismiksi:

“Aineellisten elämänehtojen muutoksella tämä sosialismi ei suinkaan ymmärrä porvarillisten tuotantosuhteiden poistamista [...] vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näiden tuotantosuhteiden pohjalla eivätkä siis tuo muutosta pääoman ja palkkatyön väliseen suhteeseen”. (Marx & Engels 1978, s. 365.)

Viime vuonna valittu uusi puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ei ollut valmis sulkemaan mitään puoluetta hallitusyhteistyön ulkopuolelle kesällä 2009 (tuolloin hän oli vasta pyrkimässä johtoon). Hän esitti tutun varauksen, että hallitukseen ei pyritä “millä hinnalla hyvänsä”, mutta parempaa julkisuus- ja pelisilmää olisi varmasti edustanut selvän rajan piirtäminen edes Kokoomukseen päin… (YLE 26.6.09.) Nyt tyydyttiin nimeämään Kokoomus ainoastaan “poliittiseksi päävastustajaksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Suomalaisessa vasemmistossa on lisäksi muitakin puolueita tai sellaisiksi käytännössä laskettavia järjestöjä. Näistä kuitenkin vain SKP:llä voi sanoa olevan jokin merkitys – eikä sekään ole suuri.

SKP:n ohella pienemmät ryhmät kuten Kommunistinen työväenpuolue (KTP), Suomen työväenpuolue (STP), Marxilainen työväenliitto (MTL) ja Sosialistiliitto (SL) ovat hyödyllisiä lähinnä sikäli, että niiden levittämän materiaalin kautta yksittäiset henkilöt saattavat kiinnostua vallankumouksellisesta sosialismista. Muuta merkitystä näille järjestöille on vaikea ennustaa, sillä erilaisista aatteellisista linjoista huolimatta niiden toimintaperiaate on hyvin samankaltainen kuin isommillakin puolueilla. Rahaa vain on vähemmän. (Lisäksi järjestöjen ulkopuolella on lukuisa joukko henkilöitä, ryhmittymiä, virtauksia, bloggaajia jne., joiden merkitys ei ole vähäinen, mutta tässä artikkelissa niitä ei käsitellä -- aihe vaatisi oman kirjoituksensa.)

Ay-vasemmistosta ei ole muutoksen veturiksi

Jo pelkällä olemassaolollaan nykyisen kaltainenkin ay-liike pystyy toki estämään monenlaisia härskiyksiä, mutta mutta. Esimerkiksi viimevuotisen sosiaalitupon jälkipeleihin liittynyt SAK:n yleislakkouhka -- sinänsä myönteinen ilmiö -- ei niinkään heijastanut jotain uutta radikalisoitumista, vaan lähinnä sitä ajattelua, että “jumalauta tässä maassa ei kukaan huononna työläisten oloja ilman SAK:n lupaa!” Metalliliiton työehtosopimukseen otettiin viime kierroksella mahdollisuus “sopia”, ettei jo valmiiksi kovin pientä 0,5 prosentin palkankorotusta makseta lainkaan. (Metalliliitto 9.9.09.). Jatkossa on varmasti luvassa lisää samanlaista hivuttavaa huononnusta.

Ay-liike on perääntynyt siinä missä poliittinenkin työväenliike, ja viime aikojen ainoa todellinen valopilkku on tainnut olla Kemijärven massaliike. Valopilkku se oli siinä mielessä, että jos jossain, niin siinä oli potentiaalia, vaikka ainakin kaukaa katsoen näytti siltä, että se hukattiin.

Jos Kemijärven sellutehtaan olemassaoloon todella oli sidoksissa kolmannes Lapin kansantuotteesta (HS 8.4.08), olisi tehdas tältä pohjalta voitu ottaa siekailematta työväen haltuun. Mitään menetettävää ei ollut, sillä toimihenkilöitä myöten koko tehdas aiottiin sulkea, kun sitä vastoin valtauksen puolustajia olisi luullut riittävän, jos kerran niin monen ihmisen elanto oli siitä kiinni.

Kannattaa painottaa marssijärjestystä vielä erikseen: jos tilannearvion mukaan kolmannes alueen kansantuotteesta on sidoksissa tehtaaseen, niin ensin tehdas haltuun, ja sitten organisoimaan hankkeelle kannatusta (jonka pohja tilannearvion mukaan on olemassa). Tämä menettelytapa on vastakkainen sille, että ensin haetaan kannatusta valtaussuunnitelmalle yleisön keskuudesta, ja toimenpide suoritetaan vasta sitten kun on saatu selvät merkit kannatuksesta (muodollinen enemmistö tms.).

Vaikka massaliikkeen kritiikitöntä hehkuttamista on jatkettu aivan viime aikoinakin (KU 18.4.10), niin tosiasia on, että työväen omaa itsenäistä ja suoraa toimintaa kuitenkin pyrittiin välttämään viimeiseen asti – siltä näytti, kun jopa museovirastoa koetettiin huutaa apuun että tehdasrakennukset olisi saatu säilytettyä. Massaliikkeen tiedottaja Juha Pikkaraisen rehvakkaasti nimetty ‘Kapinakenraalin päiväkirjakaan’ (2008) ei sisällä muuta kuin jatkuvaa ärhentelyä milloin hallitukselle, milloin Jouko Karviselle. Se osoittaa, että B-suunnitelmaa, työväen itsenäistä työtoimintalinjaa, ei ollut olemassa, vaan kaikki pantiin hallituskortin varaan. Sillä pelaaminen olisi voinut olla oiva keino sen paljastamiseksi, että hallitus ei todellakaan aio tehdä mitään asian hyväksi, ja sen osoittamiseksi, että ainoa auki oleva tie on suoran toiminnan tie. Mutta tällaista suunnitelmaa ei ollut, ja kun hallituskortti petti, ei osattu kuin alistua.

Se että vasemmistoradikaalien tulisi irrottautua suurten rintamien näännytystaisteluista voimavarojaan tuhlaamasta ei tarkoita, että näillä rintamilla ei ole mitään toivoa. En tiedä näkikö kukaan ennalta massaliikettä. Tuskin, vaikka yleisellä tasolla moni varmaan uskoikin, että jotain tämänkaltaista jossain vaiheessa varmaan saattaa tapahtua. Kemijärven tyyliset tapahtumat ovat täysin mahdollisia jatkossakin, ja ne voivat johtaa parempiin tuloksiin kuin Kemijärvellä.

Näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että ay-liikkeen vasemmistosta olisi kovin kummoiseksi taistelun ohjailijaksi. Tältä taholta olen toistaiseksi nähnyt esitettävän vaatimuksia lähinnä elvytyspaketista Turun telakalle innovaatiotuen ja valtion tilausten muodossa. Tällaisessa elvytyksessä on kyse siitä, että valtio panee veronmaksajien rahaa kapitalistin taskuun, joka tietenkin käyttää rahat liiketoimintaansa, minkä oheisvaikutuksena sitten syntyy työpaikkoja. Kapitalisti kerää välistä tavanomaisen voittonsa, mitä joskus tavattiin nimittää riistoksi, eikä kukaan ole tainnut esittää, että työpaikat voitaisiin pelastaa suoraankin, ja kapitalisti potkaista yli laidan.

Paljon on myös puhuttu telakan työvoiman suomalaisuusasteesta, ja sikäli kun tällä arvostellaan ulkomaisen halpatyövoiman käyttöä ja sitä kautta työehtojen polkemista, tietää keskustelu paikkansa. Mutta on oireellista, että keskusteltaessa telakan työntekijöiden kansallisuudesta on keskustelu telakan omistajista jäänyt olemattomiin. Porua (sinänsä oikeutettua) riittää siitä, jos valtion telakkatuet menevät ihmiskauppaa harjoittavien ulkomailta käsin toimivien, halpatyövoimaa välittävien firmojen taskuun, ja siitä, että halpatyöntekijät eivät maksa veroja. Mutta samalla tuntuu olevan ok, jos tätä kuuluisaa veronmaksajien rahaa menee telakan omistavan korealaisen kapitalistin taskuun -- tai ylipäätään kapitalistin taskuun.

Kovaa puhetta “isäntiä” vastaan riittää -- mutta kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, varsinkin kun viime kädessä ay-vasemmistonkin vaatimus on, että valtion tulisi antaa heidän isännälleen rahaa heidän työllistämisekseen! Myös “jonkin sortin sosialismin” puolesta pitkään puhunut Esko Seppänen tunnusti talouskriisikirjassaan avoimesti, ettei kaikesta kapitalisminvastaisesta kiivailustaan huolimatta osaa muuta kuin “laulaa elvytyskuorossa”. (Seppänen 2009, s. 12.)

“Papereissamme meillä on voimaa / vapauttamme puolustamaan”

Oma poliittinen järjestötaustani on Kommunistisessa nuorisoliitossa ja SKP:ssä. Puolueen Turun piirijärjestössä toimiessani havaitsin, että aktiivisempien jäsenten ajasta kului täysin tarpeeton määrä passiivisempien, käytännössä paperijäsenten “herättelemiseen” ja perusteettomien kuvitelmien elättelemiseen siitä, että “nukkuvat” jäsenet saadaan jollain tavalla aktivoitua. Tosiasiassa suurin osa jäsenistöstä oli pelkkää liikapainoa, jolla oli puolueen toiminnalle lähinnä vahingollinen merkitys. Vahinko koitui ensinnäkin siitä, että uskoteltiin SKP:n olevan kolmen tuhannen jäsenen puolue, mitä se muodollisesti olikin, mutta tosiasiassa tästä 90 % oli sitä, mitä talouspuolella nimitetään fiktiiviseksi pääomaksi.

Toinen vahingon lähde: Passiivinen jäsenistö on järjestön elinvoimaa syövä loinen, joka ei halua muuttaa mitään, kun ei passiivisena ole osallistunut toimintaan, eikä siis tiedä siihen liittyvistä asioistakaan mitään. Passiivinen jäsenistö ei halua ottaa kantaa niihin kysymyksiin, joista puolueessa sen mielestä “riidellään”, koska ei ymmärrä niistä mitään, vaan haluaa että riitely lopetetaan ja sen sijaan puhalletaan vain yhteen hiileen jne. Mitä tärkeämmästä linjaerimielisyydestä on kyse, sitä hanakammin passiivijäsen sivuuttaa sen henkilökemiakysymyksenä ja turhana riitelynä, historian painolastina, josta tulisi päästä eroon.

SKP ylläpiti vuosikymmenten takaa peräisin olevaa, koko maan kattavaa järjestörakennetta, vaikka jäsenistö oli muutamia tuhansia, ja aktiivinen jäsenistö vain muutamia satoja, kuten eräs silloinen politbyroon jäsen minulle totesi. Piiritasolla sama kuvio toistui. Olin pitämässä puhetta Kastun osaston vuosikokouksessa, jossa osaston puheenjohtaja sanoi, ettei heillä ole muuta toimintaa kuin tämä vuosikokous. Ainoaa toimintaa olikin siis yhdistyslain vaatiman byrokratian hoitaminen kuntoon vuosikokousta varten. Siellä eläkeläiset maksoivat 20 euron vuosijäsenmaksua omalle “taistelujärjestölleen”.

Edustajakokouksiin valitaan edustajat jokaisesta vain paperilla olevasta osastostakin, jossa vain vielä on edes kolme jäsentä hengissä. Suuri laiva kääntyy hitaasti, mutta vielä hitaammin kääntyy sellainen laiva, joka ohjaajien mielestä saa mennä samaan suuntaan kuin ennenkin -- suuntaan, joka on asetettu 70-luvulla silloisten merikorttien pohjalta…

Keskustelukulttuuria SKP:ssä ei ollut. Piiritoimikunnan kokouksissa puheenvuoroja käytti (sinänsä ansioituneesti) vain muutama henkilö, mutta suurimman osan näkemyksistä en milloinkaan päässyt selvyyteen, koska he eivät koskaan sanoneet mitään. Ainoa valtakunnallinen foorumi oli Tiedonantaja, jonka päätin keskustelukanavana jättää omaan arvoonsa kahden sensuurikerran jälkeen. Jarrua painettiin mm. toteamalla, ettei veljespuolueita ole ollut tapana arvostella.

Viimeinen niitti oli vuoden 2007 edustajakokous. Koolla ilmeisesti oli puolueen paras ja tietoisin aines, mutta puhujapöntöstä käytiin silti pitämässä lähinnä hengennostatusta. Edustajakokous ei äänestänyt mistään asiasta, ja työryhmissä valmistellut julkilausumat hyväksyttiin kumileimasimen mätkähtäessä ilman keskustelua tai kommentteja. Keskustelun puute ei johtunut siitä, että sitä olisi pyritty rajoittamaan -- mitään tarvetta rajoittamiseen ei ollut, sillä juuri kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Surkuhupaisasti ainoa debatti syntyi siitä, kun joku vaati kirkon ja valtion erottamisvaatimuksen vaimentamista, sillä sen esilläpito vahingoittaisi yhteistyötä nykyään niin vasemmalla olevan kirkon kanssa!

Johtopaikoille ei taida olla tunkua -- eikä välttämättä edes halukkaita. SKP:n Turun piirin vuosikokouksessa 2007 jopa minua kysyttiin piirin puheenjohtajaksi, kun vanhat olisivat halunneet vetäytyä syrjään, mutta ketään halukkaita ei tilalle ilmoittautunut. Lopulta vanhat kuitenkin valittiin edelleen jatkamaan, ja he kiittivät “luottamuksesta”. Tämä kokous oli viimeisen niitin viimeinen isku, jonka jälkeen jäin sivuun puolueen toiminnasta, sillä kuten mainitusta luottamustehtävästä kieltäytyessäni sanoin, minulla ei ollut mitään halua ajautua raahaamaan perässäni kivirekeä, passiivista jäsenistöä, jonka herättelemiseen tulee käyttää kohtuuton määrä aikaa ja kärsivällisyyttä. Yhtä hyvin olisi voinut ryhtyä polkemaan tulpatonta mopoa.

Vaikka en tunnekaan Vasemmistoliittoa sisältä käsin, niin kaikesta päätelleen sama ongelma vaivaa sitäkin (vaikka joiltain osin ei varmaan yhtä pahasti). Viime vuoden kesäkuussa Kansan uutiset kirjoitti, että puolueelle on nyt perustettu järjestötyöryhmä. Sen tarkoitus oli puoluevaltuuston puheenjohtaja Katja Syvärisen mukaan “aktivoida puolueen järjestökenttää”. (KU 12.6.09.) Samaan aikaan Kansan uutisten keskustelupalstalla vaadittiin “järjestökoneen käynnistämistä”. En usko että tällaista konetta on enää olemassa, ei SKP:llä eikä Vasemmistoliitolla, vaikka ikivanha järjestörakenne näyttää komealta. Kuori saattaa olla jäljellä, mutta sisus on mädäntynyt pois.

Tästä syystä pidän Vasemmistoliittoa yhtä toivottomana valtauskohteena on SKP:täkin. Siinäkin tapauksessa, että valtaus onnistuisi, ei ole mitään järkeä käyttää vuosikausia passiivisen jäsenmassan valtaukseen, joka kuuluu puolueeseen vain siksi, että on ennenkin kuulunut.

Vaikka jäinkin syrjään puoluetoiminnasta, on SKP:n toiminta mielestäni kuitenkin on ihan hyödyllistä, samoin kuin minusta Vasemmistoliitonkin toiminta on ihan hyödyllistä. Toivon vilpittömästi kummassakin puolueessa toimiville vasemmistouudistajille menestystä, mutta kummankaan toimintaan minua ei kiinnosta osallistua.

III Uuteen toimintakulttuuriin

Rintamasodasta sissisotaan

Viime vuosina joukko vapaita vasemmistoradikaaleja on tehnyt päätöksen siirtyä Vasemmistoliittoon pelastamaan suomalaisesta vasemmistosta edes sen osan, joka pelastettavissa on. Vaikken itse olekaan liittymässä heihin, ratkaisua voidaan joka tapauksessa kiittää valmiudesta asioiden ja menettelytapojen avoimeen uudelleenarviointiin. Jo ennen viime eduskuntavaaleja muun muassa Sosialistiliitto oli ryhtynyt toteuttamaan niin sanottua entryismiä Vasemmistoliittossa osallistumalla Paavo Arhinmäen vaalikampanjaan ja pyrkimällä radikalisoimaan puoluetta sisältä päin (Lievonen 2007).

Vasemmistoliiton radikaalisiiven näkökulmasta kesäkuun 2010 puoluekokous on mielenkiintoinen: Arhinmäki valittaneen jatkamaan, mutta erityisen kiinnostavaa on nähdä, mihin saakka nousee pääsihteerin tehtävään äskettäin ehdolle asettuneen Reko Ravelan kannatus. (KU 15.4.10.) Sen voi katsoa kohtuullisesti mittaavan radikaalisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä. Saa myös nähdä ilmaantuuko sosialistiliittotaustaiselle Pia Lohikoskelle kilpailijoita hakuun puoluevaltuuston puheenjohtajan toimeen. (KU 20.5.10.)

Toisaalta oman kokemukseni perusteella suhtaudun jokseenkin epäillen kirjoitteluun, joka hehkuttaa uudistuvan Vasemmistoliiton mahdollisuuksia. (Ks. myös SKP:n osalta TA:n edustajakokousta hehkuttava numero, 21.5.10.) Joka on osallistunut vähänkään pidempään jonkin poliittista lähetystyötä tekevän järjestön toimintaan, on kyllä saanut kuulla riittämiin virallista optimismia ja hengennostatusta tyyliin “lehteä meni nyt tosi hyvin”, “ihmiset oli tosi kiinnostuneita”, “tapahtumassa oli uusia naamoja” jne. “Jotain olennaista on juuri nyt tapahtumassa” on aika yleinen teema esim. puoluelehtien omalle väelle suunnatussa agitaatiossa. On vaikea sanoa, missä määrin tällaisissa kommenteissa on kyse todellisesta etenemisestä järjestön sisällä, missä määrin pyrkimyksestä itseään toteuttavaan ennustukseen ja missä määrin liioittelusta oman linjavalinnan puolustamiseksi.

Mutta tämän lisäksi on syytä kysyä: siinäkin tapauksessa että radikaalilinja pääsisi Vasemmistoliitossa niskan päälle, niin mitä sitten? Onko Vasemmistoliiton puoluekoneisto ja brändi niin hyvä, että sen valtaamiseksi kannattaa käydä läpi 10-20 vuoden linjataistelu? Nytkin on tapeltu jo 20 vuotta, paljonko vielä tarvitaan?

Kuinka kauan oikein pitää jaksaa ja uskoa, että “vielä meidän aika tulee”?

Suomessa hyvin harva järjestö on jotain muuta kuin opetusministeriön rahoittama hyväntekeväisyysjärjestö. Yläpäästään valtioon nivoutunut ay-liike on toki oma lukunsa mitä omarahoitukseen tulee, mutta muilta osin Greenpeace taitaa olla niitä harvoja merkittäviä järjestöjä, jotka eivät ole rahallisesti valtion talutusnuorassa – siksipä sitä onkin syytetty terrorismista ja sen rahoituslähteiden puhtautta epäilty. (Kauppalehti 16.11.05.) Valtion elätteinä toimivat maassamme poliittiset puolueetkin, ja pahat kielet ovat levittäneet huhuja erinäisten liikemieskoplienkin sekaantumisesta asiaan…

Jos SKP saa eduskuntapaikan, vain vasemmiston hovikelpoisuudesta huolestunut lahkolainen pitäisi sitä haitallisena. Mutta tosiasia on se, että paikan saaminen mädättää puolueen lopullisesti, sillä SKP:n rahat tulevat nykyisellään Demokraattiselta sivistysliitolta (eli valtiolta) sekä kuolleiden kommunistien jälkisäädöksistä. Työssäkäyviä jäseniä on vähän, joten jäsenmaksuista ei paljoa kerry, ja muuta merkittävää varainhankintaa puolueella ei olekaan. Jälkisäädösrahojen virta loppuu joskus luonnollisista syistä, mutta jos eduskuntapaikka saadaan, niin valtion raha vie puolueen itsenäisyyden. Sen jälkeen vaikuttaa vähän liian todennäköiseltä, että puolueen toiminta rakennetaan valtiorahoituksen eikä omien rahojen varaan, ja paikan menettämisestä tulee näin puolueen kuolinisku.

Vasemmistoliitto lienee omarahoituksen suhteen yhtä huonossa jamassa kuin SKP. Puolueen valtiolta saamat, kansanedustajien määrästä riippuvat tuet olivat vuonna 2008 yli kolme miljoonaa euroa (Iltasanomat 11.2.10), eikä oman varainhankinnan osuus liene kovin suuri, sillä mainittuna vuonna “Vasemmistoliitto r.p:n tuotot olivat 3 445 560,91 euroa ja kulut 3 368 920,01 euroa”. (Vasemmistoliitto, ei pvm.)

Ei ole kyse siitä, että valtion rahaa ei tulisi ottaa lainkaan vastaan, vaan siitä, millaisen rahoituksen varaan järjestön toiminta on rakennettu. Eduskuntapaikkojen määrään perustuvaa rahoitusta ei voitane pitää kovin kestävänä.

Kun valtion määräämät työttömyyskassamaksut jätetään laskuista, ammattiliitot keräävät jäsenistöltään reilun prosentin kuukausituloista toimintansa pyörittämiseen, eikä ole mitään syytä miksi poliittisella rintamalla ei tulisi ottaa käyttöön samaa. Voidaan esittää, että kympin tai useammankin kuukausittaiset jäsenmaksut karkottavat jäseniä, mutta jos tilannearvio on se, että joukkopuolueen ja -toiminnan aika on tällä haavaa joka tapauksessa ohi ja palaa takaisin vasta myöhemmin, perustelu ei päde. Rimaa voidaan ihan hyvin nostaa, sillä pelkästään alakynnessä olevien aatteiden voimalla ja ritualistisella “Kaikki tuki AKT:n/SEL:n/PAM:n lakolle” -tyylisellä kiihotuksella ei mitään liikettä nouse.

Jos Suomesta ei löydy edes pariasataa henkilöä, jotka ovat valmiita lahjoittamaan kuukausittain 20-50 euroa tällaisen järjestön toimintaan ja osallistumaan siihen (ja pari tuhatta muuta jotka ovat valmiit panostamaan vähemmän), on vaikea kuvitella, mitä radikaalin, itsenäisen toiminnan näköalat Suomessa ylipäätään voisivat olla.

Vetäytykää!

Vallitseva tilanne vaatii käänteentekeviä ratkaisuja: on irrottauduttava hitaasta ja häviöön vievästä näännytystaistelusta ja suoritettava reipas perääntyminen, jotta voitaisiin kunnolla valmistautua uuteen hyökkäykseen. Vasemmiston vastahyökkäys ei nähdäkseni tapahdu kovin äkkiä, eikä voi heti olla kahden suuren rintaman välinen yhteenotto, kuten se vielä nyt muodollisesti on.

Vetäytyminen ei tule olemaan suuren rintaman vetäytymistä. Suurin osa vasemmistosta (vasemmistopuolueiden jäsenistä, kannattajista ja sympatisoijista) ei missään tapauksessa tule osallistumaan tällaiseen hankkeeseen, vaan suurin osa jää taistelemaan välitöntä taistelua välittömien etujen puolesta.

Ei tietenkään ole mitään väärää siinä, että ihmiset pyrkivät taistelemaan välittömien etujensa tai oikeaksi kokemiensa asioiden puolesta. Nämä taistelut johtavat kuitenkin nykyisten voimasuhteiden vallitessa häviöön. Vasemmisto ei näiden voimasuhteiden muuttamiseen nykyisellään kykene, mutta suurin osa järjestövasemmistosta pitänee silti tällaista perääntymistä rintamakarkuruutena, vaikka toisesta näkökulmasta se on lyhyen aikavälin etujen uhraamista pitemmän aikavälin etujen turvaamiseksi.

Kun lyhyen aikavälin taisteluihin keskittyminen ja siihen liittyvä politiikka joka tapauksessa johtaa tappioihin näillä rintamilla, ei niihin kannata uhrata voimavaroja, sillä suurin osa vasemmistosta joka tapauksessa tekee niin.

Suurten rintamien taistelut (70-80-lukujen tyyliin) ovat tällä haavaa ohi. Ne eivät ole pysyvästi ohi, mutta ne ovat ohi toistaiseksi – voidaan jälkikäteen sanoa: ovat olleet jo hyvän aikaa.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö esimerkiksi suomalainen ay-liike ja kapitalistit edelleen ottaisi yhteen järjestötasolla. Totta kai ottavat, sillä ei luokkataistelu mihinkään katoa, eikä se tarkoita, että olisi syytä kokonaan hylätä ay-rintama, tai muutkaan rintamat. Mutta radikaalin vasemmiston uusi strategia ei voi muistuttaa vanhanmallista suurten rintamien sotaa eikä pohjata tällaisessa taistelumuodossa käytettäviin voimavaroihin ja organisaatiomuotoihin (esimerkiksi muodollisesti koko maan kattavaan järjestöverkostoon), sillä olosuhteet ovat muuttuneet meidän tappioksemme siten, ettei se ole nyt mahdollista.

Uuden strategian on muistutettava “suuren rintamataistelun” sijaan pikemminkin “sissisotaa” maassa, joka on läpikotaisin kapitalistien miehittämä.

Kirjoitus perustuu kesällä 2009 Työn ja tutkimuksen vasemmistoyhdistyksen tilaisuudessa pidettyyn alustukseen.

Helsingin sanomat: Kemijärvi hakee sellutehtaan pakkolunastusta (8.4.08)

Iltasanomat: Puolueilla palkkapäivä! Näin jaettiin 36 miljoonan tukirahat (11.2.10)

Kansan uutiset: Reko Ravela ehdolle puoluesihteeriksi (15.4.10)

Kansan uutiset: Vasemmisto siirtyy 2000-luvulle (13.6.09)

Kansan uutiset: Mhin jäi Kemijärvi? (18.4.10)

Kansan uutiset: Vasemmistoliitto on nyt vasemmisto (28.4.10)

Kansan uutiset: Lisää nimiä odotetaan kisaamaan vasemmiston johtopaikoista (20.5.10)

Kauppalehti: Greenpeace saa Suomesta kaipaamiaan syntipukkeja (16.11.05)

Lievonen, Juha: On rakennettava uutta vasemmistoa (6.4.07)

Marx, Karl ja Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Valitut teokset osa II. Kustannusliike Edistys 1978.

Metalliliitto: Pääkohdat Metallin sopimuksista (9.9.09)

Peltokoski, Jukka: Ketä vasemmisto enää kiinnostaa? Megafoni 2/2009.

Pikkarainen, Juha: Kapinakenraalin päiväkirja. Like 2008.

Seppä, Kalle: Uutta ja vanhaa. Megafoni 1/2010.

Seppänen, Esko: Hullun rahan tauti. Tammi 2009.

Vasemmistoliitto: Rahoitus

Vastavoima: TIEDOTE: MIELENILMAUS MERKITSI RIKKURILEIPIÄ SEL:N TUEKSI (7.5.10)

YLE: Vasemmistoliiton johtajaehdokkaat: Ei vielä lihaksia hallitukseen (26.6.09)