Sosialismikeskustelu Vasemmistoliitossa

18.4.2011 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine ja Miika Salo
Kuva: Red flags. Karl Monaghan. (CC BY-NC-SA 2.0)

CC BY-NC-SA 2.0

Kansan uutisissa on viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana julkaistu kahden keskeisen ideologisen vaikuttajan, Kalevi Suomelan ja Ele Aleniuksen, keskustelua sosialismi-käsitteen merkityksestä nykyajalle. Haluamme tuoda oman panoksemme keskusteluun siitä, mitä sosialismi on ja mitä se tarkoittaa poliittisten vaatimusten tasolla. Suomelan ja Aleniuksen lisäksi otamme suurennuslasin alle eräiden muiden Vasemmistoliiton piirissä toimivien tai toimineiden keskeisten henkilöiden – Esko Seppäsen, Ruurik Holmin ja Jussi Saramon – aihetta sivuavia käsityksiä.

* * *

Sosialismi.netin sosialismia käsittelevän artikkelisarjan tässä osassa emme ota suoraan kantaa siihen, mikä meidän näkemyksemme mukaan on “oikeaa” sosialismia, toisin sanoen, mitä vasemmistolaisen työväenliikkeen tavoitteena tulisi olla. Kirjoitussarjan seuraavissa osissa käsittelemme sosialistisen yhteiskunnan taloudellisia ja demokraattisia rakenteita. Alla olevien kritiikkiemme oikeanlaiseksi tulkitsemiseksi lienee tässä vaiheessa kuitenkin välttämätöntä mainita, että näkemyksemme mukaan sosialismi – kuten kapitalismikin – on kokonaisvaltainen yhteiskuntajärjestelmä. Emme kannata niin sanottua sekatalousjärjestelmää tai markkinasosialismia emmekä “markkinoiden valjastamista”, vaan mielestämme talouden demokraattinen suunnittelu on mahdollista toteuttaa modernin tietotekniikan keinoin.

Kalevi Suomela

Meidän näkökulmastamme uuden sosialismikeskustelun avasi Kalevi Suomelan kirjoitus Kansan uutisissa vuoden 2009 joulukuussa. Kirjoituksessaan hän vaatii vasemmistoa pitämään kiinni sosialismin käsitteestä. Iskusanat ja -lauseet ovat tärkeitä politiikan välineitä, emmekä mekään usko sosialismin merkityksellisyyden täysin kadonneen, vaikka ajattelemmekin, että joskus tunnuksista voi ainakin niiden vanhassa muodossa olla syytä luopua.

Sosialismin kohdalla taistelua ei mielestämme ole kuitenkaan vielä menetetty. Suomelan tavoin ajattelemme, että käsitettä rasittaa sen samaistaminen Neuvostoliiton malliin yksi yhteen. Kuten Suomela kirjoittaa, “[e]distyksellisen ajattelun on tuskin […] mahdollista elää ilman sosialismin käsitettä”. Me pidämme hyödyllisenä, että hän pitää käsitettä esillä sen epämuodikkuudesta huolimatta.

Emme kuitenkaan kannata hänen yritystään kaataa vanhan käsitteen sisään ratkaisevasti uudenlaista sisältöä. Hän koettaa pelastaa sosialismin kaventamalla käsitteen laajuutta ja samalla reivaamalla sen kurssia oikealle.

Mainitussa kirjoituksessaan Kansan uutisissa Suomela ei halua määritellä sosialismia “tietynlaisena yhteiskunnallisena tilana ja horisonttiin pakenevana päämääränä, vaan poliittisena filosofiana, joka antaa politiikalle suunnan”.

“Oleellista sosialistisessa maailmankäsityksessä on, että tiedostetaan nykyaikaisen talouden – ja talouden keskeisyyden takia koko yhteiskunnan – sosiaalinen ( so. ehdottomaan keskinäiseen riippuvuuteen perustuva) luonne, joka johtuu työnjaosta, työn osituksesta, vaihdannasta ja markkinoista.” (Suomela, 4.12.2009.)

Suomela kannattaa Venäjän vallankumouksen jälkeen vakiintunutta sosiaalidemokraattista määritelmää, jota hän kutsuu sosialismin alkuperäiseksi ymmärtämistavaksi. Siinä “demokratia asettuu primääriksi ja ensisijaisuudessaan ehdottomaksi sosialistisen politiikan vaatimukseksi”. Suomelan ajattelussa tätä korostaa se, että hänen mukaansa 1900-luvun yhteiskuntajärjestelmien vastakkainasettelun kysymys ei ollut kapitalismi vastaan sosialismi, vaan demokratia vastaan totalitarismi. (Suomela 4.12.2009.)

‘Totalitarismin’ nykyinen merkitys on vakiintunut toisen maailmansodan jälkeen erityisesti Karl Popperin kirjan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) vaikutuksesta. Sillä on kuvattu erityisesti natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton yhteiskuntia. Alunperin käsitteen muotoili italialainen Giovanni Amendola 1920-luvulla selittäessään fasistisen Italian eroa muihin valtiomuotoihin. Tällöin käsitteellä ei ollut vielä nykyistä negatiivista sävyään.

Historiallisesti näkemys (parlamentaarisen) demokratian ensisijaisuudesta pohjaa Karl Kautskyn 1900-luvun alussa vakiintuneeseen ajatteluun siitä, että työväenliikkeen tehtävänä on parlamenttienemmistön valloittaminen (“demokratia”), eikä esimerkiksi yleislakon tai vastaavien ilmiöiden tukeminen, edistäminen tai niiden avulla valtaan nouseminen. (Salvadori 1979, 152-169.) Kautsky vastusti yksiselitteisesti esimerkiksi työväenneuvostoja, sillä ne ovat luokkainstituutio, kun taas demokraattisen valtion parlamentin tulee edustaa koko yhteiskuntaa, siis kaikkia yhteiskuntaluokkia (Emt., 236).

Suomelan kirjoituksen lähtökohtana on Laura Tuomisen Kansan uutisissa esittelemä ruotsalaisen Daniel Ankarloon kritiikki ruotsalaista “hyvinvointivaltiososialismia” kohtaan. Suomelan mielestä Ankarloo käsittää sosialismin “tämän päivän valossa ehdottoman vanhanaikaisesti” pelkästään siten, että valtio omistaa tuotantovälineet. Tällainen käsitys onkin ongelmallinen, mutta Suomelan ratkaisu on vähintään yhtä ongelmallinen: kyseenalaistaessaan Ankarloon käyttämän määritelmän, jonka mukaan sosialismi on “Karl Kautskyn teksteistä alkaen” merkinnyt tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta, hän samalla hylkää tuotantovälineiden omistuskysymyksen kokonaan:

“Jos pidetään tiukasti kiinni sosialismin käsitteen edellä sanotusta – yleisyytensä ja vakiintuneisuutensa vuoksi ehkä klassiseksi ymmärretystä – määrittelystä, hyvinvointivaltio todellakaan ei ole sosialismia, eikä myöskään tie sosialismiin, koska tunnetuissa hyvinvointivaltioissa (kuten Ruotsissa ja Suomessa) kaikenlaiset yritykset ovat pääsääntöisesti yksityisesti omistettuja.”

“Sosialistisen ajattelun suuri historiallinen virhe on ollut takertuminen tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden kumoamisen ideaan ja markkinoiden korvaamiseen suunnitelmataloudella.” (Suomela, 7.7.2009.)

Kaikesta huolimatta Suomela haluaisi kutsua Suomen ja Ruotsin tyylistä hyvinvointivaltiota jollakin tavalla “sosialismiksi”, sillä “vasemmisto ei voi luopua sosialismin käsitteestä”. (Emt.) Niinpä hän päätyykin näkemykseen, jossa “nykyaikaistetulla” sosialismi-käsitteellä tarkoitetaan vain kapitalistisen talouden sääntelyä:

“Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että sosialistinen teorianmuodostus hyötyisi paljon keskittymällä omistusoikeuden sisällön muutosten analyysiin makrotaloudellisen sääntelyn olosuhteissa.” (Suomela, 4.12.2009)

“Sosialismin operationaalinen määritelmä voi tänä päivänä olla vain, että se on poliittinen filosofia, joka edellyttää talouden pelisääntöjen demokraattista kontrollia – ja hylkää siis aktiivisesti liberalismin uskon talouselämän itsesäätöisyyden siunauksellisuuteen.” (KU 24.1.2010.)

“Meidän on siis opittava katsomaan yli ‘reaalisosialismin’ historian ja näkemään sosialismi pidemmässä perspektiivissä liberalismia historiallisesti seuraavana, siitä nousevana ja sen ylittävänä poliittisena filosofiana. Tämä tarkoittaa tiivistetysti, että yksilön universaalit ihmisoikeudet, demokratia ja markkinatalous säilyvät poliittisen filosofiamme ytimessä, mutta me hylkäämme liberalismin myytin talouden itsesäätöisyydestä. Opimme pitämään itsestään selvänä, että demokraattinen politiikka ei ainoastaan saa, vaan sen täytyy säätää yhteiskuntien ja koko maailman taloudelliselle toiminnalle sellaiset pelisäännöt, että ne toteuttavat arvojamme yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja kestävästä kehityksestä” (Suomela, Ydin 8.6.2009a. ‘Vapaus valita toisin’)

Ehkä selvimmin Suomela ilmaisee sosialismin uudelleenmäärittelynsä Kansan uutisten heinäkuun 2009 kirjoituksessaan, jossa hän kertoo kannattavansa kilpailuun perustuvia markkinoita:

“Modernin sosialismin on syytä myöntää, että kilpailuun perustuva markkinatalous on tehokkain taloudellisen toiminnan organisaatiomuoto. Mutta markkinat – ja etenkin työmarkkinat – tarvitsevat paljon demokraattisesti sovittavia pelisääntöjä tuottaakseen kaikille tasa-arvoa, terveellisyyttä ja turvallisuutta. Julkisten palvelujen lisäksi on myös paljon muita asioita esimerkiksi kulttuurin alueella, joita ei pidä ainakaan kokonaan markkinoistaa. On mielenkiintoista, miten lähelle näitä sosialistisia ajatuksia tulevat eräät ennakkoluulottomat liberaalit.” (Suomela, 7.7.2009.)

Meistä taas on mielenkiintoista, miten lähelle liberalismia tulevat eräät näköalattomat sosialistit. Suomela toki esittää, että sosialistien on pyrittävä “liberalismin positiiviseen ylittämiseen”, mutta hänelle “ylittäminen” näkyisi tarkoittavan vain markkinoiden vapauden rajoittamista. (Emt.) Suomelan sosialismikäsitys, jota voitaneen luonnehtia “eettiseksi sosialismiksi”, vaikuttaa eräänlaiselta humanistisen liberalismin muodolta. Suomela jättää täysin kritiikin ulkopuolelle sen, mitä “talouden tehokkuus” kapitalismissa todella tarkoittaa. Hän ottaa toisin sanoen täysin annettuna kapitalistien edun mukaisen talouden “tehokkuuden” tai talouden “toimimisen” käsityksen. Hän ei tunnu ajattelevan, että “tasa-arvon, terveellisyyden ja turvallisuuden tuottaminen” olisivat ristiriidassa kapitalistisen talouden hegemonisen “tehokkuuden” kanssa, vaikka juuri tämä ristiriita olisi mielestämme ymmärrettävä ja purettava.

Jotta Suomela ei leimaantuisi kapitalismin kannattajaksi, hän määrittelee eron markkinatalouden ja kapitalismin välille. On totta, että käsitteet eivät ole synonyymeja: markkinataloudella tarkoitetaan yleensä tavaroiden tuottamista markkinoille ja kapitalismilla puolestaan yhteiskuntajärjestelmää ja tuotantotapaa, joka perustuu palkkatyölle ja tuotantovälineiden yksityiselle omistukselle. Suomelan tekemä erottelu on kuitenkin luonteeltaan toisenlainen. Ydin-lehden sivuilla pitämässään blogissa Suomela peräänkuuluttaa kapitalismin ja sosialismin uudelleenmäärittelyä “kulttuuriksi”. Hänen mukaansa

“kapitalismia on sellainen poliittinen kulttuuri, joka suosii pääoman omistajien ja pääomalogiikan ylivaltaa demokratian ja ihmisten sosiaalisen tasa-arvon kustannuksella”. (Suomela, 28.5.2009.)

Suomela huomauttaa, että hänen tekemänsä uudelleenmäärittely merkitsee “irrottautumista työväenliikkeen aikanaan vahvasti kanonisoimista marxilaisista määrittelyistä”. Hän kysyy lukijoiltaan, että mitäpä “jos sosialismi ei olekaan tavoitellun talous- ja yhteiskuntajärjestelmän nimi, vaan poliittinen filosofia” (kurs. JL/MS), ja löytää uutta suuntaa työväenliikkeelle John Maynard Keynesin ja Karl Polanyin ajattelusta.

“Keynesin ja Polanyin moraalinen ja poliittinen eetos ei juurikaan poikkea Marxin eetoksesta. He eivät kuitenkaan ehdota Marxin tavoin yksityisen omistusoikeuden kumoamista. Heidän ehdotuksensa talouden ja politiikan raja-aidan kaatamisesta perustuu kuitenkin vahvasti talouden moraalisen omistajuuden mieltämiseen yhteiskunnalliseksi, yhteiseksi. Juuri siksi yhteiskunnalla on oikeus asettaa taloudelliselle toiminnalle pelisäännöt. Juuri siksi julkisella vallalla on oikeus verottaa ja luoda näin koottavien resurssien avulla hyvinvointipalveluja ja sosiaaliturva. Juuri siksi ammattiyhdistysliikkeellä on oltava täysi toimintavapaus ja sopimisoikeus. Ja koska koulutettujen ja sosiaalisesti tasa-arvoisten ihmisten yhteiskunta on myös tuotannollisesti tehokkaampi, sen tavoittelu on viisasta. Tämä on sosialistista ajattelua, joka ei tarraudu yksityisen juridisen omistusoikeuden fetissiin.” (Emt.)

“Vasemmiston kannalta on välttämätöntä, että kapitalismin ja markkinatalouden käsitteet pidetään erillään. Vasemmistolla ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta. Sen sijaan sillä on kaikki syyt vastustaa kapitalismia.” (Emt.)

Kuten jo todettua, kapitalismin ja markkinatalouden käsitteiden kohdalla on tietenkin hyvä muistaa, että kyse ei ole synonyymeistä. Mutta kapitalismi on kuitenkin markkinoille, palkkatyöhön ja tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Suomelan mukaan Keynesin ja Polanyin käsitykset eivät eroa Marxista kuin siten, etteivät he “ehdota Marxin tavoin yksityisen omistusoikeuden kumoamista”. Se olisi kuitenkin asian ydin, sillä siinä on kysymys työnantajien ja työläisten välisistä suhteista. Suomela tulee edellä määritelleeksi sosialismin uudelleen orjan vapaudeksi sopia herransa kanssa reiluista työehdoista. Kyseessä on eräänlainen versio keskiaikaisen yhteiskunnan ideologiasta, jossa jokaisella luokalla on oma erityinen paikkansa ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet.

“Yhteiskunta, kuten ihmisruumiskin, on organismi, joka koostuu eri jäsenistä. Jokaisella jäsenellä on oma tarkoituksensa, rukoilu tai puolustus, tai kaupankäynti, tai maanviljely. Jokaisen on saatava asemaansa sopivat voimavarat eikä vaatia enempää. Luokkien sisällä on oltava tasa-arvo; jos joku ottaa itselleen kahden ihmisen elintarpeet, jää hänen naapurinsa ilman. Luokkien välillä on oltava epätasa-arvoa; muutoin luokka ei voi toteuttaa tarkoitustaan, tai – mikä meistä tuntuu oudolta – nauttia oikeuksistaan. Talonpojan ei tule tavoitella ylempiensä asemaa. Linnanherran ei tule syöstä talonpoikaa häviöön. Käsityöläisen ja kauppiaan tulee saada se, mikä on välttämätöntä hänen kutsumuksensa toteuttamiseksi, mutta ei enempää.” (Tawney 1966, 35-36.)

Palkkatyöläisellä on oikeus kohtuulliseen palkkaan, mutta hän ei saa vaarantaa omistajan voittomarginaalia. Omistajalla taas on oikeus määrätä työtehtävät, mutta hän ei saa polkea tai simputtaa työläisiä. Suomelan sosialismissa herrat ovat kohtuullisia ja valistuneita ja kohtelevat palkkaorjiaan “oikeudenmukaisesti” lakeja noudattaen. Näkemys muistuttaa vahvasti Suomen työväenliikkeessä 1800-luvun lopulla vallinnutta wrightiläistä linjaa, joka perustui valistuneiden työnantajien ja työläisten yhteistoimintaan ensinmainittujen valvonnassa. (Soikkanen 1961, 21-23.)

Suomela ei selvästikään näe, että kapitalismissa vallitsevan yhteiskunnallisen suhteen lakkauttaminen ja työväen itsehallintoon siirtyminen olisi tavoiteltava tai mahdollinen vaihtoehto. Häneltä voisi kysyä, miksi työläiset tarvitsisivat omistajia siihen, että nämä voisivat toimia sopimusoikeuden toteutumisen toisena osapuolena. Mielestämme on perusteetonta, että tarvittaisiin erillinen sijoittajien ja omistajien ryhmä, joka saa kerättyä itselleen yhteiskunnallisen tuotannon ylijäämän.

Ele Alenius

Alkuvuodesta 2010 julkaistiin Kansan uutisissa Kalevi Suomelan ja Ele Aleniuksen välinen keskustelu sosialismista. Siinä Suomela määritteli sosialismin pelkäksi ajatusmaailmaksi (kuten tehdään myös Vasemmistoliiton uudessa vuoden 2007 periaateohjelmassa).

“Sosialismi on siis ymmärrettävä liberalismin ylittävänä poliittisena filosofiana, ei tietynlaisen talousjärjestelmän nimenä.” (KU 24.1.2010)

Entinen SKDL:n pitkäaikainen puheenjohtaja ei hyväksynyt määritelmää.

“Jos sanoisit, että sosialismi ei tarkoita pelkästään talousjärjestelmää eikä sitä voi nimittää sen mukaan, olisin samaa mieltä kanssasi. Se on todella paljon laajempi asia. […] Mutta jos kysymys talousjärjestelmästä jätetään pois tästä käsitteestä, olen eri mieltä. Näin sen vuoksi, että se, mille periaatteille ja perusoletuksille yhteinen taloudellinen toiminta, kuten kansantalous, on rakennettu, on keskeisen tärkeä osa yleensä koko yhteiskuntaelämää.” (Emt.)

Alenius edustaa selvästi Suomelaa laajempaa, perinteisempää ja mielestämme työväenliikkeen tavoitteenasettelun kannalta myös hyödyllisempää tapaa ymmärtää sosialismi. Hän näkee ongelmia Suomelan taipumuksessa pelkistää sosialismi vain “poliittiseksi filosofiaksi” tai kokoelmaksi arvoja ja näkemyksiä.

“Kun puhut sosialismin operationaalisesta määritelmästä ja edellytät taloudelle asettavia pelisääntöjä, joiden noudattamisen täytyy olla demokraattisessa kontrollissa, merkitsee se itse asiassa nykyisen länsimaissa vallitsevan talousjärjestelmän osittaista muuttamista […] Minun on vaikea ymmärtää tätä muuten kuin olettamalla, että sinun ajattelussasi talousjärjestelmästä puhuminen sitoo sosialistisen ajattelun liiaksi vanhaan terminologiaan ja menetelmiin, jotka eivät kuulu demokratiaan.” (Emt.)

Alenius kiistää hyvinvointivaltion olevan sosialismia, vaikka pitääkin sitä “demokratian tähän asti hienoimpana saavutuksena”. Tästä huolimatta “se on ollut sosialistisesti ajattelevien ja edistyksellistä porvarillista ajattelua edustavien voimien yhteistyön hyvää tulosta”, ei sosialismia.

Alenius ei selvästikään samaista sosialismia Neuvostoliiton talousjärjestelmään, vaan näkee neuvostojärjestelmän ja enemmän tai vähemmän säädellyn markkinatalouden välillä kolmannenkin vaihtoehdon, demokraattisen sosialismin. Suomela taas tuntuu pyrkivän pelkistämään sosialismin pelkäksi yhteiskuntafilosofiaksi juuri siksi, että Neuvostoliitto edustaa hänelle sosialistisen talousjärjestelmän ainoaa mahdollista olomuotoa. Niinpä ei olekaan ihme, että sen ainoaksi “realistiseksi” vaihtoehdoksi jää kapitalismi. Suomela haluaisi mieluummin puhua markkinataloudesta, mutta ongelma on siinä, että hän käsittelee taloutta muusta yhteiskunnasta erillisenä “järjestelmänä” ja kuvittelee, että markkinatalouteen perustuva yhteiskuntajärjestys voisi nykyisin olla olemukseltaan myös jotain muuta kuin kapitalistinen.

Ele Alenius on kirjoittanut useita sosialismin problematiikkaa käsitteleviä kirjoja, joiden käsittely tässä yhteydessä on hyödyllistä hänen käsitystensä taustoittamiseksi. Tarkastelemme lyhyesti hänen kirjojaan Sosialistiseen Suomeen (1969), Suomalainen ratkaisu (1974) sekä Sosialismin ideologia ja aikakauden murros (1985).

Kaikki kirjat on kirjoitettu olosuhteissa, joissa ei varmaankaan ollut täysin mahdollista puhua suutaan puhtaaksi. Rivien välissä on havaittavissa varovaista arvostelua ja tietynlaista etäisyydenottoa neuvostomalliin. Näihin Aleniuksen pyrkimyksiin suhtaudumme myönteisesti. Aleniuksen kriittisistä pyrkimyksistä huolimatta hänen ajatteluaan todennäköisesti leimaavat tai ainakin leimasivat viralliset, monessa määrin ongelmalliset marxilais-leniniläiset käsitykset sosialismista ja kommunismista. Oman arviomme mukaan neuvostoliittolainen marxismi-leninismi oli valtioideologia, jonka tarkoitukset olivat suurelta osin muut kuin yhteiskuntaa hyödyttävän tutkimuksen edistäminen.

Vaikka Aleniuksen vuonna 2005 julkaistu kirja, Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana, ei käsittelekään sosialismia, on vaikutelmamme hänen Kansan uutisissa julkaistujen sosialismi-näkemystensä ja myös hänen vuonna 1995 ilmestyneiden muistelmiensa perusteella se, että Alenius kaikesta huolimatta on edelleen olennaisesti samanlainen sosialisti kuin aikaisemminkin. Kansan uutisissa kirjoittamansa perusteella hän pitää kysymystä tuotantovälineiden omistuksesta edelleen olennaisena, aivan kuten vuosikymmeniä aiemminkin.

Muistelmissaan hän kirjoittaa huolestaan Vasemmistoliiton perustamiseen liittyen, että SKDL:n “sosialistien muodostama inhimillisen aatteellisuuden pieni linnake voisi tyystin kadota […] uuden poliittisen organisaation syövereihin” (Alenius 1995, 359). Alenius myös kertoo päättäneensä jäädä uuden puolueen ulkopuolelle johtuen sen “puolinaisuudesta ja uuden suuren näkemyksen puutteesta” (emt., 360); samanaikaisesti hänen oma aatteellinen näkemyksensä ei Neuvostoliiton romahduksesta ollut horjunut, “koska en pitkään aikaan ollut samaistanut aitoa sosialismia Neuvostoliiton järjestelmään” (emt., 366).

Tämän perusteella oletamme Aleniuksen seisovan edelleen olennaisilta osin 1970-80 -luvuilla esittämiensä näkemysten takana.

Vaikka Suomela kritisoi kirjoituksessaan sitä valitettavan yleistä sosialismikäsitystä, jonka mukaan sosialismi on yhtä kuin tuotantovälineiden valtiollinen omistus, eivät ainakaan Aleniuksen takavuosien näkemykset sovi tämän kritiikin kohteeksi. Hän ei nimittäin samaista sosialismia yksityisen tai valtiollisen omistuksen kysymykseen, vaan riiston poistamiseen:

“Varsinainen sosialistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä vallitsee kuitenkin vasta sitten […] kun oikeus yksityiseen tuotantopääoman omistamiseen ja sen nojalla tapahtuvaan toisen ihmisen hyväksikäyttöön on poistettu yhteiskunnasta ja yhteiskunnassa vallitsee poliittinen demokratia.” (Alenius 1969, 161. Kursiivi JL/MS.)

“Sosialistisessa yhteiskunnassa ollaan silloin, kun taloudessa yhteiskunta omistaa tuotantovälineet ja vastaa tuotannosta, kun poliittinen valta on täysin ja rajoittamattomasti kansalla ja kun yksityisten ihmisten harjoittamaa toisten hyväksikäyttämistä ei enää pidetä moraalisesti eikä oikeudellisesti hyväksyttävänä, ts. kun nämä periaatteet muodostuvat yhteiskunnan perustuslain pohjaksi.” (Emt., 135; Alenius 1974, 144 sisältää täsmälleen saman muotoilun. Kursiivi JL/MS.)

Riiston poistamisen ohella toinen keskeinen teema Aleniuksen sosialismissa on vaatimus demokratian ulottamisesta talouden alueelle (Alenius 1974, 30), kuten vaatimus kuului SKDL:llä ja (myös nykyisellä) SKP:llä sekä monilla nykyisillä Vasemmistoliiton aktiiveilla. Alenius torjuu pääoman valjastamispyrkimykset sosialismille vieraina.

“Kuitenkin on ilmeistä, että tämän käsitteen [sosialismin] sisältö vaihtelee. Jotkut tarkoittavat sillä todella sosialistista yhteiskuntaa, mutta jotkut vain yhteiskuntaa, jossa pääoman valtaa valvotaan tuotantovälineiden muuten pysyessä yksityisen pääoman hallussa. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan ole sosialismia.” (Emt., 143.)

Määrittelykysymykset ovat määrittelykysymyksiä, mutta Alenius on kannassaan oikeassa, jos kapitalismilla tarkoitetaan sananmukaisesti tuotantovälineiden yksityiseen omistukseen ja siten pääoman valtaan perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää.

Hänen mukaansa sosialismissa on taattava kansalaisten osallistuminen taloudelliseen päätöksentekoon.

“Taloudellisen kansanvallan toteuttamisessa ei kuitenkaan ole kysymys pelkästään tuotantovälineiden omistussuhteista, vaan myös siitä, että kaikilla kansalaisilla on oikeus osallistua taloutta koskevan päätösvallan käyttämiseen sekä välillisesti koko kansantalouden osalta että välittömästi sen työn osalta, joka he tekevät.” (Emt., 200.)

Aleniuksen voidaan arvioida meidän laillamme pitävän Suomelan näkemyksiä sosiaalidemokraattisina (sanan modernissa merkityksessä), sillä tämän tavoitteena ei ole lakkauttaa tuotantovälineiden yksityisomistusta, markkinataloutta ja sen ainoaa mahdollista modernia ilmenemismuotoa, kapitalismia. Alenius vetääkin rajan sosiaalidemokraatteihin päin tavalla, joka nykynäkökulmasta on hätkähdyttävän jyrkkä.

“[Monet sosiaalidemokraatit eivät] nykyisin pidä sosialististen tavoitteiden kannalta ehdottoman välttämättömänä tuotantovälineiden siirtämistä yhteiskunnan omistukseen, vaan katsovat riittäväksi sen, että yhteiskunta saa mahdollisuuden ohjata ja valvoa tuotantoa, tapahtuu se sitten yksityisen yritysmaailman harjoittamana tai ei.” (Alenius 1985, 64.)

“On selvää, että SKDL ei voi ajatella yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa, jos tarkoituksena on vain tämän järjestelmän ja pääoman vallan säilyttäminen.” (Alenius 1974, 83.)

“Myös Suomen sosialidemokraattisen puolueen ohjelmassa on päämääränä sosialismi. Käytännössä sosialidemokraattisen puolueen politiikka on kuitenkin ollut varsin vähän sosialistista. Välillä sosialidemokraattisessa puolueessa on puhuttu jopa sosialismin poistamisesta sen ohjelmasta. Kuten monissa muissa maissa sosialidemokratia on myös Suomessa tyytynyt vain reformipolitiikkaan, joka sinänsä on kieltämättä merkinnyt monia huomattavasia sosiaalisia uudistuksia […] mutta joka ei ole pyrkinyt puuttumaan itse kapitalistisen yhteiskunnan perusolemukseen.” (Emt., 123.)

Kansan uutisissa Suomelan näkemyksiä kohtaan esittämänsä kritiikin perusteella Alenius vaikuttaisi säilyttäneen sosialismikäsityksensä pitkälti Suomelan arvostelemassa “työväenliikkeen aikanaan vahvasti kanonisoimassa marxilaisessa määrittelyssä”. Tämä käsitys on arvopolitiikan tasolle jääviä luonnehdintoja laajempi ja mielestämme poliittisen toiminnan kannalta hyödyllisempi. Mitä tulee Aleniuksen käsityksiin sosialistisen talouden luonteesta, ne sisältävät nähdäksemme useita heikkouksia, mutta ovat siitä huolimatta rikkaampia kuin Suomelan näkemykset, joissa sosialismi on typistetty “filosofiaksi”.

Suurelta osalta Aleniuksen esityksen heikkoudet lienevät heijastumaa neuvostomarxilaisuuden heikkouksista. Näihin lukeutuvat poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi Leninin aikanaan tekemä erottelu sosialismiin ja kommunismiin, sekä näille myöhemmin Neuvostoliitossa vakiinnutetut määritelmät.

“Sosialistisessa talousjärjestelmässä 1. tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omistuksessa ja yhteiskunta vastaa tuotannon harjoittamisesta; 2. tuotannon tulokset jaetaan maksua vastaan ja hinta muodostetaan tai sen annetaan muodostua yhteiskunnan määräämissä rajoissa markkinoilla.” [Kapitalistiselle ja sosialistiselle talousjärjestelmälle] on yhteistä hintajärjestelmän olemassaolo, joskin hintojen määräytymisessä on eroja. […] Kommunistisessa talousjärjestelmässä […] tuotannon tulokset jaetaan ilmaiseksi.” (Alenius 1985, 71-72.)

Tässä mielessä myös Aleniuksen voidaan sanoa kannattavan markkinoita, sillä hänen mukaansa “jonkinlaiset markkinat ovat ylipäätänsä ominaisia kaikille työnjakoon ja vaihdantaan perustuville talouksille” (Emt., 70-71).

“Mihin hinnanmuodostus perustuu, tapahtuuko se vapaasti markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan ja mikä vaikutus hintojen muodostumisella on tuotantovoimien käytön ohjaamisessa ja tuotannon suuntautumisessa, sekä mitä merkitsee puolestaan hintojen määrääminen yhteiskunnan toimesta, ne ovat talousteorian jatkuvia suuria ongelmia kummassakin järjestelmässä. Perustekijänä tässä on kuitenkin vain se, että hintoja kummassakin järjestelmässä tarvitaan. […] Kun kapitalistinen talous nähdään usein samaksi kuin vapaa markkinatalous, niin syntyy siitä helposti se kuva, että sosialistisella taloudella ei ole mitään tekemistä markkinoiden kanssa. Näinhän asia ei ole. Markkinoiden olemassaolo liittyy, kuten jo on todettu, nimenomaan työnjakoon perustuvaan vaihdantatalouteen. Luontaistaloudessa niitä ei ole. Siis missä jotain vaihdetaan, siellä ne ovat. Siten markkinat kuuluvat yhtä hyvin sosialistiseen kuin kapitalistiseenkin talouteen. Eroa on vain markkinamekanismeissa ja siinä, mitä markkinoiden vapaudella ymmärretään.” (Emt., 74.)

“Ei edes suunnitelmatalouden ja markkinoiden olemassaolon välillä tarvitse olla periaatteellista ristiriitaa, jos suunnitelmataloudessa halutaan seurata kysynnän yleistä kehitystä ja toimia kansan elintaso- ja kulutustavoitteiden mukaan.” (Alenius 1995, 363.)

Koko jutun avain onkin juuri siinä, mitä tarkoitetaan “jonkinlaisilla markkinoilla”. Siitä huolimatta, ettei Alenius onnistu ratkaisemaan pulmaa, ovat hänen sosialismikäsityksensä kuitenkin laaja-alaisemmalla pohjalla kuin Suomelan, jonka mukaan sosialismi pitäisi määritellä pelkäksi “filosofiaksi” tai “kulttuuriksi”.

Esko Seppänen, Ruurik Holm, Jussi Saramo

Alenius tuntuu olevan nykyvasemmistossa näkemyksineen jokseenkin yksin. Entinen Vasemmistonuorten puheenjohtaja ja Vasemmistoliiton poliittinen sihteeri Jussi Saramo kannattaa Suomelan tapaan liberalisoitua versiota sosialismista. Siinä hän edustaa sitä hyvin tyypillistä näkemystä, jonka mukaan sosialismi ja kapitalismi eivät ole erillisiä järjestelmiä, joilla on oma toimintalogiikkansa, vaan ne ovat yhtenäisen janan kaksi ääripäätä. Riippuen siitä, millä kohtaa janaa ollaan, on yhteiskunnassa enemmän tai vähemmän sosialistisia ja kapitalistisia piirteitä.

“Maailma ei ole mustavalkoinen. Kaikkialla, ehkäpä Somaliaa ja muutamaa muuta kaaoksessa olevaa maata lukuun ottamatta on sosialismia. Missään ei silti ole puhdasta sosialismia. Hyvinvoinnin kannalta oleellista on tasapaino: mitkä asiat annetaan markkinaehtoisiksi ja mitkä hoidetaan demokraattisen päätöksenteon kautta. Mielestäni Pohjoismaissa, jossa sosialismia on eniten, on tuo tasapaino ollut paras.” (Saramo, 1.10.2009.)

“Neuvostoliiton romahtaessa liian moni alkoi uskoa, että suunnitelmatalouden toinen ääripää, vallan luovuttaminen markkinoille, on ainoa vaihtoehto.” (Saramo, 28.11.2010.)

Saramon pyrkimykset ovat selvästi hyviä. Hänen käsityksensä sosialismista kuitenkin tuntuu edustavan samaa kuin sääntely ja tarkoittavan valtion puuttumista markkinoiden toimintaan. Poliittiset mahdollisuudet pelkistyvät janamallin mukaisesti kysymykseen “enemmän vai vähemmän”. Arvostellessaan finanssikriisiin liittynyttä pankkien pelastamista veronmaksajien rahoilla, hän sanoo:

“Kun kapitalismi romahti, oli pakko käyttää sosialismia, tosin vain pankeille itselleen. Veronmaksajat pelastivat pankit sosialisoimalla 4 100 miljardin dollarin luottotappiot.” (Saramo, 29.10.2009.)

Saramo puhuu tosin “demokraattisesta sosialismista”, joka hänen mukaansa on “ainoa mahdollisuus muuttaa nykyinen materiankuluttamiseen perustuva maailmanjärjestys kestävämmäksi”. Tämä pitäisi paikkansa, ellei hän tarkoittaisi demokraattisella sosialismilla vain kapitalististen markkinoiden sääntelyä. Hän arvostelee mustavalkoista maailmankuvaa, jossa “on valittava Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain väliltä” ja päätyy itse valitsemaan “lähtökohdaksi silti pohjoiseurooppalaisen”. Voi kuitenkin kysyä, miksi hän kuitenkin valitsee kahden kapitalismin muodon väliltä. (Saramo 1.10.2009.)

Teoreettisesti Saramoa mielenkiintoisempi ajattelija on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm, joka selvästi vielä etsii omaa kantaansa sosialismiin. Hänellä on ennakkoluulottomia pyrkimyksiä kapitalismin ylittämiseen yhteiskuntajärjestelmänä, mutta hän ei (ainakaan nyt) kykene näkemään uskottavia vaihtoehtoja nykymenolle. Perustulovaatimus näyttäisi edustavan hänelle radikaalin vasemmistolaisuuden käytännöllistä huipentumaa. Hän on usein päätynyt tuottamaan ympäripyöreää pohdiskelua, jonka perusteella hän näyttäisi olevan pohdinnoissaan vielä alkuvaiheessa:

“Pääoman kasvattamiseen perustuvan investointien ohjauslogiikan korvaisi todella mielellään jollakin muulla, mutta kun parempaakaan järjestelmää ei ole vielä esitetty tai ainakaan sellainen ei ole noussut uskottavaan asemaan.” (Holm, 9.4.2009.)

“Muualla Euroopassa monet vasemmistopuolueet painottavat yksityisomaisuuden eliminointia ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Analyysin heikkous on se, että se ei riittävän selkeästi kykene näyttämään syy-yhteyttä yksityisomaisuuden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä. Ratkaisuksi ehdotettu yhteiskunnallinen omistus ei motivoidu, koska ei ole selvää että ongelmat johtuvat yksityisomistuksesta ja poistuvat kun yksityisomistus poistetaan. Yhteiskunnallinen omistuskin voi olla yhteydessä ongelmiin.” (Holm, 13.6.2009.)

“Omistaminen tuottaa valtaa ja alistussuhteita, mutta miten se sitä tarkkaan ottaen tuottaa ja kuinka asiaan tulisi reagoida, on edelleen vasemmiston keskeisimpiä kysymyksiä.” (Emt.)

Toisaalta useissa hänen teksteissään ilmenee vähemmän “realismille” alttiina hetkinä selvää radikalismia, jonka tendenssejä on vaikea kieltää:

“Palkkatyössä työnantaja ei anna työntekijälle rahaa vaan päinvastoin. Tämä on se osuus työajasta, joka ei kulu työntekijän palkkaan tai muihin työtehtävään liittyviin menoihin. Puhutaan lisäarvosta, jonka tuotantovälineet omistava työnantaja voi kapitalismissa omia itselleen. Yksityinen omistusoikeus tarkoittaa siis sitä, että työnantaja voi ”pakkolunastaa” työntekijöiltä näiden työn tuloksena syntyvää varallisuutta.” (Holm, 13.10.2009.)

“Vasemmiston päämääränä on ollut tämän lisäarvon lakkauttaminen (”sosialismi”) tai kohtuullistaminen (”sosialidemokratia”). Koska jälkimmäinen ei pyri kapitalistisen palkkatyösuhteen lakkauttamiseen, se ei ole kapitalismin vastainen liike.” (Emt.)

Suorasanainen Esko Seppänen luetaan Vasemmistoliiton “änkyräsiipeen”. Myös hän on esittänyt julkisesti näkemyksiä sosialismista, ja niiden perusteella on selvää, että hänkin kannattaa markkinoiden sääntelyä.

“Putipuhdas sosialismi edusti joka tapauksessa vinoutunutta käsitystä siitä, mitä sosialismi on. Kun haluttiin välttää taloudelliset lamat, joiden katsottiin kuuluvan kapitalismiin, ‘sosialismi’ ankkuroitiin suunnitelmatalouteen. Siinä yhteydessä arvioitiin väärin markkinoiden rooli. Nyt lähdetään siitä, etteivät markkinat kuulu vain kapitalismin taloudelliseen työkalupakkiin vaan että ne ovat tapa allokoida resursseja ja että taloudellisessa käytössä ne voivat olla väline lisätä tuotantoa ja keino saada talous palvelemaan ihmisten elintason nousua. Nähdään, että markkinattomasta keskitetystä suunnitelmataloudesta tuli vähitellen este taloudelliselle toiminnalle. Ettei ollut sosialistisia markkinoita, se oli taloudellisten keinojen tuhlausta.” (Seppänen, 31.5.01.)

Saramon tapaan – “missään ei ole puhdasta sosialismia” – Seppänenkin ottaa etäisyyttä “putipuhtaaseen” sosialismiin. Vaikka on ymmärrettävää, mistä Seppäsen kritiikki kumpuaa, emme ole samaa mieltä hänen ratkaisuehdotuksestaan tai perusteluistaan. Jos tarkoitus on ottaa etäisyyttä ehdottomiin periaatteisiin ja määritelmiin, eikö voitaisi sanoa, että esimerkiksi orjuuden ehdoton vastustaminen on jollakin lailla “totalitaarista”. Tällöinhän ei missään pitäisi kannattaa orjien vapautusta “ehdottomasti”, ei ainakaan käytännössä, sillä se olisi liian mustavalkoista ja fundamentalistista. Tällaisen näkemyksen mukaan parempi on edetä varovasti ja vesittää jokaista periaatetta hieman – varmuuden vuoksi.

Kuten Suomelan, myös Seppäsen taistelu neuvostomallin ja kapitalismin välillä perustuu kapitalismin ja markkinatalouden käsitteelliseen erottamiseen, jossa kapitalismilla tarkoitetaan sääntelemättömiä markkinoita.

“Vapautuaksemme ahneuden ekonomiasta ja rakentaaksemme tasa-arvoisemman yhteiskunnan on vasemmiston kumottava KAPITALismi, joka on eri asia kuin markkinatalous. Tarvitaan markkinat, mutta ei markkinoiden diktatuuria. Sosialistisen vasemmiston pitää tavoitella sosialistista markkinataloutta, joka koostuu demokratian poliittisista saarekkeista ja jossa ihmistä vapautetaan palkkatyön ikeestä.” (Seppänen, 1.7.2006.)

Jos oletetaan, että tämän kuvauksen kaltainen strategia olisi toimiva, vaatisi se kuitenkin kokoavan ja kokonaisvaltaisen päämäärän, jolla varmistettaisiin, etteivät muutokset jäisi vain paikallisiksi ja väliaikaisiksi. Paul Cockshottin ja Allin Cottrellin mukaan sosiaalidemokraattisen “sekatalouden” mallia ei ole yritetty vakavasti teoretisoida eikä sen sosialistisen ja kapitalistisen osan suhdetta määritellä, mikä tekee mallista hyvin haavoittuvan. (Cockshott & Cottrell 1993, 3-4.)

Miten tästä eteenpäin?

Suomalaisessa nykyvasemmistossa ei ole laajasti keskusteltu sosialismista yhteiskuntajärjestelmänä ja tavoitteena. Työväenpuolueiden ohjelmista se on hävitetty, ja takaisin tullessaan se on saanut uusia merkityksiä sosialistisen työväenliikkeen perinteenä tai arvopohjana, ei enää tavoiteltavana talous- ja yhteiskuntajärjestelmänä, jolla nykyinen järjestelmä olisi tarkoitus korvata.

Ne harvat vasemmistolaiset, jotka puhuvat sosialismista, ovat enimmäkseen Kalevi Suomelan ja Jussi Saramon tapaisia sosiaalidemokraatteja, jotka jostain syystä haluavat käyttää sanaa, mutta tarkoittavat sillä markkinoiden sääntelyä. Sisällöllisesti heidän näkemyksensä jakaa myös SKP:n vuoden 2007 ohjelma, jossa sosialismin taloudelliselta puoleltaan kerrotaan tarkoittavan “tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita”.

On osoitus sosialismikeskustelun vähäisyydestä ja näköalattomuudesta, että Neuvostoliiton puoluesosialismin ainoana vaihtoehtona nähdään – ehkä monen mielestä “valitettavasti” – jokin markkinatalouden muoto, jolla käytännössä aina tarkoitetaan (säänneltyä) kapitalismia. Nykyisen kapitalismin vaihtoehtona nähdään ihmiskasvoisempi kapitalismi laajennetulla demokratialla ja hyvillä julkisilla palveluilla. Vaikka tällainen nostalgiaa 1970- ja 1980-lukujen pohjoismaalaisesta kehityksestä sisältävä vaihtoehto voisi olla paikallisesti miellyttävämpi kuin nykyisenlainen kapitalismi, ei kapitalismin paikallinen muuntaminen sisältäisi suuntausta järjestelmän ongelmien ratkomiseen, vaan ainoastaan niiden lieventämiseen.

Käsitellyistä kirjoittajista ainoastaan Ele Alenius kannattaa suunnitelmataloutta, mutta hänkin tekee myönnytyksen markkinoille. Näin siitä huolimatta, että hänen mukaansa

“kysynnän ja tarjonnan välisen kehityksen kannalta on ratkaisevaa informaation nopeus ja laajuus. Kehittyvien tietokoneiden yhteiskunnassa se ei ole mikään ongelma. Silloin pystytään joka hetki seuraamaan kysynnän kehitystä ja ohjaamaan tarjontaa itse asiassa nopeammin kuin tähän asti vapailla kapitalistisilla markkinoillakaan on ollut mahdollista.” (Alenius 1985, 199.)

Tässä on ratkaisu sosialistisen, suunnitteluun perustuvan yhteiskuntajärjestelmän taloudelliseen puoleen, jonka esittelemme artikkelisarjan seuraavassa osassa.

Lähteet

Alenius, Ele. 1969. Sosialistiseen Suomeen. Helsinki: Kirjayhtymä.

Alenius, Ele. 1974. Suomalainen ratkaisu. Jyväskylä: Kirjayhtymä.

Alenius, Ele. 1985. Sosialismin ideologia ja aikakauden murros. Rauma: Kirjayhtymä.

Alenius, Ele. 1995. Salatut tiet. Muistelmat. Helsinki: Painatuskeskus.

Alenius, Ele. 2005. Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana. Helsinki: Edita.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 1993. Towards a New Socialism. Notthingham: Spokesman Press. (pdf)

Holm, Ruurik: Labor omnia vincit. Kansan uutiset (13.10.2009). Katsottu 3.4.2011.

Holm, Ruurik: Kapitalismi – mitä tilalle? Vasemmistofoorumin blogi. (9.4.2009.) (Linkki ei enää toimi.)

Holm, Ruurik: Vasemmisto siirtyy 2000-luvulle. Kansan uutiset (13.6.2009). Katsottu 3.4.2011.

Kansan uutiset: Sosialismi tänään? (24.1.2010). Katsottu 3.4.2011.

Salo, Miika ja Joonas Laine. 2011. Sosialismi kommunistien ja kansandemokraattien ohjelmissa. Sosialismi.net 17.1.2010. Katsottu 3.4.2011.

Saramo, Jussi. Talous demokratisoitava! Saramo.net (28.11.2010). (Linkki ei enää toimi.)

Saramo, Jussi: Miksi me maksamme pankkiirien voitot? Saramo.net (29.10.2009). (Linkki ei enää toimi.)

Saramo, Jussi. Kataista ja Bushia yhdistää sosialismi. Saramo.net (1.10.2009). (Linkki ei enää toimi.)

Saramo, Jussi: Pelastuuko maailma kuluttamalla? Saramo.net (11.2.2009). (Linkki ei enää toimi.)

Seppänen, Esko: Raportti Kiinan matkalta (31.5.2001). Katsottu 3.4.2011.

Seppänen, Esko: Demokratiaa ja sosialismia (1.7.2006). Katsottu 3.4.2011.

Soikkanen, Hannu. 1961. Sosialismin tulo Suomeen.Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Helsinki: WSOY.

Suomela, Kalevi. 2005. Kohti aktiivista yhteiskuntaa. KSL. (pdf)

Suomela, Kalevi: Kapitalismikritiikki ei riitä. Kansan uutiset (7.7.2009). Katsottu 3.4.2011.

Suomela, Kalevi: Miten sana sosialismi tulisi ymmärtää? Kansan uutiset (4.12.2009). Katsottu 3.4.2011.

Suomela, Kalevi: Vapaus valita toisin. Ydin (5.6.2009). Katsottu 3.4.2011.

Suomela, Kalevi: Kapitalismi, sosialismi, demokratia. Ydin (25.8.2009). Katsottu 3.4.2011.

Tawney, R. H. 1966 (1926). Religion and the Rise of Capitalism. A Historical Study. Middlesex: Penguin Books.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

25 kommenttia
Kommentoi »

  1. Kiitos hyvästä katsauksesta.

    Kapitalismi on hyvä nähdä myös oligarkisena yhteiskunnan ohjausjärjestelmänä.
    Siinä primum motor on talousjärjestelmä jossa taloudellisen tuotannon tarkoituksena on pääoman omistajien voittojen maksimointi eikä ihmisten tarpeiden ttydyttäminen puhumattakaan mistään ylevistä päämääristä ihmiskunnan ja ihmisyyden kehittämiseksi tai luonnon suojelemiseksi.
    Koska tämä järjestelmä on jyrkästi ristiriidassa ihmisten tarpeiden, terveyden ja hyvinvoinnin ja myös luonnon suojelun kanssa, kapitalismi pyrkii kehittämään koko yhteiskunnan henkistä ylärakennetta suuntaan joka sallii tuon maksimaalisten voittojen saalistamisen.

    Siksi se edistää “porvarillista hegemoniaa” jonka osia on kansan sivistyksen ja todellisen kansanvallan estäminen, mukaanlukien yhteiskunnan militarisointi kohti globaalia sotilasdiktatuuria.

    Näin ollen kapitalismi on ihmiskunnan ohjausjärjestelmänä paljon tuhoisampi kuin talous ja yhteiskunta järjestelmänä.

    Mikko aalto

  2. On mielenkiintoista, miten lähelle näitä sosialistisia ajatuksia tulevat eräät ennakkoluulottomat liberaalit.” (Suomela, 7.7.2009.)

    Eikä tarvitse edes olla mikään liberaali “tullakseen lähelle” ajatuksia markkinoiden sääntelystä ja sosiaalivaltiosta – siihen pystyy konservatiivinenkin porvari. Toisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannian ja Ruotsin konservatiivipuolueet ja Suomessa Kokoomus siirtyivät 1950-luvulla “sosiaalisemmalle” linjalle ja mm. keynesiläisyys tuli mukaan kuvaan. Ruotsissa konservatiivinuoret vetosivat kristillisiin arvoihin, joita valtion pitäisi ruveta toiminnassaan edustamaan, Suomessa taas Kokoomuksen nuorten liitto halusi “sosiaalisemman” linjan avulla säilyttää talvisodan hengen ja kansakunnan yhtenäisyyden..
    Ks. Jyrki Smolander: Suomalainen oikeisto ja “kansankoti” (2000).

  3. Jos liberalismilla tarkoitetaan sitä mitä sillä on alunperin tarkoitettu, niin ei se nyt 2020 luvun maailmassa voi paljoa heittää sosialismista.
    Sosialismihan on juuri liberalismin jatkumoa, silloin kun Yhdysvaltain itsenäistymisen ja Ranskan Suuren Vallankumouksen voittajissa valtaan jumittuivat ne jotka asettivat yläluokan ihmisten henkilökohtaiset omistukset vapauden, tasa-arvon ja demokratian edelle.
    Sen sijaan ne jotka jatkoivat johdonmukaisesti vapauden, tasa-arvon ja todelisen kansan vallan puolesta saivat nimekseen vaihtelevasti sosialistin, sosialidemokraatin tai kommunistin nimen.
    2020 luvun maailmasta ei voi palata 1700 luvun lopulle, maailmanlaajuinen yhteenkietoutunut muutaman sadan omistajan ja oligarkisten valtioiden valtaverkosto ei salli ihmisten vapautta eikä rauhaa eikä ruokaa maailman ihmisille.

    Ihmisten vapaus voidaan toteuttaa ja sodat lakkauttaa vain lakkauttamalla kapitalismi.
    Siksi liberalismi ei ole yhteen sovitettavissa kapitalismin kanssa mutta todellinen liberalismi on itseasiassa yhtenevä sosialismin kanssa.

    Mikko Aalto

  4. Olen pitkälti saamaa mieltä kuin Alenius, mutta myös hieman eri mieltä, ja kokenut myös olevani ajatuksineni melko yksin. Minusta markkinatalous ja kapitalismi tulee kyllä erottaa toisistaan, mutta ei niin, että kapitalismi olisi vain säätelemätöntä markkinataloutta, siis sen jonkinlainen äärimuoto. Tällöinhän kapitalismi oikeastaan olisi käsitteellisesti sama asia kuin markkinatalous, samoin kuin kirkkaan punainen ja vaalean punainen ovat saman asian kaksi eri ilmenemisvoimakkuutta. Kapitalismi tarkoittaa tiettyjä tuotantosuhteita ja markkinatalous hintojen ja tuotantomäärien muodostumista markkinoilla.

    Kapitalismin hävittäminen tarkoittaa omistavan luokan hävittämistä ja siten riiston hävittämistä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa markkinoiden hävittämistä. Tuotanto voidaan järjestää osuuskunnissa, siis työntekijöiden omistamissa yrityksissä. Palkkatyö kiellettäisiin tai ehkä aluksi vain rajoitettaisiin lailla. Osuuskunnat voisivat kilpailla keskenään markinoille annatuissa puitteissa ja valtion tehtävä olisi taata, ettei kilpailusta syntyvät ongelmat, kuten konkurssit ja työttömyys
    aiheuttaisi suurta inhimillistä tuskaa. Valtio takaisi työttömille koulutuksen, perusturvan, apua uuden yritystoiminnan kehittämiseen ja säätelisi markkinoita tarpeen mukaan, esim. niin, ettei ympäristöä tuhoava tuotanto saisi ylittää tiettyjä normeja. Markkinoiden parhaat puolet saataisiin käyttöön ja kuitenkin kapitalistisista tuotantosuhteista luovuttaisiin. Mielestäni tällainen järjestelmä toimisi juuri niin kuin klassisen liberalismin mukaan talouden pitäisikin toimia (ja miten se kapitalistisessa markkinataloudessa juuri ei toimi), mutta samalla se olisi kuitenkin sosialistinen: työntekijä omistaisi työnsä tulokset ja kävisi kauppaa muiden kanssa. Voiton tavoittelua rajoittaisi luonnollisesti se, että voitossa ei olisi kyse lisäarvosta marxilaisessa mielessä, sillä työntekijähän olisi itsensä työnantaja.

    Tällaista sosialismia voisi “markkinoida” porvariston hellimillä tavoitteilla: Voitaisiin korostaa, että kyse on oikeastaan markkinoiden tehostamisesta, paluusta todelliseen liberalismiin. Yrittäjävastaistakaan se ei olisi, vaan päin vastoin kaikista tulisi (osuuskunta-)yrittäjiä. Työnantajan ei tarvitsisi kantaa huolta siitä, ovatko työntekijät sitoutuneita yrityksen tavoitteisiin. Myös keskitetyistä palkkaneuvotteluista voitaisiin luopua, sillä osuuskuntien ylijäämä jaettaisiin kussakin osuuskunnassa siten kuin demokraattisesti päätettäisiin ja parhaaksi katsottaisiin, kyseessä olisi jonkin asteinen tulospalkkaus.

  5. Tämä osuuskuntamalli (erilaisine variaatioineen) on ehdottomasti huomionarvoinen. Myöhemmissä artikkeleissa keskitytään lähinnä demokratian ja talouden suunnittelun yhdistämiseen, mutta näitä muita näkökulmia täytyy käsitellä myös. Ylipäätään olisi hienoa saada laajemminkin keskustelua aikaan vasemmiston päämääristä.

  6. Kuten tunnettua kautta historian luokkataistelun taloudellisella perustasolla on kysymys yhteiskunnallisen tuotannon lisäarvon jaosta ja jakosuhteesta eri luokkien välillä. Toisin sanoen sen ylijäämän jakosuhteesta, jonka kulloinenkin yhteisömuoto on kyennyt tuottamaan yli välttämättömän tarpeensa. Sosialistisesta järjestelmästä on mieletöntä puhuakaan jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään kapitalistisessa tuotantotavassa vallitseva pääoma-palkkatyö suhde (palkkaorjuus) ja kuvitellaan että järjestelmä voisi luonnehtia sosialistiseksi kumoamatta kapitalistin yksityisoikeudellista etuoikeutta anastaa työläisen tuottamaa lisäarvoa. Tämä on perustava kysymys, jota ei voida koskaan unohtaa keskusteltaessa sosialismista. Se on myös viimekädessä myös ikuinen vedenjakaja poliittisen työväenliikkeen sisäisessä kehityksessä, kuten myös ikiaikainen ongelmakohta työläisen poliittisen tietoisuuden heräämisessä.

    Silläkin uhalla että yliyksinkertaistus johtaa syytöksiin ‘taloudellisesta determinismistä’, on todettava, että poliittis-juridisen tason vaatimukset tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisesta so. palkkaorjuus suhteen poistamisesta, ovat aina olleet ja tulevat myös kapitalistisen tuotantomuodon puitteissa aina olemaan luonteeltaan ‘siirtymävaatimuksia’. Millään yhteiskunnallisten ylärakenteiden hienosäädöillä, markkinakontrolleilla, valtiokapitalistisilla suunnitteluilla, arvovasemmistolaisilla sanasikermillä, kauniilla vappujulistuksilla tai sosiaalipoliittisilla uudistuksilla järjestelmästä ei saa tekemälläkään sosialistista, niin kauan kuin tähän taloudellisen tason peruskysymykseen ei kajota. Tämä näyttää unohtuneen niin sanotulta kolmannelta vasemmistolta, joka tamppaa pitkälti samoja latuja kuin sosiaalidemokratia (nykyisessä merkityksessään) tamppasi aikanaan. ‘Hyvinvointivaltio’ on pohjimmiltaan rahoitettu kapitalisteilta liikenevillä rippeillä yhteiskunnallisesta lisäarvosta, suuntaamalla se reformistisen työläisaristokratian porvarillistamiseen, laajamittaiseen kansalaisten mediakontrolliin ja pahimpia luokkaristiriitoja siloittaviin sosiaalipoliittisiin tulonsiirtoihin.

    Se millä lailla sosialistisen yhteiskunnan poliittinen ja organisatorinen päällysrakenne tulisi organisoida, on tunnetusti monimutkainen kysymys, jonka puheeksi ottaminenkin poliittisen vasemmistonkin keskuudessa aiheuttaa usein typeriä syytöksiä ‘utopioiden rakentelusta’ ja ymmärtämätöntä hihittelyä, sekä laukaisee usein välittömän fraseologisen vastareaktion, jossa käytetään senkaltaisia lauseita kuin “se ei ole nyt ajankohtaista”, “ei vallitse vallankumouksellinen tilanne”, “keskitytään realipolitiikkaan” jne. Ikään kuin sosialismiin siirtymisen prosessi olisi jotenkin kaiken sen ulkopuolella, mitä erinäiset toverit ajatuksina päässään pyörittelevät. Ongelmaa ei ole jos sitä ei tunnisteta ja tunnusteta. Poliittisella vasemmistolla on luovuttamaton oikeus (itseasiassa velvollisuus) käydä sosialismista jatkuvaa keskustelua ja muotoilla ohjelmia, ne tavoitteet johon pyritään, keinot joita käytetään, uuttaa menneisyyden historiallisista kokemuksista se mikä niistä on opiksi otettava ja mihin asioihin tulee panostaa lisää tutkimustyötä jne. Kansainvälinen Työväenliike on suurelta osin ulkoistanut nämä tehtävät luokkaviholliselle.

    Mitä tulee luonteeltaan sosialistisen järjestelmän ja suunnitelmataloudellisen erityisluonteeseen, erilaisten organisaatiomallien kehittelyyn, järjestelmän logistiikkaan ja ohjaukseen, toisaalta demokratian ja sentralismin suhteen, toisaalta lokaali-globaali akselin viitekehyksissä; ei ole missään määrin utooppista käydä tätä keskustelua, sillä sikäli kun on havaittavissa, kapitalistiset esikunnat ovat käyneet ja käyvät tätä keskustelu omissa piireissään jo nyt. Miten hallita järjestelmää?

    Se että työväenliikkeellä on historiallista kokemusta sosialismin tielle lähteneistä järjestelmistä, ei suinkaan ole syy olla tätä keskustelua käymättä, päin vastoin, se antaa juuri argumentit koko keskustelun relevanttiudesta ja ajankohtaisuudesta. Tämä edellyttää kykyä lähestyä aihepiiriä kylmän objektiivisesti. Asia joka myös on pitkälti hukkunut kansainväliseltä työväenliikkeeltä. Filosofis-metodologinen arsenaalimme ei johdonmukaisesti käytettynä mahdollista erilaista lähestymistapaa tutkimuksessa historiallisten prosessien suhteen, tapahtuivat ne sitten ‘reaalisosialismissa’ tai imperialistisessa länsimaisessa ylikypsässä kapitalismissa.

    Strateginen välttämättömyys on pyrkiä tuomaan työläisille mahdollisimman laajasti, tajuttavasti ja kiihkottomasti esille ne konkreettisesti vallitsevat olosuhteet kapitalistisessa palkkaorjuussuhteessa, jotka luovat myös ristiriitaisessa ‘ratkaisemattomuudessaan’ todellisen moraalis-eettisen pohjan ‘arvososialismille.’ Tuotannon kannalta kapitalisti on turha, tuottamaton kuluerä työläiselle. Toisin sanoen järjestelmä ei ole kustannustehokas. – M.Niemi

  7. Vasemmistoliitto on suurin puolue, minkä piirissä edes jossain määrin vakavasti keskustellaan sosialismista. Hyvää ja tarpeellista erittelyä tämä kirjoitus.

    Ette kuitenkaan riittävästi eritelleet Ele Aleniuksen ajattelun ideologisia juuria, ainakaan osoittaaksenne siitä vetämänne johtopäätökset:

    “Aleniuksen kriittisistä pyrkimyksistä huolimatta hänen ajatteluaan todennäköisesti leimaavat tai ainakin leimasivat viralliset, monessa määrin ongelmalliset marxilais-leniniläiset käsitykset sosialismista ja kommunismista.”

    Tästä yhteydestä olisin kaivannut jonkin selkeän esimerkin, sillä Aleniusta ei ole tavattu yhdistää “marxismi-leninismiin” edes kategorian suomalaisessa/brezhneviläisessä mielessä. Aleniusta pidettiin käsittääkseni enemmän yleisvasemmistolaisena tai “demokraattisen sosialismin” hahmona. Suomessa “marxilais-leniniläisiksi” tai peräti “stalinisteiksi” ymmärrettiin etupäässä SKP:n oppositio, kun maailmalla nuo kategoriat kytkettiin 60-luvun alusta lähtien Hrushtshevin ja Brezhnevin linjaa vastaan asettuneeseen antirevisionistiseen, mukaanlukien maolaiseksi kehittyneeseen liikkeeseen. Ele Alenius oli siis selkeästi etäällä marxismi-leninismistä sekä suomalaisilla että vieläkin selkeämmin kansainvälisellä kriteereillä. Ehkä tämä mielestäni outo Aleniuksen yhdistäminen marxismi-leninismiin johtuu siitä erikoisesta ideologisesta ilmapiiristä, mikä Suomessa oli vakiintunut (NKP:n linjanmuutos omaksuttiin SKP:ssa poikkeuksellisen “hiljaisella” konsensuksella) ja mikä edelleen Suomessa vaikuttaa silloisia ilmiöitä tutkittaessa. Tämän “suomalais-erikoisen” lähtökohdan voi tunnistaa myös kirjoittajien omassa arviossa:

    “Oman arviomme mukaan neuvostoliittolainen marxismi-leninismi oli valtioideologia, jonka tarkoitukset olivat suurelta osin muut kuin yhteiskuntaa hyödyttävän tutkimuksen edistäminen.”

    Ehkä näin oli, mutta miten sitten erottaa tämä siitä marxismi-leninismistä joka jatkoi omana linjanaan maailman kommunistisessa liikkeessä Stalinin jälkeen vastustaen aktiivisesti NKP:n käännettä ja jota tänä päivänä pidetään varsinkin maoismin perustana? Tuon linjan puolueet ja järestöt kuitenkin olivat ja ovat niitä, jotka ovat perinteisesti korostaneet marxilais-leniniläistä identiteettiään kaikkein eniten – oli tuo identiteetti kaikilta osin ansaittu tai ei.

    Vähän kyseenalaistaisin myös seuraavaa:

    “Kaikki kirjat on kirjoitettu olosuhteissa, joissa ei varmaankaan ollut täysin mahdollista puhua suutaan puhtaaksi.”

    En usko tätä. Suunsa puhuivat puhtaaksi monenlaiset Neuvostoliittoon nähden oppositiossakin olleet tahot äärivasemmalta äärioikealle. Se ei ehkä ollut kovin suosittua, eikä se ollut keskustalaisempien (eli status quo’a lähempänä olevien) tahojen etujen mukaista. Täysin mahdollista se kuitenkin oli, joskaan ei aina edullista eikä siten haluttua.

    Voisitte silti osoittaa, miltä osin Alenius ym. eivät puhuneet suutaan puhtaaksi ja miten tämä osittainen neuvostoliittolaiseen valtioideologiaan kiinnijääminen ilmeni? Veikkaisin että kyse oli enemmän myötäilemisestä, että Alenius oli ideologian tasolla jo yhtynyt sosiaalidemokratian vasemmistoon.

  8. Vastaan tässä vain omasta puolestani ja omista näkemyksistäni, jotka voivat olla Miikan näkemyksistä/tulkinnoista poikkeavia.

    Tarkoitus ei ollut sanoa, että Alenius olisi marxisti-leninisti, osa ML-liikettä tms., vaan että hänen käsityksilleen antoivat leimaa neuvostoliittolaiset ML-käsitykset, ts. vallitseva skp/kd -vasemmiston aatteellinen ilmapiiri.

    Esimerkkinä Aleniuksen tällaisista “ML-vaikutteista” mainittiin artikkelissa se, että hän käytti neuvosto-ML:ssä vakiintunutta määrittelyä sosialismille ja kommunismille, jossa parin toinen puolisko, lopullinen kommunismin tavoite tosiasiassa muodostui horisonttiin pakenevaksi tavoitteeksi, jota ei koskaan saavuteta. Voisi kuvitella, että tästä johtuisi Aleniuksen oma, muutoin hieman outo itsensämäärittely, että hän on sosialisti mutta ei kommunisti, ts. ei halua edetä siihen vaiheeseen, missä “tuotteet jaetaan ilmaiseksi” (=”kommunismi”).

    Jos ML:n mukaan kehitys käy latua kapitalismi-sosialismi-kommunismi, niin Marxilla tämä menee latua kapitalismi – työväen diktatuuri – kommunismin ensimmäinen vaihe – kommunismin jälkimmäinen vaihe. Valtiossa ja vallankumouksessa Lenin sanoo useissa kohdissa, että sitä mitä Marx nimittää kommunismin ensimmäiseksi vaiheeksi “nimitetään tavallisesti sosialismiksi” (KT 25, s. 470-471).

    Tämä ei olisi mikään ihmeellinen ongelma, ellei Leninin milloin minkäkin poliittisen tilanteen vaatimia kärjistyksiä, muotoiluja ja “uskomattoman nopeita huitaisuja” olisi sittemin kanonisoitu “leninismiksi” ja ellei sittemmin kommunismin ensimmäisen vaiheen (“sosialismin”) sisällöksi olisi vakiintunut Neuvostoliitossa vallinnut järjestelmä, jossa mm. keksittiin kaikenlaisia perusteluita huimille palkkaeroille vedoten siihen, että se on Marxin tarkoittamaa, kommunismin ensimmäisessä vaiheessa eli sosialismissa vielä vallitsevaa porvarillista oikeutta tuotteiden jaossa.

    Marxilla kommunismin ensimmäisen vaiheen (“sosialismin”) porvarillinen oikeus merkitsi kuitenkin, että yksi työtunti on samanarvoinen kuin toinenkin, ts. ei vielä jakelua tarpeen mukaan, vaan enemmän työtä tekevät saavat samassa suhteessa enemmän työn tuotteita. “Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen.” (Gothan ohjelman arvostelua, VT 5, s. 536.) Tämä ei suinkaan vastaa NL:ssa vallinnutta järjestelmää, vaikka esim. 1954 ilmestynyt Kansantaloustieteen oppikirja sanoo jaon tapahtuvan “työn mukaan” (s. 355). Myöhemmin tosin tarkennetaan, että “työn määrä ja laatu” antavat aiheen erilaiseen korvaukseen työstä (s. 423); Marxin kannattamaa yhtäläistä korvausta työtunnista arvostellaan “pikkuporvarilliseksi tasanjaoksi” (s. 424). Myös Nevalainen-Peltosen Marxilainen kansantaloustiede (1972) toistaa käsityksen jaosta “määrän ja laadun mukaan” (s. 502).

    Aihetta käsitellään pitemmin tämän artikkelisarjan seuraavassa osassa, joten en viitsi tyhjentää pajatsoa ihan kokonaan vielä tässä ;-) Mutta jos löytyy huomautettavaa, niin kerro/kertokaa, ja koetamme ottaa ne huomioon, kun kirjoitamme seuraavaa osaa, jos tietomme riittävät ja jos artikkelin pituus ei siitä kasva liikaa.

    Mitä tulee neuvosto-ML:n ja esim. maolaisuuden suhteeseen, niin siihen en osaa ottaa sen tarkempaa kantaa (en tunne maolaisuutta tai Kiinaa riittävästi), mutta en näe, miksi tässä kohden niin tarvitsisi tehdä. Se että kristinusko on/oli katolisen kirkon vallan väline ei aseta kiinteitä rajoja sille, mitä siihen vastareaktiona kehittynyt luterilaisuus voi olla.

    “Suunsa puhtaaksi puhumisesta”: Vaikka mitään ehdotonta mahdottomuutta ei tietenkään ollut, ei NL:lle uskollisuutta painottava ja helposti “neuvostovastaiseksi” leimaava ilmapiiri varsinaisesti kannustanut kriittisen keskustelun käymiseen. Hyvä esimerkiksi on SKP:n on suhtautuminen Kiinan ja NL:n suhteiden tulehtumiseen, josta ei Pirkko-Liisa Kastarin mukaan käyty julkista eikä edes puolueen sisäistä keskustelua vielä kulttuurivallankumouksen alettuakaan (Mao, missä sä oot?, s. 153). Kastari toteaa, että “Kun Beijing muutti ideologiset erimielisyydet kesällä 1963 julkiseksi väittelyksi Moskovan kanssa, SKP:n poliittinen toimikunta päätti, ettei Kiinan kysymystä käsitellä puolueen lehdessä julkisesti eikä puolueen sisäisessä yleisessä keskustelussa. Ongelmat siis lakaistiin maton alle, ja sinne ne jäivät.” (s. 384). Tiedontantajassa tällainen kulttuuri vallitsee edelleen, sillä lehti ei esimerkiksi halua julkaista SKP:n veljespuolueita arvostelevia artikkeleita (nimim. “Kokemusta on”).

    Arvio siitä, että Alenius ei “puhunut suutaan puhtaaksi” perustuu hänen muistelmiinsa, joissa hän sanoo lopulta päätyneensä siihen, ettei NL:n järjestelmä edustanut “aitoa sosialismia”. Tätä hän ei kuitenkaan sano edes 1980-luvulla kirjoittamassaan kirjassa, vaikka hän ilmeisesti tuolloin jo oli sitä mieltä. Kritiikki on hyvin varovaista, tyyliin “sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen […] on osoittautunut paljon ongelmallisemmaksi kuin mitä alun perin saattoi olettaa” tai “joutuu […] vakavasti kysymään, mikä on mennyt vinoon ja miksi ja onko itse sosialismin ideologiassakin jotain tarkistettavaa”. (Sosialismin ideologia ja aikakauden murros, s. 8.) Voi kuitenkin olla hän käsitteli asiaa avoimesti esim. joissain lehtikirjoituksissaan, jolloin arvelumme osoittautuisi virheelliseksi.

    Voi kuitenkin olla, että “ei ollut mahdollista puhua suutaan puhtaaksi” olisi voinut olla parempi muotoilla esim. “ei ollut aivan helppoa puhua suutaan puhtaaksi” tms.

  9. Kiitos vastauksesta.

    Joonas:
    “Tarkoitus ei ollut sanoa, että Alenius olisi marxisti-leninisti, osa ML-liikettä tms., vaan että hänen käsityksilleen antoivat leimaa neuvostoliittolaiset ML-käsitykset, ts. vallitseva skp/kd -vasemmiston aatteellinen ilmapiiri.”

    Ymmärrän kyllä tämän, mutta ongelma tulee aasinsilloissa. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että kyseiset neuvostoliittolaiset käsitykset antoivat leimaa Suomen vasemmiston aatteelliselle ilmapiirille, joka antoi leimaa Aleniuksen käsityksille jne.. Varmasti tällaistakin teoreettista välitystä tapahtui varsinkin SKP:n opposition suhteen, mutta suoremmin virallisen Suomen koko poliittisen kentän sosialismikäsityksiä muokkasi yleinen käsitys Neuvostoliiton taloudellisesta käytännöstä “reaalisosialismina”. Sitä pidettiin muutoksistaan huolimatta laadullisesti muuttumattomana sosialismin “perusmallina”.

    Joonas:
    “Esimerkkinä Aleniuksen tällaisista “ML-vaikutteista” mainittiin artikkelissa se, että hän käytti neuvosto-ML:ssä vakiintunutta määrittelyä sosialismille ja kommunismille, jossa parin toinen puolisko, lopullinen kommunismin tavoite tosiasiassa muodostui horisonttiin pakenevaksi tavoitteeksi, jota ei koskaan saavuteta.”

    Ei kai kuitenkaan ole niin, että tämä erottelu itsessään aiheuttaa kommunismin pakenemista horisonttiin? Sosialististen tuotantosuhteiden kehittäminen ja kommunismin rakentaminen oli Neuvostoliiton työlistalla ja perusteellisten väittelyjen kohteena Toisen maailmansodan syttymiseen asti ja uudelleen maan jälleenrakennuksen toteutuessa 40-luvun lopulta 50-luvun alkuun. Myös neuvostodemokratian kehittämistä kaavailtiin Stalinin johdolla Toisen maailmansodan alla, mutta se ei tiedettävästi tehnyt enää vastaavaa comebackia. Tuotantovoimien kasvu on tietenkin ensimmäinen taloudellinen edellytys kommunismin rakentamiselle, mutta kommunismin rakentamisesta tuli puhtaasti tuotantovoimien kasvattamisen projekti vasta kun talouspolitiikaksi 60-luvulle tultaessa vakiintui tuotantosuhteiden kehittäminen kautta linjan kapitalistiseen suuntaan. Edellä mainitusta voidaan olla eri mieltä, mutta yksimielisyyttä toivoisin vähintään siitä ettei puhuttaisi epähistoriallisesti jostakin yhdestä metafyysisestä “neuvostoliittolaisesta sosialismin mallista”. Niitä oli vähintään kaksi tai kolme.

    Joonas:
    “Jos ML:n mukaan kehitys käy latua kapitalismi-sosialismi-kommunismi, niin Marxilla tämä menee latua kapitalismi – työväen diktatuuri – kommunismin ensimmäinen vaihe – kommunismin jälkimmäinen vaihe.”

    Tiedän kyllä nämä kategorisoinnin erot, mutta miltä osin “ladut” eivät käy yhteen? Ei sillä etteikö eroja olisi, mutta vastustan yleistä oletusta siitä että erot olisi aina ratkaistava varhaisemman “klassikon” eduksi.

    Joonas:
    “Tämä ei olisi mikään ihmeellinen ongelma, ellei Leninin milloin minkäkin poliittisen tilanteen vaatimia kärjistyksiä, muotoiluja ja “uskomattoman nopeita huitaisuja” olisi sittemin kanonisoitu “leninismiksi” ja ellei sittemmin kommunismin ensimmäisen vaiheen (“sosialismin”) sisällöksi olisi vakiintunut Neuvostoliitossa vallinnut järjestelmä, jossa mm. keksittiin kaikenlaisia perusteluita huimille palkkaeroille vedoten siihen, että se on Marxin tarkoittamaa, kommunismin ensimmäisessä vaiheessa eli sosialismissa vielä vallitsevaa porvarillista oikeutta tuotteiden jaossa.”

    Varmaan on näinkin, mutta sittenkin on eriteltävä, mikä Neuvostoliiton keräämästä kokemusaineistosta kuuluu sosialismin tieteen aarreaittaan ja mikä on väärää kanonisointia. Tietynlainen “kanonisointikin” kuuluu tieteeseen. Esimerkiksi tieteellistä teoriaa biologista evoluutiosta ei voitaisi omaksua osaksi sivilisaatiota ja uusintaa koko yhteiskunnan mittakaavassa, jollei Darwinin “Lajien synnyn” ja muun perustavan työn viitoittaman tutkimuksen kasaamaa aineistoa olisi kanonisoitu darwinismiksi.

    Muutamasta muusta kohdasta vielä lisää myöhemmin.

  10. Luvattua jatkoa…

    Joonas:
    “Mitä tulee neuvosto-ML:n ja esim. maolaisuuden suhteeseen, niin siihen en osaa ottaa sen tarkempaa kantaa (en tunne maolaisuutta tai Kiinaa riittävästi), mutta en näe, miksi tässä kohden niin tarvitsisi tehdä.”

    En tässä niinkään perää kantaa maolaisuuteen. Tarkoitin käyttää sitä yhtenä helpoimmin huomattavista “maamerkeistä”, joihin viittaamalla voidaan asettaa neuvostoideologia paitsi kansainväliseen kontekstiin, myös ja ennenkaikkea oman kehityskaarensa kontekstiin. Marxismi-leninismi syntyi pitkälti Neuvostoliiton valtioideologiana, mutta se ei jäänyt NKP:n omaisuudeksi, eikä 60-luvun alussa lopullisesti tapahtunut maailman komm. liikkeen suuri kahtiajako ainakaan ideologisella tasolla ilmennyt keskipakoistendensseinä tuota Neuvostoliiton valtioideologiana kehittynyttä marxismi-leninismiä kohtaan. Päinvastoin, suurin julkinen kurssinmuutos lähti NKP:sta eli “keskuksesta” itsestään vuoden -56 edustajakokouksesta alkaen, mihin 60-luvun alkuun mennessä oli maailmanlaajuisesti asemoiduttu pääasiassa kahdella sovittamattomasti vastakkaisella tavalla. Ensimmäinen oli uuden linjan omaksuminen joko juhlavasti tai kaikessa hiljaisuudessa. Toinen oli sitä vastaan asettuminen joko oppositiovaiheen tai välittömän pesäeron kautta. Maolaisuuteen johtanut tendenssi oli jälkimmäisessä mukana jo varhain, mutta eriytyi lopullisesti vasta 70-luvulla, viimeistään kun Albania otti virallisesti sitä vastaan kantaa.

    Joonas:
    ” Se että kristinusko on/oli katolisen kirkon vallan väline ei aseta kiinteitä rajoja sille, mitä siihen vastareaktiona kehittynyt luterilaisuus voi olla.”

    Tätä vertausta tulkatessa jää auki liikaa muuttujia, joten pyydän käännöstä Joonakselta itseltään. Ehkä vertaus osuisi paremmin mikäli Vatikaani olisi omaksunut luterilaisuuden ja sen vallan vastustajat korostaneet katolilaisuuttaan. Ainakin yksi vaihtoehto on pyrkiä kokonaan välttämään jo valmiiksi abstraktiin taipuvaisen aiheen ulkopuolelle meneviä rinnastuksia. Pistetään tähän hymiö niin vaikutan vähemmän tosikolta ;D

    En edelleenkään tässä yhteydessä perää kantaa “suuren kahtiajaon” erinäisiin seurauksiin, vaan ensisijaisesti sen painoarvoon neuvostoideologian sisäisen kehityksen arvioinnissa. Nähdäkseni nuo tapahtumat ideologisine ilmentymineen osoittavat vahvasti, että johtava “keskipakoistendenssi” suhteessa marxismi-leninismiin tuli NKP:sta itsestään. Jos näin on, on vähintään ongelmallista ja helposti harhaanjohtavaakin puhua yleisesti “neuvostoliittolaisesta marxismi-leninismistä” tai korostaa Aleniuksen kriittistä ajattelua leimanneiden ongelmallisten käsitysten erityistä “marxilais-leniniläisyyttä”.

  11. Lainaan itseäni Facebookista:

    Jussi Saramo Tässä kirjoituksessa on aika vakava väärinymmärrys, joka ainakin mun osalta muuttaa koko homman päälaelleen. Ei mun kannattama sekatalous tarkoita “enemmän sääntelyä” vaan “enemmän sosialismia”. Minusta sääntelyä tarvitaan nykyistä enemmän, mutta vielä paljon tärkeämpää on rajata nykyistä isompi osa asioista kokonaan markkinoiden ulkopuolelle.

    Jussi Saramo ‎…kun markkinatalous rajataan sille luontevasti kuuluvaan asemaan, ei sitä sääntelyäkään tosin välttämättä tarvita niin paljoa. Ongelmana on juurikin markkinatalouden ulottuminen kaikkialle, joka aiheuttaa tarpeen sääntelylle, joka ei kuitenkaan riitä mihinkään. Sääntely ei myöskään estä markkinatalouden kehittymistä kapitalismiksi, jossa raha kasautuu ja käyttää valtaa.

  12. Kiitos Jussi :)

  13. Tulevaisuuden sosialismin sisällössä on muistettava että kaikki valinnat ovat sivistyneen ja valistuneen kansan demokraattisessa järjestyksessä tekemiä valintoja.

    Siksi olisikin parempi puhua siirtymisestä kapitalismista demokratiaan kuin siirtymisestä kapitalismista sosialismiin.

    Mikko Aalto

  14. Jussi Saramo: Ei mun kannattama sekatalous tarkoita “enemmän sääntelyä” vaan “enemmän sosialismia”.

    Kiitos tarkennuksesta, kantasi on mielestäni tällaisena paljon parempi kuin Kalevi Suomelalla, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Ele Aleniuksella.

    Onko olemassa jotain tekstejä (mieluiten netissä, mutta muutkin käyvät), joissa olet käsitellyt tätä asiaa pitemmin? Erityisesti kiinnostaisi, mikä tarkemmin ottaen on “markkinoille luontevasti kuuluva osa”, ja mitä tarkemmin ottaen tarkoittaa “nykyistä isoimpi osa” yhteiskunnan toiminnoista, joka rajataan markkinoiden ulkopuolelle. Voisit kirjoittaa vaikka jonkun Horisontti-jutun Kusariin :-)

  15. […] 21.4.2011 11.16 : Sosialismi.net kommentti kirjoitukseen ‘Sosialismikeskustelu Vasemmistoliitossa’ Kirjoitettu: Apr 26, […]

  16. Tulevaisuuden sosialismissa markkinamekanismien ulkopuolelle (ennusteeni mukaan) tullaan jättämään asiat jotka ovat maksuttomia.
    Tärkeimpiä tavoitteita maksuttomuudesta ovat ilmainen koulutus, ilmainen terveydenhoito, pieni osa julkisesta liikenteestä yms.

    Ihmiskunnan tähänastinen kehitys osoittaa että asuntojen ilmaisuus toimii varsin hyvin, kun siihen allokoidaan vain tarpeeksi resursseja. Myös perusruuan, kuten leivän, lähes ilmaisuudesta on paljon kokemusta.

    Ehkäpä Malenkovin johdolla siihen olisi allokoitu Neuvostoliitossakin enemmän resursseja kuin asevarusteluun, ehkä historia olisi sitten kulkenut paljonkin erilaista tietä?

    Mikko

  17. Sosialistisen suunnitelmatalouden ei ole pakko käydä jatkuvaa markkina-anarkistista kilpajuoksua jokaisella talouden sektorilla (etenkään järjestelmän myöhemmissä, vakiintuneemmissa vaiheissa). Eräs seikka joka kuitenkin vaatii luullakseni paljon lisähuomiota, on se että on helposti kuviteltavissa poikkeuksellisia olosuhteita, joissa esim. tekniikan kehitys jollakin tietyllä yhteiskunnanllisen tuotannon osa-alueella muodostuu kriittiseksi kokonaisuuden tasapainoisen kehityksen kannalta. Eli järjestelmän kokonaistuontannon ‘pullonkaulat’. Tällöin voisi tulla kyseeseen tietynlainen kokonaisuunnitelman puitteissa tapahtuva vapaampi ‘simuloitu’ kilpavarustelutilanne, jossa panostetaan kapitalismille tyypillisin markkina-anarkian keinoin lisää resursseja tähän haluttuun tavoitteeseen pääsemiseksi. Eli luodaan olosuhteet, joissa kaikenlainen turha keskusohjaus karsitaan mahdollisimman vähiin, jotta nopeat innovoinnoit ja tieteellistekninen kehitys olisivat mahdollisimman nopeita, seikka joka ei ole riippumaton sosialistisen järjestelmän mahdollisista organisaatiomalleista.

    Pohjimmiltaan kysymys on siis siitä miten organisatorisesti parhaalla mahdollisella tavalla (tietysti kulloisestakin tilanteesta riippuen) yhdistetään paikalliset resurssit ja tietotaito kokonaissuunnitelman ja yhteiskunnan kehityksen kannalta järkevimmällä tavalla, halvauttamatta innovatiivisuutta ja yksilön ja lokaalien kollektiivien aloitteellisuutta, kuitenkaan antautumatta tilanteeseen, jossa näiden edut ajavat kokonaisuuden edun ohi käytännössä. Sanomattakin on selvää että tässä kysymyksen asettelussa on kysymys juuri tuotannon demokratian ja sentralismin välisestä suhteesta. Järjestelmän ohjauksen on joka tasolla lähdettävä kuitenkin siitä, ettei mikään tuotannon sektori tai ala tai taso (edes poikkeustilanteessa) pääse muodostumaan itseään ruokkivaksi itsetarkoitukseksi järjestelmän kokonaisuuden kannalta (vrt. NKVD-kompleksi tai NL:n hallintobyrokratia).

    Tässä pohdintaa aivan yleisellä tasolla, luonnollisesti historiallinen prosessi antaa itsessään viimekäden olosuhteet ja ratkaisumallit, mutta marxilaiset teoreettisen tason pohdinnat näistä aiheista ovat viimevuosikymmeninä jääneet varsin vähäisiksi, huolimatta siitä miten paljon niihin nyky-kapitalisti omassa tuotannon organisoinnissaan panostaa. Sitä seikkaa että työväenliikkeellä olisi jatkuvasti ajantasainen analyysi eri organisaatioteorioiden kehityksestä kapitalismin oloissa, ei suinkaan voi vähätellä, asia kun nousee välittömästi konkretian tasolla esille heti proletariaatin diktatuurin ensiaskelilla. Historiallisessa tyhjiössähän ei tuotannon uudelleenorganisaatiota järjestetä, eikä ilman ajatusta siitä miten se tulisi kussakin tilanteessa ja tasolla suorittaa. (mitä on opittavissa esim. Argentiinan kokemuksista?) Olennaisesti globaalilta vasemmistolta puuttuu siis ajantasainen ja riittävän pitkälle viety ja teoreettisesti perusteltu vaihtoehto (myös) tässä asiassa.

    Tahdon muistuttaa artikkelisarjan kirjoittajia kohteliaasti vielä Yrjö Ahmavaaran klassikkoteoksesta ‘Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia’.

  18. Tarvitaan siis parempaa tieteellistä tietoa sekä nyky yhteiskunnasta että tieteelliselle tiedolle pohjautuvaa demokraattista yhteiskunta suunnittelua.
    Tältä pohjalta tuntuu selvälle että “työväen autonominen itsehallinto” tai sosialismi syntyy nyky yhteiskunnan todellisuudessa kun “työväki” tai tavalliset ihmiset oppivat hoitamaan itse omia ja yhteiskunnan asioita ilman taaloudellisen ja yhteiskunnallisen eliitin konsulttiapua.
    Siksi tavallisten ihmisten harjaantuminen asioiden demokraattiseen hoitoon, siitä syntyvä halu opiskella kaikkea tarpeellista ja tuo opiskelu on ainoa tie joka voi luoda työväen joka on kypsä ja kykenevä hoitamaan kaikki yhteiskunnan kysymykset.
    Ja siksi kaikki toiminta demokratian syventämiseen, osallistumiseen ja demokratian täydellistämiseen johtaa ihmiskuntaa kohti sosialismia, todellista henkistä ja aineellista hyvinvointi yhteiskuntaa.

    Mikko Aalto

  19. Partisaani:Ei kai kuitenkaan ole niin, että tämä erottelu itsessään aiheuttaa kommunismin pakenemista horisonttiin?

    Ongelman ydin on siinä, että asiat määriteltiin uudelleen, sen sijaan että vaikeudet olisi käsitelty ja tunnustettu. Jos ollaan matkalla Turusta Helsinkiin, mutta puolivälissä menopeli hajoaa, on huono ratkaisu jos aletaankin selittää, että itse asiassa olemmekin jo Helsingissä. Asia on olennainen siltä kannalta, että näin työväenliikkeen klassinen tavoite, sosialismi, vesitetään.

    Ehdollistan väitettäni “kommunismin saavuttamattomuudesta” sen verran, että ainakaan Kansantaloustieteen oppikirja (1954) ei mainitse kommunismin yhteydessä tuotteiden ilmaisesta jakelusta mitään, vaan puhuu ainoastaan jakelusta “tarpeen mukaan” (XL luku). Sosialismin kerrotaan kuitenkin voittaneen Neuvostoliitossa, minkä vuoksi ajaudutaan kaikenlaisiin selityksiin “työn määrästä ja laadusta”, ja Gothan ohjelman arvostelun määritelmät on näin sen kummempia selittelemättä vesitetty. (Ks. luku XXXIII, Työpalkka sosialismin aikana.) Voi olla, että “kansantalouden johtavilla aloilla” työn suurin kannustaminen “on taloudellisesti välttämätöntä” (s. 448), mutta ei se mitään sosialismia ole, jos vuosien 1933 ja 1955 välillä ei edes ollut palkkoja koordinoivaa keskusta. “Similar work was paid at different rates, according to the ministerial subordination of the enterprises concerned.” (Nove, The Soviet Economic System, s. 201.)

    Kansantaloustieteen oppikirja yrittää selittää, että “Ammattityö korkeampilaatuisena työnä vaatii työntekijän koulutusta ja tuottaa ammattitaitoa vaatimattomaan työhön verraten suuremman tuotannollisen tuloksen. Sen vuoksi siitä maksetaankin enemmän”, mutta tämä on lähinnä hämäystä.

    En ole varma missä välissä Aleniuksen esitys kommunismista tuotteiden ilmaisena jakeluna on tullut kuvioihin; sama käsitys on Nevalainen-Peltosen Marxilaisessa kansantaloustieteessä, jossa sanotaan että “‘lopullista’ kommunismia ei koskaan saavuteta. Se on lähinnä katsottava ääriarvoksi, jota koko ajan lähestytään”. (s. 519.) Vastaavanlaista väitettä en Kansantaloustieteen oppikirjasta löytänyt, ja siltä osin olin väärässä.

    Edellä mainitusta voidaan olla eri mieltä, mutta yksimielisyyttä toivoisin vähintään siitä ettei puhuttaisi epähistoriallisesti jostakin yhdestä metafyysisestä “neuvostoliittolaisesta sosialismin mallista”. Niitä oli vähintään kaksi tai kolme.

    Joo olen samaa mieltä. Tässä ei kuitenkaan puhuttu niinkään NL:n talouden konkreettisesta suunnasta, vaan lähinnä siitä, miten “neuvosto-ML” hahmotti sosialismin ja kommunismin käsitteellisesti. NL ilmoitti saavuttaneensa sosialismin 1936, eikä tämä käsitys 60-luvullakaan muuttunut, ts. ei sanottu, että itse asiassa emme vielä olekaan niin pitkällä.

    Joonas: Jos ML:n mukaan kehitys käy latua kapitalismi-sosialismi-kommunismi, niin Marxilla tämä menee latua kapitalismi – työväen diktatuuri – kommunismin ensimmäinen vaihe – kommunismin jälkimmäinen vaihe.
    Partisaani:
    Tiedän kyllä nämä kategorisoinnin erot, mutta miltä osin “ladut” eivät käy yhteen? Ei sillä etteikö eroja olisi, mutta vastustan yleistä oletusta siitä että erot olisi aina ratkaistava varhaisemman “klassikon” eduksi.

    Tämän artikkelin kannalta olennaisten erojen pitäisi käydä ilmi edellisessä vastauksessa esittämistäni lainauksista. NL:ssa niin 30- kuin 60-luvullakin vallinneen käsityksen mukaan kommunismin ensimmäinen vaihe (“jota tavallisesti sanotaan sosialismiksi”) oli yhtenevä moninkertaisten palkkaerojen kanssa, kun “työn määrän ja laadun” katsottiin oikeutetusti vaikuttavan palkan suuruuteen. Marxin Gothan ohjelman arvostelussa esittämä malli ei tällaista sisällä. NL:ssa haluttiin sanoa oltavan pitemmällä kuin oltiin, eikä väitteestä kyetty myöhemminkään perääntymään.

    Muut erot latujen välillä liittyvät esim. työväen diktatuurin uudelleenmäärittelyyn NL:ssä 1920-luvun alkupuolella, jolloin työväen diktatuuri alkoi merkitä puolueen diktatuuria. Uudelleenmäärittely perustui ajatukselle, että puolue edustaa työväenluokkaa, tai ainakin sen etua. Tämä ei kuitenkaan kuulu käsillä olevan artikkelin aihepiiriin, joten ei siitä sen enempää tässä.

    Bernsteinin revisionismi oli sikäli rehellistä, että Bernstein sanoi suoraan, että tämä-ja-tämä Marxin käsitys on vanhentunut tai väärä jo alun perinkin, ja työväenliikkeen tulee siitä luopua, oli tämä johtopäätös sitten oikea tai väärä. Tässä suhteessa en ole nähnyt NL:ssä annetun vastaavaa selitystä, miksi moninkertaiset palkkaerot “työn määrän ja laadun” perusteella yhtäkkiä sopivatkin yhteen kommunismin ensimmäisen vaiheen kanssa (siten kuin Marx sen määritteli). Sikäli kuin sosialismia/kommunismia edelleen pidetään työväenliikkeen tavoitteena, on syytä taistella siitä, mitä sen sisältö on, ja etenkin kiinnittää huomiota yrityksiin uittaa sen sisään salaa uutta sisältöä. Kysymys ei ole Marxin tavoitteenasettelun etusijasta, vaan siitä, onko hänen tavoitteenasettelunsa nykyhetken kannalta hedelmällisempi kuin NL:ssä tehty, vesitetty tavoitteenasettelu. Minusta on.

    Varmaan on näinkin, mutta sittenkin on eriteltävä, mikä Neuvostoliiton keräämästä kokemusaineistosta kuuluu sosialismin tieteen aarreaittaan ja mikä on väärää kanonisointia.

    Tämä sinänsä hyvä kysymys ei kuulunut käsillä olevan artikkelin aihepiiriin. Vaatisi oman juttunsa. Joitain seikkoja käsitellään tämän artikkelisarjan seuraavassa osassa, mutta muutoin aihetta käsittelevää, kokoavaa kirjoitusta ei ole suunnitteilla.

    Tietynlainen “kanonisointikin” kuuluu tieteeseen. Esimerkiksi tieteellistä teoriaa biologista evoluutiosta ei voitaisi omaksua osaksi sivilisaatiota ja uusintaa koko yhteiskunnan mittakaavassa, jollei Darwinin “Lajien synnyn” ja muun perustavan työn viitoittaman tutkimuksen kasaamaa aineistoa olisi kanonisoitu darwinismiksi.

    Kyllä, mutta evoluutiobiologiassa harvemmin kumminkaan käytetään Darwin-sitaatteja perusteluina millekään, toisin kuin NL:ssa julkaistussa M-L -kirjallisuudessa, joka on täynnä viittauksia Marxin ja Leninin kirjoituksiin, joilla ajatellaan sellaisenaan olevan joku todistusvoima.

    Joonas: Se että kristinusko on/oli katolisen kirkon vallan väline ei aseta kiinteitä rajoja sille, mitä siihen vastareaktiona kehittynyt luterilaisuus voi olla.
    Partisaani: Tätä vertausta tulkatessa jää auki liikaa muuttujia, joten pyydän käännöstä Joonakselta itseltään.

    Artikkelissa viitattiin arvostelevassa mielessä “neuvostoliittolaiseen marxismi-leninismiin”, en ymmärrä miksi silloin pitäisi ottaa kantaa “omana linjanaan maailman kommunistisessa liikkeessä” jatkaneeseen marxismi-leninismiin sen kummemmin. Oman käsitykseni mukaan neuvosto-ML:ssä eri aikakausina vallinneet käsitykset sosialismista ja kommunismista eivät poikenneet olennaisesti toisistaan, vaikka se, miten ne ajateltiin saavutettavan, poikkesikin.

    Minun osaltani saat tähän keskusteluun viimeisen sanan, jonka jälkeen kirjoittajien ansiot tai niiden puute jäävät lukijoiden harkittavaksi.

  20. Kun sanoja sosialismi ja kommunismi käytetään ihmiskunnan kehityksen asteina, varmasti tärkein ero on ihmisten erittäin korkeassa tasa-arvoisuudessa ja sellaisessa sivistyksen tasossa joka mahdollistaa ihmisten käytännössä täydellisen vapauden, tarvitsematta pakottaa ihmisiä pidättäytymään vaikkapa väkivallasta tai muusta pahan teosta.

    Ennen tuota ihmiskunnan kehitysastetta tulee kysymys ihmisten vapautuminen sellaisesta laajalle levinneestä mielisairaudesta kuin rahan himo.

    Siitä ei voi vapautua millään hokkus pokkus tempulla vaan tarvitaan ensinnäkin kaikkien ihmisten todellisten tarpeiden tyydyttäminen jo rahataloudessa elettäessä.

    Yhtäaikaisesti tulee taloudessa sektori sektorilta riittävällä julkisella tuotannolla painaa markkinoilla (pimeillä ja julkisilla) määräytyvä hinta taso niin matalaksi että voidaan pikkuhiljaa siirtyä täyteen ilmaisuuteen.
    Esimerkiksi jo nytkin julkisen sektorin raju asuntotuotannon lisäys painaa vääjäämättä hinta tason alas.

    “Niin kautta Internatsionaalin uus syntyy ihminen” sanotaan Kansainvälisen sanoissa, noilla sanoilla on tarkoitettu juuri sitä, sivistys ja hyvinvointi yhteiskunnan rakentaminen auttaa koko ihmiskunnan kulttuurien, ajattelutapojen ja kaiken henkisen toiminnan muuttumiseen uudelle tasolle.

    Tästä on käytetty myös nimitystä Homo Sapiens Socialis viittaamaan sosiaalisen evoluution tärkeyteen.

    Tämä on juuri sitä kehitystä mitä taantumuksellinen yksityisten omistama viihde teollisuus pyrkii estämään jaloine “sota, mustasukkaisuus, kateus, kosto ja väkivalta kasvatuksineen”.

    Mikko Aalto

  21. Tämä kyseinen artikkeli ja sen kommenteissa käytävä dialogi on kerrassaan hienoa pohdintaa – olisi kuitenkin hieno vielä kuulla lisää ajatuksia, miten käytännössä sosialismia ja mahdollisesti kommunismiakin toteutettaisi: osuuskunnat, suoraa demokratiaa edustavat puhelinäänestykset ja palkan saaminen tehdyistä työtunneista johonkin tietokantaan kirjattuna kuulostavat todella hyviltä ajatuksila – varsinkin kun nykyteknologia voidaan hyödyntää äänestyksiin ja tietojen välittämiseen esim. markkinoiltakin.

    Kysymykset jotka vaivaat eritoten ovat:

    1. Jos palkat ovat tasavertaisia kaikilla aloilla, niin onko se oikeudenmukaista, jos töitten rasittavuudet henkisesti ja fyysisestikin eroavat toisistaan suuresti?

    2. Motivaatio tehdä töitä: jos palkkaus on työtunneista, eikö se motivoi työntekijää olemaan tekemättä töitä aktiivisesti, tietäessään että “palkkahan tästä kuitenkin tulee”. Miten tällaisia työntekijöitä tulisi käsitellä?

    Omat ajatukset tähän on se, että kun yhteiskunta tarjoaa sinulle perustarpeita hyvin ja sinulle jää vielä mahdollisuus käyttää työsi hedelmät johonkin aivan omaasikin, ei arkimurheet vaivaisi ja voisit iloisesti tehdä töitä. Tosin kun “meitä on moneen junaan” niin paha on yleistää, vaikka voisi sanoa, että psykologi Maslowin tarvehierarkian alimmat kerrokset ovat toteutuneet.

    3. Jos Suomi omaksuu systeemin, jossa kaikille tarjotaan katto pään päälle ja ruokaa ilmaiseksi / puoli-ilmaiseksi, eikö voisi olettaa maahanmuuton nousevan huomattavasti? Onko tämä hallittavissa kriteerein, joilla Suomeen pääsee sisälle eli: jos tulet työperäisenä muuttajana, sinulle on tod.näk. paikka Suomessa tai jos olet pakolainen ja mahdut ennaltasovittuun pakolaiskiintiöön vielä, pääset Suomeen?

    Haluaisin vielä tarjota sellaista materiaalia teille, joka voi olla hieman kyseenalaistettavissa: internetistä löytyy nyky-yhteiskuntia simuloivia pelejä, joissa on tarkoituksena mm. säätää verotusta, osallistua vaaleihin sekä tehdä töitä. Olen ollut kahdessa samankaltaisessa yhteiskuntasimulaattoripelissä mukana pitemmän ajan, ja minusta näissä tapahtuvia asioita ei tulisi sivuuttaa pelkällä olan kohautuksella, “niiden ollessa kerran vain pelejä”. Kyseisissä peleissä siis jokainen saa pelattavakseen vain yhden hahmon (teoriassa), jolla voi osallistua yhteiskunnallisiin toimintoihin.

    Peleissä on tapahtunut vasemmistolaisittain mielenkiintoisia tapahtumia. Äärivasemmistolaisia puolueita on muodostettu ja osa niistä on yrittänyt vallankumousta muodostaessaan pelin puitteihin sopivaa sosialistista, tai paremminkin kommunistista yhteiskuntaa. Yritykset ovat päättyneet kaikissa tapauksissa – joita tiedän – “häviöön”. Peleissä myös huomaa kapitalismin propagandavoiton pelin sisäisissä keskustelussa ja kuvamateriaalissa, jota siellä liikkuu.

    Kuitenkin simulaattoripeleissä on maita, joissa harrastetaan ei-valtio-mitoissa sosialismia – mukaan lukien Suomi. Työntekijät tekevät töitä ja saavat perustarpeensa tyydytetyksi pelin mitoissa. Mielenkiintoinen ilmiö on myös se, että koska pelissä saavuttaessasi tietyn kokemuspistetason, saat rahallisesti arvokkaan kultalahjoituksen automaattisesti: nämä tasokullat ovat hyvin usein menneet vasemmistopuolueen “rahatileille” lahjoituksina. Tässä minusta ilmenee, kuinka ihminen omasta tahdostaan antaa pois tarpeettomat hyödykkeensä yhteisen hyvän nimissä, joskin konformisuudella on varmaankin suuri vaikutus tässä, sillä “epäaktiivisiksi” pelaajiksi luetelellut pelaajat eivät näitä lahjoituksia tee. He (epäaktiivit) eivät ole tietoisia lahjoituksista, joita tehdään.

  22. Mielestäni ei voi ajatella että ihmiskunnan enemmistö olisi suljettuna OECD maiden ulkopuoliseen ghettoon tai keskitysleiriin josta karkuun yrittäviä Frontexin palkkamurhaajat metsästävät ja että tätä olotilaa nimitettäisiin hyvinvointi yhteiskunnaksi tai sosialismiksi.

    Hyvinvonti yhteiskuntaa, siis sosialismia ei voi rakentaa keskenään sotivissa kansallisvaltioissa.

    Ihmisten vapaus, mukaan lukien liikkua, matkustaa, asettua asumaan, opiskelemaan tai töihin mihin ja mihin maahan haluaa on välttämätön lähtökohta ihmiskunnan hyvinvoinnin rakentamisessa.

    Lisäksi vain liittymällä yhteen kaikkien maiden työväenluokka voi voittaa kapitalimin kauhut ja kurjuuden, sodat mukaan lukien.

    Siksi sosialistisen liikkeen tulee olla yksi selitteisesti ihmisten vapaan muuton puolella.
    Masiivisten muutto liikkeiden voittamiseksi tulee köyhyys aina voitta ja eliminoida siellä missä se on pahinta.

    Tämä strategia on kaikkien maiden työväen edun mukaista.

    Mikko Aalto

  23. Teemu Mäen näkemyksiä sosialismista:

    Sosialismi pyrkii puuttumaan markkinamekanismin toimintaan julkisen keskustelun tai itseilmaisun sfäärissä. Tämä on pyrkimystä mielipiteiden biodiversiteetin maksimoimiseen eli epäkaupallisten tai vähemmistöjen edustajien tukemista, olivat he sitten yksittäisiä journalisteja, kirjailijoita, taiteilijoita, julkaisuja, kustantamoita jne. Sosialismissa nähdään, että markkinat johtavat yksipuoliseen mielipideilmastoon, minkä vastapainoksi tarvitaan määrätietoista markkinoiden sääntelyä, jotta lopputuloksena olisi tasa-arvoinen ja monipuolinen mielipideilmasto. […]

    Sosialismi yhteiskuntajärjestelmänä perustuu markkinoille ihan yhtä suuressa määrin kuin kapitalismikin. Kapitalismin ja sosialismin ero ei ole markkinamyönteisyydessä, sillä molemmat ovat suunnitelmatalouden erilaisia muotoja, joiden ero on siinä, miten markkinoita ohjataan ja miten taloutta suunnitellaan. […] Sosialismissa vapaa hinnanmuodostus markkinoilla on hyvä lähtökohta, mutta markkinoita tulee vahvasti ohjailla ja suunnata niin etteivät ne tuottaisi yksilöiden, yhteiskunnan tai luonnon kannalta tuhoavia tuotteita ja että yhteisen toiminnan tuloksena syntyvä lisäarvo jakautuisi ei täysin tasaisesti, mutta kuitenkin oikeudenmukaisesti niin että perustaso olisi taattu absoluuttina kaikille.

    http://www.megafoni.org/teemu-maen-haastattelu/

  24. Rasismitutkija Vesa Puurosen näkemyksiä sosialismista:

    Sosialistiseen Suomeen 2000-luvulla (25.1.2009)
    http://vesapuuronen.net/blogi_2.htm

    Kapitalismin vastustajien näkökulmasta taas on kapitalismi tulisi lakkauttaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmänä, mikä tarkoittaisi suurten yritysten (teollisuus- ja muiden tuotantolaitosten, palveluyritysten ja rahoituslaitosten) valtiollistamista sekä talouden sääntelyä ja suunnittelua. Tällaista suurelta osin valtiollistettua ja suunniteltua taloutta kutsutaan sosialismiksi. Sosialismissakin valtiollistetun talouden rinnalla voisi toimia pieniä ja keskisuuria tuotanto-, palvelu – ja jakeluyrityksiä, jotka olisivat yksityisessä omistuksessa. Maatalous voisi olla lähes kokonaan yksityisessä omistuksessa, mutta ruuan jalostus- ja jakeluketjujen tulisi olla suurelta osin valtion kontrollissa. Lähiruuan tuotanto- ja jalostus voisi kuitenkin tapahtua yksityisissä yrityksissä. […]

    Sosialismi on ollut yhteiskunnallisena järjestelmänä lähimpänä toteutumistaan pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joissa poliittinen demokratia , sananvapauden ja muiden ihmisoikeuksien kunnioittaminen on yhdistynyt progressiivisen verotuksen avulla toteutettuun määrätietoiseen ja voimaperäiseen kansantulon uudelleen jakoon enemmän ansaitsevilta vähemmän ansaitseville. […]

    Vasemmistoliiton johdossa on henkilöitä, jotka näyttävät ajattelevan, että sosialismi on parasta haudata käsitteenäkin. Tämä ajatus on kuitenkin lyhytnäköinen ja epähistoriallinen. Marx oli täysin oikeassa kirjoittaessaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että historia on ollut luokkataistelujen historiaa ja että kapitalismin aikana vastakkain ovat omistamattomat ja omistavat luokat. Tämä asia ei ole muuttunut miksikään 170 vuodessa, jotka ovat kuluneet Manifestin ilmestymisestä. Ei ole muuttunut miksikään myöskään se, että kapitalismille täytyy löytää vaihtoehto. Tätä vaihtoehtoa on 1700-luvun lopulta lähtien kutsuttu sosialismiksi. Kapitalismin vaihtoehtoa voi edelleenkin 2000-luvulla kutsua sosialismiksi. […]

    Sosialismin perusperiaatteita ovat tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus ja ihmisten tasa-arvoisuus. Sosialismissa ei riitä, että turvataan ihmisten tasa-arvoiset mahdollisuudet menestyä elämässä vaan sen lisäksi tulee turvata se, että ihmiset myös todellisuudessa menestyvät kykyjensä ja taitojensa suhteessa tasavertaisesti. […]

  25. Reaalisosialismin romahdus osoittaa mielestäni melko yksiselitteisesti sen, että tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus oli virheratkaisu. Perustelen näkemystäni kahdella seikalla.

    1.Ihmisten ikiaikainen oikeus on ollut ja on edelleen myös tulevaisuudessa se, että halutessaan he voivat tehdä työtä omilla työvälineillään. Kysymys on normaalista ja luonnollisesta oikeudesta ja viime kädessä vapaudesta. Ihmisiä ei voida pitkässä juoksussa tuomita palkkaorjuuteen, olkoonkin, että isäntänä on valtio.
    2.Tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun luo yhteiskuntaan sellaisen supermonopolin, joka ajan mittaan kerää käsiinsä kaiken vallan. Monopolilla tarkoitan sellaista voimakeskittymää, joka kykenee joko lopettamaan normaalin taloudellisen, poliittisen, kulttuurisen ym. kilpailun tai sitten valjastamaan sen omiin tarkoitusperiinsä. Tästä johtuu se, että monopoli synnyttää väistämättä rämettymistendenssin. Juuri näin kävi reaalisosialismille.

    Olen pitkään miettinyt sitä, voiko kapitalismin jälkeistä yhteiskuntaa nimittää sosialismiksi juuri sen vuoksi, että sosialismi samastetaan nykyään yleisesti tuotantovälineiden valtiolliseen omistukseen. Puhun kuitenkin edelleen sosialismista, koska en muutakaan nimitystä ole keksinyt.

    Mitä sitten sosialismi on, ellei tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta? Sosialismi on ainakin seuraavia asioita:

    1.Kapitalismin korvaava yhteiskuntajärjestelmä. Ei siis vain ajatustapa tai filosofia.
    2.Yhteiskuntajärjestelmä, joka ratkaisee kapitalismin perusristiriidan työn ja pääoman välillä.
    3.Yhteiskuntajärjestelmä, joka vapauttaa työväenluokan ja muut työtätekevät kerrokset palkkaorjuudesta.
    4.Yhteiskuntajärjestelmä, joka siirtää vallan pois kapitalistiluokalta työtätekeville luokille, kansan ehdottomalle enemmistölle.

    Mielestäni uuden yhteiskuntajärjestelmän on toteutettava ainakin edellä mainitut uudistukset.

    Jottei kirjoitukseni tulisi liian pitkäksi, jätän em. kohtien yksityiskohtaisemman ruotimisen toiseen kertaan. Sen sijaan syvennyn lyhyesti vallankumouksen ongelmaan.

    Niin kauan, kun pidetään kiinni siitä, että sosialismi on tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta, niin kauan myös vallankumous näyttäytyy meille äärimmäisen väkivaltaisena pakottamisena. Onhan selvää, että kapitalistiluokka on valmis turvautumaan äärimmäisiinkin keinoihin valtansa ja omistustensa puolustamiseksi. Näin ollen vallan valtaamisen on pakko olla myös väkivaltainen ja nopea tapahtuma, niin kuin se todellakin oli entisissä sosialistisissa maissa.

    Mikäli tuotantovälineiden yksityinen omistaminen katsotaan sosialismissa mahdolliseksi, sikäli myös vallan valtaamisen ja kumoamisen ongelma asettuu toiseen valoon. On mahdollista, että muutos voi tapahtua vähemmän väkivaltaisissa muodoissa, ehkä peräti rauhanomaisesti. Ajallisesti tämä prosessi voi venyä varsin pitkäksi.

    Miten sitten panna alulle sosialistinen vallankumous? Tässä palkkaorjuuden purkaminen on avainasemassa, sillä se merkitsee myös työn ja pääoman ristiriidan purkamista. Palkkaorjuuden purkaminen on mahdollista aloittaa sillä, että luodaan kattava kansalais- eli perustulojärjestelmä. Summaltaan pienempänäkin kaikille yhtenäinen ja vastikkeettomasti maksettava perustulo muuttaa palkkatyöläisen asemaa periaatteellisesti. Se antaa palkkaorjalle vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse suostua mihin tahansa paskaduunitarjoukseen. Voi tyytyä perustuloon ja heittä sen lisukkeeksi pientä keikkaa. Voi toki käydä säännöllisessä palkkatyössä, mutta tällöin työntekijän neuvotteluvara on merkittävästi parempi kuin ennen.

    Ehkä ensimmäiset perustuloratkaisut eivät vielä tee työvoimasta riippumatonta pääomasta, mutta tämä riippuvuus kuitenkin heikkenee. Perustulon tason noustessa tämä riippuvuus ennen pitkää häviää. Taistelu perustulosta onkin aikakautemme vallankumouksellisen liikkeen tärkein tehtävä.

    Perustulon käyttöönotto ratkaisee työn ja pääoman ristiriidan ja vapauttaa työtätekevät palkkaorjuudesta. Näin ollen se kajoaa myös kapitalistiluokan valtaan. Se ei kuitenkaan ratkaise vallan ongelmaa kokonaisuudessaan. Taloudellisen vallan haltijana kapitalistiluokka jää edelleenkin yhteiskunnallisen vallan tärkeimmäksi haltijaksi.

    Kapitalistiluokan taloudellisen vallan murskaaminen ei mielestäni edellytä tuotantovälineiden totaalista sosialisointia. Taloudellinen valta ei ole homogeeninen möykky, vaan ketju, jossa on merkitykseltään erilaisia lenkkejä. Yhteiskunnallisen vallan kannalta keskeisintä osaa esittää finanssisektori. Se on kapitalistiluokan vallan kova ydin, ja siihen pitää iskeä, mikäli mielitään ottaa olennaisin osa kapitalistiluokan vallasta yhteiskunnalle. Kun tartutaan finanssisektoriin, niin siitä vetämällä saadaan koko ketju haluttuun asemaan.

    Näin ollen minun vallankumousohjelmani koostuu kahdesta perustekijästä: 1. kattavasta ja korkeatasoisesta perustulosta, ja 2. finanssisektorin kansallistamisesta.

    Juhani Eero

Kommentoi