Teksti: Pham Binh

Kuva: David Shankbone: Occupy Wall Street Dogs Chihuahua 2011 (CC-lisenssi)

Sosialismi.net julkaisee Pham Binhin Yhdysvaltain occupy-liikettä käsittelevän kirjoituksen, joka valaisee liikkeen toimintaa sisältä käsin yksityiskohtaisemmin kuin lyhyissä, uutismaisissa kuvauksissa on mahdollista. Kirjoitus arvioi syitä, joiden vuoksi sosialistiryhmät ovat jääneet pitkälti paitsioon liikkeen kehityksessä ja miksi anarkistien merkitys sen piirissä on ollut paljon suurempi; lisäksi käsitellään myös liikkeen toimintamuotojen kipupisteitä. Binhin sosialisteille esittämille toimintamuodoille ja avoimelle suhtautumistavalle löytynee sovellusmahdollisuuksia occupy-liikkeen ulkopuoleltakin.

Occupy-liike on kerran elämässä -tyylinen mahdollisuus sekä yhdistää sosialistinen liike ja työväenliike että luoda laajapohjainen, radikaali puolue – kaksi näköalaa, jotka eivät ole olleet toteutettavissa Yhdysvalloissa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun jälkeen. Sosialistinen vasemmisto ei ole vielä alkanut miettiä occupy-liikkeen seurauksia tällä tasolla, eikä se ole sopeutunut niihin uusiin tehtäviin, jotka liikkeen syntyminen on sosialisteille luonut. Käytännössä sosialistinen vasemmisto seuraa liikettä eikä toisinpäin, ja lopputuloksena kamppailemme pysyäksemme sen nopean kehityksen vauhdissa.

Occupy Wall Street (OWS) mobilisoi enemmän työläisiä ja sorrettuja neljässä viikossa kuin koko sosialistinen vasemmisto yhteensä neljässä vuosikymmenessä. Meille olisi hyödyksi alkaa ymmärtää, miten ja miksi muut voimat (ts. anarkistit) onnistuivat tässä historiallisessa tehtävässä.

Seuraava teksti on yritys ymmärtää occupy-liikettä, arvioida sosialistien reaktioita siihen ja vetää joitakin käytännön johtopäätöksiä, joiden tarkoitus on auttaa sosialistista vasemmistoa nousemaan liikkeen etenemissuunnan kannalta keskeiseksi, sivuun jäämisen sijaan.

Occupy-liikkeen luokkaluonne ja johto

Occupy-liike on enemmän kuin liike ja vähemmän kuin vallankumous. Se on kansannousu (uprising), alkuvoimainen ja ennakoimaton raivon ja toivon purkaus 99 prosentin syvyyksistä.

Occupy-liike poikkeaa radikaalisti niistä joukkoliikkeistä, jotka ravistelivat Yhdysvaltain poliittista elämää viimeisen vuosikymmenen aikana: maahanmuuttajien liike, joka huipentui vappuna 2006 ensimmäiseen poliittiseen lakkoon vuoden 1886 jälkeen; Irakin sodan vastainen liike 2002-2003; ja liike globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta, joka alkoi Seattlen taistelusta 1999 ja päättyi 11. syyskuuta 2001. Kaikkien näiden liikkeiden johdossa olivat liberaalit kansalaisjärjestöt (NGO), jotka sponsoroivat marsseja, hankkivat lupia ja valitsivat, ketkä saavat ja ketkä eivät saa puhua puhujalavoilta mielenosoitusten yhteydessä. Taistelevaa ja laitonta suoraa toimintaa harjoittivat lähinnä musta blokki tai kourallinen erittäin sitoutuneita aktivisteja.

Näihin kolmeen liikkeeseen verrattuna occupy-liike eroaa ainakin kolmella tavalla: sen aktiivisten osanottajien määrä ja sen yleisöltä saama tuki on laajempaa ja – mikä tärkeintä – se on huomattavasti taistelevampi ja uhmakkaampi. Kymmenettuhannet ihmiset ovat valmiita ottamaan riskin pidätetyksi tai poliisin pahoinpitelemäksi tulemisesta. Kansannousun anarkistiset aloitteentekijät suunnittelivat sen tarkoituksella alusta asti tavoitteiltaan avoimeksi ja kaikki mukaan ottavaksi prosessiksi, millä he välttivät yhden asian liikkeiden tavanomaisesti soveltaman mielenosoitusmallin sudenkuopat. “Kansan mikki” (“people’s mic“), joka keksittiin New Yorkin poliisivoimien (NYPD) äänenvahvistimet kieltävää linjaa vastaan, merkitsee, että kuka tahansa voi saada äänensä suurten ihmisjoukkojen kuuluviin milloin tahansa.

Yksi tärkeimmistä seikoista, joka tekee occupy-liikkeestä kansannousun eikä vain joukkoliikettä, on sen oletettu johtajattomuus. Marxilaisina tiedämme tietenkin, että jokainen taistelu vaatii jonkinlaisen johdon, eikä occupy-liike ole mikään poikkeus. Sen johtajat ovat niitä, jotka panevat itsensä tulilinjalle mielenosoittajien telttakylissä ja uppoutuvat äärimmäisen monimutkaiseen, “muunnetun konsensuksen” nimellä tunnettuun päätöksentekomekanismiin. Sen johtajat ovat niitä, jotka tekevät esityksiä suunnittelukokouksissa, työryhmissä ja yleiskokouksissa ja saavat niille riittävästi kannatusta, jotta ne pystyvät määrittämään kansannousun toimintalinjaa.

Kansannousun johtajat ovat niitä, jotka ovat valmiita tekemään suurimmat uhraukset sen puolesta.

Koska occupy-liike on itseorganisoituva ja sitä johtavat sen kaikkein omistautuneimmat osanottajat, yritykset muuttaa sen päätöksentekoprosessi avoimemmaksi niille, jotka eivät halua tai kykene omistamaan itseään liikkeelle 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä, tulevat epäonnistumaan. “All day, all week, Occupy Wall Street” ei ole pelkkä iskulause – se on on liikkeen johdon tosiasiallinen elämäntapa.

Tällä on ollut vaikutusta telttakylien osanottajien luokkakokoonpanoon, sillä he ovat joko niitä, joita Marx nimitti ryysyköyhälistöksi (pitkäaikaiskodittomia, huumeriippuvaisia ja muita, jotka ovat pudonneet kapitalismin pohjakerroksiin) tai korkeasti koulutettuja (valkoihoisia) opiskelijoita, entisiä opiskelijoita tai jatko-opiskelijoita. Ensinmainitut eivät liittyneet telttakyliin vain syödäkseen ja nukkuakseen suhteellisen turvallisessa paikassa, vaan myös siksi, että he toivovat kansannousun saavan aikaan todellisia muutoksia. Jälkimmäiset taas ovat enimmäkseen hallitsevina liikkeen monimutkaisessa päätöksentekoprosessissa, ja heitä motivoivat samat asiat kuin ryysyköyhälistöäkin: toivo siitä, että liike onnistuu saamaan aikaan todellisia muutoksia. Monia heistä rasittaa suuri henkilökohtainen velkataakka, he ovat työskennelleet kahdessa tai kolmessa työssä samanaikaisesti tai eivät ole kyenneet löytämään työtä omalla alallaan, huolimatta kalliista ja pitkään kestäneestä koulutuksestaan. Heidän piti päätyä turvallisiin pikkuporvarillisiin tai hyväpalkkaisiin valkokaulustöihin, mutta vuonna 2008 alkanut kriisi murskasi heidän tulevaisuutensa ja sysäsi heidät selkä seinää vasten. Tämä aineellinen todellisuus selittää liikkeen osanottajien sinnikkyyden, kun he palaavat kerta toisensa jälkeen takaisin huolimatta lukuisista pidätyksistä, pahoinpitelyistä ja takaiskuista. Tällainen sinnikkyys on vallankumousten rakennusainetta.

Occupy-liikkeen rakenteesta ja muodosta koituva etu on, että demokraattipuolue, liberaalit kansalaisjärjestöt ja ay-johtajat eivät onnistuneet kaappaamaan kansannousua hallintaansa ennen kuin se räjähti yli tuhanteen amerikkalaiseen kaupunkiin ja otti presidentti Obaman tähtäimeensä. Mallin heikkous on siinä, että se rajoittaa liikkeen maantieteellisesti alueille, joilla viranomaiset ovat valmiita sietämään telttakyliä sekä sosiologisesti siten, että se koostuu yhteiskunnan sekä huonoimmassa että parhaimmassa asemassa olevista – niistä, joilla ei ole muuta paikkaa mihin mennä sekä niistä, joilla on varaa asua telttakylässä viikkotolkulla.

Paperiton siirtolainen, joka työskentelee 60 tuntia viikossa, ja palkkaorja, joka työskentelee 40 tuntia viikossa, ei pysty kovin helposti antamaan panostaan liikkeen päätöksentekoprosessiin. Yrityksiin romuttaa liikkeen olemassa olevat rakenteet ja muodot, jotta ne voitaisiin tehdä avoimemmiksi muille kuin kokoaikaisille valtaajille, liittyy kaksi riskiä: se saattaa 1) avata sen voimille, jotka eivät muuta haluaisikaan kuin muuntaa liikkeen Obaman vaalikampanjan jalkaväeksi, ja 2) vähentää liikkeen omistautuneimpien osanottajien valtaa. Siellä, missä liike ei esiinny pysyvän telttakylän muodossa, osanottaminen sen päätöksentekoprosessiin voi olla vieläkin vaikeampaa.

OWS:n synty ja sosialistien reaktiot

Sosialistinen lehdistö ei uutisoinut OWS:ää päivittäisissä julkaisuissaan ennen kuin NYPD:n Anthony Bologna sumutti pippurikaasua nurkkaan ajettujen naisten päälle Union Squaren lähellä syyskuun 24. päivä. Socialist Equality Partyn uutisointi verkkosivullaan World Socialist Websitella alkoi syyskuun 26. päivä, Party for Socialism and Liberationin (PSL) uutisointi Liberation Newsissa alkoi syyskuun 27., International Socialist Organisationin (ISO) ensimmäinen artikkeli Socialist Workerissa ilmestyi syyskuun 28., ja Solidarityn keskustelut alkoivat lokakuun 3. päivä.

Jälkijättöisyys heijasteli sosialistisen vasemmiston syvään juurtunutta epäilyä sitä kohtaan, että mielenosoitukset järjestettiin ilman vaatimuksia, ilman lupia, että OWS:ssa puhuttiin tulevaisuuden yhteiskunnan ennakoimisesta Manhattanin rahakorttelien keskelle pystytetyssä telttakylässä sekä siitä, että liike oli “johtajaton”, “horisontaalinen” prosessi. Näiden anarkististen elementtien vallitsevuus yhdistettynä sosialistisen vasemmiston teoreettiseen hienostuneisuuteen ja poliittisiin ennakkokäsityksiin johtivat “katsotaan nyt mitä tapahtuu” -asenteeseen, joka tuomitsi meidät peränpitäjien osaan etujoukon asemasta.

Kansannousu ei onnistunut ainoastaan huolimatta sen oletetuista heikkouksista, vaan niiden vuoksi. Ylätason sorto ja alatason sinnikkyys yhdistyivät joukkomittaiseksi tueksi occupy-liikkeelle syyskuun 24. päivän jälkeisinä viikkoina. Sosialistinen vasemmisto nosti OWS:ää tärkeysjärjestyksessään ja jäsentensä OWS-kokouksiin lähettämisen ohella se siirtyi pitemmälle meneviin toimiin – samanaikaisesti kun ammattiliitot, MoveOn.org ja muut vasemmistoliberaalit ryhmät mobilisoituivat lokakuun 5. päivän marssille, jossa yli 20 000 ihmistä osoitti mieltään NYPD:n edellisenä lauantaina järjestämälle, mielenosoittajat ansaan Brooklyn Bridgelle houkutelleelle ja sitä kautta pidätyksiin johtaneelle operaatiolle.

Sosialistit anarkistisella vyöhykkeellä

Occupy-liike on epäilemättä sukua “vallatkaa kaikki, älkää vaatiko mitään” -suuntaukselle, joka nousi esiin opiskelijamielenosoituksissa korkeakoulutuksen budjettileikkauksia vastaan 2009-2010. David Graeber, OWS:n anarkistinen organisaattori joka keksi iskulauseen “me olemme 99%”, huomautti miten anarkismi on vaikuttanut siihen, että OWS on kieltäytynyt hyväksymästä valtion ja yhtiöiden edustajien legitimiteettiä ja että se on painottanut suoraa toimintaa, suoraa demokratiaa, hierarkiatonta organisointia, konsensusta ja tulevaisuutta ennakoivaa (prefigurative) politiikkaa.

Sosialistisen vasemmiston tehtävä näiden asioiden suhteen on ymmärtää 1) miten ja miksi nämä menetelmät ovat kansannousussa hallitsevina, ja 2) mitä asialle pitäisi tehdä.

Anarkistiset käytännöt ovat levinneet laajalle, koska menestys synnyttää jäljittelyä. Aivan kuten Venäjän vallankumous vuonna 1917 antoi sysäyksen kymmentuhatpäisten kommunistipuolueiden perustamiselle ja bolshevikkien esimerkin jäljittelylle muissa maissa, samoin tänään tuhannet ihmiset inspiroituivat jäljittelemään OWS:ää omissa kaupungeissaan ja kopioivat sen, mikä osoittautui käytännössä tehokkaaksi menetelmäksi kymmenien tuhansien työläisten ja sorrettujen saamiseksi liikkeelle, huolimatta sosialistisen vasemmiston esittämästä arvostelusta. Syyskuun 17. päivää seuranneina viikkoina OWS:n työryhmä, joka vastasi New York Cityn yleiskokouksen järjestelyistä, koulutti organisaattoreita ympäri maata mm. muunnetun konsensusmenettelyn toiminnasta. Kymmenittäin istuntoja videoitiin livestream.comin kautta, minkä lisäksi käytiin henkilökohtaisia keskusteluja kymmenien, ehkä satojen OWS-osanottajien kanssa. Monet koulutetuista matkustivat sitten muihin kaupunkeihin tai palasivat omiin kaupunkeihinsa uusien valtausten aloittamiseksi.

Lev Trotskia mukaillen occupy-liike on 99%:n etujoukko, ja OWS on “etujoukon etujoukko“. OWS:n etujoukkorooli selittää, miksi sen menetelmät ovat vallalla perinteisempien järjestöjen kuten ammattiliittojen, liberaalien kansalaisjärjestöjen ja sosialistiryhmien menetelmien sijaan.

Sosialistisen vasemmiston on opittava suunnistamaan occupy-liikkeen anarkistisessa maastossa, jos haluamme vaikuttaa kansannousun suuntaan ja johtaa sitä, sen sijaan että se vaikuttaa meihin ja johtaa meitä. Olemassa olevien käytäntöjen kumoaminen muodollisesti ja esitysten perusteella valitun johdon ja parlamenttipäätöksenteon hyväksi tulevat epäonnistumaan, sillä liikkeen osanottajille ei ole esimerkin voimalla näytetty, että nämä menetelmät ovat parempia.

Lyhyesti sanoen: jos se toimii, ei kannata korjata sitä, ja jos se on rikki, niin näytä ja todista, miltä parempi malli näyttää.

Todellisuus OWS:ssä on, että “horisontaalinen”, muunnetun konsensuksen menetelmä, yleiskokous ja edustajainneuvosto (spokescouncil) eivät ole ainoastaan hyvin toimimattomia, vaan toimimattomia kohtalokkaalla tavalla (ainakin tällä hetkellä). Ennen häätöä monet OWS:n työryhmät alkoivat kasata salaisia rahavarastoja katulahjoituksista, joita he saivat yleiskokouksen viralliselta rahoitustyöryhmältä (FWG); ryhmät antoivat paljon rahaa yleisrahastoon mutta kohtasivat suuria esteitä pyrkiessään saamaan jotain ulos hankkiakseen kipeästi tarvitsemiaan tavaroita, sillä OWS:n päätöksentekomenettely on pitkällinen ja byrokraattinen. Myös koska FWG hallinnoi yli 500 000 dollarin edestä internetlahjoituksia, monet työryhmät eivät nähneet mitään tarvetta antaa sille lisää käteistä ja paheksuivat sitä, että käytännössä rahavirta oli yksisuuntainen.

Rahan kasaaminen liittyi jakautumiseen, jossa toisella puolella olivat kokoaikaiset valtaajat, joiden mielestä heidän vaikutusvaltansa oli viety ja jotka lopulta ryhtyivät boikotoimaan yleiskokousta; toisella puolella olivat “liikehdintä-tyypit” (movement types) (joista monet eivät yöpyneet Liberty Parkissa), jotka uskoivat muunnetun konsensuksen olevan yksi kansannousun tärkeimmistä elementeistä. Jakautuminen ilmeni maantieteellisesti “getto”- ja “hienostoalueiden” syntymisenä, mikä näkyi myös Daily Show’n lähettämässä ohjelmasegmentissä.

New York Cityn yleiskokouksen hyväksymä edustajainneuvoston rakenne, jonka oli tarkoitus lieventää turhauttavaa ja epädemokraattista jumittamista, vain yksinkertaisesti siirsi mainitut ongelmat edustajainneuvostoon ilman, että se merkittävästi paransi yleiskokouksen toimintaa. Kaikki mainitut ongelmat pahenivat kaupunginjohtaja Michael Bloombergin häädettyä OWS:n Liberty Parkista ja kun OWS ei riitauttanut häätöä palaamalla paikalle – isku, josta kansannousu edelleen kamppailee selvitäkseen (parannettua telttakylää suunnitellaan parempaan paikkaan).

Vaikka sosialistinen vasemmisto saattaisi pitää näitä ongelmia todisteena siitä, että sen kriittinen näkemys muunnetusta konsensuksesta ja occupy-liikkeen päätöksenteosta yleensä on oikea, ei sosialistien tehtävä ole olla oikeassa, vaan auttaa kansannousua ylittämään kompastuskivet käytännöllisillä ratkaisuilla, jotka nousevat liikkeen osanottajien kokemuksesta ja jotka käyttävät hyväkseen liikkeen olemassa olevaa rakennetta ja käsitteistöä.

Sen sijaan, että yleiskokouksessa tai jossakin työryhmässä esitettäisiin suoraan muunnetun konsensuksen romuttamista, olisi hedelmällisempi lähestymistapa nostaa menettelyjen uudistamisesitykset esiin vasta sen jälkeen, kun ensin on onnistuttu luomaan läheiset yhteydet kanssa-aktivisteihin yhteisen työn kautta. Jos (tai kun) he turhautuvat muunnetun konsensuksen puutteisiin, esitys muuttaa 90 prosentin kannatusvaatimus 2/3 enemmistöksi tai 50% + 1 -enemmistöksi voi alkaa kuulostaa houkuttelevammalta.

Ei ole mahdollista hypätä vaikean, tuskallisen ja pitkällisen yrityksen ja erehdyksen prosessin yli. Näkemyksemme muunnetun konsensuksen puutteista voi olla oikea, mutta vain ihmisten välitön kokemus voi todistaa sen lopullisesti.

Sosialistit ja liikkeen työryhmät

Jokaisessa paikallisessa occupy-liikkeessä on työryhmiä, jotka hoitavat tiettyjä tehtäviä, mikä heijastaa Arun Guptan havaintoa siitä, että “kaikki valtaukset ovat paikallisia”. OWS:n haasteet eivät ole samoja kuin Occupy Philadelphian, Portlandin, Mobilen tai Nashvillen. OWS:ssä on yli 40 työryhmää, joista joidenkin oli pakko mukautua uusiin olosuhteisiin telttakylän häädön jälkeen (esimerkiksi sanitaatioryhmä alkoi keskittyä majoitusasioihin). Paikalliset liikkeet ovat omaksuneet OWS:n mallin paikallisiin tarpeisiinsa ja luoneet kymmenisen työryhmää kuten ay-liikettä, suoraa toimintaa, turvallisuutta, ensiapua, ruokaa/keittiötä, mukavuutta, internetiä, mediaa ja kokousten sujumista käsitteleviä työryhmiä.

Sosialistinen vasemmisto on yleisesti ottaen rajoittanut osallistumisensa vain kouralliseen työryhmiä; tavallisesti on liitytty niihin, jotka Platypus Societyn Ross Wolfen paikkansapitävän kuvauksen mukaan tekevät henkistä työtä – vaatimukset, suhteet ay-liikkeeseen, suora toiminta – ja vältelleet fyysistä tai “lapiotyötä”, jota turvallisuus-, mukavuus-, ensiapu- ja ruoka/keittiö -ryhmät tekevät. Tämä on ongelmallista, sillä se jättää suurimman osan työryhmistä muiden poliittisten voimien (anarkistien ja liberaalien) vaikutuksille alttiiksi ja johtaa tahattomaan “punaisten gettojen” muodostamiseen.

Henkisen työn ryhmien ensisijaistaminen fyysiseen työhön nähden perustuu sille virheelliselle näkemykselle, että keittiön pyörittäminen tai telttojen turvallisuudesta huolehtiminen valtaajien tukemiseksi on vähemmän poliittista tai vähemmän tärkeää kuin vaatimuksista ja ideologisista näkökohdista puhuminen. Kun Genora Dollinger johti Flintin valtauslakkoa (sit-in strike) 1936, lämpimän ruoan valmistaminen lakkolaisille oli yhtä välttämätöntä General Motorsin lyömiseksi kuin lakon tueksi järjestetyt mielenosoituksetkin (pickets). Ilman toista ei toinenkaan ollut mahdollista. Häädön jälkeisen OWS:n esimerkki alleviivaa tätä hyvin. Kansannousun kehityksen tässä vaiheessa joukkomittaisilla mobilisaatioilla ja poliittisilla keskusteluilla ei ole laukaisualustaa tai organisoivaa keskusta ilman tosiasiallista valtausta, ja jonkin tilan tosiasiallinen valtaus vaatii paljon “lapiotyötä”.

Sosialistisen vasemmiston on oltava mukana kaikilla occupy-liikkeen osa-alueilla ja kehitettävä itselleen maine kaikkein omistautuneimpina, vakavimpina ja tehokkaimpina taistelijoina. Vain tältä pohjalta on mahdollista vaikuttaa ihmisiin ja ohjata kansannousun suuntaa.

Anarkistit ja musta blokki

Eräs merkittävä ero occupy-liikkeen ja sen kenraaliharjoituksen, globaalin oikeudenmukaisuusliikkeen, välillä on mustan blokin (MB) merkitys ja laajemman anarkistiliikkeen siihen kohdistama reaktio. MB (joka ei ole järjestäytynyt ryhmä vaan toimintatapa, taktiikka) nousi occupy-liikkeessä esiin ensimmäistä kertaa marraskuun 2. päivänä, jolloin Oaklandissa järjestettiin yleislakko vastalauseena poliisivoimien suorittamaan iskuun, jossa Irak-veteraani Scott Olsen sai kyynelkaasupanoksen kasvoihinsa ja joutui vakavan aivovamman vuoksi sairaalaan.

Ensimmäinen huomattava MB-välikohtaus oli marraskuun 2. päivän marssien aikana toimeenpantu vandalismi Whole Foods -kauppaketjua ja suuria pankkeja vastaan. Toinen välikohtaus sattui, kun MB johti epäonnistunutta yritystä vallata Traveler’s Aid Society (TAS) myöhemmin samana päivänä sen jälkeen, kun yleislakko oli onnistunut sulkemaan Oaklandin sataman kymmentuhatpäisen joukon voimin. Vaikka välikohtaukset liittyivät toisiinsa, niitä tulisi tarkastella erikseen, sillä niissä oli kyseessä eri asioista ja niillä oli erilainen dynamiikka.

Whole Foods -vandalismi vaikutti uusinnalta MB:n kuuluisasta Starbucksin ikkunoiden rikkomisesta vuodelta 1999, joka (epäoikeutetusti) alkoi symbolisoida koko globaalia oikeudenmukaisuusliikettä. Lopputulos on nyt kuitenkin eri, kun MB:n toiminta sai aikaan tappelua mielenosoittajien keskuudessa; ihmiset alkoivat huutaa ja heitellä esineitä MB:läisiä kohti, kun nämä kieltäytyivät luopumasta Whole Foodsin ja muiden marssireitin varrella olevien jättiyhtiöiden omaisuuden vahingoittamisesta. Globaalissa oikeudenmukaisuusliikkeessä MB pystyi toimimaan kenenkään puuttumatta asiaan, sillä vallalla oli hokema “taktiikkojen moninaisuudesta”, joka käytännössä tarkoitti, ettei kenelläkään ollut oikeutta sanoa kenellekään muulle, mitä he voisivat tai eivät voisi tehdä – siinäkään tapauksessa, että jotkut toimet vahingoittaisivat liikettä kokonaisuutena. Tällainen lapsellinen asenne on saanut väistyä selvästi vakavamman lähestymistavan tieltä niiden occupy-liikkeen osanottajien keskuudessa, jotka tuntevat liikkeen syvästi omakseen eivätkä salli seikkailupolitiikan harjoittajien hajottaa sitä.

Whole Foods -välikohtaus johti anarkistiliikkeen piirissä sarjaan kritiikkejä, joissa käsiteltiin MB:n occupy-liikkeeseen liittyviä toimia. Kyseessä on merkittävä käänne tarkastaeltaessa amerikkalaisen anarkismin kypsymistä, ja sosialistisen vasemmiston on otettava tämä huomioon miettiessään occupy-strategiaansa.

Myöhemmin samana iltana 150 henkeä MB:n johtamana valtasi TAS:in, tyhjän rakennuksen, joka oli vapautunut käytöstä budjettileikkauksien vuoksi. Pudotettuaan yläkerroksista TAS:n helppoa valtausta juhlistaneen lakanan valtaajien joukko paisui noin 700:aan. He rakensivat barrikadeja kahteen lähimpään risteykseen ja satojen poliisien ilmestyessä sytyttivät ne palamaan (poliisit olivat pitäneet matalaa profiilia koko päivän). Tuli ja kadun tukkivat pienet barrikadit eivät missään määrin estäneet poliisia marssimasta TAS:ille ja pidättämästä niitä, jotka olivat sisällä puolustaakseen valtausta (monet MB:läiset pakenivat pidätysten välttämiseksi).

Anarkistileirissä reaktio TAS-fiaskoon oli jopa Whole Foods -välikohtaustakin vihamielisempi. Paikallinen ensiaputyöntekijä arvosteli jyrkästi MB:läisiä kun nämä pakenivat itse synnyttämästään tilanteesta, ja San Franciscon Indymedian nettisivulle ilmestynyt, oletettavasti valtausta johtaneiden tahojen kirjoittama ja valtausta puolustanut viesti sai osakseen lukuisia kriittisiä kommentteja, joissa hyökättiin lyhytaikaiseksi jääneen valtauksen poliittisia ja taktisia virheitä vastaan. Kim Lehmkuhl jopa meni niin pitkälle, että kuvasi tulensytyttäjiä muka-anarkisteiksi, provokaattoreiksi ja käytti muita hävyttömyyksien sävyttämiä ilmaisuja toimien arvostelemiseksi.

Tätä vastoin sosialistisen vasemmiston kritiikki TAS:in valtausta vastaan keskittyi lähinnä menettelytapakysymyksiin itse asian sijasta. Todd Chretien kirjoitti Socialist Workerissa, että tempauksen organisaattorit eivät olleet osallistuneet Oaklandin yleiskokouksen toimintaan eivätkä saaneet siltä hyväksyntää ja että he aliarvioivat poliisin ja “yrittivät korvata joukkojen yhtenäisyyden elitiin oletetulla sankaruudella”.

Näillä virheillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miksi TAS:n valtaus epäonnistui, ja kuvatun kaltainen analyysi on yksi monista syistä olettaa, että sosialistinen vasemmisto ei täysin ymmärrä, miten occupy-liike toimii.

Yleiskokoukset eivät hyväksy suurinta osaa tempauksista – ja erityisesti suorasta toiminnasta – joita occupy-liike toteuttaa. Riippumattomat ryhmät (jotka joskus ovat yleiskokousten virallisesti tunnustamia työryhmiä, joskus eivät) ilmoittavat tempauksista, ja valtaajat valitsevat lähtevätkö mukaan vai eivät. Jos jokaisen jonkin idean keksineen ryhmän pitäisi hankkia yleiskokouksen hyväksyntä, mitään ei koskaan tapahtuisi johtuen muunnetun konsensuksen byrokraattisesta luonteesta kun sitä käytetään suurten joukkojen päätöksentekoon. Ei ole realistista vaatia anarkisteja – ja vielä vähemmän MB:läisiä – hakemaan yleiskokouksen hyväksyntää tempauksilleen, tai pyrkiä käsittelemään occupy-liikkeen sisässä toimivien seikkailupolitiikkaelementtien aiheuttamaa aitoa ongelmaakaan siten. Tämän lisäksi TAS:n valtauksessa ei ollut kyse äärivasemmistolaisen vähemmistön yrityksestä kaapata väkivallattomaksi julistautunut marssi, kuten Whole Foodsin tapauksessa.

OWS itsekin alkoi “eliitin sankarillisuudella”, kun 100-200 ihmistä uhmasi pidätystä nukkumalla Liberty Parkissa syyskuun 17. päivästä alkaen sanottavansa sanomiseksi. Ilman heidän sankarillista toimintaansa occupy-liikkeen “joukkojen yhtenäisyyttä” ei olisi milloinkaan syntynyt.

TAS:n valtaus epäonnistui, koska:

1. Valtaajat eivät hiipineet rakennukseen hiljaisesti ja alkaneet puolustusasemien rakentamista salaa. Tämän sijaan he juhlistivat valtausta äänekkäästi soittamalla tanssimusiikkia, heittämällä yläkerroksista suuren lakanan rakennuksen seinää vasten ja pudottamalla satoja lennäkkejä. Tämä kiinnitti paikallisten tiedotusvälineiden huomion ja saattoi asian Oaklandin poliisin tietoon, jolloin nämä saattoivat koota voimansa hyökätäkseen itse valitsemallaan hetkellä.
2. Valtauksen julkisen juhlistamisen jälkeen TAS:n valtaajat pystyttivät hyödyttömiä, pikkuruisia barrikadeja (joiden korkeus oli puolesta metristä metriin) pitkin kahta lähintä tienristeystä. Kummallakaan barrikadilla ei pidetty riittävää miehitystä asemien pitämiseksi.
3. Minibarrikadit sytytettiin tuleen mutta niitä ei muutoin puolustettu poliisin hidasta, järjestelmällistä etenemistä vastaan.

Sadat MB:n ulkopuoliset henkilöt ottivat osaa tähän jännittävään tapahtumaan, joka oli huonosti mietitty, huonosti toteutettu, ja sen vältettävissä oleva epäonnistuminen johtui enemmänkin järjestäjien kokemattomuudesta (epäilemättä tämä oli ensimmäinen kerta, kun he yrittivät vallata rakennusta satojen ihmisten tuella) kuin äärivasemmistolaisesta politiikasta. Barrikadien pystyttäminen oli välttämätöntä, mutta niiden sijoittaminen rakennuksen ulkopuolelle puolen korttelin päähän vain kymmenellä miehittäjällä varustettuna (jotka lisäksi sytyttivät ne palamaan) ei auttanut mitään valtauksen pitämisessä. Jos 150-700 ihmistä olisi linnoittautunut rakennuksen sisälle ja onnistunut pitämään sen seuraavaan päivään saakka, TAS olisi voinut olla suuri voitto. Se olisi voinut avata uuden vaiheen kansannousussa, joka tähän saakka on ollut riippuvainen ulkoilmassa sijaitsevien asemien käyttämisestä joukkokokouksia varten.

Tehtävämme suhteessa anarkisteihin ovat kahtalaiset: 1) Meidän on työskenneltävä heidän kanssaan seikkailupolitiikkalementtien ja äärivasemmistolaisten tahojen neutraloimiseksi silloin, kun näiden toimet uhkaavat koko occupy-liikettä, ja 2) meidän on onnistuttava voittamaan heidät uskalluksessa, luovuudessa, improvisoinnissa ja vallankumouksellisessa hengessä tavalla, joka on niin ystävällinen, yhteistyöhön pyrkivä ja toverillinen kuin mahdollista.

Vain näiden molempien toteutuessa voimme todella kilpailla occupy-kansannousun johtoasemista ja täyttää tehtävämme sosialisteina.

Punaiset ja siniset

Yksi sosialistisen vasemmiston sitkeimpiä kritiikkejä occupy-liikettä kohtaan on liittynyt sen suhtautumiseen poliisiin. PSL:n Liberation News julkaisi artikkelin, jonka otsikko oli “Ovatko poliisivoimat osa 99:ää prosenttia vai yhden prosentin työkaluja?”. Internationalist Groupin mielestä OWS:n valkoihoinen enemmistö johtui liikkeen “linjasta” poliisikysymyksessä: “Eräs keskeinen syy, miksi Occupy Wall Streetiin osallistuu suhteellisen vähän mustia ja latinoja, on liikkeen myönteinen suhtautuminen poliisiin, joka vainoaa sorrettuja päivästä toiseen.” Socialist Workerin toimittaja Danny Lucia päätti artikkelinsa seuraavaan tapaan:

“Kysyn seuraavan kysymyksen nyt kaikilta niiltä, jotka huutavat iskulauseissaan ja kirjoittavat blogeissaan, että poliisit ovat osa 99:ää prosenttia. Kun tällä tavalla tuette poliiseja, kun pohdiskelette julkisesti, että ehkäpä sisimmässään poliisit oikeasti pitävät teistä, niin miltä tämä näyttää liikkeessä toimivien tummaihoisempien toverienne mielestä, joilla ei ole mitään epäilystä siitä, mitä poliisit heistä ajattelevat?”

New York Cityn ISO jopa järjesti avoimen kokouksen aiheesta: “Sinipukuiset vihollisemme: Miksi poliisit eivät ole osa 99:ää prosenttia”.

Sosialistien velvollisuus on vastustaa sellaista politiikkaa, strategiaa, taktiikkaa tai iskulauseita, jotka mielestämme vahingoittavat tai hidastavat sorrettujen ja riistettyjen liikkeitä. Tästä ei ole mitään epäselvyyttä.

Mutta sosialistisen vasemmiston vastalauseet tässä asiassa eivät perustu kansannousun kokemuksiin, vaan haluumme “opettaa” occupy-liikkeelle oikeaoppista marxilaisuutta. Sosialistisen vasemmiston mielestä OWS on suhtautunut ja suhtautuu poliisiin liian ystävällismielisesti, kun todellisuudessa OWS:n ongelma on päinvastainen: vihamielisyys NYPD:tä kohtaan oli niin voimakas, että miltei alusta alkaen valtausten aikana sattuneita kähmintätapauksia, seksuaalista häirintää ja raiskauksia ei ilmoitettu poliisille viikkokausiin. Käytäntö muuttui, kun tapausten määrä lisääntyi ja valtaajat tajusivat, ettei asiaa voitaisi käsitellä “sisäisesti“. (Kun tapauksia ilmoitettiin poliisille, NYPD syytti uhreja, mikä loi mahdollisuuden OWS:lle lyöttäytyä yhteen SlutWalkin kanssa.)

Yksikään sosialistien päivittäisjulkaisuista ei tunnustanut tai tuntunut huomaavan ilmiön olemassaoloa liikkeen sisällä, eivätkä ne tarjonneet minkäänlaisia käytännöllisiä ohjeita siitä, mitä valtauksia kautta maan piinaavalle seksuaaliselle häirinnälle ja väkivallalle pitäisi tehdä.

Sosialistinen vasemmisto vastustaa rivipoliisien mukaanottamista siihen, mitä occupy-liike kutsuu “99:ksi prosentiksi”; tällä liike tarkoittaa kaikkia, jotka eivät kuulu talouden tuhonneeseen, omaisuuttaan kasvattaneeseen ja poliittista järjestelmää peukaloivaan rikkaimpaan prosenttiin. Vastustus on muotoiltu ongelmallisesti. Asiat on sekoitettu, ja lopputuloksena liikkeen “ystävällisyys” poliisia kohtaan tämän toimeenpannessa sortotoimiaan näyttää tyhmyydeltä, hulluudelta tai molemmilta. Lucia esimerkiksi kirjoitti aiemmin lainatussa artikkelissaan:

“Ehkäpä [poliisin] kammottava hyökkäys Irak-veteraani Scott Olsenia ja muuta occupy-liikettä vastaan viimein lopettaa liikkeen sisällä käytävän keskustelun siitä, ovatko poliisit meidän puolellamme. Tähän saakka jotkut mielenosoittajat ovat halunneet pitää kiinni poliisia kohtaan osoittamastaan myötätunnosta huolimatta siitä, että monia telttakyliä ahdistellaan lähes jatkuvasti.”

Yksikään poliisin operaatio ei “viimein lopeta keskustelua” siitä, ovatko poliisit osa 99:ää prosenttia, koska ei ole mitään keskustelua, ei ainakaan occupy-liikkeen piirissä. Rivipoliisit ovat osa 99:ää prosenttia – se osa sitä, joka pitää loput kurissa 1 prosentin etujen mukaisesti. Rivipoliisit ovat ammattimaisia luokkapettureita. Iskulause “Te olette osa 99 prosenttia!” tuo tämän paljon selvemmin esiin kuin poliisien nimittäminen “sioiksi” tai “sinipukuisiksi vihollisiksi”. PSL:n vastakkainasettelu, “ovatko poliisit osa 99 prosenttia vai 1 prosentin työkaluja?” on virheellinen, koska poliisit ovat molempia. Kyse ei ole joko-tai -valinnasta.

Jos ollaan sitä mieltä, että poliisit “eivät ole osa 99:ää prosenttia”, ollaan sitä mieltä, että he ovat jollakin tavalla osa yhtä prosenttia, mikä on radikaalisti ja todistettavasti virheellistä. Tämä selittää sen, miksi sosialistisen vasemmiston näkemys ei tältä osin ole saanut hitustakaan kannatusta occupy-liikkeessä kaikista pahoinpitelyistä, pidätyksistä ja raakuudesta huolimatta.

Kysymys rivipoliisien sopimisesta vastakkainasetteluun 99:n ja yhden prosentin välillä on erillään kysymyksistä kuten pitäisikö occupy-liikkeen marssia poliisien eläkkeiden puolustamiseksi, tai tulisiko liikkeen käyttää iskulauseita kuten “Te olette osa 99:ää prosenttia!” tai “Liittykää meihin!”. Nämä kysymykset ovat niitä elävän elämän kysymyksiä, joita occupy-liike käsittelee ja joita sosialistisen vasemmiston tulisi käsitellä toimiakseen poliittisena suunnannäyttäjänä sen sijaan että arvosteltaisiin sitä, keitä kohtaan liike tuntee “myötätuntoa”.

Liike on ehdottomasti oikeassa, kun se taisteltaessa yhtä prosenttia vastaan on avoin myös rivipoliiseille. Tämä on todistettu monta kertaa. Albanylainen poliisi vastusti demokraattipuolueen kuvernööri Anthony Cuomon painetta valtaajien häätämiseksi ja pidättämiseksi. Eläköitynyt philadelphialainen poliisikapteeni Ray Lewis liittyi OWS:ään ja pidätettiin virka-asuunsa pukeutuneena marraskuun 17. päivän mielenosoitusten aikana. Hän kantoi kylttiä, jossa luki: “NYPD: älkää toimiko Wall Streetin palkkasotureina”.

Juuri siitä syystä, että kansannousu sanoo, “myös sinä, poliisi, olet osa 99:ää prosenttia”, DeKalbin piirikunnan poliisilaitoksen musta poliisi Christopher Rorey lähetti Occupy Atlantalle sähköpostin pyytääkseen apua taistellessaan perheensä kodin epäoikeudenmukaista pakkoluovutusta vastaan. Occupy Atlanta lähetti tusinan verran valtaajia, jotka onnistuivat viivyttämään pakkoluovutusta väliaikaisesti. Nyt pankki (valtion omistama Fannie Mae) on ryhtynyt laillisiin toimiin Roreyn pakottamiseksi luovuttamaan kaikki sähköpostinvaihto perheensä ja Occupy Atlantan välillä, ikään kuin häätäminen ei olisi ollut tarpeeksi.

Jos sosialistisen vasemmiston “linja” poliiseista olisi ollut vallalla ja kansannousu kohtelisi poliiseja “vihollisena”, mitään mainituista tapauksista ei ole koskaan tapahtunut. Jos Rorey ei ole osa 99:ää prosenttia, niin Occupy Atlanta on syyllistynyt aatteemme pettämiseen ja mennyt “sinipukuisten vihollistemme” puolelle.

Yksikään sosialistinen julkaisu ei ole maininnut Roreyn tapausta monissa kirjoituksistaan occupy-liikkeestä ja poliisista, koska näin tehdessään ne joutuisivat vastaamaan kaikkein yksinkertaisimpaan poliittiseen kysymykseen: millä puolella olet?

Occupy Atlanta ei pelännyt asettua Roreyn puolelle, eikä meidänkään pitäisi.

Sosialisteina meidän tulisi tehdä kaikkemme organisoidaksemme toimintaa, joka saattaa hajottaa poliisivoimat luokkarajojen mukaisesti ja aiheuttaa kurinpito-ongelmia. Roreyn kaltaiset tapaukset tarjoavat loistavan ja harvinaislaatuisen tilaisuuden lietsoa tyytymättömyyden liekkejä poliisivoimien sisällä, rivipoliisien ja heidän esimiestensä välillä, poliisin ja heidän työstään hyötyvän yhden prosentin välillä.

Poliisivoimien ja heidän poliittisten isäntiensä välinen jännite tuli ilmi, kun Oaklandin poliisi julkaisi kaupungin demokraattipuoluetta edustavaa kaupunginjohtaja Jean Quania jyrkästi arvostelevan tiedotteen. Quan oli määrännyt poliisin häätämään Occupy Oaklandin ja yritti sitten itse ottaa etäisyyttä siitä, kun poliisit olivat miltei tappaneet Irak-veteraani Scott Olsenin ja antaneet aiheen yleislakkoon. Voidaan vain kuvitella ne vaikeudet, jotka olisivat syntyneet Atlantan poliisivoimien sisällä, jos heidät olisi määrätty tyhjentämään kollegansa ja hänen perheensä talo “poliiseja puolustavista” valtaajista.

Juuri näistä strategisista syistä Occupy the Hoodin perustaja Malik Rhaasan puhui myönteisesti marssista NYPD:n päämajan eteen poliisien eläkkeiden puolustamiseksi. Tällainen toiminta olisi asettanut NYPD kiusalliseen tilanteeseen, jos heidän olisi pitänyt käyttää pippurisumutetta ja ryhtyä pidätyksiin “poliiseja puolustavaa” marssia vastaan. Rhaasanin näkemys toimii myös varoituksena suurimmaksi osaksi valkoisista koostuville sosialistiryhmille, etteivät käyttäisi sorrettujen kärsimyksiä poliisin kourissa voidakseen esittää paikkansapitämättömiä väitteitä occupy-liikkeestä ja poliisista.

Sosialistien tehtävä ei ole “opettaa” liikkeelle, että poliisit ovat “sinipukuisia vihollisiamme”. Tehtävämme on päästä eroon poliiseista sortavana voimana, neutraloida heidät kuten Yhdysvaltain merijalkaväen Irak-veteraani Shamar Thomas estäessään kolmeakymmentä poliisia pidättämästä rauhanomaisia occupy-mielenosoittajia valtavan Times Squaren OWS-mielenosoituksen yhteydessä. Thomas häpäisi heidät, antoi ymmärtää heidän olevan pelkureita ja sanoi että heidän toimintansa “ei ole kunniallista”, kun he sortavat niitä, joita heidän oletettavasti tulisi suojella. Hän käytti hyväkseen poliisien virallisen ja heidän tosiasiallisen tehtävänsä välistä ristiriitaa vaikeuttaakseen sortotoimia, joihin poliisi ryhtyy todellisen vihollisemme, hallitsevan luokan puolesta.

Demokraattisen puolueen aiheuttama vaara

Heti kun sosialistinen vasemmisto huomasi occupy-liikkeen merkityksen ja lähti siihen mukaan, se aloitti varoittelun vaarasta tulla sopeutetuksi demokraattipuolueen tavoitteisiin. Tyypillinen esimerkki tästä oli Dan La Botzin artikkeli “Vallatkaa demokraattipuolue? Ei todellakaan!”, missä sekä tuoreisiin että historiallisiin esimerkkeihin viitaten perusteltiin painavasti, miksi demokraatteja pitäisi varoa, mutta ei tarjottu minkäänlaisia käytännöllisiä ohjeita siitä, miten demokraattien aiheuttama vaara voitaisiin välttää (sen ohella, että vain sanotaan “ei” demokraattipuolueena tunnetulle huumeelle).

“Älä tee mitään seuraavista” tai “olisi virhe jos” -tyylinen neuvojenjakaminen occupy-liikkeelle on sosialistien julkaisuissa yleistä. Danny Lucian artikkeli “Co-opt-upy Wall Street?” Socialist Workerissa sisälsi yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten palvelutyöntekijöiden ammattiliitto SEIU rikkoi OWS:n organisaattoreiden kanssa järjestetyssä kokouksessa antamansa lupaukset, kun se kaappasi marraskuun 17. päivän mielenosoitusmarssin varmistaakseen, ettei Brooklyn Bridgellä syntyisi häiriötä liikenteelle ja jottei päätösmielenosoituksessa syntyisi ruohonjuuritason purkauksia “kansan mikin” avulla. (Kun tiedetään SEIU:n liitonmurtamispolitiikka terveydenhoitoalalla länsirannikolla, ei petoksen pitäisi olla mikään ihme.) Lucian mukaan SEIU:n toimet olivat kiinteä osa sen strategiaa, jolla pyritään maksimoimaan demokraattien äänet ja minimoimaan occupy-liikkeen radikaalius.

Lucian tekemä käytännön johtopäätös siitä, miten OWS:n tulisi suhtautua tähän, on kuitenkin se, “ettei pitäisi kääntää selkää ammattiyhdistysliikkeelle, jonka osanotto OWS:ään New York Cityssä on ollut yksi liikkeen suurimmista vahvuuksista”. Hän jatkaa:

“OWS on antanut vuosikymmeniä perääntyneelle ay-liikkeelle piristysruiskeen. Rivijäsenten tasolla occupy-liike on ollut ukkosenjohdatin monille, jotka ovat etsineet tapaa ryhtyä toimintaan. [...] Yhteistyötä ay-liikkeen kanssa on tärkeää jatkaa occupy-liikkeen tulevaisuuden kannalta. Ammattiliittojen sisällä yhteistyö puolestaan toimii vastapainona toimitsijoille, jotka haluavat ay-liikkeen joukkotoimintaa ainoastaan äänestyspäivänä sen sijaan, että joukkotoimintaa järjestettäisiin kautta maan tueksi ihmisiä mukaan temmanneille mielenosoituksille taistelussa yhtä prosenttia vastaan.”

Perustelut ovat ihan hyviä, mutta eivät mene tarpeeksi pitkälle. Artikkeli ei tarjoa konkreettisia, käytännöllisiä johtopäätöksiä. Tietenkään liikkeen ei tulisi hylätä yhteistyötä ay-liikkeen kanssa (kukaan OWS:ssä ei kannata tätä), mutta jos yleisellä tasolla kannatetaan yhteistyötä liittojen kanssa, ei se auta mitään SEIU:n mahdollisia tulevia kaappausyrityksiä vastaan. Tulisiko OWS:n organisoida tulevia tapahtumia yhdessä SEIU:n kanssa, jos nämä ovat osoittaneet petollisuutensa ja erityisesti, kun vuoden 2012 vaalit lähestyvät? Tulisiko SEIU:n edustajien sallia osallistua OWS:n järjestelykokoukseen? Jos SEIU yrittää kaappausta uudestaan, mitä OWS:n pitäisi tehdä? Marssia jonnekin muualle? Järjestää saman tien yleiskokous vaihtoehtojen miettimiseksi?

Artikkeli ei sano sanaakaan näistä polttavista kysymyksistä.

Sosialistisen vasemmiston tehtävä ei ole vain varoittaa ja neuvoa occupy-liikettä demokraattipuolueen edustamasta vaarasta (monet osallistujista, liberaalit mukaanlukien, ovat tietoisia siitä), vaan esittää, organisoida ja johtaa liikkeen toimintaa demokraattipuoluetta ja sen poliitikkoja vastaan ja näin luoda olosuhteet, joiden vallitsessa liikkeen valtaus on vaikeaa tai mahdotonta.

Esimerkiksi kongressiedustaja Charlie Wrangelin vierailtua OWS:ssä “osoittaakseen tukea”, OWS marssi hänen toimistonsa eteen, koska hän oli äänestänyt Etelä-Korean kanssa solmittavan vapaakauppasopimuksen puolesta. New Hampshiressa (demokraattien hallinnassa oleva osavaltio) Obama joutui “kansan mikin” kohteeksi, koska oli ollut vaiti occupy-liikettä vastaan suunnatusta poliisiväkivallasta eikä ollut suostunut tekemään mitään sen estämiseksi, että banksterit jatkavat Yhdysvaltain talouden tuhoamista. Jesse La Greca, joka tunnetusti saattoi Fox Newsin reportterin häpeään eräässä lähettämättä jääneessä mutta netissä levinneessä haastattelussa, vaati oikeistodemokraattien (Blue Dog Democrats) kuten senaattori Ben Nelsonin ja Max Baucusin toimistojen valtausta. Obaman rahankeruutilaisuuskin on saanut osakseen OWS:n huomiota, ja myös vuoden 2012 demokraattien puoluekokous joutuu todennäköisesti occupy-liikkeen kohteeksi (kokouskaupunki on jo yrittänyt kieltää liikkeen toimet).

Toiminta on heijastusta siitä tosiasiasta, että occupy-liike on kapinaa demokraatti- ja republikaanipuolueiden viimeisen neljän vuosikymmenen kuluessa harjoittamaa politiikkaa vastaan, että suurin osa telttakyliä kohtaan määrätyistä iskuista tuli demokraattipuolueen kaupunginjohtajilta, ja että liike purkautui sellaisen demokraattipresidentin virkakaudella, jota miljoonat occupy-liikkeen osanottajat äänestivät siinä toivossa, että hän hallitsisi eri tavalla kuin edeltäjänsä. Näistä syistä kansannousu, toisin kuin vuosien 2002-2003 sodanvastainen liike, ei näe ratkaisevia eroja mainitun kahden puolueen välillä.

Tämä ei tarkoita, että vallatuksi tulemisen vaara on olematon, mutta tarkoittaa kylläkin, että occupy-liikkeen itseorganisoituva luonne ei sovellu Wisconsin-tyylisille operaatioille sen suistamiseksi raiteiltaan. (Wisconsinissa sosialistinen vasemmisto ei perustanut yleiskokouksen kaltaisia kansan elimiä, jotka olisivat olleet vastapainona ay-johtajille ja voineet toimia Oakland-tyylisen yleislakon perustana.) Aivan kuten liike loi uusia ja odottamattomia muotoja, niin demokraattipuolueenkin lähestymisyritykset tulevat muodossa, joka on uusi ja odottamaton.

Meidän on tehtävä kaikkemme tämän estämiseksi. Ratkaisevia ovat nyt teot, eivät sanat, agitaatio tai propaganda.

Kun occupy-liike on altis muuttumaan jatkuvasti, sosialistisen vasemmiston tulisi varoa sulkemasta mitään toimintatapaa pois.  “Vallatkaa demokraattipuolue” ei välttämättä ole tie, jonka kautta taistelevan liikkeen aktiivit päätyvät äänestyskoppiin. He saattavat esimerkiksi päättää jäljitellä Mississippin Freedom Democratic Partyn esimerkkiä, kun se järjesti ensin mustien ja valkoisten yhteisen esivaalin ja yritti sitten vaatia itselleen viralliselle, rotuerotteluun perustuvalle delegaatiolle kuuluvia paikkoja puoluekokouksessa vuonna 1964. Näin yritettiin tuoda kansalaisoikeustaistelu demokraattipuolueen sisälle, ei ajaa sitä umpikujaan. Occupy-liikekin saattaa järjestää “99:n prosentin esivaaleja”, jotka kieltävät yhtiöiden ja lobbareiden lahjoitukset, ja valitsevat delegaatteja vuoden 2012 puoluekokoukseen haastamaan puolueen virallisten edustajien oikeutuksen. Tällainen tempaus todennäköisesti merkitsisi monelle eroamista demokraateista, sillä se osoittaisi käytännössä, että 1 prosentti omistaa puolueen kokonaan.

Tämä on pelkkä mahdollisuus, mutta liike on tähän mennessä onnistunut toteuttamaan useita luovia ja omaperäisiä tempauksia, joita sosialistinen vasemmisto ei nähnyt ennalta mutta joita se ryhtyi tukemaan heti niiden ilmaannuttua. Avomielisyyden puute sai aikaan sen, että jäimme jälkeen occupy-liikkeen noususta jo alun perin.

Joitakin johtopäätöksiä

Perustavin sosialistien edessä oleva tehtävä on yhdistyä occupy-liikkeeseen ja johtaa sitä sisältä käsin. Sosialistiryhmät, jotka haluavat “puuttua” kansannousun toimintaan nähdään ulkopuolisina, joilla ei ole paljonkaan annettavaa liikkeen käytännön ongelmien ratkaisemiselle, koska niitä kiinnostavat ideologiset näkökohdat ja väittelyjen voittaminen sen sijaan, että ne kuuntelisivat aktiivisesti ja liittyisivät mukaan taistelemaan 99:n prosentin etujoukon rinnalla.

Eräs sosialistisen vasemmiston kohtaama vaikeus tämän saavuttamisessa on omissa riveissämme vallitseva hajaannus, joka käytännössä heikentää sosialistien yhteisvaikutusta occupy-liikkeen sisällä ja näin vahvistaa anarkistien vaikutusta. Anarkisteilla on musta blokki, mutta missä on punainen blokki? Missä ovat sosialistiset iskulauseet, jotka muovaavat ja ohjaavat kansannousun poliittista kehitystä?

Uusi vallankumouksellisten sukupolvi on syntymässä pippurikaasun ja poliisirivistöjen keskellä, ja olisi sääli, jos tämän sukupolven Peter Camejot, Max Elbaumit, Angela Davisit, Dave Clinet ja Huey Newtonit päätyisivät erillisiin, keskenään “kilpaileviin” sosialistiryhmiin kuten 1960-luvulla. Nyt on aika aloittaa vakavat keskustelut yhteenliittymisestä, olemassa olevien vanhentuneiden järjestörajojen hävittämisestä ja siitä, miten löydämme tapoja työskennellä yhdessä yhteisten tavoitteiden puolesta.

Ennen kaikkea nyt on aika ottaa käytännön askeleita kohti laajapohjaisen radikaalipuolueen luomista, jolla nykyisessä tilanteessa voisi helposti olla tuhansia aktiivisia jäseniä – ja kannattajia vielä enemmän. Aloitteet kuten Socialist Viewpointin esitys yhteisestä Los Angelesin Bay Arean vallankumouksellisten sosialistien organisaatiokomiteasta on askel oikeaan suuntaan. Näitä askelia on otettava enemmän, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Tilaisuutemme tehdä sosialistisesta liikkeestä noteerattava tekijä tässä maassa on riippuvainen siitä.

Pham Binhin kirjoituksia on julkaistu Occupied Wall Street Journalissa, The Indypendentissä, Asia Times Onlinessa, Znetissä ja CounterPunchissa. Hänen muita kirjoituksiaan löytyy osoitteesta www.planetanarchy.net. Tässä julkaistu kirjoitus on julkaistu mm. verkkolehti Linksissä.