Karl Kautsky: Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia

21.3.2012 | Kirjasto

Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) kuuluisa Erfurtin ohjelma ja Karl Kautskyn (1854-1938) siihen kirjoittama perusteluosa julkaistiin vuonna 1891. Jo paria vuotta myöhemmin Kautsky julkaisi Erfurtin ohjelmaan välittömästi liittynyttä keskustelua koskevan kirjan, Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (1893), jossa hän otti tehtäväkseen argumentoida sosiaalidemokraattisessa liikkeessä niin sanottua välitöntä kansanlainsäädäntöä kannattavia tahoja vastaan.

Aihetta oli sivuttu jo Erfurtin ohjelmassa, jossa Kautsky oli maininnut vain, ettei kansanlainsäädännöstä ole “nykyaikaisen suurvaltion” kohdalla tarpeen puhua sen pitempään (Kautsky 2010, 218-219). Mutta erityisesti sveitsiläiset sosiaalidemokraatit pitivät asiaa edelleen esillä ja vastustivat muun muassa SPD:n sanomalehden, Vorwärtsin, palstoilla Erfurtin ohjelman kansanlainsäädännölle julistamaa tuomiota. Tästä johtuen Kautsky katsoi tarpeelliseksi esittää pitemmän perustelun kansanlainsäädännön sopimattomuudesta, kun sitä muutoin ei puolueen taholta vielä ollut tuomittu.

Teos alkaa katsauksella välittömän kansanlainsäädännön historiaan, mihin lukeutuu myös heimoyhteiskuntien aika, jolta kaudelta ei ole kirjoitettua historiaa. Esitys seurailee klassiseen marxilaiseen tyyliin tuotantotapojen kehitystä ja niitä vastaavia vallankäytön muotoja (“raakalaisesta” talonpojaksi, talonpojasta käsityöläiseksi, kaupunkien kehitys talouselämän keskuksiksi jne.), ja saapuu lopulta nykypäivään käsittelemään vuosisadan vaihteen sosiaalidemokraattisen liikkeen käytännöllisiä kysymyksiä.

Kansanlainsäädännöllä Kautsky tarkoittaa sveitsiläisen Karl Rittinghausenin esitystä 1860-luvulta, jonka mukaan edustuslaitokset johtavat kansan pettämiseen, ja siksi koko kansan on laadittava lait suoraan omissa kokouksissaan. Kautsky lainaa Rittinghausenin aihetta käsittelevää teosta:

“Heti kun joku varma, laissa määrättävä luku valtion kansalaisia vaatii, että joku asia on otettava kansan päiväjärjestykseen, niin pian kun tuo luku kansalaisia vaatii jotain uutta lakia jostakin asiasta tahi reformia tahi jonkun vanhan lain kumoamista on ministeristö velvollinen määrätyn ajan kuluessa kutsumaan kansan kokoon määrätyksi päiväksi tekemään päätöksiään ja suorittamaan lainlaadintatyötänsä. – – – – –

Lainlaatija-oikeutensa käyttämistä varten jaetaan kansa osastoihin, joista jokaisessa paraiten on 1,000 valtion kansalaista … Jokainen osasto kokoontuu sopivaan huoneustoon …, se valitsee itselleen puheenjohtajan, jonka tehtävänä on johtaa keskustelua. Jokainen kansalainen saa pyytää puheenvuoroa omasta puolestaan valaistakseen asiaa.

Kun keskustelu on päättynyt, antaa jokainen kansalainen äänilippunsa. Äänestyksen jälkeen tekee puheenjohtaja kunnan esimiehelle tarpeelliset selitykset, ilmottaen joka kysymyksen suhteen äänimäärän, joka on annettu asian puolesta tai vastaan. Kunnan esimies kokoaa äänet kunnassaan olevista osastoista, piiriesimies piirissään olevista kunnista, ja lähettää ne maan korkeimmalle virastolle, ministeristölle, jonka tehtävänä on ottaa selvä tuloksista koko maassa, luonnollisesti aina ankaran tarkastuksen alaisena, ja julaista se virallisessa sanomalehdistössä.” (Kautsky 2012, 69-70.)

Kautsky ei hyväksy tätä realistiseksi malliksi, sillä hänen mukaansa se olettaa, että kaikissa rinnakkaisissa kokouksissa – joita on ehkäpä tuhansia ja joille Rittinghausen kuitenkin on myöntänyt täydet toimintavapaudet – käsiteltäisiin samat kysymykset ja siis että niiden äänestystulokset olisivat yhteismitallisia. Kautsky arvostelee Rittinghausenin esimerkkiä maaperän kansallistamista koskevasta laista:

“Rittinghausen ajattelee, että voidaan olla ainoastaan maaperän yksityisomistuksen puolella tai sitä vastaan. Hän on väärässä. Yksityisomistuksen puolustajien joukossakin on paljon sellaisia, jotka toivovat, että valtio ottaisi haltuunsa monia maa-alueita; ja sen jyrkimpien vastustajienkin joukossa on vain harvoja, jotka tahtovat yhdellä iskulla jo ensi yönä ottaa valtion huostaan kaikki maat. […] Jotkut tahtovat jättää koko sen maaomaisuuden, joka kuuluu pienviljelijöille edelleenkin yksityisomaisuudeksi. Toiset äänestäisivät ehkä ainoastaan metsien, toiset taas vuorikaivosten, lopuksi suuri joukko äänestäisi kaupunkimaaomaisuuden, jotkut ehkä vain viljelemättömän maan valtion huostaan ottamisen puolesta j. n. e. Yksin jo ensimäinen kysymys antaa tilaisuuden satoihin sovitelmiin.” (Emt., 72-73.)

Kautsky tähdentää myös sitä, että lakien laadinnassa on kyse paljon muustakin kuin vain äänestämisestä. Rittinghausen tuntuu Kautskyn hänen teoksistaan siteeraamien kohtien perusteella suhtautuneen asiaan varsin yksioikoisesti, sillä hänen kokoustensa äänestystulosten perusteella laaditaan lakiteksti,

“joka on selvä ja yksinkertainen ja jolla on se etu, ettei se tee mahdolliseksi useammanlaatuisia tulkitsemisia, kuten useimmat meidän kamariemme laatimat lait. […] Jos kansan päätös on ilmaissut todella oikean periaatteen, niin seuraavat tästä kaikki johtopäätökset niin yksinkertaisina ja niin vähälukuisina sekä selväpiirteisinä, että jokainen voi helposti luoda yleissilmäyksen, saattaa vaivatta tajuta ja yhdistää ne.”

Kautskyn mukaan lain sanamuoto ei ole lainkaan yksinkertainen asia, ja sitä paitsi eri lait eivät saa olla keskenään ristiriidassa.

“Jos lainlaadinnan pitää olla tehokas, niin täytyy sen olla myöskin yhtenäinen. Yksityisten lakien täytyy olla keskenänsä sopusoinnussa, ne eivät saa olla ristiriitaisia. Yhtenäisyyden luominen lainlaadintaan ja sen säilyttäminen siinä on tärkeä tehtävä. Se kuuluu lakitieteelle ja siinä suhteessa on lakimiesten apu lakienlaadinnassa tosiaankin välttämätön.” (Emt., 81.)

“Lain täytäntöönpanijoiden, virastojen, mielivallalla on sitä suurempi vaikutusala mitä epätarkempi laki on. […] Eivät siis turhan vuoksi parlamenteissa kiivaimmat taistelut koske lain sanamuotoa, eikä turhaan kaikkialla parlamenttien työjärjestys säädä mahdollisimman paljon turvakeinoja intohimoista, liian nopeata lain kokoonkyhäämistä vastaan.” (Emt., 83-84.)

“Kuka tahtoisi kieltää, ettei siinä [lakiesitysten käsittelyssä parlamentissa] tuhlattaisi paljo aikaa, puhuttaisi puuta heinää? Mutta meistä tuntuu siltä, kuin ei tämä olisi ainoastaan parlamentarismin, vaan yleensä jokaisen vapaan keskustelun omituisuus tai, jos niin tahdotaan, varjopuoli. Jos tämä on todistus parlamentarismia vastaan, silloin on se myöskin todistus kokoontumisvapautta ja painovapautta vastaan.” (Emt., 86.)

Kansanlainsäädännön arvostelulla Kautsky ei kuitenkaan halua tuomita esimerkiksi Sveitsissä jo tuolloin yleisesti käytössä ollutta kansanäänestystä lakiesityksistä tai kansalaisten aloiteoikeutta lakien säätämiseksi. Hän ei pidä niitä “keinona edustusjärjestelmän syrjäyttämiseksi, vaan ainoastaan keinona sen kansanvaltaistuttamiseksi, kansan valvonnan ja tarkastuksen alaiseksi saattamista varten.” (Emt., 143.)

“Referendum on kansan oikeus äänestää eräissä tapauksissa kansaneduskunnan laatimista lakiehdotuksista. Aloteoikeus on kansan oikeus äänestää lakiesityksistä tai anomuksista sellaisten laatimiseen, joita tehdään sen omasta keskuudesta. […] Mutta referendum ja aloteoikeus eivät missään osota taipumusta tekemään edustuslaitosta tarpeettomaksi. Se päinvastoin on näiden edellytyksenä. Miltei kaikkialla on lakien laatiminen jäänyt näiden kokousten huoleksi. Referendum suo kansalle ainoastaan oikeuden lausua mielipiteensä kantonineuvoston ja liittokokouksen laatimista laeista. Mutta aloteoikeus antaa useimmiten nimenomaan, muuten säännöllisesti ainakin todellisuudessa kansalle ainoastaan oikeuden esittää edustajakokoukselleen kehotuksia tai vaatimuksia joidenkuiden erikoisesti mainittujen lakien laatimisesta. Lakitekstin sepittäminen jää edustuskokouksen tehtäväksi.

Referendumin ja aloteoikeuden tarkotuksena ei ole lopettaa lakialaativaa keskusvaltaa, parlamenttia, vaan vahvistaa kansanvaikutusvaltaa siihen, tehdä se kansasta riippuvammaksi.” (Emt., 62-63.)

Kautsky kuitenkin huomauttaa, että tämänkään tyylinen parlamentarismia suorempi kansanvalta ei ole mikään yleispätevä periaate, jota työväenliikkeen tulisi ajaa aina ja kaikissa olosuhteissa. Keskeinen sosialidemokraattisen liikkeen esittämä kysymys hänen mukaansa – erotuksena “vanhan koulun radikaliseen demokratiaan” – ei ole se, miten eri valtainstituutiot edistävät “yleensä kansanvaltaa, vaan vaikuttavatko ne ja missä määrin erikoisesti köyhälistön valtaan ja kehityskulkuun”. (Emt., 147.) Tältä pohjalta tulee harkittavaksi mm., miten suoran demokratian käyttöönotto vaikuttaisi maissa, joissa suurin osa väestöstä on maaseudulla asuvia talonpoikia.

“Kun parlamentarismi pyrkii asettamaan valtiollisen painopisteen suurkaupunkiväestön keskuuteen, asettaa tämä [välitön kansanlainsäädäntö] sen väestöjoukkojen keskuuteen, jotka kaikkialla, Englantia lukuunottamatta, nykyisin vielä etupäässä asuvat maaseuduilla ja maaseutukaupungeissa. Välitön lainlaadinta riistää suurkaupunkien väestöltä heidän erikoisen valtiollisen vaikutuksensa ja antaa sen maalaisväestölle. […] Tosiasia on, että maaseutuväestö joka maassa on taloudellisesti ja valtiollisesti enin takapajulla.” (Emt., 149-150.)

Kautsky kehottaakin näin sosiaalidemokraattista liikettä vastustamaan sellaisia (näennäisiä) kansanvallan muotoja, jotka tosiasiassa toimivat kansanedustuslaitoksista enemmän tai vähemmän riippumattomien valtaapitävien lyömäaseina. Niinpä kansanäänestys- ja aloiteoikeuksien käyttöönoton

“tärkeimpänä edellytyksenä on, ettei valtiossa ole ylenmäärin keskitettyä, kansan eduskuntaan nähden itsenäistä valtiovaltaa. Missä sellainen on, missä parlamentarismi on ainoastaan valeparlamentarismia, ja tällainenhan on asiaintila nykyisin vielä useimmissa Europan valtioissa, siellä ei parlamentarismin heikontaminen välittömän lainlaadinnan kautta koidu kansalle vaan hallitukselle hyödyksi, tykkänään jättäen huomioonottamatta sen, että ‘vahvan hallituksen’ aikana voi välitön lainlaadinta ylipäänsä tulla käytäntöön ainoastaan siinä muodossa, että vetoaminen kansaan tapahtuu ainoastaan silloin, kun se on hallitukselle sopivaa. Sellaisen hallituksen aikana, jonka todellisuudessa rajottamattomasti käytettävissä on nykyaikaisen valtion suunnaton koneisto väestön mielipiteiden muovailemiseksi täytyy äsken mainittujen välittömän lainlaadinnan varjopuolten – vanhoillisen maaseudun suosiminen vallankumouksellisten suurkaupunkien kustannuksella, puolueiden hajottaminen ja toisiinsa sotkeminen – tulla esille mitä pahimmissa muodoissa.” (Emt., 161-162.)

“[V]älitön lainlaadinta tulisi ‘kansanvaltaisen’ itsevaltiuden, uudenaikaisen keisarismin perustaksi.” (Emt., 163.)

Kautskyn ja Erfurtin ohjelman kannattama “parlamentin tekeminen kansasta riippuvaiseksi” kansanäänestysten ja aloiteoikeuden avulla on osa suomalaisenkin työväenliikkeen perintöä, sillä Erfurtin ohjelman tätä koskevat kohdat käännettiin suoraan Suomen sosialidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmaan, jonka “lähimpiin vaatimuksiin” kuuluu mm. “Välitön lainsäädäntö-oikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta.” (SDP 1903.)

Sosialismi.netin tässä julkaisema versio perustuu Sosialistisen aikakauslehden vuonna 1907 Helsingissä julkaisemaan Erl. Aarnion suomennokseen. Kieliasu on jätetty ennalleen toimituksellisia muutoksia lukuunottamatta.

Kirja on Sosialismin kirjasto -sarjan kahdeksas julkaisu.

>> Karl Kautsky: Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (PDF).

Lähteet:

Kautsky, Karl. 2012. Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (PDF). Tampere: Sosialismi.net.

Kautsky, Karl. 2010. Erfurtin ohjelma (PDF). Tampere: Sosialismi.net.

SPD. 1903. Forssan ohjelma. Poliittisten ohjelmien tietovaranto.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

Yksi kommentti
Kommentoi »

  1. Kannattaa lukea, sillä suomi näyttäisi olevan harvoja kieliä millä tämä teos ylipäätään on saatavilla. Kautskyn teosta “Der Parliamentarismus, die Volksgesetzgebung und die Sozialdemokratie” (myöhemmin otsikolla “Parliamentarismus und Demokratie”) näyttäisi olevan aika mahdoton saada käsiinsä edes saksaksi, ja esimerkiksi englanniksi sitä ei edes ole.

    Lars T. Lih kirjoittaa kirjassaan “Lenin Rediscovered”:
    “Besides Erfurt’s programme, the principal text for my reconstruction of Kautsky’s outlook is Parliamentarism (1893), cited directly by Lenin in WITBD as an authority for some of his key arguments. This book has been totally forgotten (the copy I read was one of the hardest to obtain and most decrepit texts I consulted for this commentary). Parliamentarism is unjustly forgotten, since it is one of the very few works in the Marxist tradition dealing entirely with political theory and, in my view, compares favourably with Lenin’s State and Revolution.”

Kommentoi