Sosialistinen aikakauslehti. Numero 6 (maaliskuu 1906)

7.11.2016 | Kirjasto

sos-aikakauslehti-kansiSosialistisen aikakauslehden 6. numero julkaistiin maaliskuussa 1906. Numeron keskeisimmät artikkelit ovat Edvard Gyllingin arvio eduskuntakomitean tuoreesta vaalilakiehdotuksesta sekä Sulo Wuolijoen kirjoittama arvostelu Hannes Gebhardin kirjasesta, jossa esitetään Suomen perustettavaksi pienviljelijöille oma puolue. Tämän lisäksi jatketaan edellisessä lehdessä aloitettua keskustelua sosialidemokratian ja anarkismin suhteesta.

Lehden pääkirjoitus kommentoi eduskuntakomitean antamaa esitystä. Erityistä ihmetystä herätti komitean ehdotus eduskunnan ja keisarin suhteesta, jossa vaaleilla valittu eduskunta ja hallitus olisivat edelleen vastuullisia keisarille.

“Jos nyt eduskunnan uudistamiskomitean ehdotus tulee laiksi, niin mitä merkitystä maan hallinnossa silloin kansan tahdolla on? Hallitsija on yhtä itsevaltias kuin ennenkin, ja kotimainen hallituksemme pysyy hänen uskollisena »neuvonantajakuntanaan», jonka jäsenet eivät ole toimistaan vastuunalaisia kansaneduskunnalle. Hallitsija sallii eduskunnan kokoontua, keskustella ja päättääkin yhtä ja toista, mutta kun tuo kansallinen huvinäytelmä on loppunut, määrää ja toimii hän niinkuin parhaaksi näkee.” (s. 5.)

Eduskuntakomitean työ oli edennyt tähän saakka pelkästään suomalaisten käsissä, mutta tiedossa oli, että sen esityksille täytyisi lopulta saada venäläisten hyväksyntä. Tämä näköala oli osaltaan kaventanut sitä, mitä komitean enemmistö oli ehdotuksessa uskaltanut esittää. Maaliskuun loppupuolella (käsillä olevan Sosialistisen aikakauslehden numeron ilmestymisen jälkeen) senaatti asettikin kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin vaatimuksesta venäläis-suomalaisen neuvottelukunnan tarkastamaan eduskuntakomitean esitystä. Neuvottelukunnan venäläisjäsenten vaatimuksesta kaikki keisarin valtaa kaventavat esitykset karsittiinkin siitä pois. (Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, Edita 2006, s. 194–223.)

Pääkirjoituksen jälkeen oli vuorossa lyhyt anonyymi puheenvuoro sosialidemokraattien ja anarkistien suhtautumisesta lakiin. Kirjoituksen mukaan anarkistit “ovat periaatteessa kaikkia lakeja vastaan, koska ne muka sitovat yksilön vapautta”, mutta sosialidemokraatit tunnustavat, “että laki on yhteiskunnassa tarpeellinen ja hyväkin, ja että vain laillinen vapaus, sidottu vapaus on todellista vapautta” (s. 8). Itsetarkoitus laki ei sosialidemokraateillekaan kuitenkaan ollut, ja vähemmistöluokan laatimia luokkalakeja oltiin valmiita vastustamaan “laittominkin” keinoin. “Väärää lakia rikkomalla me rakennamme oikeata lakia.” (s. 9.)  Kuitenkin vasta kansan valitseman eduskunnan säätämille laeille myönnetään “lain arvo”, sillä vasta silloin “on jokainen kansalainen lakiin sidottu ja samalla todellisesti vapaa sen kautta, että jokaisella on oma yhtäläinen osuutensa yhteisessä tahdossa.” (s. 10.)

Pääkirjoituksessa käsiteltyä eduskuntakomitean esitystä tutki yksityiskohtaisemmin Edvard Gylling. Hän aloitti arvostelemalla senaatin esitykseen tekemiä, äänioikeutta kaventavia huononnuksia: äänestysikäraja oli nostettu 24 vuoteen ja äänioikeus oli evätty vakinaista vaivaisapua nauttivilta.

Muuttamatta jääneet kohdatkin kohtasivat arvostelua. Äänioikeutta rajoittavaksi Gylling katsoi mm. sen, että paikkakunnalta toiselle muuttaneiden piti henkikirjoitusajankohtaan liittyvän rajauksen vuoksi asua uudella paikkakunnalla n. 1,5 vuotta ennenkuin pääsisivät siellä äänestämään.  Samoin “[s]ellaisen henkilön osanotto vaaleihin, joka tahtoo äänestää muissa piireissä kuin jossa hän on hengille pantu, kohtaa samaten vaikeuksia” erinäisten todistusten hankkimisen vuoksi; Gylling ei pitänyt todennäköisenä, että läheskään kaikki tällaiset periaatteessa äänestämään oikeutetut henkilöt tulisivat todistusta hankkimaan, ja näin he jäisivät siis käytännössä vaille äänioikeutta. (s. 14.) Hänen arvionsa mukaan tämä kohdistuisi etenkin niihin työläisiin, jotka joutuivat liikkumaan paikkakunnalta toiselle työn perässä. Samaan suuntaan, äänioikeuden käyttöä vaikeuttavasti, vaikutti myös vaalien järjestäminen arkipäivänä.

Gyllingin arvio itse vaalijärjestelmästä oli, että se kylläkin “on teknillisesti sangen viehättävä systemi” mutta “niin monimutkainen, että se 99:lle % maan väestöä lienee vallan mahdoton käsittää” (s. 12).

“[Tavallinen valitsijamies] valitsee kolmea ehdokasta, mutta saattaa juuri käyttämänsä listan avulla saada aikaan, että se henkilö, jota hän etupäässä tahtoo saada valituksi, tulee syrjäytetyksi. Näin käy esimerkiksi, jos hänen käyttämällään listalla toisessa ja kolmannessa sijassa olevat samalla aikaa ovat muista listoista ääniä saaneet. Valitsijoille tulee näin ollen erinomaisen vaikeaksi ja mutkaiseksi saada juuri pääehdokkaansa läpiajetuksi.” (s. 15–16).

Eduskuntakomitean ehdotuksessa kullakin listalla oli enintään viisi ehdokasta, joista kukin äänestäjä sai äänestää kolmea. Näin kertyneiden äänien perusteella laskettaisiin d’Hondtin menetelmän mukaiset vertailuluvut. Vertailulukujen laskemista kuitenkin mutkisti tuntuvasti se, että kukin ehdokas sai olla ehdolla useammalla kuin yhdellä listalla (lisäksi sama ehdokas saattoi asettautua ehdolle useammassa kuin yhdessä vaalipiirissä). (Mylly 2006, s. 182–187). Tätä parempana ja selkeämpänä järjestelmänä Gylling piti menetelmää, jossa äänestäjät äänestävät vain yhtä ehdokasta, jolle annettu ääni sitten hyödyttää d’Hondtin menetelmän mukaisesti samalla koko sitä listaa, jolla ehdokas on. Tämä oli myös SDP:n asettaman vaalityöryhmän kanta, jota Yrjö Sirola oli esittänyt komitean kokouksessa (ja joka Juhani Myllyn [emt.] mukaan oli lähimpänä nykyisin käytössä olevaa vaalijärjestelmää), mutta se oli jäänyt vaille kannatusta.

Lehden pisin teksti on Sulo Wuolijoen arvio Hannes Gebhardin kirjasesta Pienviljelijät kokoon! Wuolijoen mukaan

“Kirjasen ja suunnitelman tarkotus on perustaa meille pikkutilallispuolue, maalaispuolue sekä vetää ne rajaviivat, joitten sisälle puolueen ohjelman tulisi sopia. Puolueeseen tulisi yhtyä kaikki ne 170,000 perhekuntaa, joitten omistama lehmäluku on 2–14. Yhden lehmän omistajia, joitten luku kirjassa ilmotetaan 90,000, ei nähtävästi ole tähän puolueeseen suunniteltu.” (s. 22.)

Wuolijoki myöntää oikeaksi Gebhardin arvion, että tämän torppariohjelma on radikaalimpi kuin SDP:n vuonna 1903 laadittu ohjelma, mutta perustelee asiantilaa sillä, “olot sitte vuoden 1903 ovat sangen suuresti muuttuneet meidän isänmaassamme. V. 1903 ei porvarisilla puolueilla ollut oikeastaan mitään varmaa yhteiskunnallista ohjelmaa, ei ainakaan maatalouskysymykseen nähden, sosialidemokratinen puolue oli koko maassa ainoa jolla oli sellainen”. (s. 28.)

Wuolijoen arvion mukaan Gebhardin ohjelman ensimäiselle osalle (maan hankkiminen tilattomille) “tulee ehdottomasti antaa tunnustus”.

“Siinä esitetyt periaatteet eivät ole yleensä ristiriidassa sosialismin periaatteitten kanssa. […] Ei ole siis suinkaan pyrittävä vähentämään valtion hallussa olevia maa-aloja, vaan niitä, ynnä kunnan hallussa olevia maita lisäämään, ja kolmin kerroin tahtoisin alleviivata sanat »valtiopäivät voisivat pakottaa kuntaa hankkimaan itselleen maata, joka soveltuu tilattomille vuokrattavaksi».” (s. 29.)

“T:ri Gebhardin ehdottamat muutokset uuteen maan-vuokralakiin ovat myös niin pitkälle meneviä, etten sanoisi »sosialistisia», että porvarilliselta taholta ei meillä vielä sellaisia ole julkisuudessa nähty. […] Ensimmäinen kohta, että isäntä ei saa olla oikeutettu vaatimaan torppareiltaan veroa päivätöissä, on epäilemättä sellainen vaatimus, jolla tulevaisuudessa on kantavuutta.” (s. 30.)

“Kolmas parannusvaatimus, jonka tri Gebhard maanvuokralakiimme ehdottaa, on se, että torpparin tulee saada täysi, lyhentämätön korvaus tilallaan tekemistään parannuksista. […] Tällaisen vaatimuksen korvaukseen nähden on Suomen sosialidemokratinen puolue jo nykysessä »maltillisessa» maatalousohjelmassaan asettanut, tekemättä kuitenkaan siihen mitään rajotuksia.” (s. 34–35.)

Gebhardin ohjelman hyvien puolien listaamisen lisäksi löytyi siitä arvosteltaviakin kohtia. Wuolijoki mm. ihmettelee, miten Gebhard aikoo yhdistää torpparien ja talollisten etujen ajamisen samaan puolueeseen.

“Paitsi tässä esitettyä ja arvosteltua osaa, kuuluu ohjelmaan vielä toinen puoli, jossa tehdään talollisille ja pikkutilallisille sangen huomiota herättäviä ehdotuksia heidän asemansa parantamiseksi. Niitten ehdotusten taka saa kyllä hyvin helposti talolliset järjestymään. Mutta millä ihmeen keinolla ajatellaan tilallisten voivan ruveta ajamaan miltei sosialistista ohjelmaa tilattomaan väestöön ja vuokrauslakiin nähden?” (s. 37.)

“[H]än ei ole tahtonut sovittaa muuten hyvillä perusteilla lepäävää maanvuokra-lakiehdotustaan maanvuokraajiemme köyhimmälle osalle, mäkitupalaisille. Asianlaita on nimittäin se, että todistetta-vasti suurin osa mäkitupalaisistamme asuu pikkutilallisten mailla. Sen johdosta ei t:ri Gebhard ole toivonutkaan voivansa saada pikkutilallisia parantamaan mäkitupalaisia koskevaa vuokralakia.” (s. 38.)

Wuolijoki myös arvostelee Gebhardin sosialidemokraatteja kohtaan esittämiä syytöksiä.

“[Tekeillä olevan uuden maalaispuolueen] tulisi sanoa »kumouksellisille» joilla tri Gebhard nähtävästi tarkottaa meidän sosialidemokratejamme, »seis! arvaa oma tilasi, anna arvoa toisillekin». Toisin sanoen, sen osan maalaisproletariatista, maalaisköyhälistöstä, joka onnistuttaisi tähän maalaispuolu-eeseen liittämään, tulisi siis astua vastustamaan varsinaisen, koko maata käsittävän köyhälistöpuolueen pyrkimyksiä, joita tässä kirjassa kutsutaan kumouksellisiksi. […] [Lisäksi] huomautetaan, että »useitten puolueen jäsenten esiintymistapa viime aikoina on ollut sellainen, ettei sitä voi hyväksyä».” (s. 38–39.)

Gebhard näkyy toistaneen myös ikivanhan sosialisteja vastaan heitetyn myytin “naisten yhteisyydestä”.

“Toinen ruma syytös, minkä t:ri Gebhard heittää sosialidemokratiamme silmille on se, että muka suorastaan inhottavalla tavalla käsitellään sukupuolikysymystä. […] Meidän vaatimuksemmehan on: tuotannon välikappaleet yhteisomaisuudeksi. Koska porvarilliset kuitenkin tästä kerta toisensa perästä tekevät sen johtopäätöksen, että tahtosimme saada myös naisen yhteisomaisuudeksi, niin vakuutamme kerta kaikkiaan, että me emme katso naista suinkaan yksinomaan »tuotannonvälikappaleeksi», kuten mahdollisesti ne, jotka meidän päävaatimuksemme johdosta moisia syytöksiä tekevät. (s. 39–40.)

Artikkelien jälkeen seuraa tavalliseen tapaan katsauksia koti- ja ulkomaiden mielenkiintoisiin tapahtumiin. Näistä mainittakoon Edvard Gyllingin yhteenveto eri puolilla maata järjestettyjen torpparikokousten vaatimuksista sekä nimimerkki “H:n” kommentti eduskuntakomitean esitykseen noudattaa uudessa eduskunnassa samaa äänestystapaa kuin vanhassa säätyeduskunnassa.

“Nykyään säädyissämme käytännössä oleva huutoäänestyssysteemi lienee parlamentarisessa elämässä ainoa laatuaan. Kuten tunnettu tapahtuu se siten, että puhemiehen tehtyä äänestysehdotus hänen kehotuksestaan kaikki säädyn jäsenet yhteen ääneen huutamalla joko »jaa» tahi »ei» lausuvat mielipiteensä asiasta. Puheenjohtajan asia on arvostella kumpi näistä huudoista on ollut kovempi sekä sen mukaan ratkaista kummalla puolella on säädyn enemmistö. Jokainen, joka on tätä äänestystapaa säädyn lehteriltä seurannut, myöntänee, että useammissa tapauksissa on aivan mahdoton omantunnon mukaan sanoa, kummalla puolella on enemmistö. Se on jo senkin vuoksi vaikeata, että »jaa» yleensä kaikuu voimakkaammin kuin »ei». Kukin säädyn jäsen onkin oikeutettu vaatimaan lippuäänestystä umpilipuilla ja silloin sattuukin sangen usein, että äänestyksen tulos on aivan vastakkainen kuin minkä puhemies on sanonut käsityksensä huutoäänestyksestä olleen. […]

“Tämä äänestystapa, joka aina herättää naurua jokaisessa ulkomaalaisessa, joka säätyjen keskusteluja on sattunut kuuntelemaan, on edelleen säilytetty komitean ehdotuksessa. Luulisi kuitenkin jokaisen käsittävän, että äänestystapa, joka johtaa vääriin tuloksiin silloin kun kokouksessa on 60 tai 70 jäsentä, on suorastaan mahdoton, kun 200 eri vahvuisilla keuhkoilla varustettua henkilöä on kokouksessa läsnä. On todella syytä, että puolueet tästälähin ehdokkaita asettaessaan ottavat myös huomioon ehdokkaan äänivarat.” (s. 42–43.)

Sisällysluettelo:

  • Taantumuksen aseenkantajat. (Pääkirjoitus)
  • Laillisuus ja sosialidemokratit.
  • Uusi vaalilakiehdotus. (Edvard Gylling)
  • Maamme torppariväestö ja tekeillä oleva maalaispuolue. (Sulo Wuolijoki)
  • Katsauksia.

>>> Sosialistinen aikakauslehti. Numero 6 (maaliskuu 1906) (pdf)

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi