Hyvinvointivaltion läpimurto

4.3.2013 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine
Kuva Päivi Uljaksen kirjasta ‘Hyvinvointivaltion läpimurto’: ‘Mustaa huumoria siirtotyömaan seinällä’

Suomalaisessa politiikassa tuskin löytyy ääntä, joka ei haluaisi pelastaa hyvinvointivaltiota. Huolimatta siitä, että eri tahot tavoittelevat samalla tunnuksella erilaisia tavoitteita, on “hyvinvointivaltio” muodostunut samanlaiseksi itsestäänselvyydeksi kuin vaikkapa “Suomen etu”. Kun poliitikot syyttelevät toisiaan julkisuudessa politikoinnista tai asioiden politisoimisesta, on mielenkiintoista katsoa, miten on hyvinvointivaltion laita – sehän näyttäisi olevan politiikan ulkopuolella, kun kaikki sitä kannattavat.

Suomen itsenäisyyttä juhlitaan toisen maailmansodan ja Tuntemattoman sotilaan merkeissä, eikä suinkaan vuosia 1917-1918 muistellen, jolloin itsenäistyminen asiallisesti tapahtui. Syykin on selvä: paksunkin sokerikuorrutuksen olisi vaikea peittää noihin vuosiin liittyvää veristä historiaa, jonka valossa puhe yhtenäisestä, itsenäisyyttään juhlistavasta kansakunnasta voisi vaikuttaa hieman väkinäiseltä.

Maan itsenäistymisen asettaminen politiikan ulkopuolelle on onnistunut vain siirtämällä sen juhlimisen kohde muualle kuin varsinaiseen itsenäistymisprosessiin. Entä hyvinvointivaltio? Sen juhlinta – ainakin puheen tasolla – on onnistuttu pitämään sille historiallisesti kuuluvassa ajankohdassa, mutta politisoituisiko hyvinvointivaltio, jos katsotaan, millainen sen syntyhistoria oli?

Mitä populaarimpaan ja välittömämpään kulutukseen puhe hyvinvointivaltiosta on suunnattu, sitä varmemmin se esitetään “projektina” – joko suoraan puhumalla “yhteisestä” tai “kansallisesta” projektista, tai kiertäen, jättämällä harmoniaa rikkovat säröt yksinkertaisesti pois kuvasta. Useimmiten puhe vielä sisältää vahvan annoksen nationalistista myytinrakentamistakin.

“Hyvinvointivaltiota rakentanut sukupolvi tottui pitämään sitä sellaisena sivilisoivana projektina, joka takasi sukupolvelle ja etenkin sen jälkeläisille hyvän ja turvatun tulevaisuuden. Siksi hyvinvointivaltion perustamis- ja ylläpitokulujen maksamisesta ei käyty moneen vuosikymmeneen repiviä kiistoja.” (Jokinen & Saaristo 2002.)

“Hyvinvointivaltio on ollut suuri kansallinen projekti. Sitä ei silti ole rakennettu missään omaan napaan tuijottavassa tyhjiössä, vaan kyseessä on ollut samanaikaisesti myös mitä suurimmassa määrin kansainvälinen projekti. […] Hyvinvointivaltioiden varsinainen rakennuskausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen pulan ja maailmasodan kokemusten luomalta pohjalta ja soveltaen kussakin maassa vähän erilaisia malleja.” (Tuomioja 1999.)

Päivi Uljaksen vuonna 2012 ilmestynyt kirja Hyvinvointivaltion läpimurto käsittelee sitä prosessia, jonka seurauksena voidaan jälkikäteen sanoa hyvinvointivaltion lyöneen itsensä läpi ja korvanneen sitä edeltäneen, omavaraisen talonpojan ihanteeseen perustuneen yhteiskuntatavoitteen ja sille rakentuneen politiikan. Keskeistä on, että kirjasta käy ilmi “hyvinvointivaltion rakentamisessa” olleen kyse kaikkea muuta kuin yhteisestä projektista kansankunnan parhaaksi.

Tutkimuksen lähtökohdat

Uljas kiinnittää kirjansa alussa huomiota siihen, miten tutkijat ovat yleisesti sijoittaneet hyvinvointivaltiomalliin johtaneen murroksen ajanjakson 1960-luvun vaihteeseen, mutta eivät ole liittäneet sitä vuosien 1958–1962 eduskunnan vasemmistoenemmistöön tai kansalaisliikehdintään.

“Poliittisia prosesseja on tarkasteltu Kekkosen, puolueiden etupolitiikan, ulkopoliittisten näkemyserojen, tutkijoiden (kuten Pekka Kuusen) valaistumisen tai vaikkapa Suomen Pankin ja valtionvarainministeriön kahnausten tuloksina. […] Esimerkiksi yöpakkashallituksen syntyä ja kaatumista tarkastellaan useimmissa tutkimuksissa sementoituna vain kylmän sodan ympäristöä vasten, suhteessa Neuvostoliiton tai Kekkosen valtapyrkimyksiin, eikä tapahtumasarjaa arvioida suhteessa talous- ja sisäpoliittiseen tai sosiaaliseen murrokseen.” (Uljas 2012, 34.)

Mutta jos historiantutkimusten arvion mukaan vuosien 1958-1962 vasemmistoenemmistö eduskunnassa ei saanutkaan juuri mitään aikaiseksi, niin ehkä hieman yllättäen myös vasemmiston piirissä tuolloin saatuja tuloksia pidettiin pääasiassa heikkoina kompromisseina tai jopa petoksina.

“Yleisesti kanonisoitu kielteinen mielikuva vasemmistoenemmistön kaudesta eli […] hyvin voimakkaana haastateltavien muistoissa. Tehdessäni ensimmäisiä tutkimuksia aiheesta kukaan haastateltavistani ei esitellyt sellaista ajatusta, että vuosien 1956–1964 liikehdintä olisi tuottanut käänteen hyvinvointivaltioon, vaikka kaikki aktiivit niin haastatteluissa kuin luentotilaisuuksissakin muistivat tapahtumasarjan, mielenosoitukset, lähetystöt ja kirjelmät.” (Emt., 40.)

Uljas ei silti halua ylikorostaa politiikan merkitystä – se on yhteiskunnallisesta muutoksesta vain sen toinen puoli. Toinen puoli liittyy yhteiskunnassa vallitsevaan tuotannolliseen malliin ja sen muutokseen, joka tapahtuu pitkälti ihmisten ja poliitikkojen sitä suunnittelematta ja hallitsematta. Hyvinvointivaltion läpimurrossakin oli siten osaltaan kyse Suomessa tuolloin vallinneen hegemonisen tuotannollisen mallin, omavaraisen talonpoikaistalouden, edellytysten rappeutumisesta. Mainittu malli ei voinut enää uskottavasti toimia yhteiskunnan perustana, ei ideologisessa eikä käytännöllisessä mielessä. Uljaksen tutkimuksen keskeinen osa kartoittaa tätä murrosprosessia, jonka kuluessa vanha malli hylättiin ja uutta alettiin pystyttää.

Uljas erottaa hyvinvointivaltiomallin teoretisoinnissa kolme tulkintaa. Ensimmäisen mukaan hyvinvointivaltio on tulosta sovinnosta ja yhdessä tekemisestä, kuten esimerksiksi “kansallisesta projektista” puhuttaessa annetaan ymmärtää. Tämä lienee ainakin poliittisessa puheessa esiintyvistä tulkinnoista yleisin.

Toinen tulkinta, jota voisi ehkäpä sanoa kauhistuneeksi porvarilliseksi tulkinnaksi tai toiselta puolen radikaalin työväenliikkeen perillisten itseään onnittelevaksi tulkinnaksi, kannattaa näkemystä, jonka mukaan radikaali työväenliike, SKDL ja/tai kommunistit – lyhyesti sanottuna “työväen taistelu” – on pakottanut kapitalistisen valtion tekemään myönnytyksiä työtätekevän väestön hyväksi. Tähän tulkintaan liittyvät esimerkiksi näkemykset hyvinvointivaltiosta työväenliikkeen hienoimpana saavutuksena (monesti vastakohtana Neuvostoliittoon tai muihin maihin, joissa kapitalistiset tuotantosuhteet oli lakkautettu), mutta toisaalta 70-luvulla oltiin marxilaisissa piireissä sitäkin mieltä, että hyvinvointivaltio on itse asiassa ovela temppu työväenliikkeen passivoimiseksi ja sitä kautta kapitalistisen järjestelmän pelastamiseksi. Kolmas versio korostaa tutkijoiden ja virkamiesten – tunnetuimmin Pekka Kuusen – roolia hyvinvointivaltion hahmottelussa.

Uljas haluaa hieman pöllyttää näitä tulkintoja.

“Sosiaalipolitiikan rakentumista tarkastellaan valitettavan usein ylätason toimintana, jossa tutkimusten kohteena ovat rakenteellisten tekijöiden lisäksi vain ajatteluun mahdollisesti vaikuttaneet tutkijat, puolueet tai ammattiliitot. […] Tukeeko historiallinen empiirinen aineisto näkemystä luokan kokonaisetuja ajavista puolueista? (Emt., 26-27.)

“Tässä tutkimuksessa pyrin seuraamaan ihmisten elämäntapaa, toiveita, ajattelua ja toimintaa johtolankana pääasiassa elintarvike-, rakennus- ja metallialojen ammattiosastojen järjestämä kansalaistoiminta sosiaaliturvan puolesta suuren muuton alkuvaiheessa. […] Uskoisin, että samanaikainen ilmiö, josta Helsingin Sanomat kantoi huolta etenkin vuoden 1960 kunnallisvaaleihin ja vuoden 1962 presidentin­vaaleihin ja eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa, eli oikeistoon samaistuvien ryhmien heikko äänestysaktiivisuus, saattaisi olla yhtä kiinnostava johtolanka ajanjakson ymmärtämiseen. Haluan kyseenalaistaa sellaisen rakennedeterminismin, jonka mukaan jäsennetyissä historioissa ihmisten toiveilla ja toimilla ei ole suurta merkitystä ja vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.” (Emt.)

Uljas tarkastelee valitsemaansa aihetta kolmesta näkökulmasta. Ensiksi hän luo katsauksen vanhaan suomalaiseen pienviljelysvaltaiseen yhteiskuntaan ja sen pohjalle rakennettuun politiikkaan ja poliittiseen argumentointiin – sekä oikealla että vasemmalla. Toiseksi hän erittelee vuosien 1956-1964 taistelua poliittisesta hegemoniasta, ja kolmantena näkökulmana hän kuljettaa järjestöaineistoja sekä murroksen melskeissä mukana olleiden työväenliikkeen aktiivien muistitietoja lävitse koko mainitun ajanjakson. (Emt., 32.)

Pienviljelijäihanteen ylivalta

Uljas kuvaa hyvinvointivaltiota edeltänyttä yhteiskuntamallia pienviljelyhegemonian malliksi. Tällä hän yksinkertaistaen tarkoittaa vuoden 1917 jälkeen rakentunutta näkemystä, jonka mukaan “pienviljelys on maanviljelyksen tuottavin muoto ja maanomistaminen on eräänlaisen yhteiskunnallisen arvostuksen mitta.” (Uljas 2012, 49-50.)

Ennen vuoden 1918 sisällissotaa torpparikysymys oli ollut esillä työväenliikkeenkin piirissä, ja vaikka SDP oli aluksi onnistunut saamaan organisoimansa torpparikokoukset torjumaan pienomistustavoitteen ja omaksumaan valtion maanomistuksen ja siihen perustuvan pitkäaikaisen vuokraoikeuden (Soikkanen 1975, 101), niin tästä aatteen kannalta puhtaammasta tavoitteesta jouduttiin ajan myötä luopumaan. Ja mentiinpä vielä pitemmällekin: sisällissodan jälkeen toimeenpannun torpparivapautuksen saavutukset pyrittiin omimaan työväenliikkeessäkin varsin pian sen toteuttamisen jälkeen omiksi saavutuksiksi, vaikka pienomistuksen kannattaminen oli viitisentoista vuotta aikaisemmin ollut ideologisista syistä vastenmielistä. (Uljas 2012, 58; Soikkanen 44, 101-102.)

Sisällissodan jälkeen erityisesti voittajien ihannoima mutta omista lähtökohdistaan myös sosiaalidemokraattien ja kommunistien tukema pienviljelyihanne oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että valtioon suhtauduttiin tietynlaisena loiskasvaimena. Vasemmalla laulettiin, että “verot köyhälistön verta juo”, ja oikealla taas eli yövartijavaltion ihanne. Sosiaalidemokraatit pyrkivät esiintymään “veronmaksajan puolustajana” ja hillitsemään valtion menojen kasvua tällä perusteella, kun taas kommunistit näkivät kielteisiä merkkejä “valtiokapitalismista”.

“Puoliomavaraistaloudessa elävän väestön rahankäyttö oli pientä, ja samaan pyrittiin myös valtion hallinnossa. Ihanteena oli mahdollisimman suppea valtiontalous. […] Näkemys valtion vähäisistä tehtävistä oli hyvin samanlainen niin vasemmisto- kuin oikeistopuolueillakin.” (Uljas 2012, 91.)

Tämä ideologia piti pintansa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikka sodan lopputulos olikin monelta osin muuttanut yhteiskunnallista ilmapiiriä ja voimasuhteita. Menetetyiltä alueilta saapuvien evakkojen asuttaminen sekä rintamamiestilojen perustaminen sai kaikkien suurten puolueiden kannatuksen, ja Uljaksen mukaan se kertoo, että omavaraisuuden ja pienviljelyksen kannatus oli hyvin vahva ja yhdisti kaikkia yhteiskuntaluokkia. (Emt., 56.)

“Kun monet tutkijat ovat arvioineet, että kansalaissodan jälkeisinä vuosina pienviljelyksen tukeminen oli samalla sosiaalipolitiikkaa, niin tämä linja vain voimistui sodanjälkeisinä vuosina.” (Emt., 94.)

Poliitikkojen tahdosta riippumatta etenevä rakennemuutos kuitenkin merkitsi, että pienviljelijäideologian päivät olivat luetut. Kuljetus siirtyi vesireiteiltä maanteille, moottorisaha yleistyi, puun kuorinta siirtyi tehtaisiin ja traktori syrjäytti hevosen. Tästä seurasi työttömyyttä, ja vanhan pienviljelyideologian aate raha-avustusten haitallisuudesta ohjasi työllisyydenhoidon työttömyystöihin. (Emt., 127.)

Uljas vetää rakennemuutoksen yhteen näin:

  1. “Pienviljelytilojen kannattavuus jäi heikoksi, eivätkä ne kyenneet rationalisoimaan ja koneistamaan toimintaansa varakkaampien tilojen vauhdissa. Perinteinen käsitys pientilojen tuotannollisesta etevämmyydestä todettiin vanhentuneeksi.
  2. “Asutustaajamien työväestön palkat ja elintaso nousivat nopeammin kuin pientilallisten, eikä pientilaa voitu kokea enää parhaaksi tai ainoaksi turvaksi nälkää ja puutetta vastaan.
  3. “Pienten tilojen viljelijöille välttämättömät sivuansiot heikkenivät sekä asutustoiminnan hiipumisen myötä että puun korjuun rationalisoinnin vuoksi. Kun asutustoiminnan uudet kylät, tiet, koulut, postit, navetat ja talot oli rakennettu, ei kirvesmiehille ja muurareille ollut enää paljonkaan töitä etenkään maan itäisillä ja pohjoisilla alueilla. Metsäteollisuus ei enää myöskään tarvinnut entisessä määrin pientilojen työpanosta. Työttömyys lisääntyi.
  4. “Elintarvikkeiden omavaraisuus oli saavutettu ja karjatalouden tuotannossa oli jo ylijäämää. Pientilojen karjatuotannon tukemiselle ei näyttänyt löytyvän enää muita kuin sosiaalipoliittisesti järkeviä perusteluja, mutta toisaalta maatalouden vientiongelmien takia niitä oli helppo vastustaa.
  5. “Pienviljelyksen hegemoniaa alettiin kyseenalaistaa sekä tutkijoiden että poliitikkojen piirissä, ja tilanne synnytti puolueiden sisällä ristiriitoja.” (Emt., 129.)

1950-luvun puolivälissä koko ongelmavyyhti oli poliitikkojen setvittävänä. Myös nykytilanteen kannalta on mielenkiintoista huomata, että tuolloinkin – ja jo sitä ennen 20-30 -luvuilla – valtion kassatasapaino oli ihanne, josta poikkeamista pidettiin tuhoisana. 50-luvun puolivälissä olivat esillä “kaikki aikakauden kiistateemat: oliko julkinen sektori kasvanut liian isoksi, olivatko sen rahat loppuneet, oliko konkurssi lähellä ja oliko pakko alkaa tinkiä menoista.” (Emt., 157.) Lainanottoa ei katsottu hyvällä, ja myös keskuspankin “setelirahoitus” torjuttiin. Urho Kekkosen vuonna 1952 julkaisemassa, maan teollistamista hahmotelleessa kirjassa Onko maallamme malttia vaurastua? esitettiin tässä samassa hengessä, että teollistaminen tulisi suorittaa elintasosta tinkimällä, ilman lainanottoa. (Emt., 138-139.)

Vuonna 1956 maassa ajauduttiin ikäänkuin työtapaturmana yleislakkoon. Kun maataloustuottajain MTK oli vuoden 1955 lopussa ilmoittanut kohottavansa maidon, voin ja juuston tuottajahintoja, ryhtyi SAK hakemaan hyvitystä palkankorotusvaatimusten avulla. Tämä kiteytyi 12 markan korotusvaatimukseen, ja SAK:n valtuusto päätti helmikuussa 1956 työnantajain STK:n kanssa käymiensä tuloksettomien neuvotteluiden jälkeen uhata maaliskuun 1. päivänä alkavalla yleislakolla tavoitteen saavuttamiseksi. STK:ssa ärsytti kuitenkin SAK:n aiemminkin käyttämä tapa kiristää myönnytyksiä yleislakolla, ja järjestön työvaliokunta antoikin tiedotteen, että koska STK ei ole hintakriisiä ollut aiheuttamassa, niin sen ratkaisukaan ei voi olla sen tehtävä. (Mertanen 2006, 28-34.)

Kun helmikuun viimeisen päivän yön neuvottelut sitten päättyivät tuloksettomina, saivat osapuolet todeta yllättyneinä, että yleislakko oli alkanut. SDP:ssä siihen ei ollut uskottu, ja sosiaalidemokraatit lähtivät lakkoon ristiriitaisin tuntein. Myöskään STK:ssa tai lehdistössä ei ollut uskottu lakon puhkeavan, ja vaikka kommunistit olivat ilmaisseet periaatteessa kannattavansa lakkoa, eivät hekään olleet uskoneet sen alkavan ja vielä vähemmän siihen, että sillä olisi onnistuttu saavuttamaan jotain. (Emt., 31, 35-36, 39.)

Lakon jälkeen sen seuraukset eivät näyttäneet hyviltä työväenliikkeen näkökulmasta, sillä sen myötä saadut palkankorotukset valuivat hintoihin ja oikeisto näytti olleen oikeassa siinä, ettei lakoilla saa mitään hyvää aikaiseksi. “Liittojen jäsenmäärät alkoivat laskea. Kun valtio supisti menojaan ja poisti subventioita elintarvikkeilta, hinnat nousivat ja se näytti lakkoilun seuraukselta.” (Uljas 2012, 158.)

SKP:n poliittisen toimikunnan pöytäkirjoista tammikuulta 1957 piirtyi ankea tilannekuva: toiminkunta totesi perusosastojen toiminnan heikentyneen jo pitkään, jäsenmäärän kasvun pysähtyneen, jäsenmaksurästejä oli yli puolella jäsenistä ja kokouksiin osallistui vain noin 15 prosenttia jäsenistöstä. Kaiken lisäksi takana oli jo kahdet tappiolliset vaalit. (Uljas 2012, 162.) Yleislakon jälkeen puolueessa oli toivottu, että lakonaikainen yhteistoiminta sosiaalidemokraattien kanssa olisi avannut tietä yhteistyölle muillakin aloilla ja auttanut puoluetta murtautumaan ulos eristyksestä, mutta nämä toiveet valuivat tyhjiin; saman kevään vappumarssitkin järjestettiin omissa porukoissa. (Mertanen 2006, 205-206, 208.)

Kukaan ei aavistanut, että seuraavan vuoden vaaleissa eduskuntaan tulisi vasemmistoenemmistö ensimmäistä kertaa vuoden 1917 jälkeen ja että siitä alkaneen meiningin kaikuja kokoomuksen oikeistokin joutuisi toistelemaan vielä 50 vuoden päästäkin.

Lapsilisäkamppailu avaa padot

Tiukka budjettipolitiikka yhdistettynä lainanoton ja veronkorotusten kammoamiseen aiheutti sen, että vuonna 1957 valtio ei kyennyt maksamaan työntekijöidensä palkkoja. Lapsilisien maksua oli siirretty jo kerran, ja Suomen pankki oli kieltäytynyt antamasta valtiolle luottoa edes parin päivän ajaksi. (Uljas 2012, 165.)

Pienviljelijäperheissä lapsilisät, äidin maitotili sekä pellonraivauspalkkiot olivat vuoden tärkeimmät rahalähteet, jos metsätöistä oli pulaa (emt., 167), niinpä niiden lykkääminen ei mennyt heittämällä läpi. SKDL:n eduskuntaryhmä oli saanut runsaasti yhteydenottoja asiasta, ja ryhmä päätyi yrittämään estää lapsilisien siirtopäätöksen jarrutuskeskustelulla. Ryhmän edustajat puhuivat niin kauan, että päätöstä lapsilisien maksun siirtämisestä ei kyetty tekemään lain edellyttämään ajankohtaan, kesäkuun viimeiseen päivään, mennessä. (Emt., 166.)

Jarrutuskeskustelu sai paljon julkisuutta, ja osaltaan sen innoittamana liikehdintä kasvoi laajaksi sekä maaseudulla että kaupungeissa, koska lapsilisien merkitys oli tavattoman suuri kaikkien köyhimpien perheiden talou­delle varsinkin hintojen ja työttömyyden noustessa. (Emt., 167.)

Neljäs heinäkuuta, vain muutamaa päivää siirtopäivämäärän umpeutumisen jälkeen, SKP:n poliittisen toimikunta kokoontui käsittelemään tilannetta. Lapsilisäliike ei ollut kokouksen asialistalla, mutta se nousi kuitenkin esille “muut mahdolliset asiat” -kohdassa kokouksen päätteeksi. Tällöin pohdittiin mm. aiheeseen liittyvän lehtolehtisen julkaisemista, mutta periaatteellisesti myönteisestä kannasta huolimatta

“‘ei ole ollut mahdollista saada sellaista toveria, joka kirjoittaisi sen’. Päätöksenä todettiin, ettei lentolehtistä nyt julkaista keskuksen mittakaavassa, mutta tiedotetaan piireille, että ne voivat tehdä sellaisen. Todettiin hiukan moittivaan sävyyn,että ‘pitäisi pitää muitakin vakautukseen liittyviä kuin lapsilisäasioita esillä’.” (Uljas 2012, 169.)

Tätä taustaa vasten on ironista, että koko lehdistö puhui kommunistien järjestämistä, masinoimista tai jopa pakottamista mielenosoituksista.

“SKP:n poliittisen toimikunnan pöytäkirjojen valossa näyttäisi silti melko epätodennäköiseltä, että mielenosoitukset olisivat olleet puolueen järjestämiä. Kun vertaa SKP:n poliittisen toimikunnan pöytäkirjoja ja Kansan Uutisten raportoimien lähetystöjen ja mielenosoitusten päivämääriä, syntyy selkeä käsitys, että puolue pikemminkin heräsi aina vasta ”kentän” tiukkojen vaatimusten jälkeen.” (Uljas 2012, 169.)

Vuosi 1958 alkoi entistä rajummissa säästötunnelmissa, mutta lapsilisämielenosoituksista alkaneen protestiaallon vaikutus tuntui näkyvän jossain määrin jo yhteiskunnan ylätasollakin. Vaalitkin olivat kesällä tulossa, ja tiukan säästöpolitiikan uskollinen asianajaja, Helsingin sanomat, piti kommunistien tässä tilanteessa tekemää välikysymystä poikkeuksellisen kiusallisena ja tähdensi, että “kommunistien kanssa vaaleissa kamppailevat suurpuolueet [eivät] voi kylmästi hylätä hallitusta vastaan suunnattua kommunistipontta”. (Emt., 173.)

“Välikysymyksen huolestuttamana silloinen työministeri, SAK:n entinen puheenjohtaja Aku Sumu oli esittänyt työvirastoille, että uusia miehiä olisi sijoitettava [työttömyys]työmaille ja ettei lapiotyön kalleuskaan olisi nyt este.” (Emt., 173.)

Hallitus selvisi luottamusäänestyksestä, mutta ay-väki ei luopunut aikaisemmin eduskuntatalon eteen kaavailemastaan mielenosoituksesta.

“Kaksi päivää välikysymysäänestyksen jälkeen pidetty pääkaupunkiseudun ammattiosastojen mielenosoitus herätti suurta huomiota Helsingin keskustassa. Marsseille osallistui paljon väkeä verrattuna edellisen kevään joukkoesiintymisiin. […] Ilmapiiri vaikutti muuttuneen.” (Emt., 173-174.)

Eduskuntaan vasemmistoenemmistö

Kesän 1958 vaaleissa SKDL voitti seitsemän lisäpaikkaa ja Maalaisliitto menetti viisi paikkaa. SDP menetti kuusi paikkaa, joista kolme nappasi yleislakon jälkeen SDP:stä irronnut, vasemmistolaisempi Työväen ja pienviljelijöiden sosialidemokraattinen liitto (TPSL). (Uljas 2012, 176.) SKDL:stä tuli 50:llä paikalla eduskunnan suurin puolue SDP:n pitäessä toiseksi suurimman puolueen asemaa 48 paikallaan. (Eduskuntavaalit 1958, Wikipedia.) Kun mukaan lasketaan TPSL:n kolme paikkaa, oli vaalien tuloksena itsenäisyyden ajan ensimmäinen vasemmistoenemmistö.

SKDL:n nousu oli oikeistolle vaikeasti hyväksyttävä shokki – niin voimakas, että se antoi aihetta tietynlaiseen uudelleenarviointiin.

“Kun [SDP:n puheenjohtaja Väinö] Tanner, [Suomen pankin pääjohtaja Rainer] von Fieandt, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja(t) ja monet muutkin olivat muutaman vuoden ajan selittäneet, että nyt kaikkien pitää tinkiä elintasostaan, Helsingin Sanomat totesi vaalien jälkeen: ‘Toisaalta on ilmeistä, että jatkuva elintason nousu on maassamme erittäin tärkeätä.'” (Uljas 2012, 180.)

“Helmikuussa 1959 lehden pääkirjoituksessa pohdittiin, että valtion luotonotto Suomen Pankista olisi ollut oikeaan osunut toimenpide ja ihmeteltiin, että ‘on outoa, että vallitsevassa talouspoliittisessa ajattelussa olemme näin kauan pysyneet umpiossa. Se on sellaista pitäytymistä vanhoissa uskomuksissa, jotka vaikka ovatkin vääriä, pidetään kunniassa, koska ne ovat vanhoja. Se on myös sellaista negatiivista vanhoillisuutta, joka voi aiheuttaa korvaamattoman suuria vahinkoja.’ (Emt., 182.)

Vaalien jälkeen vasemmistopuolueet onnistuivat yhteistyössä valitsemaan kaikkiin valiokuntiin vasemmistoenemmistön (Emt., 185), mutta hallitusta ei kuitenkaan muodostettu vasemmistopuolueista. SKDL syrjäytettiin muodostamalla SDP:n ja maalaisliiton ympärille viiden puolueen enemmistöhallitus, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Fagerholmin yöpakkashallituksena. Hallitus kaatui neljän kuukauden taipaleen jälkeen.

“Yöpakkashallituksen aika kuuluu suomalaisen poliittisen historian tutkituimpiin vaiheisiin. Vuoden 1958 vaalien jälkeen monet kansalaiset odottivat vasemmistoenemmistöiseltä eduskunnalta ennen kaikkea uudenlaista talouspolitiikkaa ja sosiaalisten olojen parantamista. Kyseessä oli vasta ensimmäinen vasemmistoenemmistö vuoden 1917 jälkeen, siis todella harvinainen ilmiö. Voisikin kuvitella, että tällaisessa tilanteessa oikeistosävytteisen hallituksen synnyttäminen olisi liitetty suomalaisessa historiantutkimuksessa myös sisä- ja talouspoliittisiin yhteyksiin.” (Emt., 192.)

Näin ei kuitenkaan ole, vaan hallituksen kohtalo on nähty lähes yksinomaan ulkopolitiikan valossa. Ulkopoliittisesti yöpakkasissa oli kyse siitä, että Neuvostoliitto ei hyväksynyt vuoden 1958 vaalien pohjalta muodostettua hallitusta eikä sen kaikkia ministereitä, mutta Uljaksen mukaan sisäpoliittisesti yöpakkashallitus näyttäisi olleen myös “eri puolueiden oikeistoryhmien voimakas yhteisponnistus jatkaa aloitettua valtiontalouden supistusohjelmaa”. (Emt., 192.) Jos yöpakkashallitus ja sen kaatuminen kuitenkin esitetään vain ulkopoliittisessa valossa, kuvasta häviävät kansakunnan sisäiset ristiriidat, ja koko kriisistä muodostuu pelkkä nationalistinen kertomus – joko kansakunnan pettämisestä ja Suomen suomettamisesta, tai sitten sen selviytymisestä nerokkaan luovintapolitiikan avulla vaikeissa oloissa.

Yöpakkashallituksen kaatumisen jälkeen muodostettiin V. J. Sukselaisen maalaisliittolais-rkp:läinen vähemmistöhallitus, joka istui seuraavat kaksi ja puoli vuotta. Vanhan säästölinjan jatkaminen oli nyt kiinni maalaisliitosta, joten puolueen sisällä käytiin ankaraa taistelua puolueen oikeiston ja kansanrintaman kannattajien välillä. (Emt., 194.)

Myös hallituksen ulkopuolelle jääneissä puolueissa uusi asetelma sai aikaan muutoksia. Aiemmin Tannerin tiukalla säästölinjalla ollut SDP – puolue oli hyväksynyt vakauttamislinjan edellisen vuoden puoluekokouksessaan (Emt., 164-165) – oli nyt oppositiossa sekä SKDL:n että oman vasemmisto-oppositionsa TPSL:n kanssa ja taisteli samoista kannattajista. Säästölinjan esilläpitäminen ei tullut kysymykseen, mutta tiettyä jakomielitautia oli havaittavissa.

“Yhtenäisesti ja hetkittäin suorastaan leikitellen kaikki kolmen vasemmistopuolueen kansanedustajat ajoivat yhdessä vasemmiston perinteistä talouspoliittista linjaa enemmistöasemassaan eduskunnassa ja SDP puhui ylpeänä koko vasemmistoenemmistön nimissä kehuen sen suuria aikaansaannoksia. Samanaikaisesti saman SDP:n puolueenjohto ja lehdistö hyökkäsivät eduskunnan vasemmistoenemmistöä ja Maalaisliittoa vastaan rajuilla ilmaisuilla vaatien eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja.” (Uljas 2012, 195.)

Vaalien tulos paljasti myös sen, miten varauksellisesti porvarillinen mielipide edelleen suhtautui parlamentarismiin. Tämä näkyi esimerkiksi keskusteluissa Suomen pankin autonomiasta, joka oli noussut vilkkaan keskustelun kohteeksi. Julkaistessaan Suomen pankin pääjohtaja Rainer von Fieandtin pankin autonomiaa puolustaneen puheen Helsingin sanomat lihavoi puheen lopusta kohdan, jossa sanottiin:

“‘Kun suhteellinen vaalitapamme on vienyt parlamentarismimme monipuoluejärjestelmään ja puolueiden puutteelliseen vastuuntuntoon, ei voida ajatella eduskunnan välitöntä määräysvaltaa keskuspankkiin nähden. Sen takia on onnellista, että tämä on välillinen ja sitä harjoitetaan pankkivaltuusmiesten kautta.'” (Siteerattu teoksessa Uljas 2012, 196.)

Uljaksen mukaan 1960-luvun alkuvuosiin asti talouselämän edustajat puhuivat avoimesti parlamentarismin ongelmallisuudesta. Erilaisin keinoin valtaa pyrittiin siirtämään “luotettaville voimille” pois kannattajia mielistelevien poliitikkojen käsistä.

“Erityisen tarkkana oltiin Suomen Pankin asemasta. Esimerkiksi kun Suomen Pankki oli ottamassa käyttöön kassavarantojärjestelmää, Helsingin Sanomat siteerasi Kauppalehteä, joka piti ‘kauhistuttavana’ mahdollisuutena, että pankkivaltuusmiehet ja valtioneuvosto saisivat enemmän päätäntävaltaa: ‘Voisi syntyä tilanne että maalaisliiton ja kommunistien muodostama enemmistö ei ottaisikaan neuvoja Suomen Pankin pääjohtajalta, vaan eräältä toiselta pitkää virkavapautta nauttineelta johtokunnan jäseneltä.’ Tämä merkitsi erinomaisen vaarallista uhkaa koko vapaalle talouselämälle, arvioi lehti.” (Uljas 2012, 140.)

“Vasemmistoenemmistön synnyn jälkeen Helsingin Sanomissa käydyt talouspoliittiset uudelleenarvioinnit eivät olleet vaikuttaneet oikeistopoliitikkojen puheisiin ja toimintaan, vaan parlamentarismin ongelmallisuutta valitettiin usein ja käsitys valtion talouden supistamisen välttämättömyydestä oli niin yksiselitteinen, että sen katsottiin olevan etusijalla suhteessa parlamentaariseen demokratiaan. Näistä syistä pyrittiin löytämään uusia menetelmiä, joilla kansan valitsemat edustajat eivät voisi toimia vastoin oikeana pidettyä valtiontalouden hallintaa. Tunnuttiin myös ajateltavan, että eduskunnan tuli olla kuuliainen hallitukselle.” (Emt., 214.)

 Hyvinvointivaltion läpimurto

Vasemmistoenemmistön turvin järjestyi tukku uudistuksia, jotka varsinkin jälkeenpäin arvioiden merkitsivät hyvinvointivaltion läpimurtoa. Muutamassa vuodessa saatiin aikaan uudenlainen työttömyys- ja eläkejärjestelmä, pidemmät vuosilomat, korkeammat kansaneläkkeet ja lapsilisät, sairausvakuutus ja työajan lyhentäminen 40 tuntiin viikossa. (Uljas 2010, 152.)

Murros sai aikaan pahaa sekaannusta kokoomuksen riveissä, kirjoittaa kokoomuksen suhdetta hyvointivaltiokehitykseen tutkinut Jyrki Smolander. Vaikka jatkosodan loppuun saakka kannatettu yövartijavaltion ihanne oli välittömästi sodan jälkeen joutunut jossain määrin väistymään sosiaalireformististen tavoitteiden tieltä, pidettiin sosiaalipolitiikan lähtökohtanakin kuitenkin tiukasti kiinni yksilön henkilökohtaisen vastuun periaatteesta. (Smolander 2000, 51, 53.) Tavoitteena oli myös luopua säännöstelystä ja palata “vapaaseen talouteen” niin pian kuin olosuhteet vain sallisivat (Emt., 59.)

Puolueessa oli kahtalaista näkemystä sosiaalipolitiikan mahdollisuuksista jo ennen 1950-luvun puolivälin myrskyisiä vuosia. Vanhempi polvi oli sitä mieltä, että Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa “laajoihin sosiaalisiin kokeiluihin”, toisin kuin ehkä joissakin Länsi-Euroopan maissa, kun taas nuorempi asevelisukupolvi peräänkuulutti “sosiaalista mieltä”. (Emt., 67.) Nuoremmat kantoivat huolta puolueen maineesta.

“Nuoren polven mielestä [puolueen] sosiaalipoliittinen ohjelma oli pitkälti imagokysymys. Nuoret väittivät, että jos sitä ei hyväksyttäisi, sosiaalidemokraatit ja kommunistit saisivat uuden aiheen syyttää kokoomusta kapitalistien puolueeksi. Tällainen maine saattaisi karkottaa kokoomuksen äänestäjäkunnasta etenkin nuoria ja naisia.” (Emt., 70.)

“Nuortenliittolaiset ja yleensä nuoren polven rintamamiehet suhtautuivat sosiaalidemokraattien tavoitteisiin ja sosiaaliseen lainsäädännön lisäämiseen myönteisemmin kuin klassisen talousteorian omaksuneet vanhan polven edustajat. Näille sosiaaliset uudistukset olivat vain keino taistella kommunismia ja sosialismia vastaan, kun taas nuoret sisäistivät sosiaalisten uudistusten tarpeen.” (Emt., 79.)

“Kokoomuksen nuoret olivat valmiita luopumaan klassisen liberalismin talouspolitiikasta suunnitelmatalouden hyväksi. Nuorten liiton vuoden 1951 periaateohjelman mukaan yksityinen omistusoikeus ei ollut pyhä, vaan siitä oli mahdollista tinkiä kansallisen ja yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden niin vaatiessa.” (Emt., 97.)

Kuten aiemmin on Uljasta seuraten kuvattu, sodan jälkeinen “sosiaalisempi” kausi vaihtui kuitenkin 1950-luvun alussa yritykseksi palata vanhalle uralle, valtion menojen supistamiseen. Kokoomuksen kritiikki aiemmin asevelihengessä tuettuja sosiaalidemokraatteja kohtaan voimistui, ja “ainoa hyvä sosialisti [talous- ja sosiaalipolitiikan alalla] oli Väinö Tanner, johon vedottiin, kun vaadittiin verohuojennuksia tai järkeä valtion menoihin.” (Emt., 89.) Sosiaalipolitiikassa silmätikuksi valittiin lapsilisäjärjestelmä, jonka muuttamiseksi tehtiin aloitteita 1960-luvulle asti. (Emt., 90.)

Samanaikaisesti kuitenkin nuorten oppositio puolueen sisällä jatkoi taistelua “sosiaalisemman” linjan puolesta. Vaalitappiot vuosina 1951 ja 1954 saivat aikaan tiettyä uudelleenajattelua, ja mm. puoluevaltuustossa todettiin, että puolueen ohjelma ei ollut kehittynyt ajan vaatimusten mukaisesti. (Emt., 109-110.) Huono vaalimenestys innosti nuoria tavoittelemaan muutoksia puoluejohdossakin, ja vuonna 1955 puolueen puheenjohtajaksi valittiin nuortenliiton entinen puheenjohtaja ja keskeinen aseveli Jussi Saukkonen. Hän voitti vastaehdokkaansa, “talousmies” Tuure Junnilan äänin 183-143, mikä Smolanderin mukaan oli selvä linjavalinta “sosiaalisemman” linjan hyväksi. (Emt., 111.)

“Sosiaalinen” linja ei kuitenkaan vielä ollut voittanut, sen osoittaa esimerkiksi puolueen vaikea suhde vuoden 1955 kansaneläkelakiin. Vaihtoehtoina olivat tuolloin vakuutukseen perustuva eläkejärjestelmä, jota kannattivat “kaupunkilaispuolueet” kokoomus ja SDP, ja tasaeläkejärjestelmä, jota puolestaan kannattivat “maalaispuolueet” maalaisliitto ja SKDL. Tasaeläkettä vastustavat pitivät sitä tulonsiirtona kaupunkilaisväestöltä maaseudulle (Emt., 113). Vaalitappiot olivat kuitenkin herkistäneet kokoomuksen varomaan “epäsosiaalista” julkisuuskuvaa, ja kansaneläkevaliokunnassa asiasta äänestettäessä kokoomuksen edustajien äänet hajosivat. Vakuutusperiaate hävisi tasaeläkkeelle äänin 10-7. Smolanderin mukaan kansaneläkelain käsittely on merkki kokoomuksen käymistilasta. (Emt., 112-116.)

Kansaneläkelain jälkeen oli vuorossa työttömyysturvakysymys, joka olikin uuden vasemmistoeduskunnan ensimmäinen suuri ponnistus. Tässä vastakkain olivat kokoomuksen ja työnantajajärjestöjen kannattama työttömyyskassalinja sekä maalaisliiton, SDP:n, SKDL:n ja SAK:n kannattama pakollinen, yleinen työttömyysvakuutus. SAK oli tuolloin jo hajonnut sosiaalidemokraattien sisäisten kiistojen vuoksi kahtia aivan kuten puoluekin, ja työnantajien keskusliitto STK pyrki asiassa yhteistyöhön potentiaalisesti radikaalimpaa linjaa edustavan SAK:n kanssa; SAK oli jäänyt SDP:n vähemmistöläisten, TPSL:läisten käsiin, ja maltillisemmat olivat siirtyneet SDP:n perustamaan uuteen keskusjärjestöön, SAJ:hin. STK:n tarkoituksena oli Uljaksen mukaan pyrkiä neutraloimaan SAK:n mahdollinen radikalisoituminen. (Uljas 2011, 200.) Samalla pyrittiin myös turvaamaan kassalinja, jonka arvioitiin maksavan työnantajille lähes kymmenen kertaa vähemmän kuin yleinen vakuutus, vaikka haittapuolena olikin, että kassalinjan arvioitiin lisäävään ammattiliittojen jäsenmäärää (Emt.; Bergholm 2007, 135.)

Alunperin SAK oli vuonna 1954 asettunut pakollisen työttömyysvakuutuksen taakse, mutta kanta alkoi pian horjua. Vuoden 1958 shokkivaalien jälkeen STK otti yhteyttä SAK:hon ja vetosi kassajärjestelmän puolesta sanoen, että “yleisen työttömyysvakuutuksen maksumiehiksi olivat joutumassa teollisuus ja sen työntekijät.” (Bergholm 2007, 131-132, 134.)

Tässä vaiheessa STK:n ja SAK:n neuvottelut eivät vielä vaikuttaneet hallituksen lakiesitykseen, joka edelleen perustui yleiseen vakuutuslinjaan. Mutta kun työttömyysvakuutuksesta äänestettäessä osa maalaisliiton edustajista kuitenkin päätti loppuvuodesta 1959 äänestää hyväksytyn lain lepäämään vaalien yli määrävähemmistön turvin, ryhtyivät eduskunnan molemmat sosiaalidemokraattiset puolueet kannattamaan STK:n ajamaa kassalinjaa, kuitenkin vaatien sen oheen maalaisväestölle ja järjestäytymättömälle väelle omaa rinnakkaista järjestelmää. (Uljas 2011, 205.) Lakia käsittelevä valiokunta otti kassalinjan lain valmistelun pohjaksi, ja tältä pohjalta lopullinen laki myös hyväksyttiin pitkän väännön jälkeen yksimielisesti 24.5.1960. (Bergholm 2007, 143.)

“Molemmat työmarkkinakeskusjärjestöt voittivat”, kirjoittaa SAK:n historiankirjoittaja Tapio Bergholm, jonka mukaan SAK:n ja STK:n yhteistyössä oli nähtävissä laadullisesti uusi askel Suomen työmarkkinasuhteissa.

“Työnantajien maksurasitus keveni verrattuna eduskunnan aluksi hyväksymään yleiseen työttömyysvakuutukseen. Ammattiliittojen jäsenmäärät lähtivät nousuun. […] Maalaisliiton ja SKDL:n kannalta yleisen työttömyysvakuutuksen vaihtuminen työttömyyskassajärjestelmän vahvistamiseen oli katkeraa. Ammattiliittojen työttömyyskassat toivat 1960-luvulla työttömyysturvan hyvin harvalle metsä-, maa- ja uittotyöläiselle.” (Bergholm 2007, 143-145.)

Eduskunnan asialistalle nostettiin myös työeläkelaki. Vanha järjestelmä velvoitti työnantajat ja talolliset huolehtimaan pitkäaikaisten palkollistensa elannosta silloin, kun nämä eivät pystyneet enää elättämään itseään, mutta ehtona oli 20 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Maaseudulla taloa pitämään jääneen oli huolehdittava vanhemmistaan ns. syytinkijärjestelmän puitteissa. (Uljas 2012, 216-217.)

Porvarien mielestä työeläkkeiden piti perustua vapaaehtoisiin vakuutuksiin, kun taas ay-väki kannatti lakiin perustuvaa pakollista työeläkettä. STK:n näkemyksiin oli tullut tiettyä joustoa sosiaalikysymyksissä, kun eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö; ennen vasemmiston vaalivoittoa työnantajat eivät olleet suostuneet osallistumaan työeläkekomitean toimintaan. (Smolander 2000, 145; Uljas 2012, 219-220.) Vaalien jälkeen STK kuitenkin taipui pakollisen työeläkejärjestelmän kannalle, sillä se pääsi sen avulla ratkaisuun, jossa työeläkevarat rahastoitaisiin ja lainattaisiin takaisin työnantajien käyttöön. Tässä painoi myös Ruotsin esimerkki, missä vastaavaan ei ollut päästy. (Uljas 2012, 219-220.)

“Vuonna 1961 yleislakon jälkeisistä kassakriiseistä ja toteutetuista valtiontalouden kymmenien miljardien markkojen supistusohjelmista ei ollut kulunut kuin kolme vuotta. Kun työnantajat tarjoutuivat maksamaan koko järjestelmän lystit, se varmasti vaikutti ay-johtajien mielestä hienolta ratkaisulta sekä jäsenkunnan että valtiontalouden kannalta.

Markku Mansnerin mukaan STK:n ja SAK:n kompromissin syntymistä helpottivat kokemukset, joita työnantajat olivat saaneet toisaalta vuosilomalain ja toisaalta työttömyyskassalain säätämisestä. Järjestöt eivät olleet kyenneet sopimaan vuosilomalaista, ja eduskunta sääti lain SAK:n tahtoa noudatellen. Työttömyyskassalakia taas edelsi STK:n ja SAK:n yhteinen ehdotus, ja hallitus ja eduskunta toimivat sen mukaan.” (Emt.)

1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun vasemmistoenemmistön ja kansalaisliikkeen rynnistyksen lopputuloksena kokoomuksessakin jouduttiin vuoden 1962 vaalien alla myöntämään, että mikään porvarillinen hallitus ei voinut tasapainottaa valtiontaloutta sosiaaliturvaa vähentämällä, kuten tuleva puheenjohtaja Juha Rihtniemi arvioi puoluevaltuuston kokouksessa; se vain johtaisi siihen, että seuraavien vaalien jälkeen eduskunnassa ei olisi enää porvarienemmistöä. (Smolander 2000, 176.) Smolander arvioi Rihtniemen ilmaiseman käsityksen olleen kokoomuksen piirissä yleinen.

Vuonna 1965 Jussi Saukkosen väistyessä puheenjohtajan paikalta yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos oli lyönyt kokoomuksessakin läpi. Vastakkain olivat nuorta polvea ja uutta suuntaa edustava Juha Rihtniemi ja jo 10 vuotta aiemmin ehdolla ollut Tuure Junnila. Jos aiemmin Junnila oli hävinnyt suhteellisen tasaväkisin vaikka silti selvin luvuin, niin nyt Rihtniemi ja hänen edustamansa uusi linja sai murskavoiton: Junnila hävisi äänin 269-89. (Smolander 2000, 184-193.)

“‘Rihtniemeläiset’ painottivat puolueiden välistä konsensusta sosiaalipolitiikan suunnasta ja valtion tehtävistä. Hyvinvointivaltio oli hyvä, kunhan vain hinnasta sovittiin. Kokoomuksen kannatti korostaa sosiaalisuuttaan jo pelkästään vaalimenestyksen takia. Puolueen vuonna 1966 teettämän galluptutkimuksen mukaan vain 11 prosenttia äänestäjistä oli kiinnostunut verotuskysymyksistä, kun taas suurimmalle osalle heistä – myös kokoomuksen kannattajille – sosiaaliturva oli hyvin tärkeä.” (Smolander 2000, 196.)

Uusi linja tuli esiin puolueen vuonna 1966 hyväksymässä tavoiteohjelmassa, joka Smolanderin mukaan oli “selkeästi ‘rihtniemeläinen'”. Uutta oli mm. se, että tulontasaus esiintyi kokoomuksen sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisena tavoitteena (emt., 197.)

“Sosiaalisen markkinatalouden käsitekin oli saanut uutta sisältöä. Nyt sillä tarkoitettiin, että markkinatalous ei ollut itsetarkoitus vaan paras tapa luoda hyvinvointia. Vapaa yrittäjyys mahdollistaisi sosiaaliturvan lisäämisen. Vapaus ja turvallisuus eivät olleet toistensa vastakohtia. Sosiaalisen markkinatalouden käsite oli muuttunut vajaan vuosikymmenen aikana. ‘Holhousvaltion’ kritiikki oli lähes kadonnut ja valtion puuttuminen talouselämään tunnustettiin varauksettomammin kuin 1950-luvun lopulla.” (Smolander 2000, 198.)

1960-luvun lopulla kokoomuksen nuorten liitto (KNL) ilmoitti ohjelmassaan kannattavansa yhteiskunnan velvollisuutta huolehtia jäsentensä sosiaalisesta turvallisuudesta ja otti myös tavoitteekseen maksuttoman koulutuksen varhaislapsuudesta siihen asti, kunnes yksilö alkoi tienata omalla työllään. KNL ilmoitti kannattavansa myös kunnallisia ja valtion kouluja.

“Myös sosiaalisen markkinatalouden käsite oli saanut KNL:n käsittelyssä uutta sisältöä, sillä painopiste oli selkeästi sanalla ‘sosiaalinen’. Ajan kuluessa oli tapahtunut melkoinen muutos, sillä 1950-luvulla sosiaalinen markkinatalous oli ollut lähes täysin markkinavetoinen. Siihen oli tullut myös suunnitelmatalouden piirteitä, sillä ohjelmassa ehdotettiin muun muassa Valtakunnansuunnitteluhallituksen perustamista koordinoimaan valtakunnan-, maakunnan-, seutu- ja kuntasuunnittelua.” (Smolander 2000, 239-241.)

Johtopäätökset

Eduskunnan vasemmistoenemmistön kauden aikana läpiviedyt uudistukset muuttivat aikakauden ilmapiiriä ja käytännössä harjoitettavaa sosiaalipolitiikkaa tavalla, joka ei enää riippunut yhden puolueen panoksesta. Kyse ei ollut vain ylätason toimijoiden, poliitikkojen ja järjestöjohdon, kaukonäköisyydestä tai edes sovintohakuisuudesta, tai “taistelevan työväenliikkeen” tahtopolitiikasta – niitä tutkimalla on Uljaksen mukaan mahdotonta käsittää, miksi muutos tapahtui.(Uljas 2012, 310.)

“Kapitalismin sisäisten systeeminvaihdosten, korjausliikkeiden, eräänlaisten hegemonisten siirtymien selittyminen jää usein historiallisissa tulkinnoissa eliitin johtotaidon ja kaukonäköisyyden ansioiksi tai sujahtaa passiivilla kuin luonnonvoimaisen determinismin tapahtumaksi, vaikka konkreettinen tapahtumasarja suorastaan huutaen kertoo voimakkaasta konfliktista.” (Emt.)

“Ankaran konfliktivaiheen jälkeen uudenlaisen laajan suostumuksen tila syntyi vasta, kun pahimmat epäkohdat korjattiin ja yhteiskunnallisesta suostumuksesta ulostyönnetyt tunkeutuivat ainakin minimimitassa osaksi uutta hegemoniaa. Kun suomalaista talous- ja yhteiskuntapolitiikan rakennetta ja jatkuvuutta on tutkimuksissa tarkasteltu ylätason toimijoiden näkökulmasta ja kun on rakennettu kansallista menestystarinaa, joka perustuu eliitin ja puolueiden joustavuuteen ja kansalliseen sovinnonhaluun, haluaisin sisällyttää tämän menestystarinan ratkaisevan tärkeäksi tekijäksi ruohonjuuritason jatkuvan kansalaisliikehdinnän, joka on pakottanut etsimään kompromisseja ja yhteiskunnallista tasa-arvoa.” (Emt.)

1950-60 -lukujen murroksen pyörteissä poliittiset toimijat joutuivat tarkastamaan kantojaan miettiessään, millä keinoin muuttuneessa tilanteessa voi pärjätä. Tässä kirjoituksessa esillä on ollut kokoomuksen muutos yövartijavaltion kannattajasta sellaisen hyvinvointivaltion ystäväksi, jota 30-luvulla olisi pidetty yksilönvapautta loukkaavana holhouksena ja “hiipivänä sosialismina”.

Nykyään puhaltavat toisenlaiset tuulet. Kokoomusnuorten kannanotoissa ei enää esiinny valtakunnansuunnitteluhallituksen perustamisen kaltaisia aloitteita, vaan klassisen liberalismin  mukaisia teemoja esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta (Kokoomusnuoret 14.1.2013).

Toisaalta nykyvasemmisto on 1990-luvulta eteenpäin joutunut hieman samanlaiseen osaan kuin missä porvarilliset puolueet olivat 1950-60 -lukujen taitteessa. On jouduttu sopeutumaan budjetin tasapainottamiseen, valtionyhtiöiden myyntiin, verotuksen keventämiseen, talouskuriin ja kaikenlaisiin “väistämättömiin ratkaisuihin” sekä “kipeisiin leikkauksiin”. Täystyöllisyys ei enää ole tavoite, vaan nyt työttömille tarjotaan “harjoittelupaikkoja” ja “kuntoutusta”, jotta he eivät rumentaisi tilastoja ja jotta voitaisiin sanoa tehtävän edes jotain. Vasemmistoliiton vuosien 2010-2015 tavoiteohjelman mukaan “[e]i voida olettaa, että palkkatyötä riittää kaikille sitä haluaville”. (Vasemmistoliitto 2010.) On ollut näkyvissä jopa tiettyjä merkkejä halusta luopua vasemmisto-käsitteestäkin, kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitteli vuonna 2008 pitämässään linjapuheessa SDP:n jääneen yksin “poliittiseen keskustaan”. (TS 8.6.2008.)

Murros toiseen suuntaan ei ole ollut ominaista vain Suomelle, vaan Pekka Kososen mukaan

“[k]aikissa Pohjoismaissa on parin viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtunut selväpiirteinen painopisteen muutos kohti neoklassisen teorian omaksumista. Tällöin perustana on markkinamalli kysyntöineen, tarjontoineen ja tasapainotiloineen (täydennettynä epätasapainotilojen analyysilla). Vastaavasti keynesiläinen valtion aktiviteettia tähdentävä näkemys on saanut väistyä.” (Kosonen 1998, 322.)

Myös median painotukset heijastavat yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosta. “Teesit julkisen sektorin liiallisuudesta ja tehottomuudesta ovat menneet hyvin läpi lehdistössä ja sähköisessä viestinnässä”, Kosonen kirjoittaa. (Emt., 326.)

Anu Kantolan tutkimusta Markkinakuri ja managerivalta 1990-luvun laman poliittisesta hallinasta ei malta olla vertaamatta Hyvinvointivaltion läpimurtoon, sillä se kartoittaa murrosta Uljaksen tutkimusaiheeseen nähden vastakkaiseen suuntaan; Kantolan kirja tosin käsittelee ylätason prosesseja ja puhetavan muutosta, mutta eipä 1990-luvun muutos tainnut ruohonjuuritason painostuksesta johtuakaan.

Jää nähtäväksi, kuinka pitkään päästään nauttimaan “markkinavaltion läpimurron” tuloksista. Monta vuotta kestänyt talous- ja finanssikriisi EU:ssa ei toistaiseksi ole tuottanut läpimurtoa vastakkaiseen suuntaan, mutta toisaalta on selvää, että repeämä voi tapahtua nopeastikin. Näin on asia ollut arabikevään osalta, ja näin se oli 1950-luvun lopullakin, kun mielialat olivat matalalla eikä mistään tuntunut tulevan mitään.

“Legendaarisen lakkoherkän” Turun metallityöväen ammattiosasto 49:n entinen toimitsija Kauko Sunisto kertoo Päivi Uljaksen haastettelussa 10. joulukuuta 2011 näkemyksiään sosiaaliturvakamppailun ja sosialismin tavoittelemisen yhteydestä.

Lähteet

Bergholm, Tapio. 2007. Sopimusyhteiskunnan synty II. Hajaannuksesta tulopolitiikkaan. Suomen ammattiyhdistysten keskusliitto 1956-1969. Helsinki: Otava.

Jokinen, Kimmo & Saarinen, Kimmo. 2002. Suomalainen yhteiskunta. Helsinki: WSOY. Tiivistelmä. Kirjoittajien tekemä tiivistelmä on julkaistu Kansalaisyhteiskunta.fi -sivustolla. Katsottu 10.2.2013.

Kantola, Anu. 2006. Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Toinen painos. Helsinki: Loki-kirjat.

Kokoomusnuoret. 14.1.2013. Kokoomusnuorten piirijärjestöt: työehtosopimusten yleissitovuus poistettava. Katsottu 3.3.2013.

Kosonen, Pekka. 1998. Pohjoismaiset mallit murroksessa. Tampere: Vastapaino.

Marx, Karl. 2010. Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista (pdf). Tampere: Sosialismi.net.

Smolander, Jyrki. 2000. Suomalainen oikeisto ja “kansankoti”. Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Helsinki: SKS.

Soikkanen, Hannu. 1975. Kohti kansanvaltaa I. 1899-1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Vaasa: SDP:n puoluetoimikunta.

Tuomioja, Erkki. 1999. Hyvinvointivaltio ja globalisaation hallinta. Artikkeli Pekka Kososen ja Jussi Simpuran toimittamassa teoksessa Sosialipolitiikka globalisoituvassa maailmassa, s. 46-60. Tampere: Gaudeamus. Teksti julkaistu Erkki Tuomiojan kotisivuilla. Katsottu 10.2.2013.

Uljas, Päivi. 2010. Kun Suomi punastui. Talonpoikaisesta yhteiskunnasta hyvinvointivaltioksi. 2. painos. Tallinna: KSL.

Uljas, Päivi. 2012. Hyvinvointivaltion läpimurto. Helsinki: Into Kustannus.

Vasemmistoliitto. 20.6.2010. Rikkaus lisääntyy jakamalla. Katsottu 3.3.2013.

Wikipedia. Eduskuntavaalit 1958. Katsottu 10.2.2013.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi