Arvo, markkinat ja sosialismi

21.1.2013 | Artikkelit

Teksti: W. Paul Cockshott & Allin F. Cottrell

Kuva: eat more toast: Add Value Machine (CC-lisenssi)

Kahden viime vuosisadan vaikutusvaltaisin filosofi oli Karl Marx. Filosofien joukossa hän oli epätavallinen, sillä hän oli sekä kommunisti että taloustieteen asiantuntija. Hänen lukuisat taloudelliset kirjoituksensa ovat saaneet jotkut kutsumaan häntä taloustieteilijäksi, mutta tämä on harhaanjohtavaa. Hänen elinaikanaan julkaistut kaksi keskeistä teosta (Marx 1979; 1974) käsittelivät kumpikin ‘poliittisen taloustieteen kritiikkiä’. Niiden tarkoitus oli räjäyttää poliittinen taloustiede kommunistisen filosofian näkökulmasta pyrkimällä paljastamaan, miten poliittisten taloustieteilijöiden käyttämät kategoriat – raha, hinta, voitto, pääoma – eivät olleet talouden perustekijöitä. Tämän sijaan Marx esitti, että ne olivat yhteiskunnallisten suhteiden erityisiä historiallisia muotoja, jotka näiden suhteiden muuttuessa voisivat kadota.

Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton vastavallankumousten jälkeen porvarilliset ajattelijat julistivat, että Marxin oli nyt todistettu olleen väärässä käytännössä, että rahan, hinnan, voiton jne. on nyt osoitettu olevan minkä tahansa nykyaikaisen yhteiskunnan perustekijöitä. Ei vielä vie kovin pitkälle, jos kommunistit vastaavat tähän väittämällä, että Neuvostoliitto ei milloinkaan ollut sosialistinen: jos Neuvostoliitossa ei ollut sosialistista talousjärjestelmää, niin mitä tarkoitamme sosialistisella talousjärjestelmällä?

Vaihtoehtoinen vastaus on, että tosiaankin, Neuvostoliitto oli eräänlainen sosialistinen talousjärjestelmä – jolla oli omat merkittävät vahvuutensa joita nykyisin ei ole kovin muodikasta painottaa – mutta että on muitakin mahdollisia sosialismeja, jotka vastaavat paremmin Marxin filosofista hahmotelmaa ja jotka ovat elinkelpoisempia pitkällä aikavälillä. Me suosimme tätä vastausvaihtoehtoa, ja se velvoittaa meidät selittämään, millaista sosialistisen tasavallan[a] mallia kannatamme.

Seuraavassa hahmottelemme sosialismin mallia, joka on yhtäpitävä Marxin taloustieteellisten kirjoitusten luoman viitekehyksen kanssa ja johon myös tähän saakka olemassa olleen sosialismin kokemukset ovat vaikuttaneet.[1] Eroamme suurimmasta osasta niitä, jotka ovat kirjoittaneet sosialistisesta talousjärjestelmästä kommunismin romahduksen jälkeen, sillä me kannatamme edelleen suunnitelmataloutta. Tältä osin olemme samoilla linjoilla kuin David Laibman (1992), ja ennen kuin alamme oman mallimme kuvauksen, lienee hyödyllistä käsitellä sitä, miltä osin olemme Laibmanin esittämistä näkökohdista samaa tai eri mieltä; hänen teoksensa erottuu edukseen sikäli, että hänellä on hyvä käsitys siitä, miten suunnittelujärjestelmät todellisuudessa toimivat.

1.1 Laibman ja suunnittelut vaiheet

Laibman erottaa sosialistisessa suunnittelussa kolme vaihetta:

“Jaamme suunnittelun projektisuunnitteluun ja järjestelmäsuunnitteluun, joista jälkimmäinen voidaan jakaa edelleen komento- ja kokonaisvaiheisiin. Projektisuunnittelussa suunnittelu keskittää voimavaroja strategisiin sektoreihin ja/tai projekteihin, ja järjestelmäsuunnittelussa talouden kaikki sektorit tuodaan yhtenäiseen viitekehykseen. Kaikkiaan suunnittelussa on siis kolme vaihetta: projektisuunnittelu, järjestelmä-komento -suunnittelu, ja järjestelmä-kokonais -suunnittelu. Kutakin näistä vastaa vaihe markkinoiden – tavarasuhteiden – kehityksessä. Markkina-ajattelumme asettuu näin historialliseen ja yhteiskunnalliseen asiayhteyteen. Tämä on keskeistä, jos halutaan analysoida markkinaprosesseja tavalla, joka välttää epähistoriallisen dogmin yksistä ainoista “markkinoista” (‘the’ market) tai “vapaista markkinoista”. (Laibman 1992, 62.)

Esimerkkeinä mainituista suunnittelun vaiheista tai tasoista ovat projektivaiheen osalta 1930-luvun Neuvostoliitto, järjestelmä-komento -vaiheen osalta toisen maailmansodan jälkeinen neuvostomalli (ts. vakiintunut viisivuotissuunnitelmien järjestelmä esimerkiksi 1950-luvulta eteenpäin), ja järjestelmä-kokonais -vaiheen osalta 1960-luvun lopun ja 1980-luvun lopun välinen neuvostomalli. (Laibman 1992, 84.)

Eräs Laibmanin tärkeänä pitämä asia on sen selittäminen, miksi “puhtaan sosialismin historialliselle mallille, joka nojautui tavarasuhteiden täydelliselle katoamiselle” (emt., 63), tavarasuhteet kuitenkin olivat olemassa todellisen suunnitelmatalouden kaikilla tasoilla. Laibmanin itselleen asettama tehtävä on vaikea. Hänen pääasiallinen tarkoituksensa on arvostella markkinasosialismia, mutta hänen on jotenkin selitettävä se tosiasia, että markkinasuhteet näyttävät laajenneen siirryttäessä suunnittelun komento- ja kokonaisvaiheiden välillä. Hänellä ei ole vaikeuksia selittää tavarasuhteiden olemassaoloa projektisuunnittelun kaudella – sen hän panee klassisen neuvostoselityksen mukaisesti muiden kuin sosialististen omistussuhteiden tiliin, joita oli olemassa maataloudessa. Tämä perustelu merkitsee kuitenkin väitettä, että kun maatalous muuntui valtiontiloihin perustuvaksi järjestelmäksi ja siis tuotiin suunnittelujärjestelmän piiriin, tavarasuhteiden olisi pitänyt alkaa kadota.

Markkinasuhteet eivät siis kadonneet järjestelmä-komento -vaiheessa, minkä Laibman selittää johtuvat suhteellisen alhaisesta sosialistisen tietoisuuden tasosta. Vaikka tässä vaiheessa yksittäisillä yrityksillä ei ole omistusoikeuksia käyttämiinsä tuotantovälineisiin ja vaikka ne “periaatteessa toimivat koko yhteiskunnan edustajina”, niin joka tapauksessa

“tietoisuus yrityksen sisällä on rajallinen; käytännössä ihmiset omaksuvat tuotantoyksikön näkökulman, sillä heidän kokemuksensa perustuu siihen. Näin he eivät voi luottaa oman työnsä ja suunnitelman väliseen poliittiseen arvioon; he vaativat ‘toissijaisen varmistuksen’ työnsä yhteiskunnallisesta hyödyllisyydestä, jonka he saavat markkinavaihdon kautta.” (Emt., 65.)

Meistä tämä selitys ei ole vakuuttava. On uskottavampaa nähdä ihmisten tietoisuuden muovautuvan heidän tuotantosuhteidensa pohjalta kuin toisin päin. Vain sellaisessa yhteiskunnassa, missä tuotteet saavat tavaramuodon, niiden myynti näyttäytyy järkevänä ja merkityksellisenä. Ongelma on sen selittäminen, miksi itse tavaramuodon täytyi edelleen olla olemassa.

Tämä ei ole vaikeaa ymmärtää, jos otamme huomioon tutun litanian niistä ongelmista, joista “komentotalous” kärsi. Viitateen Noveen (1969) Laibman vetää nämä ongelmat yhteen seuraavasti:

“Kun teollistuminen edistyy korkealle tasolle ja muuttuu entistä monimutkaisemmaksi, rasitus muuttuu sietämättömäksi suunnitteluelinten pyrkiessä hallitsemaan ja käyttämään kasvavaa informaatiomäärää; tämä johtaa yhä vakavampiin virheisiin ja tehottomuuteen. Mikrotasolla (yrityksissä) suunnitelman materiaaliperustaiset tavoitteet johtavat vääristymiin; yritysten palkitseminen suunnitelman täyttämisestä vääristää kannustimia ja ajaa yrityksiä valmistamaan joko tarpeettoman painavia (jos tavoitteet on määritelty painoyksiköissä) tai kevyitä tuotteita (jos tavoitteet on määritelty lukumääräisesti).” (Laibman 1992, 64.)

Tätä taustaa vasten tavaramuodon säilyminen ei ole mikään arvoitus. Jos puolivalmisteiden myynti – jossa sekä ostajat että myyjät olivat valtionyrityksiä – oli jonkinlainen “toissijainen varmistus”, se varmisti ainakin sen, ettei työn välitöntä yhteiskunnallistamista ollut saavutettu. Ensisijainen varmistus saatiin tietysti niistä hyvin tunnetuista suunnittelujärjestelmän puutteista, joita yllä on kuvattu. Kaikki mainitut puutteet – jotka muuttuivat ajan myötä ilmeisemmiksi, kun reaalisosialismi eteni “projektivaiheesta” pidemmälle – ovat ilmausta suunnitteluelinten kyvyttömyydestä hallita laajennetun uusintamisen rakenteen monimutkaisuutta. Siitä seurasivat mikrotason rakenteelliset epätasapainot ja vääristyneisiin kannustimiin johtaneet, vain yleisellä tasolla laaditut suunnitelmat.

Jos suunnitteluviranomaiset pystyisivät suunnitteluun yhtä yksityiskohtaisella tasolla kuin esimerkiksi yleinen tuotekoodausjärjestelmä – viivakoodi – mahdollistaa, kertomuksia valtavan kokoisten naulojen valmistamisesta suunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi ei enää kuultaisi. Tästä näkökulmasta ongelma oli yritysten liiallinen autonomia. Yritykset saattoivat itse valita tuotoksensa koostumuksen, ja se merkitsi, että järjestelmässä oli liikaa valinnanvapautta. Ilman suunnitelman tarjoamaa lisäinformaatiota mikään määrä “sosialistista tietoisuutta” ei pystyisi varmistamaan, että yrityksen tuottama tuotevalikoima olisi täsmälleen oikea. Turvautuminen myyntiin tuotevalikoiman oikeellisuuden vahvistamiseksi vahvistaa vain sen, että työ on edelleen vain epäsuorasti yhteiskunnallista.

Tässä valossa kasvavaa nojautumista markkinasuhteisiin suunnittelujärjestelmän sisällä myöhemmän “järjestelmä-kokonaisuus” -vaiheen aikana ei tulisi nähdä Laibmanin tapaan edistysaskeleena, vaan johdonmukaisena kehityksenä. Kun suunnittelijoiden kyky ratkaista ongelmia oli rajallinen, tarvittu lisäkoordinaatio johtaa markkinasuhteiden käyttöönottoon. Laibman ei kysy – ja tässä hän ei ole yksin – mikä on suunnitteluun liittyvien ongelmien ratkaistavuus ylipäätään.

Miksei sääntelykapasiteetti pysynyt talouden kasvavan monimutkaistumisen tahdissa? Miksi taloudellisten keskinäisriippuvuuksien kasvavaan määrään ei voitu vastata suunnitteluratkaisua laajentamalla?

Meidän hypoteesimme on, että kyse oli tuotantovoimien kehityksen liian alhaisesta asteesta. Kyseessä ovat tietotekniikan tuotantovoimat. Suunnittelu on materiaalinen työprosessi, joka työstää informaatiota (kuten sivumennen sanoen markkinakoordinaatiokin). Tähän se käyttää tietynlaisia tuotantovälineitä. Jollakin tasolla tuotantovälineet saattavat olla laskutoimituksia tekevien ihmisten käyttämiä kirjeitä, tilikirjoja ja matemaattisia taulukoita, kuten varhaisessa Gosplanissa. Toisella tasolla koordinaatiovälineet saattavat olla supertietokoneita tai internet. Näillä aineellisen tuotannon eri tavoilla on hyvin erilainen tuottavuus: historiallinen tuottavuusero manufaktuurin ja automatisoidun teollisuuden välillä kalpenee, kun sitä verrataan tietokoneteknologian mukanaan tuomaan informaation käsittelyn tuottavuuteen.

Väitteemme on, että tietty tuotantorakenteen monimutkaisuus vaatii vähintään tiettyä suunnittelutehon tasoa. Jos suunnittelijoilla ei ole tällaista tehoa käytettävissään, tarvittavan lisäkapasiteetin täytyy realisoitua markkinasuhteiden avulla. Kaikkein yksinkertaisimpia talouksia lukuunottamatta tätä kynnystä ei voida ylittää byrokraattisen työn keinoin, mutta nykyaikaisen tietotekniikan avulla se on mahdollista – sillä edellytyksellä, että työarvoteoriaa käytetään oikealla tavalla hyväksi.

Keskussuunnitteluun kielteisesti suhtautuvien taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsee uskomus, että hajautettu päätöksentekojärjestelmä on väistämättä keskitettyä parempi. On mielenkiintoista asettaa tämä näkemys vastakkain rinnakkaisuutta (parallellism) ja optimointiongelmia tutkivien tietojenkäsittelytieteen ja kompleksisuusteorian asiantuntijoiden parissa vallitsevan näkemyksen kanssa.

Tietojenkäsittelyssä oletus nimittäin on päinvastainen: ongelman ratkaisua riskialttiilla, hajautetulla rinnakkaismenetelmällä yritetään vain, jos ratkaisu ei ole onnistunut yhden prosessorin avulla. Kokemuksen kautta on opittu, että rinnakkainen ongelmienratkaisu on huomattavasti vaikeampaa kuin miltä aluksi näyttää.

Hajautettu päätöksentekojärjestelmä – kuten markkinat – saattaa olla keskitettyä parempi kahdella tavalla: se saattaa olla nopeampi ja se saattaa kehittää ongelmiin parempia ratkaisuja.

Usein on totta, että mitä enemmän ihmisiä työskentelee rinnakkaisesti jonkin asian parissa, sitä nopeammin urakka valmistuu. Usein – mutta kuten tunnettua, ei aina – yhdeksän naista ei kykene tuottamaan yhtä vauvaa yhdessä kuukaudessa. Yleisemmällä tasolla rinnakkaismenetelmän paremmuus riippuu siitä, kuinka suuri osuus työstä pitää käyttää kommunikaatioon. Päätöksentekoprosessin jakaminen – joko tietokoneiden tai ihmisten kesken – johtaa pian tilanteeseen, missä useimmat koneet tai ihmiset odottavat joutilaina viestiä yhteistyökumppaneiltaan. Kommunikaatiosta muodostuu koko prosessin pullonkaula.[2] Yleisesti ottaen: mitä kauemmas viestien on kuljettava ja mitä enemmän ihmisten puuttumista viestin lähettämiseksi tarvitaan, sitä hitaammaksi koko prosessi muuttuu. Markkinajärjestelmässä viestien lähettäminen voi olla erittäin hidasta, sillä yksi firmojen käyttämistä “kommunikaatiokeinoista” on tuotantonsa tason säätäminen, mikä saattaa muuttaa hintatasoa. Tämänkaltaisten viestien lähettämiseen menee kuukausia tai vuosia.

Samat periaatteet vaikuttavat tietokonejärjestelmässäkin. Nopeiden tietokoneiden suunnittelijat yrittävät sijoittaa kaikki komponenttinsa niin lähekkäin kuin mahdollista. Tämä rajoittaa aikaa, jona viestit siirtyvät valon nopeudella koneen yhdestä osasta toiseen.

Oma kysymyksensä on, onko rinnakkaisprosessien saavuttama ratkaisu yhtä optimaalinen kuin yksittäisen prosessin saavuttama. Kysymys perustuu siihen, että rinnakkaisessa päätöksenteossa kukin prosessi tekee päätöksensä vanhentuneen tiedon perusteella siitä, mitä muissa prosesseissa tapahtuu. Tämä on kommunikaatioviiveiden väistämätön seuraus.

Käytännön sovelluksissa, joissa rinnakkaisuutta ei voida välttää – kuten lentoyhtiöiden lipunvarausjärjestelmissä – on nähtävä suurta vaivaa päätöksentekoprosessien yhteenliittämiseksi siten, että ne voidaan periaatteessa toteuttaa sarjassa. Toisin sanoen: on kyettävä osoittamaan, että rinnakkainen päätöksentekoprosessi on muodollisessa mielessä samanlainen kuin yksittäinen sarja päätöksiä. Jos yhteenliittymäkohtia ei ole, voidaan joutua seuraavaan tilanteeseen: kaksi eri kaupungeissa sijaitsevaa lipunmyyntipistettä tarkastaa, onko tietyssä lentokoneessa tietty paikka vapaana. Olettakaamme, että kummallekin kerrotaan, että on. Kumpikin varaa paikan, myy lipun ja päivittää tietokantaan paikan varanneen matkustajan nimen. Lopputulos on, että sama paikka varataan kahdelle matkustajalle, mutta vain toisen nimi kirjataan tietokantaan.

Yhteenliittymäkohtien puuttuessa päätöksenteon optimaalisuus voi pienentyä valtavasti. Äskettäisessä artikkelissa[3] Macready kollegoineen on osoittanut, että lisättäessä prosessorien määrää optimointiongelman ratkaisemisessa näyttää äkkiseltään, että näin löydettävät ratkaisut ovat aavistuksen verran parempia kuin vain yhden prosessin avulla löydetyt. Jokaisen tiettyä kompleksisuusastetta edustavan ongelman ratkaisussa löytyy kuitenkin selkeä taitekohta (phase transition), jonka jälkeen löydetyt ratkaisut ovat merkittävästi huonompia kuin yhden ainoan prosessorin tuottamat ratkaisut. Kyseinen tehtävä, jonka mainitunkaltaisen ominaisuuden Macready kollegoineen on osoittanut, on pienimmän mahdollisen energiakonfiguraation löytäminen ns. spin glassille (spin glass on yksinkertaistettu malli, joka kuvaa toisiinsa vaikuttavien magneettien käyttäytymistä ympäröivässä magneettikentässä), ja malli on lähes varmasti yleistettävissä taloudellisten ongelmien käsittelyyn. Näin siksi, että spin glassit ovat yksinkertainen ja vakiintunut paradigmaattinen malli keskinäisesti riippuvaisten järjestelmien optimoimiseksi, ja myös siksi, että tällaiset taitekohdat (phase transition) näyttävät ilmenevän yleisesti suurikokoisiin päätöksentekojärjestelmiin liittyvien ongelmien yhteydessä sekä sellaisten järjestelmien yhteydessä, joissa ongelman ratkaisemiseksi on tyydytettävä tiettyjä rajoittavia vaatimuksia.[4]

2. Arvoteoria

Työarvoteoria on Marxin taloustieteellisten kirjoitusten käsitteellinen perusta. Väitteemme on, että tähän sisältyy myös sosialismin moraalifilosofia ja joukko taloudellisia käytäntöjä. On ironista, että perinteinen “marxismi-leninismi” on käytännössä jättänyt huomiotta sekä mainitun filosofian että siihen liittyvät taloudelliset käytännöt. Arvoteoria on rajattu koskemaan kapitalismin analyysia, eikä sen merkitystä sosialismille ole tunnustettu.

2.1 Filosofinen lähestymistapa

Eräs Marxin perustavaa laatua olevista filosofisista lähtökohdista oli, että asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä näyttävät.[5] Tähtitieteessä näyttää siltä, että maa pysyy paikallaan ja aurinko kiertää sitä, vaikka asia on juuri päinvastoin. Tieteen tehtävä on selvittää ilmiöpinnan alla piilevät kausaaliset mekanismit, joiden vuoksi asiat näyttävät, miltä näyttävät.

Taloustieteessä näyttää siltä, että asioilla on arvoa, koska ihmiset ovat valmiita maksamaan niistä. Tieteellinen poliittinen taloustiede alkaa Adam Smithin myötä sen tunnustamisesta, että tämä on illuusio, että hinnoilla on piilevä syy, joka ei ole riippuvainen ostajien subjektiivisista toiveista.

2.2 Arvo

“Arvon suuruuden määrää siis vain yhteiskunnallisesti välttämätön työn paljous eli käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika.” (Marx 1974, 49.)

On tärkeää huomata, että arvo on olemassa ennen kauppatointa ja siitä riippumatta, ja saa siksi vaihtoarvon muodon. Tietyn tuotteen valmistamiseksi tarvitaan jonakin tiettynä ajankohtana tietty määrä työtä – tämä on tosiasia. Jos auton valmistaminen vaatii 1 000 työtuntia, se on auton tuottamisen kustannus yhteiskunnalle. Markkinataloudessa tämä yhteiskunnallinen kustannus määrittää auton vaihtoarvon. Mutta silloinkin, jos tuotetta ei koskaan tuoda markkinoille – kuten Ford Motor Companyssa sisäisesti käytetty Ford-moottori – osa yhteiskunnan työstä on mennyt sen valmistamiseen, ja sillä siis on arvoa. Yleistäen: arvon eli yhteiskunnallisen työajan käsite pätee myös muissa kuin markkinatalouteen perustuvissa talouksissa.[6]

2.3 Vaihtoarvo

Vaihtoarvo on arvon markkinataloudessa ottama erityinen muoto. Markkinataloudessa tavaroiden suhteelliset hinnat tai tavaroiden vaihtoarvot määrää niiden arvo, niiden työsisältö.[7] Jotta arvo esiintyisi vaihtoarvona, on oletettava suuri määrä itsenäisiä tuottajia ja/tai kuluttajia. Näiden itsenäisten tuottajien työ on suunnittelematonta, ja vain silloin, kun heidän tuotteensa vaihtuvat keskenään, voidaan niiden välttämätön yhteiskunnallinen työsisältö mitata.

Markkinoiden suorittama mittaus arvioi työn välttämättömyyden kahdessa mielessä – onko tavara tuotettu tehokkaasti, ja onko sitä tuotettu “oikea” määrä. Jos yritys käyttää vanhentunutta teknologiaa, se on haaskannut yhteiskunnallista työtä; tämä heijastuu siinä, että sen tavarat myydään vähemmästä arvosta kuin niiden työsisältö on. Jos markkinoille toimitetaan liikaa jotakin tavaraa, on yhteiskunnallista työtä jälleen haaskattu, ja hinta putoaa todellista työarvoa alemmalle tasolle. Tällä tavoin markkinat vahvistavat yksityisesti tehdyn työn yhteiskunnallisen välttämättömyyden.

2.4 Informaatiokato ja markkinat

Porvarilliset tahot panevat paljon painoa markkinoiden kyvylle käsitellä tietoa. Se – niin väitetään – johtaa “uskomattoman nopeaan ja tarkkaan päätöksentekoon”[8], mistä saadaan kiittää suurta määrää käynnissä olevia rinnakkaisprosesseja. Tosiasiassa markkinat ovat kuitenkin erittäin tehoton tiedon käsittelijä. Tehottomuus liittyy erottamattomasti vaihtoarvon luonteeseen.

Mitä tietoa hinta välittää jostakin asiasta? Ajatelkaamme esimerkiksi televisiota: sen hinta antaa tiedoksi yhden numeron – vaikkapa 200 dollaria – mikä parhaimmillaan ilmaisee sen tuottamiseksi vaaditun työn suhteellisen määrän. Sen tuottamiseen on kuitenkin tarvittu monenlaista työtä. Osa siitä tehtiin välittömästi TV-tehtaalla, osa oli esineellistyneenä mikropiirien, vastusten jne. arvoon, joita TV:n valmistukseen tarvitaan. TV:n valmistukseen tarvitaan satoja erilaisia osia, joista kukin on itsekin monimutkaisen tuotantoprosessin tulos. Työn lisäksi tuotannosta on muitakin kustannuksia. Mikropiiritehtaat päästävät saasteita ilmakehään, kuvaputkeen käytettävät fosforit vaativat harvinaisia mineraaleja, joiden määrä maapallolla on rajallinen, työskentely mikropiirien tuotantolinjalla tuhoaa aasialaisnaisten näkökykyä.

Lähes kaikki tieto menetetään, kun se puristetaan pelkkään hintaan, yksittäiseen rahasummaan. Televisiota ostettaessa ainoa tieto, joka markkinoilta välittyy, on sen hinta. Uusien televisioiden – tai autojen tai ulkomaanmatkojen – valmistamisen monimutkaiset seuraukset menevät paljon pitemmälle kuin hintaan voidaan sisällyttää. Tämä seikka on piilevänä läsnä siinä laajalle levinneessä uskomuksessa, että kaikkea ei voida mitata rahassa.

Lisäksi hinnat kertovat ainoastaan nykyisistä oloista. Olettakaamme, että vuonna 1994 tietokone maksoi 1 000 dollaria. 30 miljoonaa asiakasta ympäri maailman pitää tätä hyvänä hintana ja tekee ostopäätöksen. Valmistajat vastaavat kysyntään ja tekevät tilauksen muisti- ja mikroprosessoripiireistä. Pian huomataan, että mikropiiritehtailla ei ole riittävästi kapasiteettia kysynnän tyydyttämiseksi. Mikropiireille luvatut hinnat eivät ole riittäviä, jotta voitaisiin perustaa uusia tuotantolinjoja, ja piirien toimitusajat venyvät kolmeen, neljään, kuuteen kuukauteen. Havaitsessaan tämän Fujitsu, Oki ja Hitachi nostavat piiriensä hintoja ja rakentavat uusia tehtaita. Samanaikaisesti tietokoneiden hinta nousee 1 300 dollariin. Siinä vaiheessa kun uudet tehtaat alkavat tuotannon, tietokoneiden kysyntä on laskenut, hinnat romahtavat ja äskettäin avatut tehtaat on suljettava.

Tällainen epävakaus, joka esiintyy sykleissä suurimmassa osassa teollisuudenaloista, on väistämätön seuraus markkinataloudessa tietoa välittävän kaistan, hinnan, kapeudesta.

2.5 Informaatiotulva

Porvarillinen perusväite on, että sosialistinen keskussuunnittelu vaatii suunnattoman byrokratiakoneiston, joka jossain vaiheessa väistämättä tukehtuu informaatioon valtavaan määrään.[9] Tätä myyttiä on toistettu niin usein, että se uskotaan silloinkin, kun tosiasiat osoittavat sen kiistämättä vääräksi.

Jos sana byrokratia käsitetään kirjaimellisesti, se tarkoittaa virastoissa tai toimistoissa työskenteleviä ihmisiä. Silminnähtävä tosiasia sosialistisissa talouksissa oli, että niissä toimisto- ja virastotyöläisten määrä oli selvästi pienempi kuin vastaavalla kehitysasteella olevissa kapitalistissa talouksissa. Kapitalistiset kaupungit ovat täynnä toimistoja pursuavia pilvenpiirtäjiä, kun taas sosialistiset kaupungit olivat matalampia ja niille olivat luonteenomaisia suuret teollisuuslaitokset. Aineellinen tuotanto hallitsi niiden talouksia, ei informaationkäsittely. Tosiasiassa juuri kapitalistisia talouksia hallitsee ja kuristaa jatkuvasti kasvavan tuottamattoman, byrokraattisen työn määrä: mitä muuta pilvenpiirtäjät täyttävä pankki-, vakuutus- ja myyntityö muka on?

Virasto tai toimisto on informaationkäsittelyn työpaja, informaatiota käsittelevän työn alistamisen (subordination) muodollinen tila. Se on jaettu moniin osiin, ja tässä informaation työstäminen vertautuu Adam Smithin kuvaamaan nuppineulatehtaaseen ja aineen työstämiseen. Kehityksen seuraava vaihe, työn todellinen alistaminen koneille, saavutetaan ensin Hollerithin reikäkorttikoneen ja sitten tietokonekeskuksen avulla. Mitä automaattinen kutomakone (self-acting mule) oli aineelliselle tuotannolle, sitä Hollerithin reikäkorttikone ja IBM ovat tietojenkäsittelylle.

Välttämättömyys ei ole keksintöjen vaan sovellusten äiti. Kaikki informaatioteknologian keskeiset ainekset keksittiin 1800-luvun alussa. Hienostuneisuudellaan ja laskentatehollaan Charles Babbagen koneet 1830- ja 1840-luvuilta – jotka ovat todellisia insinöörityön mestarisnäytteitä – saattavat ENIAC:in ja Colossuksen häpeään[b]. Runsaista tutkimus- ja kehitystoiminnalle myönnetystä valtionavuista huolimatta niille ei kuitenkaan ollut tarvetta kapitalismin silloisessa kehitysvaiheessa. Teknologia syntyi kuolleena ja palautui unohduksista vasta 1900-luvulla.

Uudelleensyntymän välitön syy johtui jälleen valtion tarpeista: Hollerithin reikäkorttikone ja väestönlaskenta, John Mauchlyn ENIAC ja armeijan ballistiikkatutkimus, sekä Alan Turing, Colossus ja tiedustelutoiminta. Kimmoke niiden yleiselle soveltamiselle saatiin kuitenkin 1900-luvun puolivälin kapitalismin tarpeista tietojenkäsittelylle – kaupallisen kirjeenvaihdon ja päivittäin lunastettavan šekkivuoren muodossa.

Analysoimalla (erittäin varovaisin lähtöoletuksin) markkinajärjestelmän vaatiman tietojenkäsittelyn aiheuttamia kustannuksia keskussuunniteltuun järjestelmään verrattuna ja tutkimalla lakeja, joiden mukaan nämä kustannukset kasvavat suhteessa talouden suuruuteen, voidaan selittää sekä se, miksi informaation kerääminen ja käsittely aiheuttaa niin suurta päänvaivaa markkinajärjestelmälle, että se, miksi se oli sosialistisissa talouksissa huomattavasti pienempi ongelma. Väitteen perustelu löytyy tämän artikkelin liitteestä, koska se on luonteeltaan varsin tekninen.[c]

2.6 Työvoiman arvo

Jos työtä pidetään on arvon substanssina, niin silloin työn arvo on aina 1. Tunnin työn arvo on yhtä kuin tunti työtä. Koska tuntipalkat vaihtelevat ja koska tuotteet, jotka tunnin palkalla voi ostaa, poikkeuksetta maksavat vähemmän kuin tunnin työn verran, on selvää, että joko

  • työläisiä petetään järjestelmällisesti maksamalla heille vähemmän kuin heidän työnsä arvo on. Tähän johtopäätökseen tuli Rodbertus;[10] tai
  • palkat eivät ole sama kuin työn hinta, vaan työkyvyn vuokraamisen kustannus. Tämä oli Marxin omaksuma näkökanta.

Marxin näkemys on ehkä loogisesti hienostuneempi, mutta omaksuipa näistä näkemyksistä kumman tahansa, on johtopäätös käytännössä sama: kapitalismi johtaa työläisten riistoon.

2.7 Riisto

Riisto on sitä, että on pakotettu tekemään maksamatonta työtä toisten hyväksi. Joissain tapauksissa maksamaton työ näyttää juuri siltä mitä se on, siis maksamattomalta työltä: orjan työ herraansa varten tai vaimon työ miestään varten. Se voi olla verhottu rakkauden tai velvollisuuden kaapuun, mutta kiistatonta on, että siitä ei makseta. Palkkatyön kohdalla on mahdollista havaita riisto ainoastaan silloin, kun tiedetään, kuinka monen minuutin työ vaaditaan sen tuotemäärän ostamiseksi, joka tunnin työn palkalla voidaan ostaa. Koska tämän selvittäminen on vaikeaa, ei ole todennäköistä, että työläiset ymmärtävät, missä määrin heitä todella riistetään.

Vaikka työnantajan ja työntekijän välinen sopimus on teoriassa vapaaehtoinen, käytännössä se on pakon sanelema. Työnantaja on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja käytännössä sanelee työn ehdot. Usein työläisellä on vaihtoehtonaan työttömyys. Työttömänä jo jonkun aikaa ollut tai työttömyyttä pelkäävä henkilö on tyytyväinen saadessaan mitä tahansa työtä, eikä ole niin tarkka työehdoista. Työnantajalla tällaisia rajoituksia ei ole: samaa työtä hakee tavallisesti useita henkilöitä, joten jos jotkut heistä koettavat neuvotella palkoistaan, löytyy kyllä muita, jotka ovat valmiit alittamaan heidän vaatimuksensa.

Yhdessä nämä tekijät pakottavat työntekijät myymään itsensä riistohinnoilla. Hintojen alhaisuus käy selville taulukosta 1, jossa on yhdysvaltalainen työpäivä. Taulukko kertoo viiden vuoden jaksoissa miten työn suorittama arvonlisäys on jakautunut työläisten ja heidän isäntiensä kesken. Voimme havaita, että ajan kuluessa tuntiin lukeutuvien minuuttien määrä, jonka työläiset työskentelivät isäntiensä hyväksi – marxilaisittain lisätyöaika – oli taipuvainen kasvamaan. Tarkastelukauden lopussa tuottavat työläiset työskentelivät vain noin 18 minuuttia tunnissa omien palkkojensa kattamiseksi. Loppuosa meni työnantajaluokan hyväksi.

2.8 Arvo ja tehokkuus

Kapitalistinen riisto ei ole vain epäreilua, se johtaa myös taloudelliseen tehottomuuteen haaskaamalla työaikaa, ihmiskunnan keskeistä voimavaraa. Ajatelkaamme kapitalistien pyrkimystä vähentää tuotantokustannuksiaan. He voivat saavuttaa vähennyksen pääasiassa kahdella tavalla: he voivat yrittää saada työläisensä työskentelemään pitempään alhaisemmilla palkoilla, ja/tai he voivat ottaa käyttöön tehokkaampaa teknologiaa. Kapitalistille on samantekevää, kumpi vaihtoehto toteutuu. Jos työtahdin kiristäminen on halvempaa kuin uuden teknologian käyttöönotto, niin kiristetään sitten työtahtia. Kapitalisti ostaa työtä tunti tunnilta eikä halua haaskata sitä. Hän käyttää hyväkseen työsuoritusten mittaamista ja kellottamista valvoakseen, että käyttää ostostaan tehokkaasti. Siitä huolimatta hän ostaa työvoiman halvalla: jos näin ei olisi, hän ei saisi lainkaan voittoa. Tässä on ristiriita: halvalla saatua ei milloinkaan lopulta arvosteta.

Mitä alhaisempia palkat ovat, sitä suurempia ovat voitot, mutta samalla sitä enemmän työnantajalla on varaa haaskata sitä. Kapitalisti on rationalisoinnissa yhden askeleen korkeammalla kuin orjanomistaja, mutta askel voi olla hyvin pieni. Esimerkiksi “navigaattorit”[d], jotka viktoriaanisella ajalla rakensivat Britannian rautatieverkoston, työskentelivät samoilla työvälineillä kuin Hadrianuksen orjat, jotka rakensivat teitä ja akvedukteja. Työvälineinä olivat lihasvoima, hakku ja lapio. Ainoa teknologinen edistysaskel kahden tuhannen vuoden aikana oli kiinalainen keksintö, kottikärry. Navigaattoreilla se oli, orjilla ei. Rautatie oli koneaikakauden tuote: höyryvoimalla toimivien kaivinkoneiden suunnittelu ei ollut Stevensonin ja Brunelin[e] älyllä varustettujen henkilöiden ulottumattomissa, mutta he eivät vaivautuneet, koska palkkaorjat olivat halpoja.

1950-luvulle asti Britannian satamien ahtaajat purkivat laivoja tekniikoilla, jotka eivät olleet muuttuneet keskiajan jälkeen. Heidät palkattiin päiväksi kerrallaan, he tekivät orjien työtä ilman orjuuden tuomaa turvaa. Vaadittiin täystyöllisyys, vahvat ammattiliitot ja paremmat palkat, jotta kapitalistiluokka saatiin vakuuttumaan siitä, että oli järkevää sijoittaa kaivinkoneisiin ja konttijärjestelmän kehittämiseen. Vastaavia tarinoita voidaan kertoa miltä tahansa alalta – vaatteiden valmistuksesta, lelujen valmistuksesta jne. – missä palkat ovat alhaiset. Tuotantoteknologia ei kehity, kannustimet innovaatioiden kehittämiseen ovat heikot.

Yksi Neuvostoliiton talousuudistajien esittämä kritiikki vanhaa hinta- ja palkkajärjestelmää kohtaan oli, että alhainen palkkataso johti edellä kuvatun kaltaiseen työn tuhlaukseen. Neuvostoliitossa palkat pidettiin alhaisina ja valtion subventoimat asunnot ja julkiset palvelut muodostivat merkittävän osan ihmisten tuloista. Tätä vastoin uudistajat vaativat hinta- ja palkkajärjestelmän muuttamista siten, että palvelut maksaisivat enemmän, samalla kun palkkoja nostettaisiin tämän tasapainottamiseksi. He väittivät, että korkeammat palkat alkaisivat toimia innovaatioiden kehittämisen kannustimena.[11] Esitys on hyvä, mutta ei mene tarpeeksi pitkälle. Ongelma syntyy siitä, että kustannuksen mittana käytetään palkkaa – siis työstä maksettua hintaa eikä itse työaikaa. Kun näin on, niin tulonjaolla on väistämättä vaikutusta eri tuotantomenetelmien vertailuun. Tämän välttämiseksi tarvitsemme objektiivisen mittarin tuotteiden valmistamiseen vaadittavan työn, niiden todellisen arvon, mittaamiseksi.

Marx kiinnitti huomiota kapitalistisen järjestelmän puitteissa suoritettavien kustannuslaskelmien väistämättömiin rajoituksiin ja siihen, miten se jarrutti teknologian kehitysmahdollisuuksia.

“Jos siis kone maksaisi yhtä paljon kuin sen syrjäyttämien 150 työläisen vuosipalkka, sanokaamme 3 000 puntaa, niin nuo 3 000 eivät suinkaan ilmaise 150 työläisen tekemän ja työn esineeseen lisäämän työn raha-arvoa, vaan ainoastaan heidän vuosityönsä sen osan arvoa, joka heille itselleen esiintyy heidän työpalkassaan. Sitä vastoin koneen raha-arvo, 3 000 puntaa, ilmaisee kaiken sen tuottamiseen käytetyn työn, riippumatta siitä, missä suhteessa tämä työ muodostaa työpalkkaa työläiselle ja lisäarvoa kapitalistille. Jos siis kone maksaa yhtä paljon kuin sen korvaama työvoima, niin siihen itseensä esineellistynyt työ on aina paljoa pienempi kuin sen korvaama elävä työ.” (Marx 1974, 355.)

Marx jatkaa määrittelemällä koneiden käytön rationaalisen kriteerin:

“Kun koneet katsotaan yksinomaan tuotteen halventamiskeinoksi, niin niiden käytön rajan määrää se, että niiden tuottaminen maksaa vähemmän työtä kuin niiden käyttäminen korvaa.” (Emt.)

Tämä toimisi ylärajana missä tahansa tuotantotavassa, mutta kapitalistisessa taloudessa kuvattua rationaalisuuden astetta ei voida saavuttaa. Jokaisella tuotantotavalla on oma, sille sopiva taloudellisen laskennan muoto, sen oma taloudellistamisen muoto.

“Pääomalle tämä raja esiintyy kuitenkin ahtaampana. Kun se ei maksa käytettyä työtä, vaan käytetyn työvoiman arvon, on sille koneiden käytön rajana erotus koneen arvon ja sen korvaaman työvoiman arvon välillä.” (Emt.)

Kuten Pääomassa on tavallista, Marx pystyy tekemään nämä kriittiset huomiot kapitalismista, koska hän – ainakin mielessään – katsoo taaksepäin kommunismin näkökulmasta. Jonkin järjestelmän arvostelu on mahdollista vain, jos kykenee kuvittelemaan sille vaihtoehdon. Aivan kuten Smithin kritiikki maataomistavan luokan tuottamatonta kulutusta kohtaan ennakoi läpikotaisin porvarillista yhteiskuntaa, on Marxin kritiikissä mukana kommunismin näköala. Sen puitteissa fetisistinen ja historiallisesti vajavainen talouslaskennan muoto, jonka rahaan perustuva rationaalisuus mahdollistaa, korvataan suoralla yhteiskunnallisten – eikä yksityisten – kustannusten laskemisella. Tässä on läsnä koko tavarafetisismin kritiikin esoteerinen loppupäätelmä: yhteiskunnallinen laskenta voidaan suorittaa vain työajan, ei arvon tai hinnan perusteella.

3. Sosialismi ja arvo

Ylläolevasta määritelmästä seuraa, että arvo on olemassa kaikissa työnjaon yhteiskunnissa – siis myös sosialismissa. Kysymys onkin, miten arvo ilmenee sosialistisessa taloudessa. Onko sen esiinnyttävä epäsuorasti vaihtoarvon välityksellä, vai voiko se ilmetä suoraan työaikojen välisenä suhteena?

Marx ainakin näkyi ajatelleen, että sosialistisessa tasavallassa arvosuhteet esiintyisivät läpinäkyvästi, työaikojen suhteina:

“Kuvitelkaamme vihdoin vaihteen vuoksi mielessämme vapaiden ihmisten liittoa, jonka jäsenet työskentelevät yhteisillä tuotantovälineillä ja käyttävät monia yksilöllisiä työvoimiaan itsetietoisesti yhtenä yhteiskunnallisena työvoimana. Kaikki se, minkä olemme todenneet Robinsonin työstä, uudistuu tässä; nyt vain yhteiskunnallisesti yksilöllisen sijasta. Kaikki Robinsonin tuotteet olivat pelkästään hänen mieskohtaisia tuotteitaan ja siis vilittömiä käyttöesineitä hänelle. Liiton kokonaistuotto on yhteiskunnallinen tuote. Osa tästä tuotteesta käytetään uudestaan tuotantovälineinä. Se pysyy yhteiskunnallisena. Mutta toisen osan liiton jäsenet kuluttavat elinhyödykkeinään. Se on siis jaettava heidän keskensä. Tämän jakamisen tapa vaihtelee yhteiskunnallisen tuotantoelimistän erikoislaadun ja tuottajien historiallisen kehitystason mukaan. Mutta saadaksemme vertauskohdan tavarantuotannan kanssa edellytämme, että itse kunkin työaika määrää hänen osuutensa elinhyödykkeistä. Työaika esittäisi siis tällöin kaksinkertaista osaa. Sen yhteiskunnallisesti suunnitelmallinen jako järjestää oikeaan suhteeseen erilaiset työtoiminnat ja erävät tarpeet. Toisaalta työaika mittaa samalla tuottajien yksilöllisen osuuden yhteistyöstä ja siis myös sen yhteistuotteen osuuden, mikä tulee yksilön kulutettavaksi. Ihmisten yhteiskunnalliset suhteet työhönsä ja työnsä tuotteisiin pysyvät tässä läpinäkyvän yksinkertaisina sekä tuotannossa että tuotteiden jaossa.” (Marx 1974, 84.)

Tämä Marx-sitaatti sisältää kaksi perusajatusta, joita kehittelemme seuraavassa eteenpäin. Ensinnäkin se sisältää ajatuksen sosialistisesta palkkajärjestelmästä, jossa käytetään työseteleitä, tasa-arvoista kapitalistisen palkkajärjestelmän vastinetta. Toiseksi se sisältää hahmotelman sosialistisesta suunnittelujärjestelmästä, joka käyttää yhteiskunnallista työaikaa kirjanpitoyksikkönään ja kustannusten laskemisen perusperiaatteena. On huomattavaa, että yksikään reaalisosialismin yhteiskunta ei 1900-luvulla tehnyt kuten Marx hahmotteli, siis luopunut rahan käytöstä ja ottanut tilalle työaikaan perustuvaa kirjanpitojärjestelmää, mutta me tulemme esittämään, että tämä on sekä toteuttamiskelpoinen että houkutteleva vaihtoehto niin tasa-arvoisuuden kuin tehokkuudenkin näkökulmasta. Aloitamme laajentamalla työseteleihin perustuvan palkkajärjestelmän kuvausta.

3.1 Työseteleihin perustuva palkkajärjestelmä

1800-luvun sosialismissa yleinen oletus oli, että ihmisille tulisi maksaa työseteleillä. Törmäämme ajatukseen eri muodoissaan Owenin, Marxin[13], Lassallen, Rodbertuksen ja Proudhonin kirjoituksissa. Väittely keskittyi siihen, merkitsisikö tämä täydellistä suunnitelmataloutta. Tienraivaajan innostuksella Robert Owen yritti ottaa periaatteen käyttöön Englannissa vapaaehtoisten osuuskuntien kautta. Myöhemmät sosialistit tekivät sen johtopäätöksen, että Owenin tavoite voitaisiin saavuttaa vain syrjäyttämällä kapitalistinen talous kokonaan.

Siinä missä Marx suhtautui Oweniin hyvin myönteisesti, hän arvosteli Proudhonin ja Rodbertuksen hahmotelmia. Marxin kritiikkiin ‘työrahaa’ kohtaan on hyödyllistä tutustua, sillä saattaa näyttää siltä, että mainitun kritiikin ja Marxin omien ehdotusten välillä on tiettyä jännitettä. ‘Työrahan kritiikkiä’ onkin mahdollista (väärin)tulkita siten, että se suhtautuu arvostelevasti kaikkiin yrityksiin irtautua markkinajärjestelmästä ja edetä kohti työajan suoraa laskentaa. Näin sitä ovat tulkinneet niinkin kaukana toisistaan olevat tahot kuin Karl Kautsky ja Terence Hutchinson.[f]

Marxin ja Engelsin esittämän kritiikin kohteena oli se, että sosialistit olivat ajattelemattomuuttaan ottaneet käyttöön ricardolaisen arvoteorian. Jospa vain – sanoivat uudistusmieliset – voisimme määrätä, että kaikki tavarat todella vaihtuisivat keskenään sisältämänsä arvon mukaan, niin silloin riisto ei olisi mahdollista. Tähän perustuivat Englannissa John Grayn ja lukuisien ‘ricardolaisten sosialistien’, Ranskassa Proudhonin ja Saksassa Rodbertuksen suunnitelmat, joiden puitteissa valvottaisiin työarvojen mukaan tapahtuvaa tavaroiden vaihtoa.[14] Marxin ja Engelsin näkökulmasta tällaiset suunnitelmat, riippumatta niiden kannattajien kunniallisista tarkoituksista, edustavat utopistisia ja jopa taantumuksellisia yrityksiä kääntää kelloa taaksepäin ja palata yksinkertaisen tavarantuotannon maailmaan, jossa omat tuotantovälineensä omistavat, itsenäiset tuottajat vaihtavat tavaroita keskenään. Työrahautopiat eivät ottaneet huomioon kahta ratkaisevaa seikkaa. Ensinnäkin kapitalistinen riisto tapahtuu vaihdettaessa tavaroita niiden työarvojen mukaisesti (kun erityisen työvoimatavaran arvon määrittää työläisen elintarpeiden työsisältö). Toiseksi: vaikka työsisältö määrittääkin tavaroiden pitkän aikavälin vaihtosuhteiden tasapainoa kapitalismissa, se mekanismi, jonka mukaisesti tuotantoa jatkuvasti säädellään muuttuvan kysynnän ja teknologian mukaan, nojautuu markkinajärjestelmässä markkinahintojen poikkeamiseen pitkän aikavälin tasapainohinnoista. Nämä poikkeamat synnyttävät erisuuruisia voiton suhdelukuja, jotka puolestaan ohjaavat pääomaa niille tuotannonaloille, missä tarjonta on riittämätöntä ja vetävät pääomaa pois niiltä aloista, missä tarjontaa on liikaa, klassiseen Smithin ja Ricardon kuvaamaan tyyliin. Jos poikkeamat jollakin tavalla eliminoidaan ja markkinahintojen muodostama signaalimekanismi lakkaa toimimasta, syntyy kaaos, kun kaikkialla syntyy eri tuotteiden puutetta ja ylitarjontaa.

Yksi marxilaisesta kritiikistä jatkuvasti esiin nouseva näkökohta on tämä: työarvoteorian mukaan tasapainohintoja määrittää yhteiskunnallisesti välttämätön työaika, ei vain “raaka” työsisältö (Marx 1963, 20-21; Marx 1978, 186; Marx 1979a, 74-77). Tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa yhteiskunnallisesti välttämätön työaika paljastuu kuitenkin vain markkinakilpailun kautta. Työ on ennen kaikkea “yksityistä” (sitä tehdään itsenäisissä verstaissa ja yrityksissä), ja saa yhteiskunnallisen vahvistuksensa vain tavaravaihdon kautta. Työn yhteiskunnallisella välttämättömyydellä on kaksi ulottuvuutta. Katsokaamme ensinnäkin tuotannon teknisiä edellytyksiä ja työn fyysistä tuottavuutta. Tehottomat tai laiskat tuottajat, tai ne jotka käyttävät vanhentunutta teknologiaa, eivät onnistu realisoimaan markkinahintaa, joka vastaisi heidän todellisuudessa suorittamaansa työmäärä, vaan saavat tavarastaan ainoastaan “välttämättömäksi” määrittyneen osuuden. Toiseksi eräässä mielessä työn yhteiskunnallinen välttämättömyys on suhteessa vallitsevaan kysynnän rakenteeseen. Jos jotakin tavaraa tuotetaan liikaa kysyntään nähden, ei tavara kykene realisoimaan työarvonsa mukaista hintaa – silloinkaan, kun se on tuotettu keskimääräisellä tai sitä paremmalla teknisellä tehokkuudella. Työrahan kannattajat haluavat hypätä tämän prosessin yli ja toimia ikään kuin kaikki työ olisi välittömästi yhteiskunnallista. Vaikutukset tavaroita tuottavaan yhteiskuntaan olisivat väistämättä katastrofaalisia.

Läksy, jonka Marx ja Engels lukevat työrahasosialisteille kapitalismin kysyntä-tarjonta -mekanismin kauneudesta ja hintojen keinotekoisen, työarvoa vastaavaan suuruuteen määräämisen hölmöydestä, selvästikin miellyttää sosialismin arvostelijoita. Myös Kautsky vaikuttaisi ymmärtäneen työrahan kritiikin siten, että se heittää epäilyksen varjon marxilaisen, suoraan työsisältöön perustuvan laskennan ylle; 1920-luvulla Kautsky – läntisessä maailmassa marxilaisuuden perinnön varjelijana laajasti pidetty auktoriteetti – oli tosiasiassa hylännyt tämän marxilaisuuden klassisen perusasian.[15] Ylläolevasta työrahakritiikistämme voidaan havaita myös sen rajat. Marx ja Engels torjuivat sen, että hinnat määrättäisiin työsisällön perusteella tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa, jossa tuotanto on yksityistä. Mutta taloudessa, jossa tuotantovälineet ovat yhteisessä hallinnassa, työ muuttuu “välittömästi yhteiskunnalliseksi” siinä mielessä, että se on keskitetyn suunnitelman alaista. Samalla tuotteiden työsisältöjen laskeminen muodostuu tärkeäksi osaksi suunnitteluprosessia. Voimavarojen uudelleenkohdentamista muuttuvien yhteiskunnallisten tarpeiden ja prioriteettien mukaisesti ei enää tarvitse järjestää sitä kautta, että voittoa tavoittelevat yritykset reagoivat markkinahintoihin ja pitkän aikavälin tasapainoarvoihin, joten työrahan kritiikki on yksinkertaisesti merkityksetöntä. Tämä on se asiayhteys, jossa Marx esitti kulutushyödykkeiden jakelua työsetelien avulla.

Työsetelien merkitys on siinä, että niiden kautta jokaiselle syntyy velvollisuus tehdä työtä, kun ansaitsemattomat tulot lakkautetaan; niiden kautta ihmisten väliset taloudelliset suhteet muuttuvat läpinäkyviksi; ja ne ovat tasa-arvoisia varmistaessaan sen, että kaikki työ on samanarvoista. Juuri viimeksimainittu näkökohta varmisti sen, ettei niitä koskaan otettu käyttöön 1900-luvun byrokraattisten valtiososialismien puitteissa. Kuka valtaapitävä tai johtaja muka oli halukas pitämään omaa työtään yhdenvertaisena tavallisen työläisen työn kanssa?

3.2 Työsetelelit ovat palkka suoritetusta työstä

Työsetelijärjestelmän ja työvoiman vuokraamisen ero voidaan osoittaa muutamalla viittauksella nykypäivän tilanteisiin.

  1. Olettakaamme, että henkilö A työskentelee itsensätyöllistävänä putkiasentaja, joka korjaa WC:n. Hän arvioi työn keston ja tekee tarjouksen sen perusteella. Kun työ on valmis, työn tilaaja maksaa putkiasentajalle osista ja työstä. Tilaaja ei osta hänen työkykyään päiväksi, vaan maksaa suoritetusta työstä. Jos asentaja ei saa työtä valmiiksi, hän ei saa korvausta – oli hänen vastuullaan arvioida, kuinka kauan työ kestää. Itsensätyöllistäjällä on kannustin tehdä mahdollisimman tarkka arvio.
  2. Olettakaamme toisaalta, että henkilö B tarvitsee huoltoyhtiössä työssä olevaa huoltomiestä lämmitysjärjestelmän korjaamiseen. B:tä todennäköisesti veloitetaan sen mukaisesti, kuinka kauan työ kesti. Huoltoyhtiöllä ei ole tarvetta valvoa, kuinka ahkerasti tai tehokkaasti huoltomies työskentelee, koska veloitusperusteet merkitsevät, ettei se voi koskaan hävitä. Yhtiö ostaa huoltomiehen työvoiman kymmenellä dollarilla tunnilta ja myy sen B:lle 40 dollarilla tunnilta. Tässä tapauksessa B:lle myydään jo kerran ostettua työvoimaa, ei todellisuudessa suoritettua työtä.
  3. Olettakaamme viimeiseksi, että henkilö C on tehnyt huoltosopimuksen, joka maksaa 80 dollaria vuodessa. Huoltoyhtiö myy nyt C:lle lupausta suoritetusta työstä, ja sillä on vastuu ja kannustin huolehtia siitä, että työ suoritetaan tehokkaasti ja ajallaan.

Työseteliperustainen palkkaus merkitsee maksua suoritetusta työstä, kuten tapauksissa 1 ja 3. Kun Owen esitti tällaista palkanmaksuperustetta käsityöläisille, ei tässä ollut mitään ongelmaa. Todistus suoritetusta työstä sisältyi “työvaihtopisteeseen” (labour exchange) toimitettuun tuotteeseen. Nykyaikaisessa taloudessa se merkitsee joko kappalepalkkausta tai yksityiskohtaista työsuorituksen tutkimusta arvion muodostamiseksi siitä ajasta, jonka jokin työ keskimääräisellä taidolla suoritettuna vaatii.

3.3 Kuka voittaisi?

Kuinka paljon keskimääräinen henkilö voittaisi, jos palkkausjärjestelmä olisi ylläkuvattujen esimerkkien 1 tai 3 mukainen? Kuinka paljon yhden tunnin työ tuottaa? Arviomme mukaan Yhdysvalloissa vuonna 1990 tunnin työllä valmistettiin tuotteita noin 25 dollarin arvosta (ks. taulukko 2). Tämä tarkoittaa, että työrahaan perustuva palkka vastaisi 25 dollarin tuntipalkkaa vuoden 1990 rahassa, siis noin 875 dollaria 34,5-tuntisesta työviikosta. Tämä siis luonnollisesti ennen veroja.

Bureau of Labor Statisticsin tietojen mukaan naistyöläisen mediaanitulo viikossa vuonna 1990 oli 348 dollaria. Jos käytössä olisi tasa-arvoinen viikkopalkka, 875 dollaria, suurin osa naistyöläisistä saisi enemmän kuin kaksinkertaista palkkaa. Vaikka miehet saavat keskimäärin kolmanneksen parempaa palkkaa, myös suurin osa miehistä hyötyisi sosialistisesta, työn mukaan maksettavasta palkasta. Miesten mediaanitulo viikossa oli 485 dollaria, joten miestyöläisten enemmistön palkat nousisivat yli 75 prosenttia. Tämä osoittaa, että suurinta osaa työntekijöistä riistetään. Riiston lakkauttamisen myötä he voittaisivat enemmän kuin mitä he mahdollisesti menettäisivät nykyisistä keskimääräisesti suuremmista palkoistaan, jos käyttöön otettaisiin tasa-arvoinen palkkausjärjestelmä. Lähes kaikkien työläisten saama huomattava palkankorotus on mahdollinen, koska omaisuustulot lakkautetaan sosialistisessa palkkausjärjestelmässä. Sosialismissa työläiset hyötyvät ryhmänä osakkeenomistajien ja omaisuuden omistajien kustannuksella.

3.4 Ammattitaitoinen työ

Ilmiselvin vastaväite tasa-arvoista palkkajärjestelmää vastaan on se, ettei se ota huomioon työtehtävien erilaisuutta. Kapitalistisissa talouksissa suhteellisesti ammattitaitoisempi tai koulutetumpi työvoima saa parempaa palkkaa. Miksi?

Eräs selitys palkkaeroille on, että se tasapainottaa sekä koulutuksen kustannuksia ja sen aikana menetettyjä tuloja. Ihmisten omaan koulutukseensa käyttämien varojen määrä vaihtelee eri kapitalististen talouksien kesken, mutta kaikissa tapauksissa niihin liittyy tulojenmenetystä sikäli kuin he voisivat – aluksi – ansaita enemmän menemällä suoraan töihin peruskoulun jälkeen siihen verrattuna, että hankkivat itselleen vuosien ajan lisäkoulutusta. Jotta voitaisiin taata riittävä määrä koulutettua työvoimaa, on siis korkeammin koulutetuille maksettava enemmän, kun he siirtyvät työelämään.

Kuinka realistinen tämä väite on? Onko opiskelijaksi ryhtyminen todellisuudessa jokin “uhraus”, jos sitä verrataan esimerkiksi työskentelyyn rakennustyömaalla heti peruskoulun jälkeen? Moniin työväenluokkaisiin nuoriin verrattuna opiskelijoilla on helppoa. Työ on siistiä eikä liian vaativaa. Sosiaaliset mahdollisuudet ovat hyvät ja kulttuurielämä rikasta. Onko tämä sellainen kokemus, että se vaatii kompensaatiota myöhemmässä elämässä?

Siinäkin tapauksessa, että kompensaatioperustelu pitää paikkansa kapitalistimaissa, se ei merkitse että ammattitaitoisten tai koulutettujen työläisten tulisi sosialistisessa tasavallassa saada parempaa palkkaa. Valtio kattaisi koulutuksen kustannukset kokonaisuudessaan. Sen lisäksi että koulutus olisi maksutonta, kuten se Britanniassa on ollut, opiskelijat saisivat myös säännöllistä palkkaa opintojensa aikana. Opiskelu on yhteiskunnallisesti välttämätön työn muoto – se tuottaa ammattitaitoista työtä – ja siksi siitä on maksettava asianmukainen korvaus. Opiskelijoilla ei siis ole mitään tarvetta yksityisiin kustannuksiin tai tulonmenetyksiin, jotka pitäisi kompensoida. Luokkajärjestelmä estää suurta osaa väestöstä tavoittamasta täyttä potentiaaliaan. Lapset kasvavat köyhillä asuinalueilla, eivätkä koskaan pääse osallistumaan koulutuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Heidän tavoitteensa murenevat jo lapsuudessa, ja enemmistö olettaa – jossain määrin realistisesti – että heidän saatavillaan on vain yksinkertaista ja yksitoikkoista työtä, ja kuka sellaisen tekemiseen mitään koulutusta tarvitsee?

Tämä asenne on heijastusta niistä töistä, joita lapset näkevät vanhempiensa tekevän, eivätkä nämä työt välittömästi muuttuisi, vaikka yhteiskunnallinen vallankumous ottaisi käyttöön tasa-arvoiset palkat. Tasa-arvo ei kohottaisi koulutus- ja kulttuuritasoa yhdessä yössä, mutta ajan mittaan sen takana oleva demokraattinen oletus kyllä kohottaisi. Tasa-arvoinen palkka on moraalinen kannanotto. Se sanoo, että jonkin henkilön työ on samanarvoista kuin kenen tahansa muunkin. Se sanoo: “kansalaiset, yhteiskunnan silmissä olette tasa-arvoisia. Saatatte tehdä eri asioita, mutta ette enää ole jakautuneita ylä- ja alaluokkiin.”

Puhe koulutusmahdollisuuksien tasa-arvosta on pelkkää onttoa puhetta niin kauan kuin kova taloudellinen todellisuus muistuttaa siitä, että yhteiskunta pitää joitakin henkilöitä vähempiarvoisena. Sen lisäksi mitä palkalla voi ostaa, se on myös yhteiskunnallisen aseman, arvostuksen ja itsearvostuksen symboli. Palkkojen tasaus saa aikaan vallankumouksen itsearvostuksessa. Sen ihmisjoukoille mukanaan tuoman mukavuuden ja turvan lisäksi se saisi heidän odotuksensakin kohoamaan, sekä itsensä että lastensa osalta.

3.5 Verot

Kun käsitellessämme sosialismista koituvia hyötyjä sanoimme, että vuonna 1990 keskimääräinen työläinen olisi saanut tunnin työstä tuloa 25 dollaria, jos heille olisi maksettu heidän työnsä koko arvo, emme tarkoittaneet, että jokainen voisi vapaasti kuluttaa tämän kaiken joka viikko. Verotus olisi edelleen olemassa. Sosialistisessa tasavallassa henkilöverotuksen taso olisi luultavasti korkeampi kuin nykyisin, kun sen avulla ylläpidettäisiin koulutus- ja terveyspalveluita sekä julkisia investointeja, tieteellistä tutkimusta ja niin edelleen. Toisaalta vähemmän verotuloja tarvittaisiin sosiaaliturvan rahoituksiin, sillä sosialistisessa taloudessa vallitsee täystyöllisyys. Kansantulon kohdentaminen verotuksen kautta poikkeaa kuitenkin ratkaisevasti riistosta, sillä järjestelmä voidaan alistaa demokraattiselle valvonnalle.

Demokraattisessa järjestelmässä, missä kansalaiset voivat vaikuttaa verotuksen tasoon, verot edustavat voimavaroja, jotka ihmiset ovat sopineet kohdentavansa julkisiin tarkoituksiin. Tätä vastoin markkinatalouden aikaansaama tulojen jakautuminen ei ole, eikä milloinkaan voi olla, demokraattisten päätösten tulosta. Myöskään ei voida sanoa, että nykyinen verotusjärjestelmämme olisi perusteiltaan demokraattinen. Ainoa demokraattinen tapa muuttaa verotusta on kansanäänestys.

Miten on mahdollista pelkistää verotuksen kaltaiset monimutkaiset kysymykset yksinkertaisiksi kyllä/ei -kysymyksiksi, joista ihmiset voivat äänestää? Tässäkin Marxin taloudelliset kirjoitukset osoittavat tien eteenpäin. Marx kuvaa, miten työläisten työpäivä on jaettu kahteen jaksoon, joista ensimmäisen aikana he työskentelevät itseään varten (palkkojensa kattamiseksi) ja jälkimmäisen aikana työnantajaansa varten.

“Olemme nähneet, että työmies työprosessin yhden jakson aikana tuottaa […] välttämättömyyshyödykkeidensä arvon. […] Jos hänen päivittäisten elinhyödykkeidensä arvo edustaa keskimäärin 6 esineellistettyä työtuntia, niin työmiehen täytyy työskennellä keskimäärin 6 tuntia päivässä tuottaakseen mainitun arvon.” (Marx 1974, 201-202.)

“Työprosessin toinen jakso, jonka työmies raataa yli välttämättömän työn rajojen, vaatii häneltä kyllä työtä, työvoiman käyttämistä, mutta se ei muodosta hänelle mitään arvoa. Se synnyttää lisäarvon, joka hymyilee kapitalistille tyhjästä luodun koko suloisuudella. Tätä työpäivän osaa minä nimitän lisätyöajaksi ja siinä käytettyä työtä lisätyöksi (suprlus labour).” (Emt., 202.)

Myös sosialistisen talouden puitteissa voidaan edelleen puhua lisätyöstä. Työn tarkoitus ei enää olisi ylellisyystavaroiden tuottaminen rikkaita varten, mutta yhteiskunnallisten nettoinvestointien on väistämättä perustuttava ylijäämään. Työtä tekemättömien tahojen – lasten, eläkeläisten, vammaisten – ylläpitämiseksi tehtyä työtä taas voidaan pitää lisätyönä ainoastaan hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta. Yhteiskunnan kokonaisnäkökulmasta tämä työ on välttämätöntä, ja kun otetaan huomioon ihmisen koko elämä, ne tunnit jotka hän kuluttaa työuransa aikana lasten, sairaiden ja vanhusten ylläpitoon tulisivat takaisin, kun hän puolestaan tarvitsisi vastaavaa tukea toisilta. Joka tapauksessa työuramme aikana emme ole yksilöinä vapaita kuluttamaan sitä osaa kansantuotteesta, joka tarvitaan eläkkeiden maksuun sekä sairaaloiden ja koulujen ylläpitoon. Verot on vähennettävä meidän tuloistamme näiden kulujen peittämiseksi.

Verotusta koskevat asiat voitaisiin esittää ihmisille seuraavasti: “Kuinka monta tuntia viikossa olisit valmis työskentelemään julkisen terveydenhuoltojärjestelmän ylläpitämiseksi? Määrä on nyt kolme tuntia viikossa; haluatko (1) vähentää määrää 10 minuutilla, (2) jättää sen ennalleen, tai (3) lisätä sitä 10 minuutilla viikossa?” Näin ihmiset voisivat ymmärtää, mistä on kyse. Tällaiset kysymykset voitaisiin helposti panna kansanäänestykseen siten, että jokainen pääsisi vaikuttamaan jokavuotiseen budjettiin ja sen hyväksymiseen.

3.6 Verotuksen erilaisia muotoja

Mikä olisi paras muoto sosialistisen tasavallan verotukselle? Neuvostoliitto keräsi perinteisesti suurimman osan valtion tuloista kansallistetun teollisuuden myynti- tai liikevaihtoverosta. Tästä syntyi se pinnallinen harhakäsitys, että ihmisten verotus oli kevyttä, sillä tulovero voitiin pitää mitättömän alhaisella tasolla, ja juuri tuloverot ovat kaikkein näkyvimpiä veroja. Seuraus oli kuitenkin se, että työn hinta suhteessa muihin tavaroihin painui alas, ja sillä oli aiemmin kuvatun kaltaisia kielteisiä vaikutuksia. On parempiakin vaihtoehtoja.

On ironista, että vaikka marxilaiset vastustivat kiivaasti Thatcherin konservatiivihallituksen äänestysveroa (Community Charge, epävirallisesti poll tax), se olisi sosialistisessa yhteiskunnassa itse asiassa hyvä vero. Ilmeinen peruste veroa vastaan kapitalismin oloissa olisi, että se on regressiivinen. 300 punnan vuotuinen äänestysvero oli 10 prosenttia 60 puntaa viikossa ansaitsevan tytön tuloista, mutta vain prosentti ammattitaitoisen miehen 2 500 punnan kuukausiansioista. Jos jokaisen tuntiansiot ovat saman verran, tämä vastalause menettäisi merkityksensä, olettaen että eläkeläiset ja työkyvyttömät olisi vapautettu veron suorittamisesta.

Sosialistit kannattavat progressiivista tuloveroa kapitalistisissa maissa, jotta rikkaiden tuloja voitaisiin jakaa uudelleen. Samanaikaisesti oikeistolaiset taloustieteilijät puhuvat tuloveroa vastaan sillä perusteella, että se ei kannusta työhön. On mielenkiintoista, miten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden puolestapuhujat ajattelevat rikkaiden tarvitsevan erilaisia kannustimia kuin köyhien. Jotta rikkaat saataisiin työhön, näyttää siltä, että heitä kannustaa vain entistä suurempi rikkaus; siitä johtuu välttämättömyys pienentää suurimpien tulojen verotusta. Köyhien ollessa kyseessä taas ei parempaa kannustinta työhön olekaan kuin vielä suuremman köyhyyden pelko; siitä johtuu tarve rajoittaa heidän saamiensa sosiaalietuuksien määrää. Valtavan eriarvoisuuden yhteiskunnassa kannustinpuheessa on väistämättä tekopyhyyden makua. Mutta jos perustelut poistetaan kapitalistisesta asiayhteydestään, ne muuttuvat jälleen järkeviksi. Jos riistosta johtuvaa eriarvoisuutta ei ole, voi suhteellisen tuloveron oloissa henkilö, joka on päättänyt työskennellä vain neljä tuntia päivässä, osallistua terveys- ja koulutuspalveluiden ylläpitoon vain puolella siitä mitä kahdeksan tuntia työskentelevän henkilön osuus on. Olisiko tämä reilua?

Äänestysveron etu sosialistisessa tasavallasta on siinä, että sen kautta jokaiselle muodostuu samanlainen velvollisuus tehdä työtä yhteiseksi hyväksi ennen työskentelemistä omaksi hyväksi. Sen jälkeen kun jokainen on suorittanut kolmen tunnin päivätyön veronsa suorittamiseksi, jokainen työskennelty lisätunti kuuluisi työntekijälle itselleen. Jokaista tehtyä lisätuntia kohden saisi joukon tuotteita, joiden tuottamiseen yhteiskunta on tarvinnut tunnin työtä.

4. Hinnat sosialismissa

4.1 Kommunismi ei voi lakkauttaa niukkuutta

Yhteiskunnan kyky tuottaa on rajallinen. Niin on minkä tahansa yksittäisen tuotteen kysyntäkin. Joitakin tuotteita, kuten esim. vettä sateisessa maassa, voidaan tuottaa tarpeidemme tyydyttämiseksi erittäin pienellä työmäärällä. Mutta määritelmällisesti nämä tuotteet ovat vain pieni osa kansakunnan tuotoksesta. Sen arvokkaampi osuus on voitettu työn, viimekätisen niukan voimavaramme, avulla.[16]

Teknologia saattaa vähentää joidenkin asioiden tuottamiseen vaadittavaa työtä, jopa lakkauttaa kokonaisia työnjaon haaroja. Mutta yhtä nopeasti kuin se näin tekee, se synnyttää uusia työn ja erikoisosaamisen aloja, ja avaamalla mahdollisuuden rajoja edelleen se luo uusia ja entistä hienostuneempia mieltymyksiä. Sosialistisen liikkeen 1800-luvulla eläneiden perustajien mittapuilla Itä-Euroopan työläiset elivät vuonna 1989 runsauden yhteiskunnassa: Owen ja Lassalle eivät koskaan olleet kuullet CD-levyistä tai videoista.

On tosiasia – ei taloudellinen vaan geologinen – että kaikki 1 200 000 000 kiinalaista ja 700 000 000 intialaista eivät tule ajamaan BMW:llä tai edes Chevrolet’illa. Koska niukkuutta ei voida kuvitella pois, sosialismin on otettava käyttöön käytännöllinen ja oikeudenmukainen tapa sopeutua siihen. Periaatteessa on kaksi vaihtoehtoa: niukkojen hyödykkeiden säännöstely, tai jonkinlainen hintajärjestelmä.

Säännöstelyssä on järkeä terveydenhuollon kaltaisten palveluiden kohdalla, missä tarpeet voidaan määrittää myös objektiivisesti eikä vain subjektiivisesti. Maissa joissa on yhteiskunnallistettu terveydenhuoltojärjestelmä, arvion lääketieteellisten toimenpiteiden tarpeellisuudesta tekevät lääkärit, eivät potilaat. Oletus on, että lääkärit ovat kykenevämpiä tekemään objektiivisen arvion potilaan ongelmista ja siis tämän tarvitsemasta hoidosta kuin potilaat itse.

Toisaalta sikäli kuin tarpeiden arviointi on parasta jättää yksilöiden huoleksi, riippuu säännöstelyn järkevyys tulonjaosta. Säännöstely on paras tapa varmistaa niukkojen hyödykkeiden oikeudenmukainen jako, jos tulonjako on epätasainen, sillä se estää rikkaita omimasta kaikkia tuotteita itselleen. Ruokatarvikkeiden säännöstely hätätilanteessa varmistaa, että kaikki saavat riittävästi selviytyäkseen. Käytettäessä aiemmin kuvaamaamme tasa-arvoista tulonjakoa on hintajärjestelmä kuitenkin säännöstelyä tehokkaampi.

4.2 Markkinoiden rajoitettu rooli

Markkinoiden kannattajat vertaavat järjestelmää äänestämiseen, jolloin kuluttajasta tulee “kuningas”. Niin tuleekin, mutta kuten Rodbertus huomautti jo kauan sitten,[17] kuluttajat ja kansa ovat kaksi eri asiaa. Kuluttajat ovat ne, joilla on rahaa. Vain ne, jotka jo omistavat jotain, saavat tarpeensa tyydytetyksi. Tässä järjestelmässä työttömät, joilla on tarjota vain työnsä jota kukaan ei halua, jäävät ilman äänioikeutta.

Jos kuitenkin oletamme tasa-arvoisen tulonjaon, ei tämä vastaväite markkinoita kohtaan enää päde. Sikäli kuin markkinat rajoitetaan kulutushyödykkeisiin, ei ole mitään syytä miksi se ei sopisi yhteen sosialismin kanssa.

Sosialististen kulutushyödykemarkkinoiden perusperiaate voidaan kuvata varsin yksinkertaisesti. Kaikkiin kulutushyödykkeisiin on merkitty niiden työarvot, ts. se yhteiskunnallisen työn kokonaismäärä, joka niiden valmistamiseen on vaadittu.[18] Tämän ohella kulutushyödykkeiden todelliset, työsetelimääräiset hinnat asetetaan niin lähelle markkinat tyhjentävää tasapainohintaa kuin mahdollista. Markkinat tyhjentävä tasapainohinta on se hinta, joka tasapainottaa hyödykkeiden tarjonnan (joka päätettiin sillä hetkellä, kun suunnitelma vahvistettiin) ja kysynnän. Määritelmän mukaisesti näiden hintojen avulla vältetään tuotteiden merkittävä yli- ja alitarjonta. Alitarjonnan (ylikysynnän) tapauksessa hintaa nostetaan, mistä seuraa se, että kuluttajat vähentävät mainitun hyödykkeen kulutusta. Tarjolla oleva hyödykemäärä menee silloin niille, jotka ovat valmiita maksamaan eniten. Ylitarjonnan tapauksessa taas hintaa lasketaan, mikä rohkaisee kuluttajia lisäämään hyödykkeen kysyntää.

Olettakaamme, että radion valmistamiseen tarvitaan 10 työtuntia. Siihen merkitään 10 tunnin työarvo, mutta jos radioiden kysyntä nousee tarjontaa suuremmaksi, hintaa nostetaan ylikysynnän poistamiseksi. Olettakaamme, että korotettu hinta on 12 työseteliä. Radion hinta/työarvo -suhdeluku on näin 12/10, siis 1,2. Suunnittelijat (tai heidän tietokoneensa) tallentavat tämän suhdeluvun jokaisen hyödykkeen osalta. Suhdeluku vaihtelee tuotteesta toiseen – joskus se on noin 1,0, joskus enemmän (jos tuotteen kysyntä on suurta), joskus vähemmän (jos tuote ei ole kovin suosittu). Suunnittelijat noudattavat seuraava sääntöä: lisätään niiden hyödykkeiden  tuotantoa, joiden suhdeluku on yli 1,0, ja vähennetään niiden hyödykkeiden tuotantoa, joiden suhdeluku on alle 1,0.

Ajatus on, että suhdelukujen avulla saadan käsitys yhteiskunnallisen työn tehokkuudesta kuluttajien tarpeiden tyydyttämisessä (marxilaisittain puhuen “käyttöarvojen” tuottamisessa) eri teollisuudenaloilla. Jos tuotteen tasapainohinnan ja työarvon suhde on yli 1,0, se merkitsee, että ihmiset ovat valmiita käyttämään enemmän työseteleitä tuotteen ostamiseen (ts. työskentelemään kauemmin sen hankkimiseksi) kuin sen valmistamiseen on käytetty työtä. Tämä puolestaan merkitsee, että tuotteen valmistamiseksi käytetty työ on keskimääräistä “yhteiskunnallisesti tehokkaampaa”. Kääntäen: jos tasapainohinta vajoaa työarvon alapuolelle, se kertoo meille, että kuluttajat eivät “arvosta” tuotetta sen koko arvon mukaisesti: sen valmistamiseksi käytetty työ on tehokkuudessa keskiarvoa alempana. Suhdeluku 1,0 on tasapainoehto: tässä tapauksessa kuluttajat “arvostavat” tuotetta – oman työaikansa kautta – juuri niin paljon kuin yhteiskunta on tarvinnut sen tuottamiseen.[19]

Näin on olemassa kaksi mekanismia, joiden kautta sosialistisen tasavallan kansalaiset voivat määrätä yhteisen työaikansa käyttämisestä. Yhdellä tasolla he äänestävät säännöllisesti työnsä kohdentamisesta laajasti määriteltyjen käyttötarkoitusten kuten kulutushyödykkeiden, tuotantovälineiden tuotannon ja terveydenhuollon osalta. Toisella tasolla he “äänestävät” työn kohdentamisesta kulutushyödykkeitä valmistavan sektorin sisällä käyttämällä työseteleitään.

4.3 Ekologinen hinnoittelu

Työarvojen käyttämistä voidaan arvostella siitä, että niihin perustuva taloudellinen laskenta ei kykene ottamaan huomioon ympäristölle aiheutuvia kustannuksia. Huomio on hyvä, mutta pätee myös rahatalouteen. Uhanalaisilla lajeilla ei ole rahaa maksaa omasta suojelustaan. Sikäli kuin ympäristönäkökohdat ovat mukana voittojen ja tappioiden arvioinnissa, ne ovat mukana vain välillisesti – esimerkiksi tapauksessa, jossa hallitus säätää polttoaineiden hiiliveron ilmakehän saastumisen ehkäisemiseksi.

Suunnitelmatalous voisi tuottaa saman vaikutuksen suoremmin. Se voisi asettaa materiaaliset rajat hiilen kulutukselle, tyyliin niin-ja-niin monta miljoonaa tonnia vuodessa. Määrät voidaan syöttää rajoitteina suunnittelutietokoneisiin, jotka voivat niihin kirjattujen, käytössä olevaa teknologiaa koskevien tietojen perusteella laskea, miten tuotantoa tulisi säätää uusien olosuhteiden vuoksi. Seurauksena hiili-intensiivisten kulutushyödykkeiden tuotantoa rajoitetaan. Lämmityshiilen hinta maakaasuun nähden kohoaa. Tällainen ylimääräinen kustannus olisi pysyvä, ei siirtymäkauden säätötoimenpide, ja toisi julkiselle sektorille tuloa, kuten hiiliverokin.

5. Suunnittelu

Muutama vuosikymmen sitten juuri kukaan sosialisti ei epäillyt, että tulevaisuus kuuluisi suunnittelulle. Tämä perustui suunnitelmatalouksien nopealle edistymiselle, kun Sputnik ja Gagarin tuntuivat porhaltavan eteenpäin kapitalistisen talouden sortuessa omaan tehottomuuteensa. Nykyisin tilanne näyttää tietysti erilaiselta.

1920-luvulta lähtien porvarilliset taloustieteilijät olivat väittäneet, että talouden suunnitteluun liittyvät taloudellisen laskennan ongelmat olivat niin monimutkaisia, ettei niitä voitaisi ratkaista. Väitettiin, että ilman markkinoiden takaisinsyöttömekanismeja päätöksenteko olisi mielivaltaista ja tehotonta. Niin kauan kuin Neuvostoliiton talous kasvoi nopeammin kuin lännessä, väitteet eivät vaikuttaneet kovin uskottavilta. Mutta kun talous muuttui monimutkaisemmaksi ja kasvu hidastui, ne tuntuivat saavan uutta merkitystä. Ja näyttääkin siltä, että keskussuunnitteluvirasto ei enää kykene suoriutumaan nykyaikaisen talouden lukuisista yksityiskohdista.

Kirjassaan The Economics of Feasible Socialism (1983) Alec Nove esitti vakuuttavasti, että jos suunnitteluvirasto kaikkine mahdollisuuksineen käyttää kansallisia tilastotietokantoja ei kykene tehokkaaseen suunnitteluun, niin vielä toivottomampaa on silloin, että hajautetut työväenkomiteat pystyisivät siihen. Onko meillä siis muita vaihtoehtoja kuin markkinat? Onko meidän tyydyttävä kannattamaan työläisten osakkeenomistusta?

Meidän mielestämme ei. Toinen tämän kirjoittajista on tietojenkäsittelytieteen asiantuntija, joka on viime vuodet tutkinut mahdollisuuksia käyttää nykyaikaisia tietokoneita suunnitteluun liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Uskomme nyt voitavan lopullisesti osoittaa, että porvarilliset väitteet sosialistista suunnittelua vastaan ovat vanhentuneet.[20] Aikaisemmin ratkaisemattomilta näyttäneet laskentaongelmat voidaan nyt ratkaista tehokkaiden tietokoneiden avulla.

Taulukkolaskentaohjelmat kuten Lotus-123 ovat nykyisin tuttuja monille, ja niitä käytetään mikrotietokoneilla yritysten suunnitelmien laatimiseen. Suunnitelman laatimista kokonaiselle taloudelle voidaan ajatella jättiläismäisenä taulukkona tai matriisina M. Taulukon rivit edustavat erilaisia taloudellisia toimintoja, kun taas sarakkeet edustavat näiden toimintojen käyttämiä tuotteita. Jos ensimmäinen rivi edustaa sähköntuotantoa ja toinen rivi öljyntuotantoa, niin [M1,2] [rivi 1, sarake 2] olisi se öljymäärä, joka käytetään sähköntuotantoon, ja [M2,1] [rivi 2, sarake 1] se määrä sähköä, joka käytetään öljyn tuottamiseen. Taulukon viimeinen sarake sisältää kunkin prosessin kokonaistuotoksen – niin-ja-niin monta terawattituntia sähköä, niin-ja-niin monta barrelia öljyä jne. Taulukon viimeinen rivi näyttää kunkin tuotteen muodostaman kokonaispanoksen, joka yhteensä on käytetty kaikissa prosesseissa. Ongelma on sen varmistaminen, että kunkin tuotteen suunniteltu kokonaistuotos on vähintään yhtä suuri kuin niiden suunniteltu kokonaiskäyttö. Alussa tiedossamme ovat kunkin prosessin tekniset ominaisuudet: yksi barreli öljyä tuottaa niin-ja-niin monta kilowattituntia sähköä. Tiedämme myös käytettävissämme olevat pääomahyödykkeet ja tuotantovälineet vuoden alussa. Meidän on nyt kohdennettava nämä eri tuotantoprosesseihin siten, että yllämainittuja rajoituksia noudatetaan.

Ongelma on suunnitelman tasapainottaminen. Matemaattisesti sanoen se merkitsee, että on ratkaistava suuri määrä samanaikaisia yhtälöitä – ehkäpä 10 miljoonaa kappaletta – jos aiomme kuvata suunnitelman kaikissa yksityiskohdissaan. Ongelman ratkaisu oli selvästi Gosplanin, Neuvostoliiton keskussuunnitteluviraston, ulottumattomissa, mutta me olemme esittäneet, että nykyisin ratkaisu on mahdollista löytää minuuteissa tai pahimmillaan tunneissa – vaatimatonta, jos sitä vertaa niihin tehtäviin, joita fyysikot ja meteorologit antavat tietokoneiden ratkaistavaksi. Keskeiset vaatimukset ovat (a) tehokkaat algoritmit ja datarakenteet, ja (b) nykyisen sukupolven supertietokoneet. Argumenttimme yksityiskohdat on kuvattu teoksessa Cockshott & Cottrell (2012) ja Cottrell & Cockshott (1993, 2011). Tätä vastoin Gosplan kykeni tasapainottamaan neuvostosuunnitelmat ainoastaan hyvin yleisellä tasolla, ja kuten Nove (1983, 1986) on esittänyt, tällainen ei milloinkaan ole riittävää johdonmukaisuuden varmistamiseksi siellä missä se on välttämätöntä, ts. yksittäisten tuotteiden tasolla.

Koko talouden kattavan suunnitelman tasapainottamisen lisäksi myös suunnitelman optimointi on tehtävä, joka vaatii huomattavaa laskentatehoa. Tavanomainen lähestymistapa on kohdella kysymystä lineaariohjelmoinnin ongelmana. Suunnittelijat määrittelevät halutun lopputuotoksen mittakaavan ja Simplex-menetelmää[21] käyttäen laskevat tuotantovälineiden kohdentamisen siten että, se maksimoi lopputuotoksen annetuissa rajoissa. Tämän lähestymistavan ongelma on, että simplex-menetelmään perustuvan algoritmin vaatima ratkaisuaika voi helposti kasvaa laskennan kohteena olevien teollisuudenalojen lukumäärän kuutiossa (tai enemmän). Olettakaamme, että optimoitava suunnitelma käsittää 100 000 erilaista tuotetta. Tällöin puhumme noin 1 000 000 000 000 000 tietokoneelle annettavasta komennosta ongelman ratkaisemiseksi. Vuonna 1960 käytössä olleella tietokoneella tällaisen ohjelman suorittaminen olisi vienyt 30 vuotta.[22] Neuvostosuunnittelijat tyytyivät pienempien lineaariohjelmointitehtävien ratkaisuun, joissa käsiteltiin vain joitakin satoja keskeisiä tuotteita. Tämänkokoisten ongelmien sisältämät yhtälöt olivat ratkaistavissa. Tässä piilee yksi Venäjän talouden vahvuuksista. Se suoriutui hyvin joistakin avainhankkeista kuten avaruusohjelmasta, jolle voitiin antaa etusija suunnitteluprosessissa. Mutta vielä tänäkään päivänä lännessä ei ole käytössä tietokonetehoa näiden tekniikoiden soveltamiseen laajemmassa mittakaavassa.

Toinen tämän kirjoittajista on kehittänyt vaihtoehtoisen algoritmin suunnitelman optimoimiseksi, joka perustuu keinoälyn tutkimuksen käsitteisiin ja joiden tietokonetehovaatimukset ovat huomattavasti pienempiä kuin lineaariohjelmoinnin. Teoksessa Cockshott (1990) kuvatun algoritmin ratkaisuaika kasvaa suhteessa vähemmän kuin optimoinnin kohteina olevien tuotteiden lukumäärän neliö, minkä ansiosta sen avulla voidaan ratkaista erittäin suuria kokonaisuuksia. Sitä on käytetty 4 000 teollisuudenalaa käsittävän mallitalouden suunnitelman optimoimiseen pöytätietokoneella (Sun 3) noin viidessä minuutissa. Toisin kuin Simplex, vaihtoehtoinen algoritmi ei takaa yleisen maksimin löytämistä – mutta eipä sitä takaa markkinamekanismikaan! Ei ole olemassa teknisiä syitä, miksi Yhdysvalloilla ei voisi olla täydellisesti suunniteltua talousjärjestelmää. Jokaisen työpaikan tietokoneet olisi kytketty yrityksen verkkoon, joka puolestaan olisi kytketty mantereenlaajuiseen supertietokoneiden verkostoon. Työpaikoilla laadittaisiin paikallisen tason taulukkolaskenta sen tuotantokapasiteetista ja raaka-ainevaatimuksista. Konehierarkian läpi kulkiessaan kysyntä ja tarjonta tasapainotetaan, ja suunnitelma voidaan laatia sen mukaisesti.

Tietokoneverkkoja käyttämällä keskenään kilpailevat taloustieteilijöiden ryhmät voisivat esitellä julkisuudessa vaihtoehtoisia, mantereenlaajuisia suunnitelmia, joista kukin johtaisi täystyöllisyyteen mutta jotka sisältäisivät eri painotuksia: julkisen liikenteen kehittäminen, lisäsijoitukset teollisuuteen, energiansäästöön tähtäävien toimenpiteiden toteuttaminen, asunto-olojen parantaminen jne. Ihmiset voisivat äänestää kansanäänestyksessä siitä, minkä näistä kehityssuunnitelmista vastaa parhaiten heidän mieltymyksiään voiden samalla luottaa siihen, että tarjolla olevien monien vaihtoehtojen kustannukset on selvitetty ja havaittu toteuttamiskelpoisiksi.

6. Johtopäätökset

Marxin kapitalismikritiikissä on kaksi pääpiirrettä: kapitalismi on epäoikeudenmukainen järjestelmä, joka perustuu työn riistoon, ja – vaikka se oli valtavan edistyksellinen sitä edeltäneisiin tuotantotapoihin nähden – se on myös tehoton. Tehottomuus saa sekä markkinoiden “anarkian” että järjestelmällisen työvoiman tuhlaamisen muodon. Olemme pyrkineet hahmottelemaan sellaisen sosialistisen yhteiskunnan pääpiirteet, joka kykenee vastaa näihin molempiin ongelmiin käyttämällä perustana marxilaista työarvoteoriaa. Esityksemme ovat toivoaksemme olleet rohkeita ja kiistanalaisia. Uskomme, että sosialistien on parempi olla rohkeita kuin varovaisia. Tällä tavoin esitettynä sosialistiset ideat esiintyvät selvemmin ja erottuvat muista. On myös syytä huomata, että rohkea tulojen uusjako, sellainen jota olemme ehdottaneet työsetelijärjestelmän avulla, hyödyttää paljon suurempaa ihmisjoukkoa kuin varovainen uusjako. Toivomme tehneemme selväksi, että työarvoteoria laajassa mielessä ymmärrettynä sisältää moraalisen periaatteen, jonka tukemana voidaan asettua markkinajärjestelmää vastaan. Jos tällaista periaatetta ei ole, sosialistit on tuomittu näpertelemään marginaalissa, mikä ei milloinkaan kykene sytyttämään niiden ihmisten intoa ja mielikuvitusta, joita nykyisen järjestelmän puitteissa sorretaan ja riistetään.

Alkuperäinen artikkeli Value, Markets and Socialism liitteineen on julkaistu täällä.

Viitteet

[a] Alkutekstin käsite commonwealth on suomennettu tasavallaksi. Suom. huom.

[1] Monet tässä esitetyistä ideoista on käsitelty perusteellisemmin julkaisemassamme kirjassa Uusi sosialismi (2012).

[2] Hyvä aiheeseen liittyvä käsittely löytyy teoksesta Stone 1987 (luku 6).

[3] Macready 96.

[4] Toinen esimerkki ks. Prosser 96.

[5] “Se että oliot ulkonaisesti esiintyvät usein nurinkurisessa muodossa, on jokseenkin kaikissa tieteissä tunnettua, kansantaloustiedettä lukuunottamatta.” (Marx, 1974, s. 481).

[6] “Sitä vastoin maalais-patriarkaalisessa teollisuudessa, missä kehrääjä ja kutoja olivat saman katon alla ja perheen naispuoliset jäsenet kehräsivät ja miehet kutoivat vaikkapa perheen omiksi tarpeiksi, olivat lanka ja liinakangas yhteiskunnallisia tuotteita, kehrääminen ja kutominen yhteiskunnallista työtä perheen rajojen puitteissa. Niiden yhteiskunnallinen luonne ei kuitenkaan perustunut siihen, että lanka olisi yleisenä vastikkeena vaihtunut liinakankaaseen yleisenä vastikkeena tai molemmat olisivat vaihtuneet toisiinsa saman yleisen työajan yhtä pätevinä ja yhtä käypinä ilmauksina.” (Marx 1979a, s. 21.) Hyvä analyysi aiheesta myös teoksessa Delphy (1984).

[7] Marxin kuoleman jälkeen julkaistu Pääoman III niteessä Marx teki tähän varauksen sanomalla, että kapitalistisessa taloudessa toimivat “tuotantohinnat”. Näihin hintoihin liittyy se, että pääomaintensiiviset tuotteet myydään niiden arvoa korkeammasta hinnasta. Tuotantohintateoriaa kehitti edelleen uusricardolainen taloustieteilijä Sraffa (1960), ja monet Marxin arvostelijat ovat käyttäneet sitä yrittäessään kumota hänen analyysinsa riistosta (Steedman 1977). Tuotantohintateorian lähtökohtana on oletus samasta voiton suhdeluvusta eri teollisuudenaloilla. Farjoun ja Machover (1983) ovat osoittaneet, että empiirisesti mainittu oletus ei pidä paikkaansa ja että Pääoman I niteen kuvaaman työarvoteorian ennustukset vastaavat todellisuutta paremmin.

[8] Senaattori A. Gore, Scientific American, September 1991.

[9] Ks. esim. Hayek 1945 and 1955.

[b] ENIAC ja Colossus ovat varhaisia sähkökäyttöisiä tietokoneita 1940-luvulta. Suom. huom.

[c] Tästä käännöksestä liite on jätetty pois. Asian teknisestä puolesta kiinnostuneet voivat tutustua liitteeseen alkuperäisen kirjoituksen ohessa alkukielellä. Suom. huom.

[d] Nimitys ”navigaattorit” (navigators) viittaa työläisiin, jotka osallistuivat suurten rakennushankkeiden kuten kanavien (navigations) ja rautateiden rakentamiseen. Suom. huom.

[e] Robert Stephenson ja Isambard Kingdom Brunel olivat brittiläisiä rautatieinsinöörejä, joiden panos Iso-Britannian rautatieverkoston ja höyryvetureiden rakentamiselle oli keskeinen. Suom. huom.

[10] Karl Rodbertus oli vaikutusvaltainen sosialistinen teoreetikko 1800-luvulla, joka Ferdinand Lassallen ohella kuului “valtiososialismin” perustajiin.

[11] Valtaan päästyään “uudistajat” seuraavat tuttua hintojenkorotuspolitiikkaa, jota palkkojen nousu ei kompensoi.

[12] “Nämä mykät toimijat (koneet) ovat aina pienemmän työmäärän tuote kuin se työmäärä, jonka ne syrjäyttävät, jopa silloin kuin niiden rahallinen arvo on sama.” (Ricardo, 1 luku, 40.)

[13] Yllä olevan Pääoma-sitaatin ohella Gothan ohjelman arvostelu sisältää puheena olevan ajatuksen varsin selvässä muodossa:

“[K]ukin erillinen tuottaja saa yhteiskunnalta – näiden vähennysten jälkeen – takaisin täsmälleen niin paljon, kuin hän sille antaa. Se, minkä hän on sille antanut, muodostaa hänen yksilöllisen työosuutensa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen. Hän saa yhteiskunnalta kuitin siitä, että hän on suorittanut niin ja niin paljon työtä (sen jälkeen kun hänen työstään on vähennetty yhteiskunnalliseen varantoon menevä osa), ja esittämällä tämän kuitin hän saa yhteiskunnan varastosta kulutushyödykkeitä aivan yhtä suuren työmäärän arvosta. Sen työmäärän, jonka hän on tietyssä muodossa antanut yhteiskunnalle, hän saa takaisin toisessa muodossa.” (Marx 1979b, 536).

[f] Terence Hutchinson on englantilainen taloustieteilijä, joka on kirjoittanut paljon taloudellisesta aatehistoriasta. Suom. huom.

[14] Marx arvostelee Proudhonin kaavailuja teoksessaan Filosofian kurjuus (1978), ja käsittelee John Gray’ta teoksessaan Poliitisen taloustieteen arvostelua, kun puolestaan Engels arvioi Rodbertusin esittämän version esipuheessaan vuonna 1884 julkaistun Filosofian kurjuuden ensimmäiseen saksankieliseen painokseen (Marx 1963). Marxin vuoden 1847 ja Engelsin vuoden 1884 välisissä kirjoituksissa tällaisia esityksiä arvostellaan järjestelmällisesti.

[15] Teoksessaan Yhteiskunnallinen vallankumous (1906, 158-160) Kautsky tarjoaa lyhyen ja jokseenkin epämääräisen “arvolain” käsittelyn, jossa klassisen marxilaisuuden teesit yhdistyvät sen kanssa kummallisen ristiriitaisiin lausuntoihin rahan tarpeellisuudesta. Myöhemmässä teoksessaan Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma (1925, 307-318) Marxin ja Engelsin muotoilut on pudotettu pois ja otettu tilalle yleisen tason perusteluja rahan ja hintojen välttämättömyyden puolesta. Argumentti näkyisi olevan jonkin verran velkaa “työrahan kritiikille”, jota olemme jo käsitelleet; se pohjautuu myös ajatukseen siitä, että työsisältöjen mittaaminen ei ole käytännössä mahdollista – sitä “ei laajin ja täydellisinkään tilasto voisi suorittaa” (emt., 314).

[16] “Jokaisen kansakunnan vuotuinen työ on se varanto, joka alun perin antaa sille kaikki elämän välttämättömyydet jotka se vuosittain kuluttaa, ja joka aika koostuu joko työn välittömästä tuotteesta tai siitä tuotteesta, joka sen avulla on ostettu muilta kansakunnilta.” Adam Smith.

[17] “Kuvauksen mukaisessa [ts. kapitalistisessa] sosiaalivaltiossa ihmiset eivät tuota työntekijöiden vaan omistajien tarpeiden tyydyttämiseksi; toisin sanoen, he tuottavat niille, jotka omistavat.” (Rodbertus 1904, 161.)

[18] Normaalin käytännön mukaisesti jollakin liiketoiminnan alalla toimivat yrittäjät päättävät tuotteensa myyntihinnan laskemalla rahamääräisesti yhteen palkka- ja raaka-ainekustannukset ja lisäävät siihen “normaalin” voiton. Raaka-aineiden hinnat voidaan selvittää kauppaluetteloista, ja palkkataso selviää selaamalla paikallislehtien työpaikkatarjouksia. Vastaavat työaikaan perustuvat laskelmat ovat periaatteessa tätäkin yksinkertaisempia. Jos saatavilla on luetteloita, joissa kerrotaan, kuinka paljon työtä on käytetty kuhunkin raaka-aineeseen, niin on ainoastaan tarpeen laskea nämä välillisestä työstä johtuvat kustannukset välittömästi käytetyn työn määrään. Tähän ei tarvita sellaista teknologiaa, joka Marxin aikoihin ei olisi ollut saatavilla – tilikirjat, paperille painetut luettelot ja aritmetiikan hallitsevat toimistovirkailijat olisivat riittäneet. Nykyisin voitaisiin tietenkin käyttää verkottuneita tietokoneita, joiden avulla luettelot julkaistaisiin internetissä ja niitä päivitettäisiin päivittäin. Tällaiseen tarvittavista tietokoneista ks. Cockshott and Cottrell (1989).

[19] Tämä tarkoittaa, että sosialististen vähittäismarkkinoiden tavoitteen tulisi olla toiminta nollatulosperiaatteella, ilman voittoja tai tappioita; alennuksella myydyt tavarat tasapainottavat korotetulla hinnalla myydyt.

[20] Argumentin pitempi esitys teoksissa Cockshott (1990), Cockshott & Cottrell (1989, 2012).

[21] Ks. Bland (1981).

[22] Mainitsemme 1960-luvulta peräisin olevan tietokoneet tässä yhteydessä, koska Neuvostoliiton taloussuunnittelijoiden saatavilla olevat keskustietokoneet perustuivat suurimmaksi osaksi saman aikakauden länsimaisiin tietokoneisiin.

Lähteet

Bland, R. 1981. ‘The allocation of resources by linear programming’, Scientific American, June.

Chaitin, G. J. 1982. ‘Algorithmic information theory’, In Encyclopedia of Statistical Sciences, vol. 1. New York: Wiley, pp. 38-41.

Cockshott, W. P. 1990. ‘Application of artificial intelligence techniques to economic planning’, Future Computer Systems, vol. 2, no. 4, pp. 429-43.

Cockshott, W. P. and Cottrell, A. 1989. ‘Labour value and socialist economic calculation’, Economy and Society , vol. 18, February, pp. 71-99.

Cockshott, W. P. and Cottrell, A. 2012. Uusi sosialismi. Tampere: Sosialismi.net.

Cottrell, A. and Cockshott, W. P. 1993. ‘Calculation, complexity and planning: the socialist calculation debate once again’, Review of Political Economy , vol. 5, no. 2, pp. 73-112.

Cottrell, A. and Cockshott, W. P. 18.8.2011. Sosialistinen suunnittelu Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Revalvaatio. Katsottu 6.1.2013.

Delphy, C. 1984. Close to Home: A Materialist Analysis of Women’s Oppression. Hutchinson.

Farjoun, E. and Machover, M. 1983. Laws of Chaos. London: Verso.

Hayek, F. A. 1945. ‘The use of knowledge in society’, American Economic Review, vol. 35, pp. 519-30.

Hayek, F. A. 1955. The Counter-Revolution of Science. New York: The Free Press.

Hoare, C. A. R. 1978. ‘Communicating Sequential Processes’, Comm. ACM, Vol 21, pp 666-677.

Hutchison, T. W. 1981. The politics and philosophy of economics: Marxians, Keynesians and Austrians. New York: New York University Press.

Kautsky, K. 1906. Yhteiskunnallinen vallankumous. Rauma: Osuuskunta Kehitys.

Kautsky, K. 1925. Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta.

Laibman, D. 1992. ‘Market and plan: the evolution of socialist social structures in history and theory’, Science & Society, vol. 56, no. 1, pp. 60-91.

Macready, W. and Siapas, A.G., Kauffman, S. A. 1996. `Criticality and parallelism in combinatorial optimisation’, Science Vol 271, 5 Jan 1996, pp56-58.

Marx, K. 1963. The poverty of philosophy, New York: International Publishers.

Marx, K., 1974. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen nide. Moskova: Kustannusliike Edistys. (Julkaistu ensi kerran 1864).

Marx, K. 1978. Filosofian kurjuus. Teoksessa Marx & Engels valitut teokset II, 149-279. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, K. 1979a. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Teoksessa Marx & Engels valitut teokset IV, 5-185. Moskova: Kustannusliike Edistys. (Julkaistu ensi kerran 1859.)

Marx, K. 1979b. Gothan ohjelman arvostelua. Teoksessa Marx & Engels valitut teokset V, 525-551. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, K. 1971a. Capital, A Critique of Political Economy , Volume III, Moscow: Progress Publishers (first published 1894).

Moseley, F. 1991. The Falling Rate of Profit in the Postwar United States Economy, New York: Macmillan.

Nove, A. 1983. The Economics of Feasible Socialism, London: George Allen and Unwin.

Nove, A. 1986. The Soviet Economic System, third edition, Boston: Unwin Hyman.

Prosser, P. 1996. ‘An empirical study of phase transitions in binary constraint satisfaction models’, Artificial Intelligence, Vol 81, Nos 1..2, March 1996, pp81-109.

Rodbertus, K. 1904. Das Kapital, Paris: Griard and Brière.

Smith, A. 1937. The Wealth of Nations, New York: The Modern Library (first published 1776).

Sraffa, P. 1960. Production of Commodities by Means of Commodities, Cambridge: Cambridge University Press.

Steedman, I. 1977. Marx after Sraffa, London: New Left Books.

Stone, H. 1987. High Performance Computer Architecture, Addison Wesley.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

2 kommenttia
Kommentoi »

  1. […] niin lukekoot Paul Cockshottin kirjan “uusi sosialismi”, tai vaikkapa vain tämän tai tämän […]

  2. Tieteellisen sosialismin, kuten soveltavan tieteen yleensäkin, tehtävänä on myös jossain määrin hahmotella tai ennustaa tulevaisuutta jotta reaalista suunnittelua ja tieteellistä keskustelua voidaan suunnata olennaisiin asioihin.
    Itse lainalaisuuksien ja tosiasioiden hahmottaminen on kuitenkin tieteen ominta aluetta.

    Itse pitäisin yhtenä selvänä tosiasiana sitä että tulevaisuuden ihanneyhteiskunta, tai sosialismi, kuten sitä haluamme nimittää, tulee rakentumaan ja kehittymään kapitalistisen markkinatalouden todellisuudessa.
    Uskoisin että moderni tietotekniikka tulee antamaan klassiselle suunnitelmataloudelle lisää elinvoimaa. Ja toimivathan maailman suurimmat yksityiset kapitalistiset yrityksetkin, kuten Sony, Exxon, Toytota ym sisäisesti täysin puhtaassa suunnitelmataloudessa. Niiden sisäisessä taloudessa ei ole markkinatalouden häivääkään. Markkinat ovat niille puhtaasti ulkoinen realiteetti.
    Tulevaisuuden sosialismissa markkinoilla on luultavasti suurin merkitys tuotteiden laadun takaamisessa, kilpailussa erilaisten yleensä yhteiskunnallisesti omistettujen yrityksien välillä. Yhteiskunnallisestikin omistettu yritys jonka tuotteita ei kukaan halua tai osta tai ota vastaan edes ilmaiseksi (rahattomassa jakelussa) joutuu “menemään itseensä”.

    Sosialismin peruskysymys mielestäni on kuitenkin sivistys, valistus ja demokratia.
    Omistajien valta muiden ihmisten yli on yhtä arkaainen ja mieletön järjestelmä kuin äsken keskustelemamme kuninkaidenkin valta.
    Siksi sivistyneiden ihmisten yhteiskunnan resurssien demokraattinen allokointi erilaisten järkevien kriteerien perusteella on ydinkysymys.
    Vaikka kysymyksessä on maailman omistajien vallan lakkauttaminen, ts yksityisomistuksen lakkauttaminen, on yksityisomistuksen lakkauttaminen siinä vain mitättömän pieni osanen.
    Ja yksityisomistuksen lakkauttaminen ilman resurssien demokraattista allokointia erilaisten järkevien kriteerien perusteella on osoittautunut hyödyttömäksi ja jopa haitalliseksi omalla työllään elävien näkökulmasta.

    Siksi tuon kansan sivistys ja valistus, yhteiskunnallisen ajattelun ja medioiden valloittaminen on ihmiskunnan tulevaisuuden, siis sosialismin rakentamisen ydinkysymys.

    Syy miksi sosialistit ovat tosiasiassa menettäneet asemiaan kuninkaallisten ja maailman omistajien asiamiehille on siinä että tähän asti meillä ei ole ollut esittää parempaa vaihtoehtoa.

    Mutta nyt, 2013, verrattuna vuoteen 1991, meillä alkaa olemaan esittää parempia ja realistisia ja uskottavia vaihtoehtoja nykymenolle.
    Aivan vain esimerkkeinä: nykyisten valtioiden velkojen mitätöinti ja yleismaailmallinen aseistariisunta ja ihmisoikeuksien edistäminen kaikkialla ja aina alkavat olla painavia sanoja joihin porvareilla ei ole muuta kuin änkytettävää vastauksiksi.

    Mikko

Kommentoi