Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat?

20.9.2011 | Artikkelit

Teksti: Vesa Oittinen

Kuva: Kommunistien vappukulkueesta vuonna 1973 Helsingin kaivokadulla. Matti Koivumäki / Suomen valokuvataiteen museo.

Tuskin montakaan lähihistorian ilmiötä on Suomessa demonisoitu yhtä voimakkaasti kuin 1970-luvun taistolaisuutta. Valtamedia on – erilaisten ”takinkääntäjien” auliilla myötävaikutuksella – luonut kuvan fanaattisesta totalitaarisesta liikkeestä, joka silmittömästi ja järjenvastaisesti ihaili Neuvostoliittoa, halusi tuhota suomalaisen demokratian ja yksityisen yritteliäisyyden, halveksi talvisodan sankareita ja Mannerheimia ja päälle päätteeksi harjoitti sietämätöntä sortoa ja ideologista painostusta jopa omaa jäsenistöään kohtaan. Mitä demonisemmaksi taistolainen opiskelija- ja sivistyneistöliike maalataan, sitä käsittämättömämmäksi käy, miten se yleensä koskaan saattoi saada minkäänlaista kannatusta.

Ainakin minua itseäni on tässä kuvassa ehkä eniten häirinnyt väite taistolaisliikkeen irrationaalisuudesta. Oma kokemukseni ja muistikuvani kertovat täsmälleen päinvastaisesta: tuskin koskaan on nähty yhtä teoriasuuntautunutta ja jokaista askeltaan rationaalisin argumentein perustelevaa liikettä kuin mitä taistolaisuus oli. Opintopiireissä tutkittiin ahkerasti marxismi-leninismin perusteita, imperialismiteoriaa, jopa Karl Marxin tunnetusti vaikeaa Pääomaa; SKP:n ohjelmia ja puoluekokousten dokumentteja käytiin läpi lukutikku kädessä; ja ainakin SOL edellytti jäseniensä lukevan ja tutkivan liikkeen teoreettisia julkaisuja, ennen kaikkea Soihtu-lehteä, joka tarjosi seikkaperäisiä analyyseja sekä Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta että maailmalla käynnissä olevista prosesseista.

Tuhannen dollarin kysymys tietysti on, millaista tuo teoria sitten oli. Mitkä olivat taistolaisen ajattelutavan leimallisia piirteitä? Väittäisin, että ilman tähän kysymykseen vastaamista ei ns. taistolaisuusilmiöstä koskaan saada kunnon otetta. Taistolaisuudesta on jo julkaistu joitakin sosiologisia ja historiallisia analyysejä – joista parhaimmat toistaiseksi ovat Anna Kontulan ja Kimmo Rentolan[i] –, mutta taistolaisuuden pohjalla olevaa teoreettista konseptiota ei tähänastisessa keskustelussa ole vielä juuri lainkaan ruodittu. Seuraavassa listaan muutamia mielestäni keskeisiä teemoja. Luetteloni on toki vain alustava, jatkokeskustelu ja -analyysi ovat ehdottoman tarpeen.

Systeemiantagonismi

1970-luvun maailma oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyisin. Sitä leimasi ennen kaikkea kahden maailmanjärjestelmän, USA:n johtaman kapitalismin ja NL:n johtaman reaalisosialismin, välinen taistelu. Kyse ei ollut yksinkertaisesti kahden suurvallan välisestä köydenvedosta; antagonismin saama ulkopoliittinen muoto oli ehkä suurvaltojen välistä taistelua vaikutusvallasta maailmassa, mutta sen sisältö oli sosiaalis-yhteiskunnallinen.

Nuorempaa polvea, jonka muisti ei ulotu näihin aikoihin, voi ehkä olla vaikea oivaltaa, miten 70-luvun maailmassa lähes kaikki keskeiset poliittiset kannanotot tehtiin tämä järjestelmä- eli systeemiantagonismi huomioiden. Esimerkiksi Tshekkoslovakian miehityksen motiiveja ja syitä on mahdoton ymmärtää ilman systeemiantagonismin luomia realiteetteja. Vielä tänä päivänäkin voisi ”suomalaisesta” reaalipoliitisesta näkökulmasta ihmetellä Alexander Dubčekin ja tshekkiuudistajien ulkopoliittista lyhytnäköisyyttä. Miksi ihmeessä he eivät antaneet venäläisille sellaisia puolustuspoliittisia takeita, että olisivat niiden suojissa voineet jatkaa reformipolitiikkaansa (näinhän Unkari János Kádárin aikana itse asiassa menetteli)? Neuvostoliitto pelkäsi Tshekkoslovakian irtautumista Varsovan liitosta – juuri se oli miehityksen aiheuttanut ratkaiseva tekijä, eikä suinkaan tshekkien halu rakentaa uudenlaista, ”ihmiskasvoista” sosialismia, kuten läntisessä mediassa on esitetty. Tässä suomalainen reaalipoliittinen ajattelutapa, oli se sitten hyvästä tai pahasta, olisi hyvinkin voinut auttaa. Dubčekin olisi ehkä pitänyt ottaa oppia Paasikiveltä! Tämän toteaminen ei merkitse itse Tshekkoslovakian miehityksen hyväksymistä, mutta vielä tänäänkin miehitys on, ei puolustettavissa, mutta kuitenkin reaalipoliittisen logiikan kannalta ymmärrettävissä – nimenomaan systeemiantagonismin valossa.

Myös Gorbatshov oivalsi tämän. Hän tajusi, että reaalisosialismin uudistaminen ja kivettyneiden rakenteiden purkaminen edellytti ennen kaikkea systeemiantagonismin poistamista tai ainakin lieventämistä. Jos USA—NL-vastakkainasettelu olisi koko ajan jatkunut yhtä kärkevänä kuin se 70–80-luvulla oli (siihenhän liittyi jopa apokalyptinen ydinsodan uhka – tämäkin on kokemus, joka nuoremmalta polvelta puuttuu), eivät mitkään uudistukset olisi voineet toteutua. Tshekkoslovakian miehitys ja Puolan 80-luvun tapahtumat osoittivat, miten mahdottomaan välikäteen Neuvostoliitto kerta toisensa jälkeen ajautui. Että perestroikassa kävi kuten kävi, oli sitten jo eri asia; siihen ryhdyttiin liian myöhään, kun stalinismin tuhoisten seurausten korjaamisessa oli vitkuteltu kolmattakymmentä vuotta.

Joka tapauksessa: systeemiantagonismi pakotti taistolaiset ottamaan kantaa Neuvostoliiton puolesta silloinkin kun kyse oli arveluttavista asioista, joita sellaisinaan oli vaikea puolustaa. Nähdäkseni on perusteellisesti väärin selittää taistolaisten Neuvostoliitto-suhdetta vain ”kukkahuiviromantiikalla” tms. Kyllä siinä oli vahvana komponenttina mukana maailmassa vallitsevan reaalipoliittisen tilanteen tajuaminen. Ajateltiin, että jos Neuvostoliiton arvosteluun mennään, se merkitsisi sosialismin asemien heikentämistä maailmanlaajuisessa yhteiskuntajärjestelmien kamppailussa. Toisaalta tällainen ”reaalipolitiikan” hyväksyminen oli kuitenkin vaikea sovittaa yhteen taistolaisliikkeen käytevoimana olleen ihanteellisuuden kanssa. Räikeästi tämä näkyi jo heti liikkeen alkuvaiheessa, kun Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) hyväksyi 1971 uuden kannanoton Tshekkoslovakian tapahtumiin kehoittaen ”aina valppaasti toiminaan imperialismin taantumusvoimien sosialistisia maita ja edistyksellisiä voimia vastaan suuntautuvien aikeiden paljastamiseksi”.  Kylmän sodan rintamajako, joka salli vain yksinkertaisen puolesta-vastaan-logiikan mukaisen argumentoinnin,  pusersi jatkossakin monet taistolaisten kannanotot vastaaviin muotteihin.

Äärivasemmistolaisuus?

Taistolaisuus oli toisaalta uniikki suomalainen ilmiö, toisaalta se oli yleismaailmallisen vasemmisto-, jopa äärivasemmistotrendin ilmentymä meidän maassamme. Ajatus siitä että kapitalismi kipristelee jollei lopullisen, niin ainakin hyvin vaikean kriisin kourissa, oli aivan yleinen 70-luvulla. Sitä tukivat monet ilmiöt: valuuttakriisi; öljykriisi; USA:n tappio Vietnamissa 70-luvun alussa; Nixonin hallituksen mädännäisyyden paljastuminen Watergate-skandaalissa; Portugalin siirtomaa-imperiumin romahdus ja sitä seurannut neilikkavallankumous kotimaassa (muistan vieläkin Ilta-Sanomien hätääntyneen otsikon: UUSI KUUBA EUROOPPAAN?); kansallisten vapautusliikkeiden menestys muuallakin. Oli myös takaiskuja, joista vakavin oli USA:n tukema Chilen juntan kaappaus 1973; se ei kuitenkaan johtanut uskon menetykseen, päinvastoin tuotti vahvan solidaarisuusliikkeen.

Euroopassa 70-luvun radikaali liikehdintä synnytti erilaisia äärimmäisyysryhmiä. Monien mielestä vallankumouksellinen tilanne näytti olevan jo ovella, ja sitä oli syytä hieman ”auttaa”. Pahimmillaan tämä kehitys vei äärivasemmistolaiseen terrorismiin. Italiassa syntyivät Brigate Rosse (Punaiset prikaatit), jotka murhasivat  joukon establishmentin silmäätekeviä, lopuksi kristillisdemokraattien johtajan Aldo Moron; Saksassa taas Baader-Meinhof-ryhmän Rote Armee Fraktion (RAF, Punainen armeijakunta) julisti sodan koko Liittotasavallan todellisuutta vastaan. Pohjoismaissa vasemmistolaistumiskehitys synnytti voimakkaan maolaisen liikkeen. Ruotsissa maolainen (ja samalla tiukasti neuvostovastainen) KFML (Kommunistiska Förbundet Marxist-Leninisterna) oli hyvin vahva, samoin Norjassa. Näiden liikkeiden vasemmistolaisuus poikkesi perinteisestä työväenliikkeen radikalismista. Äärivasemmistolaisuudelle oli tyypillistä ennen kaikkea voluntarismi, usko siihen että kapitalismi voidaan kukistaa heti, pienen ryhmän tahdonvaraisella toiminnalla.

Väittäisin, että jos Suomen taistolaisuutta verrataan näihin 70-luvun eurooppalaisen äärivasemmistolaisuuden muotoihin, niin se päinvastoin oli hyvin järkevää ja maltillista. Taistolaisuus oli sitoutunut olemassaolevaan työväenliikkeeseen ja sen toimintamuotoihin; se ei häärinyt työväenliikkeen ulkopuolella sen ”vasemmalla” puolen kuten monissa muissa Euroopan maissa. Saattaa olla että jotain äärivasemmistolaisia piirteitä oli (etenkin kulttuuriväen puolella) – mutta kokonaisuutena ottaen taistolaisuuden kutsuminen äärivasemmistolaisuudeksi on ongelmallista.

Teoreettisuus

Taistolaisliikkeen yksi piirre siis oli sen vahva teoreettisuus, nykypäivän valossa voisi sanoa jopa skolastisuus. Liike esitti yhä uudestaan kommunistisen puolueen oman tutkimuslaitoksen perustamista vedoten veljespuolueiden esimerkkiin, mutta sellaista ei tunnetusti koskaan saatu aikaan. Tässäkin ilmeni kommunistisen puolueen enemmistösiipeä leimannut vahva anti-intellektualismi, mikä osaltaan tietysti vain lisäsi taistolaisliikkeen vetovoimaa sivistyneistön parissa. Juuri kommunistisen puolueen tutkimuslaitoksen puute sai opiskelijaliikkeen taistolaiset perustamaan Tutkijaliiton. Siitä piti tulla korvike sille tutkimuslaitokselle, jota SKP ei kyennyt luomaan. Kaiken takana oli ajatus tieteellisestä kapitalismianalyysista ja sille perustuvasta tieteellisestä politiikasta. Käytännössä tämä politiikan tieteellistämisen hanke toteutui vain joiltakin osin (mm. Seppo Toiviaisen sivistyneistökysymykseen pureutuva Nuori Lukács 1977 sekä Pekka Kososen toimittama Suomalainen kapitalismi -teos 1979), ja monilta osin toimittiin vain ideologian varassa. Tämähän oli kommunistisen liikkeen ongelma yleisemminkin. (Gorbatshov sanoi perestroikan jossain vaiheessa, kärjistäen kylläkin, ettei marxismia oltu 50 vuoteen kehitetty luovasti, vaan oltiin nojattu ideologisiin klisheisiin.)

Taistolaisuutta ei suoraan voi samaistaa vähemmistökommunismiin. Sen tausta oli mutkikkaampi. Mikä oli taistolaisuuden differentia specifica? Sanoisin näin: kyseessä oli (1) nuorison, opiskelijoiden ja sivistyneistön sinänsä aidon vasemmistolaisen muutosliikkeen kytkeminen (2) SKP:hen ja vieläpä sen ns. luokkakantaiseen siipeen, ja sitä kautta neuvostoliittolaisesti ymmärrettyyn marxismi-leninismiin.

Tällä oli seurauksena (1) että taistolaisuus oli ideologisesti ja poliittisestikin huomattavasti ”realistisempi”,  järkevämpi kuin  rinnakkaisliikkeet muualla Euroopassa; sen analyysit heijastivat paremmin todellisuuden prosesseja kuin äärivasemmistolaiset haihattelut; (2) mutta samalla se kohtalokkaasti kytkeytyi tuolloin jo jäykistyneeseen ja dogmatisoituneeseen neuvostomarxismiin ja reaalisosialismin kohtaloihin.

Tämä kaksinaisuus – toisaalta suurempi realistisuus, toisaalta neuvostomarxismiin kytkeytyminen – näkyi kaikkialla taistolaisuudessa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen vain asian teoreettista puolta. Mikä oli se teoria, se maailmankatsomus joka ohjasi taistolaisia toimimaan niinkuin he toimivat? Se oli neuvostoliittolainen marxismi-leninismi. Se välittyi meille suurelta osin APN:n ja Progressin julkaisemien suomennosten ja sellaisten lehtien kuin Sosialismin teoria ja käytäntö kautta. Tyypillinen oli esimerkiksi Juri Krasinin, yhden silloisen johtavan teoreetikon, teos Lenin, vallankumous, nykyaika, joka kului opiskelijoidenkin käsissä.

Mutta omaakin teorianmuodostusta oli. Taistolaisuus merkitsi ensimmäisen varsinaisen marxilaisen intellektuellipolven syntyä Suomessa (kaksi aiempaa vasemmistolaistumisaaltoa, vuoden 1905 siltasaareilaiset ”maisterisosialistit” ja  30-luvun ASS sekä Kiila – Palmgren ja kumppanit – eivät muodostaneet joukkoliikettä). Johtavaa osaa teorianmuodostuksessa esitti SOL, työvälineenä oli mm. vanhan ASS:n Soihtu-lehti. Se koki vuonna 1971 suuren muutoksen ulkoasussaan: siihenastisesta pienestä ”repparilehdykästä” tuli paksu teoreettinen julkaisu.

Jo parissa ensimmäisessä uuden Soihdun numerossa ilmestyi useita ohjelmallisia artikkeleita, jotka antavat avaimen taistolaisuuden sisimpään olemukseen. Numerossa 1/72,  joka samalla  oli lehden 40-vuotisnumero,  ilmestyi Juhani Arton ja Olli Perheentuvan Sivistyneistön kehitys edistykselliseksi voimaksi. Artikkelissa todetaan, että sivistyneistöstä tultava osa ”monopolien vastaista rintamaa”. Jo tässä vaiheessa taistolaisliikkeen ideologian ytimeen oli siis omaksuttu antimonopolistisen rintaman rakentamisen strategia – palaan aiheeseen kohta uudestaan. Artto/Perheentupa toteavat sivistyneistön palkkatyöläistymisen;  se siis lähenee nykyoloissa asemaltaan työväenluokkaa vaikkei olekaan itsenäinen luokka. Sivistyneistön proletarisoituminen tulkittiin ”edistykselliseksi tendenssiksi”,  mutta samalla sivistyneistön sisällä tapahtuu polarisoitumista. Liitto sivistyneistön kanssa käy työväenluokalle yhä tärkeämmäksi. Analyysi on mielenkiintoinen ja sitä kannattaisi ehkä lukea uudelleen nykyisten prekariaattikeskustelujen valossa.

Puolueteoria

Juuri sivistyneistön ja työväenluokan sosiaalisten asemien lähenemisellä taistolaisuuden ideologit perustelivat välttämättömyyden liittoutua työväenluokan johtavan puolueen, kommunistien kanssa. Kari Toikan artikkeli Puolueesta, joka ilmestyi jo edellisenä vuonna  Soihdussa 2/1971 on klassinen, jopa siinä määrin että tekisi mieli väittää sen olevan tärkein yksittäinen dokumentti, jossa taistolaisliikkeen perusajatus kiteytyy. Toikka aloittaa toteamalla, että sosialismiin siirtyminen ei ole mahdollista ilman kommunistista puoluetta – demareista ym. ei siihen työhön ole. Hän sitoutuu leniniläiseen puolueteoriaan, joka vasta teki sosialismiin pyrkimisestä tiedettä.[ii] Tärkeä pointsi oli myös, että puolueessa, puolueen ideassa nähtiin ratkaisu voluntarismi vs. fatalismi-ristiriitaan. Kommunistinen puolue yhdistää toiminnassaan ja analyysissaan vallankumousprosessin subjektiiviset ja objektiiviset momentit dialektisella tavalla ja kumoaa näin sen näennäisen ristiriidan, joka sisältyy voluntarismi vs. fatalismi-dilemmaan. Tämä leniniläinen käsitys puolueesta yhteiskunnallisten prosessien ”muuntaja-asemana” erotti taistolaisen projektin selvästi siitä voluntaristisesta politiikasta joka oli niin tyypillistä muun Euroopan äärivasemmistolaisille liikkeille, terrorismista puhumattakaan. Voihan näet sanoa että terrorismi merkitsi kapitulaatiota fatalismin ja voluntarismin muodostaman  näennäisen umpikujan edessä. Baader-Meinhof-terrorismi syntyi juuri siitä epätoivosta, millä Liittotasavallan poliittisten olojen ja systeemin kivettyneisyys koettiin – fatalistisesti; ainoa keino sen murtamiseksi näytti olevan  voluntaristinen kapina. Tätä voluntarismin/fatalismin epädialektista umpikujaa taistolaisuusliike siis pyrki välttämään – siinä puolueteorian merkitys.

Puolueen keskeinen merkitys liikkeelle, sen asema dialektisena ristiriitojen ratkaisuinstanssina tuli selvästi esille myös Seppo Toiviaisen Lukács-kirjassa, joka oli taistolaisliikkeen ehkä vaikuttavin intellektuaalinen prestaatio. Toiviainen asettaa kirjassaan ”nuoren Lukácsin ongelman”, joka on sama kuin sivistyneistöongelma: miten sivistyneistön edustaja voi liittoutua työväenluokan kanssa taistelussa kapitalismia vastaan. Tässäkin ratkaisun tarjoaa kommunistinen puolue. Lukács itse hylkäsi vallankumouksen tultua aiemman elämänsä ”loismaisen sivistyneistön” (Toiviaisen termi) edustajana ja muuttui kommunistiseksi intellektuelliksi. Lukácsin 1920-luvulla tekemä päätös tulla kommunistiksi oli myös eksistentiaalinen valinta, ja samaa sävyä oli nuoren taistolaispolven kommunisteiksi ryhtymisessä. Arto Noro on myöhemmin osuvasti huomauttanut, että se puolue, jota Kari Toikka ja kumppanit 70-luvun alussa hahmottelivat, oli pikemmin virtuaalinen kuin todellinen kommunistipuolue. SKP:n vähemmistö näytti suomalaisessa todellisuudessa olevan lähinnä tätä ihanteellisen puolueen mallia, siksi taistolaiset liittoutuivat sen kanssa. Mutta toisin kuin yleensä luullaan, taistolaisten yhteistyö SKP:n vähemmistön kanssa ei koskaan ollut täysin kitkatonta. SKP:n vähemmistökään ei aina täyttänyt virtuaaliselle kommunistipuolueelle asetettuja vaatimuksia ja odotuksia.

Artikkelinsa lopussa Toikka tarkastelee SKP:n tilannetta ja esittää kysymyksiä. Tärkein niistä kuuluu: onko SKP:lla hallussaan ”oikea ja riittävä” teoria Suomen valtiomonopolistisesta kapitalismista.  Myös tässä tulee esiin taistolaisliikkeen tiukka rationaalisuus: oikea teoria on kaiken mittapuu. Toikan mukaan vasta kunnollinen tieteellinen teoria tekee mahdolliseksi ratkaista ne kysymykset joissa SKP:n piirissä oli esiintynyt erimielisyyksiä, kuten ”harjoitetun tulopolitiikan merkitys ja sen torjumisen mahdollisuudet, vuosien 1966—70 hallitusyhteistyön merkitys” jne. Samalla paljastuu, että jo tässä vaiheessa taistolaisuusliikkeen keskeiset ideologit olivat sitoutuneet neuvostoliittolaiseen vamokap-teoriaan.

Vamokap-teoria

Nykyään ei ainakaan nuori polvi enää taida tietää, mitä lyhennyksellä ”vamokap” kulkenut valtiomonopolistisen kapitalismin teoria oli. Se oli lähinnä neuvostoliittolaisten taloustieteilijöiden kehittämä Marxin alkuperäisen kapitalismianalyysin laajennus. Marxhan oli analysoinut klassista, alkuperäistä kapitalismia, joka oli ollut nimenomaan kilpailukapitalismia. Marx ei esimerkiksi juuri puhunut osakeyhtiöistä, vaikka kiinnittikin huomiota tuon yhtiömuodon syntyyn. Kapitalismin kehitys johti suurien, markkinoita hallitsevien monopolien syntyyn – jo Leninin imperialismi-analyysissa oli johtavana ajatuksena, että kapitalistisen maailman todellisia subjekteja ovat suuret monopolit, konsernit, jotka taistelevat markkinaosuuksista ja pyrkivät jakamaan maailman keskenään. Lenin piti monopolien välistä kilpailua jopa I maailmansodan todellisena syynä. Leninin jälkeen keskittymistendenssi on vain kasvanut, ovat syntyneet ylikansalliset yhtiöt, ja samalla monopolit ja valtio ovat kietoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisella tavalla. Neuvostoliittolainen vamokap-teoria tutki kaikkia näitä ilmiöitä. Myös eri maiden kansalliset kommunistiset puolueet työstivät tutkimuslaitoksissaan vamokap-teoriaa, näin esimerkiksi Liittotasavallan piskuinen DKP, jolla kuitenkin hyvin korkeatasoinen tutkimuslaitos IMSF, samoin Ranskan kommunistinen puolue (Paul Boccaran toimittama julkaisu Capitalisme monopoliste d’êtat, 1974) – Italiassa ilmestyi Antonio Pesentin toimittama Manuale di Economia Politica jo 1970.

Vamokap-teoria ei ollut kovin dogmaattista, itse asiassa sitä voi syyttää eklektismistä. Siinä huomioidaan kapitalismin uudet ilmiöt, kuten hyvinvointivaltion synty, mutta samalla säilytetään Marxin vanhan analyysin pohja. Nykyisin vamokap-teoria on passé – syystäkö, en tiedä; sitä ei ole mielestäni juuri lainkaan arvioitu. Teorian vaiheiden selvittely olisi tutkimisen arvoinen asia. Suomalainen taistolaisliike joka tapauksessa kytkeytyi juuri tähän teoreettiseen traditioon. Liikkeen huomattavimpia saavutuksia olikin suomalaista vamokapia esittelevän julkaisun tuottaminen, joka käännettiin myös ainakin venäjäksi.

Monopolienvastainen taistelu

Vamokap-teorian omaksumisesta seurasi, että taistolaisuus näki päävastustajikseen monopolit. Nehän juuri olivat se kapitalismin ilmiö, jota tutkimaan vamokap-teoria oli luotu. Nimenomaan vamokap-teorialla perusteltiin taistolaisten strategista kuningasajatusta: antimonopolistista tai demokraattista rintamaa.

Se nykyään julkisuudessa esitetty kuva, että taistolaiset olisivat halunneet välitöntä vallankumousta, on täydellisen harhainen. Tutustuminen strategiakeskusteluun antaa aivan toisen kuvan. Vallankumousromantiikka oli kaukana. Keskiössä oli päinvastoin antimonopolistisen taistelun jatkuva korostaminen. Monopolit, suuret pääomakeskittymät, nähtiin yhteiskunnallisina subjekteina, jotka käyttivät valtiota ja hallitusta välikappaleinaan pyrkien alistamaan ne omien etujensa palvelijoiksi ja kaventamaan demokratiaa. Monopolien vastustamisen ja demokratian laajentamisen välille asetettiin yhtäläisyysmerkit.

Antimonopolistisen rintaman luomisen strategiaan liittyi tiukka vaiheittaisuuden ajatus: jotta monopoleja vastaan saataisiin koottua mahdollisimman laajat joukot, ei saa nostaa esiin sellaisia tunnuksia, joihin kaikki eivät ole ”kypsiä” – ei saa nostaa sosialismin tunnusta esiin vielä tässä vaiheessa. Ajateltiin, että laajaan demokraattiseen rintamaan  osallistujat kyllä oman poliittisen kokemuksensa kautta oivaltaisivat sosialististen tunnusten ja sosialististen muutosten välttämättömyyden – mutta sen piti (näin idealistisesti ajateltiin) olla joukkojen oman oppimisprosessin tulos. Aluksi riittää että vaaditaan lisää demokratiaa. Pian ihmiset huomaisivat ettei lisädemokratia ole mahdollista ilman että puututaan monopolien vallan perusteisiin, eli tehdään sosialistisia uudistuksia.

Tämä ajatus demokraattisesta rintamasta ja sosialististen tunnusten sopimattomuudesta taistelun alkuvaiheessa määräsi myös taistolaisten suhteen SKDL:ään. Monen porvarin on ollut äärimmäisen vaikea käsittää, miksi taistolaiset niin katkerasti ja loppuun asti vastustivat sitä että SKDL:n periaateohjelmassa mainittaisiin sana ”sosialismi”.  Muistan vieläkin yhden Uuden Suomen pääkirjoituksen, jossa tätä ihmeteltiin eikä millään ymmärretty mistä on kyse. Mutta jos tietää taustalla olevan teoreettisen konseption – demokraattisen rintaman ajatuksen, juttu on ihan selvä. SKDL:n piti olla yleisdemokraattinen järjestö ja koota mahdollisimman laajoja monopolienvastaisia voimia. Tämän päivän näkökulmasta katsoen taistolaisten kamppailu SKDL:n puoluesuuntaista kehitystä vastaan oli kuitenkin toivotonta taistelua tuulimyllyjä vastaan; SKDL:stä ei koskaan tullut sitä kaikkia demokraattisia voimia kokoavaa järjestöä mihin se alkujaan perustettiin 1944 (maalaisliiton, SDP:n ja kommunistien yhteistyöjärjestö). De facto se kehittyi vasemmistososialistisen puolueen suuntaan ja tuli näin SKP:n kilpailijaksi, kunnes syntyi nahkansa uudelleenluoden Vasemmistoliittona.

Aikakausikonseptio

Mutta taistolaisen teorian ehkä tärkeimmän komponentin olen säästänyt viimeiseksi. Kyse on aikakausikonseptiosta, aikakauden käsitteestä. Ajatus siitä, että historiallinen prosessi niveltyy eri aikakausiksi, joilla kullakin on ominaisluonteensa, on sinänsä jo vanha. Jo Hegel puhui siitä, miten filosofia ei koskaan voi mennä oman  aikakautensa antamien rajoitusten yli – die Philosophie ist ihre Zeit, in Gedanken erfasst. Mutta taistolaisten ja neuvostoliittolaisen marxismi-leninismin käyttämässä mielessä aikakausikonseptio palautuu Leninin ajatukseen siitä, että kapitalismi on siirtynyt uuteen, imperialismin ja maailmansotien aikakauteen. Leninin mukaan imperialismin ja monopolikapitalismin ilmaantuminen on johtanut siihen, että monet Marxin aikaiset vanhan kilpailukapitalismin lait eivät enää päde; aikakauden luonne on muuttunut. Leninin mukaan sosialismi oli tullut aivan uudella tavalla ajankohtaiseksi ja subjektiivisen tekijän merkitys historiassa kasvanut. – Neuvostoliittolaisessa marxismi-leninismissä täsmennettiin tätä Leninin aikakausiajatusta. Katsottiin, että sosialismin  syntyminen ja kahden maailmanjärjestelmän välinen taistelu oli merkinnyt siirtymistä seuraavaan aikakausijaksoon, jolla myös oli omat lainmukaisuutensa.

Merkittävä oli vuonna 1969 Moskovassa pidetty kommunististen ja työväenpuolueiden kansainvälinen neuvottelukokous, johon lähes kaikkien maailman kommunististen puolueiden edustajat ottivat osaa. Kannattaa huomata, että se pidettiin vain vuosi Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Neuvostoliitossa oli tajuttu tarve teorian konsolidoimiseksi ja kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden lujittamiseksi. Neuvottelukokous julkaisi laajan asiakirjan, jossa määriteltiin aikakauden luonne seuraavasti: elämme kapitalismista sosialismiin siirtymisen aikakautta. Koko ihmiskunta on siirtymässä sosialismiin, eri teitä. Prosessin taustalla oli se, että tuotannon yhteiskunnallinen luonne on kasvanut niin suuriin mittoihin, että askel sosialismiin, tuotannon yhteiskunnallistamiseen, on välttämätön. Kiinnostava oli neuvottelukokouksen asiakirjan määritelmä tämän siirtymisen muutosvoimista, muutoksen subjekteista. Ne esitettiin seuraavassa tärkeysjärjestyksessä:

1) reaalisosialismi, ennen kaikkea Neuvostoliitto;
2) kehittyneiden kapitalististen maiden työväenliike;
3) kolmannen maailman vapautusliikkeet.

Vapautusliikkeet ovat listan viimeisinä, koska ne ovat ideologisesti häilyviä ja kolmannen maailman maat niin alikehittyneitä että niissä tapahtuvat poliittiset muutokset eivät juuri vaikuta maailmantalouteen lyhyellä tähtäimellä. Kapitalististen maiden työväenliike taas on klassisen marxilaisen teorian ajattelema muutoksen päävoima. Uutta vuoden 1969 kaavassa on sen korostaminen, että sosialistiset maat ovat muutoksen päävoima. Yhtäältä teesi oli varmasti perusteltu, olihan esimerkiksi NL:n ydinasearsenaali varma tae estää USA:ta yrittämästä roll back-strategiaa. Mutta se myös ongelmallinen, koska siinä samaistettiin sosialisten maiden, etenkin Neuvostoliiton valtioedut maailmanhistorian edistyksellisimmän kärjen kanssa. Toinen analyysin vakava puute – johon tässä voin vain viitata paneutumatta ongelmaan sen enempää – on modernin käsitteen loistaminen poissaolollaan.  Sen suhde käsitteisiin ”kapitalismi” ja ”sosialismi” on epäselvä. Millä perusteella esimerkiksi sosialismia voitiin väittää edistyksellisemmäksi yhteiskuntamuodostumaksi kuin kapitalismia, vaikka useimmat sosialistimaat olivat modernisoitumisen tasoltaan selvästi johtavista kapitalismimaista jäljessä?

Joka tapauksessa: taistolaisliike eli ja toimi nimenomaan tämän määritelmän hengessä. Vaikka yksittäiset taistolaiset ehkä ovatkin romantisoineet Neuvostoliittoa ja ihailleet sitä sokeasti, silmät puutteilta ummistaen, oli NL-suhde kuitenkin teoreettisesti ankkuroitu juuri aikakausianalyysiin. Neuvostoliitto nähtiin kapitalismista sosialismiin siirtymisen päävoimaksi – silloin merkitsi vähän, että neuvostokansalaiset joutuivat jonottamaan kaupoissa tavaraa tai että paikat siellä olivat vinksin vonksin.  Tämän aikakausiarvion mukaan arvioitiin myös ei vain maailmanpolitiikkaa, vaan se leimasi taistolaisen teorian kaikkia muitakin momentteja. Esimerkiksi äsken mainitsemani demokraattisen käänteen teoria edellyttää taustakseen näkemystä, että sosialismiin siirtyminen on aikakauden yleinen perustendenssi. Ilman tätä taustaoletusta ajatus monopolienvastaisesta taistelusta sosialismiin johtavana ”oppimisprosessina” olisikin todella naiivi. Aikakausiarvio – toistan Marxin Grundrissessä esittämän kielikuvan – antoi näin sen yleisen valaistuksen, jossa muut värit kylpevät. Väittäisinkin, ettei taistolaisuuden olemusta voi ymmärtää, jollei tajua aikakausiarvion ohjanneen liikettä teoreettisesti.

Artikkeli perustuu esitelmään, joka alun perin pidettiin Marx-seuran järjestämässä ”taistolaisuus”-jäsenillassa ravintola Punavuoren Ahvenessa Helsingissä, 15. lokakuuta 2004. Artikkeli on aiemmin julkaistu Lapin yliopiston opiskelijoiden AGON-lehdessä 1/2010.

Viitteet

[i] Ks. Anna Kontula, Kuollut muttei kuopattu – Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan, gradu Tampereen yliopiston  yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan, ladattavissa sivulta http://annakontula.fi/tieteelliset-artikkelit/; Kimmo Rentola, Kevään 1968 isänmaan toivot, julkaisussa: Työväen verkostot. Väki voimakas 16. Toim. Sakari Saaritsa ja Kari Teräs (Helsinki: Työväen historian ja perinteen seura 2004). s. 96–132, ladattavissa sivulta http://helda.helsinki.fi/handle/10224/4034 .

[ii] ”Tässä mielessä”, kirjoittaa Toikka, ”Leninin luoma puolueteoria paljastuu askeleeksi marxilaisen teorian ja vallankumouksellisien liikkeen ristiriitaisessa kehityksessä, jossa sosialismi muuttui porvarillsesta utopiasta marxilaiseksi tieteeksi ja jossa kommunismi lakkasi olemasta ideaali ja muuttui todelliseksi liikkeeksi…” Soihtu 2/1971, s. 26.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

27 kommenttia
Kommentoi »

  1. Erilaisiin abstraktioihin liittyy aina se ongelma että ne ovat abstraktioita ja yleistyksiä.
    Vallan mainiosti voidaan esittää tällainenkin absraktio:
    Taistolaisuus on Kukkahattutäti teoria jossa laveasti myönnetään kommunismin olevan ylevä ja inhimillinen tavoite joka ei kuitenkaan voi toteutua. Kukkahatutädin lahtarikirvestä ei sitten isketäkään tähän kommunismin ideaan vaan siihen mikä on lihaa ja verta.

    Sitäkin ois hyvä pohtia ketkä ottivat silloisen uudissanan “taistolaisuus” käyttöön ja millä tarkoitusperillä. Vai pitäisikkö kysyä minkä yhteiskuntaluokan koneisto sen teki.

  2. Tietysti asia on noinkin (ja on totta kai niin että “taistolaisuus” on alunperin pikemmin haukkumasana), mutta mielestäni tämä Oittisen artikkeli on parasta “taistolaisuuden” erittelyä mitä olen lukenut, perusteltua ja omien kokemusten mukaan ainakin nostaa esiin juuri ne pääpiirteet mihin itsekin on kiinnittänyt huomiota. Auttaa nuorempiakin ymmärtämään monien sukupolvea vanhempien tovereiden ajattelua.

  3. “Auttaa nuorempiakin ymmärtämään monien sukupolvea vanhempien tovereiden ajattelua.”
    Joo, ei Oittisen artikkeli mikään huono ole, kyllä sillä on positiivisia ansioita.

    Mutta tämä linkki http://www.annakontula.net/kirjoituksia_tieteelliset.html johtaa ihan muualle.

  4. Tarkoitin siis linkissä olevaa teknistä ongelmaa
    http://www.annakontula.net/kirjoituksia_tieteelliset.html

  5. Aika hyvä analyysi. En voi väittää vastaan missään kohdassa. Mutta kuitenkin. Eihän taistolaisuus ole mihinkään hävinnyt. Me KTP:ssä olemme edelleen “taistolaisia”. Me emme pysyneet NKP:n mukana Korban aikaan vaan putosimme kelkasta jo ennen kun NL loppui. Mutta kumminkin… mehän olemme edelleen NKP:n kannalla… Tossa artikkelissa on kylläkin paljon kommentoitavaa. Se vaan vaatii aikaa. Ja pohdintaa.. Mutta hyvä artikkeli..

  6. Tämä vie perille http://annakontula.fi/tieteelliset-artikkelit/

  7. 5: Tuolla pääsee listaan asti, mutta linkit itse julkaisuihin eivät toimi.

  8. Linkki korjattu :) http://annakontula.fi/tieteelliset-artikkelit/

  9. Heikki Typpö:

    Professori Oittinen ja taistolaisuus

    Taistolaisuuden historiallista merkitystä voidaan tutkia vain siten, kuin professori Vesa Oittinen tekee kirjoituksessaan Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat (sosialismi.net/blog/2011/09/20/mitä-taistolaiset-oikeasti-ajattelivat/). Hän liittää taistolaisuuden siihen teoreettis-filosofiseen aikakausikäsitykseen, jota Neuvostoliitto ja kansainvälinen kommunistinen liike edusti valtansa viimeisinä vuosikymmeninä.

    Oittinen esittää, että taistolaisuus perustui neuvostomarxilaisuuden tuon ajan keskeisiin teoriaoletuksiin. Taistolaisuus sitoutui niihin tunnollisesti kuten koko SKP:n vähemmistö. Olivatko nuo teoriaoletukset todellisuutta vastaavia eli oikeita, se on tuhannen taalan kysymys, totea Oittinen. Tuo neuvostomarxilaisuuteen sitoutunut politiikka johti kuitenkin Suomessa kansandemokraattisen liikkeen hajoamiseen ja sen kannatuksen putoamiseen niihin lukemiin, jotka nyt ovat tiedossa.

    Taistolaisuuden historiallisen merkityksen arvioinnissa keskeiseksi kysymykseksi nouseekin koko Neuvostoliiton olemassaolon teoreettinen perustelu sosialistisena järjestelmänä. Se, miten keskeisiä nuo NKP:n teoriaoletukset olivat Neuvostoliiton romahtamisen kannalta, lisää taistolaisongelman syvyyttä ja laajuutta. Ongelmathan pitää nähdä nykyään positiivisesti, eli haasteena. Taistolaisuus asettaa työväenliikkeelle siis historianfilosofisen haasteen.

    Jos taistolaisuudessa oli jotain irrationalisuutta, järjenvastaisuutta, kuten Oittinen on havainnut joidenkin siinä näkevän, niin irrationaalisuus ilmeni mielestäni suhteessa tiedostamiseen, teorian ja käytännön vertaamiseen. Taistolaisuus sivistyneistön erikoislaatuisena liikkeenä opiskeli ja tutki totuutena pitämiään teoreettisia oletuksia ja väittämiä (ei itse todellisuutta) perusteellisesti, ja pyrki niitä myös soveltamaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tällainen asennoituminen muistuttaa uskonnollista asennoitumista. Ja uskonto on aina irrationaalista tiedostamista. Minä en ole koskaan pitänyt taistolaisuutta irrationaalisena liikkeenä, vaan sivistyneistölle tyypillisenä pikkuporvarillisena poliittisena liikkeenä.

    Sosialismin ja kapitalismin välillä on sekä teoriassa että käytännössä sovitamaton ristiriita. Se perustuu yhteiskunnan perusluokkien, porvariston ja työväenluokan, sovittamattomaan eturistiriitaan. Kylmän sodan systeemiantagonismiin liittyi kuitenkin paljon myös nationalistista sävyä molemmin puolin. Sitä on havaittavissa edelleenkin, vaikka Neuvostoliitto on ollut kapitalismi jo hyvän aikaa. Varsinkin Lännessä Venäjästä puhutaan kuin se olisi edelleen sosialistinen maa.

    Lännen kapitalistista luonnetta tuskin kukaan epäilee, mutta Neuvostoliiton sosialistiselle luonteelle voidaan esittää monia epäilyjä. Ensiksikin se syntyi feodaalisen yhteiskunnan pohjalle, tsarismin ja talonpoikaiston ylläpitämän talouden varaan. Vasta Stalin suoritti teollisuuden vaatiman pääomien alkuperäisen kasaamisen pakkoluovutuksilla ja kollektivisoinneilla. Venäjän elinkeinorakenne kehittyy teolliseksi ja kaupunkikeskeiseksi yhteiskunnaksi edelleen juuri nyt. Neuvostoliiton hallintojärjestelmä muistutti vielä aateliston tapaa hallita yhteiskuntaa.Työväenluokkaa ei käytännössä juuri ollut. Ei ollut porvaristoakaan. Ne syntyivät vasta Neuvostoliiton aikana.

    Marxilaisen teorian mukaan sosialismiin siirrytään vasta kapitalistisen tuotantotavan jälkeen. Sosialismista ei missään tapauksessa siirrytä kapitalismiin. Olen eri yhteyksissä esittänyt, että Neuvostoliitto edusti porvarillista vallankumousta. Neuvostososialismi oli kuvittelua, toiveajattelua, uskoa ja luuloa, mutta ei relisosialismia. Vaikka talous oli valtiollistettu, valtiota ei oltu kansallistettu, eli valtio ei ollut kansan käsissä. Niinpä talouskin jäi eliitin omistukseen, kuten myös Libyassa ja muissa arabisosialistisissa maissa.

    Erehdys perustui tämän tosiasian väistämiseen. Tähän erehdykseen perustuu koko se problematiikka, jonka vasemmistolainen työväenliike tällä hetkellä löytää edestään. Tätä taustaa vasten on tarkasteltava myös Suomen taistolaisuutta.

    Venäjän ja USA:n, tai laajemmin koko lännen, systeemiantagonismi sisälsi kylmänsodan aikana kansallismielisyyden lisäksi keskeneräistä tiedostamisprosessia, virheellisiä näkemyksiä historian kulusta, eli harhaa. Nyt tuo systeemiantagomismi on lähes poistunut. Sosialismista kasvoikin kapitalismi, joten itä ja länsi elävät nyt porvarillisessa harmoniassa. Neuvostoliiton syntyminen ja kehitys vastasivat tuohon aikaan kolonialistististen, puolikolonialististen ja entisten siirtomaiden kehitystarpeita ympäri maailman. Kapitalismin epätasainen kehitys tuotti nämä ilmiöt. Pohjois-Afrikka ja Lähi-Itä tänään on ymmärrettävissä vain tästä näkökulmasta.

    Aikakausikonseptio sisältönä oli, kuten Oittinen esittää, oletus menossa olevasta sosialismiin siirtymisen kaudesta. Se oli ennen aikainen oletus. Tai tuo aikakusi on käsitettävä huomattavan pitkänä historian jaksona, jotta sen alku voidaan ajoittaa viime vuosisadan loppukymmenille. Tällä konseptiolla ei olllut muuten merkitystä, paitsi se tuotti käytännönpoliittisia strategioita, jotka jäivät realisoitumatta, tai tuottivat vääriä asioita.

    Työväenliikkeen teoreettisuudelta katosi käytännollinen maaperä jalkojen alta. Puolueteoria johti kansan väheksymiseen ja eliitin ylivallan korostamiseen. Käsityksiä SKDL:n puoluesuuntaisesta kehityksestä ohjasivat vanhat permanenttivallankumouksen oletukset (liittoutumisesta pienempien omistajien kanssa suurempia vastaan omistuksen kukistamiseksi) puolueen ohjaavasta ja johtavasta roolista joukkojärjestöissä. Permanenttivallankumouksen teoria on Marxin ja Engelsin luoma, josta Lenin rakensi strategiat Venäjän vallankumousta varten. Puolue-eliitin johtava osuus ei sietänyt kilapilevia sosialisminäkemyksiä. Sellaisen koettiin sisältyvän SKDL:n sosialismitavoitteesee.

    Valtiomonopolistisen kapitalismi (vamokap) oli sittenkin vielä kehitysvaiheessa olevaa kapitalismia, vaikka imperialismi oli jo siirtomaapolitiikkana ohitettu. Teoria siitä oli sinänsä oikea, mutta vasta kehitysvaiheen teoria. Globaalista kapitalismista ei vielä osattu puhua mitään.

    Työväenliike on tähän saakka ollut sivistyneistön muotoilemaa liikettä. Taistolaisuuden ilmiöt on tunnistettavissa sivistyneistöliikkeen ilmiöiksi. Tämä sama ominaispiirre oli myös Neuvostoliittoa koskevan erehdyksen taustalla. Kommunistinen puolue syntyi radikaalin ja proletarisoituvan aateliston luomalle perustalle. Koko poliittinen eliitti tänäpäivän on osa aateliston jatkajaa eli sivistyneistöä.

    Pikkuporvarillinen ideologia on kärsimätöntä ja voluntaristista (politiikan subjektia yliarvioiva). Se saattaa synnyttä myös äärivasemmistolaisuutta, jopa terrorismia, kuten tapahtui 1970-luvulla. Terrorismilla on yleensä luokkapohjana valtansa menettäneen sivistyneistön katkeruus ja kärsimättömyys. Al Gaida tyyppinen terrorismi nousee arabi-aateliston uhasta menettää lopullisesti valtansa arabikapitalismille. Pisimmälle aateliston vallan itsepuolustus kohosi natsismissa.

  10. Siteeraan itseäni:
    “Sitäkin ois hyvä pohtia ketkä ottivat silloisen uudissanan “taistolaisuus” käyttöön ja millä tarkoitusperillä. Vai pitäisikkö kysyä minkä yhteiskuntaluokan koneisto sen teki.”

    Eräs tarkoitusperä oli leimata kommunistisen liike, ennen muuta nuorisoliike joksikin erilliseksi kummajaiseksi. Työväenliikkeen sisäpuolella tätä hyödynnettiin lahkolaisuus myytin rakentamisessa ja porvariston puolella “uudella” uhalla perusteltiin uusien organisaatioiden ja menetelmien käyttöön ottoa.

  11. Olinhan siellä minäkin… Taistolaisuus on mielenkiintoinen ilmiö ja olen silloin vuosikausia mukana olleena (n. 1976-83) pohdiskellut ensinnäkin syitä siihen, miksi olin tuossa toiminnassa alkuun varsin aktiivisesti ja vuosia vielä passiivisesti mukana, ja toiseksi, mikä siinä oli jälkipolville kestävää ja mikä ei.

    Miksi menin liikkeeseen mukaan? Tärkeimmät syyt olivat kaverit ja toisten nuorten seurassa pyöriminen, ei niinkään ideologinen paatos. Jonkinlainen vallankumousromantiikka oli myös taustalla (Che Guevara ym. olivat silloin kovaa valuuttaa). Kyllä, opintokerhoissa opiskeltiin, kokouksia pidettiin, oltiin vaalitilaisuuksissa ja jaettiin ahkerasti vaaliesitteitä, myytiin Tiedonantajaa kadunkulmissa ja käytiin Spartakiadeissa ja puoluekokouksissa. Osa porukasta oli äärimmäisen ideologisesti suuntautuneita, kirjaviisaita vallankumouksen ja Neuvostoliiton ihailijoita, osa muuten vain mukana joukon jatkona. Hienoja salaliittoja, joissa kaapataan yhdistyksiä ja puolueosastoja ja koko Puolue, kehiteltiin kokouksissa ja kapakoiden pöytien ääressä. Järjetön nuorisoliittolaispaitojen (revareilla punainen, meillä sininen) hankkiminen Italian fasistien malliin ihmetytti jo silloin. Osa porukasta oli aidosti täysin Neuvostoliiton lumoissa näkemättä minkäänlaista vikaa siellä (Neuvostoliitolla rauhan aseeet ja ydinpommit, joopa joo…), ja kyllä osa todella halveksi suomalaisia sotaveteraaneja ja lottia mitä iljettävimmällä tavalla (itseäni aina inhotti sellainen puhe, mutta olin tietysti hiljaa, jotten erottuisi joukosta), mutta Neuvostoliiton sotaveteraanit olivat sankareita ja erityisesti partisaanit, joissa ei nähty ensimmäistäkään vian poikasta. Esim. neuvostopartisaanien Suomeen tekemistä terroriskuista sivillikohteisiin Lapissa ei puhuttu sanaakaan (ei kyllä missään muuallakaan). Kuulin niistäkin tapahtumista vasta vuosia myöhemmin.

    Aika pian porukkaan liityttyäni joidenkin politrukkien (erityisesti akateemisissa piireissä pyörivien) lähes uskonnollisuuteen verrattavissa oleva dogmaattisuus marxismi-leninismin tulkinnassa jätti kiusallisen olon. Oltiin muka kovinkin “tieteellisiä” ja “kriittisiä” tietenkin kapitalismia ja erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan. Neuvostoliitto jätettiin kriittisyydeltä rauhaan. Suomen silloista valtaeliittiä vihattiin ihan “vihapuheilla”, paitsi Kekkosta, joka oli jonkinlainen tabu. Yliopistoissa oli marxilaisia professoreita ja muita tutkijoita (osa on viroissa edelleen), joiden tuotoksissa ei useinkaan ollut päätä eikä häntää, mutta kauhean tosissaan oltiin.

    Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Olihan siellä usein hauskaa ajanvietettä ja huumoriakin taistolaispiireissä usein viljeltiin, jopa Neuvostoliiton kustannuksella. Ideologisesti jäi vain inho erityisesti marxismi-leninismiä kohtaan, joka erityisesti on taantumuksellinen, totalitaarinen, sensuurihakuinen ja täysin epädemokraattinen ideologia, jota en suosittele kenellekään. Varsinainen marxismi on myös luonteeltaan lähes samanlainen, mutta Lenin ja Stalin veivät asian teoriasta kauhistuttavalle käytännön tasolle miljoonine uhreineen. Marxismin teoria ja käytäntö (silloinen neuvostoliittolainen suomeksi ilmestyvä lehti) osoittautui 100-vuotisen historiansa aikana epäonnistuneeksi kokeiluksi, vaikka jotain yksityiskohtia molemmissa asioissa saattaakin olla vielä valideja.

    Mitä vielä? Useat taistolaisten kellokkaat ja akateemiset tyypit jatkoivat Vasemmistoliitossa, Vihreissä ja monenkirjavissa ekologisissa yhdistyksissä. Samanlainen kyttäämis- ja sensurointimentaliteetti ja sokea dogmaattinen usko esim. leväperäiseen maahanmuuttopolitiikkaan tai ilmastonmuutokseen on jäänyt heille yhä jäljelle. Mitään henkilökohtaista kasvua ei ole ilmeisesti tapahtunut, vaan viha suomalaista yhteiskuntajärjestystä kohtaan on säilynyt. Akateemisissa viroissa ja median palveluksessa jatkaa monia silloisia opiskelijapoliitikkoja, osa edelleen kiihkomielisesti pyhää sotaa käyden, osa “sitoutumattomaksi” naamioituna sivusta tukien. Taistolaisuus yhtenä vaikuttavana tekijänä mädätti suomalaista yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua pitkään “suomettumis”-ideologiallaan. Neuvostovastaisuus oli maailman suurin synti aikanaan ja kaikki Neuvostoliittoa kritisoivat fasisteja. Nykyisissä anarkisti-, punavihreä- ym. kaikenkarvaisissa “vaihtoehtoliikkeissä” näen samanlaista nuoruuden kiihkoa, sokeaa dogmaattista uskoa ja vihaa vastustajia kohtaan kuin aikoinaan taistolaisliikkeessä. Ideologia ei ole ilmeisesti marxismi-leninismiä, mutta pyrkimys totalitaariseen “yhden” mielipiteen valtioon ja vastustajien eliminoimiseen yhdistää heidät pahimpiin taistolaisaktivisteihin.

    Oliko taistolaisajassa sitten mitään pysyvää hyvää? Ainakin musiikkipuolella tehtiin paljon hyvää musiikkia, jotka hupaisista sanoituksista huolimatta vieläkin usein sykähdyttävät. Samoin kirjallisuudessa ja näyttämölläkin tehtiin joitakin hyviä teoksia. Myös kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan oli silloin ennen BB:tä laajamittaista barrikadien molemmilla puolilla. Se oli mielestäni kaikesta yksisilmäisyydestä huolimatta kiinnostavaa.

  12. @ E.Mikkonen:
    “Ideologia ei ole ilmeisesti marxismi-leninismiä, mutta pyrkimys totalitaariseen “yhden” mielipiteen valtioon ja vastustajien eliminoimiseen yhdistää heidät pahimpiin taistolaisaktivisteihin.”

    Tämän “todistajan lausunnon” mukaan pyrkimys VASTUSTAJIEN ELIMINOIMISEEN yhdistää heidät pahimpiin taistolais aktivisteihin. Todistus aineisto varmaankin löytyy siitä kuuluisasta kommunismin mustasta kirjasta. Tuolla samaisella kommunistien pyrkimyksellä vastustajien eliminoimiseen suopon mieskin perusteli minulle sitä miksi meidät pitää listata ja eliminoida. Listaus on kuulemma siinä hommassa erittäin tärkeää.

  13. Kommentoin aluksi vain joitakin kohtia.

    Vääristyneiden käsitysten oikomisen ohella Vesa Oittisen kirjoitus kerää hyvin yhteen niitä ‘taistolaisuuden’ todellisia erityispiirteitä, jotka nykykeskustelussa on painettu taka-alalle. En ole kirjoituksen koko sisällöstä samaa mieltä. Silti se onnistuu osoittamaan vähintään sen, ettei julkisuuteen synninpäästöä hakemaan nousseista ‘ex-taistolaisista’ ole kriittisen arvion tekijöiksi. Puhumattakaan siitä, että monet näistä ‘takinkääntäjistä’ olivat korkeintaan liikkeen sympatiseeraajia tai hyvin lyhyen aikaa mukana. Ehkä siitäkin irtisanoutuminen nähdään jonkinlaisena meriittinä tässä totalitarismi-diskurssin hallitsemassa ilmapiirissä.

    Tsekkoslovakian vuoden 1968 tapahtumilla on oma merkityksensä myös SKP:n ja sitä kautta SKDL:n hajaannukselle. On oikein huomioitu, etteivät Dubcekin reformit sinänsä olleet miehityksen syy. Tapahtuma-aikaan myös Kiina ja Albania, joka tapahtumien seurauksena lopullisesti erosi Varsovan liitosta, arvioivat että miehityksen syyt olivat ensisijaisesti geopoliittiset ja sotilaalliset. Neuvostoliitto liittolaisineen korjasi rivinsä Natoa vastaan seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Tällä “köydenvedolla” ei ns. maolaisten mielestä ollut silti samaa yhteiskunnallista sisältöä kuin mitä ‘taistolaiset’ näkivät sillä olevan, ja siksi heidän asennoitumisensa esim. Tsekkoslovakian miehitykseen olivat vastakkaiset.

    On oikein erottaa ‘taistolaisuus’ äärivasemmistolaisuudesta, mutta Oittinen puolestaan laskee äärivasemmistolaiset liiaksi samaan koriin. Maolaisuus ei ollut vielä 70-luvulla muotoutunut nykyisekseen. Maolainen ajattelu vaikutti eri marxilais-leniniläisissä/antirevisionistisissa liikkeissä eri tavalla ja eri määrin. Osahan jopa tunnetusti otti avoimen antimaolaisen kannan Albanian myötä 1970-luvun lopulta eteenpäin. Tämäkin suuntaus on edelleen olemassa ja eräissä maissa jopa relevantimpi kuin meille länsieurooppalaisille tutummat vasemmistosuuntaukset.

    On totta että ‘taistolaiset’ eivät harrastaneet terrorismia, mutta eivät sitä harrastaneet myöskään Norjan AKP tai Ruotsin KFML – ellei siksi lasketa aseellisen kapinan välttämättömyyden tunnustamista. Niitä ei myöskään voida luonnehtia samassa mielessä voluntaristisiksi kuin Punaisia prikaateja tai RAF:a. Sekä norjalaiset että ruotsalaiset korostivat ‘joukkolinjaa’ ja pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan työväenliikkeessä. Norjalaisten tuloksiltaan kiistanalainen itseproletarisoitumiskampanja on ehkä tunnetuin esimerkki, mutta vain yksi osa ristiriitaisessa kokonaisuudessa. AKP likvidoi itsensä vasta 2000-luvulla. Ruotsissa maolainen liike järjestyi ja hajaantui pitkälti lakkotaistelujen, erityisesti korpilakkojen ja niihin suhtautumisen seurauksena. Korpilakkoja aktiivisesti tukeneesta siivestä syntyi ei-maolainen KFML(r), josta merkittävällä osalla oli asemia ja suomenkieliset julkaisunsa suomalaisten siirtotyöläisten keskuudessa. Puolue on edelleen olemassa samoin kuin esimerkiksi Saksan maolaisena pidetty MLPD, joka sekä jäsenkoostumukseltaan että kohderyhmältään painottuu teollisuustyöväestöön. Tämä luokka- ja joukkosuuntaus on pitkälti maolaisuuden inspiroimaa, mikä erottaa niitä äärivasemmistossa ilmenevästä suuntauksesta “pienen ryhmän tahdonvaraiseen toimintaan”.

    Sopii edelleen toistaa, että ‘taistolaisuus’ ei todellakaan ollut äärivasemmistolaisuutta. Sen Oittinen kuitenkin todistaa parhaiten vasta monopolien vastaisen demokraattisen rintaman strategiaa käsittelevässä osuudessa, johon toivottavasti vielä palataan keskustelussa. Mielestäni siinä on se ‘taistolaisuuden’ ydin, jonka arvioinnilla on eniten merkitystä kommunistien nykyoloihin sopivaa ja tulevaisuuteen tähtäävää strategiaa hahmoteltaessa.

  14. Yksi asia, mikä ei tule Oittisen artikkelissa ja muissakaan puheenvuoroissa esiin, on se, että taistolaisiin kuului hyvin monenlaista väkeä, ja varsinkin vuosien kuluessa taistolaisten koostumus muuttui. Itse olin sen verran vanhempi, että en kuulunut varsinaisesti mihinkään taistolaiseen järjestöön, mutta kävin kuitenkin esimerkiksi opntokerhoissa alustamassa.

    E. Mikkonen kertoo oleensa mukana n. 1976-83, ja hänen asenteensa tuntuvat kovin vierailta. Oittinen korostaa teoreettisen ajattelun keskeistä asemaa liikkeessä, kun taas Mikkoselle “kirjaviisaat” kuten myös “marxilaiset professorit, joiden tuotoksiossa ei useinkaan ollut päätä eikä häntää” ovat halveksittavia tyyppejä. Minusta
    marxilaisia tai edes marxismia tuntevia professoreja oli yliopistomaailmassa hyvin vähän, ja kaikki he yleensä edustivat yliopistomaailman dynaamisimpia voimia.

    Aivan kummallinen on myös väite, jonka mukaan “osa todella halveksi suomalaisia sotaveteraaneja ja lottia mitä iljettävimmällä tavailla”. Ainakaan minun tuttavapiiriini ei tällaisia kuulunut 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, jolta ajalta eniten taistolaisia tunnen. Tosin sotaveteraaniasiaa ei myöskään tuotu mitenkään korostetusti esille, koska sen korostaminen ei liittynyt vain kunnioitukseen tai sotahistorialliseen kiinnostukseen vaan oli ilmiselvästi eräänlainen päivänpoliittinen lyömäase vasemmistoa vastaan.

  15. Partisaani: “Sopii edelleen toistaa, että ‘taistolaisuus’ ei todellakaan ollut äärivasemmistolaisuutta. Sen Oittinen kuitenkin todistaa parhaiten vasta monopolien vastaisen demokraattisen rintaman strategiaa käsittelevässä osuudessa, johon toivottavasti vielä palataan keskustelussa. Mielestäni siinä on se ‘taistolaisuuden’ ydin, jonka arvioinnilla on eniten merkitystä kommunistien nykyoloihin sopivaa ja tulevaisuuteen tähtäävää strategiaa hahmoteltaessa.

    Samaa mieltä, tämä on mielenkiintoinen kysymys. Itse ajattelen, että sosialismista voi tavoitteena puhua ihan avoimesti ilman mitään tarvetta eri “vaiheisiin”, joissa noudatetaan tältä osin erilaista käytäntöä; en pidä sitä sillälailla “radikaalina” tunnuksena että sitä pitäisi taktisista syistä pitää vakan alla.

    Abstrakti sosialismin ja vallankumouksen vaatiminen ei tietty vie vielä kovin pitkälle. Vaatimus olisi myös konkretisoitava ns. siirtymävaatimuksiksi, vaatimuksiksi joiden tosiasiallinen toteuttaminen merkitsee huomauttavaa murtumaa nykyisessä järjestelmässä, joka toivon mukaan onnistutaan vääntämään katkeamispisteeseen asti.

    Nykyisen velkakriisin olosuhteissa vaatimus muutamaa kymppitonnia suurempien velkojen yleisestä mitätöinnistä voisi olla yksi tämänsuuntainen tunnus – ennemminkin kuin pankkien pääomittaminen, osittainen valtiollistaminen tai velkajärjestelyt, joiden en näe merkitsevän mitään erityisempää murtumaa.

  16. lainej: “Nykyisen velkakriisin olosuhteissa vaatimus muutamaa kymppitonnia suurempien velkojen yleisestä mitätöinnistä voisi olla yksi tämänsuuntainen tunnus – ennemminkin kuin pankkien pääomittaminen, osittainen valtiollistaminen tai velkajärjestelyt, joiden en näe merkitsevän mitään erityisempää murtumaa.”

    Jotenkin tuntuu että tänä päivänä ei ole olemassa sellaista / sellaisia järjestöjä jotka haluaisivat ja osaisivat nostaa esiin vaatimuksen koko finanssisektorin kansallistamisesta kansainvälisenä projektina.

    (Olishan se kiva jos Mihail Hodorovskikin sais uusia kavereita sinne missä oleilee. :-)

  17. Tervehdys kaikille! Tuli paljon mielenkiintoisia kommentteja taistolaisjuttuuni.

    Toteaisin siitä heti kättelyssä, että se on alun perin ollut esitelmä, jonka pidin jo viisi–kuusi vuotta sitten. Tietenkään en ole voinut käsitellä taistolaisuusilmiöstä kuin vain joitakin puolia, ja kokonaisuudessaan se vielä odottaa historiankirjoittajaansa. Mihin olin pyrkinyt, oli tiettyjen taistolaisuuden ideologisten motiivien esiintuominen. Niistä ei minusta oltu puhuttu juuri lainkaan Suomessa 90-luvulta lähtien velloneessa “taistolaiskeskustelussa” — sen sijaan oli tarjottu kaikenlaista pinnallista ja typerääkin puhetta mm. rikkaiden “isäkapinasta” tai aateliskakaroiden leikistä. Todellisuudessahan taistolaisuus oli nimenomaan työväen- ja osin myös keskiluokasta lähtöisin olevan nuorison liikettä.

    Pahimmillaan takavuosien “taistolaiskeskustelu” sai tympeitä piirteitä, kun valtamedia yritti esittää uudelle sukupolvelle taistolaiskauden kokemuksen muka osoittaneen, että vaihtoehtojen etsiminen kapitalismille johtaa pelkkään umpikujaan. Ainakin minulle tuli erilaisten takinkääntäjien, Hesarin ja iltalehtien kolumnisteja lukiessa tunne, että kaikin keinoin taistolaisuus-pelätintä heiluttamalla yritettiin todistella nuorille, että paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta ei kannata toimia.

    Saamistani kommenteista huolimatta minusta valitettavasti näyttää edelleen siltä, että on perusteltua luonnehtia SKP/SKDL:n ns. enemmistöä anti-intellektuaaliseksi. Toki heidänkin joukossaan oli teräviä teoreettisia ajattelijoita, kuten marxilaisen politekonomian oppikirjan laatinut Matti Peltonen. Mutta kokonaisuudessaan kansandemokraattisen liikkeen enemmistölle oli leimallista aivan ytimiin ja munaskuihin asti ulottuva pragmatismi ja kielteinen suhtautumien kaikenlaiseen “herrojen teoretisointiin”. SKP/SKDL:n enemmistössä ei missään vaiheessa esiintynyt minkäänlaisia ambitioita suomalaisen yhteiskunnan kriittiseen tai marxilaiseen analyysiin tieteelliseltä pohjalta. Tässä se poikkesi jyrkästi esim. veljespuolueistaan Ranskassa ja Italiassa.

    Kommunistiselle liikkeelle Suomessa oli yleensäkin ominaista, että se oli lähes puhtaasti proletaarinen tai (etenkin pohjois-Suomessa) maaseutuköyhälistöön nojaava. Meiltä puuttui tyystiin sellainen vasemmistolainen sivistyneistö mitä oli esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa, tai edes muissa Euroopan maissa. Raoul Palmgren tai Kiila muodostivat tähän kuvioon harvat poikkeukset, hyvin ohuen kerrostuman, jota ei mitenkään voi verrata ranskalaiseen tai italialaiseen todella laajaan vasemmistosivistyneistöön. Suomessa etenkin akateeminen sivistyneistö säilyi pääosin jyrkän antikommunistisena ja isänmaallis-oikeistolaisena aina 60-70-luvuille asti, jolloin vasta Kekkosen politiikka ja nouseva kulttuuriradikalismi alkoivat murtaa jäykistyneitä kuvioita.

    Ilmeisesti tämä tilanne synnytti myös vasemmistossa, eritoten kommunisteissa, anti-intellektuaalisen asenteen, jonka seurauksena sivistyneistöön yleensä suhtauduttiin epäluuloisesti, silloinkin kun sen edustajat vilpittömästi pyrkivät lähestymään työväenliikettä. Tuo asenne on ollut suomalaiselle vasemmistolle todella tuhoisa. Jos esimerkiksi SKP/SKDL:n enemmistö olisi kyennyt käsittelemään joustavammin 70-luvun alussa tapahtunutta opiskelijoiden ja sivistyneistön radikalisoitumista, niin hyvin todennäköisesti ei mitään “taistolaisuusilmiötä” olisi päässyt syntymään ainakaan siinä mittakaavassa mitä nyt syntyi.

    Jos vertaamme SKP/SKDL:ää vaikka Italian kommunistipuolueeseen (IKP), niin tulos on paljonpuhuva. Siinä missä Palmiro Togliatti systemaattisesti rakensi IKP:lle omaa, neuvostoliittolaisesta marxismi-leninismistä selkeästi poikkeavaa teoreettista profiilia Gramscin perintöön nojaten, siinä SKP/SKDL:n identiteetti perustui lähinnä siihen että se oli demareista vasemmalla ja puolusti Neuvostoliittoa. Niin kauan kun demareiden politiikkaa hallitsi Tannerin ja Leskisen luupäinen neuvostovastaisuus, SKP/SKDL saattoi olla varma korkeista kannatusluvuistaan. Mutta sitten tuuli kääntyi. Leskisen käytyä Moskovassa kuuluisalla “katumusmatkallaan” 1960-luvun puolivälissä ja demareitten tehtyä sovinnon Moskovan kanssa alkoi SKP/SKDL:n alamäki, kun osoittautui, että sillä ei, toisin kuin Italian kommunisteilla, ollut mitään varsinaista omaa kulttuuris-ideologista substanssia. SKP/SKDL saattoi tästä lähin vain toimia demarien eräänlaisena vasemman siiven liitännäisenä — tilanne, mikä verhottiin fraaseihin “työväen yhteistyöstä” (enemmistöläisten lempifraaseja!).

    Minun nähdäkseni taistolaisuus syntyi vuosien 1970/71 aikana, kun päätään nostava opiskelijaliike löysi SKP:n vähemmistön ja päätti liittoutua sen kanssa. SKP:n vähemmistöläiset todennäköisesti aluksi yllättyivät tästä, mutta tajusivat kai samalla onnenpotkun kohdanneen heitä. Tietysti tämä oli, jos katsotaan nykyhetken perspektiivistä, kuolemansuudelma sivistyneistö- ja opiskelijaliikkeelle, koska SKP:n vähemmistö edusti jäykkää ja dogmaattista positiota. Mutta mitä muutakaan tehdä? Enemmistöhän oli jo torjunut sivistyneistön ja opiskelijat.

    SKP/SKDL:n enemmistö ei koskaan ole harjoittanut mitään itsekritiikkiä tai tehnyt mitään analyysia siitä, miksi se “menetti” nousevan opiskelija- ja sivistyneistöliikkeen vähemmistölle. Lähtökohtaisestihan olisi luullut enemmistöläisyyden olevan enemmän puoleensavetävää tällaiselle uudelle, modernille protestiliikkeelle. Vaikuttaa siltä, että vastaus löytyy juuri enemmistöläisten anti-intellektualismista: sivistyneistön edustajat ja opiskelijat olivat heille vain “porvarikakaroita”, joita ei kunnon rasvanahka-duunariliikkeeseen tule kelpuuttaa.

    En nyt jatka aiheesta enempää, siihen voidaan palata vielä. Yhdestä asiasta silti: eräs kirjoittaja kysyi, mistä nimitys “taistolaisuus” tulee. Sehän viittaa tietenkin SKP:n vähemmistön keulakuvaan 70-luvulla, Kymenlaakson kansanedustajaan Taisto Sinisaloon. Nimityksen “taistolaiset” näyttää keksineen joku Helsingin Sanomien toimittaja silloin.

    Parhain terveisin

    Vesa Oittinen

  18. Hei!

    Luin juuri Vesa Oittisen mielenkiintoisen kirjoituksen. Se inspiroi minut välittömästi joihinkin hajahuomioihin. Olin itse nk. enemmistöläinen ja ankara antisinisalolainen. Mielestäni Oittisen arviointi taistolaisliikkeestä vastaa pääpiirteissään sitä, kuinka itsekin asiat näin.
    1) irrationalismi: mielestäni taistolaisuus oli samalla kertaa hyperrationalistinen että irrationalistinen. Jälkimmäinen piirre tuli mielestäni konkreettisesti esiin siinä, että korkeaa teoriaa pyrittiin taivuttamaan melko satunnaisiin päivänpoliittisiin kysymyksiin. Mutta pyrkimys tieteellisyyteen jne. oli varsin aidosti olemassa ja tuotti tuloksia. Minusta esimerkiksi Suomalaiset luokkakuvassa, joka suuressa määrin on taistolainen aikaansaannos, on kypsästi tieteellinen ja uusia uriakin aukova. Luetteloa voisi jatkaa.
    2) Oittisen arvio enemmistöläisyyden anti-intellektuaalisuudesta on melko oikea. Pidän sitä kuitenkin pääasiassa seurauksena kyvyttömyydestä, jossa tärkeänä tekijänä on vastaavanlainen perusajatusten johtaminen marxismi-leninismistä kuin taistolaisuudessa.
    SKP:n enemmistöjohto oli vähän niin kuin tupailtatasoa noin keskimäärin.
    3) Vamokap on kyseenalainen teoria lähinnä siitä syystä, että Leninin imperialismiteoria tietysti otti huomioon valtion roolin. Kuinka ensimmäistä maailmansotaa olisi voinut muuten ymmärtää? Jos sitten New Dealin ja erinäisten muiden aloitteiden seurauksena valtion välitön rooli on vahvistunut, se ei ole tehnyt niin pysyvästi eikä myöskään yksiselitteisellä tavalla. Luulenpa, että taistolaisuudelta ei tullut kelvollista eriteltyä analyysia Ruotsin sosialidemokratiasta, joka sitten siirtyi Kuusen mukana Suomeen.
    4) SKDL:n syntyluonne perustuu sodanjälkeiseen tilanteeseen. 1970-luvun taitteessa ajatus yhteistyöjärjestöstä oli jo kuolleena syntynyt. Sen osoittaa jo SKP “yhteistyöjärjestönä”. Yhteistyötä ei kannata yleensä edistää osapuolten välillä järjestön sisällä, vaan aidosti itsenäisten subjektijärjestöjen välityksellä. Sairas on ajatus siitä, että tuollaisessa yhteistyöjärjestössä joku olettaa olevansa johtavassa roolissa.
    5) Marximi-leninismi syrjäytti sen teoreettisen lähtökohdan, jota edustaa Antonio Gramscin teoria kansalaisyhteiskunnasta ja hegemoniasta. Jäi siis käyttämättä kohdallisin, mitä marxilaisessa poliittisessa teoriassa Leninin jälkeen oli olemassa.
    Hylkääminen taisi olla myös systeemivastakohta-ajattelun hedelmä. Sillä marxismi-leninismin neukkuversio ei sopinut yhteen Gramscin teorian kanssa ja jälkimmäinen sai väistyä ja erityisesti sen jälkeen kuin Bresnevin valtakautta edeltänyt suojasään kausi oli ohi. En tiedä, miten taitolaisuudessa eri aikoina Gramsciin suhtauduttiin. Tiedettiinkö hänestä lainkaan vai muutenko vain ohitettiin?
    6) Edellä ei tullut esiin vielä taistolaisten usein harjoittama aggressiivinen ja pikkumainen kritiikki, jossa teoriaa käytettiin mielestäni opportunistisesti.
    Niin kuin sanottu, edellä on vain välittömästi mieleen tulevia hajahuomioita, joihin voi sisältyä kaikenlaista epätarkkaa. Taistolaisuudesta on mielestäni kyllä ilmestynyt muutakin kohdallista tekstiä kuin Kontulan ja Rentolan. Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja voi olla paikoin turhankin subjektiivinen, mutta silti erittäin huomion arvoinen.

    Markku Mäki

  19. Hei!

    Palaan vielä kysymykseen enemmistön anti-intellektualismista.
    Mielestäni sana kyllä tähtää oikeaan, mutta on ongelmallinen
    siksi, että enemmistön kyvyttömyys ei ollut erityisesti mitään
    vastaan. Enemmistön lopputulema taistolaisuusongelmasta ei
    todellakaan sisällä mitään itsekritiikkiä. Eikö siinä ole loistava
    todiste siitä, että kyse oli määrätynlaisesta kyvyttömyydestä.
    Enemmistön hyväksi on todettava kuitenkin, että siinä oli 60-
    ja 70-luvun taitteessa intellektuaalista potentiaalia, nimittäin
    sen suhteessa kulttuuriradikalismiin ja sen omissa kulttuuri-
    radikaaleissa. Siinä vain ei ollut mitään erityistä marxilaista
    potentiaalia. Miksi siitä ei sitten seurannut yleensäkään mitään
    kovin vaikuttavaa, johtuu kyllä aika lailla siitä asetelmasta,
    joka SKP:ssa syntyi taistolaisuuden myötä. Enemmistö ei
    kyennyt reagoimaan syntyneeseen tilanteeseen intellektu-
    aalisin keinoin, kun marxilaisuus oli sille sitä samaa kuin
    taistolaisillekin, marxismi-leninismiä. Muuta nojattavaa ei ollut
    ja sen ajankohtaiseen erittelevään voimaan ei riittävästi
    uskottu eikä ollut syytäkään. Erityisesti enemmistön “sirola-
    laiset” marxilaiset intellektuellit, Peltonen ja Rautee saivat
    osakseen pikkumaista piikittelyä latteasta marxilaisuudestaan,
    tosin muodollisesti kohteliasta. Tässä ilmapiirissä ei ollut tilaa
    avartavalle intellektuaaliselle keskustelulle. Tosiasiassa alkoi
    ankara ja molemmin puolin häikäilemätön taistelu puolueorga-
    nisaatiosta, joka levisi yliopistojen laitosneuvostoihin saakka.
    Enemmistön ongelmana oli tietysti suhde NKP:hen. Siksi se
    valitsi taktiikakseen “ideologisen” myötäilyn. Enemmistöjohdon
    resurssit eivät sitten muuhun riittäneetkään. Voidaan ehkä
    ihmetellä sitä, että Otto-Ville ja Hertta Kuusinen eivät osanneet
    nähdä enemmistön teoreettisen kyvyn puutteeseen sisältyviä
    vaaroja. Miten se itse olisi niitä voinut huomata? Sehän oli mitä
    jäsenensä, todellakin erittäin proletaarinen ja tottunut käytännön
    organisatoriseen ja poliittiseen toimintaan. Ihan yhtä hyvin voisi
    kysyä, miksei sellainen intellektuaalinen voima, jota taistolaisuus 70-
    luvun alkupuolella edusti, kyennyt hahmottamaan teoreettisen
    katsantonsa poliittista riittämättömyyttä ja kantamaan vastuuta
    ongelman poliittisista seurauksista. Eihän Sinisalo enemmistöjohtoa
    ihmeempi ollut muussa kuin retoriikkansa mahtipontisuudessa.
    Tuokin oli intellektuaalista kyvyttömyyttä.

    Markku Mäki

  20. Yllättävän hyvä kirjoitus Ottiselta. Voin mukana olleena taistolaisessa opiskelijaliikkeessä 1972 – 1976 suurin piirtein allekirjoittaa. Oittinen on oikeassa siinä, että Soihdusta ja Progessin kirjoista ammentava teoreettinen liike oli suppeampi eri asia kuin vain SKDL:läisyys ja siellä “vähemmistöläisyys”. Minulle oli tärkeää että taistolaisliike olisanoutunut irti ns. frankfurtismista (jonka nimeä en tiennyt mutta ilmiön kylläkin, sillä se näkyi erittäin hyvin tiedotusvälineissä ja leimasu meidät muutkin “kommarit” mielipiteillä, jotka eivät olleet omiamme ja joita ainakin minä pidin vitsinä, ja “kannatin” sellaisena) ja kun siihen palaistiin irtauduin liikkeestä, pysyen kuitenkin SKDL:n ja SKP:nkin jäsenenä. Voin sanoa melekin viikon tai kuukauden tarkkuudella, koska olin taitolainen, ja koska en.

    Samaa ei voi sanoa Oittisen aivan kaikista hengentuotteista:

    http://hameemmias.vuodatus.net/blog/3132464/oliko-lenin-objektiivinen-idealisti-vai-dialektinen-materialisti/

  21. Risto, voitko antaa jonkun esimerkin siitä, miten tuo “frankfurtismi” näkyi silloin ja miten se leimasi kommunisteja?

  22. Jaksamatta lukea tässä käytyä keskustelua kommentoin, että Vesa Oittinen on kirjoittanut “taistolaisuudesta” juuri niitä asioita, joita mielestäni on tuotava esille sen ymmärtämiseksi. Toisaalta eräänlainen uusi “”taistolaisuus”” on välttämätön myös 2000-luvulla, ja sen aikaansaamiseksi on tuotava esille myös sitä toista puolta, opiskelijoiden ja asutuskeskusten työläisnuorten valtaisaa innostusta maailman parantamiseen, joka tosiaan 1970-luvun kontekstissa ahtautui vähemmistökommunistisiin puitteisiin. (Käytän lainausmerkkejä tarkoituksellisesti. 1970-luvun aktiivit eivät mieltäneet itseään “taistolaisiksi”, vaan termi lienee oikeistolainen haukkumasana. Kaksinkertaiset lainausmerkit ilmaisevat, ettei 2000-luvun liike tietenkään voisi tai saisi olla “taistolaisuuden” toisinto sellaisenaan.)

  23. Jokke: “Käytän lainausmerkkejä tarkoituksellisesti. 1970-luvun aktiivit eivät mieltäneet itseään “taistolaisiksi”, vaan termi lienee oikeistolainen haukkumasana.”

    Oikeastaan ilmaisu haukkumasana ei oikein tee oikeutta, kyseinen sana ei niinkään hauku. Haukkumista se on vain siinä mielessä että ihan tavakommunistit leimattiin joksikin erillisilmiöksi – jonka niskaan kuitenkin tungettin kaikki antikommunismin yleinen kauna. Kysymys oli puolueen hajottamisesta, johon löytyi intoa niin puolueen sisältä kuin ulkopuoleltakin.

    Olisikko oikein verrata puheita enemmistöläisistä ja vähemmistöläisistä sekä taistolaisista ja saarislaisista itseään toteuttaviin ennusteisiin. Puolueen yhtenäisyyden kannalta ratkaisevaksi tappioksi voidaan osoittaa se että puolueen sisällä alettiin viljellä näitä nimikkeitä – ja mikä tärkeintä luokitella KAIKKI PUOLUEEN JÄSENET näihin kategorioihin. (Jotenkin paradoksaalista on se että kommunistisen puolueen jo 20 vuotta sitten tarpeettomaksi nähneet ihmiset käyvät esim. Kansan Uutisten palstoilla edelleenkin Toista Taistolais Sotaa.)

    On toki totta että puolueessa oli tuolloinkin seinät aika lavealla, mutta ei se ollut mikään primaari syy puolueen hajaantumiseen. Hajaantuminen eteni vain sitä mukaa kun puolueen jäsenistö jaettiin ylhäältä käsin eri leireihin, vuohiin ja lampaisiin.

    Kuitenkin paljon laajemmalla ja monipuolisemmallakin pohjalta voi rakentua hyvinkin vahva keskinäinen solidaarisuus – jos siihen on tahtoa.

  24. ” Risto, voitko antaa jonkun esimerkin siitä, miten tuo “frankfurtismi” näkyi silloin ja miten se leimasi kommunisteja? ”

    Tarkoitin tuossa “kommareilla” lainausmerkeissä kaikkia, jotka sellaisiki leimattiin tai ilmoittatuivat Terho Pursiaisesta Markus Kainulaiseen ja Hannu Taanilasta Rauno Setälään. Ns. 60-lukulaisuus oli farnakfurtistisvaikutteista ja varsinkin sen jälkeen frankkarien ohjattavissa, kun taistolaiset olivat siitä irrottautuneet, osa hyvinkin tilapäisesti. feministit tietysti olivat farnakkareita, mutta he nousivat näkyville vasta 80-luvun taitteessa. taistolaiset olivat torjuneet heidät 60-luvun lopussa. Siinä yhteydessä moni näkyvä “seksivallankumousta” (jossa ei tarvinnut olla mitään poliittista, se johtui ihan muista syistä) “vouhkaava” frankfurtisti siirtyi taistolaiseksi ja vaihtoi oikeisiin poliittisiin asioihin. Sellaisia näkyviä julkisia 60-lukulaisia olivat ainakin Hannu Taanila ja M.A.Numminen. Heidän esiintymisensä oli sitä, mitä minä pidin vitsinä, ja nauroin kurkku putkella. Sitten oli sellaista jyrkkää höyrähtänyttä mutta piilossa pysyvää frankfurtismia Yrjö Ahmavaaran ja politiikassa Matti Viialaisen ympärillä. Minä olin ensimmäisiä, joka rupesi tiukkaan ääniljiin sanomaan, että nyt ei ole hommat hoidossa, eikä tuolla tuohulla ole mitään tekemistä tieteen eikä politiikan edistyksen kanssa. Ahmavaaran kirja “yhteiskuntakybernetiikka” niittasi välirikon siihen suuntaan. Minä pistän tästä fraknfurtismista tähän jutun, että pysyy tuntuma, mistä puhutaan.

    http://hameemmias.vuodatus.net/blog/2987102/marxismi-ja-frankfurtismi-feuerbach-ei-ollutkaan-feuerbachilainen/

  25. Matti J. Mantila jatkaa Revalvaatio-toverilehdessä aiheesta

    “Edistyksellistä ja kansallista kulttuuria rauhan ja kansanvallan hyväksi. Taistolaisten ajatukset kulttuurista Kulttuurivihkot-lehden valossa”

    http://www.revalvaatio.org/wp/matti-j-mantila-edistyksellista-ja-kansallista-kulttuuria-rauhan-ja-kansanvallan-hyvaksi-taistolaisten-ajatukset-kulttuurista-kulttuurivihkot-lehden-valossa/

  26. Risto Koivula: Juttusi taitavat olla ihan omasta päästä kotoisin. Linkittämäsi tarinat edustavat jälkiviisautta, joka onkin viisauden paras tai ainakin helpoin laji.
    Hannu Taanila ja M.A.Numminen eivät koskaan olleet taistolaisia. Taanila kai demari, MA taas enemmistöläinen.
    Farnakkalaiset? farniklaiset? / Frankfurtin koulukunnan ajatukset (Marcuse) oli esillä 60-luvulla ja uudelleen 70-luvun lopulla Turussa, sitten Jyväskylässä. Mehtosen&Juntusen kritiikissä yliopistojen tutkinnonuudistusta kohtaan ja sivistysyliopiston & kriittisen sivistyneistön puolustamisessa. Yliopistolaitoksen taannoinen yksityistäminen, NPM-johtaminen ja totaaliriippuvuus rahoittajista sekä opiskelijoiden kiivas simputtaminen seuraamuksineen ovat vain vahvistaneet tuolloisen kritiikin oikeellisuuden.
    Gramscin hegemoniakäsitteen olematon tuntemus oli epäilemättä menetys SOLlille. Se olisi antanut hyviä työkaluja myös Nl:on ja sen kehityksen analysointiin.
    Oma kokemukseni Jyväskylästä 1971-1978 oli se, että kiinnostus sekä teoriaan että ruohonjuuritason opiskelijapolitiikkaan romahti 70-luvun puolivälissä, jolloin SOL alkoi olla valtavirtainen valinta, johon ajauduttiin virran mukana (ks. ensimm kommentit). Sanahelinää oli paljon, Marxin tutkailua kovin vähän, ja jälki oli sen mukaista.

  27. lauantai, 19. syyskuu 2015

    Suomea on johdettu 50 vuotta huruproffakaverusten Yrjö Ahmavaaran (7.8.1929 – 7.8.2015) ja Tatu Vanhasen (9.4.1927 – 22.8.2015) skitsokuviossa

    http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/09/suomea-on-johdettu-50-vuotta-puoskaritiedeproffakaverusten-yrjo-ahmavaaran-7-8-1929-7-82015-ja-tatu-vanhasen-9-4-1927-22-8-2015-skitsokuviossa

Kommentoi