Tiedonantaja ja arabimaiden kansannousut
Mar 14th, 2011 | Category: ArtikkelitTeksti: Joonas Laine
Kuva: Br3nda: Fungus on rotten wood (CC-lisenssi)
Arabimaailman mielenosoitukset ovat nostaneet asialistalle kysymyksen suhtautumisesta köyhien maiden hallituksiin, joiden itsevaltaisia johtajia vastustavat sekä näissä maissa toimivat kansanliikkeet että Yhdysvaltain ja/tai EU:n muodostama ‘kansainvälinen yhteisö’. Ydinkysymys on: pitäisikö näille hallituksille antaa ‘tukea’ sikäli kuin ne ovat ‘kansainvälisen yhteisön’ vihakampanjan kohteena? Mikä on näitä hallituksia vastustavien kansanliikkeiden luonne? Ovatko ne aitoja kansanliikkeitä vai CIA:n ohjaamia käsinukkeja – ja jos ovatkin riippumattomia, pelaavatko ne silti imperialistien pussiin? Kirjoituksessa pohditaan aihetta käyttäen Erkki Suden kirjoituksia Tiedonantajassa varoittavana esimerkkinä ‘anti-imperialismista’, joka haluaisi viedä köyhien maiden väestöltä oikeuden kapinoida hallituksiaan vastaan, jos maa sattuu olemaan Yhdysvaltain ja EU:n vihalistalla.
Reilu viikko sitten (4.3.11) ilmestynyttä Suomen kommunistisen puolueen äänenkannattajaa, Tiedonantajaa, oli syytä odottaa jännityksellä, sillä oli kiinnostavaa saada tietää, millainen olisi lehden Libya-linja. Julkaisun aiempien kannanottojen pohjalta vahva ennakko-oletus oli, että Muammar Gaddafi saisi osakseen ‘ymmärtämystä’, jota olisi maustettu muutamin “tietenkin hän on diktaattori” -maininnoin.
Ennuste osui nappiin. Tiedonantajan linja perustuu 1920-30 -luvun Neuvostoliitossa alunperin syntyneeseen ‘anti-imperialistiseen’ linjaan, jossa kommunistipuolueiden suhtautuminen eri maiden hallituksiin määrittyy sen perusteella, ovatko ne Neuvostoliiton liittolaisia vai eivät. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tämän kansainvälisen asetelman toinen puoli on kadonnut, mutta sen haamu ei estä edelleen määrittämästä esimerkiksi Tiedonantajan linjaa kansainvälisiin kysymyksiin. Nyt ‘anti-imperialismiksi’ riittää se, että jokin hallitsija ei kuulu Yhdysvaltain ja EU:n ystäviin.
Tunisia, Egypti ja Iran
Tiedonantaja on ennen Libyan tapaustakin ottanut viime aikoina kantaa käsittelyssä olevaan kysymykseen Iranin, Tunisian, Egyptin ja Valko-Venäjän osalta. Tunisian kansannousua käsittelevässä pääkirjoituksessa vallankumoukseksi nimettyä tapahtumaa kuvattiin retoriikalla, joka merkitsee ns. täyttä tukea:
“Vain muutama kuukausi sitten näitä kahta Pohjois-Afrikan valtiota [Tunisia ja Algeria] pidettiin hyvin vakaina, hyvin rauhallisina ja hyvin vapaina suurista ongelmista. Mutta Tunisiassa kansannousu pakotti lännen tukeman autokraattisen presidentin Zine el Abidine Ben Alin pakenemaan maasta.” (Susi 21.1.11.)
Pääkirjoitus sisältää ankaraa kritiikkiä imperialismia ja Tunisian poliisin keinoja vastaan – “liki sata ihmistä on kuollut yhteenotossa poliisin kanssa” – ja “tuhansien mielenosoittajien” ylistystä. Pääkirjoituksesta on helppo päätellä, kenen puolella pitäisi olla – onhan Ben Alia luonnehdittu tekstissä “lännen tukemaksi”.
Viikkoa myöhemmin lehden ulkomaansivuilla päätoimittaja Erkki Susi kommentoi “Egyptin kansannousua” ja iloitsee vanhan vallan kaatumisesta tässä “käytännössä USA:n talutusnuorassa olevassa diktatuurissa”.
“Niin kuin Tunisiassa myös Egyptissä ja merkeistä päätellen muuallakin nuoriso- ja työläisjoukot ovat nousseet maansa hallintoja vastaan, hallintoja, joille on leimallista yhteiskunnallinen epätasa-arvo, korruptio, poliittinen sorto ja kidutus sekä tiukka sätkynukke- ja rahoitussuhde USA:n imperialismiin. Kansannousuihin ovat kaikissa maissa ajaneet työttömyys, hintojen nousu ja vallan väärinkäyttö.” (Susi 1.2.11)
Tunisiaa käsitellyt pääkirjoitus (21.1.) otti kantaa myös Iraniin ja maassa poliittisen järjestelmän uudistuksia vaativaan vihreään liikkeeseen. Sillä varauksella, että persialaisen Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad ei ole arabijohtaja ja että hän on edelleen vallassa, häneen ja Iraniin pätee täsmälleen sama TA:n kuvaus kuin Ben Aliin ja Tunisiaankin: “Kuten monet muutkin lännen tukemat arabihallitsijat hän hallitsi rautanyrkillä, mikä johti ihmisoikeuksien loukkaamiseen, laajamittaiseen korruptioon ja demokratian puuttumiseen. Viime aikoina työttömyys [on] pahentunut ja elinkustannukset kallistuneet.”
Tästä huolimatta TA:n kanta Iraniin on Tunisiaan nähden päinvastainen. Tunisialle annetun asenteellisen tuen sijaan Iranin vihreä liike ei saa vastaavaa suosiota, sillä pääkirjoituksen mukaan Iranissa – toisin kuin Tunisiassa – “länsivallat ovat sijoittaneet miljoonia dollareita saadakseen aikaan ‘hallinnon vaihdoksen’”. Presidentti Ahmadinejadia vastustanut vihreä liike mainitaan “melko vahvaksi”, mutta samalla pyritään nakertamaan sen oikeutusta huomauttamalla, että vuoden 2009 presidentinvaalit olivat vain “väitetysti” vilpilliset.
Jos jonkun maan hallitus on vallassa rehellisten vaalien perusteella, antaisiko se Tiedonantajalle syyn kutsua mielenosoittajia laillisen hallituksen vastustajiksi ja mellakoitsijoiksi? Ainakaan Ranskan suurten mielenosoitusten kohdalla viime lokakuussa tapauksessa näin ei ollut:
“Ranskan lakot ja joukkomielenosoitukset eläkeiän nostamista ja eläkeleikkauksia vastaan ovat vahva merkki luokkataistelun uudesta vaiheesta, työväenluokan asettumisesta vastustamaan kapitalistien suorittamaa törkeää hyökkäystä työpaikkoja ja elinehtoja vastaan.” (Susi 22.10.10.)
Kun Tiedonantaja on kommunistisen puolueen äänenkannattaja, on syytä kysyä: mitä väliä edes on, olivatko Iranin vaalit vilpilliset vai eivät? Mahmud Ahmadinejad on kapitalistisen teokratian huipulla oleva konservatiivijohtaja, joka on syytä heittää syrjään kansanjoukkojen suoralla toiminnalla riippumatta siitä, millaisen vaalituloksen perusteella hän on vallassa – aivan kuten Tunisiassakin. Ei liene realistista odottaa, että kumoushankkeet tulisi panna hyllylle odottamaan parempia aikoja, jolloin ‘kansainvälinen yhteisö’ ei enää painosta Irania, ja vallankumous olisi ikäänkuin turvallisemmin toteutettavissa. Sellainen aika ei koita milloinkaan.
TA päätyy antamaan Iranin hallinnolle eräänlaista ‘kriittistä’ tukea, ja kirjoittaa: “Mutta [vihreä] liike ei kyennyt syrjäyttämään hallintoa. Itse asiassa hallinnon järjestämät mielenosoitukset olivat paljon väkirikkaampia kuin ‘vihreän liikkeen’ järjestämät”. Näin lehti antaa ymmärtää, että koska Ahmadinejadin aito kannatus on sittenkin suurempi kuin vihreän liikkeen, on hän näin ainakin jollain lailla oikeutetusti maan presidentti. (Susi 21.1.11.)
Libyan tapaus
TA:n maaliskuun ensimmäinen pääkirjoitus ottaa kantaa Libyan tilanteeseen, ja huomauttaa aivan oikein länsivaltojen tekopyhyydestä näiden suunnitellessa ‘humanitaarista interventiota’ Libyaan: miksei ketään kiinnosta Gazan humanitaarinen tilanne ja siihen puuttuminen? Pääkirjoitus päätyy kuitenkin siihen, että “Libya on toista maata kuin muut arabimaat, joissa on ollut levottomuuksia ja kansannousuja”. (Susi 4.3.11.)
Libyaan siis suhtaudutaan saman kaavan mukaisesti kuin Iraniinkin. Syy on vanha tuttu: Gaddafi ei aina ole ollut lännen kanssa hyvissä suhteissa. Niinpä Tiedonantaja arvostelee sitä, että Gaddafi on demonisoitu kaikkialla maailmassa ja häntä on nimitetty “mielenvikaiseksi diktaattoriksi”. On kuitenkin vaikea suhtautua Gaddafin henkiseen tilaan vakavasti, kun hänen mielestään Libyan tilanteen takana on seuraavaa:
“Heidän ikänsä on 17. He antavat heille pillereitä yöllä, he panevat hallusinaatiopillereitä heidän juomiinsa, heidän maitoonsa, heidän kahviinsa, heidän Nescafe’hensa. [...] Te Zawiyahin [kaupunki Tripolin lähellä] ihmiset, ottakaa heidän aseensa, tuokaa heidät pois [Osama] bin Ladenin luota, pillerit tappavat heidät.” (Reuters 24.2.11).
Ei kaikki porvarillisen tiedonvälityksen uutisointi Neuvostoliiton ongelmistakaan ollut tuulesta temmattua, mutta puoluekantaisen ‘journalismin’ linja on, että oman leirin ongelmista ei kirjoiteta, ei ainakaan kovin pahasti. Eikä haluttaisi, että muutkaan kirjoittaisivat.
Seuraavaksi pääkirjoitus siirtyy pohdiskelemaan Gaddafin vastaisen liikkeen luonnetta, minkä tarkoitus on heittää epäilyksen varjo sen ylle.
“Gaddafin hallinnon vastaisen opposition sanotaan nyt valvovan itäistä Benghazin kaupunkia. Keskeinen kysymys on, millainen tuo oppositio on. Onko vain sattumaa, että kapinointi alkoi Benghazista, joka sijaitsee Libyan rikkaimpien öljykenttien pohjoispuolella ja lähellä sen useimpia öljy- ja kaasuputkilinjoja, jalostamoita sekä öljyn ja kaasun vientisatamaa. Onko kyse suunnitelmasta jakaa maa kahtia?” (Susi 4.3.11.)
Saman logiikan mukaisesti voisi kysyä: Onko vain sattumaa, että SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen on joskus esiintynyt Helsingin sanomissa ja SKP on tulevien vaalien myötä päässyt jo esiintymään Yleisradiossakin? Eikö tämä anna viitteitä siitä, että Erkko on hyväksynyt SKP:n, ja kun Yleisradiokin pönkittää SKP:tä, niin eikö tämä herätä tiettyjä epäilyksiä SKP:n “todellisesta” luonteesta? Lisäksi Tiedonantajan toimitus sijaitsee samassa talossa Uutispäivä Demarin toimituksen kanssa…
“Monet henkilöt, joita lännessä on nyt ylistetty oppositiojohtajiksi” jäävät pääkirjoituksessa nimeämättä, mutta sen verran tiedetään, että he “ovat pitkäaikaisia imperialismin apureita”.
Pääkirjoitus 11.3. ottaa entistä varmemman kannan Libyan kansannousua vastaan.
“Libyassa ei ole käynnissä ihan samanlainen aseeton protestiliike kuin Egyptissä ja Tunisiassa. On runsaasti todisteita siitä, että aseellinen kapina Itä-Libyassa on suoraan ulkovaltojen suunnittelema ja tukema. Kapinaliikkeen tunnuksenakin on Muammar Gaddafia edeltäneen kuningas Idrisin valtakauden lippu, joka symbolisoi entisten siirtomaavaltojen komentoa.” (Susi 11.3.11)
Kun Irania ja Libyaa verrataan Tunisian ja Egyptin tapauksiin, piirtyy linja selvänä esiin: itsevaltainen johtaja ansaitsee kommunistien tuomion, jos hän on imperialistivaltojen kannattama (Ben Ali, Mubarak); hän ansaitsee tuen tai ainakin tiettyä ‘ymmärrystä’, jos imperialistivallat vastustavat häntä (Ahmadinejad, Gaddafi). Käytännössä tällainen ‘anti-imperialismi’ on valmis luopumaan sortohallitusten alaisuudessa elävien kansojen oikeudesta kapinoida, jos heidän lisäkseen myös imperialistivalloilla on jotain heidän maansa johtoa vastaan.
Libyan tapauksessa tosin länsivalloilla ei ole ollut sen kummempia ongelmia Gaddafin kanssa enää moneen vuoteen. Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair kävi vuonna 2004 tekemässä sovinnon “terrorismin vastaisen sodan” merkeissä (BBC 25.3.04) ja äskettäin paljastetuista asiakirjoista selviää, miten Blair ja Gaddafi pääsivät vuonna 2007 sopimukseen asekaupoista ja Libyan armeijan upseereiden koulutuksesta Iso-Britanniassa (Daily Mail, 1.3.11).
Vain pari viikkoa ennen mielenosoitusten alkua Gaddafi sai Kansainväliseltä valuuttarahastolta kiitosta “kunnianhimoisesta ohjelmastaan” pankkien yksityistämiseksi ja edellisenä vuonna hyväksytyt lait “ennustavat hyvää yksityisen sektorin kehittämiselle ja ulkomaisten sijoitusten houkuttelemiselle” (IMF, 15.2.11). Ongelmat alkoivatkin vasta Gaddafin aseman jouduttua kapinan myötä uhanalaiseksi, kun länsivallat pyrkivät hätäpäissään tuomitsemaan hänet tultuaan aiemmin yllätetyiksi hyvistä suhteistaan Ben Alin ja Mubarakin kanssa.
“Emme puolustele kenenkään väkivallantekoja”
‘Tukeeko’ Tiedonantaja Ahmadinejadia ja Gaddafia? Todennäköisesti päätoimittaja Erkki Susi kiistäisi tämän väitteen, samaan tyyliin kuin hän kiisti lehden 14.1. ilmestyneessä numerossa Minja Kosken arvostelun siitä, että olisi ‘ymmärtänyt’ Valko-Venäjän johtoa ottaessaan kantaa Valko-Venäjän vaaleihin. Koski kommentoi 14.1. TA:n edellisviikkoista Valko-Venäjä -pääkirjoitusta näin:
“Tulin surulliseksi huomatessani, kuinka Lukashenkan, poliisin ja KGB:n toimintaa pidettiin ymmärrettävänä. [...] Mitä pitää ajatella vaaleista, joiden lähes kaikki ehdokkaat Lukashenkaa lukuunottamatta istuvat KGB:n vankilassa odottamassa mahdollista vankeustuomiota. Jos Suomessa tapahtuisi vastaavanlaista, Tiedonantaja tuomitsisi aivan varmasti tällaiset teot ihmisoikeusrikkomuksina, olivat kyseessä väkivaltaisesti käyttäytyvät mielenosoittajat tai ei.” (Koski, 14.1.11.)
Susi kiisti, että hän olisi “puolustellut kenenkään väkivallantekoja”. Puheenaolleessa pääkirjoituksessa hän oli kuitenkin kirjoittanut erikoiseen sävyyn mielenosoituksiin liittyneestä väkivallasta:
“Joillakin mielenosoittajilla oli mukanaan metallitankoja, lapioita, polttopulloja, kettinkejä ja tainnutuskranaatteja. Mielenosoittajat hyökkäsivät hallitusrakennusten kimppuun rikkoen ikkunoita ja ovia. Kun poliisit yrittivät estää heitä, he hyökkäsivät poliisien kimppuun, jolloin useat poliisit saivat vakavia vammoja.” (Susi 7.1.11.)
Tämän kuvauksen jälkeen seuraa kaino huomautus: “Myös poliisi turvautui tarpeettoman koviin otteisiin.” Huomautus jatkuu muutaman yksittäistapauksen luettelolla. Merkillepantavaa on, että Tunisiaa koskevassa pääkirjoituksessa pari viikkoa myöhemmin ei mainita sanallakaan poliiseille aiheutuneista vammoista (poliisi mainitaan vain mielenosoitusten tukahduttajana ja niihin osaa ottaneiden surmaajana), vaikka heitä on mielenosoitusten yhteydessä loukkaantunut polttopulloilla ja kivillä heittelyn seurauksena. (Xinhua 9.1.11; AP 22.1.11.)
Tällaista mielenosoitusten uutisoimistyyliä on saanut useimmiten lukea aivan muunlaisia suuntauksia edustavista sanomalehdistä. Vastaavaan tyyliin Susi vetäytyy lukijankirjeeseen vastatessaan laimean ‘tuomitsemme kaikkien osapuolten väkivallan’ -asenteen taakse (“ei ollut tarkoitus puolustella kenenkään väkivallantekoja”) aivan kuin Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton kuullessaan presidentti Ben Alin vastaisesta kansannoususta: “We are not taking sides.” (AhramOnline 12.1.11.)
Susi puolustelee pääkirjoitustaan “tasapainottamisena”:
“Valitettavasti suomalainen valtamedia pitää kansalaisia säkki päässä, mikä ei anna uskottavaa kuvaa enempää tapahtumien uutisoinnista kuin objektiivisesta erittelystäkään. Kyse on yksisilmäisestä propagandasta. Tätä kehnoa tilannetta pääkirjoituksissa oli tarkoitus tasapainottaa, ei ‘kompata’ Lukashenkaa.”
Ei kuitenkaan liene paras ratkaisu vastata yksisilmäiseen propagandaan yksisilmäisellä propagandalla, josta vain etumerkki on vaihdettu. Ei sekään anna uskottavaa kuvaa siitä, mitä Valko-Venäjällä on tapahtunut, ja vielä vähemmän uskottava on se kuva, joka TA:n “tasapainottamisesta” julkisuuteen välittyy – aivan kuten Kosken kirjeestäkin käy ilmi.
Valko-Venäjä -uutisoinnista löytyy tuttu piirre: maan johtaja Aljaksandr Lukašenka ei ole lännen suosikki, ja hän saa saman varovaisen ja ‘ymmärtävän’ kohtelun kuin Gaddafikin. Jälkimmäisen osalta lehti on valmis myöntämään, että “tyytymättömyys Muammar Gaddafin hallintoa kohtaan motivoi osaa väestöstä” ja että “[e]päilemättä Gaddafi onkin käyttänyt kovia otteita kapinoinnin kukistamiseksi. Jokainen uhri on aina liikaa.” (Susi 4.3.11.) Nämä ovat kuitenkin vain välttämätön paha, jolla kutakin ‘ymmärtävää’ pääkirjoitusta aina maustetaan.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Suomessa asuvat iranilaiset kommunistit ajattelevat Tiedonantajan Iran-kirjoittelusta. Ehkäpä siinä olisi jotain samaa kuin kansainvälisellä Marxmail.org -listalla iranilaisen Mina Khanlarzadehin kritiikissä:
“Täytyykö heidän [iranilaisten] alistua kotimaiselle tyrannialle vain siksi, että Yhdysvaltain imperialismi riemastuu heidän noustessaan kotimaisia alistajiaan vastaan? Itse asiassa Iranin islamilainen tasavalta ja Yhdysvaltain imperialismi ovat vastakkaisia voimia vain imperialististen vasemmistolaisten mielestä, iranilaisten näkökulmasta Yhdysvaltain imperialismi ja islamilainen tasavalta toimivat käsi kädessä. Juuri Iranin kansa joutuu maksamaan talouspakotteiden ja Yhdysvaltain imperialismin hinnan; älkäämme unohtako, että Iranin hallitus on käyttänyt tällaisia väliintuloja omaksi hyödykseen.
“Vasemmistolaiset taputtavat käsiään kun diktaattori poistuu Tunisiasta, mutta leimaavat iranilaiset, jos he nousevat tyranniaa vastaan omassa maassaan. Näin vasemmistolaiset ovat kiinnostuneita tyranniasta vain jos tyranni on Yhdysvaltain liittolainen. Tämä on moraalista korruptiota.” (Marxmail.org, 19.1.11)
Tavallisten ihmisten vähättely ja usko imperialismin kaikkivoipuuteen
Tiedonantajan linja merkitsee tavallisten ihmisten vähättelyä, sillä se näkyisi jättävän heille vain vähän mahdollisuuksia ottaa aloite omiin käsiinsä, jos he asuvat maissa, joiden autoritäärisellä johdolla on ollut omat kahnauksensa länsivaltojen kanssa. Lehden esille nostamien tekijöiden eturivissä on näissä tapauksissa aina lähes kaikkivoivalta vaikuttava imperialismi ja sen käsikassara, CIA. Niinpä esimerkiksi Iranin vihreän liikkeen menestyksen vihjataan olevan suureksi osaksi imperialistimaiden tuen varassa:
“Tunisian kansalla ei ollut vastaavaa tukea länneltä. Internet-bloggaajat ja muut tunisialaiset ovat toivoneet turhaan, että joku tulisi heidän avukseen.” (TA 21.1.11.)
Voi sanoa, että onneksi ei tullut, sillä siitä TA olisi epäilemättä saanut aiheen nähdä mielenosoituksissa CIA:n kädenjäljen.
CIA-kortti onkin siitä erikoinen, että sen voi pelata milloin tahansa, sillä maailmassa tuskin lienee yhtään kolkkaa, jonne CIA ei olisi tunkenut lonkeroitaan. Mitä merkittävämmistä ja laajemmista – ja valtaapitävien kannalta vakavammista – mielenosoituksista on kyse, sitä todennäköisemmin niiden yhteydessä käytetään väkivaltaa, ja lähes varmasti jotkut loukkaantuvat ja kuolevatkin. Tällöin voidaan tarpeen mukaan viitata joko mielenosoittajien väkivaltaisuuteen (jos halutaan luoda kuvaa lännen tukemasta, jopa fasistisesta toiminnasta) taikka sitten poliisin väkivaltaisuuteen (jos halutaan luoda kuvaa sorretusta väestöstä, joka koettaa puolustaa oikeuksiaan).
Mitä suuremmista mielenosoituksista on kyse, sitä todennäköisemmin niihin osallistuu ainakin muutama järjestö, joiden jäsenistä pari on osallistunut jonkun Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman säätiön koulutukseen tai joita joku imperialistien apuri on joskus kehunut. Jos maan asema on strategisesti tärkeä, on päivänselvää, että Yhdysvallat on hankkinut sieltä omat kätyrinsä jo vuosia sitten. Tämäkö estäisi sen, että näiden maiden kansojen tulisi suhtautua varovaisesti hallituksensa kaatamiseen? Varovaisuus tässä tarkoittaa tietenkin käytännössä kaikista toimista pidättäytymistä.
Mielenosoitusten kohteeksi joutunut porvarillis-nationalistinen tyranni saa mennä Tunisiassa, mutta Iranin ja Libyan kohdalla häntä ‘ymmärretään’, koska hän on ‘kansainvälisen yhteisön’ ja valtamedian vihakampanjan kohteena. Pääkirjoituksessa 11.3. Libyan kapinan annetaan ymmärtää olevan “suoraan ulkovaltojen suunnittelema ja tukema”, ja koko kirjoituksessa ainoa aktiivinen toimija on imperialismi. Paikallisen väestön osaksi jää vain toimiminen imperialismin apureina, hyödyllisinä idiootteina tai passiivisina sivustakatsojina.
Myös imperialismin kaikkivoipuus voidaan näemmä kääntää päälle ja pois tarpeen mukaan. Pari viikkoa aiemmin, Egyptin tapahtumien kommentoinnin yhteydessä, “USA:n oman politiikan pilarit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ovat mätänemässä ja luhistumassa” (Susi 1.2.11) mutta Libyan tapauksessa imperialismi onkin jälleen täydellisesti tapahtumien ohjaksissa!
Tiedonantajan pääkirjoitusten ja eräiden ulkomaanjuttujen politiikkakäsityksestä ei voi olla tulematta mieleen tietynlainen salaliittoteoretisointi. Kaikkivaltias imperialismi junailee kaikki asiat salaa kulissien takana, ja tiedotusvälineetkin tekevät parhaansa totuuden salaamiseksi. Pääkirjoitus 11.3. viittaa Robert Fiskin artikkeliin, jonka mukaan Yhdysvallat oli pyytänyt Saudi-Arabiaa toimittamaan aseita Libyan kapinallisille. Fiskin artikkelin julkaisuun liittyen löydetään epäilyttävä salaliitto: “[J]otain jutun arkaluontoisuudesta kertoo se, että [sen julkaissut lehti, The] Independent oli haudannut veteraanikirjoittajansa jutun pois pääsivulta, varustanut sen väliotsikon kokoisella otsikolla ja jättänyt sen ilman Fiskin nimeä”.
Edellisviikon pääkirjoituksessa taas lukijoita neuvottiin suhtautumaan “varauksella läntisiin tietolähteisiin ja myös Quatarin [sic] emiirin ja autoritaarisen hallituksen valvomaan Al Jazeeraan” (Susi 4.3.11). Arvoitukseksi jää, millä logiikalla Qatarin emiirin etuja palvelee julkaista ylipäätään mitään tietoa arabimaailman kiehunnasta – paitsi tietenkin jos hän jonkin salaliittoteorian mukaisesti toimii pelkkänä CIA:n käsinukkena, joka saa ohjeensa Yhdysvalloista.
Imperialismin alistamista maista Venezuelan ja Kuuban johtajat ovat ottaneet vastaavanlaisen kannan Libyaan kuin Tiedonantaja. Fidel Castro on Libyan tilannetta käsitelleissä kirjoituksissaan välttänyt asettumista Gaddafin tai kapinallisten puolelle, epäillyt kansainvälistä uutisointia ja keskittynyt ennen muuta varoittamaan NATO:n miehityssuunnitelmista (Granma 3.3.11; 4.3.11; 10.3.11). Hugo Chávez on noudattanut vastaavaa linjaa, mutta mennyt toisaalta pitemmälle ja esittänyt jopa sovittelua Gaddafin ja kapinallisten välille (The Guardian 3.3.11; Reuters 4.3.11).
Vaikka nämä kannanotot – etenkin Chávezin – ovat valitettavia, voidaan ne ehkä nähdä reaalipolitiikkana ottamalla huomioon mainittujen maiden kansainvälinen asema Yhdysvaltain hyvin konkreettisen uhkan kohteena. Vastaava ymmärrys ei kuitenkaan ulotu Tiedonantajan päätoimitukseen missään määrin. Siellä ei eletä samanlaisessa puristuksessa kuin mainituissa maissa ja siksi siellä pitäisi pystyä puhumaan asioista suoremmin kuin mitä Venezuelan ja Kuuban johtajat pystyvät tai uskaltavat.
Mutta löytyy niitäkin, jotka ovat ottaneet selvän kannan Gaddafin vastaisen kapinan puolesta. Näihin kuuluu Palestiinan vapauttamisen kansanrintama PFLP, joka valitsi puolensa helmikuun lopussa julkaisemassaan kannanotossa.
“Palestiinan vapautuksen kansanrintama vaati sankarilliseen Libyan kansaan kohdistuneiden pommitusten ja joukkomurhan välitöntä lopettamista ja tuomitsi mielenosoittajien tappamisen, mihin Gaddafin hallinto on syyllistynyt.
“PFLP vaati Libyan kansan ja sen oikeuksien suojaamista ja korosti tukeaan Libyan kansan ja arabikansanjoukkojen vaatimuksille vapaudesta, inhimillisestä ja kansallisesta arvokkuudesta, demokratiasta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja taistelusta korruptiota ja diktatuuria vastaan.” (PFLP, 22.2.11.)
Myös Beirutissa helmikuun 18.-19. päivänä Libanonin kommunistisen puolueen aloitteesta kokoontunut arabivasemmisto asetti Libyan hallituksen samaan sarjaan Tunisian, Egyptin, Bahrainin ja muiden perinteisesti Yhdysvaltain kanssa hyvissä väleissä olevien hallitusten kanssa. Vaikka kokous ja sen hyväksymä kannanotto osuivatkin ajankohtaan ennen Libyan kapinan varsinaista puhkeamista, kannanotto kuitenkin nimeää Libyankin hallituksen yhdeksi oikeutetun kapinan kohteeksi.
“Nämä kaksi vallankumousta [Tunisiassa ja Egyptissä] ovat osoittaneet, että sorron, riiston ja kansan köyhdyttämisen leimaamat sekä Maailmanpankille, Kansainväliselle valuuttarahastolle ja imperialistis-siionistisen hankkeelle täydellisesti alistuneet itsevaltaiset hallitukset voidaan voittaa. Niinpä todistammekin muutoksen tuulia, jotka heiluttavat valtaistuimia Jemenissä, Bahrainissa, Irakissa, Jordanissa, Algeriassa ja Libyassa ja muissa arabimaissa. [...]”
“Tänne kokoontuneet myös tervehtivät Bahrainin, Irakin, Jordanin, Libyan ja Kuwaitin sortohallituksia vastaan nousseiden arabikansojen intifadojen marttyyreita.” (Political Affairs, 2.3.11.)
On syytä panna merkille sekin, että Tiedonantajan taustajärjestö, Suomen kommunistinen puolue, on ottanut lehteensä nähden jokseenkin poikkeavan kannan, jossa asetutaan samanaikaisesti sekä tukemaan “libyalaisten vaatimuksia demokratiasta” että vastustamaan länsivaltojen sotilaallisia toimenpiteitä.
“Suomen kommunistinen puolue tukee libyalaisten vaatimuksia demokratiasta ja vastustaa Yhdysvaltojen, Naton ja EU:n piirissä esitettyä sotilaallista interventiota Libyaan. SKP tuomitsee Libyan johdon väkivallan mielenosoittajia vastaan ja varoittaa, että Kadaffin hallinto voi käyttää sotilaallista uhkaa perusteluna entistä kovemmille otteille kansalaisia vastaan.” (SKP 10.3.11.)
Miten vallankumousprosessit etenevät
Tiedonantajan mielestä lännen vastustamia hallituksia vastaan kapinointi on kuitenkin selvästikin liian vaarallista. Tämä saa kysymään, onko lehden toimituksessa ymmärretty oikein vallankumousprosessien etenemislogiikka. Nehän etenevät hapuillen ja suuntaa etsien, ja vasta jälkikäteen kirjoitettujen historioiden pohjalta voi näyttää siltä, että kaikki oli jo alusta pitäen selvää.
Kun Leninin puoluetoverit arvostelivat Irlannin pääsiäiskapinaa 1916 pelkäksi kaappaushankkeeksi, katsoi hän tarpeelliseksi huomauttaa tovereilleen näiden kaavamaisesta suhtautumistavasta.
“Luullaan kaiketi, että yhteiskunnallinen vallankumous on sellaista, että jossakin paikassa rivistäytyy sotajoukko, joka sanoo: ‘kannatamme sosialismia’, ja toisessa paikassa toinen sotajoukko, joka sanoo: ‘kannatamme imperialismia’! Vain tällaiselta pedanttimaisen hassulta näkökannalta saatetaan herjata Irlannin kapinaa ‘mellakaksi’! Se, joka odottaa ‘puhdasta’ yhteiskunnallista vallankumousta, ei tule sitä milloinkaan näkemään. Hän on vain sanoissaan vallankumousmies, mutta ei ymmärrä todellista vallankumousta.” (Lenin 1959, 347.)
Tämä arvostelu sopii Libyankin tilanteeseen hyvin. Kapinoitsijoiden joukossa on epäilemättä sekä Tiedonantajan mainitsemia imperialismin apureita – missäpä heitä ei olisi? – mutta yhtä lailla on myös niitä, jotka kannattavat Libyan koskemattomuutta ja vastustavat ulkovaltojen puuttumista maan tapahtumiin. Tämä selviää lukemalla kapinallisten keskuudesta peräisin olevia, keskenään ristiriitaisia lausuntoja, joista osassa kannatetaan maan ilmatilan miehittämistä ja ilmaiskuja, ja osassa niitä taas vastustetaan. (Puolesta ks. esim.: CBS 7.3.11; CNN 9.3.11; NPR 11.3.11. Vastaan, ks. esim.: Reuters 27.2.11; Socialist Worker 1.3.11; Washington Post 6.3.11.)
Suuri osa on varmaankin niitä, joilla ei ole selvää kantaa asiaan tai joilla ei ole mahdollisuutta tuoda sitä julkisuuteen, mutta joka tapauksessa tilanteen kehityssuunta on avoin. ‘Humanitaarisen intervention’ vaara on todellinen, mutta aivan kuten kapinalliset itsekin, ovat myös imperialistit jakautuneita sen suhteen, onko suurimittainen sotilasoperaatio – kuten ilmatilan miehitys – realistinen vaihtoehto. (Myönteisistä kannoista ks. esim. Al Jazeera 7.3.11; BBC 8.3.11; MSNBC 7.3.11. Varovaisemmista kannoista ks. esim. CBS 2.3.11; Reuters 8.3.11; AP 9.3.11; The Guardian 11.3.11.)
Tämä tietysti tekee tilanteen arvioinnista jokseenkin monimutkaisemman ja haastavamman kuin siinä tapauksessa, että tapahtumat ja siihen osalliset pakotetaan johonkin kaavaan.
Joka tapauksessa ‘humanitaarisen intervention’ vaara ei voi ennalta käsin johtaa siihen, että kapinaa ei tule edes yrittää. Tiedonantajan mukaan ei ilmeisesti ole mahdollista vastustaa imperialistien sotahankkeita ja tukea lännen vihaamia hallitsijoita vastaan kapinoivia kansanjoukkoja samanaikaisesti (tarvittaessa myös liikkeen nykyistä johtoakin vastaan), vaan on valittava jompikumpi vaihtoehto.
Liikkeen kehittymistä edistykselliseen tai taantumukselliseen suuntaan ei ole määrätty ennalta, ja jos Tiedonantajan mukaan riittävä syy jättää kapina sikseen on epävarmuus sen onnistumisesta, voi miettiä, miksi ylipäätään tehdä mitään – tällaista varmuutta ei voida milloinkaan saada.
Yhdysvaltalaisen Kasama Projectin Mike Ely kirjoittaa:
“Meidän tehtävämme on valmistautua vallankumoukseen, tukea ihmisten taistelua, kun se murtautuu hallitsevien luokkien hegemonian rakosista, vastustaa sortohallituksia, kun ne murhaavat kansalaisiaan, tehdä vallankumous kun se tulee mahdolliseksi (solmia liittoja, hahmotella vaihtoehtoisia näkymiä, ottaa valta, kukistaa hallituksia, luoda uusia radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia) ja jatkaa vallankumousten tekemistä aina uudenlaiseen maailmaan asti. [...]
[Obaman tukemisesta kieltäytymisen ohella] tehtäviimme ei myöskään kuulu niiden lukuisten hallitusten tukeminen, joilla on joskus ollut eripuraa Yhdysvaltain kanssa (samalla kun niillä myös on pitkä historia yhteistyöstä muiden imperialismien kanssa oman kansansa sortamiseksi).
Tämä vararikko piirtyy erityisen selvänä esiin silloin, kun jotkut tukevat aktiivisesti sortohallituksia näiden kohtaamia laajoja, voimakkaita kansannousuja vastaan (Taivaallisen rauhan aukiolla, Gdanskissa, viime vuonna Iranissa, tänä vuonna Libyassa). Mikä tahansa (nimellisesti, väliaikaisesti) yhdysvaltainvastainen despootti on (ilmeisesti) vaikuttavampi ilmestys kuin ihmisten oma, epävarma, myrskyisä, monimutkainen, epäselvä ja lopputulokseltaan avoin taistelu.” (Ely, 27.2.11)
Tiedonantajan malli merkitsee, että Iranin ja Libyan osalta valittavana on vain kaksi leiriä: imperialismi maan sisäisine apureineen, tai sitten näiden maiden hallitukset, olipa niiden luonne mikä hyvänsä. Usko imperialismin kaikkivoipaisuuteen johtaa siihen, ettei kyseisissä maissa toimivan kansanliikkeen uskota voivan murtautua irti molemmista. Näin kansanjoukkojen itsenäiseltä toiminnalta viedään oikeutus, ja koetinkiveksi muodostuu hallitusten välinen suhde.
Useimmiten laajamittaisilla kansanliikkeillä ei kuitenkaan ole selvää ennaltamääräytynyttä kohtaloa, vaan niihin on mielekkäämpää suhtautua avoimena mahdollisuutena. Siinäkin tapauksessa, että tällaisen liikkeen johdossa nykyisellään on liberaali porvaristo (kuten Iranissa), ei ole kiveen kirjoitettu, että näin on aina jatkossakin, vaan asia ratkaistaan luokkataistelussa. Tämä lähestymistapa on nähtävissä arabivasemmiston ja PFLP:n kannanottojen lisäksi myös SKP:n kannanoton ytimessä.
AhramOnline: US not taking sides in Tunisia unrest: Clinton (12.1.11). Katsottu 13.3.11.
Al Jazeera: Kerry urges Libya no-fly zone plan (7.3.11). Katsottu 13.3.11.
AP: EU treads carefully on Libya no-fly zone (9.3.11). Katsottu 13.3.11.
Associated Press: Algeria police break up march; at least 19 injured (22.1.11). Katsottu 13.3.11.
BBC: Blair hails new Libyan relations (25.3.04). Katsottu 13.3.11.
BBC: World cannot stand aside from Libya, says Cameron (8.3.11) Katsottu 13.3.11.
CBS: Gates: Libyan no-fly zone would require attack (2.3.11). Katsottu 13.3.11.
CBS: Libya rebels beg for no-fly as bombings persist (7.3.11) Katsottu 13.3.11.
CNN: Rebel leader calls for ‘immediate action’ on no-fly zone (9.3.11. Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO’s inevitable war (3.3.11). Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO’s inevitable war (Part II) (4.3.11). Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO, war, lies and business (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Lenin, Vladimir. 1959. Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena. Teokset 22. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. (pdf)
Marxmail.org: [Marxism] Chomsky’s plea for Iranian prisoners (19.1.11). Katsottu 13.3.11.
MSNBC: U.K., France draft resolution to impose ‘no-fly zone’ over Libya (7.3.11). Katsottu 13.3.11.
NPR: Libyan Rebels Step Up Call For No-Fly Zone (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Political Affairs: Middle East: “Progressive change is possible” (2.3.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Gaddafi says protesters are on hallucinogenic drugs (24.2.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Libya rebels form council, oppose foreign intervention (27.2.11), Katsottu 13.3.11.
Reuters: Libya govt accepts Chavez mediation plan – Venezuela (4.3.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Clinton says Libya no-fly zone should not be U.S.-led (8.3.11). Katsottu 13.3.11.
SKP: SKP vastustaa hyökkäystä Libyaan (10.3.11)
Susi, Erkki. 2011. Valko-Venäjän vaalijupakka. Tiedonantaja (7.1.11), Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Kansannousu Egyptissä. Tiedonantaja (1.2.11). Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Libya ja “humanitaarinen interventio”. Tiedonantaja (4.3.11), Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Paljastuksia Libyasta. Tiedonantaja (11.3.11.)
The Guardian: Libyan rebels reject Hugo Chávez mediation offer (3.3.11). Katsottu 13.3.11.
The Guardian: Libya no-fly zone setback for David Cameron (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Xinhua: 2 killed, 8 injured in clashes in west Tunisia (9.1.11), Katsottu 13.3.11.
Ohoh, olipas asenteellinen kirjoitus… Itse olen lukenut nyt viime syksystä lähtien Tiekkarini tarkkaan, enkä ole havainnut minkäänlaista ristiriitaa sen kummemmin lehden ja omien ajatustani kuin lehden ja SKP:n välillä. Näin se “kauneus” on katsojan silmissä.
Minä näen Tiekkarin arabimaita koskevan kirjoittelun yhteydessä yhden vedenjakajan, ja se on nimeltään sympatia. Sama kuvio on hyvin voimakas omassa päässäni. Esimerkiksi tuon moneen kertaan mainitun Iranin kohdalla on perin juurin luontevaa, että Ahmadinejadin pyristely USA:n harjoittamaa sortoa vastaan saa sympatiaa ihmisiltä, jotka omassa maassaan pyristelevät sortajia vastaan. Kun samalla kuitenkin tiedostetaan, että nämä sorretut johtajat ovat itsekin sortajia, syntyy asetelma jossa 1) kansainvälisessä perspektiivissä heitä puolustetaan mutta 2) kansallisessa vastustetaan. Libyan (ja myös Valko-Venäjän) tapauksessa ongelmaksi on koettu nimenomaan läntisten imperialistien mahdollinen väliintulo. Sitä ei haluta, ja sen tähden sitä myös vastustetaan. Peruste on siis sama kuin esim. Afganistanin tilanteessa.
Minulle tuo yllä oleva on hyvin selkeä kuvio. Sitä se ei valitettavasti näytä olevan yllä olevan artikkelin kirjoittajalle Joonas Laineelle. On todella surullista, että hän näkee asiayhteyksissä vain Neuvostoliiton aikaa ja muuta käskytys- ja sanelupoliittista meininkiä. Joonas hoi, NL on kaatunut jo pian 20 vuotta sitten. Käskytystä ja sanelua tulee enää yhdestä suunnasta, USA:n johtamilta länsivalloilta. Jos minä toimittaisin Tiekkaria, antaisin tulla läntistä imperialismia vastaan vielä suoremmin sanankääntein kuin sinänsä suhteellisen poliittisesti korrekti nykyinen Tiekkari.
Kovin on pitkä kirjoitus, en jaksa kommentoida kaikkea. Tuota lausetta “onhan Ben Alia luonnehdittu tekstissä “lännen tukemaksi”.” kuitenkin kommentoin peilaten sitä Libyan kehitysprosessiin. Tiedonantaja todellakin luonnehti Ben Alia lännen tukemaksi.
Taustalla mm. se seikka että Tunisian levottomuuksien laajentuessa Ranskan ulkoministeri tarjosi Ben Alin hallituksen avuksi Ranskalaisia sotilaita ja poliiseja kouluttamaan ja avustamaan Tunisian sotilaita ja poliiseja “mellakoitsijoiden rauhoittamiseksi”. Libyaan Ranska on tyrkyttänyt asellista apua “kansannousuun osallistuneiden suojelemiseksi.”
Yleisesti ottaen tuntuu sille että jokin osa Joonaksen kritiikistä Tiedonantajaa kohtaan on ihan paikallaan. Esimerkiksi Libyan ja Iranin hallituksia olisi pitänyt kritisoida ajan saatossa mm. niistä tekemisistä jotka kohdistuvat kansalaisten oikeuksia ja demokratian periaatteita vastaan.
Toisaalta syntyy vaikutelma että Joonaksella on pikkaisen sellainen kaikkien ikkunoiden kivittämisen asenne. Ei se kyllä paljon haittakaan, ei se haittaa jos asiallisen kritiikin joukossa on myös asiatonta.
Lopuksi painotan sitä että edistyksellisillä ihmisillä on velvollisuus pyrkiä estämään imperialismin sotilaalliset interventiot ja imperialismin masinoimat vallankaappaukset ihan kaikkialla. Myös siellä missä hallituksessa istuu ihmisiä joista emme tykkää. Tässä on syytä korostaa sitä että sotapropaganda tai sen torjuminen/paljastaminen on hyvin keskeinen osa sodankäyntiä – tai sen estämistä.
Joku on Marxmailinsa lukenut! Virkistävää nähdä vastaavaa debattia myös suomalaisessa kontekstissa. Juuri tällaista analyyttisen väittelyn kulttuuria vasemmisto kaipaa. Toivottavasti Susi on saanut tästä kopion ja kirjoittaa oman vastineensa.
Kuten itsekin totesit, Tiedonantajan pääkirjoituksien linja on ristiriidassa ei ainoastaan arabivasemmiston vaan SKP:n omien kannanottojen kanssa. Tämä johtunee ihan siitä, että aika moni SKPläinen on eri mieltä päätoimittajan kanssa näissä kysymyksissä ja hyppää kokonaan Tiedonantajaa lukiessaan sen sivun yli. Tiedän että näin on, sillä olen sen itse monelta kuullut.
Itseänikin todella inhotti mm. juuri tuo Valko-Venäjän “raportointi” ja jatkuvat CIA-salaliitto-vihjailut, joiden alle luokkakantaisuus hautautuu. Surkuhupaisa oli myös jossain pääkirjoituksessa esiintynyt vihjaus, että syyskuun 11. päivän iskut saattaisivat olla Mossadin tekemiä.
Jokke on siinä täysin oikeassa, että “kansainvälisestä perspektiivistä” näitä maita – siis niiden kansoja – on suojeltava imperialistiselta väliintulolta ja sodalta. Mutta siinä vaiheessa, kun ruvetaan puolustelemaan näiden maiden johtajien hirmutekoja, ei enää olla kansainvälisessä perspektiivissä vaan nimenomaan kansallisella tasolla. Silloin on asetuttava työväen puolelle, ja on häpeällistä ettei Tiedonantajan päätoimittaja ole tähän aina kyennyt. Kritiikki on siis tältä osin ihan ansaittua.
Koko Tiedonantaja ei silti onneksi ole sutta ja sekundaa, sillä ainakin sen verkkolehti on raportoinut hyvin mm. Suomessa asuvien iranilaisten mielenosoitukset hallitustaan vastaan. SKP:n Helsingin piiri on myös ottanut asiallisesti kantaa Iranin sortopolitiikkaa vastaan ja ollut mukana näissä mielenosoituksissa.
Joonaksen artikkeli on ansiokas, perusteellinen ja perusteltu. Kiitos Joonas ja sosialismi.net. Tiedonantaja on tärkeä tiedotusväline radikaalivasemmistolle. Mutta Erkki Suden pääkirjoitukset eivät minua monestikaan miellytä. Osasin odottaa ‘ei niin miellyttävää’ Libya-kannanottoa, mutta aavistus ei vähentänyt pettymysta ja vakavan huolen tunnetta. Kun Kansan Uutiset turvautuu, hyvin usein, suurten ylikansallisten uutistoimistojen välittämään dataan tarkastelematta sitä lainkaan kriittisestä saati luokkakantaisesta näkökulmasta, menee Tiedonantajan pääkirjoitustoimitus toiseen äärimmäisyyteen. Sen sijaan voin yhtyä SKP:n kannanottoon, ja toivon analyyttisen keskustelun jatkuvan tällä ja muillakin foorumeilla.
Mun mielestä SKP:n kannanotto on erinomainen. Mitä kannanottoja on tullut muilta puolueilta? Joonas tuo artikkelissaan esiin Tiekkarin hoipertelun. Tämä on ns. kriittistä keskustelua. Hyvä niin.
Edistyksellisen, myös sosialistisen liikkeen perinteeseen on kuulunut olla asettumatta minkään yläluokkaisen ryhmän puolelle näiden käydessä keskinäisiä kamppailujaan.
Valitettavasti tästä on usein livetty. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa osa sosiaalidemokraateista asettui tukemaan Saksan keisaria, osa Venäjän keisaria.
Kuitenkin monet, kuten Rosa Luxemburg, asettui vastustamaan sotaa ja sekä Saksan että Venäjän keisareita.
Ehkä meidän tulisi seurata Rosa Luxemburgin esimerkkiä.
Mikko Aalto
Mikko on ihan oikeilla raiteilla tässä. Libyan kapinallisten johdossa on useita Gaddafin hallituksen entisiä jäseniä, joilla ei varmaan ole mitään vaikeuksia tehdä samanlaisia sopimuksia lännen kanssa kuin Gaddafi on tehnyt. Jos kapinallisten voitosta nykyisen johdon alaisuudessa seuraa lisää poliittisia vapauksia, se on hyvä, mutta ei sinällään anna mitään syytä tukea heitä (siis johtoa). Miksi pitäisi kannattaa Egyptin nykyistä sotilashallintoakaan?
Aika harva kai on loppujen lopuksi ilmoittanut tukevansa Gaddafia suoraan, tyyliin “Gaddafi on hyvä tyyppi”, vaan “tuki” ilmenee siten, ettei häntä haluta arvostella, koska arvellaan sen toimivan sodanlietsojien tavoitteiden hyväksi. Tämä on paitsi väärää politiikkaa, myös ihmisten aliarviointia ja lukijoiden tyhmentämistä. Ikäänkuin Gaddafi olisi joku oikeutettu Libyan edustaja tms. Kapinallisia varmaan sympataan enemmän suoraankin, vaikka siinäkin on omat ongelmansa, jos se tarkoittaa sitä, että kapinallisten keskuselimen jäseniä, mm. Gaddafin entistä oikeusministeriä, Mustafa Abdul Jalilia, ja yksityistämisestä tohtorinväitöskirjansa tehnyttä Ali Issawia pidetään jonain luotettavina henkilöinä..
Seuraavassa BBC:n arvio joistakin keskeisistä kapinallisten johtoelimen jäsenistä:
http://www.bbc.co.uk/news/mobile/world-africa-12698562
Heti alkuun haluan sanoa että tässä on nyt käyty oikein hyvää keskustelua aiheesta joka ei ole ihan helppo. Otan pätkän Joonaksen sinällään oikeaa ja järkevää tekstiä tarkasteltavaksi toisella tavalla.
” ettei häntä haluta arvostella, koska arvellaan sen toimivan sodanlietsojien tavoitteiden hyväksi. Tämä on paitsi väärää politiikkaa, myös ihmisten aliarviointia ja lukijoiden tyhmentämistä.”
Tällaisia asioita ei mielestäni tule peilata vain omien mielipiteiden esittämisen kautta vaan myös seurauksien kautta, on pohdittava millaisen jäljen tuleviin tapahtumiin jättää mikin teko. Nyt ikäänkuin jälkiviisaina voimme nähdä että imperialistit ovat onnistuneet sotapropagandassaan riittävässä määrin hyökkäyksen toteuttamisen kannalta. Meidän tehtävämme sodan ja väkivallan vastustajina olisi ollut estää se, siis torpata imperialistien sotapropaganda siinä määrin että imperialistit eivät olisi voineet hyökätä Libyaan. Toisaalta meidän olisi pitänyt tehdä objektiivista tiedotustoimintaa jossa Libyan hallintoa ja Gaddafia olisi analysoitu objektiivisesti (myötäilemättä propagandistista Gaddafin demonisoimista) pureutuen juuri Libyan poliittisen järjestelmän todellisuuteen.
“Jos kapinallisten voitosta nykyisen johdon alaisuudessa seuraa lisää poliittisia vapauksia, se on hyvä, mutta ei sinällään anna mitään syytä tukea heitä (siis johtoa).”
Tässä on hyvä miettiä kenelle on tulossa lisää poliittisia vapauksia länsimaisen telaketjudemokratian myötä ja keneltä viedään viimeisetkin poliittiset vapaudet.
Minusta ei ole perusteita uskoa, että ainoa mahdollinen tulos imperialistien iskuista Libyaan on Gaddafia paskempi järjestelmä kaikilta osin (mikä ei tarkoita että kannattaisin iskuja). Voi toki käydä näinkin, mutta en tiedä millä perusteella tämä olisi väistämätöntä. Ei se ole sen väistämättömämpää kuin sekään, että Egyptin “oikein” tehdystä keikauksesta seuraa väistämättä vain hyviä tuloksia.
Alkuvaiheessa näytti siltä, että kapinalliset jyräävät Gaddafin, vielä äsken näytti siltä että G jyrää kapinalliset. Kun kapinalliset vaativat ilmaiskuja, on vaatimusten takana joillakin varmaan “aitoa” länsimielisyyttä, mutta toisaalta monilla varmaan myös pelonsekaista epätoivoa ja hyväuskoisuutta. Hyväuskoisuutta on meillä täälläkin, kun ajatellaan “lentokieltoalueen” olevan joku yksinkertainen ratkaisu; eihän se edes kuulosta kovin pahalta. Nyt on nähty että se tarkoittikin pommituksia.
Sodalla on oma logiikkansa, joka helposti romuttaa kaikki alkuperäissuunnitelmat siitä, mihin toimet oli tarkoitus rajoittaa. Yhdysvallatkaan ei varmaan odottanut että Afganistanissa ja Irakissa menee 10 vuotta kun hyökkäyspäätöksiä tehtiin.
Mikä motivoi ketäkin. Kapinallisten johtoelimen jäsenistä suuri osa, entiset ministerit ja muut tohtorit, varmaan pääsevät helposti maanpakoon, jos alkaa näyttää pahalta, rivitaistelijoilla saattaa olla jokseenkin vaikeampaa. Ei sinänsä ihmetytä, jos he tappion näyttäessä väistämättömältä nämä jälkimmäiset tarrautuvat siihen oljenkorteen, jonka lännen ilmaiskut tarjoavat, vaikken itse tällaiseen luottaisikaan. Jää nähtäväksi, millä tavalla lännen sekaantuminen lopulta jakaa kapinaliikkeen (ja toivottavasti jakaa).
En tiedä onko realistinen näköala, että iskut olisi saatu estettyä kansalaistoiminnalla. Ei se nyt mahdotonta ole, mutta Irakin sodan osalta nähtiin, että mielenosoitukset tai vastaava kansalaismielipiteen voimakaskin ilmaisu ei vaikuta asioiden kulkuun kovin paljon. En tarkoita, ettei olisi kannattanut tehdä mitään (itsekin osallistuin), mutta näin siinä kävi.
Loppuun vielä knoppitieto: EU-parlamentin vasemmistoryhmä hajosi täysin äänestettäessä Libya-kannanotosta, jossa mainittiin myös “lentokieltoalueen” mahdollisuus. GUE/NGL:n 34 jäsenestä 14 äänesti vastaan, 11 puolesta ja loput tyhjää tai olivat poissa.
http://votewatch.eu/cx_vote_details.php?id_act=1557&lang=en
lainej:
“Alkuvaiheessa näytti siltä, että kapinalliset jyräävät Gaddafin, vielä äsken näytti siltä että G jyrää kapinalliset.”
Muistaakseni alkuvaiheessa ei ollut juurikaan näyttöä ainakaan kapinallisten taistelukunnosta – Gaddafin väkivaltakoneistosta oli tiedossa sentään joukko-osastoja ja aseistusta. Kapinasta tiedettiin vain sen maantieteellinen laajuus ja se, että meikäläinen media löi yhä uhmakkaammin vetoa sen voiton puolesta. Toisaalta puhuttiin “sisällissodan uhasta”, ikään kuin kyse ei olisi ollut sisällissodasta jo alusta alkaen. Uutisointi heitti häränpyllyä Gaddafin ylitettyä kapinallisten hänen maastapoistumiselleen asettaman deadlinen. Kapinallisten sotaonnen kääntymistä pistettiin huolestuttavasti Libyan ilmavoimien piikkiin, vaikka ilmiselvästi suurempi merkitys oli maajoukoilla tykistöineen ja panssareineen. Sekä kapinan voiton zombimainen veikkaaminen että interventiota alustanut Gaddafin ilmaiskujen painon liioittelu olivat psykologista sodankäyntiä.
En muista myöskään nähneeni näyttöä siitä, että kyseessä olisi ollut edistyksellinen tai peräti vallankumouksellinen kapina. Sitä se ei ainakaan enää voi olla. Selvää oli vain Gaddafin vastaisuus, mikä ei itseään enempää kerro. Gaddafin vastustajia on nyt ilmaantunut Libyan ylle kokonainen letkajenkka (perässä on vielä tilaa).
Kysymys kapinan edistyksellisestä potentiaalista on muuttunut poliittisesta kysymyksestä arkeologiseksi ja päivän kysymykseksi on noussut poliittisen, mukaanlukien sotilaallisen tappion aiheuttaminen interventionisteille rikoskumppaneineen, Libyasta Suomeen. Gaddafi ei ole tarjonnut intervention vastaisen tulitauon mahdollisuutta kapinallisille, eivätkä kapinalliset ole sitä Gaddafilta vaatineetkaan. Se olisi kuitenkin libyalaisten ainoa keino torjua intervention poliittiset päämäärät. Jos sitä ei kumpikaan osapuoli tahdo, ovat kummatkin compradoreja. Se ei yhtään vähennä intervention takaisinlyömisen tarpeen ensisijaisuutta.
Tappio interventionisteille hännystelijöineen!
“En muista myöskään nähneeni näyttöä siitä, että kyseessä olisi ollut edistyksellinen tai peräti vallankumouksellinen kapina. Sitä se ei ainakaan enää voi olla. Selvää oli vain Gaddafin vastaisuus, mikä ei itseään enempää kerro.”
Näkisin asian näin että kysymyksessä on vallankumouksellinen kapina jossa ollaan kaatamassa kansallinen valta globaalin finanssipääoman käsiin.
Matti, onko Gaddafi mielestäsi jokin tulppa globaalia finanssipääomaa vastaan?
Poiminta artikkelissa viitatusta Kansainvälisen valuuttarahaston raportista, jonka mukaan pankkien yksityistäminen ja Libyan keskuspankin “uudelleenjärjestely ja modernisointi” on saatu hyvään alkuun:
An ambitious program to privatize banks and develop the nascent financial sector is underway. Banks have been partially privatized, interest rates decontrolled, and competition encouraged. Ongoing efforts to restructure and modernize the CBL [Central Bank of Libya] are underway with assistance from the Fund.
http://www.imf.org/external/np/sec/pn/2011/pn1123.htm
Mitä tulee niihin väitteisiin, että tämä olisi lähinnä joku öljysota Gaddafia vastaan, jotta hänen tilalleen saataisiin suopeammat tyypit, niin en oikein usko. British Petroleum käynnisti suurimman öljynetsintähankkeensa Libyassa keväällä 2007:
BP and its Libyan partner, the Libya Investment Corporation (LIC), today signed a major exploration and production agreement with Libya’s National Oil Company (NOC). The initial exploration commitment is set at a minimum of $900million, with significant additional appraisal and development expenditures upon exploration success. [...]
This is a welcome return to the country for BP after more than 30 years and represents a significant opportunity for both BP and Libya to deliver our long term growth aspirations,” said Hayward. “It is BP’s single biggest exploration commitment.
http://www.bp.com/genericarticle.do?categoryId=2012968&contentId=7033600
Tiedonantaja käytti tässäkin kohtaa halpaa “perustelua”, jonka voi käyttää milloin vain: “Gaddafin tekemät monet myönnytykset eivät ole tarpeeksi imperialistisille öljyparoneille. He haluavat hallituksen, jonka voivat omistaa kokonaan.” (TA 4.3.11)
Kun on mahdotonta sanoa, milloin imperialistit omistavat jonkun hallituksen “kokonaan”, niin… vielä joku aika sitten Yhdysvallat ja EU vielä myivät Gaddafille aseitakin satojen miljoonien arvosta.
In the months before Libyans revolted and President Barack Obama told leader Moammar Gadhafi to go, the U.S. government was moving to do business with his regime on an increasing scale by quietly approving a $77 million dollar deal to deliver at least 50 refurbished armored troop carriers to the dictator’s military. [...]
U.S. sales were dwarfed by a tide of arms sold by European allies. European Union nations approved sales of $470 million in weapons to Gadhafi’s military in 2009 alone — a rush of Italian military aircraft, Maltese small arms and British munitions, according to a January EU arms control report. By comparison, the U.S. peak was $46 million in approved defense sales in the final year of the Bush administration in 2008 — up from $5 million in Libyan defense sales the year before.
http://www.google.com/hostednews/ap/article/ALeqM5gwuLNqE2rj86RXryfwwnzve4C3oQ?docId=fcea6e0539e24e4dbd33392f20ada921
http://www.youtube.com/watch?v=KIYI2nL4UdQ
“Matti, onko Gaddafi mielestäsi jokin tulppa globaalia finanssipääomaa vastaan?”
Mielestäni kysymys asettuu pikemminkin niin että voiko imperialismi ottaa aina jonkin maan hallintaansa (Panama, Afganistan, Irak, Libya… Bolivia, Iran, Korea, Venezuela…) vai voidaanko tällaisen ketjun jatkuminen katkaista.
Mielestäni Libyaa ei suinkaan pommiteta Gaddafin takia vaan siksi, että Libya oli noussut
YK:n inhimillisen kehityksen indeksin HDI mukaan kaikkien Afrikan maiden ohi sijalle 1.
ja vieläpä kaikkein korkeimpaan kastiin lähinnä hyvän terveydenhoidon, korkean
bruttokansantuotteen, lukutaidon ja sukupuolten välisen tasa-arvon perusteella.
Libyan sosialistinen kansantasavalta oli nousemassa erittäin merkittäväksi hyvinvointi-
valtioksi jonka kapitalistit nyt näyttävät ajavan alas, ettei se ole esimerkkinä äänestäjille
muuten kuin siinä, että äänestäjät näkisivät miten käy, jos sosialismia jossain maassa
rakennetaan tai yritetään rakentaa. Ei Jugoslaviaakaan pommitettu Milosevitsin takia
vaan koska Valtio oli sosialistinen. Myöskin Irak oli kansallistanut öljy-yhtiöt ja
oli “arabisosialistinen” valtio. Nyt noin 90% irakilaisista on sitä mieltä, että Saddamin
aikana olot olivat paremmat kuin nykyisin.
Mielestäni keskustelumme on jäämässä jälkeen historian kulusta.
Meidän tulisi alkaa keskustelemaan siitä millä eetisesti ylevillä perusteilla ristiretkeläiset hyökkäävät Intian, Kiinaan ja Venäjälle ja mitä niitä onkaan…
Silloin me olisimme aloitteen tekijöitä keskustelussa emmekä vain reagoisi muiden esiin nostamiin teemoihin.
Mikko Aalto
Hups
Anteeksi lipsahdukseni, tässä vaiheessahan pitäisi saada vielä Venäjä ja Intia mukaan Koalitioon kun Kiina on vuorossa…
Mikko Aalto
Jos ei tunnusteta faktoja nykyistä interventiota edeltäneestä kaudesta varsinkin menneen vuosikymmenen aikana, on turha esittää mitään yleisempiä poliittisia luonnehdintoja Gaddafin Libyasta. Toisaalta on kyettävä tekemään ero nykyisen intervention ja sitä edeltäneen kauden välille.
Lainej:
“pankkien yksityistäminen ja Libyan keskuspankin “uudelleenjärjestely ja modernisointi” on saatu hyvään alkuun”
Silloin kai ei ollut näköpiirissäkään nykyisenlaista kapinaa ja sisällissotaa. Kuten olet korostanut, se että Gaddafi on nyt laajojen imperialistipiirien tähtäimessä ei ole osoitus Gaddafin anti-imperialismista. Mutta suhteellisuus myös toisin päin; se että Gaddafi on compradori, ei tarkoita etteikö hänellä olisi ristiriitoja imperialistien kanssa.
Kyse ei ole pelkästään siitä, että Gaddafi ei ole imperialistien “oma poika” tai että hänellä on kaikenlaista historiallista painolastia. Faktat Libyan yhteiskunnan syvenneestä integroitumisesta imperialismin alaisuuteen Gaddafin hallinnon myötävaikutuksella on otettava vakavasti, mutta niin on otettava vakavasti myös YK:n inhimillisen kehityksen mittaritkin. Ne osoittavat, että ei vain Gaddafi, kuten compradorien tapaan sopii, vaan Libya kansakuntana on edelleen “vetänyt välistä” erikoisen paljon.
“Tiedonantaja käytti tässäkin kohtaa halpaa “perustelua”, jonka voi käyttää milloin vain: “Gaddafin tekemät monet myönnytykset eivät ole tarpeeksi imperialistisille öljyparoneille. He haluavat hallituksen, jonka voivat omistaa kokonaan.” (TA 4.3.11)”
Tosiaan, tympäisevää liioittelua. Jos “kokonaan omistettu hallitus” on vertauskuvallinen ilmaisu, se ei sellaisenakaan auta hahmottamaan imperialistisen intervention lähtökohtia ja tavoitteita. Kapinan alussa saattoi olla jopa niin, että ko. imperialistit pelkäsivät kapinallisia enemmän kuin Gaddafia. Gaddafi oli myös tuominnut Tunisian kansannousun ja saattoi hetken hämätä imperialisteja al Qaeda -puheillaan *. Kuitenkin Gaddafin mahdollisesti nauttima varovainen luottamus hävisi pölynä ilmaan viimeistään silloin, kun kapina oli levinnyt ympäri maata ja pystyi vakiinnuttamaan tukialueita. Gaddafi näytti menettäneen ne ominaisuutensa, kuten kyvyn ylläpitää järjestystä, joiden vuoksi imperialistit olivat aiemmin kelpuuttaneet hänet Libyan johtajaksi **.
Kun Gaddafi ei enää kelpaa, on Libya pistetty remonttiin. Interventionistien liittouma suojelee kapinallisia ja käy sotaa Libyan valtiota vastaan, eikä kapinallistenkaan voi enää katsoa käyvän mitään “erillissotaa”. Tietyin varauksin voidaan sanoa, että imperialistinen agressio on tehnyt Gaddafista vastahakoisen patriootin.
*Al Qaeda on kapinallisten eturintamassa, mutta Gaddafilla lienee omat syynsä korostaa sen merkitystä.
**Muistaakseni Suomessakin oli ennen kapinaa ja interventiota jo ehditty oppia kutsumaan Gaddafia Libyan johtajaksi. Nyt Suomessa kaiutetaan samaa sotapropagandalevyä kuin varsinaisen interventioliittoumankin leirissä.
Leevi Mantere:
“Mielestäni Libyaa ei suinkaan pommiteta Gaddafin takia vaan siksi, että Libya oli noussut
YK:n inhimillisen kehityksen indeksin HDI mukaan kaikkien Afrikan maiden ohi sijalle 1.
ja vieläpä kaikkein korkeimpaan kastiin lähinnä hyvän terveydenhoidon, korkean
bruttokansantuotteen, lukutaidon ja sukupuolten välisen tasa-arvon perusteella.”
Nuo ovat osoituksia siitä, että imperialistisen riiston aste oli Libyassa alhaisempi kuin muissa Afrikan maissa. Ne eivät ole hyökkäyksen syy, vaan ennemminkin hyökkäystä puoltaa niiden osoittama imperialistisen riiston asteen suhteellinen alhaisuus.
Väitteet Gaddafin Libyan tai Milosevicin Serbian sosialistisuudesta ovat outoja. Öljyvarojen kansallinen omistus ei ole sosialismia, eikä sitä tarvitse kutsua sosialismiksi. Sen puolustamiselle on ihan riittäviä perusteita todellisuudessa. Samoin hyvinvointivaltio on nimenomaan kapitalistinen instituutio. Sellaista lisäkettä ei sosialismissa tarvita sillä samat funktiot ovat sosialismissa sisäänrakennettuina. Kansallisen omaisuuden ymmärtäminen sosialismiksi ja ‘hyvinvointivaltion’ käyttäminen kokonaisen poliittisen järjestelmän nimikkeenä vie auttamatta sosialidemokratiaan, jonka kehityskaari erkaantui tieteellisestä sosialismista jo sata vuotta sitten. Parempi kuitenkin sosialidemokraattinenkin vastustus imperialistiselle interventiolle kuin välinpitämättömyys.
Mielestäni ydinkysymys on siinä että edistyksellisten tule aina asettua sotaa vastaan eikä minkään sodan osapuolen puolelle.
Kaikissa sodissa sotivina osapuolina on laajasti ymmärretty työväenluokka, kaikki kuolleet ja sodan uhrit ovan työväenluokan uhreja, kaikki yhteiskunnan psykososiaalinen brutaalistuminen on työväenluokan tappio ja kaikkien sotien voittaja on kapitalistien huippukerros.
Sotien ja omistamansa mediavallan avulla kolmen sadan kapitalistin joukko pystyy hallitsemaan seitsemää miljardia työväenluokkaan kuuluvaa.
Siksi meidän on irroittauduttava siitä aivopesusta jolla maailman ihmisiä ohjataan asettumaan sotien osapuolien puolelle ja vastaan.
Mikko
“Siksi meidän on irroittauduttava siitä aivopesusta jolla maailman ihmisiä ohjataan asettumaan sotien osapuolien puolelle ja vastaan.
”
Kyllä intervention vastustaminen on väistämättä jossakin mielessä hyökkäyksen kohteen puolelle asettumista halutaanpa sitä tai ei. UKK sanoi aiko0inaan että Suomi ei ole puolueeton sodan ja rauhan kysymyksessä, Suomi on rauhan puolella. Tämä ei tosin päde enään Kekkosen jälkeisessä Suomen osalta mutta idea on selvä.
Kutsunta tilaisuuden kapiaista mukaillen: Mitä tekisit jos minä uhkaisin aseella sinun tyttöystävääsi? No niin, jos minä ottaisin siltä sen pyssyn pois niin kyllä se olisi sen tyttöystävän puolelle asettumista – mietittäväksi jää mitä mieltä vaimoni olisi asiasta, mutta kyllä siltä silti pitäisi ottaa se pyssy pois.
Vastustettavia asioita Libyassa on nyt kolme:
1. NATOn yksipuolisesti aloittama sota Libyaa vastaa.
2. Hallituksen jopa järjestyksen ylläpitämiseksi tarpeeton aseiden käyttö ja yritys ratkaista armeijan avulla tilanne joka tulisi hoitaa dialogilla, poliittisten vankien vapauttamisella ja vapailla vaaleilla, jotka kuuluisivat koalitiohallituksen järjestettäviksi.
3. Ilman minkäänlaista vapailla vaaleilla ansaittua mandaattia olevan ihmisryhmän yritys vallan saamiseen itselleen, täysin aiheeton aseiden käyttö ja ihmisten tappaminen.
Sosialistien tulee asettua kaikkien Libyalaisten puolelle ja vastustaa ulkovaltojen aloittamaa hyökkäystä.
Niin kauan kuin Benghazin kaupunki on kapinallisten hallussa ja Länsi-Libya hallituksen hallussa, niin kauan taistelujen osapuolet voidaan saada painostettua neuvottelupöytään.
Tätä valttikorttia neuvotteluihin painostamiseksi ei ole mikään kiire hävittää.
Mikko
Avainkysymys on selvittää mitä käsite “Kansainvälinen Yhteisö” pitää sisällään. Ulkopoliittisen Instituutin tutkijat käyttävät tätä määrittelemätöntä ilmaisua surutta.
Todennäköisesti se tarkoittaa Bilderberg Groupin jäsenten edustamia tahoja eli ylikansallisten yritysten johtoa , poliittisia johtajia ja meedian edustajia sotilaita poissulkematta.
Mekanismi Libyan sodassa lienee vanha tunnettu kuvio kolonialismin ajalta, jossa nimenomaan öljy-yhtiöiden intressit liikuttavat armeijoita tavoitteenaan luoda maahan
ulkomaiseen sijoitustoimintaan suopeammin suhtautuva hallinto . Käynnissä olevien arabimaiden vallansiirtoprosessien täytyisi olla kaikkia maita koskevia ja niiden tuloksena
syntyvien maiden hallintatapojen tulisi olla länsimaisittain kontrolloitavia. Paitsi
luonnonvaroista käytävä taistelu on myös käynnissä länsimaisen elämäntavan vienti-
projekti arabimaihin. Libya ehkä kansallismielisempänä maana on ollut silmätikkuna ja sen
luoma esimerkki täytyy tuhota. Iraq kärsi saman kohtalon ja pitkällisen länsimaiden
harjoittaman anarkian seurauksena ei maalle ole jäänyt itsemääräämisoikeutta nimeksi-
kään. Afganistanin nukkehallituksen johtoon asetettiin amerikkalaisen öljy-yhtiön konsultti. Libyan sodan taustavoimana ovat seuraavat öljy-yhtiöt:
Shell Englanti /Hollanti
BP Englanti
Exxon Mobil USA
Hess Corp USA
Marathon Oil USA
Occidental USA
Conoco Phill USA
Repsol España
Wintershall Saksa
OMV Itävalta
Statoil Norja
ENI Italia
Petro Canada Kanada
Total Ranska
Kansainvälinen yhteisö todennäköisesti vastustaa Gaddafin vaatimuksia saada maasta
viedystä öljystä suurempi osuus maansa talouden ylläpitoon.
Obama ja 40 rosvoa puhuessaan ihmisoikeuksista tarkoittavat itse asiassa länsimaiden
ihmisten etuoikeudesta maailman luonnonvaroihin.
Kun on kysymys hyökkäyksestä Libyaan, on selvää että “Kansainvälinen yhteisö” tarkoittaa lähinnä NATOa ja CIAta.
Tukenaan sillä on koko “epäpyhä kolminaisuus” eli sotilaiden, valtamedian ja “humanitääristen” avustusjärjestöjen saumaton yhteistyö.
Mutta hyvin tärkeää on ymmärtää että päätöksen hyökkäyksestä tekivät Yhdistyneiden Kansakuntien diktaattorit.
Juuri tällaisten tapahtumien estämiseksi Yhdistyneiden Kansakuntien valtajärjestelmä on demokratisoitava. Ainoa realistinen tie on yleiseen ja yhtäläiseen ehdokaskelpoisuuteen ja äänioikeuteen perustuvat vapaat ja rehelliset vaalit, koko maailma yhtenä vaalipiirinä Yhdistyneiden Kansakuntien ylimmän päättävän elimen valitsemiseksi.
Jos nykyinen meno jatkuu, ovat sekä Euroopan Unionin ettän Yhdysvaltojen parlamentit aikanaan sotilaallisen intervention kohteina.
Mikko Aalto
The Guardian: Undisciplined Libyan rebels no match for Gaddafi’s forces
http://www.guardian.co.uk/world/2011/mar/30/libyan-rebels-no-match-gaddafi
[...]
The revolution lacks an organised military structure in spite of several attempts to stamp its authority on the volunteer army. Discipline is bad. Few of the fighters have proper military experience and they would need training in the use of weapons such as artillery. But the revolutionaries have made a strong point of saying they do not want foreign troops on Libyan soil. [...]
The problem is not solely the rebels’ lack of more powerful weapons. In the past two days their disorganisation has shown as they have been badly outmanoeuvred by better-trained forces that have outflanked them with sweeps through the desert. The revolutionaries lack any cohesive defensive plan. Instead they fire wildly at the enemy and argue among themselves about what to do next and who should be giving orders before turning and fleeing. [...]
The lack of control over Libya’s rebel army also raises questions about how it might behave as an occupying force were it to take over a town such as Sirte which has not risen up in support of the revolution and where the Libyan leader is believed to retain some support.
Killings of alleged mercenaries in Benghazi, the rebels’ de facto capital, as well as the large numbers of young men who have assumed an authority over ordinary citizens apparently only granted by their guns, will raise questions about how an ill disciplined and unaccountable force will behave on taking control of a potentially less welcoming city.
It would be embarrassing, to say the least, if even some of the rebels armed by Britain or the US were to carry out the kind of atrocities the west says it is intervening in Libya to prevent.
Tekee mieli lyhyesti sanoa tähän väliin että kun jatkuvasti seuraan tapahtumia Al Jazeeran kautta, niin kylläpäs valikoiden — ja jopa siten että asia vääristyy — Ylen uutiset välittävät Libyan uutisia. Huh huh.
Eilisessä puoluejohtajien tentissä (kok, kepu, sdp, ps) sivuttiin Libyan tilanetta, ja sielläkin Urpilainen sanoi että “kansanmurha” Libyassa on estettävä. En muista missä, mutta olen kuullut tämän väitteen aiemminkin tässä yhteydessä. En ole kumminkaan ihan varma onko Libyassa kyseessä kansanmurha, vaikka G tappaisi 50 000 kapinallista, sillä kansanmurha kai tarkoittaa johonkin etniseen, uskonnolliseen tms. vähemmistöön kohdistuvia likvidointitoimia; “acts committed with intent to destroy, in whole or in part, a national, ethnical, racial or religious group, as such” (YK:n määritelmä).
Tietty voidaan määritellä, että “hallituksen joukot” ja “kapinalliset” ovat tällaisia ryhmiä, ja siis jos pyrkii tuhoamaan esim. “hallituksen joukkojen” elävän voiman, niin siinä sitten olisi kansanmurha tekeillä… mutta taitaisi mennä enempi hysterian puolelle. Ilmeisesti vain täysin satunnainen joukkomurha ei tämän määritelmän mukaan olisi kansanmurha.
Voi se kansanmurha(genocide) enemmistöönkin kohdistua. Ratkaisevaa on että sillä tähdätään, todellista tai tekijän kuvittelemaa kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää. Libyassa on libyalaiset libyalaisia vastaan ilmeisesti yli heimorajojenkin. Ainakaan ei ole vihjeitä siitä, että nimenomaan Gaddafi olisi mihinkään heimomurhiin yllyttämässä. Kapinallisten puolella on ilmeisesti tehty lynkkauksia rodun perusteella, mikä nyt tähän mennessä eniten lähentelee kansanmurhan psykologiaa.
Niin, tähän mennessähän Benghazissa on käsittääkseni joukkomurhailtu lähinnä gaddafilaisia (paikallisen vallankumouskomitean jäseniä). Kyllä näkisin tämän lähinnä “tavallisena” sisällissotana.
Benghazissa oleva Jon Lee Anderson pitää kapinallissotilaiden määrää hyvin pienenä. Jossain toisessa lähteessä (Al JAzeeralla) tuli tänään tai eilen myös arvio (en muista kenen) että suhde kapinallisten ja gaddafilaisten joukkojen välillä on noin 1/10.
http://vodpod.com/watch/5883772-libyan-rebels-number-less-than-1000-bad-news
“Kyllä näkisin tämän lähinnä “tavallisena” sisällissotana.”
Aivan oikein, kun vain muistamme että tavallisesti “tavallisia sisällissotia” pohjustetaan ulkoapäin, Yugoslavian hajottamisessahan Saksa ja USA jopa antoivat turvatakuut kaikille jotka vähänkään kapinoivat. Siis lupasivat tulla apuun “kunhan vain aloitatte sen verran väkivaltaisuuksia että tilannetta voi luonnehtia sodaksi.”
Kansanmurhan määrittelystä puheenollen: Norsunluurannikolla eilen oli pelkästään yhdessä kaupungissa kuollut 800 ihmistä taistelujen keskelle. Kansanmurha Libyan tapauksessa saattaa olla viittaus (freudilainen ‘siirtymä’) Irakiin ja siihen mitä siellä kurdeille tapahtui. Juuri Freudia lehteilleenä tulee mieleen, että ehkä mielissään propagandistit yhdistävät Irakin ja Libyan operaatiot tai sitten pyrkivät tällaisen mielleyhtymän tuottamiseen. Mene ja tiedä. Mutta kansanmurhan uhkaa toitotettiin kyllä monesta tuutista ennen ilmaiskujen aloittamista, sillä niitä nimenomaan perusteltiin.
Kyse on varmaan aika yleisestä kuviosta, jossa kyseenalaisia toimia koetetaan aina perustella niillä hyvillä arvoilla, jotka kulloinkin ovat vallitsevina (mitä ne sitten ovatkin). Nykyään tällaisia perusteluita ovat ihmisoikeudet ja demokratia, jonain muuna aikana varmaan saatettiin puhua vain järjestyksen palauttamisesta tai suoraan etujen turvaamisesta (kun ei ollut mitään kansalaismielipidettä tms. jota olisi tarvinnut miellyttää) jne. Muissa poliittisissa yhteyksissä sitten on puhuttu vastavallankumouksen estämisestä, vääräuskoisten kukistamisesta ja sen semmoisesta.
Tietenkin; sinänsä mielenkiintoista että tässä tapauksessa uhkana esitettiin nimenomaan “kansanmurha” ja että nytkin suuri osa ihmisiä ajattelee, että “Benghazissa olisi toteutettu kansanmurha ellei interventiota olisi tehty”.
Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kirottu Vanhanen puhkuu Talvisodan henkeä Libyaan:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/eri-mielta/matti-vanhanen-libyan-kriisi-kuuluu-myos-suomelle
En tiedä sekoileeko hän tahallaan vedotessaan YK:n peruskirjan VII luvun artiklan 43 kohtaan yksi, joka käsittelee voimankäytön mahdollisuutta _kansainvälisen_ rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.
Miksi sosialismi.net boikotoi esim. globalreseach.ca :n sivustoilla ilmestyneitä artikkeleita. Onko niin, että Chossudovsky, Rozoff, Arbutnot, Galtung ym. kumppaneiden arviot Libyaan
kohdistuvasta “humanitaarisesta interventiosta” muistuttavat liikaa Tiedonantajan päätoimittajan, Erkki Suden esittämiä näkemyksiä? Mitä vapaata vasemmistoa se tämmöinen on, jossa tukeudutaan lähes yksinomaan ns. valtavirran uutisaineistoon?
Ei ole ollut puhetta global researchista tai muustakaan boikottimielessä. Ihmiset kirjoittavat mitä haluavat.
[...] piirissä on ollut pidemmän aikaa kahdenlaista suhtautumista Afrikan ja Lähi-idän hallituksiin ja kansannousuihin. Osa tuntuu jumiutuneen kylmän sodan [...]