Teksti: Charles Post
Kuva: darkmavis: Metal Series (CC BY-NC-ND 2.0)

Erityisesti imperialismin keskusalueilla työläisten keskuudessa vallitsee sitkeästi reformismi ja suoranainen konservatismi. Samalla kun työ- ja elinehdot rikkaissa teollisuusmaissa ovat huonontuneet selvästi 1960-luvun lopulta lähtien, ei tästä ole ollut seurauksena vallankumouksellisen tietoisuuden kasvua, ja tilanne asettaa vakavan haasteen vallankumouksellisille marxilaisille. On kuitenkin tärkeää välttää todellisten ilmiöiden kuviteltuja selityksiä, olipa kyse sitten luonnonilmiöistä tai yhteiskunnan luonteen selittämisestä. Valitettavasti yksi vaikutusvaltaisimmista vasemmistolaisista selityksistä työväenluokan reformismille ja konservatismille – teoria “työläisaristokratiasta” – on juuri tällainen myytti.

* * *

Työläisten keskuudessa sitkeästi vallitseva reformismi ja suoranainen konservatismi erityisesti imperialismin keskusalueilla Pohjois-Amerikassa, Länsi-Euroopassa ja Japanissa on hämmentänyt vallankumouksellisia sosialisteja jo pitkään. Marxilaisen teorian yleisen tason suuntaviivojen mukaan kapitalismi tuottaa itse omat “haudankaivajansa”, kollektiivisten tuottajien luokan, jonka edut eivät ole kiinni tuotantovälineiden yksityisomistuksen säilyttämisessä. Kapitalistisen järjestelmän voitonmaksimointipyrkimysten pitäisi ajaa työläiset taistelemaan työnantajiaan vastaan, laajentamaan taisteluaan ja lopulta kumoamaan koko järjestelmän korvatakseen sen työväen demokraattisella itsehallinnolla.

Viime vuosisadan kokemus näyttää haastavan nämä marxilaiset käsitykset. Huolimatta ajoittaisesta, joukkomittaisesta liikehdinnästä ja jopa esivallankumouksellisista taisteluista, on kehittyneiden kapitalistimaiden työväenluokan enemmistö ollut sidottuna reformistiseen politiikkaan. Tämän politiikan lähtökohtana on ollut työläisten olojen parantaminen ilman tarvetta kumota kapitalismia.

Samalla kun työ- ja elinehdot “Pohjoisessa” – rikkaissa teollisuusmaissa – ovat huonontuneet selvästi 1960-luvun lopulta lähtien, ei tästä ole ollut seurauksena – ainakaan suurimmilta osin – vallankumouksellisen tietoisuuden kasvu. Tämän sijaan taantumukselliset aatteet – rasismi, seksismi, homofobia, ulkomaalaisvastaisuus, militarismi – ovat voimistuneet merkittävässä osassa kehittyneiden kapitalistimaiden työväenluokkaa. 1970-luvun lopulta lähtien lähes kolmannes yhdysvaltalaisista ay-liikkeeseen järjestäytyneiden kotitalouksien äänestäjistä ovat äänestäneet republikaanien oikeistoa.[1]

Tämä paradoksi merkitsee vakavaa haastetta vallankumouksellisille marxilaisille. On kuitenkin tärkeää välttää “mytologisia” selityksiä, todellisten ilmiöiden kuviteltuja selityksiä, olipa kyse sitten luonnonilmiöistä tai yhteiskunnan luonteen selittämisestä. Valitettavasti yksi vaikutusvaltaisimmista vasemmistolaisista selityksistä työväenluokan reformismille ja konservatismille – teoria “työläisaristokratiasta” – on juuri tällainen myytti.

Teoria “työläisaristokratiasta”

Ensimmäisen kerran “työläisaristokratiasta” puhui Friedrich Engels useissa Marxille kirjoittamissaan kirjeissä 1850-luvun lopulta 1880-luvun lopulle.[2] Engels kamppaili tuolloin ymmärtääkseen Iso-Britannian työväenluokan ammattiliittoihin järjestäytyneen osan kasvavan konservatiivisuuden syitä. Hän esitti, että ne brittiläiset työläiset, jotka olivat onnistuneet perustamaan ammattiliittoja ja varmistamaan itselleen vakituisen työpaikan – rauta-, teräs- ja koneteollisuuden ammattitaitoiset työläiset sekä suurin osa puuvillakangastehtaiden työläisistä – muodostivat yhdessä etuoikeutetun ja “porvarillistuneen” työväenluokan kerroksen, “työläisaristokratian”.

Brittiläisen pääoman hallitseva asema maailmantaloudessa – sen finanssi- ja teollinen “monopoli” – mahdollisti sen, että avainasemassa olevat työnantajat saattoivat tarjota työläisten vähemmistölle suhteellisesti korkeampia palkkoja ja turvattuja työpaikkoja. Engels piti tästä johtuvaa suhteellista etuoikeutettua asemaa – erityisesti verrattuna pienipalkkaisiin ja epävakaissa työsuhteissa työskenteleviin työläisiin – Iso-Britannian työväenliikkeen kasvavan konservatiivisuuden aineellisena perustana.

Nykyisin vallitseva työläisaristokratian teoria perustuu V. I. Leninin teokseen imperialismista ja “monopolikapitalismin” noususta. Lenin järkyttyi, kun Euroopan sosialistipuolueiden johtajien tukivat “omia” kapitalistihallituksiaan ensimmäisessä maailmansodassa. Leninin “opportunismiksi” (reformismiksi) kutsuman ilmiön voitto hämmensi häntä, sillä hän oli pitänyt “revisionismin” (Eduard Bernsteinin klassiselle marxilaisuudelle 1899 esittämän haasteen) kehitystä yhteiskunnallisesti eristetyn, keskiluokkaisten intellektuellien ideologiana. Lenin oli uskonut, että sosialististen puolueiden ja ammattiliittojen “puhdasoppisen marxilainen” johto olisi jo aikoja sitten kukistanut revisionistisen haasteen.

Lenin oli siksi odottanut, että Euroopan sosialistijohtajat pitäisivät lukuisia kertoja sosialistisen internationaalin kongresseissa vahvistetun lupauksensa siitä, että he vastustaisivat omien hallitsevien luokkiensa sotapyrkimyksiä lakoilla ja yhteiskunnan toiminnan häiritsemisellä. Vuoteen 1915 mennessä Lenin oli alkanut kehitellä selitystään opportunismin voitolle sosialistisessa ja työväenliikkeessä. Kirjoituksessaan II Internationalen vararikko hän sanoi:

“Imperialismin kausi on maailman jakamista ‘suurten’, etuoikeutettujen, muita kansoja sortavien kansakuntien kesken. Näillä etuoikeuksilla ja tällä sorrolla saadun saaliin muruista tulevat epäilemättä osallisiksi myös pikkuporvariston ja työväenluokan aristokratian sekä byrokratian määrätyt kerrokset.” [3]

Nämä kerrokset, “jotka ovat proletariaatin ja työtätekevien joukkojen mitättömänä vähemmistönä” ja jonka oli liittoutunut “’oman’ kansallisen porvaristonsa kanssa kaikkien kansakuntien sorrettuja joukkoja vastaan”, olivat reformismin yhteiskunnallinen perusta.

Lenin paikansi työläisaristokratian taloudellisen perustan imperialististen sijoitusten tuottamiin “ylivoittoihin”, jotka kerättiin sieltä, mitä nykyisin kutsutaan “kolmanneksi maailmaksi” tai “Eteläksi”. Vuonna 1920 kirjoittamassaan esipuheessa teokseensa Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena hän sanoi näin:

“On ymmärrettävää, että tällaisella jättimäisellä ylivoitolla (sillä se saadaan sen voiton lisäksi, jonka kapitalistit puristavat ‘oman’ maansa työläisistä) voidaan lahjoa työväen johtajia ja työläisaristokratian ylin kerros. ‘Edistyneimpien’ maiden kapitalistit lahjovatkin ne, lahjovat tuhansin keinoin, välittömästi ja välillisesti, avoimesti ja peitetysti.

Tämä porvarillistuneiden työläisten eli ‘työläisaristokratian’ kerros, joka on täysin poroporvarillinen elintavoiltaan, työpalkoiltaan ja koko maailmankatsomukseltaan, on II Internationalen päätuki ja meidän päivinämme porvariston tärkein yhteiskunnallinen (ei sotilaallinen) tuki. Sillä ne ovat porvariston todellisia asiamiehiä työväenliikkeessä, kapitalistiluokan työläiskäskyläisiä, todellisia reformismin ja shovinismin asian ajajia.” [4]

Merkittävä osa teollisuusmaiden äärivasemmistoa pitää työläisaristokratian teoriaa edelleen tärkeänä selityksenä työväenluokan reformismille ja konservatiivisuudelle. Vaikka kommunismin valtavirtaa edustavat kommunistipuolueet yleensä ottivat etäisyyttä työläisaristokratian käsitteestä edetessään kohti reformistista politiikkaa 1930-luvun loppupuolella,[5] niin eräät niiden vasemmistolaisista vastustajista puolustavat teoriaa edelleen.

Niinpä 1970- ja 1980-lukujen “uuden kommunistisen liikkeen”[*] useat suuntaukset puolustivat näkökantaa, että Yhdysvaltain työväenluokan eräs kerros osallistui imperialismin ja monopolikapitalismin saaliin jakamiseen. Max Elbaum, vaikutusvaltaisen Revolution in the Air -kirjan[6] kirjoittaja, sekä Robert Seltzer, jotka tuolloin olivat tunnetun “uutta kommunismia” edustavan järjestön, Line of Marchin, johdossa, julkaisivat 1980-luvun alussa kolmiosaisen, työläisaristokratian teoriaa puolustavan kirjoituksen.[7]

Lähempänä nykyhetkeä Jonathan Strauss australialaisesta Democratic Socialist Partysta (DSP), joka lukeutuu englanninkielisen maailman suurimpiin trotskilaistaustaisiin vallankumousjärjestöihin, on kirjoittanut sarjan artikkeleita DSP:n tukemaan Links-lehteen[8], joka hyödyntää ja kehittää Elbaumin ja Seltzerin esittämää työläisaristokratiateorian puolustusta.

Myös eräitä merkittäviä, erityisesti pienipalkkaisten työläisten parissa työskenteleviä aktivistiryhmiä on tuntenut vetoa työläisaristokratiateoriaa kohtaan. Neljä San Franciscossa pienipalkkaisten tai työttömien ei-valkoihoisten järjestämiseksi toimivan People Organized to Win Employment Rights (POWER) -järjestön jäsentä esitti, että:

“Yksi piirteistä, joka erottaa imperialismin aiemmista kapitalismin aikakausista on se, että imperialistivallat luovat ‘työläisaristokratian’. Imperialistivaltojen hallitseva asema mahdollistaa sen, että nämä maat saavat ylivoittoja. Imperialistivaltojen valtaeliitti käyttää osan näistä ylivoittoja tehdäseen huomattavia taloudellisia ja poliittisia myönnytyksiä kyseisen maan työväenluokan tietyille sektoreille. Korkeammat palkat, helpompi kulutushyödykkeiden ja palveluiden saatavuus ja laajentunut yhteiskunnallinen palkan osa kuten koulutus- ja kulttuuri-instituutiot merkitsevät sitä, että imperialistinen eliitti onnistuu tosiasiassa lahjomaan nämä työväenluokan kerrokset…

“Saadaksemme tästä tuoreen esimerkin tarvitsee vain katsoa vuoden 2004 presidentinvaaleja. Tilastot osoittavat, että Yhdysvaltain työväenluokkaisten valkoihoisten valtaenemmistö äänesti George W. Bushia vaaleissa, joita voitaisiin pitää kansanäänestyksenä imperiumin sodasta Irakin kansaa vastaan. Analyysi, joka keskittyy pelkästään luokkaan, antaisi tulokseksi, että työväenluokkaisilla valkoihoisilla on ollut ja on syy vastustaa sotaa, joka vähintäänkin maksaa heille miljardeja dollareita. Mutta selvästikään tästä ei ollut kysymys. Työväenluokkaisten valkoihoisten valtaenemmistö äänesti Irakin kansaa vastaan käytävän sodan puolesta. Suurin osa työväenluokkaisista valkoisista, huolimatta omasta riistostaan, sitovat etunsa valkoihoisten herruuteen (white supremacy) ja “Amerikan” valtaan maailmassa.” [9]

Uusimmat versiot työläisaristokratian teoriasta tunnustavat joitakin niistä vakavista empiirisistä ongelmista (ks. tuonnempana), joita liittyy Leninin väitteisiin siitä, että työväenluokan huomattavan kokoisen vähemmistön korkeammat palkat imperialistimaissa johtuvat pienipalkkaisten afrikkalaisten, aasialaisten ja eteläamerikkalaisten työläisten riistosta ansaituista ylivoitoista.[10] Tämän sijaan he painottavat sitä, miten “monopolikapitalismin” synty sallii suurten, teollisuuden avainaloja hallitsevien yhtiöiden ansaita ylivoittoja, jotka ne sitten jakavat työläistensä kanssa vakituisten työpaikkojen, korkeampien palkkojen ja muiden hyötyjen muodossa.

Työläisaristokratiateorian nykyiset puolustajat sanovat, että ennen tällaisten suuryhtiöiden nousua 1900-luvun vaihteen molemmin puolin kapitalismi oli “kilpailullisessa” vaiheessaan. Kilpailukapitalismin oloissa suuri määrä suhteellisen pieniä yrityksiä kilpaili keskenään hintoja alentamalla eri teollisuudenaloilla.

Jos jokin yritys tai teollisuudenala alkoi saada keskimääräistä korkeampia voittoja uusien koneiden käyttöönoton seurauksena, oli kilpailijoiden suhteellisen helppoa joko ottaa käyttöön sama teknologia tai siirtää sijoituksensa huonommin voittoa tuottavilta teollisuudenaloilta sellaisille, joilla tuotto oli parempi. Tällaisen teollisuudenalojen sisäisen ja välisen kilpailun välityksellä uusi teknologia yleistyi nopeasti ja pääoma liikkui jouhevasti eri talouden sektorien välillä, mistä oli seurauksena yhtenäiset tekniset olot teollisuudenalojen sisällä ja samat voiton suhdeluvut niiden välillä.

Elbaumin ja Seltzerin mukaan Marxin analyysi voiton suhdeluvun tasoittumisesta[11] päti kapitalismin “kilpailullisessa” vaiheessa:

“Kilpailullisen kapitalismin aikakaudella keskimääräistä korkeammat voitot, ts. ylivoitot, olivat yleensä lyhytaikaisia. Niitä saatiin tavallisesti teknologisen etumatkan turvin, joka salli kapitalistin laskea tuotantokustannuksia teollisuudenalan keskimäärää alemmaksi, tai yritystoiminnan kehittämisen turvin, josta seurasi uusien markkinoiden avautuminen. Mutta epätavallisen korkean voiton suhdeluvun jossakin yksittäisessä yrityksessä tai jollakin tietyllä teollisuudenalalla taittoi nopeasti se, että alalle virtasi korkeampia voittoja hamuavaa uutta pääomaa, tai se, että kilpailijat ottivat tuotantokustannuksia alentavia innovaatioita käyttöön suhteellisen nopeasti.”[12]

1900-luvulla suuryhtiöiden nousu luo “institutionaalisia tai rakenteellisia rajoituksia tälle prosessille”, mistä “on seurauksena monopoliylivoittojen kasvu”.[13] “Monopoli” tai “oligopoli” – missä pieni joukko yrityksiä hallitsee tiettyä teollisuudenalaa – syrjäytti kilpailun. Aivan erityisesti uuden pääoman esteeksi muodostuvat suuret aloituskustannukset, jotka vaaditaan toiminnan käynnistämiseen näillä aloilla – auto- tai terästeollisuus ym. – mikä puolestaan sallii monopoliyritysten rajoittaa kilpailua ja jatkaa ylivoittojen nauttimista useilla tavoilla.

Alalle tulon rajoitukset estävät uusien tuotantomenetelmien nopean yleistymisen muillakin teollisuudenaloilla, mikä synnyttää “teknologista maankorkoa” (kuten Ernest Mandel sitä nimitti) [14] tai ylivoittoja näiden monopoliyritysten hyväksi. Rajoitukset myös estävät pääomaa siirtymästä huonon kannattavuuden aloilta paremman kannattavuuden aloille, mikä estää voiton suhdeluvun tasoittumisen. Alalle tulon esteet ja kilpailun rajoittaminen sallivat yhtiöiden nostaa hintoja tuotantokustannuksia korkeammiksi, mistä suurimmat yhtiöt saavat ylivoittoja.[15]

Tästä näkökulmasta katsoen kilpailu ei monopolikapitalismissa katoa, mutta se toimii enimmäkseen talouden niillä alueilla, joilla vallitsevina toimijoina on suuri määrä suhteellisen pieniä yrityksiä. Armoton kilpailu ja keskimääräistä suurempien voittojen painuminen keskimääräisten voittojen tasolle vallitsee talouden “kilpailullisilla” sektoreilla (vaatetus- ja elektroniikkateollisuus jne.). Näillä sektoreilla alalle tuloon ja kilpailukykyisen firman perustamiseen vaadittava pääoma on suhteellisen pieni, ja sen ansiosta suuri määrä pieniä yrityksiä voi selviytyä.

Lopputuloksena on “kaksoistalous”, jossa on kaksi erillistä voiton suhdelukua:

“Kapitalismin monopolistisessa vaiheessa tendenssi keskimääräisen voiton suhdeluvun syntymiseen on edelleen olemassa, sillä monopoli ei hävitä kilpailua koko järjestelmässä. Se kuitenkin muuntaa sitä. Tästä johtuen yhteiskunnan lisäarvo jakautuu sekä pääomien koon mukaan teollisuudenalojen välisessä kilpailussa (mistä on seurauksena ylivoittoja). Monopolit saavat sekä keskimääräisen voiton että monopoliin perustuvan ylivoiton. Tämän vuoksi syntyy suhteellisen pysyvä voiton suhdelukujen hierarkia, jossa korkeimmassa asemassa ovat laajamittaista tuotantoa harjoittavat strategisesti tärkeät teollisuudenalat ja vahvimmat monopolit, ja alimmalla tasolla taas ovat heikot, pienimuotoista tuotantoa harjoittavat teollisuudenalat sekä raivokas kilpailu ja epävakaat markkinat.” [16]

Straussin, Elbaumin ja Seltzerin mukaan monopolivoitot muodostuvat oman aikamme työläisaristokratian lahjusten ensisijaiseksi lähteeksi. Monopoliteollisuuden keskimääräistä korkeammat voitot sallivat näiden firmojen maksaa keskimääräistä korkeampia palkkoja ja muita etuja sekä tarjota turvatun työpaikan työläisilleen. Tätä vastoin kilpailemaan joutuvat teollisuudenalat ansaitsevat keskimääräisiä (tai sitä pienempiä) voittoja ja tuomitsevat näiden alojen työläiset keskimääräistä pienempiin palkkoihin ja etuihin sekä työpaikan epävarmuuteen.

Tästä näkökulmasta ammattiliittojen toiminta voi olla tehokasta ainoastaan talouden monopolisektorilla, missä kilpailun puute luo ylivoittoja ja sallii yhtiöiden “lahjoa” työläisiä korkeammilla palkoilla ja turvatummalla työpaikalla. Kun otetaan huomioon rasismi ja kansallisuuteen perustuva sorto, “valkoiset” työläiset ovat tavallisesti yliedustetuina yhteiskunnan hyväpalkkaisilla sektoreilla, kun taas ei-valkoiset tavallisesti ovat yliedustettuina talouden huonopalkkaisilla sektoreilla.

Työläisaristokratia, sellaisena kuin nykypäivän teoreetikot sen näkevät, ei enää koostu ensisijassa ammattitaitoisista koneenkäyttäjistä (skilled machinists) ja muista teollisuustyöläisistä, kuten oli laita 1900-luvulla. Nykyisin korkeammin palkatut työläiset järjestäytyneellä monopoli- ja julkisella sektorilla muodostavat työläisaristokratian, jonka korkeammat palkat perustuvat kehittyneiden kapitalististen talouksien kilpailulle alttiiden sektoreiden työläisten yliriistoon (super-exploitation). [17]

Aatteellisesta sukupuustaan ja pitkästä historiastaan huolimatta työläisaristokratiateesi ei ole teoreettisesti täsmällinen tai tosiasioita vastaava selitys työväenluokan reformismille tai konservatiivisuudelle. Tämä kirjoitus ottaa käsittelyyn työläisaristokratiateesin teoreettiset ja empiiriset väitteet.

Ensin arvioimme väitettä, että globaalin Etelän työläisistä pumpattavat ylivoitot mahdollistavat korkeampien palkkojen muodossa esiintyvän “lahjuksen”, jonka työväenluokan vähemmistö globaalissa Pohjoisessa saa. Sitten arvioidaan väitettä, että talouden keskeisten teollisuudenalojen keskittymisestä johtuva kilpailun rajoittuminen tuottaa erilaisia voiton suhdelukuja ja palkkoja. Työläisaristokratiateorian kritiikkimme päättyy analyysiin 1900-luvun radikaalin ja vallankumouksellisen työläisaktivismin tosiasiallisesta historiasta.

Lopuksi esitän vaihtoehtoisen selityksen työväenluokan keskuudessa vallitsevalle reformismille ja konservatiivisuudelle, joka perustuu työväenluokan itseorganisoitumisen ja toiminnan väistämättömälle hetkittäisyydelle, ammattiliittojen ja työväenpuolueiden toimitsijakunnan (byrokratian) syntymiseen ja reformistisen politiikan epäonnistumiseen työväenluokan etujen ajamisessa tai puolustamisessa kapitalismin oloissa. [18]

Sijoitukset, palkat ja voitot

Imperialistinen sijoitustoiminta, erityisesti globaalissa Etelässä, edustaa vain pikkuruista osuutta maailmanlaajuisesta kapitalistisesta sijoitustoiminnasta. [19] Suorat ulkomaiset sijoitukset muodostavat vain 5 prosenttia koko maailman sijoituksista – toisin sanoen, 95 prosenttia kaikista sijoituksista tehdään kunkin teollistuneen maan sisällä.

Tästä viidestä prosentista, joka siis on suorien ulkomaisten sijoitusten osuus kaikista maailman sijoituksista, lähes kolme neljännestä virtaa teollistuneiden maiden välillä – siis globaalin Pohjoisen sisällä. Näin vain 1,25 prosenttia kaikista maailman sijoituksista virtaa Pohjoisesta Etelään. Ei ole yllättävää, että Etelän osuus maailmanlaajuisesta teollisuustuotannosta on vain 20 prosenttia, suurimmaksi osaksi työvoimavaltaisessa teollisuudessa kuten vaatetus- ja kenkäteollisuudessa sekä autonosien ja yksinkertaisen elektroniikan valmistuksessa.

Yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemiä voittoja käsittelevät tilastot eivät erittele Pohjoiseen ja Etelään tehtyjä sijoituksia. Suuntaa-antavan arvion tekemiseksi oletamme, että se 25 prosenttia Yhdysvaltain suorista ulkomaisista sijoituksista, jotka on tehty työvoimavaltaiseen tuotantoon Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, tuottaa korkeampia voittoja kuin se 75 prosenttia Yhdysvaltain suorista ulkomaisista sijoituksista, jotka tehdään pääomavaltaisempaan tuotantoon Länsi-Euroopassa, Kanadassa ja Japanissa. On kuitenkin epätodennäköistä, että yli puolet yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemistä voitoista tulisi Etelästä.

Määrittämällä puolet yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemistä voitosta Etelästä peräisin oleviksi todennäköisesti vääristää tilastoja niiden väitteiden hyväksi, joiden mukaan nämä voitot muodostavat merkittävän osan Yhdysvaltain kokonaispalkoista. Mutta siinäkin tapauksessa, että hyväksymme tämän vääristyneen arvion, tukevat vuosien 1948-2003 tiedot Ernest Mandelin arviota, että Yhdysvaltain voitot Etelään tehdyistä sijoituksista “muodostavat mitättömän osan amerikkalaisen työväenluokan koko palkkasummaan verrattuna.” [20]

Ennen vuotta 1995 yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemät voitot ylittivät 4 prosentin osuuden Yhdysvaltain kokonaispalkkasummasta vain kerran, vuonna 1979. Ulkomailla tehdyt voitot suhteessa Yhdysvaltain kokonaispalkkasummaan nousivat yli viiden prosentin vain vuosina 1997, 2000 ja 2002, ja hieman yli 6 prosentin vuonna 2003. Jos pidämme kiinni arviostamme, että puolet ulkomailla tehdyistä voitoista tulee Etelästä, vuosina 1948-1995 vain 1-2 prosenttia Yhdysvaltain kokonaispalkkasummasta – ja 1990-luvulla vain 2-3 prosenttia – saattoi tulla Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta.

Tämän kokoiset osuudet tuskin riittävät selittämään 37 prosentin palkkaeroja mainostoimistojen sihteerien sekä öljyputkien parissa työskentelevien, “työläisaristokratiaa” edustavien koneenkäyttäjien [machinists] välillä, tai 64 prosentin palkkaeroja ravintoiden ja baarien siivoojien sekä autotyöläisten välillä. [21]

Johtuuko tästä analyysista, että pääoman (ja kapitalististen luokkasuhteiden) maailmanlaajuiseen vientiin perustuva imperialismi ei vaikuta Pohjoisen palkkoihin ja voittoihin mitenkään? Ei suinkaan – mutta vaikutus on varsin erilainen kuin mitä työläisaristokratiateoria ennustaa.

Pääoman kolmannessa osassa [22] Marx havaitsi, että ulkomaiset sijoitukset olivat yksi voiton suhdeluvun alenemista vastaan toimivista tekijöistä. Lyhyesti sanoen pääoman vienti Pohjoisesta Etelään – erityisesti sijoitukset tuotantoprosesseihin, jotka ovat työvoimavaltaisempia kuin kehittyneissä kapitalistimaissa – on taipuvainen nostamaan sekä voittojen määrää että voiton suhdelukua Pohjoisessa. On myös joitakin todisteita siitä, että ulkomaiset voitot – sekä Pohjoiseen että Etelään tehdyistä sijoituksista – muodostavat tärkeän voittojen pienenemistä Yhdysvalloissa vastustavan voiman.

Yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemien voittojen osuus niiden kaikista voitoista (taulukko I, kuvaaja I) on noussut varsin tasaisesti vuodesta 1948 lähtien, alimmillaan 5,19 prosentista vuonna 1950 vuoden 2000 ennätykseen, 30,56 prosenttiin. [23] Yhdysvaltalaisten yhtiöiden ulkomailla tekemien voittojen osuus kaikista voitoista nousi voimakkaasti vuonna 1966 alkaneen stagnaatiovaiheen (the long-wave of stagnation) jälkeen, nousten 6,43 prosentista vuonna 1966 vuoden 1986 lukemaan, 18,36 prosenttiin.

Vielä tätäkin kertovampi seikka on vuosittainen muutos Yhdysvaltain koti- ja ulkomaisten voittojen suhteellisessa kasvussa (taulukko II). Useina vuosina (1967-1970, 1972-1974, 1978-1980, 1986-1990, 1994-1995, 1997-2001, 2003) ulkomailla tehdyt voitot kasvoivat vuosittain enemmän kuin kotimaassa tehdyt voitot. Joinakin mainittuina vuosina (1967, 1969-1970, 1974, 1979-1980, 1989, 1998, 2000-2001) kotimaassa tehtyjen kokonaisvoittojen määrä väheni samaan aikaan, kun ulkomailla tehtyjen voittojen määrä nousi.

Korkeammat voitot johtuvat kautta linjan tehdyistä lisäsijoituksista teollistuneihin maihin. Kasvaneet sijoitukset tuovat mukanaan kasvaneen työvoiman kysynnän (tietyissä rajoissa, jos sijoitukset tehdään entistä pääomavaltaisempaan teknologiaan), laskevan työttömyyden ja kohoavat palkat kaikille työläisille teollistuneissa kapitalistimaissa.

Lyhyesti sanoen tämä tarkoittaa, että imperialistiset sijoitukset Etelään hyödyttävät kaikkia Pohjoisen työläisiä – sekä hyvä- että huonopalkkaisia. Korkeammat voitot ja lisääntyneet sijoitukset eivät merkitse korkeampia palkkoja ja parempaa työllisyyttä “aristokraattiseen” teräs-, auto- ja koneteollisuuteen tai kuljetus- ja rakennusaloille, vaan myös huonosti palkatuille palvelu-, siivous-, vaatetus- ja elintarviketyöläisille. Kuten Ernest Mandel asian ilmaisi: “todellinen ‘työläisaristokratia’ ei nykyisin enää löydy imperialististen maiden työväenluokan sisältä, vaan ennemminkin sen muodostaa imperialististen maiden työväenluokka kokonaisuudessaan.” [24] “Todellinen ‘työläisaristokratia’” sulkee siis sisäänsä myös huonopalkkaiset, siirtolaistaustaiset siivoojat ja vaatetustyöläiset, mustat ja latinotaustaiset siipikarjanhoitajat siinä missä useita etnisiä taustoja edustavat auto- ja kuljetustyöläisetkin. [25]

Selvästikään nämä imperialistisesta sijoitustoiminnasta teollistuneiden maiden koko työväenluokan hyväksi koituvat “edut” eivät ole automaattisia eivätkä tasaisesti jakautuneita. Kohoavat voitot ja kasvava sijoitustoiminta eivät välttämättä johda työläisten korkeampiin palkkoihin, jos heillä ei ole tukenaan toimivaa työväenluokkaista organisaatiota ja taistelua.

Toisen maailmansodan jälkeisen pitkän kasvuvaiheen (long wave of expansion) teollistuneiden maiden ammattiliitot, jotka olivat nousseet vuosien 1934-1937 joukkomittaisissa lakkoliikkeissä, onnistuivat turvaamaan kohoavat reaalipalkat sekä omille jäsenilleen että myös järjestäytymättömien työläisten suurelle joukolle. Vuoden 1973 jälkeen työväenliike on kuitenkin joutunut perääntymään sekä Yhdysvalloissa että muualla teollistuneessa maailmassa.

Yhdysvaltain työläisten reaalipalkat – sekä liittoihin kuuluvien että kuulumattomien osalta – ovat pudonneet noin 11 prosenttia verrattuna vuoden 1973 tasoon huolimatta 1980-luvun lopulla alkaneesta voimakkaasta kasvusta. [26] Keskimääräistä suuremmat voitot ovat hyödyttäneet ennen muuta pääomaa, mikä on mahdollistanut kasvaneen sijoitustoiminnan, mutta se on hyödyttänyt myös ylimmissä johtotehtävissä työskentelevää keskiluokkaa korkeampien palkkojen muodossa.

Myöskään imperialististen sijoitusten kohonneen kannattavuuden ja sen synnyttämän kasvun tuomat “edut” eivät jakaudu tasaisesti työväenluokan kesken. Kuten kohta huomaamme, etniseen taustaan ja sukupuoleen liittyvät työmarkkinoiden rakenteet johtavat siihen, että naiset ja ei-valkoiset työläiset ovat yliedustettuina talouden työvoimavaltaisilla ja huonosti palkatuilla sektoreilla.

Mitä etuja Pohjoisen kaikki työläiset Etelään tehdyistä imperialistisista sijoituksista sitten saavatkin, niin on selvää, että niitä huomattavasti painavampia ovat kapitalismin maailmanlaajuisesta laajenemisesta johtuvat kielteiset seuraukset. Nykyisellä “globalisaation” aikakaudella tämä on entistä selvempää.

Vaikka teollisuus selvästikään ei ole yhtä vapaa liikkuvuuden rajoituksista kuten jotkut globalisaatioteoreetikot väittävät – heidän mukaansahan pääoma siirtyy maasta toiseen halvemman työvoiman perässä [27] – on erinäisten juridisten esteiden poistaminen pääoman vapaan liikkuvuuden tieltä kärjistänyt työläisten välistä taistelua maailmanlaajuisesti, mikä haittaa työläisiä sekä Pohjoisessa että Etelässä.

Jo pelkkä toimintojen siirtämisen uhkakin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa teollisuusinvestoinneista pysyy edelleen kehittyneissä kapitalistimaissa, on usein riittävä saamaan aikaan huononnuksia palkoissa, eduissa ja työehdoissa sekä synnyttämään useamman kerroksen työväkeä Yhdysvalloissa ja muissa teollistuneissa maissa. Uusliberalismin aikaansaama pääoman alkuperäisen kasautumisen syventyminen – Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan talonpoikien maiden pakkoluovutuksen muodossa – on luonut kasvavan ja maailmanlaajuisen työttömien vara-armeijan, joka kilpailee vähenevästä määrästä kokoaikaisia, turvattuja ja suhteellisen hyväpalkkaisia töitä kaikkialla maailmassa.

Lyhyesti sanoen, työläisten kesken kärjistyvän kansainvälisen kilpailun vaikutukset ovat riittäviä kumoamaan imperialismin Pohjoisen työläisille tuomat “edut”. [28]

Monopoli, ylivoitot ja palkkaerot

Väite, että monopolien ylivoitot, jotka johtuvat teollisuuden keskittymisestä ja kilpailun rajoittamisesta talouden keskeisillä sektoreilla, johtavat keskimääräistä korkeampiin palkkoihin – ja järjestäytyneiden työläisten “työläisaristokratiaan” – voidaan haastaa myös empiirisesti. 1940-, 1950- ja 1960-lukujen kasvukauden aikana tietyt teollisuudenalat näyttivät kyllä nauttivan oligopolien synnystä johtuvista keskimääräistä suuremmista voitoista ja palkoista.

Kun kasvu kuitenkin vaihtui 1960-luvun lopulta lähtien pitkään stagnaatioon, nämä teollisuudenalat alkoivat kärsiä pitkäaikaisesti keskimääräistä alemmista voitoista ja kärjistyneestä kilpailusta sekä kotimaassa että ulkomailla. 1980-luvulle tultaessa vaikutukset palkkoihin ja työehtoihin olivat selviä. Howard Botwinickin mukaan

“‘[I]kuinen’ ydin [monopolit -CP] alkoi näyttää yhä enemmän merkkejä reuna-alueille [kilpailulle alttiille teollisuudenaloille -CP] ominaisesta käyttäytymisestä. Tuotantoalat kuten teräs- ja autoteollisuus kärsivät vakavasta kannattavuuden alenemasta ja olivat yhä kiinnostuneempia vakituisen väkensä palkkojen ja työehtojen huonontamisesta. Pienempipalkkaisille alueille siirtymisen lisäksi ydinfirmat onnistuivat voittamaan huomattavia myönnytyksiä työvoiman palkoissa ja työehdoissa mitattuna. Mikä vakavampaa, ydinfirmojen tehtaiden porttien sisäpuolelle alkoi kehittyä ‘toissijaiset’ työmarkkinat, kun kahden portaan palkkajärjestelmiä otettiin käyttöön yhä laajemmassa mitassa.” [29]

Jo 1970-luvun puolivälissä teollisuuden keskittymisen sekä voitto- ja palkkaerojen välistä suhdetta käsittelevät tilastolliset tutkimukset alkoivat haastaa monopolikapitalismiteesin keskeisiä väitteitä.

Vuonna 1984 julkaisemassaan tutkimuksessa Willi Semmler [30] kävi läpi teollisuuden keskittymistä ja erisuuruisia voiton suhdelukuja käsittelevän kirjallisuuden ja suoritti toisen maailmansodan jälkeistä aikaa koskevan oman tilastollisen analyysinsa Yhdysvaltojen ja Länsi-Saksan osalta. Hän havaitsi, että ensinnäkin, vaikka löytyi todisteita teollisuuden keskittymisen (monopolien) ja erisuuruisten voiton suhdelukujen korrelaatiosta ennen vuotta 1970, hän havaitsi myös, että huomattavia voiton suhdeluvun eroja oli tällä aikakaudella sekä teollisuusalojen sisällä että välillä.

Toisin sanoen voiton suhdelukujen erot johtuivat useista syistä ennen vuotta 1970. Semmler havaitsi myös, että kun voiton suhdeluvun eroja tarkkailtiin koko 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, teollisuuden keskittymisen ja keskimääräistä suurempien voiton suhdelukujen välinen korrelaatio katoaa. Tämän sijaan “erisuuruiset voiton suhdeluvut liittyvät huomattavassa määrin tuottavuuteen, pääoman ja lopputuotoksen suhteeseen sekä tuoteyksikköä kohden laskettuun palkkakustannukseen kullakin teollisuudenalalla.” [31]

Howard Botwinickin palkkojen ja voittojen eriytymistä käsittelevä tutkimus vuodelta 1993 otti käsittelyyn kirjallisuuden, joka oli ilmestynyt Semmlerin tutkimuksen julkaisemisen jälkeen, ja havaitsi vastaavanlaisia ilmiöitä. [32] Teollisuuden keskittyminen ei tälläkään kertaa kyennyt selittämään palkkojen ja voiton suhdelukujen eroja. Sen lisäksi, että työn tuottavuus, tuotannon pääomavaltaisuus ja vastaavat seikat olivat tärkeämpiä palkkojen ja voittojen eriytymistä selitettäessä, oli myös havaittavissa, että monet ennen 1970-lukua keskimääräistä suurempia voittoja nauttineista keskittyneistä teollisuudenaloista kärsivät 1970- ja 1980-luvuilla keskimääräistä matalammista voitoista.

Tuoreemmat tutkimukset ovat vahvistaneet, että teollisuuden keskittyneisyyden ja keskimääräistä suurempien voittojen ja palkkojen välillä ei ole voimakasta korrelaatiota. Tämän sijaan palkkojen ja voittojen eriytyminen perustuivat eroihin työn tuottavuudessa ja tuotannon pääomavaltaisuudessa.[33]

Monopolien ylivoitot -argumentin empiiriset ongelmat – jotka ovat keskeisiä työläisaristokratiateorian kannalta – juontavat juurensa itse käsitteisiin “monopoli” ja “oligopoli”. [34] Väite, että pieni joukko suuryhtiöitä jollakin teollisuudenalalla rajoittaa kilpailua, mikä johtaa keskimääräistä korkeampiin voittoihin ja palkkoihin, on johdettu uusklassisen (ei-marxilaisen) taloustieteen “täydellisen kilpailun” käsitteestä.

Uusklassisten taloustieteilijöiden mukaan täydellinen kilpailu – mikä sallii pääoman välittömän liikkumisen eri tuotantohaarojen välillä, saman teknologian käytön sekä yhtä suuret voiton suhdeluvut ja palkat – on olemassa vain silloin, kun markkinoilla on suuri määrä pieniä yrityksiä. Kaikki poikkeamat tästä tilanteesta merkitsevät “oligopolia” – tietynlaista “epätäydellistä kilpailua”, joka synnyttää esteitä pääoman liikkuvuudelle, johtaa erilaisiin teknologioihin sekä keskimääräistä korkeampiin voiton suhdelukuihin ja palkkoihin.

Täydellisen kilpailun ja oligopolin/monopolin käsitteet ovat virheellisiä sekä käsitteellisesti että empiirisesti. Täydellinen kilpailu on ideologinen rakennelma, kapitalistisen kilpailun ihannekuva, joka saa olemassa olevan talousjärjestelmän näyttämään tehokkaalta ja oikeutetulta.

Todellinen kapitalistinen kilpailu – englantilaisen maatalouden piirissä 1500-luvulla kehittyneen kapitalismin synnystä teolliseen vallankumoukseen 1700- ja 1800-luvuilla ja monikansallisten yhtiöiden syntyyn 1900-luvulla – ei ole milloinkaan vastannut “täydellisen kilpailun” haavemaailmaa. Kapitalistista kilpailua käydään keinoilla, joita Marx nimitti pääoman “raskaaksi tykistöksi” – jatkuvilla teknologisilla innovaatioilla, jotka merkitsevät tuotannon mekanisaation jatkuvaa kasvua.

Kiinteään pääomaan tehtyjä vanhempia sijoituksia, vaikka ne eivät enää sallisikaan jonkin tietyn firman vähentää kustannuksia ja nostaa voittomarginaaliaan ja voiton suhdelukuaan, ei voida välittömästi hylätä uuden ja tehokkaamman teknologian tieltä. Botwinickin mukaan

“Kun otetaan huomioon kiinteään pääomaan tehdyt sijoitukset, ei uusia tekniikoita kuitenkaan voida ottaa välittömästi käyttöön teollisuudenalan kaikissa firmoissa. Koska kiinteä pääoma tyypillisesti vaatii pitkiä kierrosaikoja, uusia tekniikoita ottavat käyttöön etupäässä ne pääomat, joille se on helpointa. Niinpä, vaikka teollisuuteen virtaa uusia pääomia joilla on käytössään uusimmat tekniikat, vanhemmat ja tehottomammat pääomat jatkavat kuitenkin toimintaansa tavallisesti useita vuosia. Tämä pätee erityisesti pitkiin kasvun kausiin… Sen sijaan, että kilpailu synnyttäisi samanlaisia yrityksiä, se synnyttääkin jatkuvaa tuotantoehtojen uudelleeneriytymistä.” [35]

Lyhyesti sanoen kilpailu – eikä sen puute – selittää tuotannon teknisten ehtojen moninaisuuden ja siitä johtuvat eroavaisuudet voiton suhdeluvuissa ja palkoissa teollisuudenalojen sisällä ja välillä koko kapitalismin historian ajalta. Korkeammista palkoista, joita järjestäytyneet työläiset pääomavaltaisilla teollisuudenaloilla ansaitsevat, ei nautita koti- tai ulkomaisten pienempipalkkaisten työläisten kustannuksella. Tämän sijaan näiden teollisuudenalojen pienemmät yksikkökustannukset mahdollistavat sen, että nämä pääomat voivat maksaa keskimääräistä korkeampia palkkoja. Kuten viimeisen 30 vuoden aikana olemme nähneet, niiden puolustamiseksi ja saavuttamiseksi tarvitaan tehokas työväen organisaatio.

Etniseen taustaan ja sukupuoleen perustuvat eriarvoisuudet voidaan ymmärtää parhaiten suhteessa kapitalistisen kasaamis- ja kilpailuprosessin myötä syntyneisiin palkkojen ja voiton suhdelukujen eriytymiseen. Kun etninen tausta ja sukupuoli jäsentää kapitalististen yhteiskuntien “työttömyysjonoa”, naiset ja ei-valkoiset ovat yliedustettuina työvoiman “aktiivisen” ja “passiivisen” osan eri sektoreilla.

Eri teollisuudenalat, joilla vallitsee hyvin erilaisia teknisiä tuotantoehtoja, voiton suhdelukuja ja palkkoja, pestaavat palvelukseensa työläisiä näistä etnisen taustan ja sukupuolen mukaan määrittyneistä työväenluokan sektoreista. Yleisesti ottaen naiset ja ei-valkoiset työläiset ovat tavallisesti yliedustettuina työvoimavaltaisilla ja huonosti palkatuilla sektoreilla; samanaikaisesti miehet ja valkoiset työläiset ovat taipuvaisia olemaan yliedustettuina pääomavaltaisilla ja korkeapalkkaisilla sektoreilla.

Näin etninen tausta, kansallisuus ja sukupuoli synnyttävät kerrostuneisuutta työväenluokassa, kun työläiset jakautuvat eri tuotantoaloille, joiden käyttämiä tekniikoita, voiton suhdelukuja ja palkkoja kilpailu ja kasautuminen – eivätkä niinkään monopoli ja imperialistiset ylivoitot – jatkuvasti eriyttävät.

“Työläisaristokratia” ja työväenluokan jatkuvassa muutostilassa oleva tietoisuus

Mitä teoreettisia ja empiirisiä heikkouksia työläisaristokratiateorialla sitten onkin, niin sen puolustajat väittävät edelleen, että hyvin palkatuilla työläisillä on yleisesti ottaen reformistisempia ja konservatiivisempia poliittisia näkemyksiä kuin huonosti palkatuilla. He nostavat esimerkkinä esiin sen, että New Yorkin suurimmaksi osaksi valkoiset rakennustyöläiset hyökkäsivät sotaa vastustavien mielenosoittajien kimppuun 1970-luvulla; tämän vastapainona ovat jotkin viime aikojen taistelevammat ja edistyksellisempää politiikkaa kannattavat “Oikeutta siivoojille” (Justice for Janitors) -kampanjat.

Pohjoisen työväen taisteluiden historian järjestelmällisempi tarkastelu viimeisen vuosisadan ajalta ei kuitenkaan tue väitettä, että hyväpalkkaiset työläiset ovat yleisesti ottaen reformistisempia tai konservatiivisempia, kun taas huonopalkkaiset työläiset ovat vallankumouksellisempia ja radikaalimpia.

Tärkein vastaesimerkki on Venäjän työväenluokka 1900-luvun alussa. Leninin bolševikkien selkärankana (josta Lenin itse oli täysin selvillä) olivat Venäjän kaupunkien parhaiten palkatut teollisuustyöläiset – suurimpien tehtaiden ammattitaitoiset koneenkäyttäjät. Matalapalkkaisemmat työläiset, kuten naisvaltaisessa tekstiiliteollisuudessa, olivat yleisesti ottaen joko järjestäytymättömiä tai epäpoliittisia (vallankumouksen alkuun asti), tai kannattivat reformistisia menševikkejä. [36]

Itse asiassa ensimmäistä maailmansotaa edeltävien sosialistipuolueiden vasemmistolaisen, sotaa vastustavan vasemmistosiiven ja sodanjälkeisen vallankumouksellisten kommunistipuolueiden joukkopohja koostui suurimittaisen metalliteollisuuden suhteellisen hyväpalkkaisista työläisistä. Nämä työläiset johtivat raivokkaita taisteluita työtahdin kiristämistä ja ammattitaitovaatimusten alentamista vastaan, taisteluita, jotka muuttuivat taisteluksi sotaan värväystä ja sotaa vastaan.

Saksalainen kommunismi muuttui joukkoliikkeeksi kymmenien tuhansien hyväpalkkaisten metallityöläisten jätettyä riippumattoman sosialistipuolueen (USPD) liittyäkseen kommunisteihin vuonna 1921. Ranskan ja Italian kommunistipuolueet muuttuivat niin ikään joukkopuolueiksi saatuaan riveihinsä tuhansia koneenkäyttäjiä, jotka olivat sodanjälkeisten joukkomittaisten lakkojen johdossa. Erittäin hyväpalkkaiset työläiset olivat yliedustettuina myös Yhdysvaltain ja Iso-Britannian edellisiä pienemmissä kommunistipuolueissa. [37]

Hyväpalkkaiset, vaikkakin yleisesti ottaen ammattitaitovaatimuksiltaan aikaisempaa matalampaa tasoa edustavat työläiset suurteollisuudessa näyttelivät johtavaa osaa joukkoliikkeissä koko 1900-luvun ajan. Ay-keskusjärjestö CIO:n nousussa 1930-luvulla suhteellisen hyväpalkkaiset työläiset Yhdysvaltain auto-, teräs-, kumi- ja muissa suurteollisuuden haaroissa, usein etunenässä yhdessä ammattitaitoisten teollisuustyöläisten kanssa, olivat teollisuuden ammattiliittojen luomisen keihäänkärkenä, mikä johti ammattitaitoisten ja ammattitaidottomien sekä hyvä- ja huonopalkkaisten työläisten yhteisiin järjestöihin. Hyväpalkkaiset ja ammattitaitoiset työläiset olivat jälleen yliedustettuina 1930-luvun Yhdysvaltojen radikaaleissa ja vallankumouksellisissa järjestöissä. [38]

Hyväpalkkaiset työläiset olivat myös esivallankumouksellisten joukkomittaisten lakkojen etujoukkona Ranskassa (1968), Italiassa (1968-69), Iso-Britanniassa (1967-75) ja Portugalissa (1974-75). Suhteellisen “aristokraattiset” työläiset kuljetus-, auto- ja tietoliikennealoilla sekä julkisen sektorin koulutus- ja postisektoreilla olivat epävirallisen korpilakkoaallon keskipisteessä, joka ravisutti Yhdysvaltain teollisuutta vuosina 1965-1975.

Hyväpalkkaiset julkisen sektorin työläiset julkisen liikenteen, postin, terveydenhuollon, koulutuksen ja tietoliikenteen aloilla johtivat Ranskassa vuonna 1995 lakkoja, jotka olivat ensimmäinen menestyksekäs taistelu uusliberalismia vastaan. Syksyllä 2004 Saksan parhaiten palkattujen joukkoon lukeutuvat autoteollisuuden työläiset nousivat irtisanomisia vastaan ja uhmasivat oman liittonsa johtoa ryhtymällä epäviralliseen lakkoon.

Yhdysvalloissa viimeisen vuosikymmenen aikana suhteellisen huonosti palkatut työläiset (siivoojat, hotellityöntekijät ja valintamyymälöiden kassat) ovat ryhtyneet lakkoihin hyväpalkkaisia työläisiä useammin. Hyväpalkkaiset työläiset – UPS:n työläisistä vuonna 1997 New York Cityn kuljetusalan työläisiin 2005 – eivät kuitenkaan ole sivussa työpaikkojen taisteluista.

Eikä hyväpalkkaisten työläisten taisteleva radikalismi rajoitu vain Pohjoiseen. Chilessä vuosina 1970-1973 ja Argentiinassa 1971-1974 kaivos- ja metallityöläiset käynnistivät lakkoja ja asettuivat armeijaa ja oikeistoa vastaan käytävän taistelun johtoon. Brasiliassa nimenomaan hyväpalkkaiset työläiset São Paulon ABC-lähiöissä johtivat 1970-luvulla joukkomittaisia lakkoja, joiden tuloksena syntyi ammatillinen keskusjärjestö CUT ja lopulta Työväenpuolue (PT) 1980-luvun alussa.

Samoin Etelä-Afrikassa juuri parhaiten palkattujen mustien kaivos-, auto- ja terästeollisuuden työläisten taistelusta 1970-luvulla nousi radikaali ja taisteleva ammatillinen keskusjärjestö FOSATU. FOSATU ja sen seuraaja COSATU pystyivät tukeutumaan työpaikkojen organisaation ja niiden voimaan poliittisessa taistelussaan apartheidia vastaan 1980- ja 1990-luvuilla.

Ei ole yllättävää, että suhteellisen hyvin palkatut työläiset ovat olleet viime vuosisadan radikaalimpien työväen taisteluiden keskipisteessä. Nämä työläiset ovat yleensä olleet keskittyneinä suurille, pääomavaltaisille työpaikoille, jotka usein ovat kapitalistisen talouden kannalta keskeisiä. Ryhtyessään yhteistoimintaan näillä työläisillä on huomattavaa yhteiskunnallista valtaa. Näiden teollisuudenalojen lakoilla on merkittävästi suurempi vaikutus talouteen kuin pienempien, työvoimavaltaisempien työpaikkojen työläisillä (vaatetus-, siivous- ym. aloilla). Pääomavaltaisten alojen työläiset usein myös ovat kapitalistisen järjestelmän uudistuskausina ensimmäisenä tulilinjalla, kun voiton suhdeluku putoaa ja kilpailu kiristyy.

Selitys työväenluokan reformismille [39]

Miten selitämme sen tosiasian, että suurimman osan ajasta suurin osa työläistä ei käytä hyväkseen käytettävissään olevaa valtaa? Miksi työläiset kannattavat reformistista politiikkaa – tukevat byrokraattisia ammattiliittoja (valitusmenettely, rutiininomaiset työehtosopimusneuvottelut) ja demokraattipuolueen vaalipolitiikkaa – tai vielä pahempaa, taantumuksellisia politiikan muotoja kuten rasismia, seksismiä, homofobiaa, ulkomaalaisvastaisuutta ja militarismia?

Avain työväenluokan reformismin (ja konservatiivisuuden) ymmärtämiseen on työväenluokan taisteluiden ja organisaation väistämättä lyhyt- ja väliaikainen luonne. Työväenluokkaisen tietoisuuden syntymiselle välttämätön edellytys on työläisten oma itseorganisoituminen ja toiminta. Kokemus menestyksekkäistä, joukkomittaisista ja kollektiivisista taisteluista pääomaa ja sen valtiota vastaan työpaikoilla ja asuinalueilla on se seikka, joka saa uusia työväenkerroksia omaksumaan radikaaleja ja vallankumouksellisia aatteita. [40]

Työväenluokka ei voi kokonaisuutena katsoen olla pysyvästi aktiivinen luokkataistelussa. Työväenluokka kokonaisuudessaan ei voi jatkuvasti olla lakossa, osallistua mielenosoituksiin ja muihin poliittisen toiminnan muotoihin, koska se on erotettu tuotantovälineistä ja sen jäsenten on pakko myydä työvoimaansa pääomalle selviytyäkseen. Työläisten on käytävä töissä!

Lyhyesti sanoen suurimman osan ajasta suurin osa työläisistä käy yksityistä taisteluaan myydäkseen työkykykyään ja varmistaaksen itsensä ja perheidensä uusintamisen – eikä osallistu kollektiiviseen taisteluun työnantajia ja valtiota vastaan. “Reaalityöväenluokka” voi osallistua joukkomittaisiin taisteluihin luokkana vain erityisissä, vallankumouksellisissa tai esivallankumouksellisissa tilanteissa. Palkkatyön asemasta kapitalismissa johtuu, että nämä tilanteet ovat lyhytkestoisia. Useimmiten työväen eri kerrokset aktivoituvat eri aikoina taisteluun pääomaa vastaan.

Menestyksekkäiden joukkotaisteluiden jälkeen vain vähemmistö työväenluokasta säilyy aktiivisena. Suurin osa tästä työväen etujoukosta – ne, jotka “jopa taistelujen tauottuakin … eivät hylkää luokkataistelun etulinjaa vaan jatkavat sotaa niin sanoaksemme ‘toisin keinoin’” [41] – yrittää säilyttää työpaikkojen ja asuinalueiden joukkotaisteluiden perinteen ja siirtää sen eteenpäin. Osan tästä aktiivisestä vähemmistöstä täytyy kuitenkin yhdessä älymystön kanssa ottaa vastuu hetkittäisten joukkotoiminnan kausien aikana syntyneiden ammattiliittojen tai poliittisten puolueiden hallinnoinnista.

Tämä kokoaikaisten toimitsijoiden kerros – työväenliikkeen byrokratia – on “periaatteellisen” reformistisen käytännön ja ideologian perusta työväenliikkeessä. Ne työläiset, jotka nousevat ammattiliittojen tai poliittisten puolueiden toimitsijoiksi alkavat saada kokemusta hyvin erilaisista elinolosuhteista kuin työpaikoille jääneet toverinsa.

Uudet toimitsijat havaitsevat vapautuneensa kapitalistisen työprosessin päivittäisistä nöyryytyksistä. He eivät enää ole ammattitaitovaatimusten laskemisen tai työnjohtajien mielivallan kohteina eivätkä kärsi työn vieraantumisesta. He voivat määritellä omat työaikansa, suunnitella ja ohjata omaa toimintaansa ja omistaa suurimman osan hereilläoloajastaan “taistelulle työläisten puolesta”; samalla he pyrkivät turvaamaan itselleen nämä etuoikeudet.

Kun ammattiliitot alkavat saada jalansijaa kapitalistisessa yhteiskunnassa, liittojen toimitsijat vahvistavat asemaansa neuvoteltaessa niistä ehdoista, joilla työläiset alistetaan pääomalle työprosessissa. Yhteiskunnallisen asemansa puolustukseksi työväenbyrokratia pyrkii ehkäisemään ammattiliittojen ja poliittisten puolueiden rivijäsenten kaikki tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet. [42]

Työväenbyrokratian vakiintuminen yhteiskunnalliseksi, muusta työväenluokasta erilliseksi kerrokseksi kapitalistisessa yhteiskunnassa synnyttää sen erityisen poliittisen käytännön ja maailmankatsomuksen. Ammattiliiton tai joukkopuolueen apparaatin säilyttäminen sen itsensä vuoksi muuttuu byrokratian päätavoitteeksi. Työväenbyrokraatit pyrkivät vangitsemaan työväenluokan taisteluhalut sellaisiin rajoihin, etteivät ne muodostu uhkaksi instituutioille, joiden varaan toimitsijoiden ainutlaatuinen elämäntapa rakentuu.

Näin se, mitä Ernest Mandel nimittää “osittaisten saavutusten dialektiikaksi”, mahdollisuus, että uudet taistelut voidaan hävitä ja työväen joukkojärjestöt saattavat heiketä, antavat lisäsyitä työväenbyrokratian nojautumiselle vaalikampanjointiin ja parlamentin painostamiseen (lobbaamiseen) poliittisten uudistusten aikaansaamiseksi sekä tiukasti säädeltyihin työehtosopimusneuvotteluihin palkkojen ja työehtojen parantamiseksi.

Työväenbyrokratian tavoite turvata vakaat neuvotteluyhteydet työnantajiin ja oma neuvottelijauskottavuutensa kapitalistien silmissä antavat lisätukea byrokratian konservatiiviselle ideologialle ja käytännölle. Byrokratian näkökulmasta kaikki yritykset edistää taistelevaa omatoimisuutta ja järjestäytymistä työläisten keskuudessa on nujerrettava. Tässä kohden byrokratian järjestöfetisismi (etusijan antaminen apparaatin säilymiselle taisteluissa etenemisen sijaan) synnyttää maailmankuvan, joka vaatii työläisiltä ehdotonta kuuliaisuutta johtajilleen, jotka väittävät tietävänsä, mikä työläisille on parhaaksi.

Jos periaatteellinen ideologinen sitoutuminen reformismiin kasvaakin ay-liikkeen toimitsijoiden etuoikeutetusta asemasta, niin miten selitämme sen, että suurin osa työläisistä on ehdollisesti sitoutunut reformismiin? Miksi suurin osa työläisistä hyväksyy reformismin suurimman osan ajasta? Suoraan sanoen: Miksi ehdollinen reformismi on työväenluokan tietoisuuden normaali olotila kapitalismissa?

“Normaaleina aikoina” – kun työväenluokka on hiljaa ja passiivista – suurin osa työläisistä hyväksyy kapitalistisen kilpailun ja kannattavuuden “yhteiset pelisäännöt”. He pyrkivät saamaan “oikeudenmukaisen osuuden” kapitalistisen kasautumisen tuotteesta, mutta eivät usko kykenevänsä haastamaan kapitalistista valtaa työpaikoilla, kaduilla tai yhteiskunnassa. Työläisten valtaosalle joukkomittainen taistelu vaikuttaa “normaaleina aikoina” epärealistiselta; näin he ovat taipuvaisia hyväksymään ay-liikkeen toimitsijoiden tarjoaman korvikkeen, liberaalin ja reformistisen vaalipolitiikan sekä institutionalisoituneet työehtosopimusneuvottelut ja työriitojen sovittelun.

Reformismin ote työläisten enemmistöstä vaatii kuitenkin, että ay-toimitsijat onnistuvat “täyttämään lupauksensa” parempien palkkojen, työaikojen ja työolojen muodossa. Kuten Bob Brenner huomauttaa:

“Jos työväenluokalla on käytössään edes organisaation alkeetkin, reformismi saa nousukausina usein suurta kannatusta osakseen juuri siitä syystä, että tällaisina kausina työväenluokan vastarinta jopa rajoittuneenakin – mitä lakkopäätökset tai vaalivoitot symbolisoivat – kykenee saamaan pääomalta myönnytyksiä. Koska toimitusvarmuus ja tuotannon laajentaminen ovat nousikausina kapitalistien tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla, he ovat taipuvaisia havaitsemaan tämän olevan omienkin etujensa mukaista tuotannon tason säilyttämisessä ja nostamisessa, jos myönnytysten vaihtoehtona ovat lakot tai muut yhteiskunnalliset häiriöt.” [43]

Kun kapitalismi joutuu johonkin väistämättömään kriisiin ja uudelleenjärjestelyyn – kuten siihen, joka 1960-luvun lopulta alkaen vaivasi suurinta osaa kapitalistisesta maailmasta – muuttuvat reformismin ristiriidat ilmeisiksi. Kun voitot pienenivät ja kilpailu kiristyi, kapitalistit kaikkialla maailmassa kävivät hyökkäykseen työpaikoilla ja valtiotasolla. Kapitalistisen tuotannon uudelleenjärjestelyt hierarkialtaan matalampiin järjestelmiin (lean production) sekä pääoma- ja työmarkkinoiden sääntelyn uusliberalistinen purkaminen [44] vaativat täysimittaista sotaa työläisiä ja heidän järjestöjään vastaan kaikkialla kapitalistisessa maailmassa.

Tässä kohden reformismi muuttuu tehottomaksi. Työläiset ovat saavuttaneet etuja työnantajien kustannukselle viimeisen 15 vuoden aikana – posti- ja kuljetusalan liitto UPS:n lakon ja Oikeutta siivoojille -kampanjan menestystä useissa kaupungeissa ei voida kieltää. Nämä voitot ovat kuitenkin vaatineet usein huomattavaa rivijäsenistön osallistumista ja mobilisaatiota – mukaanlukien riippumattomat järjestöt kuten Teamsters for a Democratic Union (TDU).

Tosiasiassa liittojen ja sosiaalidemokraattisten puolueiden reformistiset toimitsijat ovat hyväksyneet reaalipolitiikan ja sopeutuneet uuteen “todellisuuteen”, jossa työ- ja elinolosuhteet huononevat. Kuten Mandel huomauttaa:

“Nykyisen sosiaalidemokraattisen, asteittaista muutosta kannattavan suuntauksen lähtökohta on juuri tämä: tuottakoot kapitalistit tavaroitaan, jotta hallitukset voivat jakaa ne uudelleen oikeudenmukaisella tavalla. Mutta entä jos kapitalistinen tuotanto vaatii lisää epätasa-arvoista, epäoikeudenmukaisempaa ‘kasvun hedelmien’ jakoa? Entä jos kapitalistisesta kriisistä johtuen kasvua ei ole lainkaan? Asteittaista muutosta kannattavat voivat tällöin vain toistella, ettei vaihtoehtoa ole, ettei ole tietä ulos.” [45]

Työläisten ja muiden sorrettujen radikaalia ja suoraa toimintaa kaihtavat ay-toimitsijat ja reformistiset poliitikot länsimaissa eivät voi muuta kuin suostua myönnytyksiin työnantajien hyökkäyksen edessä ja ryhtyä hallinnoimaan kapitalistisen valtion leikkauspolitiikkaa. Näytelmä siitä, miten reformistiset toimitsijat välttelevät uudistuksia vaativaa taistelua, on nähty kaikkialla kapitalistisessa maailmassa viimeiden 30 vuoden aikana, ja seuraukset ovat olleet traagisia.

Kerta toisensa jälkeen reformistibyrokraatit ovat antautuneet kapitalistisen kannattavuuden vaatimuksille. Italian kommunistinen puolue hyväksyi leikkaukset 1970-luvulla. Yhdysvaltain ay-keskusjärjestö AFL-CIO:n toimitsijat ovat hyväksyneet saavutetuista eduista neuvottelemisen (concession bargaining) vuodesta 1979 lähtien, tavallisesti edes teeskentelemättä taistelevansa. Sosiaalidemokraattiset hallitukset kaikkialla Euroopassa (Mitterand ja Jospin Ranskassa, Blair Iso-Britanniassa, Schröder Saksassa) ovat hyväksyneet uusliberalistisen realismin – palveluiden leikkaamisen, valtion omistamien yhtiöiden yksityistämisen sekä pääoma- ja työmarkkinoiden sääntelyn purkamisen.

Reformistinen uhka ei ole rajoittunut vain imperialistimaihin. 1990-luvun alussa Etelä-Afrikan apartheidinjälkeinen ANC:n ja COSATU:n johtama hallitus hyväksyi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin politiikan, jota jotkut ovat nimittäneet “sado-monetarismiksi”. Lulan hallituksen epäonnistuminen Brasiliassa – hyökkäys työläisten oikeuksia vastaan, maatalouden avaaminen kansainvälisille sijoituksille ja järjestelmällinen peräytyminen uudistuslupauksista – sopii tähän kaavaan aivan liian hyvin. Nykyisin jopa kaikkein maltillisimpaakin sosiaalidemokraattista uudistuspolitiikkaa edustavat suuntaukset ovat muuttuneet utopismiksi, kun ay-byrokratia kaikkialla maailmassa on epäonnistunut työläisten saavutusten puolustamisessa kapitalistisen kriisin ja uudelleenjärjestelyn aikakaudella – uusien myönnytysten voittamisesta puhumattakaan.

Miksi työväenluokka on konservatiivista? [46]

Reformismin kyvyttömyys “pitää lupauksiaan” auttaa ymmärtämään myös oikeistolaisen politiikan – rasismin, seksismin, homofobian, ulkomaalaisvastaisuuden ja militarismin – menestystä työväenluokan joidenkin osien keskuudessa. Työläisten kollektiivinen luokkaradikalismi sekä individualistinen, ryhmäperustainen (sectoralist) ja taantumuksellinen politiikka perustuvat työläisten objektiiviseen, rakenteelliseen asemaan kapitalismissa.

Bob Brenner ja Johanna Brenner huomauttavat, että “työläiset eivät ole ainoastaan kollektiivisia tuottajia, joiden yhteinen etu on ottaa yhteiskunnallinen tuotanto kollektiivisesti haltuunsa. He ovat myös yksittäisiä työvoimansa myyjiä, jotka kilpailevat keskenään työpaikoista, ylennyksistä jne.” Kuten Kim Moody asian ilmaisi, kapitalismi työntää työväenluokkaa yhteen ja vetää sitä erilleen. Työvoiman keskenään kilpailevina myyjinä työläiset ovat alttiina sellaisen politiikan houkutuksille, joka syöksee heidät toisia työläisiä vastaan – erityisesti sellaisia työläisiä, jotka ovat heitä heikommassa asemassa:

“Näyttää mahdolliselta, että työväenluokan vahvimmat osat kykenevät puolustamaan itseään organisoitumalla olemassaolevien siteiden pohjalta heikompia, huonommin organisoituneita vastaan. He voivat hyötyä asemastaan amerikkalaisina ulkomaalaisia vastaan, valkoisina mustia vastaan, miehinä naisia vastaan, työssäkäyvinä työttömiä vastaan jne. Näin tehdessään työtätekevät saattavat toimia aluksi vain sen puolesta, minkä ajattelevat omaksi välittömäksi edukseen. Mutta ajan myötä syntyy painetta perustella näiden toimintojen järkeenkäypyyttä, ja tällöin he omaksuvat ajattelutapoja, jotka saavat heidän toimensa näyttämään järkeviltä ja johdonmukaisilta. Nämä ajattelutavat ovat tietenkin oikeiston ajattelutapoja.” [47]

Bruce Nelsonin äskettäinen tutkimus terästyöläisistä osoittaa yksityiskohtaisesti, miten teollisuudenalan suhteellisen harvalukuiset valkoiset taistelivat etuoikeudestaan paremminpalkattuihin ja suhteellisesti enemmän ammattitaitoa vaativiin töihin teollisuuden ay-liikkeen perustamisen jälkeen. Ay-keskusjärjestö CIO:n nousu avasi mahdollisuuden koko luokan kattavalle järjestäytymiselle, joka alkoi vähentää etniseen taustaan ja kansallisuuteen perustuvaa jakoa työväenluokan sisällä.

Kun CIO:n eteneminen pysähtyi 1930-luvun lopulla ja teollisuuden ammattijärjestöt byrokratisoituivat toisen maailmansodan aikana, alkoivat valkoihoiset työläiset enenevässä määrin puolustaa etuoikeutettua asemaansa työtehtävien (ja sen mukana myös asuntojen, lastensa koulutuksen jne.) saannissa ei-valkoisia vastaan. Terästeollisuudessa valkoiset työläiset puolustivat raivokkaasti kauemmin työskennelleiden työläisten osastokohtaista asemaa ylennyksiä ja potkuja jaettaessa mustia ja latinoja vastaan, jotka vaativat periaatteen ulottamista koko tehtaaseen sekä kiintiöitä ylennysten jakamisessa 1960- ja 1970-luvuilla. [48]

Marxilaisina ymmärrämme, että tällaiset strategiat ovat keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä vahingollisia. Työläisten sisäinen hajaannus ja tukeutuminen kapitalistiluokan eri osiin vain nakertavat työläisten kykyä puolustaa tai parantaa asemaansa kapitalismissa. [49] Kun reformismi kuitenkin osoittautuu kyvyttömäksi työläisten etujen puolustamisessa – kuten 1970-luvun alusta asti on ollut selvää – työläiset omaksuvat yksilökeskeisiä ja ryhmäperustaisia (sectoralist) näköaloja, koska ne näyttävät ainoilta realistisilta strategioilta.

Tämä pitää paikkansa erityisesti silloin, kun työväenluokan keskuudessa ei ole olemassa huomattavan kokoista ja vaikutusvaltaista radikaalia vähemmistöä, joka kykenee organisoimaan kollektiivista vastarintaa pääomalle, joka ei riipu reformistisista ay-toimitsijoista ja joka on usein heidän tavoitteitaan vastaankin. [50]

Johtopäätökset

Kim Moody on huomauttanut, että jokapäiväinen työläisten “arkijärki” ei ole “jokin yhtenäinen kapitalistinen ideologia”, vaan sen sijaan

“sisäisesti ristiriitainen kokoelma ajatuksia, joista osa on tullut perintönä, osa opittu jokapäiväisen kokemuksen perusteella, ja osa saatu kapitalistisesta mediasta, koulutusjärjestelmästä, uskonnosta jne. Se on muutakin kuin yleinen mielikuva TV:tä tuijottavasta kansakunnasta ja ostoskeskuksissa vietetyistä viikonlopuista. ‘Arkijärki’ on tätä syvällisempää ja ristiriitaisempaa, koska se sisältää myös ne kokemukset, jotka eivät ole kapitalistisen ideologian mukaisia.” [51]

Vain kollektiivisen, luokkaperustaisen ja työnantajienvastaisen toiminnan tuoman kokemuksen perusteella, joka alkaa työpaikalta mutta ei rajoitu sinne, voivat työläiset mieltää itsensä luokkana, että heillä on yhteisiä etuja toisten työläisten kanssa ja että työnantajien etu on heille vastakkainen. Työläiset, jotka tuntevat kollektiivisen, luokkaan perustuvan voimansa työpaikoilla ovat paljon avoimempia luokkaan perustustuville ajattelutavoille sekä myös rasismin, seksismin, ulkomaalaisvastaisuuden ja militarismin vastustamiselle.

Kuten Marx huomautti, juuri työpaikka- ja ay-järjestötaisteluiden kautta työväenluokka muuttuu kykeneväksi hallitsemaan, ja kehittää pääoman haastamaan kykenevät järjestöt ja tietoisuuden. Tällaisen järjestön on käytävä taistelua työläisten keskuudessa esiintyviä “takapajuisia ajatusmalleja” vastaan, mutta myös ay-järjestöjen ja muiden joukkojärjestöjen toimitsijoita vastaan, jotka ovat sitoutuneet reformistisiin strategioihin siitä riippumatta, miten tehottomia ne ovat.

Työläisten itsenäinen järjestäytyminen ja oma toiminta työpaikkataisteluissa on aloituspiste, josta käsin voidaan ryhtyä luomaan aineellisia ja ideologisia edellytyksiä työväenluokkaisen reformismin ja konservatismin tehokkaalle haastamiselle. Selvästikään raivokkaat taistelut työpaikoilla eivät ole radikaalin ja vallankumouksellisen tietoisuuden syntymisen riittävä edellytys. Taistelut työväenluokkaisilla asuinalueilla asunto- ja sosiaaliturvakysymysten ympärillä, julkisen liikenteen ja muiden asioiden parissa sekä toiminta rasismia ja sotaa vastaan ovat tärkeitä tekijöitä työväenluokan muuttaessa itse itseään.

Menestyksekkäät työpaikkataistelut ovat kuitenkin välttämätön edellytys luokkatietoisuuden kehittymiselle. Ilman tällaisten taisteluiden tuomaa kokemusta työläiset jatkavat passiivisina reformistisen politiikan hyväksymistä tai – mikä vielä pahempaa – omaksuvat taantumuksellisen politiikan näköalat.

Tämä ei tarkoita, että ei-valkoisten työläisten, naisten tai muiden sorrettujen työväenluokkaisten ryhmien tulisi “odottaa” siihen asti, että valkoiset ja miestyöläiset ovat valmiita taistelemaan. Valkoiset ja miestyöläiset eivät todennäköisesti aloita taistelua työpaikoilla (tai muuallakaan) rasismia, seksismia tai homofobiaa vastaan johtuen asemaansa liittyvistä väliaikaisista mutta kouraantuntuvista eduista, paremmista työ- ja ylenemismahdollisuuksista. Etnisen taustansa vuoksi syrjittyjen ryhmien itsenäinen organisoituminen ja oma toiminta on keskeistä rasisminvastaisen taistelun ja rasisminvastaisen tietoisuuden synnyttämisessä.

On kuitenkin todennäköisintä, että joukkomittainen yleisö rasismin, seksismin ja militarismin vastaisille aatteille syntyy nimenomaan joukkomittaisen, pääomaa vastaan käytävän luokkataistelun yhteydessä. Tällä hetkellä ajatus siitä, että työläisten täytyy vastustaa oikeistolaista ajattelua ja käytäntöä, tapaa vain pienen yleisön niiden rivijäsenten keskuudessa, jotka koettavat edistää solidaarisuutta, taistelutahtoa ja demokratiaa ay-liikkeessä.

Luokkakantainen, radikaali politiikka voi saada joukkomittaisen kannatuspojan ainostaan silloin, jos nämä aktivistit onnistuvat työväenliikkeen sosialistien avustuksella rakentamaan tehokasta ja kollektiivista vastarintaa.

Charlie Post opettaa sosiologiaa New York Cityssä, on aktiivinen tiedekuntansa ammattiliitossa New York Cityn yliopistossa, ja on Solidarityn jäsen. [Kirjoitus on alunperin julkaistu Against the Currentissa kahdessa osassa (osa 1, osa 2). Suom. huom.]

Kiitokset Against the Currentin toimitukselle, Joaquín Bustelolle, Steve Downsille, Sam Farberille, Fred Feldmanille, Sebastian Lambille, Mike Parkerille, Jane Slaughterille ja Teresa Sternille tämän esseen luonnokseen tekemistään kommenteista. Erityiskiitokset Kim Moodylle ja Anwar Shaikhille esittämistään yleisen tason kommenteista ja avustaan tietojen keräämisessä ulkomaisten suorien sijoitusten painoarvosta koko maailmassa ja Yhdysvalloissa (Moody) sekä Yhdysvaltain ulkomailla tekemien voittojen osuudesta kaikista Yhdysvaltain voitoista sekä Yhdysvaltain kotimaisista palkoista (Shaikh).

Viitteet

[1] New York Timesin ovensuukyselyjen kokoelma vuosilta 1972-2004
http://www.nytimes. com/packages/pdf/politics/20041107_px_ELECTORATE.xls

[2] Jonathan Strauss, kirjoituksessaan “Engels and the theory of the Labor Aristocracy” teoksessa Links: International Journal of Socialist Renewal, 25 (January-June 2004), tekee hyödyllisen yhteenvedon Engelsin kirjoituksista.

[3] Lenin, Teokset osa 21, 213. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi 1958.

[4] Lenin, Teokset osa 22, 188. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi 1959. (http://sosialismi.net/wp-content/uploads/2010/04/vladimir_lenin_-_imperialismi.pdf)

[5] Kommunistipuolueiden kehityksestä reformistisiksi järjestöiksi ks. C. Post, “The Popular Front: Rethinking the History of the CPUSA,” Against the Current 63 (July-August 1996).

* “Uusi kommunistinen liike” (New Communist Movement) oli virtaus Yhdysvalloissa 1960-luvulla alkaneessa radikaalissa liikehdinnässä, joka suhtautui kriittisesti Neuvostoliittoon ja suuntautui sen sijaan Kuuban lisäksi erityisesti kulttuurivallankumouksen Kiinaan. Aiheesta tarkemmin ks. Max Elbaum, Revolution in the Air. Sixties Radicals Turn to Lenin, Mao and Che (London: Verso Books, 2002). Suom. huom.

[6] Revolution in the Air: Sixties Radicals Turn to Lenin, Mao and Che (London: Verso Books, 2002).

[7] ”The Labor Aristocracy: The Material Basis for Opportunism in the Labor Movement, Part I: The Theory of the Labor Aristocracy,” Line of March 11 (May-June 1982); “Part II: The U.S. Labor Movement Since World War II,” Line of March 12 (September-October 1982); “Part III: The Polemic Within the Communist Movement,” Line of March 13/14 (March-April 1983).

[8] Strauss, “Engels and the Labor Aristocracy” 2004; “Monopoly Capitalism and the Bribery of the Labor Aristocracy,” Links: International Journal of Socialist Renewal 26 (July-December 2004).

[9] J. Browne, M. Franco, J. Negron-Gonzales & S. Williams, Towards Land, Work & Power (San Francisco: POWER: United to Fight, 2005), 46.

[10] Elbaum and Seltzer, “The Labor Aristocracy,” Part I, 16-17; Strauss, “Monopoly Capitalism,” 49.

[11] Capital, Volume III (Harmondworth, England: Penguin Books, 1981), Part Two.

[12] Elbaum and Seltzer, “The Labor Aristocracy, Part I”, 41 (note iv).

[13] Strauss, “Monopoly Capitalism,” 50.

[14] Late Capitalism (London: New Left Books, 1975), Chapter 3. Tämä on Straussin pääargumentti, “Monopoly Capitalism,” 50.

[15] Elbaum and Seltzer, “Theory of the Labor Aristocracy, Part I”, 41 (note iv).

[16] Elbaum and Selzter, “Theory of the Labor Aristocracy, Part I” 41 (note iv). Strauss nojautuu voimakkaasti Ernest Mandelin työhön, joka yrittääkin sovitella yhteen “monopolia” ja klassisia marxilaisia käsityksiä kilpailusta. Elbaum ja Seltzer eivät siteeraa muita marxilaisia tai radikaaleja taloustieteilijöitä lähteeksi teorialleen “monopolikapitalismista”. Molemmat argumentit ovat kuitenkin läheisessä suhteessa Paul Sweezyn ja Paul Baran teorioille teoksessa “Monopoly Capital” (New York: Monthly Review Press, 1966); ja erityisesti David Gordonin, Richard Edwardsin ja Michael Reichin teokseen “Segmented Work, Divided Workers” (Boston: Cambridge University Press, 1982).

[17] Elbaum and Seltzer, “The Labor Aristocracy, Part II” esittelee melko yksityiskohtaisesti “työläisaristokratian” kokoonpanon Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, ja se muistuttaa hyvin paljon Gordonin, Edwardsin ja Reichin näkemyksiä “ensisijaisista työmarkkinoista” “monopolikapitalismissa” teoksessa “Segmented Work, Divided Workers”.

[18] Argumenttini “työläisaristokratiaa” vastaan ovat paljossa velkaa teoksille Tony Cliff “Economic Roots of Reformism”, Socialist Review (Old Series) 6,9 (June 1957); Ernest Mandel, “What is the Bureaucracy?” teoksessa T. Ali (ed.), The Stalinist Legacy: Its Impact on 20th Century World Politics (Harmondsworth: Penguin Books, 1984); sekä Sam Friedman, “The Theory of the Labor Aristocracy,” Against the Current (Old Series) 2,3 (Fall 1983).

[19] Nämä tilastot ovat peräisin teoksesta Kim Moody, “Workers in a Lean World: Unions in the International Economy” (London: Verso, 1997), Part I; sekä henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta toukokuun 15. päivältä 2002 ja lokakuun 23. päivältä 2004.

[20] Mandel, “What is the Bureaucracy?”, 19.

[21] Jane Osburn, “Interindustry Wage Differentials: Patterns and Possible Sources,” Monthly Labor Review (February 2000), Table I (“Mean Hourly Wages of Selected Occupations in Selected Industries, 1998), 36.

[22] Luku 14, osasto 5.

[23] Selvästikin yhdysvaltalaiset yhtiöt tekevät keskimääräistä suurempia (“super“) voittoja näillä sijoituksissa, mikä johtuu Etelässä yleisestä alhaisten palkkojen ja työvoimavaltaisten tekniikoiden käytöstä eikä niinkään kansainvälisten yhtiöiden “monopolistisesta” asemasta maailmanmarkkinoilla.

[24] Mandel, “What is the Bureaucracy?”, 19.

[25] Jotkut työläisaristokratiateoriateesin kannattajat ovat esittäneet, että erisuuruisten arvojen vaihto (“unequal exchange“) – Pohjoisen firmojen kyky saada raaka-aineita, osia, kulutushyödykkeitä (vaatteita, elektroniikkaa jne.) ja ruokaa Etelästä niiden arvoa edullisemmin – on “työläisaristokratian” saaman “imperialistisen lahjuksen” perusta kehittyneissä kapitalistimaissa. Erityisesti he väittävät, että erisuuruisten arvojen vaihto alentaa tuotantopanosten (raaka-aineiden, osien) hintoja, kohottaa voiton suhdelukua Pohjoisessa ja alentaa tuoan ja kulutushyödykkeiden hintoja, mikä nostaa joidenkin työläisten elintasoa. (Ks. Arghiri Emmanuel, Unequal Exchange: A Study of the Imperialism of Trade (New York: Monthly Review Press, 1972)).

Kysymykseen erisuuruisten arvojen vaihdosta kapitalistisessa maailmantaloudessa liittyy joukko teoreettisia ja teknisia mittauskysymyksiä, joiden käsittely ei tämän esseen puitteissa ole mahdollista. (Ks. Anwar Shaikh, “Foreign Trade and the Law of Value, Part I, Part II,” Science & Society (Fall 1979 and Spring 1980.) Sikäli kuin hyväksytään, että erisuuruisten arvojen vaihto on todellista, ei voida väittää, että siitä koituu hyötyä vain osalle Pohjoisen työläisistä. Pohjoisen kaikki työläiset – köyhimmistä parhaiten palkattuihin saakka – hyötyisivät erisuuruisten arvojen vaihdosta. He hyötyisivät kohonneista voiton suhdeluvuista ja sen myötä lisääntyneestä kasautumisesta ja työvoiman kysynnästä. Samoin kulutushyödykkeiden ja ruoan alhaisemmat hinnat “vaikuttavat vähemmistöä edustavat ‘työläisaristokratian’ elintason ohella teollisuusmaiden koko työväenluokkaan.” (Cliff, “Economic Roots of Reformism,” 4.)

[26] Lawrence Mishel, Jared Bernstein ja Sylvia Allegretto, “The State of Working America”, 2004/2005 (Ithaca, NY: Cornell University Press, 2005), luku 2.

[27] Esimerkiksi Michael Hardtin ja Antonio Negrin vaikutusvaltainen “Empire” (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2000), jonka arvostelin Against the Currentin numerossa 99 (July-August 2002).

[28] Ks. Kate Bronfenbrenner and Stephanie Luce, “The Changing Nature of Corporate Global Restructuring: The Impact of Production Shifts on Jobs in the US, China, and Around the Globe”, Raportti Yhdysvaltain ja Kiinan talous- ja turvallisuuskomissiolle (October 14, 2004).

[29] Persistent Inequalities: Wage Disparity Under Capitalist Competition (Princeton: Princeton University Press, 1993), 45.

[30] Competition, Monopoly and Differential Profit Rates (New York: Columbia University Press, 1984)

[31] Semmler, Competition, 127.

[32] Botwinick, Persistent Inequalities, 155-170.

[33] David G. Blanchflower, Andrew J. Oswald ja Peter Sanfey, “Wages, Profits and Rent-Sharing,” The Quarterly Journal of Economics, 111, 1 (February 1996); Kenneth R. Troske, “Evidence on the Employer- Size Wage Premium from Worker-Establishment Data,” The Review of Economics and Statistics, 81, 1 (February 1999); Osburn, “Interindustry Wage Differentials;” (2000); Julia I. Lane, Laurie A. Salmon ja James R. Spletzer, “Establishment Wage Differentials”, Urban Institute Working Paper, 2001 kaikki päätyvät samaan lopputulokseen voittojen ja palkkojen eriytyvyyden määräävistä tekijöistä.

[34] Kritiikkimme “monopolikapitalismin” teoriaa kohtaan on paljossa velkaa teoksille Steve Zelluck, “On the Theory of the Monopoly Stage of Capitalism,” Against the Current (Old Series), 1,1, (Fall 1980); Botwinick, Persistent Inequalities; Semmler, Competition; and Anwar Shaikh, “Marxian Competition versus Perfect Competition: Further Comments on the So-Called Choice of Technique,” Cambridge Journal of Economics 4 (1980).

[35] Botwinick, Persistent Inequalities, 131.

[36] David Mandel, The Petrograd Workers, niteet I ja II (London: Macmillan, 1985).

[37] Chris Harman, The Lost Revolution, Germany 1918 to 1923 (London: Bookmarks, 1982); Mark Hudson, “Rank-and-File Metalworker Militancy in France and Britain, 1890-1918”, New Politics 9, 3 (New Series) (Summer 2003).

[38] Mike Davis, “The Barren Marriage of Labor and the Democratic Party” in Prisoners of the American Dream (London: Verso Books, 1986), Chapter 2.

[39] Vaihtoehtoinen teoriani työväenluokan reformismista ja konservatismista perustuu teoksiin Mandel, “What is the Bureaucracy?” ja Robert Brenner, “The Paradox of Reformism: The American Case,” teoksessa M. Davis, F. Pfeil, M. Sprinker (toim.) “The Year Left: An American Socialist Yearbook (London: Verso, 1985); Robert Brenner, “The Problem of Reformism,” Against the Current (New Series) 43 (March-April 1993).

[40] Selvästikin menestyksekkäät taloudelliset ja poliittiset taistelut kapitalismin oloissa voivat rohkaista “taistelevan reformismin” kaltaista tietoisuutta monissa työläisissä. Jonkinlainen yhdistelmä menestyksekästä itsenäistä toimintaa ja organisoitumista (joka sallii työläisten tuntea kollektiivisen voimasta) ja kokemuksia kapitalismin taloudellisen ja poliittisen vallan hyväksyvien taisteluiden rajallisuudesta on välttämätön, jotta vallankumouksellinen tietoisuus työläisten vähemmistön keskuudessa voi syntyä.

[41] Ernest Mandel, “The Leninist Theory of Organization: Its Relevance for Today” teoksessa S. Bloom (toim.), Revolutionary Marxist and Social Reality in the 20th Century: Collected Essays of Ernest Mandel (Atlantic Highlands, NJ: Humanities Press International, Inc. 1994), 85.

[42] Ammattiliittojen ja työväen poliittisten puolueiden byrokratisoitumisprosessi ja siitä johtuva reformismin kehittyminen on käynnissä kaikissa kapitalistisissa yhteiskunnissa, missä työväenliike saavuttaa lailliset oikeudet ja institutionaalisen toimintakyvyn. Lyhyesti sanoen reformismi ei rajoitu Pohjoisen työväenluokkiin. Näin ei ole yllättävää, että vähenevän joukkomittaisen taistelun kausina Brasilian ja Etelä-Afrikan teollisuuden suuret ammattiliitot (CUT ja COSATU) ja poliittiset puolueet (PT ja ANC) ovat byrokratisoituneet ja niiden johto on hyväksynyt reformistiset ja lopulta uusliberalistiset lähtökohdat.

[43] Brenner, “The Paradox of Social Democracy,” 42.

[44] C. Post and J. Slaughter, Lean Production: Why Work Is Worse Than Ever, And What’s The Alternative? (Solidarity Working Paper, 2000); C. Post, “The Economic Impact of the War and Occupation of Iraq,” ATC (New Series) 104 (May-June 2003).

[45] Mandel, Power and Money: A Marxist Theory of Bureaucracy (London: Verso, 1992), 236.

[46] Haluan huomauttaa Johanna Brennerin ja Robert Brennerin huomattavan esseen “Reagan, the Right and the Working Class,” Against the Current (Old Series) 1, 2 (Winter 1981) vaikutuksista omaan ajatteluuni.

[47] Brenner and Brenner, “Reagan, the Right and the Working Class, 30.

[48] B. Nelson, Divided We Stand: American Workers and the Struggle for Black Equality (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2001), Part Two.

[49] Michael Reichin teos “Racial Inequality: A Political-Economic Analysis” (Princeton: Princeton University Press, 1981) esittelee huomattavan määrän todistusaineistoa sen väitteen tueksi, että hajanainen työväenluokka ei kykenemättömämpi puolustamaan itseään pääomaa vastaan. Reich havaitsee myös, että niillä alueilla Yhdysvalloissa, missä palkkaepätasa-arvo etnisten ryhmien välillä oli suurinta (työväenluokan etnisen jakautumisen indeksi), myös keskimääräiset palkat olivat alimpia (indeksi työväenluokan heikkoudesta suhteessa pääomaan).

[50] C. Post and K.A. Wainer, “Socialist Organization Today” (Solidarity Pamphlet, 1996) http://solidarity.igc.org/sot.html.

[51] The Rank And File Strategy: Building A Socialist Movement In The US (Solidarity Working Paper, 2000).