Kommunalismi – vallankumoukseen kuntatasolta

27.8.2012 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine
Kuva: lusciousblobster: Occupy Dame Street, Ireland, 14th March 2012, after the eviction (CC-lisenssi)

Kommunalismi on vallankumouksellinen aatesuunta, joka pyrkii kapitalistisen järjestelmän kumoamiseen organisoitumalla vastarintaan kuntatasolla, kansalaisten suoran toiminnan kautta. Tässä se eroaa esimerkiksi marxilaisuuden eri suuntauksista ja anarkosyndikalismista, jotka asettavat lähtökohdakseen toiminnan puolueissa ja/tai ammattiyhdistyksissä. Kommunalistien tavoitteena on saada kunta- tai kaupunginosataso ihmisten demokraattiseen hallintaan ja käydä haastamaan olemassaolevaa järjestelmää liittoutumalla muiden kunta- tai kaupunginosatason demokratisoitujen elinten kanssa.

Kommunalistit ovat toimineet Suomessa Kommunalistien liitto -järjestönä kymmenisen vuotta. Toiminta ainakin nykyisellään on varsin pienimuotoista, ja on keskittynyt tiedotukseen ja opintopiirien järjestämiseen pääkaupunkiseudulla ja Oulussa. Tarkoitus on kuitenkin osallistua kuluvan vuoden lokakuussa pidettäviin kuntavaaleihin, kertoi Kommunalistien liiton puheenjohtaja Mikko Miettinen Sosialismi.netille[*]. Samalla hän myös avasi kommunalistien poliittista strategiaa.

“Tarkoitus on demokratisoida päätöksentekoa kunnallistasolla ja aluksi perustaa kansankokouksia, joilla ei välttämättä ole aitoa poliittista valtaa – ainoastaan moraalista. Ajan kuluessa nämä kokoukset toivottavasti vakiintuvat, yleistyvät ja  radikalisoituvat ja saavat päätöksentekovaltaa kunnallisissa asioissa. Jos nämä kokoukset pystyvät muuttamaan radikaalisti kunnan valtarakenteita ja näitä demokratisoituja kuntia on useita Suomessa, näiden kuntien konfederaatio on enemmän kuin suotavaa. Konferaation tarkoitus on vähentää valtiovaltaa ja korvata valtion nykyisiä instituutioita.”

“Kunnanvaltuustossa kommunalistien on tarkoitus ajaa lakimuutoksia, jotka voimistavat kansankokouksien valtaa. Toki erilaisten reformien ajaminen on myös tärkeää. Ilmeinen ongelma on kansankokousten puuttuminen. Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät luota nykyisiin auktoriteetteihin ja instituutioihin, mutta he haluavat vaikuttaa politiikkaan muutenkin kuin erilaisilla protesteilla ja tapahtumilla. Erilaiset asukasillat ja asukkaiden ‘kuulemistilaisuudet’ voivat radikalisoitua tai niiden ympärille voi muodostua ryhmiä, jotka haluavat muodostaa kansankokousten kaltaisia toimintamuotoja.”

Miettinen ei pidä edustuksellisuuteen perustuvaa poliittista järjestelmää demokratiana, sillä hän mukaansa “demokratia on nimenomaan suoraa vallankäyttöä”.

“Demokratiaan kuuluu keskustelu, kokoontuminen kasvokkain, poliittisten tilojen luominen ja asioiden käsittelyn jälkeen päätöksenteko äänestämällä.”

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ehdolla oli Muutos 2011 -puolue, jonka esillä pitämää Sveitsin mallia Miettinen ei yllä mainitusta syystä johtuen pidä riittävänä eikä demokraattisena.

“Käytännössä [Sveitsin malli] tarkoittaa radikaaleimmillaan sitovia kansanäänestyksiä. Pelkkä äänestäminen esimerkiksi internetissä hiirtä klikkaamalla ei tee ihmisestä kansalaista, eivätkä sitovat kansanäänestykset tee Suomesta demokratiaa. Ilman nykyisen kaltaisen kansanedustajalaitoksen poistamista kansa ei ole vallassa. Erilaisia toimikuntia ja asiantuntijaryhmiä tarvitaan, mutta näillä ei saa olla omaa päätöksentekovaltaa yli ruohonjuuritason.”

Miettisen kanssa samoilla linjoilla on Svante Malmström, joka vetää yhteen kommunalistien ajattelua liiton viime kesäkuussa julkaistussa uutiskirjeessä:

“Lyhyen aikavälin vaatimuksemme tulisivat olla radikaaleja, mutta silti mahdollisia olemassa olevan järjestyksen puitteissa. Niihin voisi sisällyttää esimerkiksi verovaroilla maksetun julkisen liikenteen, yksityistämisen lopettamisen ja jopa pyrkimyksen tuoda uudelleen kunnan omistukseen talouden osia, jotka ovat valuneet yksityisomistukseen. Tosin ohjelman painotus tulisi olla keinoissa, millä tavoilla kunta voidaan uudelleen demokratisoida ja avata se ihmisten suoralle vaikuttamiselle ja osallistuvuudelle. Se voisi esimerkiksi vaatia osallistuvan budjetin käyttöönottoa Brasilian mallin mukaisesti.” (Malmström 2012.)

Malmström viittaa arvostelevasti “monien nykyajan anarkistien” näkemyksiin siitä, että kunnallistason politiikka on reformismia tai antautumista systeemille. Malmströmin mielestä radikaalien mutta nykyjärjestelmän puitteissa toteutettavissa olevien vaatimusten tavoitteena on saada ihmisten pohtimaan radikaaleja ideoita ja ymmärtämään niiden mahdollisuudet. Kuntavaaleihin ehdolle asettuminen ei ole kommunalisteille pelkkä propagandateko, vaan tavoite on tulla valituksi ja sitä kautta vaikuttaa kunnan asioihin.

Kommunalismi on poliittisena ideologiana pitkälti yhdysvaltalaisen Murray Bookchinin käsialaa, ja suurin osa Kommunalistien liiton kotisivuilleen suomentamasta tai pamfletteina myymästä materiaalista onkin juuri Bookchinin kirjoituksia. Kirjoituksista nekin, jotka eivät ole Bookchin kynästä, ammentavat avoimesti hänen kirjoituksistaan. Seuraavassa luodaan katsaus muutamien suomennettujen kirjoitusten sisältöön ja siihen, minkälaista strategiaa yhteiskunnan muuttamiseksi niissä hahmotellaan.[1]

Murray Bookchinin irtiotto anarkismista ja marxilaisuudesta

Murray Bookchin (1921-2006) kannatti ensin puoluekommunisteja, siirtyi sitten 1950-luvulla anarkistien leiriin ja lopulta irtautui anarkismista kehittämällä 1970- ja 1980-luvulta eteenpäin kunnallistason suoraan demokratiaan perustuvaa poliittista filosofiaa, jolle antoi nimen yhteiskuntaekologia (social ecology). Bookchin säilytti ajattelussaan tietoisesti merkittäviä osia sekä marxilaisuudesta että anarkismista, eikä tässä mielessä hylännyt niiden sisältämää perintöä. Tästä huolimatta hän oli sitä mieltä, että pelkästään mainittuja aatesuuntia korjailemalla ei päästäisi tyydyttävään lopputulokseen. Tästä syystä ei myöskään tehtäisi oikein, jos uutta yhteiskuntafilosofiaa nimitettäisiin jollakin anarkismista tai marxilaisuudesta johdetulla nimellä.[2]

Bookchinin muotoileman kommunalistisen järjestelmän ytimessä on ehkä muutamasta tuhannesta ihmisestä[3] koostuva poliittinen yksikkö. Yksikön koon on oltava riittävän pieni, jotta kaikki ihmiset voisivat kokoontua yhteen, keskustella ja tehdä päätöksiä yhdessä.

Bookchinin mukaan marxilaiset ja anarkosyndikalistit tekevät virheen nojautuessaan perinteiseen luokka-analyysiin, sillä hänen mielestään proletariaatin on korvannut “‘sivistynyt’ ja hyvätapainen (niin sanottu) ‘työskentelevä keskiluokka'”. (Bookchin, ei päivämäärää, Kommunalistinen projekti. [Jatkossa Projekti.])

“Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokkaedut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä.” (Emt.)

Luokkataistelu sinänsä ei ole kadonnut, “mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta, että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista.” (Emt.)

Bookchin esittää, että perinteisen luokkatietoisuuden tilalle ovat tulleet tärkeämpinä ristiriitoina hierarkia ja kapitalistinen kasvupakko, joka uhkaa ympäristöä. (Emt.)

Vaikka marxilaisuus edustaa Bookchinille “kaikkein kattavinta ja johdonmukaisinta yritystä luoda systemaattinen sosialismin muoto”, sen taloudelliset näkemykset “kuuluivat nousevan tehdaskapitalismin aikakaudelle 1800-luvulla. Loistavana teoriana sosialismin materiaalisista edellytyksistä, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä, jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen, joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen.” (Emt.)

Anarkismia Bookchin arvostelee rajummin ja sanoo jopa, että individualismissaan “se ei yksinkertaisesti ole yhteiskunnallinen teoria”:  “anarkismi […] on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan proudhonilaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä.” (Emt.)

Ammattiyhdistysliikkeeseen nojautuva anarkismin haara, anarkosyndikalismi, ei myöskään saa puhtaita papereita, sillä se “palvoo ‘spontaaniutta'”.

“[V]allankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niillä ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina.” (Emt.)

Kommunalismi poliittisena vaihtoehtona

Tarvitaan siis vaihtoehto anarkistiselle individualismille sekä vanhentuneeseen luokka-analyysiin ja sen varaan rakennetun marxilaisuuden tilalle – tarvitaan jotain, joka “ylittää nämä vanhemmat ideologiat” (Emt.).

“Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin – libertaarisen ja vallankumouksellisen – joka ei ole maalais-käsityöläismaailman ‘assosiationismin’ jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismia, joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. […] Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita, jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle.” (Emt.)

Kommunalismi ottaa marxilaisuudesta ja anarkismista niiden parhaat puolet “samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme”. (Emt.) Vapaudenhenkinen kunnallispolitiikka

“pyrkii määrätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat – niin keskiluokka kuin työväenluokkakin – hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen.” (Emt.)

Bookchin ei kuitenkaan ajattele, että kustakin kunnasta muodostuisi oma, täysin eristynyt saarekkeensa – hän kannattaa voimakkaasti kuntien liittymistä yhteen konfederaatio(i)ksi. Yhteenliittymisen yksi tarkoitus olisi valtiovallan kyseenalaistaminen ja kumoaminen.

“Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita, jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Nämä kansankokoukset ja konfederaatiot voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa.” (Emt.)

“Se, että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vastaan, joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon, jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen, jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä kansanvalistusta ja johtajuutta kasvattavasta yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää.” (Emt.)

Valtiovallan haastamisen ohella kuntien yhteenliittymisen ja niiden keskinäisen riippuvuuden merkitys on siinä, että tätä kautta voitaisiin ehkäistä kaikenlaisen nurkkapatriotismin ja kuppikuntaisuuden syntyminen.

“Yhteisöjen keskinäiseen riippuvuuteen, yhteisiin resursseihin, tuotantoon ja politiikantekoon perustuva aito vastavuoroisuus on ensiarvoisen tärkeää konfederalismin toteuttamiseksi […] [K]onfederalismi on keino välttää toisaalta paikallispatriotismi ja toisaalta tuhlaavainen kansallinen ja globaali työnjako.” (Bookchin 2008a, 9-10.)

Bookchin painottaa, että kommunalismissa on valittava demokratia “jaetun poliittisen elämämme muodoksi”. Tällä hän haluaa tehdä eron niihin anarkisteihin[4], joiden mielestä demokratia – jossa vähemmistö alistuu ja/tai alistetaan enemmistön päätöksiin – on auktoriteetin muoto ja siksi tuomittava.

“Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät, että tämä periaate – se että enemmistö ‘määrää’ vähemmistöä – on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan.” (Bookchin, Projekti.)

“Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat ‘käskemisen’ muotoja tai libertaarisilla metaforilla, jotka peittävät niiden todellisuuden.” (Emt.)

Jännitteitä

Käytyään läpi suurimman osan Kommunalistien liiton sivuilla julkaistuista, kommunalismia käsittelevistä Bookchinin suomennetuista kirjoituksista jää lukija kuitenkin miettimään, miten käytännössä voitaisiin yhdistää a) se, että “jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen”, ja b) “niiden ongelmien ja aiheiden käsittely, jotka ylittävät yhden kunnan rajat”. (Emt.) Bookchinin mukaan kommunalismin tavoitteena

“ei ole kansallistaa taloutta tai säilyttää tuotantovälineiden yksityisomistusta vaan kunnallistaa talous. Se pyrkii integroimaan tuotantovälineet kunnan arkielämään, niin että jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen, joka päättää siitä miten se tulee toimimaan koko yhteisön etujen mukaisesti. […] Kansalaiset tulisi vapauttaa partikularistisista identiteeteistään työläisinä, erikoisosaajina ja yksilöinä, jotka ovat pääosin kiinnostuneita omista erillisista eduistaan.” (Emt.)

Bookchin arvostelee erilaisia “kommunitaarisia” yrityksiä – “‘kansan’ autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat” (Emt.) – liian pienimuotoisena ja lopulta pelkkänä puuhasteluna, mutta onko hänen oman yhteiskunnallisen yksikkönsä koon valinta osunut oikeaan? Valinta on tehty sillä perusteella, että yksikkö olisi riittävän pieni kasvokkaisen, suoran demokratian harjoittamisen näkökulmasta. Hyvä niin. Mutta jos “jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen”, eikö tämä voi koskea ainoastaan sellaisia tuotantolaitoksia, joiden toiminta ja vaikutukset jäävät kyseisen paikallisen piirin sisäiseksi? Eikö muussa tapauksessa jouduta tilanteeseen, josta Bookchin arvostelee anarkosyndikalisteja: jos lähtökohdaksi otetaan se, että kukin tuotantolaitos on sen työläisten hallinnassa ja määräysvallassa, niin se johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tuotantolaitoksen oman edun korostumiseen sitä ympäröivän yhteisön kustannuksella.[5] Kunnallistaminen tuntuisi vain siirtävän saman ongelman kuntatasolle.

Bookchin on toki tietoinen ongelmasta. Kuntatason sisällä hän esittää ratkaisuksi, että

“[k]ommunalistisessa poliittisessa elämässä, erilaisten ammattien harjoittajat eivät ottaisi osaa kansankokouksiin työläisinä — kirjanpainajina, putkimiehinä, valimotyöläisinä ynnä muina, joilla on omat ammatilliset etunsa edistettävänä — vaan asukkaina, joiden korkeimman huolenaiheen tulisi olla heidän yhteiskuntansa etu kokonaisuudessaan. Kansalaiset tulisi vapauttaa partikularistisista identiteeteistään työläisinä, erikoisosaajina ja yksilöinä, jotka ovat pääosin kiinnostuneita omista erillisista eduistaan.” (Emt.)

Kuntien välisten suhteiden osalta hän yhtäältä arvostelee anarkokommunistien kaavailemia itsenäisiä, vain löyhästi toisiinsa sitoutuneita kommuuneja ja suosii niiden sijaan tiukemmin yhteenliittyneiden kuntien konfederaatiota, josta esimerkiksi yksittäinen jäsenkunta voi erota ainoastaan koko konfederaation hyväksynnällä, eikä suinkaan puhtaasti omasta tahdostaan. (Emt., alaviite 9 ja 10). Mutta toisaalta Bookchin haluaa pienentää kuntien välistä riippuvuutta nykytilanteesta arvostelemalla kansallisen ja kansainvälisen tason työnjakoa:

“[L]aajamittainen kansallinen ja kansainvälinen työnjako on äärimmäisen tuhlailevaa. Liiaksi paisunut työnjako […] vähentää paikallisten ja alueellisten raaka-aineiden käyttöä tervehdyttäviä tehokkaita jätteen kierrätysmahdollisuuksia, joilla vältettäisiin pitkälle kehittyneen teollisuus- ja väestökeskusten saastuttamista.” (Bookchin 2008a, s. 4.)

“Ei ole kovinkaan vaikea kohta kohdalta osoittaa, kuinka kansainvälistä työnjakoa voitaisiin suuresti vähentää käyttämällä paikallisia ja alueellisia resursseja, ottamalla käyttöön teknologioita, mitoittamalla kulutusta rationaalisiin, aidosti terveellisiin puitteisiin sekä korostamalla kertakäyttöisen sijasta kestäviä elämän tykötarpeita valmistavaa laadukasta tuotantoa.” (Emt., s. 6.)

Kuulostaa hyvältä, mutta jos mainittua asiaa “ei ole kovinkaan vaikea kohta kohdalta osoittaa”, niin herää kysymys, miksei sitä sitten kohta kohdalta osoiteta. Bookchin viittaa Konfederalismin merkityksessä ikään kuin vastauksena tähän kysymykseen vuonna 1965 kirjoittamaansa artikkeliin[6], mutta artikkelin sisällön tunteva lukija ei voi välttyä ajatukselta, että “ei ole kovinkaan vaikea osoittaa” onkin lähinnä samantyylista retoriikkaa kuin sekin, että “on päivänselvää, että” tai “kaikki tietävät, että” – mainitussa artikkelissa nimittäin ei “osoiteta” mitään, vaan lähinnä leikitellään kevyesti erilaisilla ideoilla teknologian huikeista mahdollisuuksista.

Jos Bookchin haluaakin purkaa nykyisen kaltaisen kansallisen ja kansainvälisen tason liiallisen keskinäisriippuvuuden, hän haluaa kuitenkin säästää keskinäisriippuvuutta tarpeeksi, jotta estettäisiin nurkkakuntaisuuden syntyminen; lisäksi myöskään “omillaan toimeentulevat yhteisöt eivät pysty tuottamaan kaikkea tarvitsemaansa, ellei palata takapajuiseen kyläelämäntapaan”. (Bookchin 2008a, 7.) Valitettavasti tältä osin Bookchin ei kuitenkaan ainakaan tässä artikkelissa tarkastelluissa kirjoituksissa vastaa siihen, mitä hän tarkoittaa puhuessaan “suhteellisen” tai “kohtuullisen” omavaraisista” yhteisöistä. (Emt., 4, 10.) Ratkaisu tai sen puute piilotetaan fraasien (liikaa, tarpeeksi jne.) taakse.

Koska Bookchin ei hyväksy markkinataloutta eikä itsenäisten tuotantolaitosten “kollektiivikapitalismia” eikä toisaalta keskitettyä suunnitelmatalouttakaan, hän joutuu nojautumaan melko ihanteelliseen käsitykseen siitä, miten toisistaan riippuvaisten kuntien välinen tuotteiden vaihto järjestetään (sitähän keskinäinen riippuvuus suurimmaksi osaksi tarkoittaa).

“Omavaraisuuden tai toisaalta markkinoihin perustuvan vaihdantajärjestelmän välisen valinnan painottaminen on yksinkertaistettu ja turha vastakkainasettelu. Ajattelisin mieluusti että konfederaalinen, ekologinen yhteiskunta perustuisi jakamiseen. Se olisi maailma jossa yhteiskunnan hyvä jaettaisiin ilolla tarpeiden mukaan, eikä maailmassa jossa ‘yhteistoiminnalliset’ kapitalistiset yhteisöt rypisivät sulle–mulle -vaihtosuhteissaan.” (Bookchin 2008a, 10.)

Tässä tultaneen siihen, minkälainen on itse kunkin ihmiskuva. Yhden käsityksen mukaan voidaan ajatella, että ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Tämä on käsitys, jonka Bookchin näkyisi löytävän etenkin anarkistisesta perinteestä ja johon hän suhtautuu arvostelevasti. (Esim. Bookchin 1986, 112-114.)[**] Toisenlainen ihmiskäsitys, kieltämättä edellämainittujen ominaisuuksien olevan osa ihmistä, ei myöskään kiellä sitä, että taipumus vetää kotiinpäin on myös olemassa. Se, kuka vetää kotiinpäin ja millä tavalla, riippuu siitä, millä tavalla kenelläkin on valtaa näin tehdä.

Vaikuttaisi ilmeiseltä, että jos valta sijoitetaan tuhansiin itsenäisiin kuntiin, niin yksittäisten kuntien asukkaiden yhteiseksi eduksi muodostuu pitää kiinni siitä, mitä heillä on – aivan kuten esimerkiksi yksittäisten ammattiliittojen (tai anarkosyndikalististen tuotantolaitosten) etu on pitää kiinni niistä eduista mitä heillä on verrattuna muihin työntekijäryhmiin. Perusteita voidaan aina löytää, ja löydetäänkin – korkeampi koulutus, vaativampi tai raskaampi työ, keskimääräistä hyödyllisemmäksi koettu työ jne. – eikä ole selvää, miksi nämä yritykset saada itselle tai omalle ryhmälle keskimääräistä enemmän hyvää käyttämällä sitä valtaa, jota kullakin ryhmällä sattuu olemaan, katoaisivat tulevaisuudessa, oli yhteiskuntajärjestelmä mikä hyvänsä.

Bookchin ei usko, että kunnat, joiden alueella on esimerkiksi runsaammin luonnonvaroja, mineraaliesiintymiä ym., yrittäisivät hyötyä tämänkaltaisesta monopolista niiden kuntien kustannuksella, joilla tällaisia voimavaroja ei ole.[7] Tässä hän tuntuisi kuitenkin kallistuvan takaisin arvostelemaansa anarkistien perinteeseen ihmisen hyvistä, yhteiskunnallisista vaistoista, jotka nousevat esiin, kunhan porvarillinen roina raivataan syrjään.

Ylläkuvatun, jälkimmäisen ihmiskuvan – joka sekään ei suinkaan oleta ihmisten puukottavan toisiaan selkään heti tilaisuuden tullen – pohjalta voidaan kuitenkin olettaa, että asiat kehittyvät monelta osin toisenlaisten tendenssien suuntaisesti, ja vähintäänkin joudutaan “rypemään” sulle–mulle -vaihtosuhteissa. Silloin on kyse vain siitä, miten tämä “rypeminen” järjestetään mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Jos kuntien omavaraisuuden ja keskinäisriippuvuuden määrittely on jokseenkin mielikuvien tasolla, niin eivät myöskään konfederaation toimintaperiaatteet ja niiden yhteensopivuus sen jäsenkuntien itsenäisyyden kanssa vaikuta täysin johdonmukaiselta. Tuntuisi, että jommankumman periaatteen on jouduttava väistymään. Bookchinin elämänkumppani Janet Biehlin tekstissä Kommunalismi poliittisena vaihtoehtona konfederalismia kuvataan tavalla, joka tuntuisi painottavan konfederaation jäsenkuntien itsenäisyyttä, kun taas Boochin mainitussa tekstissään korosti kuntien vastuullisuutta konfederaation kokonaisuudelle (Projekti, alaviite 10). Periaatteessa erilaisista painotuksista eri asiayhteyksissä ei tarvitse johtua mitään ristiriitaa, mutta katsokaamme miten asia on. Biehl kirjoittaa:

“Konfederaatio on tasavertainen liitto, jossa useat poliittiset yksiköt yhdistyvät muodostaakseen itseään suuremman kokonaisuuden. Konfederoitumisen prosessissa nämä pienemmät yksiköt muodostavat laajemman yksikön, mutta ne eivät alista itseään sille: ne säilyttävät vapautensa ja erilliset identiteettinsä. Kommunalistisessa yhteiskunnassa demokratisoituneet kunnat muodostaisivat alueellisia konfederaatioita käsitelläkseen jaettuja, kunnan rajat ylittäviä tai alueellisia ongelmia.” (Biehl, ei päivämäärää, Kommunalismi poliittisena vaihtoehtona. Jatkossa Vaihtoehto.)

Biehlin kuvauksessa on mukana vanha radikaalidemokraattinen vaatimus imperatiivisesta mandaatista, ts. siitä, että kuntien valitsemilla edustajilla ei konfederaation kokouksissa ole valitsijoistaan riippumatonta neuvottelumandaattia.

“Konfederaatiossa […] valtuutettujen kongressi tai neuvosto hoitaa hallinnolliset tehtävät jäsenkuntien kokouksissaan päättämien toimintasuunnitelmien mukaisesti. Nämä valtuutetut eivät olisi edustajia, jotka tekevät päätöksiä; pikemminkin he olisivat vastuussa yksilöinä niille kokouksille, jotka valitsivat heidät sekä niiden antaman imperatiivisen mandaatin sitomia. He eivät voisi tehdä muita kuin toteuttamiseen liittyviä päätöksiä saamatta ensin kotikokouksensa hyväksyntää, ja he olisivat välittömästi takaisin kutsuttavissa mikäli kokoukset niin haluaisivat.” (Emt.)

Näin konfederalismi – ainakin sikäli kuin tässä käsitellyistä artikkeleista käy ilmi – ei siis periaatteen tasolla tee juurikaan myönnytystä edustuksellisuusperiaatteelle. Tätä kuvastaa Biehlin väite, jonka mukaan konfederaationeuvostolla on ainoastaan hallinnollinen merkitys, ja poliittiset päätökset tehdään kuntalaisten kokouksissa.

Tällöin on kuitenkin epäiltävissä, että neuvotteluratkaisua vaativat tilanteet muodostuvat erittäin kankeiksi, kun jokaisen edustajan on jatkuvasti päivitettävä tilannetta kuntalaisille, jotka eivät voi jatkuvasti olla istunnossa ja osallistua uuden tilanteen pohjalta käytävään keskusteluun – ja voi kysyä, kuinka pitkään ne, joilla ei ole palavaa halua osallistua “yhteisten asioiden hoitamiseen”, jaksavat rampata kuntalaisten kokouksissa vatkaamassa samaa neuvottelukierrosta, josta on jälleen tullut uusi tilannepäivitys.[8]

Biehl esittää pattitilanteiden ratkaisemiseksi koko konfederaation laajuista kansanäänestystä, jossa voittaa äänestäjien enemmistön tukema kanta.

“Kun täytyy tehdä päätös, joka vaikuttaa koko liittoumaan, konfederaation neuvosto koordinoisi koko konfederaation laajuista enemmistöäänestystä. Äänestyksen lopputulos ei määräytyisi yksittäisten kaupunkien yksikköinä antamien äänien mukaan, vaan konfederaation kaikkien kuntien kaikkien asukkaiden yhteenlaskettujen äänien mukaan.” (Emt.)

Konfederaatiolla on myös se rooli, että se koordinoi itsenäisten kuntien yhteisiä asioita. Kunnallistetussa taloudessa

“yhteisön asukkaat ‘omistavat’ talouden sekä hoitavat sen sekä että se koordinoidaan muiden kunnallistettujen talouksien kanssa konfederaation kautta. Omaisuus – tämän sisältäessä sekä maan että tehtaat – lankeaisi yleisesti asukkaiden kokouksissa hallittavaksi, konfederaalisten neuvostojen koordinoimana.” (Emt., kursiivi JL).

On kuitenkin melko rohkeaa olettaa, että Boochinin artikkelissaan ilmaisema periaate – “jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen” – voisi täyttyä samanaikaisesti sen kanssa, että miljoonien[9] jäsenkuntien muodostama konfederaatio koordinoisi näiden paikallisten tuotantolaitosten toimintaa koko konfederaation etujen mukaisesti siten, että monia paikallisten kokousten tekemiä päätöksiä ei jyrättäisi. Koko konfederaation laajuinen kansanäänestys jokaisesta riitakysymyksestä, jolla ne kommunalismin laillisen järjestyksen mukaisesti voitaisiin jyrätä, tuskin tulee kyseeseen.

On tietysti selvää, että varmaankin useimmista asioista ei tarvitse järjestää maailmanlaajuista (tai edes kansallisen tason) kansanäänestystä, vaan paikallisempi ulottuvuus riittää. Ei kuitenkaan ole selvää, että esim. Suomen mittakaavassa toimivan konfederaation ongelmat tässä suhteessa olisivat ratkaisevasti helpompia. “Kommuunien kommuuniin” sovelletun laskukaavan mukaisesti 5,4 miljoonan asukkaan konfederaatiossa olisi 2 700 jäsenkuntaa. Jos näiden kaikki erimielisyydet – konfederaatioon lähetetyillä edustajillahan ei ole neuvottelumandaattia – esimerkiksi voimavarojen jakamiseen liittyvän “sulle-mulle -rypemisen” osalta (kuten tämän kirjoittaja uskoo) joudutaan ratkomaan joko yllä kuvatussa, kankeassa neuvottelumenettelyssä tai kansanäänestyksissä, voisi luulla sillä olevan vaikutusta ihmisten haluun osallistua politiikkaan tältä osin.

Johtopäätöksiä

Kommunalismi haluaa korvata nykyisen valtion ja sille alistetut kunnat demokratisoitujen kuntien yhteenliittymällä, joka korvaa valtion toiminnot ja muodostaa vapaiden kuntien konfederaation alhaalta ylöspäin. Ainakin Suomessa kommunalistien työ on vielä alkuvaiheessa, mutta avoimen kapitalisminvastaisena liikkeenä sillä on paljon yhtymäkohtia vallankumouksellisen ja edustukselliseenkin työhön sitoutuneen vasemmiston kanssa. Oululaisen kommunalistien liiton jäsenen, Elen Paddarin mielestä “tarvittaisiin tiloja, joissa voisi oleskella muutenkin kuin kuluttamalla, ja jonne voisi tulla vaikka tekemään töitä, pitämään kokouksia ja tapaamaan ihmisiä ilman, että on pakko ostaa”. (Lehtola 2011.) Ainakin lyhyen aikavälin taktiset liittoutumat perinteisemmän vasemmiston kanssa voivat hyvinkin tulla kyseeseen.

Koska liike ei ainakaan vielä ole päässyt täyteen vauhtiin, on ehkä liian aikaista arvioida pelkkien kirjoitettujen linjausten perusteella sitä, millaisia vallankäytön ja toiminnan muotoja se tarkkaan ottaen kannattaa ja pystyy kehittämään. Tässä kirjoituksessa kriittinen huomio on kiinnitetty yhtäältä demokratisoitujen kuntien itsenäisyyden ja toisaalta kuntien muodostaman konfederaation suorittaman koordinoinnin väliseen jännitteeseen ja päädytty johtopäätökseen, että valta ei voi olla samanaikaisesti paikallistasolla ja konfederaation tasolla. Kunnat voivat toki vapaaehtoisesti suostua konfederaation koordinaation alaisuuteen, mutta jatkuva tuhansien tai miljoonien itsenäisten kuntien konsensus tältä osin ei vaikuta realistiselta. Jos tuotantovälineiden omistajuus annetaan kuntalaisten paikalliselle kokoukselle, on todennäköistä, että kuntalaiset pyrkivät käyttämään tätä valtaa, ehkeivät yksinomaan, mutta varmaankin kuitenkin etupäässä omaksi edukseen. Jos kaikki kunnat (tai muut suoran demokratian yksiköt) olisivat samanlaisessa asemassa, voisi tämän toteuttaminen olla helpompaa, mutta vaikuttaa todennäköisemmältä, että toisilla on käytössään enemmän raaka-aineita, parempia kuljetusreittejä jne. Tällaisessa tilanteessa “yhteiskunnan hyvän jakaminen ilolla tarpeiden mukaan” ei vaikuta realistiselta oletukselta.[10]

Jos seurataan Bookchinin korostamaa kuntien vastuullisuutta konfederaation kokonaisuudelle, tuntuisi väistämättömältä, että liittyminen konfederaatioon merkitsee varsin pysyvää[11] kavennusta yksittäisten kuntien ja niissä poliittista valtaa käyttävien kuntalaisten kokousten suvereniteettiin – riippumatta siitä, mitä samanaikaisesti sanotaan kuntien ja niiden hallinnoimien tuotantolaitosten itsenäisyydestä.

Ei ole ennalta käsin määrättyä, miten tämä jännite – sikäli kuin ollaan sitä mieltä, että sellainen on olemassa – ratkaistaan käytännössä. Tämän kirjoittajan näkemys asiasta on, ettei varmaankaan ole olemassa yhtä oikeaa kokoa kaikkien eri prosessien päätöksenteon yksiköksi – esimerkiksi suoran demokratian mahdollistama pieni kunta tai kaupunginosa – vaan yksikön koko riippuu sen ongelman luonteesta, joka tulisi ratkaista. Monet ongelmat voidaan epäilemättä ratkaista yksittäisen tuotantoyksikön sisällä, tai pienen (tai suuremman) kunnan sisällä. Monet ongelmat kuitenkin lienevät sellaisia, ettei niiden ratkaisu löydy edellytysten pakottamisesta esimerkiksi pienen kunnan puitteisiin siten, että pieni kunta on suuren, jopa jättiläismäisen konfederaation peruspalikka, jossa koko konfederaationkin valta – hajautettuna – sijaitsee (ellei sitä kuntaa laajemman alueen kansanäänestyksellä jossakin tietyssä asiassa kumota).

Voikin osoittautua, että edustuksellisuusperiaatteelle on sittenkin tehtävä myönnytys, ts. että kaikkia – tai edes useimpia –  kiistakysymyksiä ei ratkota koko väestön sitovalla kansanäänestyksellä, vaan monista asioista päättävät esimerkiksi neuvostot, joiden jäsenet on valittu arvalla siltä alueelta, jota päätös koskee. Alue voi olla suurempi tai pienempi kuin parin tuhannen ihmisen kunta, eikä kasvokkaisen demokratian mahdollisuus ehkä ole mielekäs ehto yksikön koon määräämiselle. Tämä merkitsisi kuitenkin, etteivät keskusteluihin osallistu ja niiden pohjalta päätöksiä tee kaikki kuntalaiset, vaan arvalla valitut edustajat – ja koska heidät on valittu arvalla, he eivät tietenkään ole vastuussa päätöksistään kenellekään. Arvalla valittujen edustajien tekemien päätösten legitimiteetti ei tällöin perustuisi sille, että joku (esimerkiksi kuntalaisten kokous) on valinnut heidät (ja ehkä antanut heille sitovat ohjeet), vaan sille, että tilastollisesti riittävän suuresta ryhmästä satunnaisesti valitut henkilöt tosiasiallisesti edustavat väestössä vallitsevien näkemysten, kokemusten ja yhteiskunnallisten taustojen kirjoa.

Tämä menetelmä helpottaisi myös laajoista asioista päätöksiä tekevien taakkaa sikäli, että heillä olisi mahdollisuus perehtyä oman neuvostonsa käsittelemiin asioihin: yksittäiseltä kuntalaiselta tuskin voi odottaa kiinnostusta tai edes kapasiteettia kaikkia niitä mahdollisia aloja koskevien kysymysten pohtimiseen, jotka saattavat nousta esiin kuntien välisessä yhteistoiminnassa – ja kuitenkin päätöksenalaisena olevasta asiasta pitäisi tietää jotain muuta kuin kuin vain se, että “ydinvoima paha, tuulivoima hyvä” tai “luomu hyvä, tehoviljely paha”. On ongelmallista, jos keskivertokuntalaiselle lyödään kansanvallan nimissä eteen äänestyslomake, jolla hän osallistuu päätöksentekoon ehkäpä miljoonien ihmisten (jos konfederaatio on suuri) seuraavan 50 vuoden energia- tai ruokaturvaan ratkaisevasti vaikuttavista hankkeista, mutta hän osaa ottaa asiaan kantaa vain epämääräisten mielikuvien perusteella.

Viitteet

[*] Haastattelu on tehty sähköpostitse useassa vaiheessa lokakuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä.

[**] Kohta löytyy Bookchinin artikkelista Towards a Liberatory Technology, kappaleesta Technology and Freedom. Siinä missä marxilaisuus Bookchinin mukaan luotti niukkuuden hallinnoinnin mahdollisuuteen, anarkistien toivo toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuudesta “nojautui suurelta osin uskoon ihmisen luontaisten vaistojen toimivuudesta” (Bookchin 1986, 112). Sekä marxilainen että anarkistinen näköala on Bookchinin näkemyksen mukaan tältä osin kuitenkin epämääräinen ja perustui kuvitelmaan, ei todellisuuteen. (Emt., 113.)

[1] Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen kommunalistisen ajattelun poliittiseen puoleen, vaikka taloudellistakaan puolta ei voida täysin välttää. Bookchinin – ja siinä määrin kuin hänen näkemyksenä edustavat kommunalistien näkemyksiä, myös kommunalistisen – ajattelun taloudellista puolta on käsitelty tätä kirjoitusta laajemmin Sosialismi.netin sosialismi-sarjan toisessa osassa. Kommunalismin historiallis-filosofisesta taustasta kiinnostuneiden kannattaa puolestaan tutustua Bookchinin kirjoitukseen Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa?

[2] “Erot Kommunalismin ja aidon tai ‘puhtaan’ anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä – itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta.” (Bookchin, ei päivämäärää, Kommunalistinen projekti.)

[3] “Muutama tuhat” on tämän kirjoittajan arvio, sillä tämän artikkelin lähdeaineistossa ei ole suoria lukumäärähaarukoita. Arvio perustuu oletukselle, että muutaman tuhannen ihmisen yhteisössä kasvokkainen (face to face), kommunalistien tarkoittama suora demokratia voisi vielä olla mahdollista. Tällainen suuruusluokka tuntuisi vastaavan Bookchinin ja kommunalistien omaa puhetta inhimillisen kokoisista yhteisöistä ja naapurustoista sekä näkemystä, jonka mukaan “[o]n täysin ilmeistä, että kuntapohjaisuus voi olla yhtä pienimuotoista kuin heimon hallinto – eikä ole sen epäaidompaa kuin menneisyydessä”. (Bookchin 2008b.)

[4] Suomennetusta materiaalista ks. esim. Rudolf Rocker, Anarkosyndikalismi, 74 (Työväen tuotantokomitea. Helsinki: 2010) ja Pjotr Kropotkin Leivän valloitus, 166 (Sosialismi.net. Tampere: 2010). Rockerin mukaan “Anarkosyndikalismin järjestelmä […] [asettaa] jokaisen jäsenen itsemääräämisoikeuden kaiken muun yläpuolelle ja tunnustaa ainoastaan orgaanisen yhteisymmärryksen, joka perustuu kaikkien yhteisille eduille ja vakaumuksille”. Kropotkin taas on sitä mieltä, että “kommunistis-anarkistinen yhteiskunta […] tunnustaa yksilön täydellisen vapauden eikä salli mitään auktoriteettia tai pakota ihmistä voimakeinoin työhön.”

[5] “Vielä ei ole kirjoitettu tarpeeksi monien ‘sosialististen’ itsehallinnollisten yritysten ajautumista, jopa punaisten ja punamustien lippujen alla, vallankumouksellisella Venäjällä ja Espanjassa, kollektiivisen kapitalismin muotoihin, jotka johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan toistensa kanssa raakamateriaaleista ja markkinoista.” (Bookchin, Projekti.) ” “[M]ikä tahansa itsehallinnollinen yhteisö, joka koittaa elää eristyneenä ja kehittää itseriittoisuutta joutuu nurkkakuntaiseksi, tai jopa rasistiseksi, tulemisen vaaraan.” (Bookchin, ei päivämärää, Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa?)

[6] Kyseisen artikkelin, Towards a Liberatory Technology, sisältöä arvioitiin Sosialismi.netin sosialismi-sarjan toisessa osassa, jossa Murray Bookchin ajattelua käsittelevän osion sitaatit hänen teoksensa Post-Scarcity Anarchism sivuihin 107-161 ovat Towards a Liberatory Technologysta. Bookchinin omasta mielestä tämä artikkeli, “näiden [teknologisten] mahdollisuuksien huomattava inventointini […] oli niin paljon edellä aikaansa, että nykyinen ekologisesti suuntautuneiden ihmisten sukupolvi voisi tavoittaa sen sanoman” (Boockhin 2008a, s. 6.); toisenlainen arvio artikkelista voisi kuitenkin olla, että se on lähinnä optimistinen aivomyrsky, joka – ja tässä Bookchin on suotta säilyttänyt marxilaisuuden ja anarkismin perinteisen katsantokannan – “luottaa pohjimmiltaan siihen, että teknologian mahdollistama kommunistinen yltäkylläisyys ratkaisee kaikki vaikeat ongelmat”. (Laine & Salo 2012.)

[7] “Vapaat ihmiset eivät ole ahneita, yksi vapaa yhteisö ei yrittäisi hallita toista, koska sillä on potentiaalinen kuparimonopoli, ‘tietokoneasiantuntijat’ eivät yritä orjuuttaa mekaanikkoja, eikä sentimentaalisia romaaneja tuberkuloottisista neitsyistä kirjoiteta.” (Bookchin 1986, 161.)

[8] Bookchin kirjoittaa, että “kaupunkien ja kuntien oletettaisiin lähettävän mandaatilla sidotut, takaisin kutsuttavat valtuutettunsa välittämään erimielisyyksissä. Kaikki päätökset täytyisi ratifioida konfederoituneiden kuntien ja kaupunkien kansankokousten enemmistöllä”. (Bookchin, ei päivämäärää, Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa?)

[9] Biehl viittaa kirjoituksessaan varsin huolettomasti siihen, että “Kuntien liittoumat voitaisiin muodostaa maailmanlaajuisesti; näin täytettäisiin menneiden vallankumouksellisten liikkeiden pitkäaikainen unelma saavuttamalla järkevä ‘Kommuunien kommuuni’.” (Biehl, Vaihtoehto.) Jos maailmassa on 6 miljardia ihmistä ja kasvokkaisen demokratian mahdollistavan yksikön koko 2 000 ihmistä, niin “kommuunien kommuunissa” olisi kolme miljoonaa jäsenkuntaa. Alaikäisten vähentäminen vahvuudesta ja kuntien määrän uudelleenlaskenta siltä pohjalta tuskin tuo ratkaisua pulmaan.

[10] Tältä osin kuntien ja konfederaation välistä suhdetta voi olla hyödyllistä tarkastella vertaamalla sitä kansallisen tason oikeuden ja kansainvälisen tason oikeuden väliseen eroon. Kansallisella tasolla (kommunalismissa kuntien sisällä) on yksilöiden ja kuntien “yläpuolella” valtio oikeusjärjestelmineen, joka useimmissa tapauksissa pystyy väkivaltamonopolinsa uhkalla pakottamaan yksilöt, kunnat, yritykset jne. (kommunalismissa yksilöt, tuotantolaitokset jne.) noudattamaan päätöksiään. Kansainvälisellä tasolla tällaista elintä ei kuitenkaan ole olemassa, ja eri maiden välisten, tosiasiallisten valta-asemien erot voivat tulla räikeästikin esiin. Tällaista “yläpuolista” elintä ei myöskään ole kommunalistisessa konfederaatiossa, jos sen jäsenkunnat todella ovat itsenäisiä samassa mielessä kuin YK:n jäsenvaltiot ovat (ainakin periaatteessa) itsenäisiä ja hoitavat itse omat sisäiset asiansa. Periaatteelliseen ja käytännölliseen suvereniteettiin liittyvästä reaalipolitiikasta ks. esim. Miéville 2006, 48-59. Hän siteeraa Koskenniemeä, jonka mukaan “[l]iberaalin näköalan perustava ongelma on, miten selviytyä kahden vastakkaisilta näyttävän vaatimuksen, yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen, välisestä jännitteestä”. Koskenniemi käsitteellistää nämä puhumalla “alhaalta ylös” (ascending) ja “ylhäältä alas” (descending) -perusteluista.”Alhaalta ylös” -perustelut lähtevät yksilön eduista ja yksilönvapauksista, kun taas “ylhäältä alas” -perustelut lähtevät yhteiskunnallisen järjestyksen eduista. Koskenniemen mukaan “‘[a]lhaalta ylös’ oikeuttaa poliittisen järjestyksen viittaamalla yksilöiden tavoitteisiin […] Yksilöitä voidaan rajoittaa vain, jos he ‘vahingoittavat toisia’. Mutta tällaiset rajoitukset näyttävät kuitenkin yksilönvapauden loukkaamiselta, sillä ‘vahinko’ voidaan määritellä vain subjektiivisesti. ‘Ylhäältä alas’  ei selviä sen paremmin. Se olettaa, että on olemassa perustavaa laatua olevia oikeuksia tai luonnollinen ero yksityisen ja julkisen välillä, jotka takaavat, että vapautta ei loukata. Tämä kuitenkin ehkäisee yhteisen toiminnan, sillä mainittujen vapauksien sisältö […] voidaan selvittää legitiimisti vain viittaamalla yksilöiden mielipiteisiin niistä. […] Rakennelma pysyy pystyssä vain […] olettamalla, että yksilön omien etujen mukainen käyttäytyminen koituu lopulta kaikkien suurimmaksi hyödyksi”. (Siteerattu emt., 51.) Bookchinin ja Biehlin hahmotelmissa kommuunien konfederaatiosta ja sen harjoittamasta koordinoinnista tuntuisi olevan hieman samaa henkeä. Vaikka voimavarojen hallinnoinnin keskittämisen – siis keskussuunnittelun – ei teeskenneltäisi ratkaisevan kaikkia eturistiriitaongelmia, se ratkaisisi ne ongelmat, jotka syntyvät tuhansien ja taas tuhansien (ehkäpä miljoonien) omaisuudenomistajien (joita itsenäiset kunnatkin ovat, jos ne todella ovat itsenäisiä) välisistä eturistiriidoista.

[11] Kuten jo mainittua, Bookchinin mielestä konfederaatioon liittynyt kunta voi erota vain koko konfederaation hyväksynnällä, ei pelkästään oman päätöksensä nojalla (Projekti, alaviitteet 9 ja 10).

Lähteet

Biehl, Janet. Kommunalismi poliittisena vaihtoehtona. Kommunalistien liitto.

Bookchin, Murray. Ei vuosilukua. Kommunalistinen projekti. Kommunalistien liitto.

Bookchin, Murray. Ei vuosilukua. Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa? Kommunalistien liitto.

Bookchin, Murray. 2008a. Konfederalismin merkitys. Kommunalistien liitto.

Bookchin, Murray. 2008b. Radikaalia politiikkaa kehittyneen kapitalismin aikakaudella. Kommunalistien liitto.

Kropotkin, Pjotr. 2010. Leivän valloitus. Tampere: Sosialismi.net.

Laine, Joonas & Salo, Miika. 2012. Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 2/3. Sosialismi.net.

Lehtola, Katja. Visiona toisenlainen maailma. Vastavalta. Kommunalistien liiton uutiskirje nro 3. Toukokuu 2011.

Malmström, Svante. 2012. Radikaali kuntapolitiikka. Vastavalta. Kommunalistien liiton uutiskirje nro 4. Kesäkuu 2012.

Miettinen, Mikko. 2011. Suoraa vai väärää demokratiaa? Vastavalta. Kommunalistien liiton uutiskirje nro 3. Toukokuu 2011.

Miéville, China. 2006. Between Equal Rights. A Marxist Theory of International Law. Chicago: Haymarket Books.

Rocker, Rudolf. 2010. Anarkosyndikalismi. Helsinki: Työväen tuotantokomitea.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi