Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 3/3

17.12.2012 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine & Miika Salo
Kuva: Wonder Pixels: Hate Socialism? Get off the road! (CC-lisenssi)

getofftheroad2

Sosialismin talousjärjestelmää käsittelevässä kirjoitussarjassa on viimein päästy osaan, jossa monien alustavien näkökohtien käsittelyn jälkeen siirrytään “itse asiaan”. Sarjan aiemmissa osissa on arvosteltu muita sosialistisia malleja (sanan väljässä merkityksessä) ja ajattelijoita sekä pyritty osoittamaan, mikä missäkin näkemyksessä ei ole vaikuttanut toimivalta. Käsitellyt mallit ovat saattaneet kärsiä kunnianhimon puutteesta, epärealistisesta uskosta teknologian mahdollisuuksiin tai “kommunistiseen yltäkylläisyyteen”, tai vain silkasta epämääräisyydestä. Aloitamme kirjoitussarjan tämän osan perustelemalla vielä kerran, miksi marxilaisessa perinteessä laajalti vallitsevasta laiskasta “utopismin” kritiikistä tulisi jossain määrin luopua.

(Lue myös sarjan osat 1 ja 2.)

Tässä artikkelissa pyrimme osoittamaan, että toisin kuin monet epäilevät, miljoonia erilaisia tuotteita valmistavan talouden keskitetty suunnittelu on mahdollista nykyaikaisen tietotekniikan ja tietoverkkojen avulla. Aluksi vedämme vielä kerran yhteen perinteisiä marxilaisuudessa vallitsevia näkemyksiä sosialistisen yhteiskunnan hahmottelusta ja niiden sisältämästä mielestämme haitallisesta “utopismin” kritiikistä. Pyrimme vakuuttamaan lukijan siitä, että sosialistisen yhteiskunnan alustava mallintaminen ei ole “utopismia” tai “tuulentupien rakentamista” vaan keskeinen, jopa ratkaiseva tekijä mietittäessä tavoitteenasettelua nykyhetkessä. Tämän jälkeen siirrymme käsittelemään suunnitelmatalouden toteuttamisen teknisiä edellytyksiä ja kuvaamme niiden keskeiset piirteet sekä tuotannon että kulutuksen näkökulmasta. Lopuksi vertailemme keskussuunnitteluun perustuvaa mallia vasemmistossa laajemmin – joskin myös epämääräisemmin – kannatettuun markkinasosialismiin.

I Keskustelun lähtökohdat

Aluksi

SDP:n entinen pääsihteeri Ulpu Iivari oli 17. huhtikuuta mukana Yleisradion Aamu-TV:n Jälkipörssi-osiossa, jossa kommentoitiin mm. Björn Wahlroosin keväällä ilmestynyttä kirjaa Markkinat ja demokratia. Iivari arvosteli kirjaa sanoen mm., että “aina jos joku esittää tällaisia selkeitä, tehokkaita kokonaisratkaisuja, niin mussa kyllä herää tietty varauksellisuus. Historia todistaa, että ne ovat kaikki johtaneet aika huonoihin tuloksiin”. Minuuttia myöhemmin Iivari oli kuitenkin valmis lausumaan, että “Yleensähän on tapahtunut niin, että kun markkinatalous pääsee kehittymään jossakin kehittyvässä maassa, niin se on alkanut tuottaa myös demokratiaa”. Ellei tässä väitteessä – “ensin markkinatalous, sitten demokratia” – joka hyvin sopii yhteiskuntapoliittiseksi ohjenuoraksi, ole kyse “selkeästä, tehokkaasta kokonaisratkaisusta”, jollaisia hän vähän aiemmin arvosteli, niin missä sitten on?

Iivari hyökkäsi yksinkertaisia ja “selkeitä” malleja vastaan, mutta mikä tahansa mielekäs laajempi poliittinen tavoitteenasettelu vaatii jonkunlaisen mallin siitä, miten esitetyt muutokset vaikuttaisivat kokonaisuuteen.[1] Julkista keskustelua varten on lisäksi välttämätöntä, että yksinkertaistetaan kokonaisuuden ja muutosehdotusten sekä niiden vaikutusten kuvausta. Näin mikä tahansa tiivis esitys vaihtoehtoisesta politiikasta on aina altis syytöksille siitä, että kyseessä on mutkat suoriksi vetävä yksinkertaistus, joka ei ota huomioon asioiden monitahoisuutta. Pidemmät kuvaukset arvatenkin tuomittaisiin liian jäykkinä ja yksityiskohtaisina, niissä kun ei oteta huomioon sitä, että asiat ovat jatkuvassa muutoksessa ja niin edelleen.

Iivarin omalla puolueella tällainen yksinkertaistus, jolla se esiintyy julkisuudessa, on nykyisin “sopimusyhteiskunta”, “oikeudenmukainen markkinatalous” tai jokin muu fraasi, jolla tarkoitetaan jonkinlaista markkinoiden ja sääntelyn yhdistelmää – “selkeää” ratkaisua, jossa ei tällä tasolla ole kovin montaa liikkuvaa osaa.[2] Muita “selkeitä” mutta siitä huolimatta eri tahoilla laajalti kannatettuja malleja ovat esimerkiksi kilpailu, mahdollisimman vapaa markkinamekanismi tai ihmisten vastuu omasta itsestään. Näitä toistellaan julkisuudessa jatkuvasti.

Vaikka “markkinat ja demokratia” mahtuvat muutamaan sanaan, on niiden sisältämä yhteiskunnallinen ohjelma kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Keskussuunnittelu ei ole sen “selkeämpi, tehokaampi kokonaisratkaisu” kuin edellisetkään, eikä sitä voi siltä pohjalta arvostella. Niinpä Iivarin heitto kaikkia “selkeitä” malleja vastaan onkin vain laiskaa konservatismia. Mistä tahansa monimutkaisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä tehdään yleensä – oli se sitten hyvä tai huono asia – enemmän tai vähemmän pelkistetty versio, jonka avulla siitä keskustellaan ja jolla omat poliittiset painotukset tuodaan esiin. Iivari osoittaa lähinnä tekopyhyyttä arvostellessaan “selkeitä” ratkaisuja silloin kun vastustaa niitä, mutta on silti valmis allekirjoittamaan markkinatalouden ja demokratian syy-seuraus -suhteen, sillä sitä hän itse kannattaa[3].

Utopismia vai tavoitteenasettelua

Erilaisten “mallien” tarjoilu on siis omiaan herättämään tietynlaista vastarintaa – eikä vähiten sosialistisen työväenliikkeen piirissä, jossa “utopismilla” on huono kaiku. Käsitteellä on perinteisesti tarkoitettu kahta asiaa. Yhtäältä sillä viitataan Marxia ja Engelsiä edeltäneiden sosialistien pyrkimyksiin hahmotella “täydellisen yhteiskunnan” pohjapiirustusta, jota voidaan alkaa toteuttaa aluksi pienehkön ihmisjoukon muodostamissa kommuuneissa ja joista malli sitten ylivertaisuutensa vuoksi leviäisi laajemmalle. Näin ajattelivat omista malleistaan esimerkiksi Robert Owen ja Charles Fourier.[4] Varsinkin Fourier laati pienimpiinkin yksityiskohtiin meneviä sääntöjä ihanneyhteisöjen (falansterien) toimivuuden takaamiseksi.

“Fourier oli, kuten Owenkin, yhteisöjenrakentaja, joka uskoi, että hänen oli tarvis vain tuoda suunnitelmansa ihmisten saataville, ja riittävä määrä suostuttelua ja toistoa riittäisi tekemään niistä vastustamattoman houkutuksen, jos ihmiset vain saataisiin kuuntelemaan.” (Cole 1962, 70.)

“Yhteiskunnallisen toiminnan tilalle täytyy tulla heidän [kriittis-utooppisten sosialistien] henkilökohtainen keksivä toimintansa, vapautuksen historiallisten edellytysten tilalle mielikuvitukselliset edellytykset, proletariaatin vähitellen tapahtuvan luokaksi järjestymisen tilalle heidän keksimällä keksimänsä yhteiskuntajärjestys. Tuleva maailmanhistoria hupenee heillä heidän yhteiskuntasuunnitelmiensa propagandaksi ja niiden käytännölliseksi toteuttamiseksi.” (Marx & Engels 1978, 367.)

1900-luvun alussa “utopiasosialistien” aatteilla oli kannatusta suomalaisessakin työväenliikkeessä, kun mm. Matti Kurikan johdolla perustettiin ihanneyhteisö Sointula Kanadan rannikolla sijaitsevaan Malkosaareen (Malcolm Island). (Hautamäki 1967; Peltoniemi 1985, 41-62.)

Toisaalta utopismista on puhuttu – vähätellen tai tuomiten – myös silloin, kun on hahmoteltu tulevaisuuden yhteiskunnan pääpiirteitä liittämättä siihen kuitenkaan siirtokuntien tapaisia konkreettisia hankkeita.

1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä toisen internationaalin vasemmisto-, keskusta- ja oikeistovirtaukset omaksuivat kaikki sen käsityksen, että sosialismi seuraa jollakin tavalla väistämättä kapitalismin omasta kehityksestä, ja sitä myöten siirtokuntautopismikin vähitellen väistyi. Karl Kautsky lienee toisen internationaalin tunnetuin edustaja näiltä osin. Hänen mukaansa “tulevaisuudenvaltion” suunnitelmaa

“täytyi todellakin pitää uuden yhteiskunnan välttämättömänä perusehtona, niin kauan kun ei tunnettu yhteiskunnallisen kehityksen lakeja ja uskottiin, että yhteiskuntamuotoja voi rakennella mielensä mukaan kuten taloja.” (Kautsky 2011, 140. Kursiivi JL/MS.)

Yhteiskunnallisen kehityksen lakien tuntemisesta seurasi, ettei “tulevaisuudenvaltion” rakennetta tarvinnut sen kummemmin miettiä.

“Lakkaamaton taloudellinen kehitys saattaa luonnonlain välttämättömyydellä kapitalistisen tuotantotavan vararikkoon. Uuden yhteiskuntamuodon luominen vallitsevan sijaan ei ole enää ainoastaan toivottava, vaan se on tullut välttämättömäksi. […] [S]e, joka on todistettu välttämättömäksi, ei ole todistettu ainoastaan mahdolliseksi, vaan samalla myös ainoaksi mahdolliseksi.” (Emt., 143-144.)

“Näemme siis, että yhteiskuntamuodot syntyvät toisella tavalla kuin rakennukset. Edeltäpäin laaditut suunnitelmat eivät pidä näitä rakentaessa paikkaansa. Jos tästä tiedosta huolimatta nykyjään vielä tahdotaan laatia ‘positiivisia ehdotuksia’ ”tulevaisuudenvaltion” rakentamista varten, niin se on melkein yhtä hyödyllistä ja syvämielistä, kuin entisaikaan olisi ollut esim. tulevan sodan historian kirjoittaminen.” (Emt., 147.)

On huomattavaa, että toisen internationaalin “keskustaa” edustavan Kautskyn ohella myös vasemmistosuuntausta edustavan Rosa Luxemburgin käsityskanta oli näiltä osin samankaltainen, vaikka hänen poliittiset painotuksensa olivatkin selvästi erilaiset. Siinä missä Kautsky painotti kärsivällisyyttä ja sen odottamista, että historian lainmukaisuudet toteutuvat sosiaalidemokraattien hitaasti mutta varmasti kasvavan vaalikannatuksen muodossa, painotti Luxemburg vallankumouksen aktiivisen tekijän, työväenliikkeen ja -puolueen sekä sosialistisen tietoisuuden roolia. Siitä huolimatta Luxemburg kannatti innokkaasti “taloudellista välttämättömyyttä”, ja puolueen tehtävä olisi lähinnä osoittaa työläisjoukoille tämä välttämättömyys.

“Sosiaalidemokratia ei näe tietä päämääräänsä sen enempää vähemmistön voitokkaassa väkivallassa kuin enemmistön lukumääräisessä ylivoimassa, vaan taloudellisessa välttämättömyydessä – ja tämän välttämättömyyden tajuamisessa – joka johtaa kansanjoukot kumoamaan kapitalismin.” (Luxemburg 2010, 55.)

Oikeistosuuntausta kannattaneen Eduard Bernsteinin ajattelua voidaan myös tulkita väistämättömyysoletuksen valossa. Päiväkohtaisiin reformeihin keskittymisellä ja tulevaisuuden sosialismilla ei tällöin ole mitään ristiriitaa keskenään – sosialismihan seuraisi kapitalismin kehityksestä joka tapauksessa, jos on seuratakseen.[5]

“Entä lopullinen päämäärä? Niin, se pysyy vain lopullisena päämääränä. »Työväenluokan päämääränä . . . ei ole minkäänlaisten valmiitten tuulentupien toteuttaminen kansanpäätöksien kautta. Se tietää itsellänsä olevan monta taistelua taisteltavana saavuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla myös tuon korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen yhteiskunta oman taloudellisen kehityksensä kautta vastustaa, se tietää, että sen tuota samaa tarkoitusta varten on kulkeminen läpi kokonaisen jonon historiallisia kehitysasteita, joiden kestäessä sekä ihmiset että asianhaarat kokonaan voivat muuttua. Sillä ei ole mitään aatteita toteutettavina, sen on vain asettaminen vapauteen ne uuden yhteiskunnan elimet, jotka jo ovat kehittyneet kukistuvan bourgeoisiyhteiskunnan helmassa.» Siten sanoo Marx »Der Bürgerkrieg in Frankreich» nimisessä teoksessaan.” (Bernstein 2012, 272.)

Kun siis nykyisin keskustellaan utopismista, ei sillä juurikaan tarkoiteta yhteisöjen perustamista ja siihen liittynyttä utopismia,[6] vaan enimmäkseen sillä arvostellaan tavoitteena olevan sosialistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteiden ja – jos niin halutaan sanoa – mallin pohdiskelua.

Tämänkaltaiseen utopismiin melkein yksinomaan arvostelevasti suhtautuvassa keskustelussa ei silti useinkaan näe mainittavan sitä lähtökohtaa, joka toiselta internationaalilta periytyi Venäjän vallankumoukselle ja sitä kautta kansainvälisen kommunistisen liikkeen valtavirralle. Tämä lähtökohta oli luottamus historian lainmukaisuuden väistämättömään toteutumiseen ja sosialistisen vallankumouksen välttämättömyyteen.

Sittemmin kapitalismin kiertämättömään häviöön uskovien joukko on harvennut muun muassa Antonio Gramscin ajattelun omaksumisen (tai vallankumouksen ajatuksesta kokonaan luopumisen) myötä, mutta siltikin sanomaksi jää usein vain, että asioiden kulku on osoittautunut monimutkaisemmaksi kuin Marx oletti, tai muuta vastaavaa. Sosialistisen tai kommunistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteita ei haluta käsitellä – se tuomitaan klassikkoja seuraten utopismina – mutta ainakin Leniniin pohjautuvat suuntaukset sosialistisessa työväenliikkeessä joutuvat tämän vuoksi outoon tilanteeseen: toisaalta esitetään kritiikkiä kapitalistisen tuotantotavan anarkiasta ja annetaan näin vähintäänkin ymmärtää, että sosialismi lakkauttaa tämän anarkian, mutta toisaalta suunnitelmatalouden käytännön mahdollisuuksien, mahdollisuuksien rajojen ja tällaisen talousjärjestelmän toimintamekanismien pohdiskelu sivutetaan turhana haihatteluna.[7]

Teoreettiselta näyttävän torjunnan takana on kuitenkin kyvyttömyys käsitellä sosialismia muuten kuin poliittisesti (“työväenvalta”) ja filosofisesti (“kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä”). Jos ei voida – niinkuin ei mielestämme voida – nojautua siihen, että “historiallisen kehityksen lainmukaisuudet” asettavat kuin itsestään tarkat ja helposti todettavat rajat sille, miten tuotteiden valmistus ja jakelu sosialismissa järjestetään (tai voidaan järjestää), niin sekä mahdollisuuksia että mahdollisuuksien rajoja tulisi miettiä nykyistä tarkemmin.

Utopismin tuomitseminen: käytännön esimerkki

Kalevi Sorsa -säätiön Marx-keskustelutilaisuudessa huhtikuun puolivälissä tuntui pitkälti vallitsevan yllä kuvatun kaltainen utopismin tuomitseva “filosofinen” henki, joka tyytyi vain alleviivaamaan kapitalismin tarjoamia poliittisia mahdollisuuksia sekä yksittäisiä näkökohtia, joita Marxia lukemalla voi löytää – näin ainakin jos Tiedonantajan tilaisuudesta julkaisemaan aukeaman mittaiseen raporttiin on uskominen. Tilaisuudessa käsiteltiin Terry Eagletonin kirjaa Miksi Marx oli oikeassa (Like 2012), ja suomennokseen jälkisanat kirjoittanut Tuomas Nevanlinna alleviivasi puheenvuorossaan Marxin kritiikkiä oman aikansa utopiasosialisteja kohtaan.

“[O]n analysoitava kapitalismin luonnetta ja dynamiikkaa ja kartoitettava, mitä mahdollisuuksia kapitalismi tarjoaa”, Nevanlinna sanoi. “Marx ei hahmottele mitään valmiita yhteiskunnallisia malleja vaan ennemminkin esittää erilaisia alkuvaiheen reformeja tai yleisluontoisia mainintoja siitä, mitä uusia yhdessä olemisen periaatteita kommunismi voisi tarjota.” (TA 13.4.2012)

Kyseessä on tuttu litania, jolla pyritään torjumaan “[neuvostoliittolainen] käsitys kommunismista jonkinlaisena insinööritieteenä, teknokraattisena sosialismina” (emt.) Tämä on historiallista taustaa vasten ehkä ymmärrettävää, mutta on vaikea silti nähdä, miksi “teknokraattinen insinööritiede” tulisi hylätä kokonaisuudessaan pelkän poliittisen tahdon hyväksi.[8] On tietysti päivänselvää, että “teknokraattinen insinööritiede” ei ratkaise sosialismin tai kommunismin toteuttamisen ongelmaa, mutta eikö yhtä päivänselvää ole, ettei sitä ratkaise filosofinen pohdiskelu vieraantumisesta tai poliittisten mahdollisuuksien “kartoittamisesta”?

Ja vaikka kukaan ei “teknokraattista insinööritiedettä” sinänsä julistaisikaan tarpeettomaksi ja vahingolliseksi, niin käytävän keskustelun kokonaisuus puhuu omaa, varsin selvää kieltään: siinä missä “mahdollisuuksien kartoittamista” ja filosofista pohdiskelua kyllä riittää, suunnitelmatalouden toimintaperiaatteista tai erilaisista suunnittelumenetelmistä ei kuule juuri missään.

Sosialistinen liike tarvitsee lisää “teknokraattista insinööritiedettä”, sillä pelkkä vallankumouksen poliittisten mahdollisuuksien kartoittaminen – jota sosialismikeskustelu käytännössä melkein kokonaan on – ei riitä. Voi olla, että poliittinen asialista  (“täysi tuki lakkolaisille”, “leipää kansalle”) riittää vallankumouksen toteuttamiseen. Jos kuitenkin pidetään kiinni siitä Marxin kannattamasta ajatuksesta, että yhteiskunnallinen tuotanto tulisi kapitalistisen tuotannon anarkiasta eroon pääsemiseksi suunnitella tietoisesti koko yhteiskunnan mitassa, niin vallankumouksen jälkeiselle ajalle “kapitalismin mahdollisuuksien kartoittaminen” tarjoaa hyvin vähän.

Vallankumouksen jälkeiseltä hallitukselta tulisi vaatia vähän muutakin kuin vain pelkkää kykyä poliittiseen tahdonmuodostukseen, sillä muuten jäädään nykyisyyden vangeiksi samaan tapaan kuin nykyäänkin ne entiset kommunistit, jotka vannovat markkinoiden sääntelyn tai “valjastamisen” nimiin, koska suunnitelmataloutta ei pidetä mahdollisena. (Tai sitten suunnitelmatalous määritellään uudelleen markkinoiden sääntelyksi tms.) Jos sosialismi ei ole pelkkää kapitalismin lakkauttamista, niin mitä se on? Näiden mahdollisuuksien kartoittaminen olisi myös olennaista, mutta jälleen kerran näyttää olevan helpompi vetäytyä sen taakse, että Marx ei halunnut kirjoittaa reseptejä tulevaisuuden keittiöihin.

Sosialismin konkreettista pohdintaa: esimerkki

Yhtenä mahdollisena aihepiirinä, jota olisi syytä tutkia ja jonka tutkiminen ei suinkaan ole mitään pakkopaitojen valmistamista tulevaisuutta varten, on se vanha kysymys, miten tuotteiden jakelu hoidetaan sosialistisessa yhteiskunnassa. Periaatteellisia mahdollisuuksia ei loppujen lopuksi ole kovin monta, kun puhutaan siitä, millä perustein ihmiset voivat saada kulutushyödykkeitä.

  1. Rajoitetaan saatavien kulutushyödykkeiden määrää ja laatua.
  2. Rajoitetaan määrää, mutta ei laatua.
  3. Rajoitetaan laatua, mutta ei määrää.
  4. Ei rajoiteta määrää eikä laatua.

Määrä tarkoittaa esimerkiksi hintaa, kappalemäärää, tilavuusyksikköä tai muuta, jonka avulla jaettava tuotemäärä voidaan ilmaista yhdellä numerolla. Laatu taas tarkoittaa kutakin yksittäistä tuotelajia, joka voi olla saatavilla (sokeri, ruisleipä, puolen tunnin aika hammaslääkärille jne.).

Yllä kuvatuista neljäs vaihtoehto on kaikkein helpoin, ja niinpä vallankumouksen kannattajat turvautuvatkin siihen yleisesti. Sen avulla myös monille kiusalliseen kontrolli- ja valvontakysymykseen ei tarvitse ottaa kantaa, koska kuka tahansa saa ottaa yhteiskunnan varastosta mitä tahansa niin paljon kuin katsoo tarvitsevansa, eikä kenenkään tarvitse valvoa sitä. Tämän edellytyksenä on Marxin mainitsema “yhteiskunnallisen rikkauden kaikkien lähteiden pulppuaminen täydellä voimallaan” (Marx 1979, 538), mutta voi kysyä, onko tämä yleisen tuotteiden jakelutavan[9] edellytys realistinen ja uskottava ilmastonmuutoksen ja hupenevien luonnonvarojen maailmassa. Emme usko että se on, joten emme käsittele tätä jakeluvaihtoehtoa sen pitempään.

Toinen vaihtoehto merkitsee sitä, että tuotteet on arvotettu jonkin “hinnan” mukaisesti ja että ihmisillä on käytössään rajallinen määrä yksiköitä, jotka he voivat käyttää haluamiinsa tuotteisiin. Yksiköt voidaan käyttää mihin hyvänsä saatavilla oleviin tuotteisiin, jolloin laatua ei rajoiteta, mutta määrää rajoittaa se, kuinka paljon kullakin on käytössään ostamiseen tarvittavia yksiköitä. Tätä jakotapaa voidaan hyvin kutsua markkinamekanismiksi.

Ensimmäinen ja kolmas vaihtoehto merkitsevät kumpikin jakelutapaa, johon yleisimmin viitataan säännöstelynä (vaikka tietysti toinenkin vaihtoehto on tietynlaista säännöstelyä). Laadun rajoittaminen tarkoittaa nyt, että saatavilla on vain rajallinen joukko tuotteita, joita voi joko kuluttaa vapaasti (kolmas vaihtoehto) tai vain tietyssä määrin (ensimmäinen vaihtoehto). Ensimmäisen vaihtoehdon osalta tämä merkitsee käytännössä tuotekohtaisia säännöstelykortteja, joita vastaan jakelupisteistä voi saada rajallisen määrän tiettyjä tuotteita, mutta ei muita.

Jos joku tietää yllälueteltujen tapojen ja niiden yhdistelmien lisäksi muita periaatteellisia menetelmiä järjestää kulutushyödykkeiden yleinen jakelu, kuulemme niistä mielellämme. Nähdäksemme “historian kehityksen lainmukaisuus” antaa vain hyvin niukasti osviittaa, kun pitäisi valita näiden jakelutapojen tai niiden yhdistelmien välillä.

Kyseessä on tietysti vain periaatteellinen hahmotelma, mutta sekin on jo selvästi konkreettisempi kuin useimmat nykyradikaalien hahmotelmat sosialismista[10], ja sen pohjalta voidaan jo alkaa miettiä, kuinka käytännöllinen kukin malli olisi, mihin tarkoituksiin ja millaisissa tilanteissa. Esimerkiksi säännöstelykortit voivat olla hyväkin asia, jos tulonjako on kovin epätasainen ja jostakin välttämättömyyshyödykkeestä on puutetta. Säännöstelyllä voidaan tällöin varmistaa, että rikkaat, nopeat tms. eivät pysty omimaan niukan hyödykkeen markkinaa itselleen ja että kaikki saavat varallisuudesta, nopeudesta tai jonotuskestävyydestä riippumatta ainakin jotain.

Sama pätee sen miettimiseen, miten yhteiskunta päättää, mitä se tuottaa ja kuinka paljon. (Nykyisin tuotantopäätökset ovat tuhansien, tuhansien ja taas tuhansien itsenäisten tuotantoyksiköiden käsissä, ja niiden tekemien, toisistaan riippumattomien päätösten yhteiskunnallinen järkevyys koordinoidaan markkinoiden kautta.) Mainittu ongelma ei ole lainkaan yksinkertainen, ja olisi lapsellista uskoa, että työväendemokratia kyllä löytää keinot, jos ne ylipäätään ovat löydettävissä – jos ei muuten, niin siksi, ettei ole realistista olettaa, että vallankumouksen jälkeisellä hallituksella olisi rajattomat mahdollisuudet yrittää useita mahdollisia tapoja niin monta kertaa, että jokin toimiva tapa löydetään. Jos jokin tapa ei osoittaudu toimivaksi, voitaisiin muka vain puhdistaa pöytä ja aloittaa alusta yrittämällä jotain toista mallia.[11] Tosiasiassa kokeilumahdollisuudet lienevät suhteellisen rajoitetut, ja liikkuvaan maaliin ei todennäköisesti päästä ampumaan kovin montaa kertaa; siksi olisikin tärkeää, että jo etukäteen olisi jotenkin valmistauduttu siihen, millaisia kysymyksiä valtaannousun jälkeen eteen tulee, mitä pitäisi alkaa tehdä, mikä voisi toimia ja mikä nyt ainakaan ei toimisi. Saattaa tietysti olla mahdollista nousta valtaan esimerkiksi lupaamalla lakkauttaa työttömyys kuudessa kuukaudessa, mutta jos ennen valtaannousua täystyöllisyyteen, sen edellytyksiin ja seurauksiin liittyvä problematiikka ei ole selvillä, voi käydä kalpaten.

Sosialismin mahdollisuuksien kartoittamista ei tule nähdä utopistisena harjoituksena, jossa laaditaan jäykkiä kaavoja ja joka perustuu monimutkaisten päättelyketjujen varaan rakennetuille korttitaloille, vaan se tulisi nähdä osana tavoitteenasettelua nykyhetkessä, jonka kautta ihmisiä voidaan nykyisyydessä innostaa toimimaan tavoitteiden realisoimiseksi ja tarjota heille näköala kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Vaikka monet vastustaisivatkin nykymenoa, voi motivaatiota toimintaan olla vaikea löytää, jos näyttää siltä, että realistista vaihtoehtoa ei ole.[12] Jos uskotaan esimerkiksi, että budjetit on pakko tasapainottaa ja “varojen yli eläminen” lopettaa, niin sittenpä vaan leikataan – eihän ole muuta vaihtoehtoa, sillä “vastuuttomien populistien” esittämät vaihtoehdot johtavat vielä pahempaan tilanteeseen. Leikkaukset ovat valitettavia ja kipeitä – mutta ei ole vaihtoehtoa.[13] Näin se menee.

II Sosialistinen suunnitelmatalous

Seuraavassa osiossa käsitellään sosialistisen suunnitelmatalouden kahta puolta, tuotantoa ja kulutusta. Vaikka järjestelmään liittyviä poliittisen päätöksenteon muotoja sivutaankin, niin varsinaisesti niiden käsittely tulee ajankohtaiseksi tulevassa sosialistisen järjestelmän poliittisia muotoja pohdiskelevassa artikkelissa (tai jos vanhat merkit pitävät paikkansa, artikkelisarjassa).

Tuotannon suunnittelu tavoitteena sosialistisen liikkeen historiassa

Olemme pyrkineet argumentoimaan tietynlaisen “utopismin” tarpeellisuuden puolesta, sillä jo poliittinen tavoitteenasettelu vaatii jonkin yhteiskunnallisen mallin soveltamista. Tämä pätee, vaikka poliitikko itse väittäisi olevansa kivenkova pragmatisti.[14] Olisi outoa väittää, että tavoitteenasettelun suorittamiseksi voidaan mallintaa kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikkaa, sen verotuksen tai julkisten palveluiden toimintaa, mutta sosialistisen yhteiskunnan kohdalla tällainen ei ole mahdollista. Vaikka voidaan väittää, että kapitalistinen järjestelmä ainakin on olemassa, sosialistinen ei niinkään, niin tähän voidaan vastata, että ei sosialistinen järjestelmäkään nyt niin tuonpuoleinen asia ole. Suurimmalta osin se tarkoittaa olemassaolevien palikoiden laittamista uuteen järjestykseen ja uusiin keskinäissuhteisiin. Sitä paitsi: jos keskitytään vain siihen, mikä voidaan “varmasti” tietää, vajotaan pikku uudistuksia vaativaan, ehkä sinänsä hyödylliseen reformismiin, mutta voisi toivoa, että näköaloja löytyisi myös arvonlisäveroprosentin laskun ja taitetun indeksin oikaisemisen tuolta puolen.

Sosialistisen suunnitelmatalouden kannattajan on kyettävä uskottavuutensa säilyttääkseen esittämään vähintäänkin, miten on edes periaatteellisesti mahdollista suunnitella miljoonien erilaisten tuotteiden määrät tavalla, joka ei olisi mielivaltainen ja joka vastaisi riittävän hyvin sitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset tarvitsevat. Kysymykseen on mahdoton vastata uskottavasti ilman “teknokraattista insinööritiedettä”, ja vastauksen antamisen väistely kertoo syvästä neuvottomuudesta, kun usko “historian kehityksen lainmukaisuuksiin” ja Neuvostoliiton olemassaolo eivät enää ole antamassa tukea.

Vaikka 1800-loppupuolen ja 1900-luvun alun sosialistinen työväenliike pitkälti suhtautui torjuvasti “tulevaisuudenvaltion” toiminnan hahmotteluun, löytyy klassikoistakin silti useita huomioita, jotka tarjoavat hyviä lähtökohtia jatkokeskustelulle. Jätämme tässä tarkoituksella Marxin ja Engelsin suunnitelmataloudesta tekemät ylimalkaiset huomautukset sivuun ja nostamme esiin tuntemattomampia tekstejä, joiden avulla talouden suunnitelmallisuuden kannatuksen laajuus 1900-luvun taitteen ja alun sosialistisessa liikkeessä voidaan myös paremmin osoittaa.

“Lähin päätehtävä on saada selville käsillä olevain voimien lukumäärä ja laatu, työvälineitten, tehtaitten, työpajojen, kulkuneuvojen, maaperän y. m. määrä ja laatu. Sitten on määriteltävä, mitä varastoja on käsillä, ja mitä määriä tarvitaan tarpeitten tyydyttämiseksi jonain aikana. […] Tilasto näyttelee tässä pääosaa, siitä tulee uuden yhteiskunnan tärkein apukeino, joka määrää kaiken yhteiskunnallisen toiminnan paljouden. Tilastoa käytetään nyt jo laajalti samallaisia tarkotuksia varten. Valtion ja kuntain kulunkiarviot nojautuvat suureen määrään tilastollisia tietoja, joita vuosittain kootaan yksityisillä hallintoaloilla. Pitempi kokemus ja jonkummoinen vakinaisuus juoksevissa asioissa helpoittavat sitä.” (Bebel 1976, 220-221.)

“Kunkin liikkeen tuotantokyvyn ja todenmukaisen menekin mukaan määrätään, kuinka paljon kunkin on lähimpinä kuukausina tuotettava. […] Jos esim. tilastollisesti on saatu selville, kuinka paljon keskimäärin tarvitaan leipää, lihaa, kenkiä, kankaita j. n. e. ja toiselta puolen tunnetaan kysymyksessä olevain tuotantolaitosten tuottavaisuus, niin saadaan tästä jokapäiväisen yhteiskunnallisen työajan välttämätön keskipituus.” (Emt., 221-222.)

Näin kirjoitti August Bebel alunperin vuonna 1879[15] ilmestyneessä kirjassaan Nainen ja sosialismi. Myös Karl Kautsky seuraili jossain määrin samaa reittiä kirjoittaessaan aiheesta 1900-luvun alussa. Kautskylle tämä tosin tuntuisi merkinneen hienoista luopumista Erfurtin ohjelman (1891) aikaisista näkemyksistä, jolloin hän oli kiistänyt “tulevaisuudenvaltion” toiminnan pohtimiselta kaiken mielekkyyden. Alunperin vuonna 1902 julkaistussa Yhteiskunnallisessa vallankumouksessa Kautsky pohdiskelee jo tuotannon ja jakelun järjestämistä ja niiden edellytyksiä.

“[Köyhälistön] täytyy määrätä jokaisen eri yhteiskunnallisen tuotantolaitoksen tuotannon korkeuden olemassa olevien tuotantovoimien (työmiesten ja tuotantovälineiden) suhteen tehtyjen laskujen perusteella, sekä pitää huolta siitä, että jokaiseen tuotantolaitokseen saadaan, ei ainoastaan välttämättömät työmiehet, vaan myöskin välttämättömät tuotantovälineet, sekä että valmiit tuotteet joutuvat kuluttajille. […] Tämä tehtävä ei ole suinkaan helppo. Se on vaikeimpia niistä, jotka lankeevat köyhälistöhallituksen osalle, ja tulee antamaan sillekin monta kovaa pähkinää purtavaksi. Sen vaikeutta ei kuitenkaan myöskään saa liioitella.” (Kautsky 1906, 159-160.)

Jos vielä Bebel oli kannattanut Marxin tapaan tuotteiden jakelua työaikatositteiden perusteella (siltä osin kuin tuotteita ei voitaisi jakaa ilmaiseksi), niin sosialistisen yhteiskunnan toiminnan yksityiskohtaisempi pohdiskelu sai Kautskyn vähitellen horjumaan tältä osin. Yhteiskunnallisessa vallankumouksessa hän ei enää pidä rahasta luopumista mahdollisena.

“Emmekö tahdo poistaa palkkatyötä ja rahaa? Miten voi siis puhua työpalkoista? Nämä vastaväitteet pitäisivät paikkansa, jos yhteiskunnallinen vallankumous heti ryhtyisi poistamaan rahaa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomana. Raha on yksinkertaisin tähän asti tunnettu välikappale, joka tekee mahdolliseksi tuotteiden kiertokulun ja niiden jaon välittämisen yhteiskunnan yksityisille jäsenille niin monimutkaisessa koneistossa, kuin nykyaikainen tuotantotapa äärettömän pitkälle kehitettyine työnjakoineen on. Se on välikappale, joka tekee jokaiselle mahdolliseksi tyydyttää tarpeitaan yksilöllisten taipumustensa mukaan, luonnollisesti kuitenkin taloudellisen valtansa rajojen sisäpuolella. Kiertokulun välineenä tulee raha olemaan välttämätön, niin kauan kuin ei parempaa ole keksitty.” (Emt., 138.)

Tultasyöksevät bolshevikit voivat tietysti ilkkua Kautskyn “hoipertelulle”, mutta niin kauan kuin heillä itsellään ei ole muuta tarjottavaa kuin “kommunistinen yltäkylläisyys” tai pelkkä usko, ei heidänkään näkemyksilleen kannata panna kovin paljon painoa.

Jos Kautsky alkoikin epäröidä, niin vuonna 1920 ilmestyneessä Kommunismin aapisessa saattoivat Nikolai Buharin ja Jevgeni Preobrazhenski kirjoittaa lokakuun vallankumouksen antamalla itseluottamuksella.[16]

“Kommunistisen yhteiskunnan pohjana tulee olla tuotannonvälineitten ja apuneuvojen yhteiskunnallisen omistuksen. […] Jos kaikki tehtaat, koko maatalous on yksi suunnaton työkunta, on ymmärrettävää, että kaiken täytyy olla harkittua ja laskettua: kuinka on jaettava työvoima teollisuuden eri alojen kesken, minkälaisia tuotteita ja minkä verran niitä on tuotettava, kuinka ja mihin on suunnattava teknilliset voimat ja niin edelleen, kaiken tämän täytyy, vaikkapa likipitäen, olla laskettua ja sen mukaisesti on toimittava. Juuri siinä ilmenee kommunistisen tuotannon järjestyneisyys. Ilman yleistä suunnitelmaa ja yleistä johtoa, ilman tarkkaa inventoimista ja luetteloimista ei mikään järjestyneisyys tule kysymykseen. Kommunistisessa järjestelmässä on sellainen suunnitelma.” (Buharin & Preobrazhenski 1920, 61-62.)

“Kuka tulee laskemaan yhteiskunnan tulot ja menot? Kuka sanalla sanoen tulee pitämään silmällä koko järjestelmää? Tähän ei ole vaikeata vastata. Pääjohto tulee olemaan erilaisten laskukonttorien tai tilastotoimistojen huolena. Niissä tulee luetteloitavaksi päivästä toiseen koko tuotanto ja tuotannon tarpeet: myöskin tullaan osoittamaan mihin on lisättävä työvoimaa, mistä vähennettävä, minkä verran valmistettava.” (Emt., 65.)

Kaikki edellämainitut kirjoittajat pitävät tuotteiden jakelua elimellisenä osana tuotannon järjestämistä, mikä onkin luonnollista, sillä tuotannon lopputarkoitus on kulutus. Tuotantovälineitäkin tuotetaan vain, jotta niiden avulla voitaisiin tuottaa sitä, mitä ihmiset haluavat ja tarvitsevat.

“Ne [tuotteet] yksinkertaisesti joutuvat yhteiskunnallisiin varastoihin, joista sitten niitä ottavat tarvitsevat. Näin ollen ei tällöin tarvita rahaakaan. […] Ensi aikoina, mahdollisesti muutaman kymmenen vuoden kuluessa täytynee ehkä saattaa käytäntöön monenlaisia säännöksiä: esim. sellaisia, että tuotteita saavat vain ne, joilla on merkinnät työkirjoissaan tai jotka esittävät työskentelytodistuksen. Mutta myöhemmin kun kommunistinen yhteiskunta lopullisesti lujittuu ja kehittyy, silloin ei tarvitse tätäkään. Kutakin tuotetta tulee olemaan sangen runsaasti, kaikki haavat ovat tulleet aikoja jo parannetuiksi ja jokaiselle voidaan suoda tilaisuus ottaa mitä hän tarvitsee. […] Todennäköisesti siis kommunistisen yhteiskunnan alkuaikoina tullaan tuotteita jakamaan tehdyn työn perusteella, mutta myöhemmin yksinkertaisesti kansalaistoverien tarpeitten mukaan.” (Emt., 63-64.)

Jos katsomme Bebelin, Buharinin, Preobrazhenskin ja Leninin näkemyksiä suunnitelmatalouden mahdollisuuksista, voidaan havaita, että he kaikki suhtautuivat näköaloihin liian optimistisesti siihen nähden, millaisiin perusteluihin he vetosivat. Toiveikkaimmat heistä ajattelivat, että kyseessä on läpihuutojuttu. Onkin aika siirtyä tarkastelemaan talouden suunnittelun käytännöllisiä mahdollisuuksia paljon yksityiskohtaisemmin kuin mihin klassikot kykenivät.

Talouden suunnittelu ja laskettavuus

Neuvostoliitossa valmistettiin 1980-luvulla noin 12 miljoonaa erilaista tuotetta. Taloustieteilijä Alec Nove (1983)[17] ei pitänyt mahdollisena tällaisen tuotemäärän keskitettyä suunnittelua, sillä siinä oli hänen mielestään yksinkertaisesti liian paljon tietoa käsiteltäväksi. Iso-Britanniassa kirjansa julkaisseen Noven teosta luettiin myös sikäläisen työväenpuolueen piirissä, ja puolueen johtaja Neil Kinnock viittasi siihen kannattaessaan työväenpuolueen etääntymistä tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen vaatimuksesta (Cockshott & Cottrell 2012, 385). Nove tuntui esittävän kirjassaan puolueettomiin numeroihin perustuvan näkemyksen, jonka mukaan suunnitelmatalous on liian monimutkainen käytännössä toteutettavaksi, ja tätä näkemystä tuntui tukevan Neuvostoliiton silloinen tilanne. Suunnitelmatalous näytti ajautuneen umpikujaan.

Noven kirja oli yksi niistä tekijöistä, joiden pohjalta skotlantilaiset taloustieteilijät, Paul Cockshott ja Allin Cottrell, alkoivat vakavasti pohdiskella suunnitelmatalouden teknisen toteutettavuuden edellytyksiä. He julkaisivat vuonna 1993 kirjan Towards a New Socialism[18], jossa he pyrkivät osoittamaan, miten miljoonia erilaisia tuotteita valmistavan talouden toiminta on nykyaikaisten supertietokoneiden ja tietoverkkojen avulla teknisesti mahdollista suunnitella keskitetysti.[19] He pyrkivät myös osoittamaan, miten taloussuunnitelman pohjalta valmistettujen tuotteiden jakelu voidaan suorittaa työaikatositteiden perusteella ja miten tuotantosuunnitelmaa voidaan ohjata kuluttajien mielihalujen suuntaisesti tarvitsematta turvautua byrokraattiseen mielivaltaisuuteen.

1920- ja 1930-luvuilla sosialistiset ja porvarilliset taloustieteilijät kävivät kiivasta keskustelua siitä, onko suunnitelmatalous mahdollista toteuttaa käytännössä.[20] Tällaiselle keskustelulle olisi jälleen tilaa, kun kapitalismin vaikeudet alkavat vähitellen heijastua jo politiikkaa seuraamattoman rivikansalaisenkin tajunnassa. Esitämme seuraavassa Cockshottin ja Cottrellin kirjan pääteesit ja niiden perustelut.

Alec Noven mukaan Neuvostoliitossa valmistettiin 1980-luvulla siis kahtatoista miljoonaa erilaista tuotetta. Kaikkien näiden tuotteiden osalta olisi suunnittelukeskukseen kerättävä tiedot, minkä verran kutakin tuotetta tarvitaan kunkin toisen tuotteen valmistamiseksi. Tiedot voidaan esittää taulukkona, jossa on 12 miljoonaa riviä ja 12 miljoonaa saraketta. Alla olevassa taulukossa on vain muutama rivi ja sarake, mutta se riittää antamaan kuvan siitä, mistä asiassa on periaatteessa kyse.[21]

Talouden nettotuotos saadaan, kun bruttotuotoksesta vähennetään tuotantoprosessissa käytetyt tuotteet. Nettotuote on siis 40 000 leipää, 250 tynnyriä öljyä, 0 konetta, 350 terveyskeskuskäyntiä. Taulukossa öljy ja koneet edustavat raaka-aineita ja tuotantolaitteita, leipä ja terveyskeskuskäynnit kulutushyödykkeitä (tuoteita ja palveluita).

Esimerkissämme kaikki koneet käytetään loppuun tuotantoprosessin kuluessa, joten niitä ei jää yli. Öljykin käytetään tuotantoprosessin eri vaiheissa melkein kokonaan, mutta ylijäämä (esimerkissä 250 tynnyriä) voidaan suunnitella esimerkiksi kotitalouksien lämmitystarvetta tai vientiä varten.[22] Leipä on puhdas kulutushyödyke, jota ei tarvita tuotantoprosessissa tuotantopanoksena. Terveyskeskuskäynnit ovat myös kulutushyödyke, mutta osa siitä on varattu tuotantotyöntekijöiden työterveyshuoltoon – ylijäämä, 350 käyntiä, on tuotantoelämän ulkopuolisten henkilöiden (lasten, eläkeläisten jne.) käytössä.

Välitön työ -sarake kertoo, kuinka monta tuntia työtä kunkin sektorin bruttotuotoksen valmistus vaatii. Kunkin tuotteen työarvot voidaan laskea seuraavasti:

Kaikkien leipien yhteenlaskettu työarvo = 2 000 työtuntia + 1 000 × öljytynnyrin arvo työtunteina + 250 × koneen arvo työtunteina + 200 × terveyskeskuskäynnin arvo työtunteina + 0 × leivän arvo työtunteina.

Kaiken öljyn yhteenlaskettu työarvo = 1 000 h + 500 × öljytynnyrin arvo + 300 × koneen arvo + 100 terveskeskuskäynnin arvo + 0 × leivän arvo.

Ja niin edelleen. Jotta voitaisiin laskea leivän työarvo, pitäisi tietää, mikä on öljyn, koneiden jne. arvo. Olettakaamme seuraavan laskutoimitusesimerkin yksinkertaistamiseksi (sekä lukijan säästämiseksi), että taloudessa olisi vain kaksi tuotetta, leipä ja öljy. 40 000 leivän arvo olisi siis (2 000 h + 1 000 öljytynnyriä × yhden tynnyrin arvo työtunteina). Öljyn arvon saamme, kun tiedämme taulukon perusteella, että (5 000 öljytynnyrin arvo = 1 000 h + 500 öljytynnyrin arvo), siis (4 500 öljytynnyrin arvo = 1 000 h) eli yhden öljytynnyrin arvo on 4,5 työtuntia. Kun sijoitamme tämän tiedon leipäyhtälöön, saamme (40 000 leivän arvo = 2 000 h + 1 000 öljytynnyriä × 4,5h/tynnyri), eli (40 000 leivän arvo = 6 500 h). Yhden leivän arvo on siis 0,1625 h.

Ylläolevassa esimerkissä kaikki tuotteet paitsi leipä liittyvät kaikkien muiden tuotteiden valmistukseen.[23] Jos todellisen kansantalouden jokaisen 12 miljoonan tuotteen valmistamiseksi tarvittaisiin 12 miljoonaa erilaista tuotantopanosta, merkitsisi se valtavaa laskutoimitusta, kun olisi laskettava, mikä kunkin tuotelajin valmistusmäärän tulee olla, jotta saadaan valmistettua suunniteltu määrä kaikkia muita 12 miljoonaa tuotelajia. Matemaattisesti puhuen kyse on samanaikaisten yhtälöiden ratkaisemisesta, ja tähän tarkoitukseen on perusmenetelmänä Gaussin algoritmi.

1990-luvun alussa käytössä olleet tehokkaimmat tietokoneet kykenivät noin 200 miljoonaan laskutoimitukseen sekunnissa. Cockshottin ja Cottrellin laskelmien mukaan miljoonaluokkaa olevan tuotemäärän vaatimien samanaikaisten yhtälöiden ratkaisu olisi kestänyt näillä laitteilla 16 000 vuotta. Yhtälöiden ratkaisun aikavaativuusluokka olisi siis ollut taloussuunnittelun näkökulmasta ylivoimainen.

Vuonna 2010 maailman tehokkain tietokone suoritti 1 759 biljoonaa (miljoonaa miljoonaa) laskutoimitusta sekunnissa[24], joten näiden yhtälöiden ratkaisemiseen menisi vain reilu puoli vuorokautta.[25] Mutta ratkaisua ei ole ollut tarvis odottaa 2000-luvulle, sillä todellisuudessa kunkin tuotelajin valmistamiseksi ei tarvita 12 miljoonaa erilaista muuta tuotetta, vaan todennäköisemmin kunkin tuotteen valmistamiseksi tarvitaan välittömästi vain joitakin kymmeniä, enimmillään ehkä joitakin satoja tuotteita. Tällaisen tilanteen ratkaisemiseksi ei tarvitse käyttää Gaussin menetelmää, vaan laskentaprosessia voidaan yksinkertaistaa.

“Voimme käyttää toista lähestymistapaa, peräkkäisten approksimaatioiden (arviointien) menetelmää. Ajatus on, että ensimmäisessä arviossa jätämme huomiotta tuotantoprosessin kaikki muut panokset paitsi välittömästi käytetyn työvoiman. Tätä kautta saamme ensimmäisen, suuntaa antavan arvion jokaisen tuotteen työarvosta. Kyseinen arvio on alakanttiin, sillä se ei huomioi tuotantoprosessissa käytettävien tuotantovälineiden ja raaka-aineiden sisältämää työtä. Päästäksemme toiseen arvioomme lisäämme mainitut, muut kuin välittömän työn muodostamat panokset, joiden arvo perustuu ensimmäisen vaiheen aikana laskettuihin työarvoihin. Näin pääsemme askeleen lähemmäksi todellisia työarvoja. Kun tätä prosessia toistetaan riittävästi, saadaan vastaus halutulla tarkkuudella. Jos noin puolet keskimääräisen tuotteen arvosta johtuu välittömistä työpanoksista, niin jokaisella kierroksella arviointiprosessimme kasvattaa arviomme merkitsevyysastetta yhdellä bitillä. Vastaus neljän merkitsevän desimaalin tarkkuudella (mikä on parempi tulos kuin mihin markkinat pystyvät) vaatisi arviointiprosessiltamme noin 15 kierrosta. Tämän algoritmin aikavaativuusluokka on suhteessa tuotteiden määrään kertaa keskimääräinen panosten määrä tuotetta kohti kertaa haluttu tarkkuus. Edellisten oletustemme pohjalta tämän laskemiseen kuluu supertietokoneella muutama minuutti eikä 16 000 vuotta, kuten Gaussin algoritmilla.” (Cockchott & Cottrell 2012, 88-89.)

Näin siis jokaisessa tuotantolaitoksessa tarvitsee selvittää vain kunkin sen valmistaman tuotteen valmistamiseen vaadittavan välittömän työn määrä. Kun näin tehdään kaikissa tuotantolaitoksissa, voidaan muiden tuotantolaitosten omasta tuotantoprosessistaan selvittämiä tietoja käyttää laskettaessa yksittäisen tuotantolaitoksen valmistamiin tuotteisiin sisältyvien työpanosten (komponenttien ym.) kokonaismäärä. Työarvojen laskenta miljoonille eri tuotteille on siis ollut teknisesti mahdollista jo joitakin vuosikymmeniä.[26]

Taloussuunnittelun muut vaatimukset

Edellisessä on oletettu, että tarvittavat tiedot ovat saatavilla, ja tarvitaan vain raakaa laskentatehoa niiden käsittelemiseksi. Käsittely on edellä osoitettu mahdolliseksi. On kuitenkin myös osoitettava, että tarvittavat tiedot voidaan 1) synnyttää ja 2) kerätä, jotta ne voidaan antaa supertietokoneiden käsiteltäväksi.

Taloussuunnittelun tarvitsemat tiedot ovat suurimmaksi osaksi olemassa jo nyt, tiedot vain ovat yksittäisten yritysten sisällä ja niiden liikesalaisuuden piirissä. Esimerkiksi työarvojen selvittämisen perustietoa, työntekijöiden työaikaa, tarkkaillaan nykyisinkin. Kellokorteilla[27] mitataan karkeasti päivittäistä työaikaa, mutta yksityiskohtaisempi mittaus järjestyy esimerkiksi työntekijöiden laatimien tuntilistojen avulla tai koneellisesti siten, että työntekijät leimaavat itsensä magneettiraitakortilla projektista toiseen. Työarvojen laskemiseen tarvittavan työajan selvittämisen ei ole pakko olla pilkuntarkkaa, vaan yhden tuoteyksikön vaatima keskimääräinen työaika riittää. Ei myöskään ole kriittistä, jos näin selvitetyssä työajassa on jonkin verran “löysää”[28] tai muuta epätarkkuutta.

Myös tuotantoprosessin yksityiskohdat tulee selvittää. Ne ovat kutakin tuotetta valmistavien tai palveluita tarjoavien yritysten tiedossa nytkin – jos eivät järjestelmällisessä muodossa, niin ainakin ne ovat luettavissa siitä, mitä tuotantopanoksia yritykset tilaavat muilta yrityksiltä omaa tuotantoaan varten (sekä tietenkin yrityksen omien työntekijöiden välitön työaika ja tuotantoprosessin vaatima ammattitaitojen kirjo). Yrityksen tuotantoprosessin kuva on siis nähtävissä yrityksen tekemistä ostotilauksista, ja se on käännettävä teknisiksi kertoimiksi – niin-ja-niin monta neliömetriä teräslevyä, niin-ja-niin monta mutteria yhtä tuoteyksikköä kohden, niin-ja-niin monta kassalinjaa, asiakaspalvelupistettä jne. – jotka voidaan syöttää panos-tuotos -taulukkoon.[29]

Jos edellisen pohjalta oletamme, että suunnitelman tarvitsemat tiedot ovat olemassa, ne on vielä kerättävä suunnittelukeskuksen käyttöön. Uskomme, että kun nykyisin käytännössä jokainen nyrkkipajakin on laajakaistayhteyden päässä, tietojen keräämiseen liittyvää problematiikkaa ei ole tarvis selvittää kovin pitkälti; tiedonsiirto voidaan automatisoida samaan tyyliin kuin ohjelmistojen automaattiset päivitykset verkosta voidaan automatisoida.[30]

Pulmat liittynevät tältä osin kerättävän tiedon standardisointiin. Cockshott ja Cottrell esittävät tähän tarkoitukseen viivakoodijärjestelmän standardisointia ja ylimääräisten numeroiden lisäämistä uusiin viivakoodeihin, joiden avulla selviäisi myös kunkin tuotannossa käytettävän hyödykkeen sijainti. Nykyisin olisi mahdollista käyttää myös Japanin autoteollisuudessa tuoteseurantaan 1990-luvulla kehitettyä QR-koodia,[31] johon voidaan mahduttaa enemmän tietoa kuin perinteiseen viivakoodiin.

Kulutushyödykkeiden jakelu

“Jos tuotannonvälikappaleet kuuluvat yhteiskunnalle, niin lankeaa sille luonnollisesti näiden tuotannonvälineiden avulla valmistettujen tuotteiden käyttöoikeuskin. Millä tavalla se jakaa nämä jäsenillensä? Tasa-arvoisuudenko vai jokaisen suorittaman työn perustuksella? Ja onko viimemainitussa tapauksessa sama palkka kaikesta työstä, huolimatta siitä, onko se mieleistä vai vastenmielistä, vaikeaa vai helppoa, vaatiiko se esitietoja vai eikö? Näihin kysymyksiin vastaaminen näyttää olevan sosialismin ydinkohta. Eivät ainoastaan vastustajamme ratsasta niillä innokkaasti, vaan aikaisemmat sosialistitkin ovat kiinnittäneet mitä suurinta huomiota tähän jakamiskysymykseen.” (Kautsky 2011, 160.)

Tuotannon tulosten jakoperiaate on tärkeä osa suunnitelmatalouden toimintaa, siitä huolimatta, että Kautsky Erfurtin ohjelmassa suhtautui sosialistienkin aiheesta esittämiin kysymyksiin jokseenkin ylimielisesti; hänen mukaan kysymys ei ole “läheskään niin tärkeä, kuin usein on luultu”. (Emt., 161.) Hän nojautui jo turhankin tuttuun järkeilyyn:

“[Sosialismissa] Osalliset itse laativat ne säännöt, joiden mukaan tuotteet ovat jaettavat. Mutta heidän mielivallastaan ei riipu, minkälaisia sääntöjä he säätävät; niitä ei voi laatia mielivaltaisesti tämän tai tuon ‘periaatteen’ mukaan, vaan sen määräävät yhteiskunnassa vallitsevat todelliset suhteet, ennen kaikkea tuotantosuhteet. Niinpä esim. kulloinkin vallitseva työn tuottavaisuus vaikuttaa mitä suurimmassa määrässä työn tulosten jakamistapaan.” (Emt., 162.)

“Me voimme ainoastaan arvella, minkälaisiksi nämä seikat voivat muodostua tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutta meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä.” (Emt., 165.)

Toisin sanoen: tuotteiden jakautumista tai jakelua ei kannata kovin paljon miettiä, ja tuotantosuhteet joka tapauksessa asettavat selvät puitteet ihmisten tavoitteista riippumatta – ja sitä paitsi emme kuitenkaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Vaikka Kautskyn teksti sisältää paljon hyviä huomioita, se ei edes yritä edetä yhtäältä-toisaalta -pohdiskelua pitemmälle; hän uskottelee vain, että “sosialistisen tuotannon täytyy luonnonlain pakolla tuoda mukanaan suurempaa hyvinvointia kaikille työtätekeville luokille” (emt., 168). Jos todella ollaan sitä mieltä, että “osalliset itse laativat ne säännöt, joiden mukaan tuotteet ovat jaettavat”, niin pitäisi kai olla jotakin sanottavaa siitä, millaisia sääntöjä sitten kannatetaan, millaisia sääntöjä pidetään mahdollisena jne., eikä piiloutua sen taakse, että no tulevaisuudessa sitten päätetään mikä on parasta (tai että tuotantosuhteet hoitavat asiat puolestamme). Ei reseptejä tulevaisuuden keittiöihin!

Kun yhteiskunta laatii keskitetyn taloussuunnitelman, ts. kun päätetään, mikä osa yhteiskunnan käytettävissä olevasta työvoimasta ja voimavaroista kohdennetaan tuotantovälineiden tuotantoon ja mikä osuus kulutushyödykkeiden tuotantoon, lyödään samalla lukkoon saataville tulevien kulutushyödykkeiden määrä ja laatu. Tämän jälkeen on täysin samantekevää, mikä on työntekijöiden nimellinen palkkasumma, kun saatavilla on kuitenkin vain suunnitelmassa määritelty joukko ostettavissa olevia hyödykkeitä.[32] Tämä oli tilanne Neuvostoliitossakin ennen 1980-luvulla tehtyjä uudistuksia. (Cockshott & Cottrell 2012, 404-407.)

On siis päivänselvää, että yhteiskunnan voimavarojen jakaminen eri tuotannonalojen kesken on työntekijöiden kannalta mitä keskeisin asia, ja sen on oltava kulutushyödykkeiden jakautumista koskevan pohdinnan lähtökohtana. Vaikka itse suunnitelman laatiminen, sen tekninen puoli, olisikin ammattilaisten työtä, on merkittävä ongelma, jos annetaan teknokraattien päätettäväksi, mikä osa työn tuotteesta palautuu työvoimalle kulutushyödykkeinä ja mikä osa varataan yhteiskunnan yhteisiin tarpeisiin, tuotantovälineiden kasaamiseen jne.

Vaikka tällainen järjestelmä ei olisi kapitalismia, olisi se kuitenkin jonkinlaista “valtioriistoa”, kun työn tekijöistä erilliset tahot päättäisivät, paljonko heidän on tehtävä työtä ja mitä he saavat siitä korvaukseksi.

Marx, Kautsky ja muut täsmensivät aivan oikein, että osa työn tuotteesta on käytettävä olemassaolevien tuotantovälineiden uusintamiseen ja mahdollisesti niiden määrän lisäämiseen, jotta työn tuottavuutta voidaan tulevaisuudessa kohottaa. Ei kuitenkaan voida kannattaa järjestelmää, jossa teknokraatit tai jokin muu “etujoukko” päättää siitä, miten paljon on käytettävä tuotantovälineiden kasaamiseksi.[33] Väestön on saatava itse päättää oman verotuksensa taso, jotta päätöksellä olisi sen tarvitsema oikeutus. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi äänestämistä useiden vaihtoehtoisten taloussuunnitelmaesitysten välillä.[34]

“Tietokoneverkkoja käyttämällä keskenään kilpailevat taloustieteilijöiden ryhmät voisivat esitellä julkisuudessa vaihtoehtoisia, mantereenlaajuisia suunnitelmia, joista kukin johtaisi täystyöllisyyteen mutta jotka sisältäisivät eri painotuksia: julkisen liikenteen kehittäminen, lisäsijoitukset teollisuuteen, energiansäästöön tähtäävien toimenpiteiden toteuttaminen, asunto-olojen parantaminen jne. Ihmiset voisivat äänestää kansanäänestyksessä siitä, minkä näistä kehityssuunnitelmista vastaa parhaiten heidän mieltymyksiään voiden samalla luottaa siihen, että tarjolla olevien monien vaihtoehtojen kustannukset on selvitetty ja havaittu toteuttamiskelpoisiksi.” (Cockshott & Cottrell 1997.)

Nämä ovat siis kulutushyödykkeiden jakautumisen lähtökohtia. Tässä on kuitenkin tarkoitus vähitellen edetä tuotteiden jakelun tekniseen puoleen.

Aiemmin tarkastelimme neljää periaatteellista tapaa[35] jakaa kulutushyödykkeitä. Jos tuotteiden vapaa jakelu (“kommunistinen yltäkylläisyys”) jätetään epärealistisena sivuun, ja jos vaihtoehto kolme merkitsee käytännössä “kommunistiseen yltäkylläisyyteen” perustuvaa jakelua vaikka yltäkylläisyyttä ei tosiasiassa ole[36], jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: yhtäältä säännöstelykortit, toisaalta markkinamekanismi, siis tuotteiden jakautuminen jonkin kuluttajille jaettavan rajallisen “rahasumman” perusteella.

Cockshott ja Cottrell esittävät sosialistisen suunnitelmatalouden perusmenetelmäksi – ja itse suunnittelujärjestelmän elimelliseksi osaksi – kulutushyödykkeiden jakamista työsetelien perusteella. Ihmiset saavat työaikaan perustuvia työseteleitä[37] tekemällä työtä (tai vastaanottamalla tulonsiirtoja), ja tämän rajallisen määrän he voivat käyttää haluamiensa kulutushyödykkeiden ostamiseen. Työsetelit ovat sidoksissa tuotteiden työarvojen laskentaan: kun tekee tunnin työtä, ansaitsee tunnin arvosta työseteleitä, ja tämän summan voi käyttää ostaakseen itselleen tunnin arvosta kulutushyödykkeitä.[38]

Periaate on sama kuin Marxilla Gothan ohjelman arvostelussa, jossa hän määrittelee kommunismin ensimmäisen vaiheen jakeluperiaatteen.

“Emme käsittele tässä kommunistista yhteiskuntaa sellaisena, jollainen se on jo omalla perustallaan kehittyneenä, vaan päinvastoin sellaisena, jollaisena se vasta muodostuu kapitalistisesta yhteiskunnasta ja jota siis joka suhteessa, niin taloudellisessa, siveellisessä kuin henkisessäkin suhteessa, rasittavat vielä syntymämerkkeinä sen vanhan yhteiskunnan viat, jonka kohdusta se on syntynyt. Tämän mukaisesti kukin erillinen tuottaja saa yhteiskunnalta – näiden vähennysten jälkeen – takaisin täsmälleen niin paljon, kuin hän sille antaa. Se, minkä hän on sille antanut, muodostaa hänen yksilöllisen työosuutensa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen. Hän saa yhteiskunnalta kuitin siitä, että hän on suorittanut niin ja niin paljon työtä (sen jälkeen kun hänen työstään on vähennetty yhteiskunnalliseen varantoon menevä osa), ja esittämällä tämän kuitin hän saa yhteiskunnan varastosta kulutushyödykkeitä aivan yhtä suuren työmäärän arvosta. Sen työmäärän, jonka hän on tietyssä muodossa antanut yhteiskunnalle, hän saa takaisin toisessa muodossa.” (Marx 1979, 536-537.)

Kommunismin kannattajat hyppäävät mielellään suoraan “kommunistisen yhteiskunnan korkeampaan vaiheeseen”, jossa “yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan” ja jossa “voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!” (Emt., 538.) Olemme kuitenkin sitä mieltä, että tältä osin saattaa olla tarpeen tarkistaa vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteisiä tavoitteita, vaikka se sitten joidenkin mielestä merkitsisikin pitäytymistä “ahtaassa porvarillisessa oikeuspiirissä”, jossa oikeus saada kulutushyödykkeitä perustuu (tulonsiirrot poislukien[39]) yksilön tekemään työhön. Olemme toki avoimia muunlaisillekin mahdollisuuksille, mutta tällöin “kommunistisen yltäkylläisyyden” kannattajien tulisi pystyä osoittamaan oman mallinsa toteuttamiskelpoisuus.

“On tosiasia – ei taloudellinen vaan geologinen – että kaikki 1 200 000 000 kiinalaista ja 700 000 000 intialaista eivät tule ajamaan BMW:llä tai edes Chevrolet’eilla. Koska niukkuutta ei voida kuvitella pois, sosialismin on otettava käyttöön käytännöllinen ja oikeudenmukainen tapa sopeutua siihen. Periaatteessa on kaksi vaihtoehtoa: niukkojen hyödykkeiden säännöstely, tai jonkinlainen hintajärjestelmä.” (Cockshott & Cottrell 1997.)

Jos niukkuus on tosiasia, ja tuotteiden vapaaseen jakeluun ei voida siirtyä muuten kuin joiltain osin, ei voida välttyä vastaamasta sosialismin porvarillisten arvostelijoiden – ja mikä huomattavaa, myös sosialismin kannattajien – epäilyksiin siitä, miten rajallisen tuotemäärän jakelu suoritetaan suunnitelmatalouden oloissa.

Cockshottin ja Cottrellin mukaan suunnitelmatalouden historiallisten kokemusten perusteella olisi tärkeää pystyä osoittamaan, että suunnitelmatalous pystyy vastaamaan kuluttajien toiveisiin. (Cockshott & Cottrell 2012, 173.) Neuvostoliiton suunnittelijoiden oli helpompi tuottaa sitä, mitä itse halusivat kuin sitä, mitä ihmiset halusivat, sillä tuotannon ja kulutuksen välillä ei ollut toimivaa palautemekanismia siitä, mitä ihmiset halusivat. Siinäkin tapauksessa, että kaikkien tuotteiden työarvo voidaan laskea tarkasti, jää jäljelle se ongelma, että kulutushyödykkeen työarvo ei kerro mitään siitä, miellyttääkö tuote kuluttajia tai onko se muuten hyödyllinen.

Cockshott ja Cottrell esittävät suunnitelmatalousmallinsa “markkina-algoritmiksi” tiivistetysti seuraavaa:

“Ratkaisumme perusperiaatteet voidaan ilmaista varsin yksinkertaisesti. Kaikkiin kulutushyödykkeisiin merkitään niiden työarvot, ts. se kokonaismäärä yhteiskunnallista työtä, joka niiden valmistamiseen on tarvittu sekä suoraan että välillisesti. […] Tästä riippumatta hyödykkeiden varsinaiset hinnat (työseteleinä) asetetaan mahdollisimman pitkälle siten, että markkinoilla vallitsee hintatasapaino. (Hintatasapaino vallitsee, kun kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan.) Olettakaamme, että jonkin hyödykkeen tuottamiseen vaaditaan 10 tuntia. Siihen merkitään 10 tunnin työarvo, mutta jos tällä hinnalla hyödykkeen kysyntä ylittää tarjonnan, hintaa nostetaan ylimääräisen kysynnän poistamiseksi (suurin piirtein), vaikkapa 12 työseteliin. Hyödykkeen tasapainohinnan ja työarvon suhde on näin 12/10 eli 1,20. Suunnittelijat keräävät tiedot jokaisen hyödykkeen vastaavasta suhdeluvusta. Voidaan olettaa, että suhdeluku vaihtelee tuotteesta toiseen, ollen joskus noin 1,0, joskus enemmän (jos kysyntä on voimakasta), joskus vähemmän (jos tuote ei ole kovin suosittu). Lukujen pohjalta suunnittelijat seuraavat sääntöä, jonka mukaan yli 1,0:n suhdelukua osoittavien hyödykkeiden tuotantoa lisätään, ja alle 1,0:n suhdelukua osoittavien tuotantoa vähennetään.” (Cockshott & Cottrell 2012, 174.)

Ihmisille maksettavat työsetelit eivät ole rahaa, sillä ne eivät kierrä henkilöltä toiselle, vaan ne on nähtävä henkilökohtaisena oikeutena saada kulutushyödykkeitä. Kun ihmiset tekevät työtä suunnitellulla sektorilla[40], heidän työaikatilejään hyvitetään heidän työaikaansa vastaavasti. Kun ihmiset sitten kuluttavat työseteleitään kulutushyödykkeisiin, he eivät siirrä seteleitään hyödykkeitä jakelevalle kaupalle, vaan kauppa vain mitätöi setelit ostohetkellä. Kauppa on osa suunnitellun sektorin toimintaa, ja saa kaikki voimavaransa – mukaanlukien jakelemansa tuotteet – suunnittelukeskukselta, eikä se siis tarvitse seteleitä ostaakseen mitään. Sama pätee kaikkiin muihinkin suunnittelukeskuksen kansantaloudessa toteuttamiin hankkeisiin; nekään eivät tarvitse työseteleitä tarvikkeiden ostamiseen tai esim. maksaakseen työvoimalle, sillä työntekijät saavat työaikaansa vastaavan korvauksen suoraan suunnittelukeskukselta.

Suunnitelmataloudessa, jossa ei ole itsenäisiä päätöksiä tekeviä tuotantoyksiköitä vaan jossa tuotantoyksiköt toteuttavat suunnitteluviraston antamia määräyksiä[41], tuotannon kustannuksia ei voida laskea markkinoilla muodostuvien hintojen perusteella, koska tuotannontekijöiden markkinoita ei ole olemassa. Tuotannon kustannukset on laskettava yhteiskunnallisesti, ja Cockshott ja Cottrell pitävät työaikaa hyvänä yhteiskunnallisen tehokkuuden mittarina.[42]

Työarvojen laskemisen lisäksi kulutushyödykkeiden tuotantoa on siis täydennettävä kuluttajapuolelta kerättävällä informaatiolla. Voitaisiin myös esittää, että kuluttajat lähettäisivät suunnittelijoille etukäteen toiveita siitä, mitä he haluaisivat tuotettavan ja kuinka paljon, kuten esimerkiksi parecon-järjestelmässä (Albert 2004, josta tiivistelmä artikkelissa Laine & Salo 2012). Tämä vaikuttaa kuitenkin jokseenkin kankealta menetelmältä siihen verrattuna, että “markkina-algoritmin” avulla voidaan kerätä tietoa kuluttajien tekemistä ostopäätöksistä automatisoidusti ilman, että kuluttajien tarvitsee vaivautua täyttämään lomakkeita tai toivelistoja tai suunnittelemaan kulutustaan jopa vuoden etukäteen, kuten pareconissa.

Itsensätyöllistäminen

Cockshott ja Cottrell sisällyttävät suunnitelmatalouden malliinsa myös itsensätyöllistämisen mahdollisuuden. Tämä perustuu sille eettiselle näkökohdalle, että jos onkin väärin, että toiset keräävät voittoa toisten työstä – samoin kuin on väärin, että ihminen voi omistaa toisen ihmisen – ei lähtökohtaisesti sisällä mitään epäilyttävää, että joku myy oman työnsä tuotoksia (esineitä tai palveluita) toisille. Tästä syystä ei myöskään ole mitään eettisiä perusteita estää sellaista yksityisyrittäjyyttä, joka ei perustu riistoon, ts. lisäarvon kiskomiseen toisten työstä. Kyse on vain siitä, miten tämä voidaan järjestää ilman suurta vaaraa pääomasuhteen muodostumisesta uudelleen.

“Kun yksilöt vaihtavat töidensä tuloksia, suhteelliset hinnat ovat taipuvaisia asettumaan työarvojen mukaisesti. Jos pääsyä itsensätyöllistämissektorille ei rajoiteta keinotekoisesti, ammattityöntekijä ansaitsee saman tuntiansion kuin nekin, jotka työskentelevät sosialistisella sektorilla.” (Cockshott & Cottrell 2012, 299.)

Ajatus itsenäisistä pientuottajista ja itsensätyöllistämisestä on monien “pikkuporvarillisten” sosialismien perusajatuksena. Taustalla on ollut kapitalistisen suurteollisuuden syntyajoista lähtien pientuottajan vaikea asema suurteollisuuden puristuksessa. Aiemmin pientuotannon häviämistä on pidetty marxilaisuudessa väistämättömänä ja äärimmäistä keskittymistä tulevaisuuden suuntana, mutta kehitys on osoittanut, että vaikka keskittyminen onkin todellisuutta, pientuotanto ei ole hävinnyt minnekään, eikä todennäköisesti häviäkään.[43]

Vuonna 2009 Suomessa toimivista 320 072 yrityksestä alle 10 hengen mikroyrityksiä oli 94,5 prosenttia. Niiden osuus yritysten henkilöstöstä oli 27,8 prosenttia ja osuus arvonlisäyksestä 17,2 prosenttia. Jos mukaan lasketaan myös “pienet” yritykset (alle 50 työntekijää), nousee näiden yritysten yhteinen osuus yritysten kokonaismäärästä 99,1 prosenttiin. Jäljelle jää yhteensä alle 3 000 keskisuurta (50-249 työntekijää) ja suurta (yli 250 työntekijää) yritystä – 0,9 prosenttia kaikista Suomessa toimivista yrityksistä. Niiden osuus yritysten henkilöstöstä oli 52,4 prosenttia ja osuus liikevaihdosta 65,4 prosenttia. (Tilastokeskus 2010.)

Vuodesta 2004 vuoteen 2009 Suomessa toimivien yritysten määrä on kasvanut noin 90 000:lla. On mielenkiintoista, että vuonna 1990 ennen lamassa nähtyä konkurssiaaltoa Suomessa toimi 218 140 yritystä, ja määrä oli 2000-luvun alussa miltei sama (222 817). Määrä lähti jyrkkään kasvuun vuosina 2005-2006, jolloin maahan syntyi kymmeniä tuhansia uusia yrityksiä. Vuosina 2004-2009 pienten yritysten osuus henkilöstöstä kasvoi 44,1 prosentista 46,5 prosenttiin ja osuus liikevaihdosta 33,2 prosentista 34,6 prosenttiin, mutta suhteessa pienyritysten määrän kasvuun samalla aikavälillä muutokset ovat vaatimattomia. (Tilastokeskus 2010; Tilastokeskus 2005.)

Jos edellä esitetyn perusteella näyttää selvältä, että pienyritykset eivät ole hävinneet minnekään, niin selvältä näyttää myös, mikä kaikesta huolimatta on pienyritysten suhteellinen asema: suuryritysten – joita on 0,2 prosenttia kaikista yrityksistä – osuus kaikkien yritysten liikevaihdosta oli 49 prosenttia. (Tilastokeskus 2010; Tilastokeskus 2005.)

On kyseenalaista, voiko nykyaikaista yhteiskuntaa perustaa itsenäisten pientuottajien varaan. Haluaisimmekin väittää, että ainoastaan kommunismi pystyy pelastamaan pienyrittäjyydestä sen, mitä siitä ylipäätään on pelastettavissa suurteollisuuden aikakaudella. Siirtykäämmekin nyt siis tarkastelemaan, miten äkkiseltään vastakkaisilta tuntuvat tuotantomuodot, yksityisyrittäjyys ja suunnitelmatalous, voidaan yhdistää.

Itsensätyöllistäminen sosialismissa

Itsensätyöllistäminen muodostaa poikkeuksen sääntöön, että työsetelit ovat henkilökohtaisia ja että ne eivät kierrä.

“Itsensätyöllistäjien on pystyttävä avaamaan yritystili valtionpankissa, jonne työsetelit maksetaan. Tähän sisältyy peitetyn riiston vaara. Itsensä näennäisesti työllistävä henkilö saattaakin myydä omaa työtään toiselle itsensätyöllistävälle.

“Ehkä paras keino estää piilevän riiston syntyminen on valjastaa käyttöön riistettyjen oma etu. Jos työläisten oikeus koko työnsä tuotteeseen on taattu perustuslaissa, sen toteuttamiseksi voitaisiin vedota kansanoikeuteen ja laki tarjoaisi riiston uhreille korvauksia, ei olisi mahdollista palkata ihmisiä riistopalkoilla.” (Cockshott & Cottrell 2012, 299-300.)

Cockshott ja Cottrell eivät kirjassaan suoraan käsittele osuuskuntien integroimista suunnitelmatalouteen, mutta hahmotellessaan vaihtoehtoista asumisen ja työnteon muotoa, kommuunia, he sivuavat samalla aihetta, joka itsensätyöllistäjäsektoriin liittyvien periaatteiden kanssa soveltunee myös osuuskuntien mukaanottamiseen. Osuuskunta voisi tällöin toimia kuten kommuuni, josta asumisulottuvuus on poistettu.

“Kommuunien elämää saattaa helpottaa, jos niillä on oikeus solmia sopimuksia julkisten instituutioiden kanssa. On selvää, että niiden on voitava tehdä sopimuksia työvoiman toimittamisesta kansantalouteen, mutta ne voisivat ottaa suorittaakseen myös kokonaisia hankkeita käyttäen omaa työvoimaansa. Kansantalouden olisi tällöin lainattava kommuuneille tarvittavat tuotantovälineet. Kommuuni voisi esimerkiksi järjestää jonkin kaupunginosan maidonjakelupalvelun ja saada lainaksi maitoauton tarkoitusta varten.” (Cockshott & Cottrell 2012, 255.)

Itsensätyöllistäjät (esimerkiksi taksinkuljettajat) omistavat itse omat tuotantovälineensä. Kovin suurten tuotantovälineiden osalta tilanne on kuitenkin toinen, sillä puhtaiden tuotantohyödykkeiden markkinoita ei ole olemassa, vaan kaikki puhtaat tuotantohyödykkeet ovat suunnittelukeskuksen omaisuutta ja sen käytettävissä. Suurimittaisia tuotantovälineitä käyttävä yksityisyrittäjä tai osuuskunta joutuu siis tekemään sopimuksen suunnittelukeskuksen kanssa jälkimmäisen omistamien tuotantolaitteiden käytöstä. Näin ne joutuvat käytännössä alistumaan osaksi yhteiskunnallista suunnitelmaa, mikä taas ei ole mahdollista, jos suunnittelukeskuksella on mielestään parempaa käyttöä yksityisyrittäjän ja osuuskunnan havittelemille tuotantolaitteille. Tällöin voidaan kysyä, onko kyseessä enää “yksityisyrittäminen”, jos se perustuu suunnittelukeskuksen kanssa tehtyyn sopimukseen; lienee selvää, kumpi on tällaisia sopimuksia solmittaessa rajat asettava osapuoli.

Ei kuitenkaan ole mitään periaatteellista ongelmaa, miksei yksittäinen henkilökin voisi tehdä suunnittelukeskukselle esityksiä tuotteista, joita varten suunnittelukeskuksen kannattaisi lainata hänelle tuotantovälineet niiden valmistamiseksi, osana yhteiskunnan tuotantosuunnitelmaa. Nykyisinkin pienyrittäjien suurimittaiset hankkeet täytyy hyväksyttää pankilla tai muulla taholla, joka myöntää lainan hankkeen toteuttamiseen.

Puhdas yksityisyrittäjyys merkitsee suunnitelmataloudessakin sitä, että itsenäinen tuottaja tuottaa mitä haluaa omilla tuotantovälineillään ja myy työnsä tuotteita suoraan kuluttajille. Näin voisivat toimia esimerkiksi putkiasentajat, parturit, soitonopettajat tai selvännäkijät. Vaihtoehtoja on paljon. Hinnanmuodostus olisi vapaata, mikä merkitsee myös sitä, että yrittäjän työstään saama korvaus saattaa olla vähemmän kuin tunnin työsetelit tunnin työstä. On kuitenkin yrittäjän omassa päätösvallassa – aivan kuten nykyäänkin – onko oman yrityksen pyörittäminen, ehkä myös siihen liittyvä tietynlainen “elämäntapa”, siitä saatavaa aineellista korvausta arvokkaampi asia, vai onko kannattavampaa hakeutua suunnitellun sektorin töihin, joista saa yrittäjäntuloa paremman korvauksen. Ja voihan olla, että jotkin yrittäjät – esimerkiksi suositut muusikot – nauttivat korkeampia korvauksia työstään kuin suunnittellulla sektorilla keskimäärin.

Talouden tasapainon kannalta on yhdentekevää, millaisia tuotteita tai palveluita itsensätyöllistäjät kuluttajille myyvät. Jos kuluttajat ostavat yksityisen sektorin tuotteita, heidän niihin käyttämänsä työsetelit ovat pois suunnitellun sektorin kulutuksesta[44], mutta palautuvat sinne kiertoteitse, kun yrittäjät puolestaan ostavat suunnitellun sektorin tuotteita. Osa yrittäjien saamista työseteleistä varmaankin menee edelleen toisille yrittäjille, mutta nekin palautuisivat jossain vaiheessa suunnitellulle sektorille, jossa ne alunperin oli maksettu ja jossa ne lopulta mitätöidään.

Muita näkökohtia
Uusien kulutushyödykkeiden kehittäminen

Mitä tulee saatavilla oleviin tuotteisiin, voi herätä epäilys siitä, että jos suunnittelijat kykenevätkin päättämään, pitääkö olemassa olevaan tuotevalikoimaan kuuluvien tuotteiden tuotantoa vähentää vai lisätä, he eivät voi tietää, mitä uusia tuotteita kuluttajat mahdollisesti haluavat. Tosin voidaan kysyä, tietävätkö sitä useimmiten kuluttajat itsekään, ja onko esimerkiksi kosketusnäytöllisten puhelimien yleistymisen taustalla enemmän yritysten “tämän me voisimme yrittää myydä” kuin kuluttajien “tätä me haluamme”, mutta kysymys uusien tuotteiden kehittämisestä on silti aiheellinen.

Kilpailulla on kapitalismin vastustajien keskuudessa huono kaiku, mutta tietynlainen – vaan ei kapitalistinen – kilpailu tuotantolaitosten välillä voi olla hyödyksi. Ne tuotantolaitokset, joiden tuotteet miellyttävät kuluttajia enemmän kuin toisten, näkevät toimintansa laajenevan, kun taas ne, joiden tuotteet eivät ole suosittuja, supistuvat, ja ne saatetaan kokonaan lakkauttaa. Samantapaisia tai samojakin tuotelajeja tuottavilla tuotantolaitoksilla voi suunnitelmataloudessakin olla omat tuotekehitysyksikkönsä, jonka toimintaan ne voivat saada suunnittelukeskukselta voimavaroja siinä missä muuhunkin toimintaansa, jos tämä nähdään hyvänä asiana.

Saman tuotteen valmistamisessa useissa eri tuotantolaitoksessa on myös muita etuja. Neuvostoliiton kokemuksen perusteella moni ehkä ajattelee, että suunnitelmataloudessa on vain yksi Valtion leipätehdas, yksi Valtion konepaja jne. Keskitetystä suunnitelmasta ei kuitenkaan mitenkään johdu, että jonkin tuotteen tuotanto pitäisi järjestää vain yhdessä tuotantolaitoksessa. Päinvastoin se lienee haitallistakin, sillä tällöin menetetään mahdollisuus vertailla saman tuotteen tuotantoa useammassa eri laitoksessa. Jos osoittautuu, että yhdessä tuotantolaitoksessa jonkin tuotteen tuotanto on huomattavasti tehokkaampaa tai tehottomampaa kuin kymmenessä muussa täsmälleen samaa tuotetta valmistavassa tuotantolaitoksessa (tai jos kuluttajat ovat selvästi tyytyväisempiä tai tyytymättömämpiä tietyn, paikkakunnalla toimivan palveluntarjoajan palveluihin), voidaan asiantilaan perehtyä ja ryhtyä toimenpiteisiin. Yhden tuotantolaitoksen mallissa tällainen vertailu ei ole mahdollista.

Erot markkinasosialismiin

Cockshott-Cottrellin mallissa tuotannontekijöiden markkinoita ei ole, vaan suunnittelukeskus kohdentaa omistamansa tuotantovälineet ja raaka-aineet tuotantoon. Työvoima hakeutuu työpaikkoihin ja koulutukseen kuitenkin oman valintansa mukaan sen perusteella mitä on saatavilla (periaatteessa samoin kuin nykyisinkin) – sitä ei “kohdenneta” määräyksin kuten tuotantovälineitä. Kulutushyödykkeiden jakelu “markkina-algoritmin” perusteella saattaa silti herättää kysymyksen siitä, mikä on mallin suhde markkinasosialismiin.

Markkinasosialismi on syytä määritellä ensin lyhyesti. A Dictionary of Marxist Thoughtin mukaan markkinasosialismissa

“tuotantovälineet (pääoma) ovat kollektiivisessa tai yhteiskunnan omistuksessa, ja voimavarojen jakautuminen seuraa markkinoilla vallitsevia sääntöjä (tuotteiden markkinat, työmarkkinat, pääomamarkkinat). Käsitettä käytetään usein väljemmässä merkityksessä puhuttaessa ‘reaalisosialismin maiden’ (kommunististen maiden) talousjärjestelmien uudistamisesta, kun nämä etenevät poispäin komentosuunnittelusta kohti markkinasääntelyä (Jugoslavia 1950-luvun alusta, Unkari vuoden 1968 jälkeen, Kiina, Puola, Neuvostoliitto ja 1980-luvulla myös Bulgaria).” (Bottomore ym. [toim.] 2003, 336.)

Vieläkin väljemmin markkinasosialismilla voidaan viitata myös kapitalististen maiden joidenkin sosiaalidemokraattien tavoittelemaan malliin, jossa yhteiskunta omistaa merkittävän osan tuotantovälineistä ja yksityinen sektori toimii ainakin periaatteessa tiukan sääntelyn alaisena. Sovellamme seuraavassa käsitteen kapeampaa tulkintaa.

Jos lähdetään siitä, että yhteiskunta ei kykene ottamaan koko yhteiskunnallista tuotantokoneistoa hallintaansa, on päätäntävaltaa delegoitava alaspäin ja hajautettava. Tällöin törmätään kysymykseen, joka liittyy toisistaan riippumattomia päätöksiä tekeviin tuotantolaitoksiin. Jos niiden välistä tavaroiden vaihtoa ei hoideta osana yhteiskunnan taloussuunnitelmaa (jolloin suunnittelukeskus määrää, kuka toimittaa, mitä toimittaa, milloin ja minne), vaihto niiden välillä tulee koordinoiduksi “spontaanisti” markkinoiden kautta. Itsenäiset tuotantoyksiköt – Charles Bettelheimin (1978) sanoin “taloudelliset subjektit” – suhtautuvat tällöin toisiinsa tavaranomistajina.[45] Tämä edellyttää rahan olemassaoloa ja markkinahintojen muodostumista.

“Siinä määrin kuin taloudellisilla subjekteilla (siinäkin tapauksessa että ne ovat sosialistisen talouden valtiollisen sektorin osia) on valta määrätä joistakin tuotteista, näiden tuotteiden hankkiminen ja niistä eroon hankkiutuminen saa oletusarvoisesti sopimusten muodon (sopimukset ostoista ja myynneistä). Sopimusten pohjalta syntyy kierron muoto, joka poikkeaa siitä kierrosta, joka syntyy tuotteiden siirtämistä koskevien määräysten pohjalta (jotka ovat vastaavia kuin ne määräykset, jotka varmistavat esimerkiksi tehtaan sisäisen tuotevirran tai joita ylempi taho antaa alemmalle).” (Bettelheim 1978, 86.)

Useisiin taloudellisiin subjekteihin joudutaan turvautumaan, jos uskotaan, että tuotantovälineiden yhteiskunnallinen hallinnointi ja siis kattava taloussuunnittelu ei ole kokonaan mahdollista – ei ainakaan niin pitkälle kuin ehkä periaatteessa haluttaisiin. Tällöin markkinoiden ja suunnitelmallisuuden välillä joudutaan etsimään jonkinlaista kompromissia, oikeanlaista suhdetta, jota voi olla vaikea hahmotella ennalta. Käytännössä se merkitsee “varsinaista” markkinasosialismia, jossa jotakin osaa tuotantovälineistä hallinnoi yhteiskunta, jotakin osaa taas enemmän tai vähemmän itsenäisesti toimivat taloussubjektit.[46]

Bettelheimin mukaan itsenäisten, taloudellisten toimijoiden olemassaolo sosialistisessakin taloudessa johtuu objektiivisesta syystä, nimittäin tuotantovoimien riittämättömästä kehitysasteesta. Tästä syystä on ymmärrettävä, että “vaihtoa taloudellisten subjektien välillä tapahtuu ja on pakko tapahtua“, ja tästä päästään eroon vasta, kun “tuotantovoimien yhteiskunnallinen luonne” on kasvanut riittävään mittaan. (Emt., 107.)

“Kun taloudellisten subjektien luku tuotannon piirissä on riittävän pieni ja niiden toimintaolosuhteet riittävän säännellyt, jotta olisi mahdollista riittävällä tarkkuudella ennakoida niiden tarvitsemien, toisten taloudellisten subjektien valmistamien tuotteiden määrä, näiden tuotteiden liike yhdeltä taloudelliselta subjektilta toiselle voidaan toteuttaa yhteiskunnallisesti organisoidulla tavalla ja ennalta laaditun suunnitelman mukaisesti. […] Lopulta taloudellisen subjektit lakkaavat olemasta subjekteja, eivätkä ole enää muuta kuin epäautonomisia osasia työnjaossa.” (Emt.)

Meistä kuitenkin näyttäisi, että erillisten taloudellisten subjektien häviämistä tuotantovoimien kehityksen myötä ei tarvitse enää odottaa, vaan tavoitteita voidaan korjata rohkeampaan suuntaan. Jos onkin niin, että “päätösvaltaa käyttävän taloudellisen kompleksin on oltava tarpeeksi suuri, jotta sen saatavilla voisi tosiasiallisesti olla riittävä määrä tietoa ja päätöksentekovaltaa” (emt., 75), niin Cockshott ja Cottrell ovat osoittaneet, että yhteiskunnalla on käytettävissään tällaisten tietojen keräämiseen ja käsittelyyn tarvittavat tuotantovoimat ja niille perustuva päätöksentekovalta. Tässä valossa esimerkiksi SKP:n ohjelman tavoite “markkinoiden alistamisesta” (SKP 2007) on tarpeettoman vaatimaton. “Se, mikä tosiasiallisesti osoittaa taloudellisen subjektin olemassaolon, on nimenomaisesti sen kyky hallita joukkoa tuotantovälineitä.” (Bettelheim 1978, 75.) Iskulauseenomaisesti nykyaikainen tietotekniikka ja tietoverkot ovat se tuotantovoima, joka antaa yhdelle suunnittelukeskukselle kyvyn hallita tuotantovälineitä koko yhteiskunnan, jopa mantereen mitassa.

Työläisten suhde työpaikkoihinsa ja suunnittelukeskukseen

Jos tuotanto on keskitetysti suunniteltua ja jos suunnittelukeskus on ainoa taloudellisia päätöksiä tekevä subjekti, herättää tämä kysymyksen siitä, mikä on yksittäisten tuotantolaitosten ja työpaikkojen työntekijöiden suhde työhönsä ja suunnittelukeskukseen. Aihe sivuaa syvällisesti suunnitelmataloutta harjoittavan yhteiskunnan poliittisia muotoja, jotka eivät kuulu käsillä olevan artikkelin keskeiseen aihepiiriin, mutta tässäkin yhteydessä on hyvä sanoa asiasta jotakin.

Jos suunnittelukeskus omistaa (käytännössä) kaikki tuotantolaitteet, raaka-aineet jne., on selvää, että pienimuotoista itsensätyöllistämistoimintaa lukuunottamatta tuotantolaitoksilla ei ole autonomiaa niiden keskeisimmistä toimista päätettäessä: mitä ne tuottavat ja kuinka paljon. Sinänsä keskussuunnittelusta ei vielä kuitenkaan johdu, että tuotantolaitosten sisäinen toiminta olisi väistämättä organisoitava johonkin yhteen muottiin ja joka paikassa samalla tavalla. Tuotantolaitosten keskeisimmät tavoitteet – niille osoitetun tietyn panosmäärän muuntaminen tietyksi tuotosmääräksi – voidaan saavuttaa useilla eri organisaatiomalleilla, ja on varmasti hyödyllistäkin, jos eri työpaikoilla voidaan kokeilla erilaisia työn organisoimisen tapoja työntekijöiden itse määrittelemien tarpeiden mukaan.

Sosialistisen etiikan mukaista on tietenkin antaa työntekijöille niin paljon valtaa määrittää oman työnsä organisaatio kuin mahdollista. Samalla on kuitenkin selvää, että näillä mahdollisuuksilla on rajansa. Asia tulee avoimesti tunnustaa sortumatta pelkkien yleisen tason ihanteiden – työväenvalta, työpaikkademokratia jne. – toistamiseen. Keskitetty suunnitelmatalous yhteiskunnallisen tuotannon organisoinnin muotona asettaa rajat sille, mitä yksittäisten tuotantolaitosten ja niiden työntekijöiden autonomia voi olla. Jos tavoitteena on mahdollisimman suuri vapaus yksittäiselle työläiselle tai yksittäiselle tuotantolaitokselle, voi käsillä oleva kysymys hyvinkin merkitä periaatteellista päätöstä siitä, voiko joku ryhtyä tämänkaltaista yhteiskunnan organisointia kannattamaan.

Cockshott ja Cottrell kannattavat ihmisten oikeutta työhön ja sitä kautta saatavaan toimeentuloon, mutta he eivät kannata ihmisten absoluuttista oikeutta johonkin tiettyyn työpaikkaan. Jos ihmisiä ei voi erottaa työstään muuten kuin näiden omalla suostumuksella (tai esimerkiksi oman työpaikan työhuonekunnan tai ammattiosaston suostumuksella), se voi olla yksittäisen työntekijän etu, mutta samalla se johtaa yhteiskunnalliselta näkökannalta voimavarojen tuhlaukseen, kun esimerkiksi kuluttajien yhä vähemmän suosimien kulutushyödykkeiden tuotantokapasiteettia on vaikea vähentää. Näin voimavarojen ohjaaminen johonkin hyödyllisempään tarkoitukseen vaikeutuu. (Cockshott & Cottrell 2012, 289-291.)

Tähän ristiriitaan ei ole olemassa ratkaisua, sillä yksittäisen ihmisen ja ihmisryhmän – olipa kyse sitten muutaman kymmenen ihmisen ryhmästä tai 100 miljoonan ihmisen yhteiskunnasta – etu ei useinkaan ole sama. Vaikka voidaan sanoa, että esimerkiksi verotuksella tuotettavien maksuttomien palvelujen tuotanto on kaikkien etu, ei siitä johdu, että jokaisen kannattaisi maksaa veroja. Jos yhteiskunnassa veroa maksaa 10 miljoonaa ihmistä, on samantekevää, jos minä jätän veroni maksamatta; verokertymä ei siitä käytännössä vähene, mutta minulle jää huomattavasti enemmän käytettävää omaan henkilökohtaiseen kulutukseeni. Vaikka olisi yhteiskunnan etu lakkauttaa suhteellisen hyödyttömiksi käyneiden tuotteiden valmistus, voi silti olla yksittäisen työntekijän etu jatkaa sitä, jotta hänen ei tarvitsisi etsiä uutta työpaikkaa, kouluttautua uuteen ammattiin jne.

On poliittinen kysymys, mikä määrä “voimavarojen tuhlausta” on hyväksyttävissä yksittäisten työntekijöiden työpaikkojen jatkuvuuden turvaamiseksi. Eri toimijoiden väliset suhteet voidaan institutionalisoida useilla eri tavoilla, esimerkiksi siten, että suunnittelukeskuksella on viimekätinen valta päättää tuotantolaitosten lakkauttamisesta, tai että sillä on tämä oikeus vain, jos lakkautettavan tuotantolaitoksen työntekijöiden enemmistökin kannattaa sitä. Eri suunnitelmataloutta toteuttavissa yhteiskunnissa voidaan päätyä erilaisiin ratkaisuihin, eikä ole itsestään selvää, mikä ratkaisu on paras, mutta keskeistä on tunnustaa asiaan liittyvä problematiikka. Radikaalissa työväenliikkeessä on usein päädytty näkemään ratkaisu yksinkertaisesti vain “työväenvallassa” tai “demokratiassa” tai sitten puhtaasti eettisissä näkökohdissa ilman sen kummempaa konkretiaa.

Yhteenveto

Perinteisesti vallankumouksellinen työväenliike on vaatinut kapitalismin kumoamista ja sen korvaamista sosialismilla, kommunismilla tai jollakin muulla järjestelmällä, jossa yhdet eivät omistussuhteen perusteella pysty riistämään toisten työtä.[47] Neuvostoliiton hajottua tämä näköala on suurimmaksi osaksi kadonnut, ja radikaalein vaatimus, mitä vasemmisto on viime vuosina laajemmin omaksunut, on ollut vaatimus ehdottomasta perustulosta. Perustulo sellaisenaan kuitenkin perustuu samaan kuin muutkin kapitalistisen hyvinvointivaltion tulonsiirrot: yhteiskunnan kapitalistisen sektorin toimintakyvystä on pidettävä huolta ensin, koska “vain siten syntyy jaettavaa”. Useimmat eivät tosin väitäkään, että kapitalismi saataisiin perustulolla nurin – enimmäkseen sen on mainittu olevan “askel” johonkin suuntaan – mutta tämä jättää silti auki kysymyksen, mitä kapitalismin tilalle halutaan, sikäli kun sen kumoamista joku vielä kehtaa tavoitella.

Kolmiosaisessa sosialismin talousjärjestelmää käsittelevässä artikkelisarjassamme olemme nostaneet esiin kysymyksiä, jotka herättävät pohtimaan sitä, mitä radikaalisti yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivän vasemmiston kannattaisi tavoitella, ja millä perustein. Sosialistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteiden ja niiden rajojen miettiminen ei ole “utopismia” sanan kielteisessä mielessä, vaan keskeinen osa kapitalismin kumoamiseen pyrkivän liikkeen tavoitteenasettelua nykyhetkessä.

Viitteet

[1] Siinäkin tapauksessa, että laajempi yleisö ei siitä olisi kiinnostunut, on sellainen hyvä olla omaan käyttöön, työkaluksi stragegiseen työhön.

[2] Ks. esim. SDP:n Joensuun puoluekokouksen asiakirja Varjosta Valoon. “Sosialidemokraattisten periaatteiden mukaisesti toimiva markkinatalous toimii ihmisten ehdoilla, tukien heidän oikeuttaan henkilökohtaiseen vapauteen, täysimääräiseen osallisuuteen ja tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin. Taloutta ohjataan  yhteisin päätöksin ja sille asetetaan yhteiskunnallisesti kestävän kehityksen mukaisia tavoitteita ja reunaehtoja.” (SDP 2010, 7.) “Suomalainen työmarkkinamalli  perustuu osallisuuteen ja yhteiseen sopimiseen. Sopimusyhteiskunnan malli toimii. Parhaat tulokset saavutetaan yhteistyöhakuisuuden, keskinäisen kunnioituksen ja yhteisiin päätöksiin sitoutumisen avulla.” (Emt., 11.)

[3] Iivarin varaus tähän on Kiina. “Kieltämättä maailmassa on nyt ensimmäistä kertaa merkkejä siitä, että demokratian ja markkinatalouden yhtäaikaisuus, yhdessäkulkeminen ei toteudukaan”. Hän kuitenkin sanoo – “selkeän” mallinsa pelastaakseen – että “eipä siitä [Kiinasta] vielä tiedä, siellähän keskiluokka on nyt heräämässä selvästi, ja ollaan alettu olla huolissaan ympäristöstä ja korruptiosta ja paikallisviranomaisten vallankäytöstä. Siellä on merkkejä demokratiasta.” (YLE 17.4.2012.) Markkinatalous, demokratia ja keskiluokka sekä niiden välinen yhteys ovat tässä samanlaisia yksinkertaistuksia, joita vastaan Iivari vain vähän aiemmin hyökkäsi.

[4] Owenista ks. esim. Morton 1962, Pollard & Salt 1971, Harrison 1969 ja Fourierista esim. Riasanovsky 1969. Molemmista ks. esim. Cole 1962 tai Murroksen, 2012, lyhyt yhteenveto. Aiempia utopioita — Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1623), Francis Baconin Uusi Atlantis (1624) ja David Humen Täydellisen valtion idea (1752) — on julkaistu suomeksi Mikko Lahtisen toimittamassa kirjassa Matkoja utopiaan (Vastapaino, 2002).

[5] Sosialismin väistämättömyyteen uskoivat myös Iso-Britannian fabianilaiset, joiden juuret eivät olleet marxilaisuudessa, vaan brittiläisessä liberaalissa radikalismissa ja avoimen reformistisessa työväenliikkeessä. (McBriar 1961, 61.)

[6] Tämäkään utopismin merkitys ei silti ole täysin kuollut, vaan esimerkiksi John Hollowayn tai muiden lähinnä anarkismia lähellä olevien tahojen ajattelu tulee lähelle siirtokuntien perustamiseen tähdännyttä utopismia sikäli, että heidänkin tarkoituksenaan on syödä vallitseva järjestelmä vähä vähältä sisältä käsin.

[7] Tästä ks. Laine & Salo 2011, Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3.

[8] Mielenkiintoisesti Rosa Luxemburg peräänkuuluttaa kyllä erittäin tarkkaa poliittisen toiminnan ohjelmaa keskustelussaan Bernsteinin kanssa: “Jos meidän ohjelmamme todella sisältää yhteiskunnan historiallisen kehityksen kaavan kapitalismista sosialismiin, niin sen täytyy kiistämättä kaavailla peruspiirteissään myös tämän kehityksen kaikki siirtymävaiheet, ja siten kyetä osoittamaan proletariaatille kutakin vaihetta vastaavat toimintaohjeet sosialismin saavuttamiseksi” (Luxemburg 2010, 78. Kursiivi JL/MS); keskustelussa sosialistisen yhteiskunnan rakenteesta nojaudutaan kuitenkin vain “väistämättömyyden” ja “lainmukaisuuden” kaltaisiin fraaseihin.

[9] Kyse ei ole siitä, voidaanko osa tuotteista jakaa ilman valvontaa ja kunkin itse päättämän henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Se on varmasti mahdollista ja järkevääkin, mutta jos mahdollisuus koskee vain osaa tuotteista, pitäisi löytyä selityksiä jäljellejäävän osan jakeluperiaatteista eikä vain sanoa, että kyllä jokin tapa varmasti järjestyy, työläiset päättävät asian neuvostoissaan miten parhaaksi näkevät tms.

[10] Michael Lebowitzin (2010, 158) tai Murray Bookchinin (Kommunalistinen projekti, ei päivämäärää) tapaan voidaan vain sanoa, että jos kulutusta on joltain osin tarpeen rajoittaa, niin ihmiset varmaan sitten asettavat kulutukselle järkevät rajat. On selvää, ettei tällainen “vastaus” ole mistään kotoisin sen enempää kuin sekään, että “jos autoon tulee vika, se korjataan, ja matka jatkuu”.

[11] Menneiden ja nykyisten suunnitelmatalousmaiden ongelmia selitetään usein “vaikeilla olosuhteilla”, mikä voi olla osin pätevä puolustus, mutta kuvitellaanko silloin, että oma sosialistinen vallankumous voitaisiin tehdä suotuisissa olosuhteissa? Tällaisen varaan tuskin voi laskea, ja silloin pitäisi pyrkiä miettimään jotain myös epäsuotuisampien olosuhteiden varalle. Pelkkä “aseistettu kansa” – puhtaasti poliittinen ratkaisu – ei vielä pysty ratkaisemaan tuotannon ja jakelun ongelmia sen enempää suotuisissa kuin vaikeissakaan oloissa.

[12] Näin esimerkiksi SKP:n entinen (1990-1992) pääsihteeri Asko Mäki, jonka mukaan “Kapitalismin vastaiseksi puolueeksi sen paremmin Vasemmistoliitolla, kuin millään muullakaan puolueella ei ole edellytyksiä, koska perusteltua ja uskottavaa vaihtoehtoa kapitalismille ei tällä hetkellä kukaan pysty esittämään.” (Mäki, 17.10.2011); samoin Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm, jonka mukaan “[p]ääoman kasvattamiseen perustuvan investointien ohjauslogiikan korvaisi todella mielellään jollakin muulla, mutta kun parempaakaan järjestelmää ei ole vielä esitetty tai ainakaan sellainen ei ole noussut uskottavaan asemaan.” (Holm, 9.4.2009.) Tältä pohjalta parhaimmassakin tapauksessa käteen jää vain periaatteellinen vastarinta “systeemiä” kohtaan ilman sen suurempia päämääriä – parempi sekin kuin täydellinen antautuminen, mutta mihin se riittää?

[13] Sosiaalidemokraattien piirissä tällaista näköalattomuutta ovat arvostelleet Lauri Holappa ja Jussi Ahokas Raha ja talous -blogissaan.

[14] “Käytännön miehet, jotka itse uskovat olevansa täysin vapaita kaikista intellektuaalisista vaikutuksista, ovat tavallisesti jonkun kuolleen kansantaloustieteilijän orjia. Mielipuoliset mahtimiehet, jotka saavat vihjeensä ilmasta, tislaavat mielettömyytensä jonkun joitakin vuosia aikaisemmin esiintyneen kynäilijän ajatuksista.” (Keynes 1951, 441.)

[15] Tämä oli ennen kuin Saksan sosialistinen työväenpuolue omaksui “marxilaisen” ohjelman (vuonna 1891).

[16] Tosin on huomautettava, että kommunistisen järjestelmän kuvauksen osalta Buharin ja Preobrazhenski eivät sano mitään, mitä Bebel ei olisi jo aiemmin sanonut. Leninkin oli Valtiossa ja vallankumouksessa (1917) vain toistanut Bebeliä sanoen, että “[k]oko asia on vain siinä, että he [kansalaiset] työskentelisivät yhtäläisesti, noudattaen oikein työn mittaa, ja saisivat palkkaa yhtäläisesti. Tämän tilinpidon ja valvonnan on kapitalismi  yksinkertaistanut äärimmilleen, tavattoman yksinkertaiseksi , jokaiselle luku- ja kirjoitustaitoiselle henkilölle helpoiksi tarkkailu- ja muistiinpanotehtäviksi, jotka vaativat aritmetiikan neljän laskutavan tuntemista ja tarvittavien kuittien laatimista. […] Koko yhteiskunta tulee olemaan yksi toimisto ja yksi tehdas, jossa vallitsee yhdenvertaisuus työssä ja palkassa.” (Lenin 1960, 478-479.)

[17] Ks. Laine & Salo 2011, Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3.

[18] Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2012 nimellä Uusi sosialismi Sosialismi.netin julkaisemana. Kirjan pdf-version voi ladata ilmaiseksi tästä (8,6Mt).

[19] Suomalaista keskustelua ajatellen mielenkiintoinen, vaikkakaan ei kovin yksityiskohtainen, on Ele Aleniuksen (1985) varhainen huomio: “Kuten jo todettu, kysynnän ja tarjonnan välisen kehityksen kannalta on ratkaisevaa informaation nopeus ja laajuus. Kehittyvien tietokoneiden yhteiskunnassa se ei ole enää mikään ongelma. Silloin pystytään joka hetki seuraamaan kysynnän kehitystä ja ohjaamaan tarjontaa itse asiassa nopeammin kuin tähän asti vapailla kapitalistisilla markkinoillakaan on ollut mahdollista.” (Alenius 1985, 199.)

[20] Aiheesta tarkemmin ks. Cockshott & Cottrell 2012, 337-368.

[21] Taulukon luvut ovat hatusta vedettyjä, mutta toimivat havainnollistamistarkoituksessa yhtä hyvin kuin “todellisetkin” luvut. Todellisen taulukon lukemat tulisi tietenkin koostaa kunkin tuotteen valmistukseen tosiasiassa tarvittavien tuotantopanosten määrän ja laadun mukaisesti.

[22] Viennin mahdollisesta tarpeellisuudesta suunnitelmataloudessa ks. Cockshott & Cottrell 2012, luvut 10 ja 11.

[23] On myös huomattava, että esimerkkitaulukko sisältää yleisen tason tuotekategorioita, mikä ei ole riittävä tarkkuus taloussuunnittelun tarpeisiin. Käyttökelpoisen taulukon tulee sisältää jokaikinen konkreettinen taloudessa valmistettava tuote, esimerkiksi M4-kierteisen sinkityn kuusiokolopultin kaikille eri pituuksille on oma sarake (ja muuten samoille mutta keltapassivoiduille pulteille taas omansa, kuten muuten samoille mutta kuusio- ja torx-kantaisillekin).

[24] Cockshott & Cottrell 2012, 88, alaviite 6.

[25] 1 759 biljoonaa on 8 795 000 kertaa enemmän kuin 200 miljoonaa, joten jos jälkimmäisellä teholla laskutoimitukset vievät 16 000 vuotta, vievät ne edellisellä teholla 8 795 000 kertaa vähemmän, eli 0,00182 vuotta = 0,66 vuorokautta.

[26] On mielenkiintoista, että Smithin, Ricardon ja Marxin työarvoteoriaakin alettiin testata empiirisesti vasta 1980-luvulla. Cockshott ym. ounastelevat tämän johtuvan siitä, että tuolloin saataville tulleiden mikrotietokoneiden avulla saatettiin työstää tutkimusten vaatimaa valtavaa aineistoa. (2009, 192-194.)

[27] Nykyisin käytetään magneettiraitakortteja mekaanisesti leimattavien kellokorttien asemasta. Vastaavia menetelmiä käytetään esimerkiksi bussimatkan maksamisessa tai ovien sähkölukkojen avaamisessa. Työaikaseurantaan käytettävän teknologian mahdollisuuksista ks. esim. Perlomera Oy:n tarjoama valikoima. Yritykset seuraavat työntekijöidensä työaikaa paitsi suoranaisen oman etunsa vuoksi, myös siksi, että osaisivat laskuttaa tilaajayrityksiltä työntekijöidensä näiden projekteissa tekemästä työstä.

[28] Kannattaa huomata, että tässä mielessä yksittäisen työntekijän edun (mahdollisimman rento työtahti) ja yhteiskunnan (mahdollisimman suuri työvoiman tehokkuus) edun välinen ristiriita säilyy. Kapitalismin vallitessa ristiriidassa on toki omanlaisensa painotus, sillä palkkatyötä tehdään kapitalistin hyväksi. Kuitenkin, koska kapitalismikin on yhteiskunnallinen tuotantotapa (tuotteita ei valmisteta itseä vaan muita varten), on tässäkin mukana työntekijän ja yhteiskunnan välinen ristiriita, joka ei pelkisty työläisen ja kapitalistin väliseen ristiriitaan. Ei ole selvää, miksi tällainen yksilön ja yhteisön välinen ristiriita ratkeaisi sosialistisessakaan yhteiskunnassa, ellemme oleta, että kommunistinen yltäkylläisyys vallitsee silloinkin, kun kaikki tekevät työtä juuri niin vähän ja rennosti kuin omista lähtökohdistaan haluavat. Ei voitane olettaa, että koska työtä ei enää tehdä kapitalistia vaan koko yhteiskuntaa varten, niin mahdollisimman suuri tehokkuus on silloin yksittäisenkin työntekijän etu, ja mitään antagonismia ei enää olisi; että koska taloussuunnitelma ja verotuksen taso on hyväksytty kansanäänestyksessä, mitään ristiriitaa yksilön ja yhteiskunnan välillä ei enää ole, ja vastaanpullikointi on vain “porvarillisen” yksilökeskeisyyden jäänne.

[29] Teknisistä kertoimista ja yksityiskohtaisesta suunnittelusta ks. Cockshott & Cottrell 2012, 125-133.

[30] Kapitalismissa tietoliikenteen automaatiota käytetään järjestelmälle ominaisella tavalla esimerkiksi pörssikauppaa käyvien robottien muodossa (Taloussanomat 7.8.2012), mutta tämäkin teknologia voidaan siirtää osakkeenomistajien lyhytnäköisten etujen palveluksesta yhteiskuntaa hyödyntämään.

[31] “QR -kooditekniikka on kehitetty Japanissa jo 1990 -luvun alkupuolella. Alunperin se on kehitetty teollisuuden tarpeisiin – nopeaan liukuhihnalla kulkevien kappaleiden seurantaan.” (QR-koodit.fi.) Kuluttajalle QR-koodi on tutumpi mainoksista ja tuotepakkausten kyljestä, joista se on älypuhelimella luettavissa ja tavallisesti sisältää linkin tuotteen valmistajan internetsivuille. Muista käytännön sovellusmahdollisuuksista ks. esim. Omron 2008.

[32] Poikkeuksen tähän muodostaa Cockshott-Cottrellin mallissa itsenstätyöllistäjäsektori, jota käsitellään tuonnempana.

[33] Tästä ei selvitä myöskään sillä, että poliittinen päätöksenteko asian tiimoilta yritetään piilottaa “sosialismin taloudellisten lakien” taakse, kuten neuvostoliittolaisessa kansantaloustieteen oppikirjassa. (Ostrovitjanov ym. 1956, 390-391.) Yhtä hyvin voitaisiin puhua – ja tavallaan puhutaankin – “julkisen sektorin kestävyysvajeen laeista”.

[34] Tavoista, joilla koko väestö voi osallistua taloussuunnitelman laadintaan ja hyväksyntään ks. esim. Cockshott & Cottrell 2012, 269-278 ja Cockshott & Renaud 2010.

[35] Muistin virkistykseksi, tavat olivat: 1) Rajoitetaan saatavien kulutushyödykkeiden määrää ja laatua; 2) Rajoitetaan määrää, mutta ei laatua; 3) Rajoitetaan laatua, mutta ei määrää; ja 4) Ei rajoiteta määrää eikä laatua.

[36] Jos rajoitetaan laatua, mutta ei määrää, tämä merkitsee käytännössä (jos jakelutapa on ainoa vallitseva), että saatavilla on kunakin hetkenä rajallinen valikoima tuotteita, joita voi kuitenkin kuluttaa niin paljon kuin haluaa. Ellei yhteiskunta ole päättänyt olla tuottamatta suurta osaa tuotelajeista, merkitsee se käytännössä puuttuvien tuotelajien osalta liiallista kysyntää suhteessa tuotantokapasiteettiin. Vaihteleva kirjo tuotteista on siis jatkuvasti lopussa.

[37] Todellisuudessa työsetelit (labour tokens) eivät olisi konkreettisia, paperisia seteleitä, vaan tehdyn työn (tai tulonsiirron) perusteella hyvitetään ihmisten “työtilejä”, joilta he voivat käyttää “seteleitään” maksukorttien avulla. Työsetelit tai työaikatilit eivät myöskään ole rahaa siinä mielessä, että ne ovat henkilökohtaisia eivätkä kierrä. Tällä on tarkoitus estää pääomasuhteen syntyminen uudelleen (Cockshott & Cottrell 2012, 299).

[38] Tämä saattaa herättää vastaväitteitä, jotka perustuvat Marxin esittämän työrahakritiikin väärinymmärrykseen. Marx arvosteli kyllä sellaisia työrahasuunnitelmia, jotka halusivat säilyttää pientuottajien itsenäisen tavarantuotannon, mutta silti vaihtaa näin valmistetut tavarat keskenään työaikojensa suhteessa, ikään kuin ne kaikesta huolimatta olisi tuotettu osana yhteiskunnallista suunnitelmaa. Hän kuitenkin kannatti Robert Owenin hahmottelemaa työrahaa, sillä Owenilla työläisten työ perustui yhteiskunnalliseen suunnitelmaan, ei itsenäisten pientuottajien toisistaan riippumattomasti tekemiin tuotantopäätöksiin. (Cockshott & Cottrell 1997.)

[39] Tältä osin on muistettava, että tulonsiirtojenkin perusteella saatava oikeus tiettyyn määrään kulutushyödykkeitä perustuu sille, että jotkut ovat toimineet yhteiskunnallisen suunnitelman toteuttamiseksi ja valmistaneet nämä hyödykkeet. On poliittisen taistelun asia, mitkä työt luetaan yhteiskunnallisen suunnitelman piirissä tehtäviksi ja siis työsetelien lähteeksi, ja mitkä työt jätetään kunkin oman vapaa-ajan aloitteellisuuden varaan, koituivatpa nämä työt sitten yksilölliseksi tai yhteiseksi hyväksi. Kysymys on tällöin, kuinka paljon ne, jotka tällaista työtä tekevät, ovat valmiita ylläpitämään niitä, jotka eivät vastaavaa työtä tee. Esimerkiksi eläkeiän säätäminen liittyy välittömästi siihen, kuinka suuri osa väestöstä tekee työtä suunnitelman piirissä ja kuinka suuri osa on siitä vapautettu. Oli talousjärjestelmä mikä hyvänsä, työikäiset ja -kykyiset joutuvat aina huolehtimaan ainakin vanhusten ja lasten ylläpidosta. Silloinkin, kun tätä pidetään periaatteessa oikeudenmukaisena järjestelynä, on käytännön politiikassa määriteltävä, missä vanhuuden ja lapsuuden raja menee. Kenelle loppujen lopuksi annetaan oikeus saada tulonsiirtoja, joilla voidaan ostaa kulutushyödykkeitä tekemättä itse työtä?

[40] Tuonnempana selvitetään suunnitellulla sektorilla ja itsensätyöllistäjäsektorilla tehdyn työn suhdetta.

[41] Samaan tyyliin kuten suuren yrityksen sisäisillä yksiköillä on vain rajallinen liikkumavara; niiden on viime kädessä noudatettava yrityksen johtoportaassa tehtyjä päätöksiä.

[42] Periaatteessa laskentateho, joka mahdollistaa työarvojen laskemisen, mahdollistaisi myös esimerkiksi tuotteiden hiilijalanjäljen tai energiasisällön laskemisen ja tuotantosuunnitelman perustamisen näille tiedoille. On poliittisen linjavalinnan kysymys, pidetäänkö niitä työarvoja parempina vaiko vain työarvoja täydentävinä mittareina esimerkiksi ekologisten seikkojen huomioon ottamiseen taloussuunnitelmaa laadittaessa. Empiiristen tutkimusten perusteella työsisältö ennustaa kuitenkin tavaroiden suhteelliset hinnat kapitalismissakin selvästi paremmin kuin esimerkiksi niiden sisältämä öljy- tai sähkömäärä. Korrelaatio teollisuudenaloittain on tyypillisesti 95% tai enemmän. (Cockshott et. al 2009, 195.) Tarkkailtaessa Iso-Britannian kansantalouden tietoja vuodelta 1988 säilyttää työ tilastollisen merkitsevyytensä kaikissa tapauksissa, mutta sähkö-, rauta- ja terässisältö menettävät tilastollisen merkitsevyytensä, kun niitä tarkastellaan yhdessä työn kanssa. Vain tieto öljymäärästä sisältää jonkin verran itsenäistä tietoa, mikä oletettavasti johtuu Pohjanmeren öljyn hintaan sisältyvästä maankorosta. (Emt., 199-200.)

[43] Eduard Bernstein (2012, 89-98, 106-107) kiinnitti asiaan huomiota jo 1800-luvun lopulla.

[44] Järjestelmä pyrkii siihen, että kunakin tuotantojaksona maksettujen työsetelien määrä (=tehty työaika) vastaa suurin piirtein samana ajanjaksona käytettyjen työsetelien (=tuotteina kulutetun työajan) määrää. Cockshott ja Cottrell kuvaavat kirjassaan (2012) myös säästämisen mahdollisuuden, mutta emme käsittele sitä tässä.

[45] Cockshottin ym. (2009) mukaan “syy taloudellisten subjektien olemassaoloon on kahtalainen: 1) tuotantoyksiköt eivät ole omavaraisia, ja 2) työn kohdentamiseksi ei ole olemassa yleisen tason järjestelmää”. (Emt., 204.) Kannattaa huomata, että myös täydellistä suunnitelmataloutta harjoittavat sosialistimaat suhtautuisivat välisessään tuotteidenvaihdossa toisiinsa tavaranomistajina, jos kukin maa tekee oman suunnitelmansa itsenäisesti muista riippumatta. Maailmanmarkkinat jäisivät edelleen olemaan, vaikka kukin yksittäinen maa olisi suunnitelmatalous. (Aiheesta tarkemmin ks. Cockshott & Cottrell 2012, 201-239.)

[46] Esimerkkinä markkinasosialismista käy vaikkapa David Schweickartin hahmottelema osuuskuntapohjainen sosialismi, jossa kapitalistiluokkaa ei ole, mutta jossa työläisten osuuskunnat suhtautuvat toisiinsa tavaranomistajina. (Schweickart 2002, josta tiivistelmä artikkelissa Laine & Salo 2012.) Toinen esimerkki on Alec Noven kannattama “toteuttamiskelpoinen sosialismi”, jossa suuresta julkisesta, poliittisesti ohjatusta sektorista huolimatta on hänen mukaansa “oletettava, että suurin osa tuotteista ja palveluista – ja sitä kautta myös niiden tuotantopanoksista – ostetaan ja myydään” (Nove 1983, 208-209). Samaan kategoriaan laskemme myös SKP:n ohjelmassa tarkoitetun tavoiteyhteiskuntamallin. Ohjelmassa mainitaan, että “valtiollistaminen” ei voi “korvata kysyntää ja tarjontaa ohjaavia markkinoita yhteiskunnallisen suunnittelun välineenä”, ja sanotaan sosialismin tarkoittavan “tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita ja ohjata kehitys suunnitelmallisesti myös ekologisesti kestävälle tielle.” (SKP 2007.) Koska markkinoiden ja suunnittelun suhdetta ei sen kummemmin eritellä (markkinoiden sanotaan vain olevan “suunnittelun väline”), on mielestämme perusteltua pitää tavoitetta lähinnä “varsinaisena” markkinasosialismina, jossa suunnittellun sektorin päätöksetkin perustuvat suurimmaksi osaksi rahamääräisiin markkinahintoihin.

[47] Toisinaan saa nähdä viitteitä SDP:n vuonna 1903 hyväksymään, radikaaliin Forssan ohjelmaan, jonka samalla väitetään olevan nykyään “toteutettu lähes kokonaan”. (Esim. Kansan uutiset 8.12.2012; Lehtinen, ei päivämäärää.) Sosiaalidemokraatit käyttävät väitettä itsensä onnittelemiseen, heistä vasemmalla olevat taas esimerkkinä siitä, että rohkea tavoitteenasettelu nykyisyydessä kantaa hedelmää tulevaisuudessa. Kummatkin kuitenkin jättävät sivuun sen, että ohjelman voi hyvälläkin tahdolla sanoa olevan “lähes kokonaan toteutettu” vain lukumääräisesti sen lopussa olevien lähimpien vaatimusten osalta, joiden puolesta nyt on kamppailtu sata vuotta. Ohjelman keskeisin vaatimus, “että tuotannonvälikappaleiden siirtymisen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen [köyhälistön] päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen tulee olla keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi”,  ei kuitenkaan ole toteutunut. Vaikeneminen johtunee siitä, että kumpikaan mainituista tahoista ei liiemmin tätä tavoitetta enää aja. Vasemmalla tämä on sitäkin kummallisempaa, kun ottaa huomioon, että viitettä Forssan ohjelmaan käytetään nimenomaan rohkean tavoitteenasettelun hyödyllisyyden alleviivaamiseen.

Lähteet

Albert, Michael. 2004. Parecon. Kapitalismin jälkeinen elämä. Keuruu: Sammakko.

Bebel, August. 1976. Nainen ja sosialismi. Vaasa: Sos.Dem. Naisten keskusliitto ry., Sos.Dem. Nuorison keskusliitto ry., Sos.Dem Opiskelijanuorison Keskusliitto ry., Terveysalan Sos.Dem. Yhdistys ry.

Bernstein, Eduard. 2012. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Tampere: Sosialismi.net. Katsottu 1.11.2012.

Bettelheim, Charles. 1978. The Transition to Socialist Economy. Sussex: The Harvester Press.

Bookchin, Murray. Ei vuosilukua. Kommunalistinen projekti. Kommunalismi.net.

Bottomore, Tom; Harris, Lawrence; Kiernan, V. G.; Miliband, Ralph. 2003. A Dictionary of Marxist Thought. Second Edition. Blackwell Publishing.

Buharin, Nikolai & Preobrazhenski, Jevgeni. 1920. Kommunismin aapinen.

Campbell-Kelly, Martin. 2005. Information Processing in the 19th Century. Teoksessa Computer Resurrection, nro 37, Spring 2006. Katsottu 1.11.2012.

Cockshott, W. Paul & Cottrell, Allin. 2012. Uusi sosialismi. Tampere: Sosialismi.net. (Lataa pdf ilmaiseksi tästä [8,6Mt]).

Cockshott, Paul & Renaud, Karen. 2010. Extending Handivote to Handle Digital Economic Decisions (pdf). Katsottu 1.11.2012.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 2005. What is at stake in the debate on value (pdf). Katsottu 1.11.2012.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 1997. Value, Market and Socialism. Science & Society. Vol 61, No 3, Fall 1997, 330-357. Katsottu 1.11.2012.

Cockshott, Paul W.; Cottrell, Allin F.; Michaelson, Gregory J.; Wright, Ian P.; Yakovenko, Victor M. 2009. Classical Econophysics. Routledge.

Cole, G. D. H. 1962. A History of Socialist Throught vol I. The Forerunners 1789-1850. London: Macmillan.

Harrison, J. F. C. Quest for the New Moral World. Robert Owen and the Owenites in Britain and America. New York: Charles Scribner’s Sons.

Hautamäki, Arvi. 1967. Matti Kurikka. Utopistinen sosialisti, teoksessa Soikkanen, Hannu (toim.): Tiennäyttäjät I. 277-317. Helsinki: Tammi.

Holm, Ruurik. 9.4.2009. Kapitalismi – mitä tilalle? Vasemmistofoorumin blogi.

Kansan uutiset. 8.12.2012. Kaikille töitä, mutta niin vähän kuin mahdollista. Katsottu 12.12.12.

Kautsky, Karl. 1906. Yhteiskunnallinen vallankumous. Rauma: Osuuskunta Länsi-Suomi.

Kautsky, Karl. 2011. Erfurtin ohjelma. Tampere: Sosialismi.net.

Keynes, John Maynard. 1951. Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria. Porvoo/Helsinki: WSOY.

Laine, Joonas & Salo, Miika. 2011. Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3. Sosialismi.net. Katsottu 16.12.2012.

Laine, Joonas & Salo, Miika. 2012. Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 2/3. Sosialismi.net. Katsottu 1.11.2012.

Lebowitz, Michael. 2010. The Socialist Alternative. Real Human Development. New York: Monthly Review Press.

Lehtinen, Lasse. Ei päivämäärää. Kokous, joka jatkuu yhä. Katsottu 12.12.12.

Lenin, Vladimir. 1960. Valtio ja vallankumous. Teokset 25, 385-497. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.

McBriar, A. M. 1962. Fabian Socialism and English Politics 1884-1918. Birkenhead: Cambridge University Press.

Marx, Karl & Engels, Friedrich. 1978. Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx & Engels Valitut teokset, 2. osa, 319-371. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, Karl. 1979. Gothan ohjelman arvostelua. Teoksessa Marx & Engels Valitut teokset, 5. osa, 525-551. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Morton, A. L. 1962. The Life and Ideas of Robert Owen. London: Lawrence & Wishart.

Murros, Kaapo. 2012. Suuret haaveilijat. Tampere: Sosialismi.net (pdf).

Mäki, Asko. 17.10.2011. Vasemmistoliitto ja hallituspolitiikka. Kansan uutiset. Katsottu 16.12.2012.

Nove, Alec. 1983. The Economics of Feasible Socialism. London: George Allen & Unwin.

Omron. 2008. QR Codes for Automobile Parts. Katsottu 1.11.2012.

Peltoniemi, Teuvo. 1985. Kohti parempaa maailmaa, 41-62.  Helsinki: Otava.

Pollard, Sidney & Salt, John. Robert Owen. Prophet of the Poor. Essays in Honour of the Two Hundredth Anniversary of His Birth. Bristol: Macmillan.

QR-koodit.fi. Tietoa QR-koodista. Katsottu 1.11.2012.

Schweickart, David. 2002. After Capitalism. Rowman & Littlefield Publishers.

SDP. 2010. Tulevaisuusasiakirja Varjosta Valoon (pdf). Katsottu 1.11.2012.

SKP. 2007. SKP:n ohjelma. Katsottu 1.11.2012.

Taloussanomat. 7.8.2012. Katso kuinka osakkeiden robottikauppa hallitsee pörssejä. Katsottu 12.12.12.

Tilastokeskus. 30.11.2005. Katsaus yrityksiin ja toimipaikkoihin 2004. Katsottu 2.11.2012.

Tilastokeskus. 26.11.2010. Katsaus yrityksiin ja toimipaikkoihin. Katsottu 2.11.2012.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

38 kommenttia
Kommentoi »

  1. “Sosialismin mahdollisuuksien kartoittamista ei tule nähdä utopistisena harjoituksena, jossa laaditaan jäykkiä kaavoja ja joka perustuu monimutkaisten päättelyketjujen varaan rakennetuille korttitaloille, vaan se tulisi nähdä osana tavoitteenasettelua nykyhetkessä, jonka kautta ihmisiä voidaan nykyisyydessä innostaa toimimaan tavoitteiden realisoimiseksi ja tarjota heille näköala kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen.”

    Tästä olen sisällöllisesti samaa mieltä, mutta kiinnittäisin silti huomiota “utopismin” käsitteen lievästi pejoratiiviseen sävyyn. Joissakin utopia-käsitteen filosofisissa analyyseissa ja määritelmissä on päädytty siihen, että juuri kuvatunlainen tavoitteiden realisoiminen ja näköalan tarjoaminen on utooppista. Tällöin puhutaan horisontaalisesta tai avoimesta utopiasta. Utopiatutkimuksen peruskäsitteistä puhuttaessa on huomattava se, ettei utopioita tule edes lähdeaineiston (utooppisten tekstien) nojalla tulkita suljetuiksi ja ikuisiksi. Nojaudun tässä Darko Suvinin teoreettisiin käsiteanalyyseihin. Utopioita käsitellään hänen mukaansa liian usein dogmaattisina, suljettuina ja staattisina, vaikka kaikki utopiat eivät edes ole olleet sellaisia. Löytyy pikemminkin paljon evidenssiä myös sen puolesta, että myös avoimia ja dynaamisia utopioita on ollut. Tästä Suvin eritteleekin kaksi teoreettista utopiamallia: avoin ja suljettu utopia. Sille, että utopiat nähdään väistämättä suljettuina ja staattisina, ei hänen mukaansa ole teoreettisia (eikä edes lähdemateriaaliin, utooppisiin teksteihin sidottuja) perusteita. Ja vaikka kaikki utooppiset tekstit olisivat esittäneetkin staattisen ja suljetun kuvan ihanneyhteiskunnista, ei tämä tarkoittaisi sitä, että utopiat olisi välttämättä nähtävä sellaisina.

    Utopia käsitteenä ei Suvinille merkitse niinkään ontologista kuin epistemologista kategoriaa. Utopia merkitsee hänelle ajatuskoetta. Erityisesti kaunokirjalliset utopiat olivat täydellisyyden kuvittelemisen heuristisia välineitä. Utopia merkitsee filosofisofisesti pikemminkin metodia kuin ontologista tilaa, jolloin sitä ei voida realisoida, ainoastaan soveltaa. Voitaisiin sanoa, että utopia on metodi, jonka avulla mahdollisia maailmoja voidaan kuvitella. Se on metodi, joka mahdollistaa vaihtoehtojen ajattelemisen. Vaikka utooppiset tekstit ovatkin formaalisti suljettuja, ovat ne temaattisesti avoimia.

    En siis ole eri mieltä kirjoituksen kanssa, halusin vain tuoda mukaan mielestäni tärkeää utopioita koskevaa käsiteanalyysia.

    Ainakin täältä voi lukea lisää: http://olemisenporteilla.blogspot.fi/2011/11/utooppinen-locus-ja-horisontti.html

  2. Tässä sinänsä ansiokkaassa selvityksessä on se ongelma, että se näkee sosialismin, ja sosialistisen suunnitelmatalouden toteutuksen, paljon vaikeampana kuin se käytännössä voi olla. Näin ollen ajatus sosialismista todellisuudessa sysäytyy vielä kauemmaksi ihmisestä: tarvitaan pitkiä filosofisia, yhteiskuntatieteellisiä ja “insinööritieteellisiä” mietintöjä, ennen kuin voidaan omaksua sosialismi ja hyväksyä kapitalismi, joka tässä valossa puolestaan alkaa näyttää paljon yksinkertaisemmalta järjestelmältä. Näinhän ei ole, eikä tarvitse tai pidä olla.

  3. Korjaus ylläolevaan: p.o. tietysti omaksua sosialismi ja hylätä kapitalismi. Pahoitteluni.

  4. @Jokke: Kerrotko vähän pitemmin siitä miten helppoa suunnitelmatalouden toteutus voi olla..?

  5. @Keijo, jeps. Tässä tekstissä ‘utopiaa’ tai ‘utopismia’ ei käytetä kovin tarkasti, vaan näköjään parilla eri tavalla; välillä “perinteisessä” mielessä ja välillä positiivisesti, aika lailla tuohon kuvaamaasi tapaan. Asiaan (löyhemmin) liittyen (mahdollisiin maailmoihin jne.) tein tuossa lyhyen tekstin kontrafaktuaaleista ajatuskokeista http://ottimistaperlavolonta.wordpress.com/2012/12/17/vastoin-tosiasioita-kontrafaktuaaliset-ajatuskokeet-historiantutkimuksessa/

    @Jokke, ite näen lähinnä että tässä pyritään näyttämään että sosialismi voi olla ylipäätään mahdollista

  6. Huomautuksena muuten vielä, kun toisaalla käymäni keskustelun perusteella homma ei käy selväksi, niin tässä ei todellakaan ole tarkoituksena mikään “keskusjohtoisuus”, vasn päinvastoin suoran demokratian käyttäminen. Siitä sitten lisää myöhemmin.

  7. Minusta on ylipäänsä outoa, että sosialismia pidetään vaikeana tai mahdottomana vaihtoehtona. Toki vaihtoehdot vähenevät, jos suljetaan pois sellaiset mallit, että vallankumousneuvosto ottaa vallan itselleen tai ohjaa sen viisaampiin käsiin. Miikan mainitsema “suoran demokratian käyttäminen” viittaa anarkososialismiin, joka on hyvin kaunis ajatus, mutta jota käytännössä kannatan aina vain vähemmän. Nyt voi kysyä, olenko ylipäänsä demokraatti? Olisi houkuttelevaa lähteä sille linjalle, että näkeehän sen nyt mitä kökköä demokratia saa aikaan, mutta silloin taitaisin mennä oikeiston virittämään lankaan. Nykykielessä demokratialla tarkoitetaan yhä useammin parlamentarismia, jolla on ihan tieteellisesti tutkittu yhteys kapitalismiin. Kansanäänestykset ovat vaaliluonteisia tapahtumia ja voivat siksi käydä demokratiasta. Entä demokraattinen sentralismi, onko se edes demokratiaa? En tarkoita, että kannattaisin sitä mitenkään varauksettomasti, mutta teilataanko demokraattiseen sentralismiin perustuva sosialistinen yhteiskunta “diktatuurina”, vaikka firma – diktatorinen yksikkö jos jokin – olisi talouden perusyksikkönä korvautunut osuuskunnilla ja mediakin yhteiskunnallistettu periaatteessa demokraattisen päätöksenteon piiriin?

    Suunnitelmatalouden mahdollisuudet nykymaailmassa ovat lähes rajattomat. Tämä blogiartikkelini esittelee joitakin ajatuksia asiaan liittyen (saa lukea ja kommentoidakin!): http://sosiokeiju.blogspot.fi/2012/11/vaihtoehtoinen-uusi-maailmanjarjestys.html

  8. @Jokke: kirjoituksesi on minusta lähinnä toivelista (“korostaisi yhtäältä globaalia, toisaalta paikallista päätöksentekoa”, “päätöksentekijöinä olisi viisaita ja valistuneita ihmisiä”, “psyykkisiä ongelmia hoidettaisiin oikeasti” jne.), ja vastauksesi kysymykseeni näkyisi olevan vain sen ihmettely, etteivät muut käsitä, miten helppoa esimerkiksi suunnitelmatalouden toteuttaminen on.

  9. @lainej: Onko kyse nyt siitä, kuinka vaikea tällaiseen järjestelmään on siirtyä, eikä siitä mitä kaikkia ongelmia sosialistinen järjestelmä voi ratkaista?

  10. @Jokke: Olen seurannut ensimmäisessä kommentissasi asettamaasi rajausta, jonka mukaan kirjoituksemme “näkee sosialismin, ja sosialistisen suunnitelmatalouden toteutuksen, paljon vaikeampana kuin se käytännössä voi olla”.

    Kuka tahansa voi keksiä kaikenlaisia järjestelmiä, jotka – ainakin väitteiden mukaan – ratkaisevat vaikka mitä ongelmia, mutta sillä ei ole paljonkaan merkitystä, jos ei samalla pysty perustelemaan että jokin järjestelmä on toteutettavissa. Kirjoituksessa pyrimme perustelemaan suunnitelmatalouden käytännöllistä toteutettavuutta, eikä se nähdäksemme riipu vain poliittisesta tahdosta, vaan myös teknisistä mahdollisuuksista. Esimerkiksi “kommunistinen yltäkylläisyys” on sellainen asia, jota ei parhaimmankaan poliittisen tahdon avulla saada aikaiseksi.

    Jos ajatellaan, että ei tarvi perustella, niin siinä on ongelmanratkaisu samanlaisella shamanistisella pohjalla kuin nykyisin talouskriisin ratkaisu. Lyödään rumpua siitä, että ollaan tekemässä jotain (ostetaan kriisimaiden velkakirjoja, tehdään leikkauksia), jolla halutaan saada joku lopputulos (markkinoiden rauhoittuminen), ja uskotaan että kun kaikki uskovat näiden keinojen tehokkuuteen, niin ne myös toimivat.

  11. @lainej: “Esimerkiksi ‘kommunistinen yltäkylläisyys’ on sellainen asia, jota ei parhaimmankaan poliittisen tahdon avulla saada aikaiseksi.” Niin on, olen ihan samaa mieltä. Sen tähden sosialismiin siirtymistä säestää laaja-alainen taloudellinen downshifting. Muunlaista sosialismiin siirtymistä en edes kannata.

  12. hyvää työtä, maximum respect!

  13. Minusta sosialismissa ilmenevä suunitelmatalouskin pitää nähdä osana hauskaa sekahedelmä soppaa joka syntyy enemmän tai vähemmän sattuman varaisesti niistä hedelmistä mitä kulloinkin sattuu olemaan ja joita joku haluaa pataan heittää. Suunnitelmallisuutta tietenkin tarvitaan, ja sitä tulee kehittää määrätietoisesti, mutta samalla on hyvä ymmärtää etteivät mitkään suunnitelmat toteudu sellaisenaan.

  14. Jep, tietty.

  15. Oi, kiitos, asdfas :) kommenttisi oli vissiin jumissa jossain jonossa, en ainakaan ite nähnyt sitä aiemmin? :) MUTTA PAREMPAA JA DEMOKRAATTISEMPAA ON TULOSSA, BEWARE!!!111!!!!

  16. Pohdinpa vain, että ketä kiinnostaa sosialismi, joka väistämättä perustuu nykyistä rankempaan repressioon ja tiukempaan kontrolliin. Eikös vallankumouksen tarkoituksena ole vapauttaa eikä kahlita entisestään. `Tehdään niin kun on järkevää` on minusta aika laimea argumentti, joka viime kädessä tarjoaa vain erilaisia poliittisesti varautuneita naturalismeja, joita sitten käytännössä hakataan koulukirjoilla lasten päähän.

    Kannatan ehdottomasti utopioita, mutta sosialismi on nationalismihaaveiden ohella ankeimmasta päästä. Ehkäpä anarkistien pohdinnoista – vaikka he eivät tuhlaakaan niin paljon panoksia analyysiin – voisi löytyä kiinnostavampia visioita. Heillä sentään on jotain jonka varaan rakentaa. Hierarkiattomuus. Tähän tietysti sosialisti sanoisi: jos en minä, niin joku muu kaappaa vallan. Mutta jos anarkisteilla on pokkaa kamppailla tämän päivän supervahvaa valtiota (poliisi, armeija) vastaan, niin miksipä kamppailu ei toimisi myös vähemmän tehokkaassa yhteiskunnassa. Suunnitelmatalous on perimmäinen yhteiskuntasopimus, jossa ei ole millään enää mitään vapauksia, pelkkiä juridisia lokeroita. Homo socialismuksen diktatuuri, kuten Jumala sen aikoinaan määräsi.

    Mutta jos yhteiskunnat ovat energianlöytöjen (öljyn ja uraanin) tuotetta, enkä usko, että valistuksella on tähän materiaaliseen tilanteeseen mitään annettavaa.

  17. Sosialismista keskusteltaessa on hyvä tehdä ero kahden asian välillä.
    Puhutaanko “sosialismi” sanaan pakkomielteisesti takertuneesta ajattelusta joka ei yritäkään elää tässä todellisuudessa,
    vai puhutaanko ihmiskunnan mahdollisesta ja todennäköisestä tulevaisuudesta, joka riippuu sivistyneen ihmiskunnan omasta tahdonalaisesta ja tietoisesta vaikutuksesta miljoonilla pienillä interventioilla oman elämänsä tapahtumain kulkuun.
    Kautskyn rinnastus talonrakennukseen oli osuva, joskin hänen johtopäätökseensä oli ajalleen tyypillisesti virheellinen.
    Todellisuudessa tulevaisuudessa on monia vaihtoehtoja, “hyviä” ja “huonoja”, joita voidaan tietoisesti toteuttaa suunnitelulla ja järjestäytyneellä toiminnalla.
    Se millaisia “hyviä” tai “huonoja” “taloja” 2100 tai 2300 luvun ihmiset todellisuudessa haluavat ja osaavat rakentaa, on meidän sosialismi keskustelumme ydinkysymys, mikäli puhumme sosialismista ihmiskunnan todellisena tulevaisuutena.

    Voidaan ajatella että nyt, 2013 ja tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä on sarja kysymyksiä, joihin keskittyminen tällä hetkellä vaikuttaa kaikkein eniten ihmiskunnan kehitykseen 2050 ja 2100 luvuilla.
    Näiden kysymyksien tunnistaminen ja ratkaisu vaikuttavat sitten kaikkein eniten tulevaisuuden kehityskulkuun.

    Vaikka äärimmäisen epätasa-arvon ilmentymä, yksityisomistus ja sen nykyinen johdannainen, kapitalismi, ovatkin keskeisiä kaikessa ihmiskunnan ja luonnon nykyisessä nykyisessä kurjuudessa ja niiden paljon pelätyssä pahentumisessa tulevaisuudessa;
    ei se kuitenkaan ehkä ole avainkysymys pyrittäessä suuntaamaan ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuutta parempaan suuntaan.

    Ratkaisevaa on varmasti sivistyksemme ja kulttuurimme kehittyminen. Ihmiskunta ei ole yhtään kaukana niistä laumasieluisista apinoista jotka sudet onnistuivat kesyttämään tuhansia vuosia sitten. Tuon kesyttämisen onnistui varmasti siksi että sudet samoin kuin apinat (ihmiset) ovat laumaeläimiä. Kaikessa käyttäytymisessä, “moraalissa”, “sivistyksessä”, “totuudessa”, “oikeassa ja väärässä”, “hyvässä ja pahassa” olennaista on lauman muiden jäsenten hyväksynnän saaminen.
    Ja hyväksyntää saa tietysti jos ainakin muiden jälkeen käy näykkimässä epäsuosioon ja lauman ulkopuolelle joutuneita, tai mikä parempaa, alunperinkin vihollislaumaan kuuluneita.

    Konfrontationalismi on tämän biologisen trendin jälki nykykulttuurissamme. Valitettavasti se kuuluu moniin vikoihin joista 1800-luvun tieteellinen sosialismi ei päässyt eroon. Paremmin tunnettu ongelma oli kyvyttömyys päästä irti jo lähtökohtaisesti tieteen ulkopuolelle jäävien kysymysten, siis uskonnollisten kysymysten kanssa vehtaamisesta. Yllättäen nämä kysymykset ovatkin edelleen tiukasti kiinni toisissaan ja ovat ehkä tärkein syy siihen miksi ihmiskunnan “sivistys” ei ole onnistunut nostamaan ihmiskuntaa sorrosta, riistosta, sodista ja kurjuudesta vapaaksi.
    Vaan on pystynyt tuottamaan ydinaseita, rynnäkkökiväärejä, kuolemaa, jalkapalloa, olympialaisia, sadan metrin ennätyksiä, kauhuelokuvia ja muita toinen toistaan sairaampia ja iljettävämpiä asioita samaan aikaan kun nälkään, köyhyyteen ja väkivaltaan kuolevien määrä kasvaa tasaisesti.

    Sivistyneen ja valistuneen kansan kansanvalta on hyvin lähellä sosialismin asiallisimpia määritelmiä, siksi kansan todelliseen sivistykseen paneutuminen ja sairaan kapitalistisen viha- ja väkivaltakulttuurin hävittäminen ja museoittaminen omalle paikalleen Auswitchin ja Buchenwaldin museoihin on ehkä keskeisintä ihanneyhteiskunnan, sosialismin edistämisen kannalta.

    Mikko Aalto

    Määritelmistä:Sekä omistamisen että demokratian määritelmien mukaan omistajien valta on kansanvallan vastakohta, joten on makuasia milloinen yksityisomistuksen asteittainen lakkautuminen mainitaan demokratia ja sosialismi käsitteiden yhteydessä.

  18. “väkivaltakulttuurin hävittäminen ja museoittaminen omalle paikalleen Auswitchin ja Buchenwaldin museoihin ”

    Niinhän tuota luulisi, mutta parasta aikaakin suuri osa ns. sosialisteista tukee poliittisesti Afganistanin keskitysleirin toiminnan jatkamista, tukee sotilaallista tukea ydinasevaltojen hyökkäyksille ydinaseettomiin maihin.

    Olen miettinyt oisko nagasakismi oikea termi ilmaisemaan sitä ideologiaa joka saa tukemaan sotilaallisesti ydinasevaltojen hyökkäyksiä ydinaseettomiin maihin.

    Oli miten oli, niitä nagasisteja riittää nykyisin ihan samalla tavalla kuin Saksassa ensimmäisen maailmansodan aattona, jolloin käytännöllisesti katsoen koko työväenpuolue hurahti tukemaan kansojen sotaa toisiaan vastaan.

    Mitä sitten tulee tuohon sivistymättömyyteen ja tyhmyyteen, niin se on luonnonlaki.
    Kulttuurievoluutio lähtee väkisinkin liikkeelle, evoluutiolle ominaisella opporutunistisella tavallaan, heti siinä vaiheessa kun kun siitä voidaan saavuttaa jotakin hyötyä populaation säilymiselle, laajenemiselle ja monistumiselle, se ei jää odottamaan että aivot ehtisivät kehittyä sille tasolle kuin kulttuurievoluution aloittamiseen oikeasti tarvittaisiin. Evoluution opportunistinen luonne tulee tietenkin värjäämään myös kulttuurievoluution polkua, joten ilmestyskirjan kaltaista sosialismin valkenemista saa odottaa kauan jos sitä jää odottamaan.

  19. @Liisa: Pohdinpa vain, että ketä kiinnostaa sosialismi, joka väistämättä perustuu nykyistä rankempaan repressioon ja tiukempaan kontrolliin.

    Yhtä laiskasti voisi “pohtia vaan”, ketä kiinnostaa anarkismi, jossa kenelläkään ei ole mitään velvollisuuksia muita kohtaan ;-)

    Mielestäni jutusta ei ole perusteltua vetää johtopäätöstä, että siinä esitetty järjestelmä perustuisi “nykyistä (siis kapitalistista yhteiskuntaamme) rankempaan repressioon ja tiukempaan kontrolliin”. Toki samantapaiseen johtopäätöksen ovat päätyneet taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan libertaarit (esim. Len Brewster kirjoittamassaan Cockshott-Cottrellin kirjan arvostelussa, http://www.mises.org/journals/qjae/pdf/qjae7_1_6.pdf, ks. myös Cockshottin vastaus: http://reality.gn.apc.org/econ/replytobrewster.pdf ), mutta mielestäni johtopäätös on yhtä perusteeton.

    Varmaankin jutussa kuvatunkin yhteiskunnan kontrolli yksilöön nähden olisi “rakempaa ja tiukempaa” kuin siinä yhteiskunnassa, mihin yksilönvapauden etusijalle asettava anarkismi suuntaa. Minulle taas kontrolli ja kuri eivät ole periaatteellisia vaan tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä. (Tästäkään muuten ei ole perustelua vetää johtopäätöstä, että “ahaa, sinusta siis pakkotyöleirit voivat olla ok” :-) Henk.koht en aseta yksilönvapautta etusijalle, niinkuin en aseta “yhteiskunnankaan vapautta” yksilöön nähden etusijalle. Kyse on kompromissista, joka voi eri kohdissa olla erilainen, ja kokonaisuutenakin painopiste voi olla enemmän yksilön vapauksia tai sitten velvollisuuksia painottava. Tässä mielessä en siis kannata “radikaalia” periaatteellisuutta yksilönvapauksien (tai hierarkiattomuuden) puolesta. Tässä lienee aito periaatteellinen ero Liisan kannattaman – kuten sen tulkitsen – anarkismin kanssa.

  20. @Liisa: “Pohdinpa vain, että ketä kiinnostaa sosialismi, joka väistämättä perustuu nykyistä rankempaan repressioon ja tiukempaan kontrolliin.”

    Ei varmaan juuri ketään, eikä ainakaan minua. Väistämättä on mielestäni täysin väärin sanottu, sillä en näe minkään sosialismin perustuvan “nykyistä rankempaan repressioon ja tiukempaan kontrolliin.”

    Lukija tuo itsensä aina mukaan lukemaansa tekstiin, joten kommenttinne avaa ainakin omaa ajatteluanne.

    Ideaalit ovat myös eri asia kuin reaalimaailma, joissa yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat siihen, mikä milloinkin on mahdollista. Vaikkapa Ranskan vallankumouksessa aatteellisesti lienen lähimpänä Jacques Roux’n porukkaa, mutta robespierristien linja voi hyvin olla ollut järkevin ja mahdollisin, vaikka sekin epäonnistui. Jne. Kannatan suoraa demokratiaa ja vapautta. On ymmärrettävä asioiden seuraukset, ja mitä mikäkin poliittinen ohjelma tai ihmisten vapauttaminen merkitsee käytännössä. Yllä olemme esittäneet vain erään mahdollisen mallin, josta keskustelu voi lähteä liikkeelle.

  21. Nyt tässä on pullit ja veerot sekaisin. Mikko Aalto kirjoitti mainiosti sivistyksestä ja vihakulttuurista, mihin Matti Aalto vastasi minun silmääni asiattomasti, sillä nyt puhutaan SOSIALISMISTA eikä 2000-luvun valtavirtavasemmistosta. Esimerkiksi Paavo Arhinmäki ja hänen linjansa kannattajat vas-liitossa eivät ole sosialisteja, vaan täysin ilmiselviä sosiaalidemokraatteja. Aatteen tunnistaa aatteeksi, vaikka puolueen leima olisi mikä.

    Liisan puheenvuorosta taas tulee mieleen, että olikohan hän edes kunnolla lukenut artikkelia, sen kommenteista puhumattakaan? Tämä sosialismiartikkelihan nimenomaan ei tähtää “repressioon ja kontrolliin”. Kommenttipuheenvuorojen yhteydessä myös ilmeni, että itse kannattaisin kontrolloivampaa sosialismia kuin artikkelin kirjoittajat, sikäli että minusta järjestelmän muuttaminen olisi parempi laittaa täytäntöön ylhäältä käsin kuin odottaa muutoksen rakentuvan alhaaltapäin. Minulle sosialismissa on kuitenkin kyse maailmanpelastamisesta enemmän kuin “näin ois tiäkkö kiva” -tyyppisestä asetelmasta.

    Liisa kirjoitti myös, että anarkisteilla “on jotain minkä varaan rakentaa. Hierarkiattomuus.” Muistutan, että klassinen kommunismi pyrkii myös hierarkiattomuuteen. Sikäli olen enemmän kommunisti kuin sosialisti, ettei minusta mikään sosialismi saisi pysähtyä “sosialistinen agenda sanelee, Gesellschaft-yhteiskunta toimii” -vaiheeseen, vaikka se tuottaisikin hyviä tuloksia inhimillisessä ja ekologisessa mielessä. Lopullisen pyrkimyksen pitäisi olla: ei mitään valtasuhteita, ei lainkaan eriarvoisuutta, ei mitään rajoja. Tämänhetkinen maailma ei kuitenkaan ole siihen valmis eikä sinnepäinkään. Kai tässä on syy, miksi en ole anarkisti.

    Jalkapalloa vastaan minulla ei muuten ole yhtään mitään.

  22. @Keiju: Joskus täällä toimituksessa onkin vitsailtu, että pohjimmiltaan olemmekin anarkisteja. (Tai sitten kyse oli vain minusta? Tapaus oli Helsingissä falafel-paikassa.)

    Identiteeteillä on tietty jotain merkitystä (anarkisti, kommunisti, sosialisti, “vasemmistolainen”), itse olen kommunisti, ja aatteellisesti kiinnostunein tuosta Ranskan vallankumouksesta (ja sitä ennen mm. Englannin levellereistä [EDIT: DIGGERSEISTÄ, ei mitään NÖSSÖILYÄ!]) lähtevästä linjasta (tyyliin Roux [mutta myös Robespierre/Saint-Just], Babeuf, Blanqui, Marx/Engels, Lenin [mutta myös Malatesta, Kropotkin], Gramsci). Mutta kuten sanottua, toimintaympäristö vaikuttaa mahdollisuuksiin, jolloin toimintalinja on aina valittava sekä tavoitteiden että toimintaympäristön mukaisesti.

    Lisäksi historiassa on paljon esimerkkejä siitä, mitä seurauksia (minunkin kannattamallani) suoralla sorrettujen vallalla voi tietyissä olosuhteissa olla (kuten joissain vaiheissa Ranskan vk:n sans-culotteien teot, Venäjän vallankumouksessa tapahtuneet väkivaltaisuudet, mm. joiden hillitsemiseksi ja köyhien talonpoikien miellyttämiseksi se kuuluisa sadan rikkaan julkinen hirttäminen toteutettiin, tai ainakin Lenin lähetti tällaisen kirjeen; ja uskallanko sanoa Kamputsea, jossa kansankokoukset tuomitsivat kohtuullisen suuren määrän ihmisiä, ja köyhimmät kansanosat pysyivät loppuun asti punakhmereinä). Tämä tulee tietysti ottaa huomioon.

  23. @Miika: muistan paikan ja ajankohdan, mutta en keskustelun yksityiskohtia enkä asiayhteyttä.. mutta joo vitsailu lienee hyvä sana, sillä asiayhteydestä riippuu paljon. Aivan hyvin olen voinut olla meiningissä 100% mukana.

    Mitä omaan identiteettiin tältä osin tulee, niin sijoitan itseni väljästi “marxilaiseen perinteeseen” – kommunisti tai sosialisti (tai jopa sosiaalidemokraatti – demari menee jo liian pitkälle!) kelpaa nimitykseksi ihan hyvin, mutta ei etupäässä “marxilainen”, “leninisti” tms. Miikan litania kuulostaa hyvältä (paitsi eivätkö diggers olleet niitä todellisia levellereitä? ;-)

    Anarkismi on suurimmaksi osaksi väljästikin ymmärretyn “marxilaisen perinteen” ulkopuolella, mutta riippuu asiayhteydestä käynkö väittämään vastaan jos joku nimittää minua anarkistiksi.. yleisellä tasolla tunnen itseni kuitenkin “pragmaattisemmaksi” kuin anarkistit (ja myös monet kommunistit) yleisesti… (tämä on vaan tämmöinen vaikutelma). Minusta ei kannata keskustella vapaudesta ellei samalla keskustella välttämättömyydestä (vasta sitä kautta selviää mitä vapaus konkreettisemmin tarkoittaa).

  24. @Joonas: Aivan, diggersit todellakin! :) olinkin väliaikaisesti unohtanut. Joo, samaa mieltä, ‘kommunisti’ kuulostaa omimmalta, ‘sosialisti’ käy oikein hyvin, varmaan sosiaalidemokraattikin tietyssä kontekstissa :)

    [EDIT: ja kontekstista en itsekään muista enempää kuin että olin selittämässä jotain ties-mihin-liittyvää-asiaa ja kommentoit siihen naurahtaen tyyliin “että sitä on pohjimmiltaan kuitenkin anarkisti”. Lisäksi itsekin vierastan kovasti näitä “marxilainen” tai “leninisti” -leimoja, kun kommunistisessa/sosialistisessa perinteessä on niiiin paljon muutakin!]

  25. JL: “Minusta ei kannata keskustella vapaudesta ellei samalla keskustella välttämättömyydestä (vasta sitä kautta selviää mitä vapaus konkreettisemmin tarkoittaa).” Viisaasti sanottu.

  26. @Jokke: Tästä tuli sivuhuomiona mieleen kun filosofian seminaarissa piti joskus määritellä ‘vapaus’ ja määrittelin sen ‘välttämättömyyden’ käsitteen kautta, ja sain (oikeutetusti) opettajalta Susanna Lindbergiltä mm. kommentin “tässä kuuluu selvästi saksalainen idealismi taustalla”; siitähän tuo dialektinen ajattelu tulee (toki on Platonilla jne. jo paljon aiemmin, samoin Intiassa, mutta tässä meille tutussa muodossa saksalaisilta se on lähtöisin).

  27. @Jokke: Mikko Aalto kirjoitti mainiosti sivistyksestä ja vihakulttuurista, mihin Matti Aalto vastasi minun silmääni asiattomasti….

    En minä tarkoittanut rönsyilevää kuvakieltäni ollenkaan Mikon kirjoituksen vastaiseksi, pikemminkin pyrin kuvaamaan sitä että tietynlainen ammottava sivistymättömyys on hyvin syvä, mutta muutos joutuu vääjäämättä lähtemään liikkeelle nimenomaan siitä syvyydestä lähtien. Kovin valtavaa kuilua sivistyksen ja yhteiskuntarakenteen välillä ei voi olla. Oliko se nyt Marx vai Lenin joka sanoi että kullakin kansalla on tasan tarkkaan niin huono hallitus kuin se ansaitseekin.

  28. @Jokke: Esimerkiksi Paavo Arhinmäki ja hänen linjansa kannattajat vas-liitossa eivät ole sosialisteja, vaan täysin ilmiselviä sosiaalidemokraatteja.

    Että sosialisteja? Ei kai vas-liitto ole ikinä määritellyt itseään sosialistiseksi, työväenpuolueeksi kylläkin. Työväenpuolue ilman sosialismia siis niinku ne kaksi muutakin samalla tavalla itsensä määrittävää puoluetta.

    Minusta tuo sosialidemokraattisuuskaan ei ole mitenkään selvä asia, ei normaalit sosialidemokraatit istu uusliberalististen konsevatiivipuolueiden hallituksissa.

    Mutta tuleepahan minkä tahansa puolueen jäsenet yhteistyöhön sosialistien kanssa rauhaa ja kansan etuja palvelevan politiikan puolesta, niin siihen yhteistyöhön pitää löytyä valmius.

  29. Jokke kirjoitti että “itse kannattaisin kontrolloivampaa sosialismia kuin artikkelin kirjoittajat, sikäli että minusta järjestelmän muuttaminen olisi parempi laittaa täytäntöön ylhäältä käsin kuin odottaa muutoksen rakentuvan alhaaltapäin”.
    Näkemys osoittaa minusta suurta maalaisjärkisyyttä. Jos ja kun alaksi rajataan valtavirran tiedotusvälineet ja muu “kansan hegemonia” kukaan oikeasti edistyksellinen ei varmasti ole toista mieltä.
    Nyky-amerikkalaisella vaalisirkuksella ei ole mitään tekemistä “sivistyneen ja valistuneen kansan vallan” kanssa, se on demokratian täydellinen vastakohta.
    Samoin noitavainot ja noitien polttaminen roviolla samoin kuin (Afganistanin ja muutkin) sodat ovat seurausta sivistymättämän ja valistumattoman kansan riehumisesta. Siitä ei voi käyttää termiä “valta” samassa mielessä kuin “sivistysvaltiosta” (ideaalisena käsitteenä) vaan pikemminkin samassa mielessä kuin sanaa “nyrkkivalta”.

    Itse olen yrittänyt saada mielikuvaa siitä kuinka pitkälle erilaiset edistykselliset, sosialistit mukaanlukien, hallitsivat tiedotusvälineitä ja keskustelua 1800-luvun lopun ja Euroopassa ja vaikkapa 1915-1917 Suomessa?
    Kuinka suuri oli Työmiehen levikki? Kuinka suuri osa nuorsuomalaisten lehtien toimittajista kävi älyllistä keskustelua ihmiskunnan ja Venäjän (ja Suomen) tulevaisuuden muotoilusta? Kuinka paljon kylissä puhuttiin Työmiehessä olleista kirjoituksista?

    Eli hallitsivatko tuon ajan sosialistit älyllistä keskustelua ja merkittävää osaa mediasta päin vastoin kuin nyt?

    Mikko

  30. @Mikko: sosialististen aatteiden vaikutus työväestön ja köyhien keskuudessa oli tuolloin huomattava, en tiedä sen tarkempia lukuja. Mikko Lahtisella on olemassa jokin hirmuisen pitkä lista kaikista työväenjulkaisuista Suomessa.

    Mutta kyllä nuo “Afganistanin ja muut” sodat ovat (suur)valtapolitiikan tulosta eivätkä seurausta “sivistymättömän ja valistumattoman kansan riehumisesta”, tuo on aika elitistisesti, ylimielisesti ja … imperialistisesti sanottu.

    Tästä pitäisi jauhaa perusteellisemmin, mutta on mahdotonta laittaa mitään “täytäntöön ylhäältä alas”, ellei se samanaikaisesti ole myös “alhaalta ylös”… miettikääpä.

  31. Hannu Soikkasen SDP:n historiassa (1899-1939) kerrotaan Työmiehen levikin olleen 35 000 kappaletta vuonna 1917, jona ajankohtana se oli maan suurin lehti. “Kansalaissodan aikana puolueella oli ollut kokonaista 26 lehteä, tosin osa näistä lyhytaikaisia tilapäisjulkaisuja. […] Puolueella oli 20-luvun alussa enää 13 lehteä”, mikä johtui osaltaan siitä, että osa vanhoista lehdistä siirtyi kommunistien kannattajiksi (s. 477, kuvateksti).

    Mielenkiintoista – ja aika luontevaa – on, että kun oli paljon lehtiä, niin puolueen sisäisillä suuntauksilla oli omat äänenkannattajansa.

  32. Afganistanin sota on tietysti osa kapitalistista sotilasdiktatuuria, jossa elämme.
    Mutta tavallisten ihmisten saaminen riehumaan on osa tuota diktatuuria, ja siinä on “valtamedia” avainasemassa.
    Se valitsee ja kertoo ajattelemisen aiheet ja sisällön joka päivä ja varmaan päälle vielä ohjaakin sitä.
    Jos Työmies oli 1917 suurin sanomalehti, voisi verrata tilanteeseen että se olisi nyt Hesariakin suurempi, samoin televisio- ja radiolähetyksien enemmistö olisi asiallisia, rehellisiä ja edistyksellisiä…
    Jos tuollainen hegemonia vallitsisi nyt Suomessa ja muissa maissa, ei Afganistanin ja muita sotia, ydinaseita ja monta muutakaan asiaa varmaan enään olisi…

    Mikko

  33. @Liisalle vielä kun tuli mieleen että eikös mm. Kropotkinkin puhu suunnitelmataloudesta? Jos mielessä välkkyy tämän sanan kohdalla joku komentotalous niin kannattanee tutustua asiaan laajemmin.

  34. Tuosta Mikko Aallon viimeisimmästä puheenvuorosta (9.1. klo 11.49) tuleekin mieleen, mitä olen aina sanonut kun on puhuttu sodista ja muista ihmisperäisistä katastrofeista: me olemme osasyyllisiä niihin, sillä me sallimme sen. Kulutamme tuotteita yhtiöiltä, jotka ovat sotkeutuneet sotaoperaatioihin tai riistävät maita tai kansanryhmiä joissa pesii terrorismi. Tuemme työllämme yhteiskuntia, jotka ovat sekaantuneet sotaoperaatioihin tai sortavat maita tai kansanryhmiä joissa terrorismi pesii. Hyväksymme päivittäisessä elämässämme sen, että näin on, emmekä aktiivisesti vastusta sitä tai kieltäydy yhteistyöstä ongelman aiheuttajien kanssa. Tuemme sotien ynnä muiden ideologista taustaa hyväksymällä arkipäivän elämässämme saman ideologian: omanvoitonpyynnin, kuluttamisen, vahvimman oikeuden. Hyväksymme sanelukapitalismin.

  35. Yhdyn Joken ajatukseen ettei äänestäjiä pidä päästää kuin koira veräjästä.
    Vaikka valta tässä maailmanlaajuisessa sotilasdiktatuurissa on hyvin pienellä joukolla ihmisiä, on mitalilla myös toinen puolensa.
    Mitalin toista puolta on hyvä korostaa kun muistutamme tavallisia ihmisiä heidän vastuustaan, ja toista puolta silloin kun haluamme muistuttaa kuinka rajallinen äänestäjien osuus on maailman vallasta.

    Mikko

  36. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä Radio 1:sen ykkösaamussa tänään, jossa hän oli keskustelemassa yritysveron laskemisen vaikutuksista:

    “Sitten näistä työpaikoista… se on kauhean vaikea arvioida, kun ajatellaan vaikka nyt paperitehdasta, niin päätökset siitä, että tehdäänkö paperia Suomessa vai ulkomailla, niin ne on itse asiassa tietokoneohjelmia, joihin on laitettu kustannukset Suomessa, siinä on kuljetuskustannukset, verorasitus, palkkakustannukset, kaikki muut, ja sitten kun nää koko ajan muuttuu ja elää, niin se on itse asiassa ohjelma, joka kertoo, että tehdäänkö se seuraava tilaus Suomessa vai Saksassa.”

  37. […] (Lue myös sarjan osat 1 ja 3.) […]

  38. […] (Lue myös sarjan osat 2 ja 3.) […]

Kommentoi