Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3

19.10.2011 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine ja Miika Salo
Kuva: Jacob Anikulapo: Socialism (CC BY-NC-SA 2.0)

Attribution-NonCommercial-ShareAlike 2.0 Generic (CC BY-NC-SA 2.0)

Sosialismi.netin kirjoitussarjassa sosialismista on vuorossa katsaus sosialismiin taloudellisena järjestelmänä. Kirjoitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tehdään katsaus vallankumouksellisen työväenliikkeen keskusteluun tulevaisuuden yhteiskunnasta sekä tarkastellaan ns. reaalisosialismia ja virallista neuvostoliittolaista sosialismin teoriaa. Toisessa osassa arvioidaan vallankumouksellisten tahojen vaihtoehtoisia yhteiskuntakuvauksia. Viimein kolmannessa osassa pyritään vastaamaan aiemmissa osissa esitettyyn haasteeseen kuvata sosialistisen talousjärjestelmän toimintaperiaatteita.

(Lue myös sarjan osat 2 ja 3.)

Johdannoksi

“Vastustajamme selittävät, että sosialistista yhteiskuntaa voidaan vasta silloin pitää mahdollisena ja se voi vasta silloin olla järkeväin ihmisten pyrintöjen päämääränä, kun sen suunnitelma on esitetty valmiina maailmalle, kun se on koeteltu ja tunnustettu hyödylliseksi sekä mahdolliseksi toteuttaa. Ei kukaan järkevä ihminen ala rakentaa taloa, ennenkuin sen piirustukset ovat valmiit ja asiantuntijain hyväksymät. Ja vielä vähemmän suostuisi hän ilman sellaista valmiiksi laadittua piirustusta repimään ainoan majansa saadaksensa tilaa aiotulle uudelle rakennukselle. Meidän täytyisi siis esittää piirustukset ”tulevaisuudenvaltioon”, kuten sosialistista yhteiskuntaa mielellään kutsutaan. Jos emme sitä tee, niin tämä todistaa, ettemme muka itsekään oikein tiedä, mitä tahdomme, emmekä voi lujasti luottaa asiaamme.” (Kautsky 2011, 139-140.)

“Jos Saksan valtio läheisessä tulevaisuudessa tahtoisi pakkoluovutuksella omistaa kaikki yritykset, joissa on 20 henkilöä tahi sitä enemmän, joko itse hoitaakseen niitä tahi osaksi antaakseen niitä vuokralle, jäisi kuitenkin jäljelle monia satojatuhansia kauppa- ja teollisuusyrityksiä enemmällä kuin miljonalla työntekijällä, joita yhä edelleen täytyy hoitaa yksityistä tietä. Jos kaikki 20 hehtaria suuremmat maanviljelysliikkeet muutettaisiin valtionomaisuudeksi, jota ei kuitenkaan kukaan ole ajatellut, niin enemmän kuin viisi miljonaa viljelystä, joissa yhteensä olisi yhdeksän miljonaa työkykyistä henkeä, olisi kuitenkin hoidettava yksityistaloudellisesti. Voi kuvitella sen tehtävän suuruutta, joka tulisi valtion tahi valtioiden osaksi ottamalla haltuunsa mainitut liikkeet, kun saa tietää, että tässä on kysymyksessä monet sadattuhannet kauppa- ja teollisuusyritykset, joissa on 5 à 6 miljoonaa toimivaa henkilöä, ja enemmän kuin kolmesataatuhatta maanviljelysliikettä, joissa on viisimiljonaa työntekijää. Miten paljo tietoja, asiantuntemusta ja hallintokykyä tulisikaan hallituksella tai kansalliskokouksella olla yksin vain kyetäkseen tuollaista jättiläisjärjestöä johtaakseen ja sen taloutta tarkastaakseen!” (Bernstein 1910, 127.)

Vuonna 1899 julkaistiin Eduard Bernsteinin kirja Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät, jossa Bernstein pyrki kyseenalaistamaan aikansa marxilaisuuden itsestäänselvyyksinä pidettyjä totuuksia. Yksi hänen kritiikeistään liittyi tuon ajan työväenliikkeessä vallinneeseen käsitykseen pääoman jatkuvasta keskittymisestä ja sen pohjalta helposti toteutettavasta – jopa ihan itsestään tapahtuvasta – sosialisoinnista ja suunnitelmataloudesta.

Useimmat kommunistit osaavat kyllä ulkomuistista tuomita Bernsteinin “revisionismin isänä”, vaikkeivät olisi hänen mainittua teostaan koskaan nähneetkään. Harvempi kuitenkaan osaa vastata asiapohjaisesti hänen yllä esittämäänsä kritiikkiin.[1] Bernsteinin kritiikistä osa suuntautui aivan oikein vastustamaan aikansa työväenliikkeen käsityksiä esimerkiksi siitä, että sosialismia kohden eteneminen on väistämätöntä ja että tähän liittyvät kehityskulut etenevät rautaisella varmuudella ja johdonmukaisuudella.[2]

Edellä lainatun kohdan osalta “todellisten” kommunistien vastaus Bernsteinin haasteeseen on edelleen varsin epäselvä. Tätä osoittaa hyvin joulukuussa 2010 maolaisen Kasama Projectin blogissa julkaistu kirjoitus, jossa blogin lukijoita haastettiin osoittamaan, miten kommunismi voisi toimia. Aatteeseen myötämielisesti suhtautunut kirjoittaja oli vuosien mittaan turhautunut kommunistien kanssa käymiinsä keskusteluihin, sillä niistä ei ollut löytynyt vakuuttavia perusteluita.

“Jatkuvasti kuulee paljon kaunista puhetta ja innostusta siitä, kuinka koko maailma jakaa vaurautensa, kuinka luokka lakkaa olemasta jne., mutta […] miksen ole tähän päivään mennessä kuullut yhtäkään tiukkaa selitystä, miten kommunistinen talous toimisi?” (Kasama Project 2010.)

Kysymys on hyvä – ehkä liiankin hyvä, jos asiaa arvioidaan siihen tulleiden vastausten perusteella. Kysyjä oli arvostellut aiemmin kuulemiaan selityksiä siitä, miten “sitä [miltä kommunismi näyttää] ei oikeastaan voida tietää tai että ennustaminen on vaarallista”, tai miten “kommunismi näyttää siltä, miltä ihmiset haluavat sen näyttävän” – mutta suurin osa hänen nytkin saamistaan vastauksista oli täsmälleen samaa tasoa:

“Sosialismi on prosessi, ei joku kiinteä tai ennalta kaavailtu järjestelmä. […] Kussakin yhteiskunnassa voimme katsoa kyseisen yhteiskunnan luomia yksilöitä, ja meidän on vaikea kuvitella heidän toimivan muunlaisessa yhteiskunnassa. […] Tosielämässä vallankumous tulee olemaan vapaata keksimistä samalla kun etenemme – kompromissien tekoa ja innovaatioiden kehittämistä olemassaolevien olosuhteiden perustalta.” (Mike Ely.)

“Valitettavasti en usko, että tulet saamaan vakuuttavaa, konkreettista ennustetta, joka ei olisi spekulatiivinen sepite. Sen osaston puolesta kannattaa lukea Ursula LeGuinia…” (Lycophidion.)

“Ei ole vaikea kuvitella, miten louhitaan rautamalmia terästehtaita varten tai miten laboratoriossa tuotetaan rokotteita. Vaikeampi kysymys on: haluammeko vain muuttua saman [kapitalistisen] järjestelmän uusiksi hallitsijoiksi? Tästä alkaa sosialistinen seikkailu. Suuri osa tästä tulee suoraan sanoen olemaan yritystä ja erehdystä, ja se voi vaatia vuosien jälleenrakennusta. Mutta siinä on sen kauneus: kansa jälleenrakentaa yhteiskunnan joka palvelee heitä ja toivottavasti on maapallon kannalta kestävä.” (RW Harvey.)

“Kommunismi on futuristisempi yhteiskunta [kuin sosialismi], missä tuottavuus on niin korkea, että tavanomaiset taloustieteelliset ideat yksinkertaisesti menettävät merkityksensä.” (Lefty.)

“Mitä kommunismiin tulee, en usko että kukaan voi kapitalistisen yhteiskunnan rajoittamasta perspektiivistä esittää suunnitelman, miltä se näyttäisi, siis kommunistisen yhteiskunnan toimintasuunnitelma. Se on liian kaukana nykyhetkestä, emme pysty kuvittelemaan sitä. Se olisi samaa kuin jos keskiaikainen maaorja yrittäisi kuvitella 2000-luvun kapitalismia (mutta vaikeampaa).” (Mike Haywood.)

“Ymmärrän turhautumisesi, minäkään en pitänyt saamiani vastauksia tyydyttävinä. […] Valitettavasti en pysty antamaan vastausta, jota haet. En tarkoita tällä väistää vastuuta; olen vain älyllisesti rehellinen.” (Chegitz Guevara.)

“Marx kieltäytyi selittämästä, miltä ‘sosialistinen’ yhteiskunta näyttäisi, ennen Pariisin kommuunin syntymistä.” (The Fish.)

Näissä vastauksissa on pähkinänkuoressa suuri osa kommunistisen ja sosialistisen – ja yleensä vallankumouksellisen – liikkeen avuttomuudesta. Jotkut radikaalien kuvaukset muistuttavat enemmän uskovaisten näkemyksiä taivasten valtakunnasta kuin vakavasti otettavan poliittisen liikkeen tavoitteenasettelua. Tästä esimerkkinä seuraava lainaus:

“Omaksuttuaan tervehdyttävän (vitalizing) kunnioituksen luontoa ja luonnonvaroja kohtaan vapaa, hajautettu yhteisö (decentralized community)  antaisi uuden tulkinnan sanalle ‘tarve’. Marxin ‘välttämättömyyden valtakunta’ ei laajenisi määrättömästi, vaan ennemminkin kutistuisi; elämän ja luovuuden korkeampi arvostus humanisoisi ja suhteutettaisi tarpeet. Laatu ja taiteellisuus korvaisi nyt vallitsevan määrän ja standardoinnin korostuksen; kestävyys korvaisi nyt vallitsevan kertakäyttöisyyden korostuksen; arvostettujen asioiden talous (an economy of cherished things), jonka perinnetietoisuus ja ihmetyksen tunne kuolleiden sukupolvien omaleimaisuutta ja taiteellisuutta kohtaan (sense of wonder for the personality and artistry of) pyhittäisivät, korvaisi tavaroiden järjettömän muuntelemisen muotivirtausten mukaan;  innovaatiot tehtäisiin pitäen mielessä ihmisen luontaiset taipumukset, vastakohtana joukkotiedotusvälineiden suoltamalle järjestelmälliselle saasteelle. Säästäminen ja säilyttäminen (conservation) korvaisi kaikkien asioiden tuhlaamisen. Byrokraattisesta manipulaatiosta vapautuneet ihmiset löytäisivät uudelleen yksinkertaisemman elämän kauneuden tavarapaljouden tuolla puolen. Vaatetus, ruokavalio, kalustus ja kodit tulisivat taiteellisemmiksi, persoonallisemmiksi ja spartalaisemmiksi.” (Bookchin 1986, 157.)

Tätä voi verrata toiseen, tyyliltään vastaavaan katkelmaan:

6. Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa.
7. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas. (Jesajan kirja, 11:6-7).

Kuten ylläoleva lainaus Murray Bookchinilta osoittaa, (marxilaiset) kommunistit eivät suinkaan ole yksin. Esimerkiksi talousjärjestelmä pareconin toisena hahmottelijana tutun Michael Albertin (2011) arvostelevista kirjoituksista päätellen kuvatun kaltainen asenne on tuttu myös muiden anarkistien keskuudessa.

Radikaalivasemmisto ei säästele yksityiskohtia kapitalismin kritiikissä, mutta kun tulee puhe “voittoon perustuvan talousjärjestelmän kumoamisen” jälkeisestä vaihtoehdosta, kyetään esittämään vain epämääräistä “voimavarojen kohdentamista kollektiivisesti paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla”. (Little 2011). Monen muun tavoin edellisen vision tarjoillut taloustieteilijä Harry Shutt väistää jatkokysymykset väittämällä, että “ei ole paljonkaan järkeä yrittää ennakoida, millaisia taloudellisen organisaation uusia malleja syntyy. Kaikki, mitä voidaan toivoa – joskaan ei ennustaa – on että niiden toimintaa valvotaan demokraattisesti ja läpinäkyvästi.” (Emt.)

Erityisesti dialektiikan nimiin vannovien marxilaisten kohdalla vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan pohdiskelusta kieltäytyminen on kummallista – samalla nimittäin rakennetaan paksu seinämä vallankumousta edeltävän ja sen jälkeen tulevan tilanteen väliin. Eikö pikemminkin vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan pääpiirteiden kuvauksen tulisi olla elimellinen osa vallankumousprosessia ja siihen liittyvää tavoitteenasettelua?

Jos “suuren kertomuksen” paikan ottaa epämääräinen toteamus tyyliin “emme voi tietää, se selviää sitten kun päästään sinne”, sitä historiallista taustaa vasten, että niin sanottu reaalisosialismi ei ollut mikään työtätekevien ihanneyhteiskunta, niin onko mikään ihme, että harva ottaa kommunisteja vakavasti?[3]

Vakavasti otettavan vaihtoehdon puute myös ajaa ihmisiä – ja miksei ajaisi – sellaisten asioiden pariin jotka voi ottaa vakavasti: kapitalismin epäkohtia parantamaan tarkoitetun lainsäädännön yksityiskohdista voidaan keskustella ja niiden vaikutuksia voidaan arvioida, koska ne liittyvät johonkin olemassaolevaan ja konkreettiseen. Samaa ei voi sanoa monistakaan palkkatyöjärjestelmän lakkauttamista koskevista poliittisista vaatimuksista, jotka jäävät useimmiten abstraktien ihanteiden tasolle.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on käydä läpi ensin reaalisosialismin kokemuksia ja sitten sen pohjalta syntynyttä kritiikkiä ja keskustelua vaihtoehtoisista suunnitelmatalouden ja sosialismin malleista. Päämääränä on vastata niihin kysymyksiin, joiden väistelystä arvostelemme muita: miten konkreettinen kommunistinen/sosialistinen talousjärjestelmä voisi toimia.

Artikkelisarjan tässä osassa emme puutu juurikaan yhteiskunnan poliittiseen muotoon eli siihen, miten päätöksenteko järjestetään. Nyt huomion kohteeksi otetaan sosialistisen suunnitelmatalouden mekanismit, toisin sanoen se, miten miljoonia erilaisia tuotteita valmistavan yhteiskunnan suunnitelmallinen toiminta ylipäätään on periaatteessa mahdollista, ja miten se kykenee vastaamaan kuluttajien mielihaluihin.

Pituutensa vuoksi sarjan tämä osa on jaettu kahtia.

Sosialismi, suunnitelmatalous ja keskustelun välttelyn taktiikat

Puhuttaessa suunnitelmataloudesta ja sosialismista on Neuvostoliitto ohittamaton puheenaihe. Nopeassa katupolitikoinnissa kysymyksen voi – etenkin nuorempi radikaalipolvi – ohittaa helposti vetoamalla siihen, että kyseessä on vanha juttu, ja että nyt ollaan joka tapauksessa liikkeellä uudelta pohjalta.

Pidemmälle menevässä keskustelussa tämä ei kuitenkaan riitä. Mikä on tämä mahdollinen “uusi pohja”? Yleisesti vallalla oleva käsitys on, että sosialismi on yhtä kuin Neuvostoliiton järjestelmä – ja sehän ei toiminut. Vaikka tähänkin voidaan vastata viittaamalla käynnissä olevaan talouskriisiin tai maailman nälkäongelmaan ja sanoa, että kapitalismiko sitten muka toimii, niin silloinkin väistetään itse ydinkysymys.[4]

Kun sata vuotta sitten sosiaalidemokraattinen liike ei vielä ollut päässyt missään valtaan[5], voitiin ehkä vielä ratsastaa epämääräisillä tulevaisuudenkuvilla; tuolloin vallinnut usko edistyksen väistämättömyyteen epäilemättä auttoi tässä. Nuoren Karl Kautskyn, sittemmin toisen internationaalin keskeisen teoreetikon, asenne oli kuvaava:

“Meidän tehtävämme ei ole organisoida vallankumousta, vaan organisoitua sitä varten; ei tehdä vallankumousta, vaan valmistautua siihen.” (Kautsky 1881, siteerattu teoksessa Salvadori 1979, 21.)

Toisen internationaalin sosiaalidemokraateilla (ja usein myöhemmin kommunisteilla) oli yleisesti vallalla kohtalonomainen usko sosialismin vääjäämättömään voittoon.

“Kysymys, minkä omistusjärjestelmän asetamme vallitsevan sijaan, on yhtä vähän meidän vapaasti määrättävissä, kuin kysymys, hyväksymmekö vai hylkäämmekö nykyisen järjestelmän.” (Kautsky 2010, 120.)

Saksan työväenpuolueen vuonna 1891 hyväksymän Erfurtin ohjelman perusteluosa on täynnä viittauksia “historialliseen välttämättömyyteen”, jonka ajateltiin yhdistävän ohjelman päivänpoliittiset minimivaatimukset ja pitemmän aikavälin “lopullisen” tavoitteen, sosialistisen yhteiskunnan, ilman erikseen hahmoteltua aktiivista politiikkaa näiden yhteenliittämiseksi. (Salvadori 1979, 31.) “[M]eidän toiveemme eivät voi määrätä historiallista kehitystä enemmän kuin vastustajaimmekaan”, ohjelma julisti (Kautsky 2010, 154).

Erfurtin ohjelma käsittelee useita tämän kirjoituksen kannalta keskeisiä kysymyksiä – mm. tuotteiden jakoperiaatteita – mutta hyvin usein se piiloutuu historian väistämättömyyden tai muun vastaavan, politiikan ulkopuolelta annetun “tosiseikan” taakse:

“Mutta toisaalta vaatii sosialistinen tuotantotapa, että kaikki ne liikkeet, jotka tuotannon määrätyn tilan mukaan ovat välttämättömiä jonkun yhteiskunnan varsinaisten tarpeitten tyydyttämiseen, yhdistetään yhdeksi suureksi yhteisliikkeeksi. […] Mutta kuinka suuren tulee tuollaisen omia tarpeitansa tyydyttävän yhteisliikkeen olla? Yhtä vähän kuin sosialistinen yhteisliike yleensä on mielivaltainen houre […] yhtä vähän on yhteisliikkeen suuruuskaan mielivaltainen, vaan sen määrää silloinen kehitys.” (Emt., 126.)

Rosa Luxemburg puolestaan totesi vuonna 1900:

“Huomattava aluevaltaus proletaarisen luokkataistelun kehityshistoriassa oli havainto, että kapitalistisen yhteiskunnan taloudelliset olosuhteet muodostivat lähtökohdan sosialismin toteuttamiselle. Siten sosialismista tuli historiallinen välttämättömyys, sen oltua vuosituhansia ihmiskunnan mielessä väikkynyt ‘ihanne’.” (Luxemburg 2011, 50.)

Kirjoituksen alussa esitettyyn lainaukseen Erfurtin ohjelmasta, jossa käsitellään haastetta kuvailla “tulevaisuudenvaltion” rakennetta, Kautsky vastasi:

“[E]ivät ainoastaan vastustajamme, vaan useat sosialistitkin, ovat puolustaneet sellaisen suunnitelman tarpeellisuutta. Ja sellaista täytyi todellakin pitää uuden yhteiskunnan välttämättömänä perusehtona, niin kauan kun ei tunnettu yhteiskunnallisen kehityksen lakeja ja uskottiin, että yhteiskuntamuotoja voi rakennella mielensä mukaan kuten taloja. […] Kenelle eivät nykyisen tuotantotavan kouraantuntuvat tosiasiat kyllin selvästi osota sosialistisen yhteiskunnan välttämättömyyttä, häneen ei luonnollisesti vaikuta sellaisen tilan ylistys, jota ei vielä ole, jota hän ei voi koetella eikä käsittää.” (Kautsky 2010, 140, 144.)

Tällaiset näkökannat säilyivät hengissä vielä kauan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen[6], jolloin ne olivat jalostuneet uskoksi reaalisosialismin kehittymiseen ja etenemiseen. Viimeistään 1970-1980-luvuilla usko alkoi kuitenkin herpaantua, ja 1990-luvulla vallitsikin sitten jo lähes täydellinen näköalattomuus. (Suomen työväenpuolueiden tavoitteenasettelusta ja sen muutoksista Laine & Salo 2010; Salo & Laine 2011; myös Salo 2010.)

Nyt sosialistisen liikkeen edessä on uusi historiallinen tilanne, jossa Neuvostoliiton ja Kiinan sosialistiset kokeilut ovat takanapäin, eikä vanhoihin epämääräisyyksiin usko enää juuri kukaan. Neuvostoliiton kokemukseen on pystyttävä vastaamaan paremmin kuin vain inttämällä, että siellä sosialismia ei toteutettu oikein (tai ollenkaan), olosuhteet olivat vaikeat ja niin edelleen.

1980-luvulta lähtien on ilmestynyt useita teoksia, joissa on pyritty ottamaan oppia reaalisosialismin kokemuksesta ja hahmottelemaan uusia näköaloja. Osa on pyrkinyt pitämään kiinni sosialismista – miten se sitten onkin käsitetty – kun taas osa on päättänyt luopua siitä ja suuntautua sosialismin sijaan “maltillisempiin” yhteiskuntaratkaisuihin. Osa tavoittelee edelleen radikaalia muutosta, mutta ei kutsu toisenlaista yhteiskuntaansa välttämättä sosialismiksi (eikä ehkä ole milloinkaan kutsunutkaan).

Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen niihin, jotka kutsuvat yhteiskuntamalliaan “sosialismiksi” (Alec Nove, David Schweickart, John Roemer, sekä Paul Cockshott & Allin Cottrell), sekä niihin, joiden yhteiskuntamalli pyrkii pohjautumaan johonkin muuhun kuin markkinoihin, mutta jotka ovat lähempänä anarkismia kuin marxilaislähtöistä työväenliikettä  (Michael Albert & Robin Hahnel, Murray Bookchin). Kommentoimme myös rajatumpia sosialistisia näkemyksiä suunnitelmataloudesta ja markkinoiden ylittämisestä, joita ei voida pitää varsinaisesti täysimittaisina yhteiskuntahahmotelmina (Ernest Mandel, David McNally, Michael Lebowitz). Lopuksi lyhyeen käsittelyyn otetaan ajankohtaisuuden vuoksi myös suomalaisen degrowth-liikkeen tavoitteenasettelua, vaikka se ei varsinaisesti täytäkään edellä mainittuja ehtoja.

Esitys on kuitenkin syytä alkaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän kuvauksella.

Talouden suunnittelu Neuvostoliitossa

Neuvosto-Venäjällä ja vuodesta 1924 eteenpäin Neuvostoliitossa oli vallalla useita talousjärjestelmiä aina sisällissodan aikaisesta niin sanotusta sotakommunismista lähtien. Sitä seurasi Keski-Euroopan vallankumouksen “viivästyttyä” jo 1920-luvun alkupuolella käyttöön otettu uusi talouspolitiikka (NEP), jota puolestaan seurasi 1930-luvun taitteessa aloitettu erittäin kiivastahtinen kollektivisointi ja teollistaminen. 1960-luvulla käyttöön otettiin jossain määrin uudenlaisia menetelmiä, joissa jotkut näkivät kapitalismin palauttamisen alkeet; toisten arvioiden mukaan Neuvostoliitto taas oli ollut valtiokapitalistinen miltei alusta saakka. Viimein 1980-luvulla aloitettu perestroika merkitsi uutta askelta, joka jäi viimeiseksi, ennen kuin yksityisomistus palautettiin lähes kertarysäyksellä.

Keskitymme tässä arvioimaan Neuvostoliiton talousjärjestelmän piirteitä ja muutoksia 1920-1930 -lukujen taitteessa Josif Stalinin johdolla aloitetulta suunnitelmatalouden kaudelta aina 1960-1970 -luvuille asti.

Neuvostoliiton yhteiskunnan huipulla oli puolueen politbyroo, jonka päätökset toimeenpani ministerineuvosto. Ministeriöt välittivät määräykset alaisuudessaan toimiville tuotantolaitoksille, joiden oli ainakin periaatteessa pakko noudattaa niitä. Määräykset sisälsivät “mitä tuotetaan, kenelle tuote toimitetaan, keneltä saadaan tuotteiden valmistuksessa käytettävät ainekset ja kuinka paljon. Suunnitelma-ohje kattaa myös muita tärkeitä operatiivisia näkökohtia: maksut valtion budjetista ja budjettiin, sijoitukset, palkkasumman, myynnin arvon, voittojen suuruuden ja asteen, työn tuottavuuden jne.” Valtio määräsi hinnat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Työntekijöille maksettiin rahapalkkaa, jonka he käyttivät kulutustarvikemarkkinoilla haluamallaan tavalla. (Nove 1977, 23-24.)

Suurin osa valtioyrityksistä toimi kustannuslaskentaperiaatteella (хозрасчет, hozrastshet). Se tarkoitti, että “valtion määrittämät toimet suoritetaan voimavaroja mahdollisimman taloudellisesti käyttäen, siten että yritykset kattavat rahamenonsa omista rahatuloistaan, millä varmistetaan yritysten kannattavuus” (emt., 28). Pidettäköön kuitenkin mielessä, että valtio päätti hinnat, joiden perusteella kustannuslaskenta suoritettiin.

“Hinnat olivat, mitä suunnittelijat päättivät niiden olevan. Monet teollisuuden perusmateriaalit ja polttoaineet hinnoiteltiin huomattavasti alle kustannusten (esimerkiksi vuosina 1933-5) ja valtion budjetista jaettiin huomattavia tukiaisia erojen peittämiseksi.” (Emt., 172.)

Toisaalta neuvostoliittolaisen suunnitelmatalouden kaikkivoipaisuus paljastui pian näennäiseksi, sillä todelliset kustannukset oli pakko alkaa ottaa huomioon.

“Koska objektiiviset rajoitukset kuitenkin olivat todellisia ja tehokkuuteen oli kiinnitettävä ainakin jonkin verran huomiota, taloudellisten lakien väheksyminen otettiin uudelleentarkasteltavaksi, ja ‘arvolaki muunnetussa muodossaan’ syntyi.” (Emt., 172-173.)

Hozrastshet otettiinkin käyttöön jo Stalinin aikana. Hänen mukaansa “se ei ole lainkaan huono asia, sillä se kouluttaa yritysjohtajiamme järjestämään tuotannon rationaalisesti ja kurinalaisesti … se opettaa heitä laskemaan tuotannon suuruutta, laskemaan tuotannossa olevia todellisia seikkoja tarkasti … tuotantokustannusten alentamiseksi, kustannuskirjanpidon suorittamiseksi” (emt., 173).

Itsekannattava taloudenhoito […] johtuu arvolain vaikutuksesta, sillä tämä laki vaatii mittaamaan ja vertailemaan rahamuodossa taloustoiminnan kuluja ja tuloksia, kattamaan tuotantolaitosten menot niiden omista tuloista, säästämään varoja ja takaamaan tuotannon kannattavuuden. […] Kuten edellä on sanottu, voi sosialistisessa taloudessa olla kannattavien tuotantolaitosten ohella sellaisia tuotantolaitoksia, joilla on suuri kansantaloudellinen merkitys, mutta jotka ovat väliaikaisesti kannattamattomia tai jopa tappiota tuottavia. Sosialistinen valtio tukee näitä tuotantolaitoksia valtion apurahoilla ja pyrkii tekemään ne kannattaviksi.” (Ostrovitjanov et al. 1956, 459, 461.)

Periaatteessa tuotteille määrätyillä hinnoilla ajateltiin olevan vain muodollinen merkitys[7], ja virallisen opin mukaan “sosialismin vallitessa arvolaki ei voi näytellä tuotannon sääntelijän osaa” (Nove 1977, 173; Nove 1983, 98; Ostrovitjanov et al. 1956, 439). Mallin ajateltiin olevan se, että keskus päättää mitä tehdään ja miten, eivätkä hinnat tai kannattavuus näyttele aktiivista osaa voimavarojen kohdentamisessa millään tasolla; tosiasiassa kuitenkin

“hintoja ensinnäkin käytettiin päätettäessä eri vaihtoehtojen suhteellisesta edullisuudesta toisiinsa nähden [ja toiseksi] kokonaistuotteen tai kustannusten kaltaisten asioiden suuruus laskettiin ruplissa. Näin hinnat vaikuttivat näihin suuruuksiin, niiden kautta suunnitelman toteutumisen mittareihin ja siten myös tehtaanjohdon esityksiin panosten ja tuotosten määrästä [oman tehtaansa toimintaa koskien]. (Nove 1977, 173-174).

Valtio siis päätti hinnat, joiden perusteella itsekannattavuusperiaatteen mukainen kannattavuus laskettiin, mutta ne säädettiin “pitäen lähtökohtana sitä, että on korvattava kulut ja taattava tuotantolaitosten tietty kannattavuus”. (Ostrovitjanov et al. 1956, 440.)

Neuvostoliiton järjestelmä oli tunnettu siitä, ettei se reagoinut kovinkaan hyvin kuluttajien tarpeisiin. Teollistamisen vuosina kulutushyödykkeiden tuotannon painaminen minimiin oli tietoinen päätös[8], mutta sen jälkeenkään, kun siihen alettiin panostaa, ei järjestelmä onnistunut vastaamaan kuluttajien mielihaluihin. Kulutushyödykkeiden hinnoilla ei ollut käytännössä mitään yhteyttä kysyntään. (Nove 1977, 184). Vaikka kuluttajilla oli rahaa, he kieltäytyivät ostamasta huonolaatuisia tuotteita. (Lewin 1975, 143, alaviite 21).

Työläisten palkkaus määräytyi vuosina 1933-1955 täysin paikallisesti, sillä palkkojen suuruuden säätelyyn ei ollut keskusta. Lisäksi 1930-luvulla kolme neljästä Neuvostoliiton teollisuustyöläisestä työskenteli kappalepalkalla. (Nove 1977, 201, 204.) Vuonna 1946 palkkaerot ylimmän ja alimman kymmenyksen välillä olivat noin 7:1, vuoteen 1970 tultaessa suhde oli pudonnut 3:1:een. Mainittujen vuosikymmenten kuluessa myös teollisuuden eri työntekijäryhmien väliset palkkaerot kaventuivat. (Emt., 208-209.)[9]

Suunnitelmat, jotka tehtiin viideksi vuodeksi tai pidemmäksi ajaksi kerrallaan, olivat suuntaa-antavia, ja arvioivat esimerkiksi kuinka paljon terästä tai hiiltä tulisi tuottaa, ottamatta sen tarkempaa kantaa vaikkapa siihen, minkälaista laitteistoa tuotannossa olisi tullut käyttää. Suunnitelman käytännössä toteutettava versio muodostui valtion suunnitteluvirasto Gosplanin, eri ministeriöiden ja alueiden neuvotteluiden tuloksena, ja toteutukseen liittyi käytännössä paljon vastuun siirtoa hierarkiassa alaspäin.

Neuvostoliitossa teollisuus valmisti 12 miljoonaa eri tuotetta (Nove 1983, 33), mutta Gosplan pystyi suunnittelemaan viisivuotissuunnitelmaa varten vain muutamien tuhansien hyödykkeiden tarkat määrät; Gossnabin listalla oli 18 000 tuotetta.[10] (Nove 1977, 39.) Vaikka kaikkien Gosplanin tuotteiden arvo käsitti 80 prosenttia kohdennettujen tuotteiden arvosta, “on tärkeää pitää mielessä, että ne [suunnitteluun liittyvät luvut] eivät kerro meille paljonkaan keskussuunnittelun kattavuudesta, sillä määrät ovat yleisellä tasolla”. (Emt.) Suunnitelmassa saattoi esimerkiksi lukea “viljaa”, mutta määrän jakautuminen eri viljalajikkeiden kesken jäi alempien tasojen päätettäväksi.

Neuvostoliitossa käytössä ollut hintajärjestelmä ei Cockshottin ja Cottrellin (2004, 15) mukaan edes mahdollistanut rationaalista suunnittelua. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, että vuonna 1952 ilmestyneessä Stalinin kirjasessa Sosialismin taloustieteellisiä probleemeja Neuvostoliitossa käsiteltiin täsmälleen samoja ongelmia, joiden kanssa maan suunnitteluviranomaiset painiskelivat vielä 1980-luvullakin:

“Joku aika sitten päätettiin panna järjestykseen puuvillan hintojen ja viljan hintojen välinen suhde puuvillan viljelyksen etuja silmälläpitäen, täsmentää puuvillanviljelijöille myytävän viljan hinnat ja kohottaa valtiolle luovutettavan puuvillan hintoja. Sen yhteydessä taloustoimitsijamme ja suunnittelijamme tekivät ehdotuksen, joka ei voinut olla hämmästyttämättä Keskuskomitean jäseniä, sillä tuon ehdotuksen mukaan viljatonnin hinta ehdotettiin melkein samaksi kuin puuvillatonnin hinta; tällöin viljatonnin hinta rinnastettiin valmiin leivän hintaan tonnilta. Keskuskomitean huomautuksiin siitä, että valmiin leivän hinta pitää olla tonnilta korkeampi kuin viljatonnin hinta, koska siihen tulee lisämenoja jauhatuksesta ja leipomisesta, ja että puuvilla on yleensä paljon kalliimpaa kuin vilja, jota todistavat myöskin puuvillan ja viljan maailmanmarkkinahinnat, – eivät ehdotuksen tekijät osanneet sanoa mitään järjellistä.” (Stalin 1952, 21.)

R. W. Daviesin mukaan vuoden 1935 jälkeen, kun kulutushyödykkeiden säännöstely purettiin, ei Neuvostoliiton talousjärjestelmään tehty merkittäviä muutoksia ennen 1980-lukua (Davies 1994, 18).

    • Maatalous ja teollisuus toimivat valtion tiukassa ohjauksessa
    • tehdas- ja rakennusteollisuudessa tuotanto ja sijoitukset kohdennettiin materiaaliperustaisesti (through physical controls). “Suunnittelumenetelmät muistuttivat sekä sotakommunismia että kapitalististen talouksien sota-aikana käyttämiä menetelmiä voimavarojen kohdentamiseksi.”
    • Valtion ehdoton määräysvalta purettiin osittain, mikä mahdollisti horisontaaliset yhteydet valtionyritysten välillä. Niihin liittyi suunnittelemattomia ja jopa laittomia sopimuksia, jotka “täydensivät keskussuunnitelman melko karkeita hallintamekanismeja ja saivat ne toimimaan”.
    • Käyttöön otettiin useita markkinamekanismeja tai niitä muistuttavia menetelmiä:
  • talonpojille sallittiin yksityiset maatilkut
  • valtion viljatoimitusten jälkeen kollektiivitila sai myydä ylijäämänsä markkinoilla
  • sääntelyn purkamisen jälkeen kuluttajat saattoivat käyttää tulonsa miten halusivat
  • työpaikan vaihtaminen sallittiin suurimmalle osalle työläisistä
  • kaikkien valtionyritysten oli noudatettava kustannuslaskentaa (hozrastshet) (emt., 18-20).

Davies huomauttaa myös, että markkinamekanismien ja sitä muistuttavien elementtien säilyttäminen talousjärjestelmän osina johti Neuvostoliitossa käytetyn sosialismin määritelmän muutokseen.

“‘Sosialismi’ tarkoitti edelleen järjestelmää, jossa valtio tai laajemmin yhteiskunta omisti tuotantovälineet, mutta 1930-luvun puolivälistä tuotteiden vaihtoon perustuva, rahasta luopunut talous ei enää kuulunut sosialismin määritelmään; tämä saavutettaisiin vasta korkeammalla asteella, kommunismissa. Tämän sijaan virallisesti määriteltyyn sosialismiin kuului rahatalous ja sosialistinen kaupankäynti. Kollektiivitilojen kotitalouksien yksityisiä maatilkkuja ja siihen liittyneitä markkinoita pidettiin osana sosialistista taloutta, ja tästä syystä ‘vapaat markkinat’ tultiin tuntemaan nimellä ‘kollektiivitilojen markkinat’. Määritelmän muutos mahdollisti sen, että neuvostoviranomaiset saattoivat vuonna 1936 julistaa että Neuvostoliitto ‘on jo periaatteessa saavuttanut sosialismin’.” (Emt., 20.)

Neuvostoliitossa katsottiinkin 1930-luvun puolivälin saavutusten perusteella siirrytyn kommunismin rakentamisen kauteen.

“Sosialismin päästyä voitolle on Neuvostoliitto astunut uuteen kehitysvaiheeseensa, sosialismin rakentamisen loppuunsuorittamisen ja asteittaisen, vähitellen tapahtuvan sosialismista kommunismiin siirtymisen vaiheeseen. […] Neuvostokansan rauhanomaisen luovan työn kommunismin rakentamiseksi keskeytti v. 1941 fasistisen Saksan ja sen vasallien valapattoinen hyökkäys Neuvostoliiton kimppuun.” (Ostrovitjanov et al. 1956, 361-362.)

1950-luvun lopulla havaittu äkillinen työn tuottavuuden lasku ja talouskasvun hidastuminen johti vuosina 1957-1958 aloitettuihin taloustieteellisiin keskusteluihin (Lewin 1975, 128, 134). Myös Stalinin aikana käytetyn hintajärjestelmän puutteellisuudet nostettiin tuolloin pöydälle (Nove 1977, 173). Keskustelussa tuli esiin myös näkemyksiä, jotka haastoivat aiempien vuosikymmenien käsityksiä talouden suunnittelusta.

“Keskustelut johtivat kahden ajatuksen laajamittaiseen hyväksymiseen: että markkinakäsitteet eivät ole vieraita sosialismille vaan kuuluvat siihen, ja että suunnitelman ja markkinamekanismien yhdistämiseksi on löydettävä uusi tapa. Nämä kaksi teesiä hyväksyttiin väljimmässä merkityksessään laajasti, mutta sen ohella eri koulukunnat olivatkin sitten eri mieltä lähes kaikesta muusta.” (Lewin 1975, 140.)

“Ensimmäistä kertaa sitten NEP-kauden keskittäminen menetti ehdottoman ideologisen hyveen asemansa. Sen liiallinen määrä, vahingolliset seuraukset ja teoreettiset rajat joutuivat puntariin. ‘Talouden keskitetyn hallinoinnin mahdollisuutta rajoittaa tuotantovoimien kehityksen todellinen aste.’ […] [S]e, miten paljon itsenäisyyttä yritykselle tulee antaa, tulee päättää vasta, kun on harkittu järjestäytymisen tasoa ja käytettävissä olevaa teknologiaa, tuotantovoimien keskittyneisyyden määrää, ja tuotteitaan valmistavien yritysten suhteellinen, objektiivinen itsenäisyys tai eriytyneisyys.” (Emt., 141.)

“Olennainen seikka josta vallitsi laaja yksimielisyys oli, että Stalinin määritelmä [arvolaista] jätti liian paljon tilaa hintojen mielivaltaisuudelle, että hintojen pitäisi olla rationaalisia, koska muutoin kohdentamisessa seuraisi ongelmia.” (Nove 1977, 174.)

Taloustieteellisten keskustelujen pohjalta käynnistettiin vuonna 1965 joitakin varovaisia talousuudistuksia, jotka antoivat tilaa taloudellisille kannustimille keskusjohtoisuuden sijaan. Näistä suurin osa kuitenkin peruutettiin muutamaa vuotta myöhemmin. (Lewin 1975, 183-187, 275.)

Neuvostoliitto ja sosialismi

Marxilaisuuden piirissä väitellään edelleen, oliko Neuvostoliiton järjestelmä sosialistinen vai ei. Keskustelu on usein hyvin katkeraa, sillä taistelua käydään marxilaisen työväenliikkeen keskeisimpiin kuuluvan käsitteen sisällöstä. Keskustelun seuraamista ei suinkaan helpota, että sosialismilla ja kommunismilla on ymmärretty ja ymmärretään hyvin erilaisia asioita.

Kun Karl Marx ja Friedrich Engels puhuivat tavoiteyhteiskunnastaan tai sitä tavoittelevasta liikkeestä, he suosivat sanaa kommunismi. Sosialismi – tai 1800-luvun lopulla sosiaalidemokratia – ei ollut heille kirosana, jos liikkeen edistäminen vaati sanallisia myönnytyksiä, mutta kaikesta huolimatta he tekivät eron sosialistien ja kommunistien välille. (Esim. Engels 1978, 297-298.) Keskeinen ero (varsinkin ennen laajamittaisen työväenliikkeen syntyä) voitaneen yksinkertaistaen tiivistää siihen, että sosialistit kannattivat yläluokkien (myöhemmin valtion) hyväntekeväisyyttä työväen aseman parantamiseksi, kun taas kommunismi oli työläisten oma liike vallitsevan yhteiskunnan kumoamiseksi.[11] On kuitenkin pidettävä mielessä, että tämä on todellakin vain suuntaa-antava yksinkertaistus eikä mikään tarkkarajainen määritelmä.

“Marx ja Engels eivät kursailleet kutsuessaan monenlaisia asioita ‘sosialistisiksi’, joita heitä seuranneet sosialistit todennäköisesti kutsuisivat näennäissosialistisiksi tai ‘sosialistisiksi’ ainoastaan lainausmerkeissä. Osaltaan tämä heijastaa sosialismin merkityksen varhaista epämääräisyyttä, osaltaan sitä, ettei Marx ollut käsitteeseen erityisen kiintynyt (hän piti kommunismia parempana). Osaltaan taas myöhempien sosialistien ‘tiukka’ käytäntö sanan suhteen heijasti lahkolaisten järjestöjen ulossulkevaa mentaliteettia: ‘sosialisti’-nimitystä ajateltiin laadun takeena, mitä merkitystä sillä ei Marxille milloinkaan ollut. Lisäksi Marx oli perillä siitä, että ‘sosialismilla’ oli eri maissa erilainen sävy”. (Draper 1990, 46.)

Niinpä Marx omaa suosikkikäsitettään käyttäen puhuukin Gothan ohjelman arvostelussa (jota ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi) kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisestä ja jälkimmäisestä vaiheesta. Julkinen kielenkäyttö kuitenkin vaihteli tilanteen vaatimusten mukaan, ja sosialismi/sosiaalidemokratia vakiintui käyttöön työväenliikkeen muiden kuin marxilaisuutta edustavien suuntausten vaikutuksesta.

Nykyisin marxilaisissa piireissä ehkäpä yleisimmän, Vladimir Leninin vakiinnuttaman käsityksen mukaan Marxin kommunistisen yhteiskunnan ensimmäistä vaihetta nimitetään sosialismiksi, ja ainoastaan jälkimmäistä (varsinaiseksi) kommunismiksi. Esimerkiksi Valtiossa ja vallankumouksessa Lenin huomauttaa useita kertoja, miten kommunismin ensimmäistä vaihetta “nimitetään tavallisesti sosialismiksi”.[12]

Suuri osa sosialismin määritelmän kiistanalaisuudesta liittyy 1920-luvun keskusteluihin Neuvostoliitossa, kun eristyksiin jääneet bolševikit väittelivät siitä, onko sosialismia mahdollista rakentaa yhdessä maassa. Voitolle pääsi vuosikymmenen puolivälissä Stalinin edustama kanta, jonka mukaan “täydellisen sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen” (Stalin 1946, 137) on mahdollista, kun taas Lev Trotskin johtama vähemmistö oli sitä mieltä, että sosialismin voittoon vaaditaan vallankumouksen leviäminen Länsi-Euroopan teollistuneihin maihin. Tässä ei ole mahdollista mennä näiden keskusteluiden yksityiskohtiin.[13] On kuitenkin selvää, että Neuvostoliitossa vakiintunut sosialismin virallinen määritelmä poikkeaa siitä, mitä Marx tarkoitti kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisellä vaiheella.

Marxin määritelmän mukaan kommunismin ensimmäisessä vaiheessa työstä maksettava korvaus perustuu kunkin tekemään työaikaan.

“[K]ukin erillinen tuottaja saa yhteiskunnalta […] takaisin täsmälleen niin paljon, kuin hän sille antaa. Se, minkä hän on sille antanut, muodostaa hänen yksilöllisen työosuutensa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen. Hän saa yhteiskunnalta kuitin siitä, että hän on suorittanut niin ja niin paljon työtä (sen jälkeen kun hänen työstään on vähennetty yhteiskunnalliseen varantoon menevä osa), ja esittämällä tämän kuitin hän saa yhteiskunnan varastosta kulutushyödykkeitä aivan yhtä suuren työmäärän arvosta.” (Marx 1979, 536.)

Neuvostoliiton virallisen opin mukaan sosialismissa (eli kommunismin ensimmäisessä vaiheessa) noudatettavaksi korvausperusteeksi vakiintui kuitenkin seuraava:

“Työpalkka sosialismin aikana on […] rahamuodossa ilmaistu työntekijän osuus yhteiskunnallisen tuotteen siitä osasta, jonka valtio maksaa työläisille ja toimihenkilöille kunkin työntekijän työn määrää ja laatua vastaavasti. […] Ammattityö korkeampilaatuisena työnä vaatii työntekijän koulutusta ja tuottaa ammattitaitoa vaatimattomamman työhön verraten suuremman tuotannollisen tuloksen. Sen vuoksi siitä maksetaankin enemmän kuin ammattitaitoa vaatimattomasta työstä.” (Ostrovitjanov et al 1952, 448; kursiivi JL & MS).

Neuvostoliitossa pyrittiin perustelemaan kaikki mahdollinen Marx- ja etenkin Lenin-sitaateilla, mutta Kansantaloustieteen oppikirjan (1952) määritelmä sosialismista (kommunismin ensimmäisestä vaiheesta) on toinen kuin Valtiossa ja vallankumouksessa, jossa Lenin seuraa Marxia:

“Suorittamalla tietyn osan yhteiskunnalle välttämättömästä työstä yhteiskunnan jokainen jäsen saa yhteiskunnalta todistuksen siitä, että hän on suorittanut sen ja sen määrän työtä. Tällä todistuksella hän saa yhteiskunnallisesta kulutustarvikevarastosta vastaavan määrän tuotteita. Kun lasketaan pois se työmäärä, joka menee yhteiskunnalliseen varantoon, niin kukin työläinen saa siis yhteiskunnalta yhtä paljon kuin hän on sille antanut.” (Lenin 1960, 470.)

“‘Ken ei tee työtä, ei hänen syömänkään pidä’, tämä sosialistinen periaate on jo silloin toteutettu; ‘yhtäläisestä työmäärästä yhtäläinen tuotemäärä’ – tämäkin sosialistinen periaate on jo toteutettu. Mutta se ei ole vielä kommunismia eikä vielä poista ‘porvarillista oikeutta’, joka antaa erilaisille ihmisille erilaisesta (tosiasiassa erilaisesta) työmäärästä yhtä suuren tuotemäärän.” (Emt., 472.)

Ei tietenkään ole mikään synti muuttaa määritelmiä, eikä myöskään ole mikään ansio pitää vanhoja määritelmiä oikeampina siksi, että ne ovat “alkuperäisiä”. Neuvostoliitossa toteutetut keskeisten käsitteiden uudelleenmäärittelyt olivat kuitenkin sikäli harhaanjohtavia, ettei niiden yhteydessä tehty selväksi, että kyse on uudelleenmäärittelystä. Liikkeen auktoriteetteja, Marxia ja Leniniä, siteerattiin uusienkin sisältöjen tueksi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kuten aiemmin lainattu R. W. Davies huomautti, sosialismin määritelmää muutettiin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi. Maalilinjaa siirrettiin vaivihkaa lähemmäksi, jotta olisi voitu esiintyä ikään kuin aiemmin asetetut tavoitteet olisikin jo saavutettu.

Gothan ohjelman arvostelussa oleva kommunismin ensimmäisen vaiheen (sosialismin) määritelmä ei kuitenkaan ole ainoa, joka Marxilta voidaan löytää. Jos Gothan ohjelman arvostelua voidaan pitää operatiivisen tason tavoitteenasetteluna, niin Pääoman III niteessä on periaatteellisemman tason määritelmä tuotantotavalle ja sitä kautta myös kommunistiselle/sosialistiselle tuotantotavalle.

“Se taloudellinen ominaismuoto, missä maksamaton lisätyö pumpataan välittömistä tuottajista, määrää herruus- ja orjuussuhteen sellaisena kuin se kasvaa välittömästi esiin itse tuotannosta ja vaikuttaa puolestaan määräävästi takaisin tuotantoon. Mutta tähän perustuu itse tuotantosuhteista kasvavan taloudellisen järjestelmän [Gemeinwesen] koko rakenne ja siten samalla sen poliittinen ominaisrakenne. Tuotantoehtojen omistajien välitön suhde välittömiin tuottajiin – suhde, jonka kulloinenkin muoto aina luonnostaan vastaa työtavan määrättyä kehitysastetta ja siten myös työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa – on aina se mistä löydämme koko yhteiskuntarakennelman sisimmän salaisuuden, kätketyn perustan, ja tämän vuoksi myös riippumattomuus- ja riippuvaisuussuhteen poliittisen muodon, lyhyesti sanottuna kulloisenkin erityisen valtiomuodon.” (Marx 1976, 780 [Pääoma III].)

Tältä näkökannalta katsoen ei ole merkityksellistä, minkälaisen prosessin tuloksena päätös ylijäämän (lisätyön) käytöstä tehdään, tekeekö sen puolueen keskuskomitea vai määräytyykö se esimerkiksi kansanäänestyksen ja suoran demokratian perusteella. Kumpikin tapa merkitsee, että ylijäämän käytöstä on päätetty tietoisesti, oli päättäjänä sitten pieni, itse itsensä nimittänyt asiantuntijajoukko tai suunnitelmataloutta harjoittavan yhteiskunnan koko väestö.

Tältä pohjalta lähtevät muun muassa Cockshott ja Cottrell, jotka arvostelevat niitä sosialisteja (esimerkiksi Ernest Mandelia), joiden mukaan Neuvostoliitossa ei milloinkaan ollut sosialismia.

“Tällaiset väitteet näyttävät niin sanoaksemme säilyttävän sosialismin teoreettisen neitsyyden sillä hinnalla, että sosialistiset aatteet irrotetaan tapahtuneesta historiasta. Meidän mielestämme on parempi myöntää, että Neuvostoliitto oli sosialistinen, mutta perustella lisäksi, miksei se edustanut ainoaa mahdollista sosialismin muotoa.” (Cockshott & Cottrell 2011.)

Cockshott ja Cottrell vastustavatkin taipumusta määritellä kaikki mahdollinen hyvä sosialismiin kuuluvaksi. Tällöin sosialismista tulee pelkkä toiveiden tynnyri: ihmisoikeuksien täydellinen toteutuminen, tietynlainen poliittinen muoto (työväen demokratia), kansallisuussorron poistaminen, sukupuolten täydellinen tasa-arvoisuus jne. Yltiöpäisimpiä ideologeja lukuunottamatta ei kapitalismiakaan kukaan määrittele siten, että “aito” kapitalismi sisältää vapaat vaalit, sanan- ja kokoontumisvapauden, parlamentarismin, sopimusvapauden jne., jolloin esimerkiksi Hitlerin Saksa ei olisi kapitalismia nähnytkään.

Tuotantotavan tasolla katsottaessa Neuvostoliittoa voidaan hyvin pitää sosialistisena, sillä yhteiskunnalliset tuotantopäätökset – mukaanlukien päätökset lisätyön käytöstä – olivat melkein kokonaan poliittisen päätöksenteon piirissä (olivatpa itse päätökset sitten hyviä tai eivät, pienen piirin tekemiä tai eivät). Toisaalta Neuvostoliiton vuosikymmeniä sitten hävinneen – tai muutoinkaan epädemokraattisen – sosialismin puolustaminen ei ole poliittisesti mielekästä. Tällä tasolla kannattaa keskittyä valamaan sosialismiin muunlaista sisältöä. Gothan ohjelman arvostelun määritelmä kommunismin ensimmäisestä vaiheesta on hyvä, tiiviis ja poliittisesti hedelmällinen – joskaan ei tietenkään tyhjentävä – sosialismin määritelmä.

Sosialismin haaste

Kysymys liikkeen tavoitteen sisältävän käsitteen valinnasta on mielenkiintoinen yhdistelmä periaatteellisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta[14]. Näin esimerkiksi Michael Lebowitz on päätynyt hylkäämään kommunismin iskusanana, sillä hän arvioi sen merkitsevän suurimmalle osalle ihmisistä oikeudenmukaisen taloudellisen järjestelmän sijaan “poliittista järjestelmää – tarkemmin sanoen valtiota, joka sijaitsee yhteiskunnan yläpuolella ja sortaa työtätekeviä kansalaisia” – arvio, joka kieltämättä tavoittaa jotain olennaista. (Lebowitz 2010, 110.)

Myös sosialismi-sanaa rasittaa tietynlainen yhteys Neuvostoliiton malliin, mutta toisaalta sen taakkaa keventää kommunismiin nähden se, että monet länsieurooppalaiset työväenpuolueet edelleen nimittävät itseään sosialistisiksi aivan kuten sata vuotta sittenkin, vaikka ne eivät ole halunneet olla missään tekemisissä Neuvostoliiton järjestelmän kanssa. Toisaalta sosialismilla on toisenlaista lisätaakkaa: kun Sosialistisen internationaalin ja panhelleenisen sosialistiliikkeen (PASOK) puheenjohtaja, Kreikan pääministeri Georgios Papandreou piiskaa alamaisiaan kansainvälisten liikepankkien määräysten mukaan, kun internationaalin muiden jäsenpuolueiden solidaarisuus PASOK:ia kohtaan muistuttaa Varsovan liiton sisäistä “solidaarisuutta” ja kun internationaalin jäseninä vielä vähän aikaa sitten olivat Egyptin ja Tunisian diktaattorien – Hosni Mubarakin ja Ben Alin – puolueet, onko sosialismillakaan mitään uskottavuutta jäljellä?

Kysymys on hyvä, ja monet radikaalia muutosta tavoittelevat eivät haluakaan (enää) puhua sosialismista tavoiteyhteiskuntansa nimenä. Kaikesta huolimatta keskustelun tässä vaiheessa vaikuttaa poliittisesti hyödyllisimmältä omaksua tavoiteyhteiskunnan nimeksi sosialismi, jonka sisältö on sama kuin Marxin tarkoittamalla kommunismilla. Sosialismin kautta saadaan muun muassa asetettua selvä vastakäsite kapitalismille. Siinä missä kommunismi yhdistyy ihmisten mielissä enimmäkseen Neuvostoliittoon ja Kiinaan, sosialismi sisältää edellä mainituista syistä enemmän poliittisesti hyödyllistä ristiriitaisuutta. Sosialismi-käsitteen avulla voidaan haastaa esimerkiksi sosiaalidemokraattisten puolueiden käyttämä käsitepari “demokraattinen sosialismi” poliittisesti mielekkäämmin kuin asettamalla “kommunismin” sitä vastaan.

Viitteet

[1] Itsenään kovina marxilaisina pitävien todennäköisin vastaus on joukko Marx-, Engels- ja Lenin-sitaatteja, joiden mukaan tehtävä on pelkkä tekninen toimenpide, jonka “kuka tahansa keittäjä” osaa hoitaa.

[2] Toisaalta Bernsteinin oman reformismin voidaan nähdä perustuvan samalle odotukselle: Koska sosialismia kohti edetään joka tapauksessa, voidaan hyvin keskittyä konkreettisten pikkuparannusten tavoitteluun.

[3] Blanquista lähtien kommunistit ovat hylänneet “utopismin”, vaikka visiot kuuluvat ehdottomana osana strategiseen ajatteluun.

[4] Viime kevään vaalitappion jälkeisessä itsekritiikissä SKP:n Helsingin piirikomitean varajäsen Sippo Kähmi esitti seuraavan näkökulman:

“Sen sijaan että kehittäisimme omaa sosialismin teoriaamme, tyydymme […] toteamaan, ettei meidän sosialismimme ei ole neuvostomalli, ei Kiinan tai Pohjois-Korean malli, tai edes Kuuban tai Venezuelan malli.[…] Emme kuitenkaan osaa täysin sanoa, minkälainen tämä suomalainen sosialismin mallimme on. Mainio puolueohjelmamme toteaakin, ettei valmiita vastauksia ole ja kehottaa lukijaa itseään tulemaan mukaan kehittelemään 2000-luvun kommunistista [yhteiskuntaa], mutta […] emme ole kyenneet käymään tätä tarvittavaa keskustelua puolueemme sisällä. […] Vaalien tulos ja puolueemme tulevaisuus ylipäätään vaatii sen, että tämä puolueohjelman visioima keskustelu 2000-luvun kommunismin sisällöstä nyt aloitetaan toden teolla. Vain siten voimme jälleen riistää takaisin oman ideologiamme määrittelyn sitä mustamaalaavien propagandistien käsistä.” (Kähmi 29.4.2011)

[5] Muutamia ministerisosialismitapauksia 1900-luvun taitteessa ja alussa emme laske työväenliikkeen valtaannousuksi.

[6] Virallinen neuvostoliittolaiskäsitys pyrki jäljittelemään Marxia ja Engelsiä puhuen sosialistisen yhteiskunnan taloudellisista laeista.

“Sosialististen tuotantosuhteiden ilmaantuessa ja kehittyessä ilmaantuvat ja kehittyvät uudet taloudelliset lait: sosialismin taloudellinen peruslaki, kansantalouden kehityksen suunnitelmallisuuden, määräsuhtaisuuden laki, työn tuottavuuden herkeämättömän kohoamisen laki, työn mukaan tapahtuvan jaon laki, sosialistisen kasautumisen laki ym. […] Kapitalismin hävittämisen ja tuotantovälineiden yhteiskunnallistamisen mukana ihmisistä tulee yhteiskunnallisten ja taloudellisten suhteidensa herroja; tiedottuaan objektiiviset lait he voivat hallita niitä ja käyttää täysin tietoisesti koko yhteiskunnan etujen mukaisesti.” (Ostrovitjanov et al. 1956, 390-391.)

Monet “lait”, esim. “työn mukaan tapahtuvan jaon laki” saavat miettimään, mikä tekee lähinnä poliittisesta tulonjakokysymyksestä (ts. kuinka suuri osa työn tuotteesta menee yksityiseen kulutukseen, kuinka suuri osa yhteiskunnalliseen kulutukseen) “lain”. Sama pätee myös “sosialismin taloudellisen peruslain” kohdalla, joka Stalinin määrittelemänä oli “koko yhteiskunnan alituisesti kasvavien aineellisten ja kulttuuritarpeiden mahdollisimman täydellinen tyydyttäminen lisäämällä keskeytymättä sosialistista tuotantoa ja kehittämällä sitä yhä täydellisemmäksi korkeatasoisimman tekniikan myötä”. (Siteerattu teoksessa Ostrovitjanov et al. 1956, 393.)

[7] “[V]altion tuotantolaitosten tuottamat ja valtion sektorin puitteissa jaettavat tuotantovälineet eivät itse asiassa ole tavaroita. Mutta koska kulutustarvikkeet, maataloudesta saatu raaka-aine ja osa tuotannonvälineistä ovat tavaroita ja koska sosialistinen talous muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jossa kaikki osat ovat sidotut toisiinsa, niin sen vuoksi nekin tuotannonvälineet, jotka kiertävät valtion sektorin puitteissa, säilyttävät tavaramuodon. Se ilmenee siinä, että tuotannonvälineet voidaan ilmaista arvomuodossa, rahamuodossa, mikä on tarpeen itsekannattavan taloudenhoidon aikaansaamista varten, luettelointia ja hinnoittelua varten.” (Ostrovitjanov et al. 1956, 436.)

[8] Virallisessa opissa tätä nimitettiin “tuotannonvälineitä tuottavien alojen ensisijaisen kehityksen laiksi” ja “kansantalouden kehityksen suunnitelmallisuuden ja määräsuhtaisuuden laiksi”. (Ostrovitjanov et al. 1956, 395, 405.) “Marxilainen taloustiede torjuu vulgäärin, ahtaasti kulutusperusteisen suhtautumisen sosialismin taloudelliseen peruslakiin. Tämä marxilaisvastainen suhtautuminen ilmenee siinä, että jätetään huomioimatta tuotannon määräävä merkitys kulutuksen suhteen, kielletään tuotantovälineiden tuotannon ensisijaisen kasvun välttämättömyys sosialismin vallitessa”. (Emt., 396.)

[9] Virallisessa opissa palkkaerot perusteltiin “työn mukaan tapahtuvan jaon taloudellisella lailla” siten, että “työn mukaan” tarkoitti “työn määrän ja laadun mukaan” (Ostrovitjanov et al. 1956, 424). Ilmaisu pyrkii tarkoituksellisesti jäljittelemään Marxin ilmaisua Gothan ohjelman arvostelussa, jossa hän hahmottelee “kommunismin ensimmäisessä vaiheessa” käytettäväksi palkanmaksuperusteeksi tehtyä työaikaa – siis vain tehdyn työn määrää, ei laatua. (Marx 1979, 536-537.) Tässä yhteydessä voidaan myös panna merkille, että Nevalaisen-Peltosen Marxilainen kansantaloustiede (1972), joka takakantensa mukaan on “saanut suosiota parhaana Suomen oloihin soveltuvana marxilaisen kansantaloustieteen oppikirjana”, toistaa kommunistisesta tuotantotavasta puhuessaan uskollisesti kohta kohdalta virallisen neuvosto-opin: “sosialistinen vaihe on jo saavutettu eräissä maissa” (emt., 496), “sosialistisen yhteiskunnan luokat eivät ole vastakkaisia toisilleen” (emt., 502), “kulutustarvikkeet jaetaan ihmisten kesken heidän työnsä määrän ja laadun mukaan” (emt.), ja tietenkin “erotukseksi kapitalismin taloudellisista laeista sosialismin lait eivät toteudu valtoimesti, itsestään, vaan ne täytyy tietoisesti toteuttaa” (emt., 503).

[10] “Gosplan kohdentaa niin sanottuja ‘tärkeimmäntyyppisiä tuotteita’, kun taas Gossnab yhdessä paikallistasolla toimivien elintensä kanssa tekee suunnitelman niiden tuotteiden osalta, joita ei pidetä yhtä tärkeinä mutta joiden ‘levinneisyys’ kautta koko talouden on laaja.” (Nove 1977, 39.)

[11] Kommunismin periaatteissa vuodelta 1847 Engels kuvaa kolmea sosialistityyppiä, joista lähimpänä kommunisteja ovat “demokraattiset sosialistit”. “Kulkien samaa tietä kommunistien kanssa he pyrkivät toteuttamaan osan toimenpiteistä, jotka on mainittu [18.] kysymyksessä, mutta ei kommunismiin johtavina välitoimenpiteinä, vaan nykyisen yhteiskunnan kurjuuden ja onnettomuuksien hävittämiseen riittävinä toimenpiteinä.” (Engels 1978, 298.)

[12] Esimerkiksi:

“Täten siis kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisessä vaiheessa (jota nimitetään tavallisesti sosialismiksi) ‘porvarillista oikeutta’ ei poisteta kokonaan, vaan ainoastaan osaksi, ainoastaan jo saavutettua taloudellista mullistusta vastaavasti, t.s. ainoastaan tuotantovälineisiin nähden. ‘Porvarillinen oikeus’ tunnustaa ne yksityisten henkilöiden yksityisomaisuudeksi. Sosialismi tekee ne yhteiseksi omaisuudeksi. Sikäli – ja vain sikäli – ‘porvarillinen oikeus’ jää pois.” (Lenin 1960, 472.)

[13] Keskusteluista ja niiden asiayhteyksistä ks. Carr 1970 (45-61); Stalinin näkemyksistä tarkemmin ks. Stalin 1946 (136-146); Trotskin näkemyksistä tarkemmin ks. Trotsky 1972 (45-64, 245-256, 291-301).

[14] Monille kyseessä on kuitenkin syvästi periaatteellinen asia, sillä omasta, pitkäaikaisesta itsemäärittelystä tai innolla omaksutusta traditiosta luopuminen voi tuntua henkilökohtaiselta tappiolta ja periksiantamiselta. Tämän lisäksi kommunistisessa liikkeessä on voimakas perinne “opportunismin” armottomassa paljastamisessa, mikä ei ainakaan helpota perusteltuakin vanhasta luopumista – näin siitä huolimatta, että “tieteellisen sosialismin” usein muistutetaan olevan “elävä, kehittyvä tiede”.  Mm. Suomen kommunistisen puolueen piirissä on olemassa ajattelua, jonka mukaan Suomessa täytyy olla kommunistisen puolueen nimellä kulkeva järjestö. Ratkaisuna ideologisesti tärkeän tunnuksen epäsuosioon nähdään helposti vain se, että sanomaa pitää levittää tehokkaammin, kertoa mitä kommunismi/anarkismi/feminismi jne. “todellisuudessa” on, tai mitä sirppi ja vasara “oikeasti” symboloivat.

Lähteet

Albert, Michael. 1.7.2011. Vision per se? Answering Anarchist Critics Part I. Zcommunications.

Bernstein, Eduard. 1982. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Näköispainos vuonna 1910 julkaistusta suomennoksesta. Porvoo: WSOY.

Carr, Edward Hallett. 1970. Socialism in One Country 1924-1926. Vol II. Middlesex: Penguin Books.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 1993. Towards a New Socialism. Nottingham: Spokesman.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 2004. Towards a New Socialism: New preface, 3rd draft.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 18.8.2011. Sosialistinen suunnittelu Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Revalvaatio.org

Davies, R. W. 1994. Changing Economic Systems: An Overview, teoksessa The Economic Transformation of the Soviet Union, 1913-1945, 1-23. Cambridge: Cambridge University Press.

Draper, Hal. 1990. Karl Marx’s Theory of Revolution IV: Critique of Other Socialisms. New York: Monthly Review Press.

Engels, Friedrich. 1978. Kommunismin periaatteet. Valitut teokset II. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Engels, Friedrich. 1979. Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi. Valitut teokset VI. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Hardt, Michael & Negri, Antonio. 2001. Empire. Cambridge: Harvard University Press.

Jesajan kirja, 11. luku. Raamattu. http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Jes.11.html

Joseph, Peter. 2008. Zeitgeist Addendum.

Kasama Project. 16.10.2010. A Brother’s Challenge: Show Me Communism Can Be Done.

Kautsky, Karl. 2010. Erfurtin ohjelma. Tampere: Sosialismi.net.

Kähmi, Sippo. 29.4.2011. Ks. artikkeliin Mitä kommunistit tekivät väärin? (28.4.2011) tulleet vastaukset. Tiedonantaja.

Laine, Joonas & Salo, Miika. Sosialismi SDP:n ohjelmissa. Sosialismi.net.

Lebowitz, Michael. 2010. The Socialist Alternative. Real Human Development. New York: Monthly Review Press.

Lenin, Vladimir. 1960. Valtio ja vallankumous. Kootut teokset osa 25. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.

Lewin, Moshe. 1975. Political Undercurrents in Soviet Economic Debates. From Bukharin to Modern Reformers. London: Pluto Press.

Little, Mat. 5/2011. Economic crisis and post-capitalism. Red Pepper.

Luxemburg, Rosa. 2011. Reformismi vai vallankumous? Tampere: Sosialismi.net.

Mandel, Ernest. 1977. Marxist Economic Theory (4th impression). London: Merlin Press.

Marx, Karl. 1976. Pääoma, 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, Karl. 1979. Gothan ohjelman arvostelua. Valitut teokset V. Moskova: Kustannusliike Edistys.

McNally, David. 1993. Against the Market. Political Economy, Market Socialism and the Marxist Critique. London: Verso.

Nevalainen, Eino & Peltonen, Matti. 1972. Marxilainen kansantaloustiede. Helsinki: Kansankulttuuri.

Nove, Alec. 1977. The Soviet Economic System. Surrey: George Allen & Unwin.

Nove, Alec. 1983. The Economics of Feasible Socialism. Chatham: George Allen & Unwin.

Ostrovitjanov et al. 1956. Kansantaloustiede. Oppikirja. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike.

Price, Wayne. 29.9.2008. Response on Parecon by a Revolutionary Anarchist. Znet.

Salo, Miika & Laine, Joonas. 17.1.2011. Sosialismi kommunistien ja kansandemokraattien ohjelmissa. Sosialismi.net.

Salo, Miika. 6.4.2010. Vasemmiston kriisi. Alustus keskusteluun. Sosialismi.net.

Salvadori, Massimo. 1979. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880-1938. Norfolk: New Left Books.

Stalin, Josif. 1946. Leninismin kysymyksiä. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike.

Stalin, Josif. 1952. Sosialismin taloustieteellisiä probleemeja Neuvostoliitossa. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike.

Trotsky, Leon. 1972. The Revolution Betrayed. What is the Soviet Union and Where is it Going? New York: Pathfinder Press.blockquote

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

12 kommenttia
Kommentoi »

  1. Vain siten voimme jälleen riistää takaisin oman ideologiamme määrittelyn sitä mustamaalaavien propagandistien käsistä.” (Sippo Kähmi 29.4.2011) Tässä on järkeä.

    Ehkäpä pitäisi myös selvästi eriyttää yhtäällä horisonttiin maalattavan sosialismin sisällön ideoiminen ja määrittely ja toisaalta korostaa sitä että sosialismin on oltava sisällöltään sellaista millaiseksi kansa sen haluaa tehdä ja millaiseksi se kamppailuissa ja vuoropuheluissa muotoutuu.

    On siis nikkaroitava omaa sosialismin mallia ja samalla tehdä selväksi se ettei sosialismin tule olla kenenkään valmiin mallin mukainen.

  2. Juu, tässäkin on tarkoituksena pyrkiä esittämään periaatteessa toimiva sosialistinen vaihtoehto, se on sitten tietenkin toinen asia, millaiseksi sen käytännössä haluttaisiin muodostuvan. Vaihtoehtojen esittäminen on tärkeä osa politiikkaa.

  3. Ajateltua tekstiä ja oivallisesti valikoitua, kunnoittamatta liikaa historian nimiä. Jatko tulee silti olemaan vaikeampaa. Joitakin tarkempia huomioita:
    Jesajakin keksitty oikeaan paikkaan. Neuvostoliiton taloushistoriasta löydetyt esimerkit kuten puuvillan hinta ja viljan hinta. Sivulle 12 sopisi paremmin Bismarckin sosiaalilainsäädäntö yrityksenä estää työväenliikkeen nousua. Sosialismi toiveiden tynnyrinä, mutta Italiassa jo 1969 osattiin huutaa “vogliamo tutto e subito” (haluamme kaiken ja heti). Tekstin loppu on kyllä heikompaa yritystä konkretisoida. Eihän Sosialistisessa Internationaalissa ole mitään Varsovan liittoon verrattavaa solidaarisuutta PASOKia kohtaan.
    Ensimmäisessä alaviitteessä “Marx, Engels ja Lenin-sitaatteja” keittäjästä. Kahdesta ensimmäisestä en tiedä mutta Leninillä tosiaan Valtiossa ja vallankumouksessa oli toteamus, että valtion tehtävistä tulee niin yksinkertaisia että kuka tahansa “kokki”. Näin muistelen mutten nyt jaksa tarkistaa. Joka tapauksessa tästä keskustelimme lokakuussa 1969 trotskilaisessa “Vallankumouksellisen marxismin” opintoryhmässä eli teemasta tekikö Lenin virheitä. Itse mainitsin tämän kohdan mutta oikeaoppisempi Pekka Haapakoski totesi ettei tässä mitään virhettä eli “olisivat kyenneet mutta niitä ei pantu sellaisiin tehtäviin”. Näinkin saattoi käydä.

  4. Tekstin loppu on heikompaa yritystä konkretisoida mitä? Kohdassa, jossa viitataan Sosialistiseen internationaaliin, käsitellään lähinnä sitä taktista seikkaa, olisiko puhuttaessa tavoiteyhteiskunnasta järkevämpää puhua sosialismista vai kommunismista. SI:n puolueiden “tuki” veljespuolueelleen PASOK:ille muistuttaa “tukea”, jota NL oli valmis tarjoamaan Tshekkoslovakialle tai Puolalle. Jää tietty lukijalle, onko vertaus osuva vai ei, mutta kohdan pointti ei muutu vaikka vertaus olisi jäänyt poiskin.

    Lenin puhuu kirjoituksessaan Kykenevätkö bolshevikit pitämään valtiovallan? “keittäjättäristä” (ja sekatyömiehistä), jotka “eivät heti” kykene osallistumaan valtionhallintaan. (KT 26, s. 94). Marxin, Engelsin ym. vastaavia sitaatteja on luvassa kirjoituksen toisessa osassa.

  5. Ja näkökohta, johon Pertin kommentoima vertaus liittyi, oli siis tämä:

    “[Unlike Britain’s Labour,] Spain’s PSOE and Greece’s PASOK do not [have the luxury of opposition]. These two social democratic parties find themselves right now implementing wrong-head policies that directly contradict their stated values. PASOK may find its standing reduced from governing party to coalition partner by the time you read this, but the thrust of the argument still stands.

    Both of them face obliteration at the next election, largely because of they have rejected the alternatives put forward by radical Keynesian and Marxist economists, and instead force through programmes of immense detriment to their electoral base. […]

    The irony is that both PSOE and PASOK were founded by activists who had in some cases found the courage to resist military dictatorship, even if that meant prison or torture.

    Only a generation later, their successors have caved in to mere bankers and have condemned themselves to almost certain destruction in the process. This is not what social democracy, at least at its best, was supposed to be all about.”
    http://www.leftfutures.org/2011/11/pasok-psoe-the-suicide-of-social-democracy/

    SI:n julkilausumissa kyllä kannatetaan nykymenoon nähden sinänsä oikeansuuntaista politiikkaa,

    “Our global movement has consistently prioritised a recovery based on sustainable growth in the real economy, and not another speculative bubble liable to burst at any moment. With more and better global governance, reform of markets and institutions and fairer distribution of resources, we can redesign a financial system aligned to the benefit of the many rather than the few, providing greater security, stability and social justice. The challenge is to transform the urgency, determination and resolve of the street into concrete political action. To fulfil this challenge must be the task of our International today.”

    …mutta on vaikea nähdä, miten tämä linja toteutuu esim. SDP:n toiminnassa talouskriisin aikana, kun on lähinnä pyritty turvaamaan “Suomen etu” erilaisten vakuusjärjestelyiden kautta. 1914 on täällä taas!

    Papandreou itse ylisti arabikevättä puheessaan SI:n kokouksessa lokakuussa, “The prime minister further said that the Socialist International is at the side of the citizens of the Arab world, who are struggling for a better future”, mutta mahtaako vastaava tuki ylettyä hänen omassa maassaan käytäville kamppailuille “paremman tulevaisuuden puolesta”…
    http://www.grpressbeijing.com/index.php?option=com_content&view=article&id=2146%3Apm-papandreou-addresses-socialist-international-conference-on-arab-spring&catid=1%3Aflash-news&Itemid=10&lang=en

  6. ..mainittakoon vielä, että Varsovan liitto -vertaus syntyi alunperin siitä, kun Jutta Urpilainen kannatti Kreikan valtion omaisuuden yhtiöittämistä ja Suomen vakuuksien saamista omaisuudenhallinnointiyhtiön osakkeista.
    http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2011/07/urpilainen_haluaa_yhtioittaa_kreikan_omaisuutta_2703713.html
    http://www.demari.fi/uutispaiva-demari/paakirjoitukset/paakirjoitukset/2877-vakuuksia-vaaditaan-avoimesti-ja-sovitusti

    “Kreikan parlamentin päätökset lähes 30 miljardin euron menoleikkauksista ja veronkevennyksistä vietiin läpi niukalla sosialistihallituksen enemmistöllä. Tulot, eläkkeet ja etuudet pienenevät, ja kaikki verot nousevat. Heinäluoma myöntää, että vasemmistolaisen hallituksen toimien ja “kansan puolesta” -ideologian välillä on ristiriita. Tästä huolimatta hän demarina ja entisenä ammattiliittolaisena tukee päätöstä.”
    http://yle.fi/uutiset/teksti/talous_ja_politiikka/2011/07/heinaluoma_kreikasta_ihanteilla_ei_ela_2698535.html

    Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd.) mukaan Kreikan seuraavan lainaerän saanti riippuu maan valmisteilla olevan hallituksen ja pääpuolueiden sitoutumisesta lokakuussa sovittuun uuteen tukiohjelmaan. […] Euromaat sopivat lokakuun lopun huippukokouksessaan uudesta 130 miljardin euron tukiohjelmasta Kreikalle. Samassa yhteydessä sovittiin 50 prosentin leikkauksista yksityisen sektorin sijoittajien Kreikka-lainoihin. Vastavuoroisesti Kreikan hallitus joutuu jatkamaan ankarien säästötoimien ja veronkorotusten toteuttamista maassa. Urpilaisen mukaan Kreikan uuden laajapohjaisen hallituksen ja pääpuolueiden pitää ilmaista sitoumuksensa kirjallisesti.”
    http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/urpilainen-kreikan-paapuolueiden-sitouduttava-tukiohjelmaan-/art-1288426782132.html

    Kreikan kimppuun ei hyökätä ihan tankeilla sentään, mutta kapitalismilla on käytössä muunkinlaista “raskasta tykistöä”.

  7. “Kreikan kimppuun ei hyökätä ihan tankeilla sentään, mutta kapitalismilla on käytössä muunkinlaista “raskasta tykistöä”.”

    Saa nähdä mihin käytetään niitä 400 uutta Kreikalle hankittavaa panssarivaunua joita Juttakin on nyt rahoittamassa.

  8. Niin, isot maat “antavat” Kreikalle rahaa jotta Kreikka ostaisi niillä rahoilla heiltä (ts. näissä maissa konttoriaan pitäviltä yrityksiltä) mm. aseita.

  9. […] on suoraa jatkoa sarjan edelliselle osalle, minkä vuoksi on suositeltavaa lukea osat […]

  10. Tässä yksi konkreettinen idea siitä, miten voitaisiin siirtyä hieman lähemmäs sosialismia. Tämä voisi olla alustava välivaihe, jonka vallitessa ihmisten ajatusmaailma voisi muuttua niin että seuraavan askeleen ottaminen helpottuisi. Jotta tämä esitys yrittäisi vastata siihen, millaista sosialismi käytännössä voisi olla, niin sanotaan että alla esitetty on yhdensorttista orastavaa sosialismia.

    1. Pääoman maastavienti kielletään. (Ellei sitten haluta lykätä kohtien 2-3 toteuttamista siihen saakka, että maapallo on yksi (liitto)valtio, jolloin uudistus tulisi toteutettavaksi globaalisti.)

    2. Pääomatulojen verotus nostetaan vähitellen kohti 100%:a. ‘Vähitellen’ ei tarkoita progressiivisesti vaan ajanmittaan.

    3. Yritysten voittojen muuntamista (perheenjäsenten ja sukulaisten yms.) ylisuuriksi palkoiksi demotivoidaan muuttamalla ansiotuloverotuksen progressiota vaikkapa näin:

    a) Alle mediaanitulon olevat ansiotulot ovat verovapaita. (Mediaanitulo Suomessa 2010 oli noin 1800 euroa/kk)
    b) Tietyn rajan (ensialkuun vaikkapa 10 kertaa mediaanitulo) yli menevältä osalta veroprosentti on 100.
    c) Noiden kahden rajan välisiä tuloja verotetaan progressiivisesti.
    d) Ylärajaa voidaan justeerata tarpeen mukaan. Alarajaa ei liene syytä alentaa.

    Yritykset säilyisivät yksityisomistuksessa sikäli, että omistajat päättäisivät niiden toiminnasta ja voisivat niin halutessaan myydä ne (kotimaassa). Voiton maksimointi ei kuitenkaan olisi enää toimintaa motivoiva tekijä — verotuksen takia. Omistajalle olisi motivoivaa kasvattaa tuloja tiettyyn rajaan saakka muttei määrättömästi.

    Verotuksella poistuisi yhteiskunnallisesti vahingollinen motiivi kasvattaa voittoa maksimaalisesti. Tilalle voitaisiin tarjota positiivista motiivia, esimerkiksi valtion maksamia bonuksia yhteiskunnallisesti kiitettävästä toiminnasta, joka voisi ilmetä mitä erinäisimmissä muodoissa yrityksen toiminnan tarkoituksessa (ympäristö- ja muut yhteiskunnalliset näkökohdat) ja toteutuksessa (yritysdemokratia yms.).

    Entä lakkaisiko pääoman ja tuottavuuden kasvu? Ei välttämättä. Tulot jakautuisivat tasaisemmin, mikä helpottaisi useimpien ihmisten säästämistä ja sen kautta uusien pienten yritysten muodostamista jopa ilman velkaa. (Rahajärjestelmä olisi muutettava niin että rahaa ei enää laskettaisi liikkeelle korollisena velkana. Nykyisessä järjestelmässä yhden tahon säästöt ovat toisen tahon velkaa pankille, ja täten yleinen säästäminen on mahdotonta.) Yritysten keskikoko pienenisi ja määrä kasvaisi. Yhteiskunnan mittakaavassa tehtävän tuottavan työn määrä ei välttämättä pienenisi, mutta työtä tehtäisiin pienemmissä yksiköissä.

    Tässä mallissa ei tarvitsisi tehdä yksityiskohtiin menevää keskusjohtoista suunnittelua siitä, mitä tuotetaan, miten ja kuinka paljon. Bonuksilla (kts. ylempänä) voitaisiin tehdä hienoista ohjausta.

  11. […] Sosialismi.netin Cockshott & Cottrell -käännökset ja Laine & Salon suunnitelmakelat (1, 2, kolmas kaiketi tulossa) ovat olleet tärkeä […]

  12. […] [7] Tästä ks. Laine & Salo 2011, Sosialistinen talousjärjestelmä, osa 1/3. […]

Kommentoi