Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 2/3

21.2.2012 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine & Miika Salo
Kuva: ^CiViLoN^: Red Star (CC-lisenssi)

Sosialismia käsittelevän kirjoitussarjan tässä osassa luodaan katsaus Neuvostoliiton kokemukseen kriittisesti suhtautuvien tahojen vaihtoehtoisiin yhteiskuntahahmotelmiin.

(Lue myös sarjan osat 1 ja 3.)

Edellisessä osassa tutustuttiin Neuvostoliiton talousjärjestelmän pääpiirteisiin ja sivuttiin jo joitakin sitä kohtaan esitettyjä kritiikkejä. Saatiin myös esimakua siitä, miten keskustelu sosialistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteista on ollut yllättävänkin rajallista. Tästä huolimatta löytyy kuitenkin tahoja, jotka ovat yrittäneet hahmotella tulevaisuuden yhteiskuntaa – jotkut yksityiskohtaisesti, toiset ainakin pääpiirteissään. Tässä osassa ryhdytään nyt tarkastelemaan eri mallien yksityiskohtia ja lähtöoletuksia.

Kirjoitus on suoraa jatkoa sarjan edelliselle osalle, minkä vuoksi on suositeltavaa lukea osat ilmestymisjärjestyksessä.

I. Vallankumoukselliset yrittävät vastata haasteeseen

Alec Nove huomauttaa, että poislukien 1900-luvun alun marxilaiset – joista heistäkään kovin moni ei kyennyt tuomaan mitään uutta Marxin ja Engelsin jo sanomaan – “on hämmästyttävää, miten harvat muut marxilaiset käsittelivät näitä ongelmia”, ennen kuin Oskar Lange esitteli 1930-luvulla oman suunnitelmatalouden mallinsa, “ja kuinka harvat ovat yrittäneet tehdä sitä sen jälkeen”. (Nove 1983, 198-199.)

Varmaankin juuri tästä syystä sosialistisessa liikkeessä ei ole nytkään vallalla kovin selvää käsitystä siitä, millainen tulevaisuuden yhteiskunta olisi ja miten se pyrkisi ratkaisemaan suunnitelmatalouteen liittyvät monimutkaiset tekniset ongelmat. Pohdintaa useammin koko kysymykseen suhtaudutaan lähinnä torjuvasti – jopa hyveenä – kuten edellisen osan alussa esitellyssä Kasama Projectin keskustelussa.

Radikaalin työväenliikkeen piirissä onkin jo 1800-luvulta lähtien vallinnut sitkeä käsitys siitä, että tulevaisuuden yhteiskunta kantaa itse itsensä ovesta sisään, jos vain porvarillisen yhteiskunnan muodostamat esteet – konkreettiset ja ideologiset – raivataan tieltä. Tähän on nojautunut niin työväenliikkeen marxilainen kuin anarkistinenkin siipi, ja useimpine jälkeläisineen ne nojautuvat siihen edelleen.

1. Murray Bookchin

Murray Bookchin (1921-2006) luonnosteli anarkismiin ja marxilaisuuteen pohjaavan yhteiskuntafilosofian, jota hän kutsui ensin niukkuuden jälkeiseksi anarkismiksi (post-scarcity anarchism) ja myöhemmin – luovuttuaan anarkismista 1980- ja 1990-lukujen kuluessa – yhteiskuntaekologiaksi (social ecology). Hän päätyi kannattamaan paikallistason demokratiaa (libertarian municipalism) ja mm. kunnanvaltuustojen valtaamista paikallisten kommuunien perustamiseksi, jotka yhteenliittyessään voisivat haastaa valtion (Biehl 2007). Suomessa Bookchinin hahmottelemia tavoitteita kannattaa Kommunalistien liitto.

Tässä kirjoituksessa arvioidaan Bookchinin hahmottelemaa yhteiskuntaa enimmäkseen hänen teoksensa Post-Scarcity Anarchism[1] pohjalta.

Bookchinin yhteiskuntamalli perustuu suhteellisen omavaraisiin pienyhteisöihin, joiden väestöpohja on sopivan pieni ruohonjuuritason suoran demokratian harjoittamiseksi. (Bookchin 1986a, 101-102, 160.) Malli ei tunne rahaa, luottoa eikä keskitettyä valtiovaltaa tai suunnitteluelimiä, vaan perustuu hajautukseen. (Emt., 159.)

Keskeistä Bookchinin mallissa on teknologisen kehityksen mahdollistama tuotteiden runsaus (abundance). Hän oli sitä mieltä, että runsauden yhteiskunta voidaan toteuttaa välittömästi ilman tarvetta marxilaisten vaatimiin siirtymävaiheisiin.

“Tuhansien vuosien tuskallisen kehityksen jälkeen länsimailla (ja potentiaalisesti kaikilla mailla) on mahdollisuus astua aineellisen runsauden kyllästämään, työstä lähes kokonaan vapautuneeseen aikakauteen, missä suurin osa elämäntarvikkeista voidaan tuottaa koneiden avulla.” (Emt., 115.)

“Ensimmäistä kertaa historiassa […] teknologisen kehityksen mahdollisuudet ihmistyön korvaamiseen koneilla ovat käytännössä rajattomat.” (Emt., 117.)

Bookchinin mukaan marxilaisuus ja anarkismi syntyivät aikana, jolloin teknologian kehityksen aste ei vielä mahdollistanut aineellista runsautta. Tämä löi leimansa molempiin aatteisiin.

“Marxilaiseen suunnitelmatalouden käsitteeseen oli sisäänkirjoitettu se tosiasia, joka Marxin aikana oli ilmiselvä, että sosialismiakin rasittaisi suhteellinen voimavarojen niukkuus. Ihmisten olisi suunniteltava – käytännössä rajoitettava – hyödykkeiden jakelua, ja heidän olisi rationalisoitava – käytännössä tehostettava – työvoiman käyttöä.”

“Puutteen ja työn ongelmat […] saivat aikaan jakautumisen vallankumouksellisessa leirissä, sosialismin ja anarkismin välillä. Vapautta rajoittaisi vallankumouksen koittaessakin edelleen välttämättömyys. Miten välttämättömyyden valtakuntaa ‘hallinnoitaisiin’? Miten voitaisiin päättää hyödykkeiden ja velvollisuuksien kohdentamisesta? Marx jätti tämän valtiovallan tehtäväksi […]. Anarkistien toive valtiovallan lakkauttamisesta puolestaan nojautui suurelta osin uskoon ihmisen yhteiskunnallisten vaistojen toimivuudesta. […] Viime kädessä molemmat koulukunnat perustuivat uskoon siitä, että niukkuuden ja työn ongelmat voitaisiin ratkaista.” (Emt., 111-114.)

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, ja runsauden yhteiskunta voidaan toteuttaa välittömästi.

“Välttämättömyyden ja selviytymisen ongelmat ovat muuttuneet samoiksi kuin vapauden ja elämän ongelmat. Ne eivät vaadi enää teoreettista välitystä, ‘siirtymävaiheita’ tai keskitettyjä organisaatioita olemassaolevan ja mahdollisen välisen kuilun ylittämiseksi. […] [T]eknologian kehitys ja itse yhteiskunnallinen dialektiikka on hävittänyt ‘siirtymäkauden’ ongelmat, jotka vaivasivat marxilaisia lähes vuosisadan. Yhteiskunnan uudelleenrakentamisen ongelmat ovat pelkistyneet käytännöllisiksi tehtäviksi, jotka yhteiskunnan spontaanit, itsensävapauttavat toimet voivat ratkaista.” (Bookchin 1986a, 62.)

Bookchinin mukaan tämä “tosiasia on niin ilmiselvä, että miljoonat ihmiset Yhdysvalloissa ja Euroopassa eivät enää tarvitse minkäänlaisia selityksiä tai teoreettisia perusteluja” asian toteamiseksi. (Emt., 115.)

Bookchin väittää, ettei tee teknologiasta fetissiä (emt., 46), mutta tämä ei täysin vakuuta; joka tapauksessa teknologia ja sen mahdollistama huikea työn tuottavuus ovat hänen järjestelmänsä erottamattomia edellytyksiä.

“Kohta saattaa olla mahdollista eristää hyvin niukkoina pitoisuuksina olevia materiaaleja maaperästä, useista jätekaasuista ja merestä […] Ei ole kyse siitä, että meiltä puuttuisi energiaa sinänsä, vaan siitä, että olemme vasta alkaneet oppia sellaisten lähteiden käyttöä, joita on saatavilla lähes rajattomasti.” (Emt., 143.)

“Ei voida kyllin korostaa, että anarkistiset käsitteet kuten tasapainoinen yhteisö, paikallisdemokratia, humanistinen teknologia ja hajautettu yhteiskunta […] eivät ole ainoastaan tavoiteltavia, vaan myös välttämättömiä. […] Se mitä kerran pidettiin epäkäytännöllisenä ja visionäärisenä on selvästi muuttunut käytännölliseksi.” (Emt., 91.)

Monin paikoin Bookchin hahmottelee väkevän utooppisia visioita siitä, miten tuleva runsaus muuttaa ihmisen ja hänen yhteiskuntansa. Jokseenkin idealistiseen tapaan hän näkyisi turvautuvan myös silkkaan asioiden hyväksi tai kohtuulliseksi määrittelyyn.

“Uusi animismi läpäisee kulttuurin ja ihmisen psyyken kokonaisuudessaan. [Yhteisöjen] alueita ei milloinkaan riistetä, vaan ainoastaan käytetään niin täydellisesti kuin mahdollista. Kaikki keinot täyttää yhteisöjen tarpeet paikallisesti otetaan käyttöön – alueen energialähteet, mineraalit, puutavara, maaperä, vesi, eläimet ja kasvit – niin rationaalisesti ja humanistisesti kuin mahdollista, vahingoittamatta ekologisia periaatteita.” (Emt., 141.)

“Todellisen alueellisuuden tunteen kasvaessa jokainen voimavara löytäisi paikkansa luonnollisessa, vakaassa tasapainossa, yhteiskunnallisten, teknologisten ja luonnollisten elementtien elimellisessä yhtenäisyydessä. Taide ottaisi käyttöön teknologian muuttuessaan yhteiskunnalliseksi taiteeksi, koko yhteisön taiteeksi. Vapaa yhteisö pystyisi määrittämään uuudelleen elämänrytmin, ihmisen työtavat, oman arkkitehtuurinsa sekä liikenne- ja kommunikaatiojärjestelmänsä inhimillisiin mittoihin.” (Emt., 152.)

“Miten voimme muuttaa selviytymisteknologian elämänteknologiaksi? Tähän kysymykseen vastaaminen olympolaisella varmuudella olisi typerää. Tulevaisuuden vapaat ihmiset voita valita suuresta joukosta toisensa poissulkevia tai toisiaan täydentäviä työmenetelmiä, joista kaikki perustuvat teknologisiin innovaatioihin, joita on mahdoton nähdä ennalta. […] Vapaat yhteisöt odottaisivat automatisoidun (cybernated) kokoonpanolinjan päässä kärrätäkseen siltä putoavat tuotteet koteihinsa. Teollisuus, kuten autonominen hermosto, toimisi omillaan.” (Emt., 155.)

Bookchin vaatii nykyisenkaltaisen kaupungin ja keskitetyn teollisuuden purkamista ja “kaiken taloudellisen päätösvallan” hajauttamista paikallisyhteisöihin. Turhan valvonnan ja byrokratian poistamisen jälkeen yhteiskunta myös muuttuisi varsin yksinkertaiseksi (emt., 128, 159).

“Kommunalismi muodostaa hierarkkisen sekä kapitalistisen yhteiskunnan kritiikin kokonaisuudessaan. Se ei pyri muuttamaan ainoastaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellista elämää. Sen pyrkimys ei ole kansallistaa taloutta tai säilyttää tuotantovälineiden yksitysomistusta vaan kunnallistaa talous. Se pyrkii integroimaan tuotantovälineet kunnan arkielämään, niin että jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen, joka päättää siitä miten se tulee toimimaan koko yhteisön etujen mukaisesti.” (Bookchin, ei päivämäärää, Kommunalistinen projekti.)

“Se, että libertaari, kunnallisuuteen perustuva (municipalist) näkökulma ei sovi yhteen ‘talouden kansallistamisen’ kanssa, joka vain vahvistaa kansallisvaltion juridista valtaa taloudellisella vallalla, on liian ilmeinen vaatiakseen sen kummempaa selvitystä. […] [T]alouden kunnallistaminen on erotettava ‘kansallistamisesta’ ja ‘kollektivisoinnista’ – näistä ensimmäinen johtaa byrokraattiseen hallintaan ylhäältä käsin, jälkimmäinen taas todennäköisesti kollektiivisessa muodossa esiintyvän yksityistetyn talouden syntyyn sekä luokka- ja kasti-identiteettien ikuistamiseen. Kunnallistaminen tuo talouden yksityisestä tai erillisestä piiristä julkiseen piiriin, missä koko yhteisö määrittelee talouspolitiikan – nimenomaisesti sen kansalaiset kasvokkaisissa suhteissa ja työskennellen saavuttaakseen yleisen ‘intressin’, joka ylittää erilliset, ammattien pohjalta määritellyt erityiset intressit.” (Bookchin 1986b.)

Hän ei sulje pois periaatteellista mahdollisuutta jonkinlaiseen kansallisen tason koordinaatioon, mutta epäilee sen todennäköisyyttä ja merkitystä. (Bookchin 1986a, 128.) Hajautuksen kannattamisella hän ei kuitenkaan halua antaa ymmärtää, että se merkitsisi luopumista suurmaatalouden ja mekanisaation tuomista eduista. (Emt., 94.)

“Mikä ensisilmäykseltä näyttää kalliilta, tehottomalta päällekkäisyydeltä, joka voitaisiin välttää rakentamalla muutama keskitetty terästehdas, osoittautuisi pitemmällä aikavälillä tehokkaammaksi ja myös yhteiskunnallisesti tavoiteltavammaksi.” (Emt., 132.)

Miten? Se jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Bookchin kuitenkin asettaa periaatteen vuoksi itselleen kysymyksen, mitä tapahtuisi tilanteessa, jossa toisten yhteisöjen alueelta ei löytyisikään kaikkia tarvittavia voimavaroja, kun taas toisten alueella niitä olisi yllin kyllin.

“Olettakaamme, että kupari kuuluisi siihen kohtuullisen suureen materiaalien ryhmään, jonka jakelu voidaan hoitaa vain kansallisen tason kautta. Missä merkityksessä tähän tarvitaan työjakoa sen nykyisessä merkityksessä? Sitä ei tarvita lainkaan. Ensinnäkin kupari voidaan jakaa, samoin kuin muutkin tuotteet, vapaiden, autonomisten yhteisöjen kesken, olkoonpa kyse sitten yhteisöistä, jotka kaivostoimintaa harjoittavat tai niitä jotka kuparia tarvitsevat. Tällainen jakelujärjestelmä ei tarvitse keskitetyn ja byrokraattisen instituution välitystä.” (Emt., 159-160.)

Vaikka Bookchin aiemmin arvosteli perinteistä anarkismia siitä, että se nojautui ihmisten sosiaalisten vaistojen toimivuuteen, hän näyttäisi itsekin panevan sille kohtuullisen paljon painoa.

“Vapaat ihmiset eivät ole ahneita, yksi vapaa yhteisö ei yrittäisi hallita toista, koska sillä on potentiaalinen kuparimonopoli, ‘tietokoneasiantuntijat’ eivät yritä orjuuttaa mekaanikkoja, eikä sentimentaalisia romaaneja tuberkuloottisista neitsyistä kirjoiteta.” (Emt., 161.)

“Kommunalistisessa elämäntavassa tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus – tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä – korvaisi aineellisen edun tavoittelun ja egoismin.” (Bookchin, ei päivämäärää, Kommunalistinen projekti.)

Ylläesitetyn perusteella Murray Bookchin luottaa pohjimmiltaan siihen, että teknologian mahdollistama kommunistinen yltäkylläisyys ratkaisee kaikki vaikeat ongelmat. Perinteisiin kommunisteihin nähden Bookchin vieläpä lisää panoksia vaatimalla enimmillään ehkäpä parin tuhannen hengen omavaraisia pienyhteisöjä, joissa niukkuuden voittaminen on varmasti vaikeampaa kuin laajemmissa yksiköissä.[2] Toisaalta hän puhuu runsauden yhteiskunnasta, mutta toisaalta uskoo ihmisten löytävän uudelleen “yksinkertaisemman elämän kauneuden tavarapaljouden tuolla puolen”, jossa elämä olisi “spartalaisempaa” (Bookchin 1986a, 157).  Nykyiselle tuhlaukselle ja kestämätömälle kulutuskulttuurille Bookchin löytää syyn kapitalismista ja sen synnyttämästä “tarpeiden fetisismistä”, jolloin “tarpeista tulee tuotantovoima” (emt., 45).

Siinäkin tapauksessa, että niukkuutta – jonka mahdollisuuden Bookchin myöntää, mutta jonka merkitystä hän vähättelee – jossain määrin esiintyisi, hän nojautuu siihen, että näissä tapauksissa “kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot” (Bookchin, ei päivämäärää, Kommunalistinen projekti). Siinä missä Bookchin aiemmin arvosteli näkemyksiä, joiden mukaan vallankumouksen jälkeenkin niukkuutta jouduttaisiin yhä ‘hallinnoimaan’, niin nyt tämä myönnetään, mutta kaikki niukkuuden hallinnoinnista johtuvat vaikeudet kätketään “demokraattisen prosessin” kaltaisen fraasin taakse – tapa, joka on tyypillinen myös monille marxilaisille sosialismin tai kommunismin kuvauksille. Tämän lisäksi tulee tietysti perinteinen utopismi siitä, että “vapaat ihmiset eivät ole ahneita”. Jos ahneutta kuitenkin esiintyisi, se kai merkitsisi, että ihmiset eivät vielä olekaan täysin vapaita.

2. Parecon

Michael Albert julkaisi vuonna 2003 kirjan yhteiskuntamallista, joka perustui hänen ja hänen toverinsa Robin Hahnelin hahmotelmiin markkinoihin perustumattomasta osallisuustaloudesta (parecon, participatory economics). Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 2004.

Albert kieltää heti kättelyssä osallisuustalouden olevan suunnitelmataloutta (Albert 2004, 12), mutta tällöin hän samaistaa suunnitelmatalouden Neuvostoliiton talousmalliin. Albertilla “suunnitelmatalouden” ja “osallisuustalouden” ero onkin lähinnä siinä, että “suunnitelmataloudessa” suhteellisen harvat henkilöt ovat suunnittelijoita, joita muut sitten joutuvat tottelemaan, kun taas “osallisuustaloudessa” kaikki osallistuvat sekä suunnitteluun että suunitelmien toteuttamiseen (emt., esim. 36, 73). Valinta on ymmärrettävissä järkevästi ainoastaan taktisena yrityksenä karistaa suunnitelmatalous = Neuvostoliitto -yhtälön tuoma rasite.[3] Osallisuustaloutta on kuitenkin mielekkäämpää käsitellä vain suunnitelmatalouden yhtenä mahdollisena muotona, joka vain on poikkeava esimerkiksi neuvostoliittolaisesta mallista.

Albertin mukaan kapitalismi “perustuu tuotantovälineiden, markkinaosuuksien, yritysten ja työvoiman yksityisomistukseen” (emt., 21). Osallisuustaloudessa taas

“kansalaiset omistaisivat yhtä suuren osan jokaisesta työpaikasta […] niin ettei omistukseen liittyisi lainkaan tulojen, varallisuuden tai vallan epätasaista jakautumista. […] [T]yöntekijät ja kuluttajat kehittäisivät ja ilmaisisivat toiveitaan demokraattisissa neuvostoissa. […] Osapuolet voisivat vaikuttaa asioihin sen mukaan, miten paljon kulloinenkin päätös tulisi vaikuttamaan heidän elämäänsä. […] Joskus tietty tiimi tai yksilö voisi tehdä päätöksen. Joskus taas kokonainen työpaikka, teollisuudenala, asuinyhteisö tai piirikunta päättäisi asiasta.” (Emt., 21-22.)

“Osallisuustalouden eli pareconin keskeiset institutionaaliset ja rakenteelliset tekijät ovat:

  • yhteiskunnallinen omistus yksityisomistuksen sijasta
  • verkottuneet työntekijöitten ja kuluttajien neuvostot sekä tasapainotetut työkokonaisuudet hierarkkisen työnjaon sijaan
  • palkitseminen vaivannäön ja uhrauksen mukaan – ei omaisuuden, vallan tai tuotoksen mukaan
  • osallistuva suunnittelu markkinoiden tai keskusjohtoisen suunnittelun sijaan
  • osallistuva omaehtoisuus luokkavallan sijaan” (emt.,115).

Osallisuustaloudessa kiinnitetään huomiota työn organisointiin siten, että työtehtäviä kierrätetään henkilöltä toiselle. Näin varmistetaan, että “jokaisen työntekijän tehtävien ja vastuualueiden yhdistelmä takaa hänelle saman valta-aseman ja elämänlaadun kuin muilla työntekijöillä”. (Emt., 22.) Työnjakoa tällä ei kuitenkaan ole tarkoitus poistaa (emt., 136).

“[M]eidän pitäisi saada palkkio työstämme sen mukaan, miten paljon ja miten pitkään olemme tehneet työtä, eli miten paljon näemme vaivaa. Meidän ei pitäisi saada ylimääräistä sen perusteella, että käytämme tehokkaampia työkaluja, olemme taitavampia tai synnynnäisesti lahjakkaampia kuin muut”. (Emt., 23.)

Albert tarttuu talousjärjestelmänsä keskeiseen haasteeseen jo teoksensa alkumetreillä:

“Miten työntekijöiden ja kuluttajien toiminta voitaisiin yhdistää? Miten saisimme työpaikkojen tuottaman tuloksen täsmäämään sen kanssa, mitä asuinyhteisöt, muut ryhmät ja yksityiset henkilöt kuluttavat yhteensä?” (Emt., 24.)

Albertin mukaan “suunnitelmataloudessa” (eli Neuvostoliitossa) “byrokratia siivilöi tietoa kysynnästä, muotoilee ohjeet, lähettää ohjeet työläisille ja kuluttajille, saa palautetta, korjaa ohjeita hieman, lähettää ne uudelleen, ja tähän tahtoon kaikki alistuvat.” (Emt., 24.) Näin “suunnitelmatalous” kieltää omaehtoisuuden ja synnyttää hierarkian, joka perustuu suunnittelijoiden ja suunnitelman toteuttajien väliseen jakoon. (Emt.)

Albert asettaa tätä mallia vastaan “osallistuvan suunnittelun”, jossa työntekijöiden ja kuluttajien neuvostot käsittelisivät keskenään työntekijöiden toimintaa ja kuluttajien näkökohtia (emt., 26). Koska kuitenkin on pidettävä huolta siitä, ettei mitään tuoteta liian paljon tai vähän, edellyttää Albertkin tahoja, “jotka määräävät, mitä tuotetaan, kuka tuottaa, ja kuinka paljon tuotetaan. Samat tahot päättävät myös tuotteiden hinnat ja tuotannon lopettamisen ajankohdan.” (emt., 34-35.) “Suunnitelmatalouden” ja “osallisuustalouden” ero pelkistyy siis lähinnä siihen, miten lopullisiin tuotantopäätöksiin päädytään: molemmissa malleissa keskus lopulta jakaa tuotantotavoitteet tuotantoyksiköille.

“Osallisuustaloudessa tuotantovälineitä ei enää omisteta, mutta meidän täytyy edelleen huolehtia  tuotantovälineiden kohdentamisesta erilaisissa tuotantoprosessseissa ja tuotantovälineiden käytön hajauttamisesta.” (emt., 120)

“Suunnitelmatalous ei voi olla tehokas, elleivät suunnittelijat tiedä saatavilla olevien resurssien ja välineiden määrää sekä suhteita, joiden mukaan tuotantoyksiköt voivat yhdistellä panoksia saavuttaakseen haluttuja tuotoksia.” (emt., 75)

Kaikille taattaisiin keskimääräiset työolot ja tulot (emt., 142), ja vaikka Albert ei vaadikaan, että palkkausjärjestelmät ovat joka työpaikassa samat, hän esittää yhtenä vaihtoehtona, että “työpaikassa oletettasiin kaikkien työskentelevän keskitason intensiteetillä. Tällöin tulot vaihtelisivat suurimmaksi osaksi vain työtuntien mukaan.” (Emt., 151.) Erityiset kulutustoiminnot kuten terveydenhuolto ja julkiset palvelut olisivat ilmaisia (emt., 152).

Pareconin suurimmat ongelmat liittyvät Albertin hahmottelemaan tapaan, jolla tuottajat ja kuluttajat päätyvät yhteiskunnan tuotantotavoitteisiin.[4]

“Pareconin työntekijöiden on verrattava vähemmästä työnteosta tai vähemmän tuottavien mutta mukavampien tekniikoiden käytöstä syntyviä etuja kuluttajien hyvinvoinnin vähenemiseen. Vastaavasti pareconin kuluttajien on verrattava toiveitaan niiden toteuttamiseksi vaadittuihin työväestön uhrauksiin. Pareconin työntekijöiden on erotettava kohtuullinen työtaakka sellaisesta, joka on liian kevyt tai raskas. Vastaavasti pareconin kuluttajien on erotettava kohtuulliset kulutustoiveensa sellaisista, jotka ovat liian vähäpätöisiä tai ylenpalttisia. Kaikkien on tiedettävä kuluttamiensa ja tuottamiensa hyödykkeiden todelliset yhteiskunnalliset kustannukset ja hyödyt.” (Emt., 160.)

Kuinka realistista on, että (a) kaikki tietäisivät kuluttamiensa ja tuottamiensa hyödykkeiden todelliset yhteiskunnalliset kustannukset ja hyödyt, ja (b) toimisivat tämän tiedon mukaisesti “oikein”? Tieto voi olla periaatteessa saatavilla, mutta voidaan kysyä, meneekö tietomäärä vastuullisuuteen aktiivisesti pyrkivänkin kuluttajan tietojenkäsittelykapasiteetin yli. Albert luottaa myös siihen, että “työntekijät kehittyvät herkemmiksi ymmärtämään muiden työntekijöiden tilannetta” (emt., 166).

Albert kuvaa osallistuvan suunnitteluprosessin kulkua näin:

“Osallistuvassa suunnittelussa jokainen toimija (yksilö tai neuvosto) jokaisella tasolla tekee itseään koskevan ehdotuksen. Tämän jälkeen toimija saa tietoa muiden toimijoiden ehdotuksista sekä muiden toimijoiden reaktioista ehdotuksiin. Sitten toimija tekee uuden ehdotuksen. Täten jokainen ‘kulutustoimija’ – yksilöistä suuriin kuluttajien liittoumiin – esittää kulutussuunnitelman. Yksilöt tekevät ehdotuksia hyödykkeistä, kuten vaatteista, ruoasta, leluista jne. Asuinyhteisöt tekevät ehdotuksia, joihin sisältyvät sekä yksittäisten hyödykkeiden hyväksytyt esitykset että koko asuinyhteisön kulutusideat, esimerkiksi uusi uimahalli tai puisto. Korkeamman tason neuvostot ja liittoumat tekevät ehdotuksia, joihin kuuluu jäsenneuvostojen hyväksyttyjä esityksiä ja liittouman laajempia yhteisöllisiä kulutusideoita. Ja samoin jokainen ‘tuotantotoimija’ esittää tuotantosuunnitelman. Työpaikat luettelevat haluamansa panokset sekä panosten mahdollistamat tuotokset.” (Emt., 166.)

“Kuluttajat aloittaisivat vuoden suunnitelmalla, joka kuvaa paljonko erilaisia ruokia, vaatteita, ravintola-aterioita, matkoja, kirjoja, levyjä, konserttilippuja ynnä muuta he aikovat kuluttaa.” (Emt., 171.)

“Jokaisen yksilön ensimmäinen askel on miettiä omaa suunnitelmaansa edessä olevalle vuodelle. […] ‘Haluaisin työskennellä niin ja niin paljon työkokonaisuuteni puitteissa ja kuluttaa niin ja niin paljon seuraavien kulutushyödykkeiden muodossa.’ […] Kun ensimmäiset ehdotukset on koottu, lasketaan uudet viitteelliset hinnat ja määritetään uudet arvot sosiaalisista keskiarvoista. […] Seuraavassa vaiheessa jokainen henkilö siis muotoilisi palautteeseen vastauksen. Vertailet ehdottamaasi työmäärä ja kulutustasoa toisten ehdotusten keskiarvoon. […] Tutkit jokaisen tilaamasi tai valitsemasi tuotteen asemaa, koska ylikysyntä ja ylitarjonta heijastuvat viitteellisten hintojen muutoksissa. […] Nämä uudet ehdotukset kootaan taas yhteen, ja uusi tieto työstetään kolmatta kierrosta varten. […] [Viidennellä kierroksella]  apulautakunnat johtaisivat aiempien kierrosten pohjalta viisi erilaista lopullista suunnitelmavaihtoehtoa […] Tässä versiossa kaikki osalliset voisivat sitten äänestää yksikköinä näistä viidestä saavutettavissa olevasta suunnitelmasta. (Emt., 175-178.) “[K]ulutuspäätösten vaatima aika olisi arvoltaan samanlaista kuin tuotantopäätöksiin käytetty aika – se olisi osa työtä, ei vapaa-aikaa.” (Emt., 325)

Kuinka realistista on, että kuluttajat pystyisivät – tai olisivat halukkaita – arvioimaan luotettavasti omaa kulutustaan vuodeksi eteenpäin Albertin edellyttämällä ravintola-aterioiden tarkkuudella, jotta voisivat toimittaa tiedot keskussuunnitteluelimelle, joka käsittelee kaikkien neuvostojen ja kuluttajien “tilaukset”? Lisäksi harjoitus jouduttaisiin toistamaan useita kertoja vuoden aikana – Albertin ehdotuksen mukaan viisi kertaa.

Kuvatun kaltainen arviobudjetointi voinee onnistua sähkönkulutuksen tai veronalaisten tulojen kaltaisten, yhteen numeroon pelkistettävien arvioiden kohdalla, mutta vaatimus satojen eri tuotteiden kulutusmäärän arvioimisesta vuodeksi etukäteen tuntuu kohtuuttomalta. Paatuneenkin bolševikin mieleen alkaa hiipiä epäilys, että jos tämä on Albertin kirjan alaotsikon mukaista “kapitalismin jälkeistä elämää”, niin ehkä se kapitalismi ei loppujen lopuksi olekaan niin huono vaihtoehto…

Myös hinnat määräytyvät saman mekanismin avulla. Vaikka kirjassa ei sitä mainitakaan, mekanismi perustuu ranskalaisen taloustieteilijä Léon Walrasin hahmottelemaan teoreettiseen periaatteeseen “huutokauppameklarista”, joka tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan säätämällä kaikille tuotteille sopivat hinnat.

“Apulautakunta ilmoittaa ‘viitteelliset hinnat’ kaikille hyödykkeille, resursseille, työvoimalle ja pääomalle. Kuluttajien neuvostot ja liittoumat vastaavat tähän kulutusehdotuksilla käyttäen hyödykkeiden viitteellisiä hintoja yhteiskunnallisten kustannusten arvioina. Työntekijöiden neuvostot ja liittoumat vastaavat tuotantoehdotuksilla tuotoksista jotka he voisivat saada aikaan ja panoksista jotka he tarvitsisivat työhönsä. […] Sitten apulautakunta laskisi jokaisen hyödykkeen ylikysynnän tai ylitarjonnan ja säätäisi sen mukaan kunkin hyödykkeen viitteellistä hintaa ylös tai alas yhteisöllisesti sovittujen laskutapojen mukaisesti. […] Kierrosten edetessä ehdotukset lähestyvät toteuttamiskelpoisuutta, ja viitteelliset hinnat lähestyvät todellisia yhteiskunnallisia vaihtoehtoiskustannuksia. […] Osallistuva suunnittelu päätyy parempaan hinnoitteluun ja talouden säätelyyn kuin markkinoille tai suunnitelmataloudelle on mahdollista.” (Emt., 197-198, 159.)

Pareconissa jokainen yksilö ja kaikki erilaiset neuvostot tuntuvat joutuvan tekemään jatkuvasti esityksiä kulutussuunnitelmistaan ja vastaamaan aiempiin esityksiinsä tulleisiin palautteisiin uusien esitysten tekemiseksi niiden pohjalta.

“Ensimmäisellä kierroksella kuluttajat osaltaan esittävät ‘toivomuslistan’ ja työntekijät esittävät parannuksia työoloihinsa. […] Seuraavaksi neuvostot saavat uutta tietoa siitä, mistä hyödykkeistä on ylitarjontaa tai -kysyntää ja kuinka paljon, ja missä suhteessa kyseisen neuvoston ehdotukset ovat muiden vastaavien neuvostojen ehdotuksiin. […] Tässä vaiheessa kuluttajat määrittävät uudelleen toiveensa näiden uusien hintojen valossa. […] Näin jatketaan, kunnes ylikysyntä on eliminoitu ja toteuttamiskelpoinen suunnitelma saavutettu.” (Emt., 170.)

Toisaalta Albert viittaa lyhyesti tietokoneiden käyttöön, mikä lieneekin välttämätöntä, jotta tiedot kokoava keskussuunnitteluelin suoriutuisi – talouden koosta riippuen – ehkäpä useiden satojen miljoonien hakemusten käsittelystä useita kertoja vuodessa. Tietotekniikka – jonka soveltamista suunnittelutarkoituksiin ei Albertin esityksessä eritellä hatusta vedettyä temppua pitemmälle – ei kuitenkaan ratkaisevasti poista yksilön harteille kasautuvaa rasitusta laatia ja tarkistaa jatkuvasti omaa henkilökohtaista suunnitelmansa.

“Oletetaan, että yksilöt merkitsevät kulutuksensa ‘luottokorttitietokoneilleen’, jotka vertaavat automaattisesti vuotuisten toiveiden ’tilinylityksiä’ kuluneen vuoden osuuteen[.] […] Nämä tiedot voidaan prosessoida suunnittelutoimistoissa, jotka välittävät tietoja suunnitelluista muutoksista asiaan kuuluvien teollisuudenalojen neuvostoille. […] Jotta osallistuva suunnitteluprosessi olisi tehokas, eri talouksien olisi omaksuttava joustavia sääntöjä, jotka edistävät yhtenäisyyttä järkevän ajan sisällä mutteivät vääristä tuloksia eivätkä tukahduta tasa-arvoisuutta. Menettelyt voivat olla yksinkertaisia tietokoneiden suorittamia tasapainottavia toimituksia, sääntöjä jotka estävät turhia aikaa kuluttavia keskustelukierroksia, sekä niiden työntekijöiden luomia sääntelytapoja, joilla on kokemusta yhtenäistämisestä eri tilanteissa.” (Emt., 172, 174.)

Parecon on markkinoihin perustumaton, kaikkien osallistumiseen ja voimaantumiseen pyrkivä suunnitelmatalous. Suunnittelumekanismi, jolla siinä pyritään korvaamaan markkinat – mikä on tämän talousjärjestelmää käsittelevän kirjoitussarjan näkökulmasta mielenkiintoisin osa – ei kuitenkaan vaikuta käytännössä toimivalta. Se edellyttää jatkuvaa kokousten ja lomakesulkeisten sarjaa, jossa ihmisten on arvioitava omaa kulutustaan vuodeksi eteenpäin sukkien ja suklaapatukoiden tarkkuudella. Tämä ei kuulosta kovin vapauttavalta. Se ei myöskään tunnu näköalalta, joka houkuttelisi suuria joukkoja barrikadeille taistelemaan sen puolesta.

3. Ernest Mandel

Kirjoituksen ensimmäisessä osassa nähtiin jo, miten Karl Kautsky uskoi “historiallisen välttämättömyyden” poistavan päiväjärjestyksestä tarpeen miettiä sosialistista yhteiskuntaa sen kummemmin. Vaikka leninistisessä perinteessä Kautskyyn viitataan harvemmin ilman etuliitettä “luopio”, usein unohtuu, että suurin osa “leninismistä” (tai etenkin myöhemmästä marxismi-leninismistä) on suoraa lainaa “kautskylaisuudesta”.[5] Tähän painolastiin lukeutuu myös vahva usko sosialistisen tulevaisuuden väistämättömyyteen.

Uskoa alkoi horjuttaa vasta Keski-Euroopan vallankumousten epäonnistuminen 1920-luvun alkupuolella. Vladimir Lenin oli ensimmäisiä, joka alkoi tajuta asian (Nove 1983, 12)[6], mutta vielä sotakommunismin oloissa esimerkiksi puolueen johtaviin teoreetikkoihin lukeutuva Nikolai Buharin saattoi julistaa, että

“Tosiaankin, siitä hetkestä alkaen kun olemme tekemisissä järjestäytyneen kansallisen talouden kanssa, kaikki poliittisen taloustieteen perustavaa laatua olevat ‘ongelmat’, kuten hinta, arvo, voitto jne. yksinkertaisesti katoavat.” (Buharin 1920, lainattu teoksessa Nove 1983, 11.)

Monet ovat sittemmin tallailleet samoja polkuja, heidän mukanaan Ernest Mandel (1923-1995). Kirjansa Marxist Economic Theory sosialismin taloustiedettä käsittelevässä osiossa hän joutuu suurelta osin nojautumaan siihen, että tulevaisuudessa tuotantovoimien kehityksen myötä kommunistinen yltäkylläisyys ratkaisee ristiriidat ja niukkuudesta johtuvat ongelmat ja näin muuttaa “täydellisesti ihmisen yhteiskunnallisen tietoisuuden” (Mandel 1977, 644).[7] Epämieluisten töiden tekemisestä aiheutuva ongelma ratkaistaan siten, että “koneet tekevät kaikki nämä työt, itsenäisesti” (emt., 606.)[8]

On ehkä ymmärrettävää, että 1800-luvulla voitiin nykyaikaa helpommin suuntautua tulevaisuuden aineelliseen yltäkylläisyyteen realistisena näköalana. Tällainen ei kuitenkaan enää tulle kysymykseen 2000-luvun maailmassa, jossa uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus on jo nykyiselläänkin kestämättömällä tasolla.[9] 1950-luvulla kirjansa kirjoittaneen Mandelin mukaan ilmaiseksi jaettavien tuotteiden määrää voidaan jatkuvasti lisätä, kunnes se muuttuu ainoaksi kulutushyödykkeiden jakeluperusteeksi (emt., 659).

Mandel asettaa itselleen kuitenkin kysymyksen, eikö tällainen johtaisi valtavaan tuhlaukseen.

“Mikä tahansa edes jossain määrin vakava antropologinen ja historiallinen tutkimus osoittaa […] miten hämmästyttävän muuttumattomia ne [tarpeet] ovat: ruokaa, vaatteita, suojaa […] halu koristautua […] – on olemassa puolisen tusinaa perustarvetta, jotka eivät näy muuttuneen ihmislajin syntymisen jälkeen ja jotka edelleen käsittävät suurimman osan kulutusmenoista. […] Ei ole mitään syytä olettaa, että sosialistisen yhteiskunnan syntyminen, tuotteiden yltäkylläisyys sekä yksilöllinen ja yhteiskunnallinen tietoisuuden tason kohoaminen kypsemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin johtaisi vallankumouksiin tällä alalla. […] On äärettömän paljon todennäköisempää, että järkiperäinen kulutus kehittyy edelleen sellaisen kulutuksen kustannuksella, jota motivoivat äkilliset mielihalut, näyttämisen halu, huono maku tai suhteellisuudentajun puute. Nämä kulutuksen muodot eivät kapitalistisessa yhteiskunnassa ole niinkään ‘kuluttajan sisäisiä’, vaan yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin ja mainostajien sanelemia.” (Emt., 661-662.)

Mandelin luottamus näyttäisi perustuvan pitkälti “aikaisempaa kypsempään tietoisuuden tasoon” ja “järkiperäisen kulutuksen kehittymiseen”, siis siihen, mitä joskus on nimitetty “uudeksi sosialistiseksi ihmiseksi”. “Äkilliset mielihalut” ja muu tuhlaus pannaan kapitalistisen aivopesun tiliin. “Uusi sosialistinen ihminen” ei kuitenkaan ole uskottava ratkaisu niukkuuden ongelmaan, vaan ainoastaan ilmentää luottamusta siihen, että kaikki järjestyy, kunhan vain työläiset nousevat valtaan.

Ernest Mandelin erityispiirre oli laajaan lähdeaineistoon perustuvan tutkimuksen ja valtavan optimismin ohella hänen pyrkimyksensä muotoilla sanottavansa aina mahdollisimman uskollisesti oppi-isien tai “tieteellisen sosialismin perustanlaskijoiden” näkemyksiä seuraten. Niinpä hän maalaa kuvan sosialistisesta tulevaisuudesta, jossa koko poliittinen taloustiedekin “kuoleutuu pois”:

“Sanomattakin on selvää, että niin kauan kuin tavarantuotanto on olemassa, taloustiede jatkaa olemassaoloaan todellisuuden tutkimuksen välineenä. Näin se säilyttää täysin käyttökelpoisuutensa siirryttäessä kapitalismista sosialismiin, ja sosialistisen yhteiskunnan ensimmäisessä vaiheessakin. Mutta kun tämä kategorioiden poiskuoleutumisen prosessi on viety loppuun, ei jää sijaa marxilaisuuteen verrattavalle ‘taloudelliselle opille’, joka kuvaisi nykyhetken todellisuutta; se jää olemaan ainoastaan menneisyyden tuntemisen välineenä ja suojakeinona mahdollisia tulevaisuuden katastrofeja vastaan. Jäljelle ei jää mitään ‘selitettävää’. Kaikki taloudelliset suhteet muuttuvat läpinäkyviksi.” (Mandel, 730.)

Jäljelle jäisi vain tuotantolaitteiston uudella korvaamisen tarkoituksenmukaisen vauhdin tahdin laskeminen, eivätkä sitä hallitse enää mitkään “rautaiset lait” (emt). On tietysti totta, että taloustiede, kuten muutkin tieteenalat, on syntynyt tietyissä olosuhteissa ja tiettyjä tarpeita varten, ja voidaan hyvin ajatella, että liberaali taloustiede menettää ajankohtaisen merkityksensä talousjärjestelmän radikaalisti muuttuessa. Mandelin käsitys “kaiken muuttumisesta läpinäkyväksi”, jolla hän käytännössä toistaa Marxin metaforaa, vaikuttaa kuitenkin turhan optimistiselta.

4. David McNally

“Kommunistisen yltäkylläisyyden” ohella toinen suosittu tapa välttää suunnitelmatalouden konkreettisten ongelmien käsittelyä on “työväen demokratia”, jonka odotetaan ratkaisevan ristiriidat, kunhan ihmiset saavat päättää itse omista asioistaan. Tämä usein “stalinismin”[10] vaihtoehdoksi tarjottu keino avaa myös helpon ja idealistisen ulospääsytien pulmatilanteista, joiden voidaan aina väittää johtuvan siitä, että päätöksenteko ei vielä olekaan täysin demokraattista.

Jos Neuvostoliitossa pantiin yhteiskunnan ongelmat ensin “trotskilaisten”, sitten “titolaisten” syyksi, niin trotskilaisella puolella helppo syntipukki sosialismin ongelmiin löytyykin juuri “stalinismista”. Tämäntyylistä lähestymistapaa edustaa David McNally, joka löytää Neuvostoliiton (ja Jugoslavian) ongelmat “stalinismista” (National Post 8.10.2009.)[11] ja näin ollen “keskeistä sosialismin poliittiselle taloustieteelle” onkin hänen mukaansa “yritys saada makrotaloudellinen päätöksenteko demokraattiseen hallintaan”. (McNally 1993, 201.) Poliittisen päätöksenteon muoto ei kuitenkaan ratkaise suunnitelmatalouden tai niukkuuden jakamisen keskeistä ongelmaa.

McNally kyllä sivuaa talouden suunnitteluun liittyviä vaikeita kysymyksiä. Hän muun muassa myöntää kommunistisen yltäkylläisyyden ongelmat (emt., 191) ja jopa viittaa tietokoneavusteiseen taloussuunnitteluun (emt., 193), mutta päätyy silti siihen, että “ei ole järkevää olettaa, että yhteiskunta voisi suunnitella täsmällisesti satojen tuhansien eri tuotteiden lopputuotetasot” (emt., 204). Hän kuitenkin kieltää olevan “mitään erityistä syytä, miksi olisin tämän vuoksi huolissani” ja viittaa Ernest Mandeliin tukeutuen siihen, että suurimmaksi osaksi ihmiset kuluttavat vain ehkä muutamia tuhansia eri tuotetyyppejä elämänsä aikana (emt., 204). Samalla hän jättää kuitenkin käsittelemättä, että kukin näistä “muutamasta tuhannesta tuotteesta” vaatii valmistukseensa kymmeniä, ehkäpä satoja erilaisia materiaaleja välittömästi – ja vielä suuremman määrän välillisesti, valmistukseen tarvittavien koneiden ym. ja niiden osien muodossa.

Niinpä McNally – kirjassaan, jonka nimi on Against the Market[12] – päätyy lopulta tekemään myönnytyksen markkinoille, vaikka hän kieltääkin sen merkitsevän tätä. Hän tekee välttämättömyydestä hyveen.

“[O]n hyviä syitä olla sisällyttämättä kaikkia tuotteita ja palveluita yhteiskunnalliseen suunnitteluprosessiin. Yhteiskunnan kannalta vähemmän tärkeät tuotteet, joiden niukkuus on merkittävä tekijä ja jotka täyttävät tavallista erityisempiä tarpeita, voitaisiin parhaiten jättää yksilökohtaisen markkinavaihdon piiriin” (emt., 205).

Näin McNally tekee myönnytyksen myös aiemmin tukistamilleen itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijöille, Friedrich Hayekille ja Ludwig Misesille, joiden mukaan kilpailuun perustuvilta markkinoilta välittyvä hintatieto on tehokkaasti toimivan talouden välttämätön elementti (emt., 197-198). Silti McNallyn mukaan “tämän ei tarvitse merkitä kummoistakaan myönnytystä markkinaperiaatteille” ja että “monia markkinahintoja voitaisiin säädellä julkisesti” (emt., 205), mutta koska hänen hahmottelunsa suunnitelmataloudesta, varsinkin sen suunnitelmallisen sektorin toiminnasta, jää lopultakin varsin ohueksi, ei ole mahdollista sanoa, missä määrin tämä voisi pitää paikkansa.

5. Michael Lebowitz

Nykyisin Venezuelassa asuva kanadalainen taloustieteen emeritusprofessori Michael Lebowitz on viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut paljon sosialismista. Vuonna 2006 julkaistu kirja Build it Now liittyy suoremmin Venezuelan bolivaariseen vallankumoukseen, vaikka käsittelee myös yleisempiä kapitalismin ja sosialismin kysymyksiä. Vuonna 2010 julkaistu The Socialist Alternative taas liittyy läheisemmin itse sosialistisen järjestelmän hahmotteluun.

Molemmat kirjat sisältävät hyviä näkökohtia sekä kapitalismista että sosialismista. The Socialist Alternative virittää tiettyjä ennakko-odotuksia varsinkin nimellään, mutta ei näitä odotuksia kuitenkaan pysty lunastamaan.[13] Lebowitz peräänkuuluttaa visiota kapitalismille vaihtoehtoisesta yhteiskunnasta (2006, 50, 53), mutta hänen esittelemänsä näköala on lopultakin hyvin abstrakti ja sen sisältö on olennaisilta osiltaan joukko yleisen tason sinänsä hyviä ajatuksia, kuten:

“[Sisäsyntyisen kehityksen] on uusklassisten ja keynesiläisten taloustieteilijöiden painottaman kulutuksen sijaan keskityttävä panostamaan voimavaroja inhimillisten kykyjen kehittämiseen. Tämä ei tarkoita ainoastaan koulutukseen ja terveydenhuoltoon lisättäviä voimavaroja (ts. mitä on kutsuttu sijoituksiksi ‘inhimilliseen pääomaan’), vaan myös inhimillisen toiminnan seurauksena olevaa inhimillisten potentiaalin kasvua.” (Emt., 41.)

“Inhimillinen kehitys ei lyhyesti sanoen putoa taivaalta – se on useiden prosessien tulos, joiden kuluessa ihmiset muuttavat itse itsensä. […] Tällainen muutokseen johtavan toiminnan prosessi on kuitenkin se nimenomainen keino, jonka avulla kehitetään vaihtoehtoisen yhteiskunnan toteuttamiseen vaadittava tieto.” (Emt., 49-50.)

“Mikä tarkkaan ottaen oli se vika, joka Marxin mukaan oli luontaista sosialismille sen alkuvaiheessa? Ei se (kuten usein luullaan), että tuotantovoimien taso oli liian alhainen ja että siksi pääasiallinen tehtävä olisi kehittää tuotantovoimia. Marxin kuvaama vika oli vanhanmallisessa yhteiskunnassa ja vanhanmallisten ajatusten keskellä kasvaneiden ihmisten luonne – ihmisten, jotka ovat edelleen itsekeskeisiä ja uskovat siksi olevansa oikeutettuja saamaan yhteiskunnalta takaisin juuri sen verran kuin ovat sille antaneetkin.” (Emt., 62-63.)

“Meidän on ymmärrettävä, että 2000-luvun sosialismi ei voi olla valtiokeskeinen (statist) yhteiskunta, missä päätökset tehdään ylätasolla ja missä kaikki aloitteellisuus on valtion virkailijoiden tai itseään uusintavien etujoukkojen yksinoikeus.” (Emt., 71.)

“[Y]hteiskunnallinen omistus vaatii perusteellista ruohonjuuritason demokratiaa yhteiskunnan yläpuolella sijaitsevan valtion päätösten sijaan.” (Lebowitz 2010, 41.)

“Lyhyesti sanoen kyse ei ole vain kapitalistisen auktoriteetin korvaamisesta suunnitelmalla ja muilla työläisistä erillisillä auktoriteeteilla.” (Emt., 58.)

“Niin kauan kuin työläiset eivät voi kehittää kykyjään yhdistämällä ajattelemista ja tekemistä työssään, he ovat vieraantuneita ja sirpaloituneita ihmisiä, joiden nautinnot koostuvat asioiden omistamisesta ja kuluttamisesta”. (Emt., 86.)

“[Käsitys sosialismista yhtenäisenä (organic) järjestelmänä] sisältää kolme momenttia: (1) tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus (joka sisältää kaikkien oikeuden nauttia yhteiskunnallisesta perinnöstämme); (2) työläisten organisoima yhteiskunnallinen tuotanto (mikä sallii tuottajien kehittää kaikkia kykyjään käytännön kautta); ja (3) yhteisöllisten tarpeiden ja tarkoitusten tyydyttäminen (mikä vaatii solidaarisen yhteiskunnan kehittämistä yhteisen ihmisyytemme tunnustamisen perustalla).

“[V]oimme nähdä tarkasti, mitkä vanhan yhteiskunnan kolme elementtiä on kukistettava: (a) tuotantovälineiden yksityisomistus, (b) työpaikan despotismi ja (c) tuotanto oman edun tavoittelun vuoksi.” (Emt., 113.)

Lebowitzin näkemyksen voinee vetää yhteen seuraavasti: Sosialismi voidaan toteuttaa vain ihmisten oman toiminnan pohjalta, jossa tuotantovälineiden käytöstä päättävät kaikki ne, joita nämä päätöksen koskevat. Ihminen on sosialismin keskiössä, eivät tuotantovälineet tai tuotantovoimien kehittäminen. Tuotanto tehdään yhteiseksi, ei omaksi hyväksi. Sosialistisen yhteiskunnan konkreettiset muodot piirtyvät esiin pitkällisen vallankumousprosessin kuluessa, jonka aikana ihmiset myös muuttavat itse itsensä.

Mandelin tavoin myös Lebowitz näyttäisi kannattavan tuotteiden ilmaista jakelua:

“Pääoma pyrkii siihen, että meidän tulisi maksaa koulussakäymisestä (ja koulutarvikkeista), terveyspalveluista (sekä lääkkeistä ja tarvikkeista) ja kaikesta muusta, josta voidaan tehdä kauppatavaraa. Lyhyesti sanoen: ihmisille ei kuulu mitään siksi, että he ovat yhteiskunnan jäseniä, vaan kaikki kuuluu heille rahan omistajina. Tätä vastoin sosialistinen vaihtoehto on lakkauttaa asioiden tavaramuoto (to de-commodify). Kautta linjan.” (Lebowitz 2010, 145-146.)

Hänkin kysyy, eikö yhteisomaisuuden (commons) laajentaminen kaikkea koskevaksi johda “yhteismaiden tragediaan”, niiden ylikulutukseen. Hänen vastauksensa on realistisempi kuin Mandelin, sillä vaikka hän kannattaa tuotteiden ilmaista jakelua, hän ei kannata niiden rajatonta jakelua, toisin sanoen jakelua sen mukaan, mitä kukin yksilö itse katsoo tarvitsevansa:

“Ratkaisun avain on yhteisöllisissä instituutioissa – joko virallisissa tai epävirallisissa järjestelyissä, joiden avulla yhteisomaisuutta valvotaan ja jotka sisältävät rangaistuksia yhteisomaisuutta väärinkäyttäville yksilöille.” (Emt., 147.)

Tämä vastaus myöntää niukkuuden ja voimavarojen rajallisuuden aiheuttamat ongelmat, mutta esittää ratkaisuksi käytännössä vain tietynlaista politiikkaa, ruohonjuuritason demokratiaa. Vaikka Lebowitz ei valitettavasti ota asiaan kantaa[14], voidaan niukkuutta pyrkiä jakamaan oikeudenmukaisesti useilla tavoilla, joista moniin liittyy teknisiä kysymyksiä, joiden ratkaisemiseksi pelkkä poliittinen tahto ei riitä. Palaamme niihin tämän kirjoituksen kolmannessa osassa.

Lebowitz listaa joukon konkreettisia vaatimuksia, joilla ihmisiä voidaan pyrkiä organisoimaan kapitalismin vastaiseen taisteluun:

“6. On varmistettava yhteisöjen hallintavalta tuotantokäytäntöihin oman alueensa työpaikoilla, jotta voitaisiin estää ympäristön tuhoutuminen ja terveyden vaarantuminen;

7. Työpaikoille ja yhteisöihin on luotava demokraattiset, osallistavat ja aloitteellisuuteen kannustavat (protagonistic) instituutiot, joiden avulla varmistetaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten ‘täydellinen yksilöllinen ja kollektiivinen kehitys’.”

Kuulostaa hyvältä, mutta mitä se voisi tarkoittaa? Vastaus lienee, että tämä selviää vasta vallankumousprosessin kuluessa, eli vanha tuttu: emme oikeastaan voi tietää, joten ei ole syytä olla turhan konkreettinen.

Lebowitz puhuu kapitalistisesta tai sosialistisesta sääntelytavasta tarkoittaen keinoja ja instituutioita, jotka ohjaavat ihmisiä sosialistisen yhteiskunnan päämääriin aikana, jolloin uusi tuotantotapa ei vielä ole vakiintunut ja toimi oman dynamiikkansa perustalla. Tähän työväenliike tarvitsee Pariisin kommuunin tapaista hajautettua valtiovaltaa. (Emt., 99, 119.)

“Omilla ‘keinotekoisilla menetelmillään’ sosialistinen sääntelytapa yrittää suojata uusia suhteita, jotka kehittyvät yhteenliittyneiden tuottajien keskuudessa. Perintönä saadut elementit kuten yksilön oman edun painottaminen alistetaan kehittyvän uuden yhteiskunnallisen rationaliteetin alaiseksi. Se keskittyy yhteisöön ja sen tarpeisiin ja rohkaisee uusien yhteiskunnalisten normien kehitystä, jotka perustuvat yhteiskunnan jäsenten keskinäiseen yhteistyöhön ja solidaarisuuteen.” (Emt., 119-120.)

Näkemykset ovat tietenkin periaatteellisella tasolla ihan hyviä, vaikka voikin kysyä, missä määrin Lebowitz ehkä sulkee yksilön, ryhmien ja koko yhteisön väliset eturistiriidat pois kuvasta. Joka tapauksessa hänen näkemyksiään ei voi väittää kovin omaperäisiksi tai perusteellisiksi. Ennemminkin ne ovat vain “alkuperäisen” marxilaisuuden palauttamista mieliin – kaikkine heikkouksineen[15]. Lisäksi ne eivät tarjoa minkäänlaisia aseita keskusteluun, jossa yleinen argumentti sosialismia vastaan on, että se on hyvä idea, mutta ei toimi käytännössä.

6. Teknisiä ongelmia ei ratkaista yksin politiikalla

Vaikka sosialismiin siirtymisen poliittisten muotojen pohdiskelua ei olekaan syytä väheksyä, ei päätöksenteon poliittisella muodolla kuitenkaan ole kovin paljon tekemistä sosialistisen – tai minkään muunkaanlaisen – yhteiskunnan toimivuudelle keskeisten, vaikeiden teknisten ongelmien ratkaisun kanssa. Ihmisten “luovien voimien vapaaksi päästämisellä” (tms.)  päästään eteenpäin vain osan matkaa. Vaikka päätöksenteko olisi täysin demokraattista ja ihmiset täysin omistautuneita “yhteiselle hyvälle”, ei ole mahdollista rakentaa kerrostaloa jauhelihasta ja kreppipaperista, vaan poliittisen tahdon ja arvostelukyvyn lisäksi vaaditaan asian teknisen puolen hallintaa.

Niin Venäjän vallankumous kuin siirtomaiden vapautuminen kolonialismistakin toi uusien vallanpitäjien eteen vakavia ongelmia, jotka liittyivät yhteiskunnan teknisen ylläpidon kysymyksiin[16] – näiden tehtävien hoitamiseksi ei riittänyt vain se, että puolueella oli oikea proletaaris-internationalistinen linja ja että työläisneuvosto nimitti tehtäviin joukon tulipunaisia tovereita suoraan sorvin äärestä.

Tätä puolta radikaalien vaatimuksissa ei kuitenkaan käsitellä juuri koskaan. Vaaditaan valtameren ylittämistä, mutta ei esitetä juuri mitään keinoja, miten se voitaisiin tehdä, vaan “rohkea unelmointi” ja filosofinen pohdiskelu vieraantumisesta (tms.) riittää. Marxin ja Engelsin siellä täällä tekemät epämääräiset huomiot asiasta – kuten Engelsin kevytmielinen lausahdus yhteiskunnan järjestämisestä “sangen yksinkertaisesti ilman tuon paljon puhutun ‘arvon’ apua” (Marx & Engels 1979, 506)[17] – eivät auta kovin pitkälle, vaan päinvastoin toimivat uskovaisille tervetulleina oljenkorsina, joiden auktoriteettiin vetoamalla kysymys voidaan sivuuttaa. Marx ei halunnut laatia reseptejä tulevaisuuden keittiöihin – miksi meidänkään pitäisi.

II. Markkinasosialistit

Onkin kuvaavaa, että (neuvostoliittolaisen) suunnitelmatalouden arvostelijoiden kritiikki on toisinaan ollut huomattavasti konkreettisempaa kuin sosialismin puolustajien käsitykset niistä uudistuksista, joita esimerkiksi Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa olisi tarvittu. Pelkkä demokratiavaatimus tai teoria valtiokapitalismista ei vielä vie kovin pitkälle, jos tarkoitus olisi korjata myös neuvostoliittolaisen suunnittelumallin puutteet ja viat – tai rakentaa tilalle kokonaan uusi järjestelmä.

1. Alec Nove

Taloustieteilijä Alec Noven The Economics of Feasible Socialism (1983) listaa lukuisia ongelmia, joihin suunnitelmatalouden kannattajien pitäisi kyetä vastaamaan. Nove, joka oli perehtynyt Neuvostoliiton talouden toimintaan muun muassa aiemmassa kirjassaan The Soviet Economic System (1977), päätyi kannattamaan markkinasosialismia, mutta se olisi halpahintainen syy ohittaa hänen kritiikkinsä.

The Economics of Feasible Socialism veti yhteen Noven suunnitelmataloutta koskevan arvostelun, jonka muodostamaa taustaa vasten hän esitti vaihtoehtoisen talousmallin, jota kutsui kirjansa otsikon mukaisesti “toteuttamiskelpoiseksi sosialismiksi”. Hänen arvionsa mukaan Marxin käsitys sosialismista ei ollut ainoastaan utopistinen, vaan jopa “vakavasti puutteellinen ja harhaanjohtava”, samoin kuin monien Neuvostoliiton ongelmia arvostelevien äärivasemmistolaistenkin (Nove 1983, ix-x). Nove halusi mallinsa myös olevan periaatteessa toteutettavissa lähitulevaisuudessa eikä vasta sukupolvien kuluttua (Nove 1983, 197).

Noven mukaan “Marx ei sanonut, että sosialismissa ei olisi ristiriitoja niukkojen voimavarojen (öljyn, kalan, rautamalmin, sukkien, minkä tahansa) kohdentamisesta, vaan että nämä ja muut voimavarat eivät olisi niukkoja” (emt., 16). Tätä Nove ei hyväksy realistiseksi käsitykseksi.

“‘Kukin voi ‘aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko.’[18] Esimerkit on valittu huonosti. Kaikki mainitut toimet ovat yksilön toimia; jotkut niistä voisivat olla harrastuksia. Suurin osa työstä on yhteiskunnallista siinä mielessä, että kukin antaa panoksensa yhteisiin hankkeisiin, joiden toteutus häiriytyisi, jos joku päättäisi vapaasti lähteä niihin osallistumisen sijaan kalaan.” (emt., 47.)

Noven esittämä keskeinen haaste – olennaisesti sama, jonka Eduard Bernstein esitti 100 vuotta sitten[19] – on seuraava, ja se on syytä lainata pitkästi:

“Kyse ei ole vain tekniikan ja kirjanpidon yhdistelmästä, kuten Lenin (ennen vuotta 1918) lapsellisesti tuntui kuvittelevan. […] Neuvostoliitossa tuotetaan tällä hetkellä noin 12 miljoonaa erilaista tuotetta (eriteltynä erityyppisiksi kuulalaakereiksi, kangaslaaduiksi, ruskeiden kenkien eri koiksi jne.). Maassa on noin 50 000 teollisuuslaitosta, minkä lisäksi on tietysti tuhansia rakennusyrityksiä, kuljetusyrityksiä, kollektiivi- ja valtiontiloja, tukku- ja vähittäismyyntikeskuksia. Mikään niistä ei kykene tuottamaan tai jakelemaan mitään ilman lukuisten taloudellisten, tuottavien, kuljettavien ja jakelevien yksiköiden koordinoitua yhteistyötä. Suuri autoja tai kemikaaleja valmistava tehdas esimerkiksi saattaa käyttää osia ja komponentteja, joita valmistetaan kirjaimellisesti tuhansissa eri tehtaissa, joista kullakin on omat tehtävänsä ja jotka vuorostaan saattavat olla riippuvaisia satojen muiden tuotantoyksiköiden toiminnasta.” (emt., 33)

“Monimutkaisessa teollisessa taloudessa sen osien väliset suhteet voivat perustua periaatteessa joko vapaasti neuvoteltuihin sopimuksiin (mikä tarkoittaa autonomiaa ja tavarantuotantoa) tai järjestelmään, jossa suunnitteluvirasto antaa sitovia ohjeita. Kolmatta tietä ei ole. Näiden kahden perusperiaatteen jonkinlainen yhdistelmä voi tietenkin tulla kyseeseen.” (Emt., 44)

“Kun voimavarat (ja aika) ovat rajallisia, kaikella on vaihtoehtoiskustannus. Jostain muusta mahdollisesti hyödyllisestä joudutaan luopumaan. […]  On ‘fundamentalistin’ uskomus, että yksityisomistuksen vääristävien vaikutusten ja siitä johtuvan ‘tavarafetisismin’ katoamisen myötä yhteiskunta (tai yhteenliittyneet tuottajat) tietävät, mitä on parasta tehdä ja valitsevat sen mukaisesti.” (Emt., 18.)

“Niin kauan kuin tarpeita ja toiveita on enemmän kuin kuin keinoja niiden tyydyttämiseen, on olemassa myös vaihtoehtoiskustannuksia, (suhteellista) puutetta, ja jotkut voittavat, jotkut häviävät. […] Tästä seuraa, että tarvitaan jonkinlainen mekanismi keskenään kilpailevien vaatimusten yhteensovittamiseksi, ja on pelkkää väistelyä väittää, että tästä johtuvat ristiriidat ‘eivät ole antagonistisia’.” (Emt., 317.)

Nove ei usko, että 12 miljoonaa erilaista tuotetta valmistavan talouden keskussuunnittelu on mahdollista, sillä keskinäisriippuvuudet ovat liian monimutkaisia ratkaistaviksi, ja tietoa on liian paljon sekä kerättäväksi että käsiteltäväksi. (Novea poliittisesti paljon radikaalimpi McNally ei uskonut edes satojentuhansien tuotteiden yksityiskohtaisen suunnittelun mahdollisuuteen.)

Neuvostoliitossa kykenemättömyys yksityiskohtaiseen suunnitteluun johti siihen, että suunnittelu yritettiin hoitaa yleisen tason tavoitteiden kautta – niin ja niin monta tonnia terästä, niin ja niin monta paria kenkiä jne., täsmentämättä laatua: terästä – missä muodossa? kenkiä – minkä kokoisia ja värisiä? (Nove 1983, 73; Cockshott & Cottrell 2004, 16.) Tämän vuoksi suunnittelun tehokkuuden osoittimiksi valittiin lähinnä määrällisiä seikkoja, minkä seurauksista lukuisat anekdootit kertovat: Painossa mitattujen tuotantotavoitteiden täyttämiseksi kannatti valmistaa tarpeettoman raskaita tuotteita, julkisen liikenteen kuljetustavoitteet näyttivät loistavilta, jos bussit oli pakattu niin täyteen väkeä, että kaikki eivät pääse istumaan jne. Järjestelmä ei huomioinut kuluttajien toiveita, vaan mittasi suunnitelman onnistumista suhteessa asetettuihin tavoitteisiin.

“Kuten [neuvostoliittolainen taloustieteilijä Fjodor] Kušnirski huomauttaa, ‘koska hyödykkeiden tai palveluiden kysyntä neuvostotaloudessa korvataan ‘tyydytetyllä’, lopputuotetasosta johdetulla kysynnällä, suunnittelijat uskovat voivansa määritellä tuotantosuunnitelmat tällä tavoin loppukysynnän koostumusta tarkemmin’. Käännös: Suunnittelijoiden on helpompi tuottaa mitä haluavat kuin tuottaa sitä, mitä ihmiset haluavat. Esimerkkejä vastaavista asenteista on riittämiin.” (Cockshott & Cottrell 2004, 17.)

Noven mukaan kuitenkin yhteiskunnassa, jota kutsutaan sosialistiseksi, “merkittävä osa sijoituksista täytyy selvästikin olla suunnitteluviranomaisten vastuulla ja perustua poliittisiin päätöksiin” (Nove 1983, 91). Hän päätyy keskussuunnittelun hylkäämiseen ja suosittaa sen tilalle vahvaa julkista sektoria, joka on suorassa poliittisessa ohjauksessa (varsinainen suunniteltu sektori); valtion omistamia tuotantolaitoksia, joilla on täysi autonomia; osuuskuntia; ja kooltaan rajattuja yksityisiä yrityksiä (emt., 200). Hinnat ja todennäköisesti palkatkin määräytyisivät pääosin markkinoilla (emt., 210-211, 216).

“[Ä]änestyslippu, jonka avulla tehtäisiin mikrotaloudellisia valintoja eri kulutustavaroiden välillä, on mahdoton ajatus” (emt., 225). Hän pitää hahmottelemaansa yhteiskuntaa sosialistisena, sillä “valtionomistus sekä yhteiskunnallinen ja osuuskunnallinen omistus ovat vallitsevina, eikä tuotantovälineiden suurimittaista yksityistä omistusta ole”. Yhteiskunnassa säilyisi työnjako, sekä vaakatasossa (putkiasentajat, toimistotyöntekijät, opettajat jne.) että pystytasossa (ammattilaiset ja maallikot, päättäjät ja päättäjien valitsijat jne.) (emt., 214-215).

Taloussuunnittelua harjoittava taho, joka päättää suurista rakenteellisista sijoituksista, olisi vaaleilla valittu. (Emt., 227.)

2. John E. Roemer

John E. Roemerin vuonna 1994 julkaistu kirja A Future for Socialism lähtee siitä, että sosialistisen talousjärjestelmän kannattaminen vaatii sosialismin käsitteen uudelleenmäärittelyä. Roemer ilmoittautuu avoimesti markkinasosialismin kannattajiksi ja pyrkii kirjassaan yhdistämään sekä markkinajärjestelmän että sosialismin vahvat puolet. (Roemer 1994, 1-2.)

“Uskoakseni [lyhyen aikavälin sosialistinen päämäärä] on jonkinlainen markkinasosialismi. Uskon, että monimutkaisen yhteiskunnan on käytettävä markkinoita tuottaakseen ja jaellakseen tuotteet, joita ihmiset tarvitsevat itsensä toteuttamiseen ja hyvinvointiinsa. […] Lyhyen aikavälin tavoitteena markkinasosialismi saattaa ottaa minkä tahansa muodon, jossa suurin osa tavaroista, mukaan lukien työvoima, jakautuu hintamekanismin välityksellä ja jossa yritysten voitot – olkootpa yritykset työläisten hallinnoimia tai eivät – jaetaan tasaisemmin koko väestön keskuuteen.” (Emt., 27.)

Roemerin mukaan sosialistit ovat tehneet julkisesta omistamisesta fetissin, joka ei tosiasiassa ole välttämätön sosialistien tasa-arvotavoitteiden saavuttamiseksi, ja heidän tulisikin olla avoimempia erilaisten omistusmuotojen harkitsemisessa. Roemer pitää fetissinä myös sitä, että kansalaisten tulisi voida päättää jonkin demokraattisen menettelyn kautta, miten yhteiskunnan ylijäämä käytetään. (Emt., 20.)

Vaikka reaalisosialismi Roemerin mukaan toimi 1950-1970 -luvuilla varsin hyvin (emt., 42), hän näkee järjestelmän epäonnistumiselle kolme perussyytä: 1) tuotteiden kohdentaminen hallinnollisesti ilman, että tuottajien tarvitsi kilpailla keskenään; 2) se, että yrityksiä hallinnoivat poliittiset yksiköt; ja 3) se, että poliittinen järjestelmä ei perustunut monipuoluedemokratiaan. (Emt., 37.)

Roemerin mallin pohjana on tulostaan maksimoimaan pyrkivä yksittäinen yritys, joka on vallitsevana talouden sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Se, mikä tekee julkisen sektorin yrityksistä sosialistisia, on se, että ihmiset eivät voi sijoittaa niihin rahaa. Tämän sijaan hallitus jakaa kullekin täysi-ikäiselle kansalaiselle yhtäläisen määrän kuponkeja, joilla he voivat hankkia itselleen julkisen sektorin yritysten osakkeita ja niiden myötä oikeuden osuuteen näiden yritysten voitoista. (Emt., 48-49.) Kuponkeja ei voisi ostaa ja myydä rahalla. Omistajan kuollessa ne palautuvat valtiolle, joka puolestaan jakaa ne uudelleen ja luo tarvittaessa lisääkin kuponkeja uusien sukupolvien tarpeisiin. (Emt., 50.)

“Mallin suurin hyöty lienee siinä, että se merkitsee ehkäpä pienintä mahdollista muutosta nykykapitalismiin verrattuna, ja se saattaa siksi olla todennäköisimmin myös yhtä tehokas kuin kapitalismi.” (Emt., 51.)

Roemer pitää järjestelmäänsä eri asiana kuin sosiaalidemokratiaa, sillä hänen määritelmänsä mukaan sosiaalidemokratia vaatii toimiakseen hyvin erityisiä olosuhteita.

“Sosiaalidemokratia toimi Ruotsissa niin kauan kuin ammattiliittojen keskusjärjestö LO kykeni saamaan jäsenensä noudattamaan kansallista työehtosopimusta. Ilman tällaista kuria kapitalisteilla ei ollut mitään syytä neuvotella LO:n kanssa. […] [K]un liitot muuttuivat yhtä monimuotoisiksi kuin muukin yhteiskunta, yhteisen rintaman ylläpito työehtosopimusneuvotteluissa vaikeutui, ja se taas oli ollut sosiaalidemokraattisen yhteistyön keskeinen tekijä.” (Emt., 54.)

Roemerin malli nojautuu siihen, että kupongeilla hankittuja julkisen sektorin yritysten osakkeita ei voi ostaa ja myydä rahalla; muutoin osakeomistus keskittyisi pienelle rikkaalle vähemmistölle. Kupongeilla ostettuja julkisten yritysten osakkeita voidaan kuitenkin ostaa ja myydä kupongeilla, joita kullakin täysi-ikäisellä kansalaisella on yhtäläinen määrä.

“[K]uponkitalouden piirissä toimivat yritykset organisoitaisiin suhteellisen suppealukuisten suurpankkien ympärille, kuten Japanin keiretsut. Suurpankki olisi vastuussa lainojen myöntämisestä ryhmänsä yritysten rahoittamiseksi; näin se olisi vastuussa näiden yritysten valvonnasta.” (Emt., 76.)

Myös pankit kuuluisivat talouden julkiseen sektoriin, mutta ne tulisi vapauttaa poliittisesta hallinnasta ja niiden tulisi sallia tehdä päätöksensä puhtaasti taloudellisilla perusteilla. “Osakkeiden kuponkihinta kertoo pankeille, kuinka hyvin sijoittajat arvelevat jonkin yrityksen toimivan, ja antaa niille ainakin kaksi syytä puuttua huonosti kannattavien yritysten toimintaan: suojellakseen mainettaan ja yritykseen mahdollisesti tekemiä omia sijoituksiaan” (emt., 76-77).

Roemer nimittää järjestelmäänsä sosialistiseksi ja pitää sitä erilaisena kuin sosiaalidemokratiaa, mutta on vaikea nähdä hänen mallissaan muuta kuin kapitalistisilla perusteilla toimiva yhteiskunta, johon on sisällytetty kansankapitalistinen osa tekemällä kaikista osakkeen- tai kuponginomistajia. Sosialismin kriteeriksi ei meidän mielestämme riitä se Roemerin tarjoama selitys, että kuponkeja ei voi ostaa ja myydä rahalla, jolloin kaikki pääsevät voittoperiaatteella toimivien yksityisten yritysten voitoista osallisiksi – ainakin siinä määrin kuin jaksavat seurata yritysten kannattavuuden vaihteluja.

Roemer myöntää avoimesti malliinsa sisältyvän työttömyyden, talouden taantumakaudet, “markkinoiden epäonnistumisen” joillakin alueilla, joita valtion on paikattava (emt., 90-93) ja markkinoilla määräytyvät palkat (emt., 105). Meistä Roemerin mallia voisi nimittää sosialismin sijasta ennemminkin yksinkertaisesti vain tavalliseksi kapitalismiksi “roemerilaisilla erityispiirteillä”, tai sitten valtiokapitalismiksi, jos valtion osuus taloudesta on huomattavan suuri. Varmaankin Roemerin malli saattaisi johtaa tuloerojen jonkinasteiseen tasoittumiseen, mutta on toinen kysymys, riittääkö se yhteiskunnallisen muutosliikkeen polttoaineeksi.

3. David Schweickart

Vaikka David Schweickartin kirja After Capitalism on julkaistu 2002, se perustuu pitkälti kirjan 1990-luvulla julkaistuun edeltäjään, joka taas pohjasi paljolti Schweickartin jo 1970-1980 -luvuilla pohdiskelemiin kapitalismin vaihtoehtoihin. Schweickart kutsuu yhteiskuntamalliaan työväenkontrolliin perustuvaksi sosialismiksi tai taloudelliseksi demokratiaksi. (Schweickart 2002, xiii-xv.)

Schweickart lähtee siitä, että kapitalismin vastaprojektin on kyettävä kuvaamaan “jonkinlaisella tarkkuudella” kapitalismin ylittävä taloudellinen järjestelmä.

“Vastaprojekti tarvitsee teorian [kapitalismin] seuraajajärjestelmästä. Maailman muuttamiseksi meidän on toimittava konkreettisesti, mutta tarvitsemme oppaaksemme ja inspiraatiomme ravitsemiseksi myös teoreettista valaistusta siihen, mikä on mahdollista. Niin kauan kuin kapitalismi säilyy horisonttina, vapauspyrkimysten rajoittuneisuus on tosiasia.” (Emt., 7-8.)

Pääpiirteissään Schweickartin malli perustuu työläisten demokraattisesti hallinnoimiin yrityksiin, joiden tuotteet vaihtuvat markkinoilla. Yhteiskunta tekee uusia sijoituksia yrityksiltä kerättävän pääomaveron kertymästä, joka palautetaan talouteen esimerkiksi demokraattisesti valitun taloussuunnitteluelimen päätösten mukaisesti tai julkisomisteisten sijoituspankkien kautta. (Emt., 47, 50-51, 54.) Pääomaveron suuruutta säätelemällä valtio voi määritellä, mikä on yksityisen ja julkisen sektorin osuus sijoituksista. (Emt., 55.)

Mallinsa toimivuuden todistuksena Schweickart pitää Baskimaassa toimivaa suurta ja tunnettua Mondragon-osuuskuntaa. (Emt., 17.)

Oman toimintalogiikkansa perusteella malli ei johda täystyöllisyyteen, vaan valtion on paikattava mallin toimintaa mm. toimimalla viimekätisenä työnantajana, ilmeisesti jokseenkin samaan tyyliin kuin sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion ollessa kukkeimmillaan. (Emt., 135-136.)

Vaikka työläisten valitsema yritysneuvosto käyttää päätäntävaltaa yrityksessä, eivät työläiset omista yritystä; se on yhteiskunnan omaisuutta, jota työläiset kuitenkin voivat käyttää haluamallaan tavalla. Työntekijät voivat vapaasti etsiä työtä muista yrityksistä, ja yritys voi myös mennä konkurssiin. (Emt., 48.) Yrityksen työntekijät voivat päättää sen myymisestäkin, mutta vain valtiolle (emt., 84).

Raaka-aineiden, tuotantovälineiden ja kulutushyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla, eikä niitä pääosin säännellä. Yritykset tavoittelevat voittoa, jonka yrityksen työntekijät voivat – verojen, poistojen ym. jälkeen – jakaa keskenään parhaaksi katsomassaan suhteessa. (Emt., 49.) Tasanjakopakkoa ei ole.

“Monien muiden lailla olen ollut pitkään sitä mieltä, että yleisin sosialistinen vaihtoehto markkinamekanismille, keskussuunnittelu, ei ole toteuttamiskelpoinen ja että hajautetut, markkinoihin perustumattomat suunnitelmataloudet eivät toimi. Kuten teoria ennustaa ja kokemus vahvistaa, keskussuunnittelu on sekä tehotonta että altis vallan autoritääriselle keskittämiselle.” (Emt., 49.)

Schweickartin mallissa yrityksillä ei ole tarvetta pyrkiä työläisten tulojen minimoimiseen, koska se ei ole samassa mielessä kustannustekijä kuin kapitalismissa; työläisten tulo on sama asia kuin heidän yrityksensä voitto. (Emt., 128.)

Tällä periaatteella toimivassa yrityksessä ei myöskään olisi sisäistä laajentumispakkoa. Laajentuminen tapahtuisi ainoastaan mittakaavaetuja tuovaan suuruuteen asti, ja kun mittakaavaetuja ei enää tulisi, laajentuminen pysähtyisi: vaikka yrityksen tuotteen kysyntä olisi suurtakin, ei lisätyöläisten palkkaamisesta olisi yrityksen työntekijöille etua, sillä kasvaneet tulot täytyisi jakaa lisätyöläisten kanssa, ja ellei laajentuminen ole tuonut mittakaavaetua, ei työläistä kohti laskettu tulo-osuus nouse. (Emt., 128-129.)

Schweickart ei usko porvarilliseen yrittäjämystiikkaan, jonka mukaan yritys tarvitsee toimiakseen yksityisen yrittäjän – tai, että sijoittajan voittomotiivi on taloudellisen tehokkuuden edellytys.

“On olemassa erittäin paljon näyttöä, joukoittain tutkimuksia ja tuhansia esimerkkejä siitä, että työläisten osallistuminen yrityksen hallinnointiin ja voittojen jakamiseen on omiaan kohottamaan tuottavuutta, ja että työläisten hallinnoimat yritykset eivät juuri koskaan ole vähemmän tuottavia kuin niiden kapitalistiset vastineet.” (Emt., 60.)

Toisaalta hän pitää todennäköisenä, että pienen mittakaavan kapitalismia harjoitettaisiin taloudellista demokratiaakin harjoittavassa yhteiskunnassa.

“Palkkatyön täydellinen lakkauttaminen merkitsisi, että kaikkia yrityksiä pitää johtaa demokraattisesti, henkilö ja ääni -periaatteella. Pienissä yrityksissä demokratia ei ole välttämätöntä. Jos ravintoloiden, erilaisten korjaamojen tai pienten perheyritysten omistajien useimmiten täytyy työskennellä, ts. he eivät ole aitoja kapitalisteja, ja jos he onnistuvat vakuuttamaan muita siitä, että näiden kannattaa tehdä palkkatyötä heidän yrityksessään, ei ole mitään syytä kieltää tällaisia järjestelyjä.” (Emt., 82-83.)

4. Muita vaihtoehtoisia talous- ja yhteiskuntanäkymiä: Degrowth

Parin viime vuoden aikana ainakin jonkunlaista huomiota on saanut osakseen talouskasvua arvosteleva ja talouslaskua kannattava degrowth-liike. Laajimpia liikettä esitteleviä ja degrowth-ajatteluun pohjaavia teoksia suomeksi on Marko Ulvilan ja Jarna Pasasen Vihreä uusjako (2010), joka tuntuisi nojautuvan vain varsin kevyeen talousjärjestelmän analyysiin[20] ja suhtautuvan kapitalistisen järjestelmän kasaamispakkoon ja talouskasvuun pitkälti “nykykehityksen harhapolkuna”, “modernina kehitysuskona” tai “ajatuksena fossiilikapitalismista”. (Emt., 14.)

“Fossiilikapitalismi on onnistunut ajamaan alas kohtuullisuuden arvostuksen. Tilalle se on luonut haitallisten kasvupakkojen kehän. Kehä lähtee liikkeelle pääoman tuottopakosta ja jatkuu talouden kasvupakkona […] Uusliberalistinen talouskäsitys on onnistunut kätkemään tällaiset pakot ja saanut monet uskomaan, että mahdollisuus valita kymmenen kolajuoman välillä on vapautta. Kohtuullisuus tarjoaa avaimet näiden pakkojen kehästä vapautumiseen.” (Emt., 124. Vahvennus JL & MS.)

“Modernien yhteiskuntien” ongelmana ovat niille kaikille “yhteiset käsitykset […], hierarkkisuus, kasvu ja kilpailu”, jotka ovat saaneet “kohtuuttoman aseman”. (Emt., 64.) Kritiikin kohteeksi otetaan useassa kohdassa pääoman ylivalta, ja degrowth-yhteiskunnan taloudellisen perustuksen kuvaus, “julkiset laitokset, osuuskunnat ja pienyrittäjät”, jättää paljon auki. Toki kaikkea voi aina kritisoida siitä, että “paljon jää auki” tai toisaalta siitä, että yksityiskohtainen kuvaus on “liian kaavamainen”. Aito ongelma Ulvilan ja Pasasen esityksessä on mielestämme kuitenkin siinä, että se ei riittävästi pohdiskele talouden julkisen ja yksityisen sektorin suhdetta.

Siltä osin kuin julkinen sektori ei perustu

  1. “yhteistyön markkinoihin”, joilla “toimijat ovat jossain määrin yhdenvertaisissa asetelmissa” ja joilla syntyviä “voittoja ja pääomien kasaantumista säädellään tarkasti kaikenlaisten vääristymien estämiseksi” (emt., s. 129-130), tai
  2. mainituille markkinoille tuottaviin osuuskuntiin,

jää auki, mikä tarkemmin ottaen on julkisen sektorin suhde talouden yksityiseen sektoriin. Ei riitä, että vain väitetään, että “erilaisten toimijoiden kirjo antaa parhaan pohjan terveelle toiminnalle markkinoilla, joilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat ilman ylikorostunutta voitontavoittelua.” (Emt., 155.)

Ulvila ja Pasanen ehdottavat alustavasti, että yksityisten, voittoa omistajille jakavien yritysten enimmäiskooksi voitaisiin “Euroopan oloissa” säätää 500 työntekijää (emt., 156). Mutta vaikka raja säädettäisiin puolta alemmas, 250:een, niin tällöinkin vain 0,2 prosenttia Suomessa vuonna 2005 toimineista 236 000 yrityksestä olisi tullut rajoituksen piiriin; 61,6 prosenttia työntekijöistä ja 51,5 prosenttia taloudellisesta toiminnasta (liikevaihdolla mitattuna) olisi jäänyt kokonaan tällaisen sääntelyn ulkopuolelle. (Tilastokeskus 2005.)

Näiden prosenttiosuuksien päälle olisi vielä laskettava osuuskunnallinen toiminta, jonka piirissä toimivien yksiköiden enimmäiskoon Ulvila ja Pasanen olisivat valmiita asettamaan peräti 5 000 työntekijään. Kun osuuskunnat kuitenkin järjestävät toimintansa kannattavuus- ja markkinaperiaatteelle, jäisi varsinaisen julkisen sektorin osuudeksi vain ehkä 15-25 prosentin kaistale taloudellisesta toiminnasta Suomessa. Epäselväksi jää, takaisiko tämä riittävän painoarvon, jonka turvin markkinoiden toimijat “ohjataan yhteiskunnan kokonaisedun mukaisiin päämääriin”. (Emt., 154.) Omalta osaltamme voimme yhtyä Karl Kautskyn epäilyksiin, joiden mukaan

“[osuuskuntaliikkeen] lopputarkoituksena on tehdä työmiehet liikkeenharjoittajiksi – ei kapitalistiksi, sillä kapitalisteja ei ole enää silloin, kun kaikki työntekijät ovat tuotannonvälineittensä omistajina. Tämä ratkaisu vapauttaa työntekijät niistä epäkohdista, joita kapitalistinen riistäminen tuottaa heille, mutta ne vaarat, jotka nykyjään uhkaavat jokaista itsenäistä liikkeenharjoittajaa, ovat edelleenkin jäljellä: kilpailu, liikatuotanto, pulat, konkurssit eivät suinkaan ole silloinkaan poistetut maailmasta. Paremmin järjestetyt liikkeet tunkevat huonommin järjestetyt pois markkinoilta ja saattavat ne lopuksi häviöön aivan samoin kuin ennenkin. […] Niiden työntekijät menettävät silloin tuotannonvälineensä ja tulevat uudelleen – proletaareiksi, joiden täytyy myydä työvoimansa, voidaksensa elää. Onnellisempain yhteisliiketten työntekijät huomaavat silloin, että on edullisempaa käyttää palkkatyöläisiä, kuin itse työskennellä, ja heistä tulee riistäjöitä – kapitalisteja. Lorun loppuna olisi, että vanhat olot, vanha kapitalistinen tuotantotapa on jonkun ajan kuluttua jälleen vallalla.” (Kautsky 2010, 122-123.)

Ulvilan ja Pasasen teos edustaa ehdottomasti oikeata poliittista suuntaa. Kuitenkaan heidän kuvauksensa siitä, miten “palkkatyön luonne muutetaan voittojen tehtailusta mielekkääksi ja hyödylliseksi tekemiseksi” ja miten “raha palautetaan vaihdon ja säästämisen välineeksi riskipelin ja voiton tahkoamisen karkuteiltä” (emt., 133) ei ole vakuuttava. Heidän ratkaisunsa näyttäisi keskittyvän voittoperiaatteella toimivien yritysten enimmäiskoon rajoittamiseen eri keinoin sekä vanhaan tuttuun kuvioon, jossa “markkinoiden asema on alisteinen suhteessa muuhun yhteiskuntaan”. (Emt., 154; laajemmin ks. 154-175.)[21] Konkreettisista ohjauskeinoista mainitaan suorien kieltojen ja rajoitusten ohella lähinnä erilaiset verot.

Jos suurin osa yhteiskunnan taloudellisesta toiminnasta pyörii itsenäisissä, satoja tai jopa tuhansia työntekijöitä käsittävissä tuotantoyksiköissä voittoperiaatteen ympärillä – missä yhteydessä ei ole keskeistä, tapahtuuko tuotantoyksiköiden toiminta kapitalistiselta vai osuuskunnalliselta perustalta – merkitsee se huomattavia paineita julkiselle sektorille huolehtia yksityisen sektorin kannattavuudesta edellytyksenä sille, että se ylipäätään pystyy itsekään toimimaan. Sama ongelma vainoaa myös perinteisempää sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota, jonka toimintakyky on talouden kapitalistisen sektorin kannattavuuden panttivankina.[22]

Pelkäämme pahoin, että Ulvilan ja Pasasen mallin markkinalogiikalla toimiva tuotanto – joka ylläesitetyn mukaisesti näkyisi kattavan ainakin 75 prosenttia yhteiskunnan taloudellisesta toiminnasta – työntää julkisen sektorin lopulta syrjään, vaikka sen valta-asema aluksi vallitsisikin.

Yhteenveto

Sosialismin talousjärjestelmää käsittelevän kirjoitussarjan tässä osassa on käsitelty sosialismia tai muuta kapitalismille vaihtoehtoista yhteiskuntajärjestelmää kannattavien, enemmän tai vähemmän vallankumouksellisten tahojen yrityksiä ratkaista kysymyksiä, joita liittyy yhteiskunnan taloudelliseen uudelleenjärjestelyyn. Vallankumouksellisempien kirjoittajien esitysten on havaittu nojautuvan joko kommunistisen yltäkylläisyyden tai ihmisten yhteiskunnallisten vaistojen kaltaisiin varsin optimistisiin oletuksiin ja/tai sitten luottamukseen siihen, että “aidon” työväenvallan avulla löydetään kyllä ratkaisut mahdollisiin ongelmiin, mitä ne sitten ovatkin; tästä syystä konkreettisia ratkaisuehdotuksia esimerkiksi taloussuunnittelun teknisiin ongelmiin ei ole katsottu tarpeelliseksi käsitellä.

Kirjoitussarjan seuraava, viimeinen osa, pyrkii käsittelemään tässä esiin nostettua kritiikkiä muun muassa niukkuuden huomioon ottamisesta ja taloussuunnittelun asettamista teknisistä ongelmista. Päätösosa pyrkii osoittamaan, että koko yhteiskunnan laajuisen, demokraattisen taloussuunnittelun avulla voidaan lakkauttaa riisto sekä huomioida kuluttajien mielihalut ja niukkuudesta johtuvat ongelmat.

Viitteet

[1] Kirjan ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1971 ja toinen, uuden esipuheen sisältävä painos vuonna 1986. Toisen painoksen esipuheessa Bookchin sanoo, että “[s]uurimmaksi osaksi ajatukseni Post-Scarcity Anarchismin kirjoittamisen jälkeen ovat laajenneet kirjassa hahmotellulta pohjalta. Hylättävää ainesta löytyy vain hyvin vähän.” (Bookchin 1986a, 44.) Kommunalistien liiton sivuillaan julkaisemat Bookchinin kirjoitukset Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa ja Kommunalistinen projekti sisältävät samat keskeiset lähtökohdat kuin Post-Scarcity Anarchism, vaikkakin myös jossain määrin erilaisia painotuksia. Joka tapauksessa tämän kirjoituksen tarkoitus ei niinkään ole antaa edustavaa kokonaiskuvaa Bookchinin ajattelusta kuin nostaa yksi hänen keskeisistä teoksistaan esiin esimerkkinä vallankumouksellisen liikkeen piirissä hahmotellusta tulevaisuuden yhteiskunnasta.

[2] Michael Albert arvostelee Bookchinin mallia epäsuorasti arvostellessaan “bioregionalismia”. “Itse asiassa ainoa bioregionalistisista omavaraisuuspyrkimyksistä ja pienestä koosta varmasti seuraava asia on sosiaalisten siteiden tarpeeton höllentyminen, resurssien epätasavertainen jakaantuminen ja mittakaavaetujen epäviisas torjunta.” (Albert 2004, 112.)

[3] Albert itse tuntuu joka tapauksessa sortuvan määrittelypeliin ja esittävän asian voimakkaan periaatteellisena siten, että osallisuustalous ja suunnitelmatalous ovat täysin eri asioita: “Suunnitelmatalous on järjestelmä, joka loukkaa kaikkia kannattamiamme arvoja, siis olosuhteiden tasavertaisuutta, solidaarisuutta, omaehtoisuutta ja moniarvoisuutta” (Albert 2004, 79), kun taas osallisuustalous – mikä yllätys – vastaa niitä täysin.

[4] Ks. myös pareconin tavoitteisiin periaatteessa myötämielisesti suhtautuva arvostelu teoksessa Cockshott & Cottrell 2008, 177-182.

[5] Monesti Leninin tiliin pannaan esimerkiksi ajatus tarpeesta tuoda sosialistinen aate joukkoihin ulkopuolelta, mutta siinä merkityksessä kuin tämä pitää paikkansa, on sekin lainaa Kautskylta, joka uskoi, että ilman intellektuellien vaikutusta työväen taistelu ei milloinkaan voi muuttua sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi (Salvadori 1979, 76.) Lars T. Lih (2006) on tuonut tutkimuksissaan esiin, että Leninin käsityksissä, kuten kirjassa Mitä on tehtävä?, mikään ei tosiasiassa viittaa siihen, että hänen mukaansa sosialismi tuotaisiin työväenliikkeeseen “ulkopuolelta” muussa kuin historiallisessa merkityksessä (josta Lenin kirjoittaa Teosten, 5. osan sivuilla 366-367). Leninin mukaan sosialistinen teoria muotoutuu taloudellisen kamppailun ulkopuolella. Liikkeen teoreetikot voivat – ja heidän on hyväkin – osallistua suoraan taloudelliseen kamppailuun ja he voivat yhtä hyvin olla “ylioppilaita tai työläisiä”, kuten Lenin Mitä on tehtävässäkin suoraan huomauttaa. (Ks. näistä Lenin, Teokset, 5. osa, sivun 375 alaviite ja sivut 413 ja 456.) Leninin ortodoksisesta kautskylaisuudesta Lih on kirjoittanut hyvän artikkelin, johon kannattaa myös tutustua (Lih 2009).

[6] Lenin kirjoitti helmikuussa 1922 artikkelin Publisistin kirjoituksia, joka sisältää hänen kuuluisan vuorellekiipeämisvertauksensa. “Kuvitelkaamme, että joku on nousemassa hyvin korkealle, jyrkkärinteiselle ja vielä tutkimattomalle vuorelle. […] Hänen täytyy kääntyä takaisinpäin, laskeutua alemmaksi, etsiä muita teitä, ehkäpä pitempiäkin, mutta sellaisia, joita myöten on toivoa päästä huipulle. Laskeutuminen siltä tavattomalta korkeudelta, jonka kuvittelemamme matkalainen on ensi kerran maailmassa saavuttanut, on jopa vaarallisempaa ja vaikeampaa kuin nousu, sillä saattaa astua pikemmin harhaan, kun ei voi nähdä kunnolla paikkaa, johon sopii astua, ei ole sitä erikoista innostusta, mitä välitön eteneminen ylös, kohti tavoitetta oli synnyttänyt j.n.e.” (Lenin [ei vuosilukua], 187.)

[7] Väittelyssään anarkismin ja pareconin eroista Michael Albertin kanssa yhdysvaltalaisen anarkistijärjestö NEFAC:in Wayne Price arvosteli pareconia siitä, että siihen sisältyvä työpanoksen mukainen palkitseminen “astuu eri jalkaa nykyaikaisen teknologian tuottavuusmahdollisuuksien kanssa, jotka voisivat lopulta vähentää tarvittavan työn määrän lähes mitättömäksi”. (Price 2008.) Myös zeitgeist-liike, joka sisältää paljon yhteisiä elementtejä utopiasosialismin kanssa vaikkei olekaan osa sosialistisen työväenliikkeen traditiota, lataa panoksensa teknologian kehitykseen, eikä vähiten sen mahdollistamaan yltäkylläisyyteen. (Joseph, 2008.)

[8] Kuten näimme, Murray Bookchin ilmaisi asian lähes samoin: “Teollisuus, kuten autonominen hermosto, toimisi itsenäisesti”. (Bookchin 1986a, 155.)

[9] Ville Lähde käsittelee niukkuuden ongelmaa kirjoituksessaan Ympäristöajattelun kriisi ja niukkuuden ongelma, joskin käsillä olevaan kirjoitukseen nähden eri tulokulmasta. Tässäkin yhteydessä pätevät kuitenkin hänen huomionsa siitä, että “[r]esurssien niukkuus ei [ole] minkään tietyn poliittisen suuntauksen omaisuutta. Se on kaiken mielekkään politiikan ehto, ja siksi myös merkittävin tulevan poliittisen kamppailun asiakysymys. […] Resurssien niukkuus kertoo tulevaisuuden mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Seuraavina vuosikymmeninä energiatalouden kasvuun perustuva yhteiskuntamalli on mahdoton. Sen jatkaminen on käytännössä systemaattista turvattomuuden ja haavoittuvuuden tuottamista, ja tämän korostaminen voikin olla yksi niukkuuden politisoimisen tapa. […] Tarvitaan avointa poliittista kamppailua siitä, millaisia yhteiskuntia ja millainen maailma syntyy niukkuuteen sopeutuessa.” (Lähde 2011.)

[10] Vaikka stalinismi voisi periaatteessa olla käyttökelpoinen käsite, sen käyttö on käytännössä (ts. ilman pitkiä selityksiä, mitä käsitteellä kussakin yhteydessä tarkoitetaan) ongelmallista siksi, että useimmiten se on porvarillinen pilkkasana, joka tarkoittaa kaikkia “yhteistyökyvyttömiä” kommunisteja. (Ks. esim. Setälä 1970, 10-12.) Siinä määrin kuin trotskilaiset sitä käyttävät vallankumouksellisen työväenliikkeen sisällä (ja hehän käyttävät), he tarkoittavat sillä kaikkia muita “leninismistä” kehittyneitä työväenliikkeen haaroja paitsi itseään: “varsinaisia” stalinisteja (= Stalinin kannattajia), maolaisia, titolaisia, hoxhalaisia, castrolaisia, eurokommunisteja jne. Ottaen kuitenkin huomioon, että trotskilaisten pienryhmien (SWP-UK, SWP-USA, SEP, WRP jne.) sisäinen kulttuuri sisältää usein paljon “stalinistisia” piirteitä – paine yhdenmukaisuuteen, avoimen toisinajattelun paheksunta, johtajakeskeisyys, “demokraattinen sentralismi” jne. – voi kysyä, onko käsitteellä tosiasiallisesti lähinnä samanlainen moralisoiva merkitys kuin sanalla “pikkuporvarillinen”.

[11] National Postin julkaisemassa keskustelussa McNally kertoo pitäneensä stalinismia “byrokraattisena valtiokapitalismina” aina siitä lähtien, kun ylipäänsä on kirjoittanut sosialismista. Ks. myös McNally 1997.

[12] Itse asiassa McNallyn kirja on historiallinen katsaus markkinoihin ja idelogiseen keskusteluun niiden tiimoilta, Adam Smithistä Thomas Malthusin kautta Robert Oweniin ja Pierre-Joseph Proudhoniin. Kirjan otsakkeen mukainen “markkinoiden vastustaminen” käsittää nelisenkymmentä sivua kirjan lopusta, eikä suinkaan ole teoksen vahvin osa.

[13] Myöskään Murray Bookchinin rehvakkaasti nimetty kirja Post-Scarcity Anarchism ei yllä alkuunkaan nimensä antamien lupausten tasolle.

[14] Lebowitz sanoo vain, että “[y]hteiskunnallinen rationaalisuus vaatii yhteisöissä ja työpaikoilla käytävää keskustelua sen ratkaisemiseksi, miten parhaiten käyttää niukkuuden alaisia tuotteita ja miten laajentaa niiden tuotantoa ja saatavuutta. Yhteiskunnallinen rationaalisuus tekee näin kollektiivisesta työläisestä subjektin, kun se ajattelee ja toimii etsiessään ratkaisuja.” (Lebowitz 2010,  158.)

[15] “Marx, Engels ja Lenin olivat paljon parempia arvostellessaan kapitalismia kuin pohdiskellessaan sosialistista yhteiskuntaa. Bolševikit tarrautuivat alun perin työläisten ja sotilaiden neuvostoihin demokraattisten instituutioiden mallina. Vaikka tämä saattoi olla taktisesti hyvä valinta, olemme sitä mieltä, että neuvostomuoto on olemukseltaan riittämätön ja jopa vaarallinen ja että meidän on etsittävä malleja sosialismin demokraattiseksi perustaksi muualta. Mitä taas tulee suunnittelumekanismeihin, Marxilla ja Engelsillä oli joitakin kiinnostavia ideoita, mutta näitä ei koskaan kehitelty yleisen tason epämääräisyyksiä pitemmälle. Neuvostosuunnittelijat improvisoivat oman järjestelmänsä, mikä toimi eräissä tarkoituksissa omana aikanaan, mutta sosialismin taloudellisten mekanismien kehittämistä rajoitti heidän näkemänsä tarve pitäytyä marxilaisten opinkappaleiden puitteissa – näin he ohittivat kaikki sellaiset teoreettiset menetelmät (ja jopa suoraan tyrmäsivät ne) kuten rajahyötyanalyysin, jotka vaikuttivat “porvarillisuuden” tahrimilta. Länsimaiden marxilaiset ovat myös olleet sitä mieltä, että tämä suuntaus johtui Marxin kirjoitusten väärintulkinnasta. Ehkäpä näin, mutta juuri se, ettei Marx yrittänytkään luonnostella suunnitelmatalouden toimintaperiaatteita, mahdollisti tällaisen väärintulkinnan.” (Cockshott & Cottrell 1993, 7-8.)

[16] Toimittaja Ryszard Kapuściński kuvaa asian merkitystä dramaattisesti raportoidessaan Angolasta maan itsenäistyttyä Portugalin siirtomaavallasta vuonna 1975. Vapautusliike MPLA:n muodostaman tuoreen hallituksen taistellessa Yhdysvaltain ja Zaïren tukemia sissiarmeijoita vastaan ja eri tahojen hahmotellessa maailmalla suuria strategioita siitä, mitä Angolan ja sen uuteen tilanteeseen liittyvän muuttuneen geopolitiikan kanssa nyt olisi tehtävä, maan pääkaupunki Luandan ja sitä kautta MPLA:n muodostaman hallituksen kohtalo riippui tosiasiassa lähinnä kahden henkilön teknisistä kyvyistä.

“Toinen heistä on Ruiz, mukava ja vilkas portugalilainen, vanhan kaksimoottorisen DC-3:n pilotti. Kone on ainoa, joka MPLA:lla on Luandassa. Se on rakennettu vuonna 1943; moottorit sylkevät likaa, siivet ovat paikkojen peitossa, renkaat ovat sileät, runko on täynnä reikiä. Vain Ruiz tietää, miten sen ovi saadaan suljettua, eikä se ole hänellekään helppoa. Hän ohjaa konetta yötä päivää ja on ilmassa kellon ympäri. Ruiz lentää Brazzavilleen hakemaan ammuksia ja sitten johonkin saarrettuun kaupunkiin Angolan rajaseuduilla toimittaakseen sinne ammuslaatikot ja jauhosäkit ja kuljettaakseen vakavasti haavoittuneet takaisin Luandaan. Jos Ruiz ei saavu ajoissa, on kaupunkien antauduttava, ja haavoittuneet kuolevat. Jossain mielessä sodan kohtalo lepää hänen harteillaan. Ruiz lentää ympäri Angolaa muistinvaraisesti, sillä lennonjohtoa ei ole; en tiedä edes toimiiko hänen koneensa radio. […] Toinen henkilö, josta kaikki nyt riippuu, on Alberto Ribeiro – lyhyt, raskastekoinen, kolmikymmenvuotias insinööri. Pohjoisrintama kulkee Bengo-joen suuntaisesti lähellä Luandaa, ja joen varrella sijaitsee Luandaan vettä toimittava pumppuasema. Jos se menee epäkuntoon, kaupunki ei saa vettä. Viholliset tietävät tämän ja pommittavat sitä jatkuvasti. Joskus he osuvat pumppuihin, ja ne menevät epäkuntoon. Luanda selviytyy viisi päivää ilman vettä, mutta ei kauemmin. Tropiikissa janoa on mahdoton kestää pitempään, ja sen lisäksi taudit alkavat levitä. Alberto on ainoa henkilö, joka osaa korjata pumput. Hänen ansiostaan kaupunki saa vettä aika ajoin; se voi jatkaa itsensä puolustamista. Jos Alberto kuolisi auto-onnettomuudessa matkalla pumppuasemalle tai häneen osuisi kranaatti, Luandan olisi antauduttava muutaman päivän sisällä.” (Kapuściński 1987, 109-110.)

Neuvosto-Venäjän tilanne lienee Angolaa tutumpi, joten sen osalta riittänee lyhyt muistutus vaikeuksista, joihin bolshevikkihallitus joutui, kun sen piti turvautua tsaarinaikaisten virkamiesten ja armeijan upseerien apuun sisällissodassa ja yhteiskunnan toimintojen ylläpitämisessä. Syyskuussa 1917 Lenin oli pilkannut tuttuun tyyliinsä “äärimmäisen sivistymättömiksi” “porvariston palvelijoiksi” epäilijöitä, jotka eivät uskoneet, että proletariaatti kykenisi ottamaan valtiokoneiston teknisesti haltuunsa – tosin samalla myöntäen kyseessä olevan “mitä vakavimman, mitä vaikeimman” tehtävän (Lenin 1960, 82) – ja perusteli kritiikkinsä sillä, että “kapitalismi on yksinkertaistanut luettelointi- ja valvontatoimet, supistanut ne verrattain mutkattomaksi kirjaamiseksi, jonka jokainen luku- ja kirjoitustaitoinen henkilö pystyy suorittamaan” (emt., 87). Vuoden 1921 alussa oli kuitenkin jo toinen ääni kellossa: “Tietääkö jokainen työläinen, miten valtiota on hallittava? Käytännön miehet tietävät, että se on pötyä ja että miljoonat ammatillisesti järjestäytyneet työläiset kokevat meillä nyt sitä, mistä olemme puhuneet, että ammattiliitot ovat kommunismin koulu ja hallintokoulu. Kun he ovat nämä vuodet koulussa, niin he oppivat, mutta se käy hitaasti. Emme ole poistaneet edes lukutaidottomuutta. […] Kuka työläisistä on ollut hallitsemassa? Muutama tuhat työläistä koko Venäjän mitassa ja siinä kaikki” (Lenin, ei vuosilukua, 44). E. H. Carrin mukaan vallankumousta seuranneiden sisällissodan vuosien aikana “taistelu hallinnon tehokkuudesta, teollisuuden työväenkontrollista seurannut fiasko ja havainto, että joka alalla sodasta talouden organisointiin porvarillisten erikoisosaajien tekniset taidot olivat hallintokoneiston toiminnan kannalta korvaamattomia, saivat hänet [Leninin] perääntymään käsityksestään, että työläiset hallinnoivat julkisia asioita vapaa-ajallaan.” (Carr 1966, 253.) Myös Murray Boockhin huomauttaa, että “niin pitkälti kuin ne joilla oli se erityisosaaminen tuotantolaitosten hallinnoinnissa ja kaupunkien toimivaksi tekemisessä olivat vanhan hallinnon tukijoita, työläiset olivat itse asiassa kykenemättömiä ottamaan tehtaita täysin haltuunsa”. (Kommunalistinen projekti, alaviite 13, ei päivämäärää.)

[17] Tässä joitakin nimekkäiden marxilaisten lausahduksista talouden suunnittelun sietämättömästä keveydestä:

  • “Kuvitelkaamme vihdoin vaihteen vuoksi mielessämme vapaiden ihmisten liittoa, jonka jäsenet työskentelevät yhteisillä tuotantovälineillä ja käyttävät monia yksilöllisiä tuotantovoimiaan itsetietoisesti yhtenä yhteiskunnallisena työvoimana. Kaikki se, minkä olemme todenneet Robinsonin [Crusoe] työstä, uudistuu tässä; nyt vain yhteiskunnallisesti yksilöllisen sijasta. […] Ihmisten yhteiskunnalliset suhteet työhönsä ja työnsä tuotteisiin pysyvät tässä läpinäkyvän yksinkertaisina sekä tuotannossa että tuotteiden jaossa.” (Marx 1974, Pääoma I, 84. Moskova: Kustannusliike Edistys.)
  • “Erilaisten käyttöesineiden hyötytehot keskenään punnittuina ja verrattuina niiden tuottamiselle välttämättömiin työmääriin määräävät lopullisesti suunnitelman. Ihmiset suorittavat kaiken sangen yksinkertaisesti ilman tuon paljon puhun ‘arvon’ apua.” (Marx & Engels 1979, Anti-Dühring, Valitut teokset osa 5. Moskova: Kustannusliike Edistys.)
  • “Kommunistinen ihmiskunta luo asioiden hallinnoinnin korkeimman muodon, missä koko kollektiivisen ja yksityisen [päätöksenteon] muodostama ongelma katoaa, kun tulevaisuuden ihmiset toteuttavat sen, mitä tilastollisen laskennan tuottamat kuivat numerot vaativat. Ihmisten hallinnointi katoaa ikuisiksi ajoiksi. (Nikolai Buharin, siteerattu teoksessa Nove 1983, 32.)
  • “Koko asia on vain siinä, että he [kansalaiset] työskentelisivät yhtäläisesti, noudattaen oikein työn mittaa, ja saisivat palkkaa yhtäläisesti. Tämän tilinpidon ja valvonnan on kapitalismi   y k s i n k e r t a i s t a n u t   äärimmilleen, tavattoman yksinkertaiseksi, jokaiselle luku- ja kirjoitustaitoiselle henkilölle helpoiksi tarkkailu- ja muistiinpanotehtäviksi, jotka vaativat aritmetiikan neljän laskutavan tuntemista ja tarvittaen kuittien laatimista. (Lenin 1960, Valtio ja vallankumous, Kootut teokset osa 25, 478. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.)

[18] Lainattu kohta on Saksalaisesta ideologiasta (Marx & Engels 1978, 91-92), ja se on mitä ilmeisimmin kieli poskella kirjoitettu. Kohta on Engelsin käsialaa ja Marx on tehnyt lisäykset “kriittisistä kriitikoista”, jotka olivat Saksalaisessa ideologiassa ryöpytyksen kohteena. Terrell Carvel katsoo Wataru Hiromatsun valmistamaan Ideologian uuteen laitokseen (joka näyttää, kuka on kirjoittanut tai poistanut mitäkin) nojautuen, että Engelsin alkuperäiseen käsikirjoitukseen ironisia lisäyksiä tehnyt Marx piti kohtaa Engelsin (tiedostamattomana) parodiana Fourierin utopistisista näkemyksistä. Monet – sekä sosialismiin kielteisesti että myönteisesti asennoituvat tahot – ovat suhtautuneet kohtaan vakavasti, mutta Carvelin mukaan Marx tarkoitti, että tällainen utopia olisi sopiva “kriittisille kriitikoille”, joiden näkemyksiä vastaan Marx ja Engels (heidän elinaikanaan julkaisematta jäänyttä) kirjaansa kirjoittivat. (Carvel 1998, 104-108.)

[19] Ks. artikkelisarjan ensimmäisen osan toinen aloituslainaus:

“Jos Saksan valtio läheisessä tulevaisuudessa tahtoisi pakkoluovutuksella omistaa kaikki yritykset, joissa on 20 henkilöä tahi sitä enemmän, joko itse hoitaakseen niitä tahi osaksi antaakseen niitä vuokralle, jäisi kuitenkin jäljelle monia satojatuhansia kauppa- ja teollisuusyrityksiä enemmällä kuin miljonalla työntekijällä, joita yhä edelleen täytyy hoitaa yksityistä tietä. Jos kaikki 20 hehtaria suuremmat maanviljelysliikkeet muutettaisiin valtionomaisuudeksi, jota ei kuitenkaan kukaan ole ajatellut, niin enemmän kuin viisi miljonaa viljelystä, joissa yhteensä olisi yhdeksän miljonaa työkykyistä henkeä, olisi kuitenkin hoidettava yksityistaloudellisesti. Voi kuvitella sen tehtävän suuruutta, joka tulisi valtion tahi valtioiden osaksi ottamalla haltuunsa mainitut liikkeet, kun saa tietää, että tässä on kysymyksessä monet sadattuhannet kauppa- ja teollisuusyritykset, joissa on 5 à 6 miljoonaa toimivaa henkilöä, ja enemmän kuin kolmesataatuhatta maanviljelysliikettä, joissa on viisimiljonaa työntekijää. Miten paljo tietoja, asiantuntemusta ja hallintokykyä tulisikaan hallituksella tai kansalliskokouksella olla yksin vain kyetäkseen tuollaista jättiläisjärjestöä johtaakseen ja sen taloutta tarkastaakseen!” (Bernstein 1982, 127.)

[20] Degrowthista kirjoittaneen Serge Latouchen mukaan degrowth ei olekaan mikään varsinainen malli tai tarkkarajainen käsite (concept). “Degrowth on vain sana (term), jonka kasvuteorian radikaalit kriitikot ovat luoneet vapauttaakseen kaikki taloustieteellisestä korrektiudesta, joka estää meitä esittämästä vaihtoehtoisia hankkeita kehityksenjälkeistä politiikkaa varten”. (Latouche 2004.)

[21] Vastaava tavoite on sosialismin määritelmänä mm. Suomen kommunistisen puolueen nykyisessä ohjelmassa: “Sosialismi ei tarkoita kaiken yksityisen omistuksen lakkauttamista, mutta kylläkin tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita ja ohjata kehitys suunnitelmallisesti myös ekologisesti kestävälle tielle.” (SKP 2007.)

[22] SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner käsitteli asiaa Yle Puheen Politiikkaradion haastattelussa 17.1.2012. Toimittajan viitattua demarileiristä kumpuavaan kritiikkiin, joka on liittynyt mm. Jungnerin toimintaan kansanedustajana tämän huolehtiessa “bisnesenkeleiden verovähennysjärjestelmän hienosäädöstä” perinteisempien palkansaajaliikkeen tavoitteiden sijaan, Jungner vastasi seuraavasti:

“Tommosen ison puolueen, siis tommosen lähes 20 prosentin tai yli 20 prosentin puolueen, ni sen pitää pystyä katsomaan tätä maailmaa kokonaisvaltaisesti, mikä tarkottaa esimerkiksi demareille sitä, että on tää oikeudenmukaisuuden viesti, reiluus, se että ihmiset voi kokea että maailma on oikeudenmukainen. Mut samaan aikaan sitte pitää löytyä se tapa millä tää rahotetaan – miten syntyy työpaikkoja… että valitettavasti ei voida vaan populistisesti hypätä vaatimaan rahaa kaikkeen hyvään ilman että myös mietitään miten se syntyy, se raha, ja taloudellinen vahvuus. Mä oon itse hyvin vakuuttunut siitä, että tässä ajassa missä nyt elämme, niin nimenomaan tämmönen start-up -yrittäjyys, kasvuyrittäjyys, semmonen niinku mutkaton, kunnianhimoinen, suuria tavoitteleva – on sit kyseessä joku kännykkäala tai ohjelmistoala tai niin edelleen – niin se on se, jossa Suomi voi pärjätä, koska meillä on paljon osaamista, maailma on kiinnostunut, ja nyt sitten mielestäni valtion ja puolueiden pitäs tehdä kaikkensa että me saatais menestystä tässä, nimenomaan kasvuyrittäjyydessä. Ja sitten kun niitä veroeuroja alkaa valtion kassaan tipahdella, niin sit voidaan riidellä, että laitetaanko ne demareiden vai keskustan vai perussuomalaisten haluamiin juttuihin. Mut että tän taloudellisen kasvun ja menestyksen käyntiin saattaminen, niin se on isänmaallinen juttu, ei poliittinen juttu. (Yle Puhe, Politiikkaradio 17.1.2012.)

Lähteet

Albert, Michael. 1.7.2011. Vision per se? Answering Anarchist Critics Part I. Zcommunications.

Bernstein, Eduard. 1982. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Näköispainos vuonna 1910 julkaistusta suomennoksesta. Porvoo: WSOY.

Biehl, Janet. 2007. Bookchin Breaks with Anarchism. The Anarchist Library.

Bookchin, Murray. 1986a. Post-Scarcity Anarchism. Second Edition. Montréal – New York: Black Rose Books.

Bookchin, Murray. 1986b. Municipalization. Community Ownership of the Economy. Newsletter of the Green Program Project. 2/1986.

Bookchin, Murray. Ei vuosilukua. Kommunalistinen projekti. Kommunalismi.net.

Bookchin, Murray. Ei vuosilukua. Mitä yhteiskuntaekologia tarkoittaa? Kommunalismi.net.

Carr, Edward Hallett. 1966. The Bolshevik Revolution 1917-1923. Volume I. Middlesex: Penguin Books.

Carr, Edward Hallett. 1970. Socialism in One Country 1924-1926. Vol II. Middlesex: Penguin Books.

Carvel, Terrell. 1998. The Postmodern Marx. Manchester: Manchester University Press.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 1993. Towards a New Socialism. Nottingham: Spokesman.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 2004. Towards a New Socialism: New preface, 3rd draft.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 2008. Supplementary chapters for the draft French edition of Towards a New Socialism. (pdf)

Davies, R. W. 1994. Changing Economic Systems: An Overview, teoksessa The Economic Transformation of the Soviet Union, 1913-1945. Cambridge: Cambridge University Press.

Draper, Hal. 1990. Karl Marx’s Theory of Revolution IV: Critique of Other Socialisms. New York: Monthly Review Press.

Engels, Friedrich. 1978. Kommunismin periaatteet. Marx & Engels valitut teokset II. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Engels, Friedrich. 1979. Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi. Marx & Engels valitut teokset VI. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Green, Joseph. 2004. Can participatory economics tame marketplace relations? Communist Voice. Katsottu 6.1.2012.

Joseph, Peter. 2008. Zeitgeist Addendum.

Kapuściński, Ryszard. 1987. Another Day of Life. Suffolk: Pan Books.

Kautsky, Karl. 2010. Erfurtin ohjelma. Sosialismi.net.

Laine, Joonas & Salo, Miika. Sosialismi SDP:n ohjelmissa. Sosialismi.net

Latouche, Serge. 2004. Degrowth Economics. Le Monde Diplomatique English Edition. November 2004.

Lebowitz, Michael.2006.  Build it Now. Socialism in the Twenty-First Century. New York: Monthly Review Press.

Lebowitz, Michael. 2010. The Socialist Alternative. Real Human Development. New York: Monthly Review Press.

Lenin, Vladimir. 1960. Kykenevätkö bolshevikit pitämään valtiovallan? Kootut teokset osa 26. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.

Lenin Vladimir. Ei vuosilukua. Vuorityöläisten II yleisvenäläinen edustajakokous. Kootut teokset osa 32. Moskova: Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike.

Lewin, Moshe. 1975. Political Undercurrents in Soviet Economic Debates. From Bukharin to Modern Reformers. London: Pluto Press.

Lih, Lars T. 2006. Lenin Rediscovered: What Is to Be Done? in Context. Leiden: Brill.

Lih, Lars T. 2009. Lenin’s Aggressive Unoriginality, 1914-1916. Socialist Studies / Études socialistes, Vol 5, No 2 (2009).

Lähde, Ville. 2011. Ympäristöajattelun kriisi ja niukkuuden ongelma. Megafoni 1/2011.

Mandel, Ernest. 1977. Marxist Economic Theory (4th impression). London: Merlin Press.

Marx, Karl & Engels, Friedrich. Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (Saksalaisen ideologian I luku). Valitut teokset II. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, Karl. 1979. Gothan ohjelman arvostelua. Marx & Engels valitut teokset V. Moskova: Kustannusliike 8Edistys.

McNally, David. 1993. Against the Market. Political Economy, Market Socialism and the Marxist Critique. London: Verso.

McNally, David. 1997. Socialism from Below.

National Post. 8.10.2010. Jonathan Kay vs. David McNally on capitalism, communism, and what Michael Moore has to say about America.

Nove, Alec. 1977. The Soviet Economic System. Surrey: George Allen & Unwin.

Nove, Alec. 1983. The Economics of Feasible Socialism. Chatham: George Allen & Unwin.

Ostrovitjanov et al. 1956. Kansantaloustiede. Oppikirja. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike.

Price, Wayne. 29.9.2008. Response on Parecon by a Revolutionary Anarchist. Znet.

Salo, Miika & Laine, Joonas. 17.1.2011. Sosialismi kommunistien ja kansandemokraattien ohjelmissa. Sosialismi.net.

Salo, Miika. 6.4.2010. Vasemmiston kriisi. Alustus keskusteluun. Sosialismi.net.

Salvadori, Massimo. 1979. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880-1938. Norfolk: New Left Books.

Schweickart, David. 2002. After Capitalism. Rowman & Littlefield Publishers.

Suomen kommunistinen puolue. 2007. SKP:n ohjelma.

Tilastokeskus. 30.11.2006. Katsaus yrityksiin ja toimipaikkoihin 2005. Yritysten lukumäärä, henkilöstö ja liikevaihto 2000-2005.

Ulvila, Marko & Pasanen, Jarna. 2010. Vihreä uusjako. Fossiilikapitalismista vapauteen. Helsinki: Like.em

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

5 kommenttia
Kommentoi »

  1. Milloin ihmeessä se kolmas osa ilmestyy?

  2. Ehkä joskus kesällä.

  3. […] taloudellista puolta on käsitelty tätä kirjoitusta laajemmin Sosialismi.netin sosialismi-sarjan toisessa osassa. Kommunalismin historiallis-filosofisesta taustasta kiinnostuneiden kannattaa puolestaan tutustua […]

  4. […] Joonas & Salo, Miika. 2011. Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3. Sosialismi.net. Katsottu […]

  5. […] myös sarjan osat 2 ja […]

Kommentoi