Ajatuksia johtajuudesta ja demokratiasta

7.2.2011 | Artikkelit

Teksti: Paul Cockshott
Kuva: Joonas Laine
Paul Cockshott
Sosialismi.net julkaisee professori Paul Cockshottin Tukholman Socialistiskt Forumissa 27.11.2010 pitämän esitelmän, jonka otsikkona oli Ideas of Leadership and Democracy (Ajatuksia johtajuudesta ja demokratiasta). Esitelmän alkuosa käsittelee vasemmiston perinteisiä demokratiakäsityksiä sekä tavoitteita parlamentaarisesta tasavallasta ja neuvostotasavallasta, ja hylkää molemmat suoran demokratian hyväksi. Esitelmän jälkimmäinen osa käsittelee konkreettisia esityksiä sosialismiin siirtymisen ensimmäisistä askelista, ja loppuosassa Cockshott vastailee yleisön kysymyksiin.

Alla oleva esitelmä on litteroitu äänitteen perusteella, mistä johtuen tekstin rakenne muistuttaa paikoin enemmän puhe- kuin kirjakieltä. Teksti on saatavilla myös englanniksi sekä alkuperäisessä äänitemuodossa (täällä). Cockshottin osuus on litteroitu alkuperäistä esitystä mahdollisimman tarkasti seuraten, mutta lopun kysymys ja vastaus -osiossa yleisökysymykset on muotoiltu vain suuntaa-antavasti. Tekstin sekaan tehdyt aikamerkinnät viittaavat tilaisuudesta tehdyn äänitteen kohtiin, ja sen sisältämät sitaatit perustuvat esitelmän aikana näytettyyn powerpoint-esitykseen. (Toimituksen huomautus.)

0:00.00. Terve, olen tietojenkäsittely- ja taloustieteilijä Skotlannista, ja noin 17 vuotta sitten kirjoitin erään kollegani kanssa kirjan, jonka nimi englanniksi oli Towards a New Socialism ja joka käännettiin yhdeksisen vuotta sitten ruotsiksi. Sittemmin on ilmestynyt joukko käännöksiä muillakin kielillä.[1]

Kun kirjoitimme kirjaamme vuosina 1989-1990, huomiomme oli kiinnittynyt Neuvostoliitossa käynnissä olevaan kriisiin, joka liittyi perestroikaan. Halusimme kertoa, miten Neuvostoliiton mallin mukainen talous voisi päästä ulos kriisistään. Kirjamme siis käsitteli sitä, miten täysin kehittynyt sosialistinen talous voisi toimia paremmin. No, on tietysti selvää, että Neuvostoliitto romahti, eikä maailmassa enää ole täysin kehittyneitä sosialistisia talouksia, paitsi mahdollisesti Kuuba. Kirjaa muille kielille – kuten tšekiksi – kääntävät tahot alkoivat esittää kysymyksiä niistä askelista, joiden kautta sellaiseen talousjärjestelmään voitaisiin päästä nyt vallitsevasta tilanteesta. Tässä alustuksessa yritän siis yhdistää kaksi erillistä asiaa, koska minulta pyydettiin alunperin kahta eri alustusta, jotka molemmat yritän nyt puristaa yhteen.

Minua pyydettiin puhumaan johtajuudesta ja demokratiasta (ideas of leadership and democracy), ja myös sosialismiin siirtymisestä Euroopan unionissa; jälkimmäistä aihetta käsittelevä kirjanen julkaistiin Berliinissä tämän vuoden maaliskuussa.[2] Alustukseni jälkimmäinen osa käsittelee siis ideoita, jotka esittelin Rosa Luxemburg -instituutissa tänä vuonna.

Hieman taustaa. Aion puhua niistä ajatuksista, joita sosialistisella ja sosiaalidemokraattisella liikkeellä oli demokratiasta ja johtajuudesta sen jälkeen, kun Kommunistinen manifesti kirjoitettiin 160 vuotta sitten. Tämän jälkeen tarkastelen kysymystä, miten voisimme siirtyä nykyisestä talousjärjestelmästämme sosialistiseen talouteen, siis käytännöllisiä toimenpiteitä talouden muuttamiseksi. Katsokaamme ensin Kommunistisen manifestin sisältämiä ajatuksia.

“Kommunistit eivät ole erikoinen, muiden työväenpuolueiden vastakohtana oleva puolue. Heillä ei ole mitään koko proletariaatin eduista eriäviä etuja. He eivät esitä mitään erikoisia periaatteita, joiden mukaiseksi he tahtoisivat kaavailla proletaarisen liikkeen.”

Kun sitä lukee nyt, se tuntuu samanaikaisesti sekä tutulta että joiltain osin oudolta, koska siellä esimerkiksi sanotaan että kommunistit eivät perusta erillisiä puolueita. Tämähän on täysin päinvastaista siihen nähden, mitä 1900-luvulla tapahtui, kun kommunistit juuri perustivat erillisiä puolueita. Berliinissä julkaisemassamme ohjelmassa koetamme sanoa, että olennaiselta osaltaan kommunisteiksi ja sosiaalidemokraateiksi itseään nimittävien tahojen välinen ero on 1900-luvun keskivaiheilla vallinnut historiallisesti väliaikainen ilmiö, ja että sosialististen aatteiden kehitystä tulisi katsoa pitkällä tähtäimellä ilman takertumista rajoihin, jotka vaikuttivat aikaisemmin tärkeiltä. Tämä on myös se henki, jossa Kommunistinen manifesti kirjoitettiin. Usein sanotaan, että etujoukon, etujoukkopuolueen ajatus tuli sosialistiseen liikkeeseen Leniniltä, mutta näin ei selvästikään ole, sillä jos katsotaan Kommunistisen manifestin tätä osaa, on varsin selvää, että ajatus kommunistisesta etujoukosta on olemassa jo 1848. Kyseinen kohta vahvistaa etujoukkoperiaatteen selvästi.

“Kommunistit ovat siis käytännöllisesti kaikkien maiden päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa; he käsittävät teoreettisesti paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.”

Ja jos katsomme kommunismin välittömiä tavoitteita, niistä ensimmäinen on itse asiassa työväenluokan muodostaminen luokaksi, proletariaatin muodostaminen luokaksi. Ajatus on, että proletariaatti ei ole luokkana olemassa muutoin kuin poliittisen toiminnan kautta. Se mikä oli olemassa, oli suuri joukko ihmisiä, joilla oli sama taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema, mutta se muodostuu luokaksi vain sikäli kuin se osallistuu politiikkaan yhteisten etujen ajamiseksi. Tässä puhutaan siis proletariaatin muodostamisesta luokaksi ja siis poliittiseksi puolueeksi, poliittiseksi puolueeksi siinä merkityksessä, että se on järjestäytynyt ihmisjoukko, joka kamppailee poliittisesta vallasta. Työväenluokan vallankumouksen ensimmäinen tehtävä on kohottaa työväenluokka hallitsevan luokan asemaan ja valloittaa demokratia.

“Kommunistien lähin päämäärä on sama kuin kaikkien muidenkin proletaaristen puolueiden: proletariaatin muodostaminen luokaksi, porvariston herruuden kukistaminen, proletariaatin suorittama valtiollisen vallan valtaaminen. […]

“Näimme jo edellä, että ensimmäisenä askeleena työväen vallankumouksessa on proletariaatin nouseminen hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen.”

Nyt on kysyttävä, mitä tarkoitetaan puhuttaessa demokratian valloittamisesta (to win the battle of democracy), ja mielestäni tämä lause joutunut “historian uudelleenkirjoittamisen” kohteeksi, ja ihmiset ovat unohtaneet osan sen alkuperäisestä merkityksestä.

Marxin ja Engelsin käyttämä kieli on täynnä klassillista terminologiaa. Marxin kirjoituksia ei voi ymmärtää, jos ei samalla ymmärrä, että hän oli klassillinen tutkija. Hän tunsi antiikin Kreikan ja Rooman hyvin. Proletariaatin käsite on latinaa, demokratia taas kreikkaa, ja jälkimmäisen sanan merkitys jokapäiväisessä porvarillisessa kielenkäytössä poikkeaa varsin paljon siitä, mitä se tarkoitti 160 vuotta sitten. 160 vuotta sitten yleinen näkemys oli, että demokratia tarkoittaa roskaväen valtaa (mob rule). Jos katsoo lähteitä, joihin tämä perustuu, jos katsoo kreikkalaisia lähteitä ja sitä, miten Aristoteles määritteli demokratian, huomaa, että hänen mukaansa demokratia ei ole enemmistön valtaa. Demokratia on köyhien valtaa. Aristoteleen mukaan on vain eräänlainen sattuma, että koska köyhiä on kaikkialla paljon ja rikkaita vähän, demokratia on myös enemmistön valtaa. Mutta demokratian olemus on, että se on köyhien valtaa. Ja demokratian alkuperäinen merkitys, jota antiikin kreikkalaiset käyttivät, on sama kuin se, joka oli Marxille tuttu – sen merkitys on paljon lähempänä Leninin käsitettä, tai myöhempää marxilaista käsittettä “proletariaatin diktatuuri”.

Katsokaamme nyt sitä, miten tämä idea kehittyi siirryttäessä Kommunistisesta manifestista ensimmäisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin, katsokaamme saksalaisen sosiaalidemokratian Erfurtin ohjelmaa ja sitä, miten se ymmärsi demokratian.

“Välitön lainsäädäntö kansalle lakien esitys- ja hylkäysoikeuden kautta. Kansan itsemääräminen ja itsehallinto valtakunnassa, valtiossa, maakunnassa ja kunnassa. Kansa valitsee viranomaiset, jotka ovat sille vastuunalaiset. Vuotuinen verosuostunta.

Kasvatus yleiseen asekuntoisuuteen. Kansanpuolustus seisovan sotaväen sijaan. Kansaneduskunta päättää sodasta ja rauhasta. Kaikki kansainväliset riidat ratkaistaan sovinto-oikeuden tietä.”

Erfurtin ohjelman avainkohdassa vaaditaan suoraa kansan harjoittamaa lainsäädäntöä, jossa lait hyväksytään tai hylätään kansanäänestyksessä. Toisin sanoen ohjelma ei puhu parlamentaarisesta tasavallasta, vaan valtiosta, jossa kansa hallitsee suoraan itse itseään siten, että kansa, eivät poliitikot, esittää ja hyväksyy kaikki lait yleisessä kansanäänestyksessä.

Varhainen sosiaalidemokraattinen käsitys demokratiasta on siis edelleen sama kuin antiikin kreikkalaisessa demokratiassa, siis suora kansanvalta, ei parlamentin valta. Ainoa kohta, jossa puhutaan parlamentin ja vaalien roolista on viranomaisten (magistrates, die Behörden) valinta sekä sodasta ja rauhasta päättäminen – siis että vastaavan kaltaiset hätätilanteet voidaan ratkaista vaaleilla valitussa kokouksessa. Verot ja lait päättää kansa kokonaisuudessaan. Jotkut osat ovat vähemmän radikaaleja kuin antiikin kreikkalainen demokratia. Antiikin Kreikan demokratia rajoitti vaalit armeijan upseerien valintaan, ja Erfurtin ohjelmassa ei mainita armeijan johdon valintaa vaaleilla.

0:09.38. Jos siirrymme nyt tarkastelemaan venäläistä sosiaalidemokratiaa, huomaamme jo, että Erfurtin ohjelman radikaaleja ideoita on vesitetty, vaikka Lenin esiintyikin hyvin puhdasoppisena Erfurtin ohjelman seuraajana.

[“Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue asettaa lähimmäksi poliittiseksi tehtäväkseen:]

“1) kansan itsevallan, s.o. kaiken korkeimman valtiovallan keskittäminen kansan edustajista muodostetun lakiasäätävän kokouksen käsiin;

2) yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden niin lakiasäätävän kokouksen kuin myös kaikkien paikallisten itsehallintoelinten vaaleissa jokaiselle 21 vuotta täyttäneelle kansalaiselle; salaisen äänestyksen kaikissa vaaleissa; oikeuden jokaiselle valitsijalle tulla valituksi mihin edustuslaitokseen tahansa; kaksivuotisen lakiasäätävän kokouksen istuntokauden; palkan kansanedustajille.”

Venäjän sosiaalidemokraatit omaksuivat olennaisilta osiltaan vaatimuksen samanlaisesta perustuslaillisesta rakenteesta, joka yleistyi Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen, siis tasavallasta, jossa vaaleilla valittu parlamentti päättää asioista. Vaatimus yksikamarisesta parlamentista on jossain määrin radikaali vaatimus, sillä sellaista ei ole kaikkialla, mutta pohjimmiltaan kyseessä on vaalidemokratian muoto. Mutta tämä ei ole Erfurtin ohjelman alkuperäinen malli. Sen merkityksen valossa, jossa Marx tai Aristoteles ymmärsivät demokratian, on hyvin kyseenalaista, että Leninin johtamat Venäjän sosiaalidemokraatit vuonna 1905 vaativat demokraattista järjestelmää.

Venäjän vallankumous ja ensimmäinen maailmansota vaikuttivat Leninin käsityksiin merkittävästi, ja ne demokratiakäsitykset, jotka vallitsevat suurimmassa osassa kommunistisesta perinteestä polveutuvaa vasemmistoa, ovat saaneet huomattavia vaikutteita Venäjän sosiaalidemokraattien vuoden 1917 ohjelmasta.

“Puolue taistelee demokraattisemman, proletariaatin ja talonpoikaiston tasavallan puolesta, jossa poliisi ja vakinainen armeija lakkautetaan kokonaan ja niiden tilalle tulee aseellinen kansa, kaikkikäsittävä miliisi; poikkeuksetta kaikki viranhaltijat tulevat olemaan valinnaisia ja heidät voidaan myös vaihtaa milloin hyvänsä valitsijoiden enemmistön vaatimuksesta, poikkeuksetta kaikille viranhaltijoille säädetään palkka, joka ei ole hyvän työmiehen keskipalkkaa suurempi; parlamentaariset edustuslaitokset vaihdetaan vähitellen kansan edustajien (eri luokkien ja ammattialojen tai eri paikkakuntien edustajien) neuvostoihin, jotka säätävät lakeja ja panevat ne itse täytäntöön.”

Tässä näkyy olennaisin kohta, joka muutettiin. Paljon on vielä samaa: vakinaisen armeijan lakkauttaminen ja kansan aseistaminen miliiseiksi. Uusia asioita on kolme: Parlamentaarinen edustus korvataan asteittain neuvostoinstituutioilla. Toinen asia on, että valittujen edustajien tulee olla erotettavissa, ja kolmanneksi edustajille ei tule maksaa enempää kuin työläisen keskipalkka. Nämä kolme kohtaa, jotka kirjattiin venäläisen sosiaalidemokratian ohjelmaan vuonna 1917, ovat se opinkappale, jota kommunistinen liike ja äärivasemmisto ovat kannattaneet siitä lähtien. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseiset periaatteet ovat kelvottomia ja sisältävät dialektisesti oman kieltämisensä.

Katsokaamme erotettavuusperiaatetta. Lenin johti sen Pariisin kommuunin kokemuksesta, se kirjoitettiin Neuvostoliiton perustuslakiin ja säilyi osana sitä NL:n kumoamiseen asti vuonna 1991. Mutta se löytyy myös yllättävistä paikoista, kuten Arizonan osavaltion perustuslaista Yhdysvalloissa. Ja äskettäin Iso-Britanniassa käydyissä vaaleissa kaikki suuret poliittiset puolueet kannattivat kansanedustajien erotettavuutta, ja tämä seikka tullaan mitä todennäköisimmin kirjaamaan lakiin Iso-Britanniassa.

Periaatteesta on toki tiettyä hyötyä, mutta se soveltuu pääosin vain tapauksiin, joissa on kyse täydellisestä kyvyttömyydestä tai korruptoituneisuudesta. Hyödyn rajallisuuden syy on siinä, että erottamisen toteuttamiseksi on kerättävä valtava määrä allekirjoituksia. On mobilisoitava ehkäpä 10 prosenttia äänioikeutetuista allekirjoittamaan vetoomus uuden vaalin järjestämiseksi. Se voi olla järkevää ja siitä voi olla jotain hyötyä, mutta näkemykseni on, että missä tämä periaate esiintyykin, se ei olennaisesti muuta poliittisen järjestelmän luokkaluonnetta. Sen pääasiallinen merkitys on korruption rajoittamisessa.

Jos katsomme neuvostoja, niin ne ovat elimiä, jotka perustasolla, paikallisella tasolla mahdollistavat joukkomittaisen osallistumisen tavalla, joka vaalidemokratiaan perustuvassa järjestelmässä kuten Ruotsissa tai Iso-Britanniassa ei ole mahdollinen. On hyviä perusteita väittää, että kansanjoukkojen poliittisen osallistumisen taso Neuvostoliiton kaltaisessa maassa oli korkeampi kuin lännessä, siihen osaa ottaneiden ihmisten lukumäärällä mitattuna, jopa aina Neuvostoliiton lopulliseen romahtamiseen asti. Meidän on kuitenkin kysyttävä: milloin neuvostot syntyvät? Historiallisesti katsoen ne ovat syntyneet hyvin erityisissä olosuhteissa, kun sotilashallitukset on kumottu, kun ne on kukistettu sodassa.

Keskeisimmät esimerkit ovat 1871, kun Preussin armeija syöksi Napoleon III:n vallasta, kun tämä tappio saattoi valtaapitävät häpeään ja johti aseelliseen kansannousuun Pariisissa kaupungin puolustamiseksi. Pietari 1917, tai voisi myös sanoa Pietari 1905, johtuivat kumpikin Venäjän tappioista sodassa. Epävakaisuus Saksassa ja Itävalta-Unkarissa 1919 johtuivat nekin sotilaallisista tappioista. Viimeinen kerta, jolloin neuvostoja – tai jotain sen kaltaista – on syntynyt Euroopassa, oli vuonna 1975 Lissabonissa, kun Portugalin fasistinen hallitus oli kärsinyt sarjan tappioita siirtomaasodissaan. Armeija nousi kapinaan, ja tämä loi olosuhteet neuvostoille. Tämä on ehdottoman keskeinen tekijä: ne muuttuvat vallankumouksellisiksi instituutioiksi vain silloin, jos armeija nousee kapinaan. Armeijan tai laivaston täytyy nousta kapinaan. Jos ne eivät kapinoi, ei synny vallankumousta, ja työläisten neuvostot jäävät väliaikaisiksi instituutioiksi, joilla on vain vähän valtaa. Ja toinen seikka: siinäkin tapauksessa, että ne syntyvät, ne johtavat valtiovallan vaihtumiseen vain silloin, kun niiden johdossa on vannoutuneita kapinallisia. Kommuuni menestyi sen johdossa toimineiden blanquilaisten ansiosta, sillä he olivat vuosikausia omistaneet itsensä aseellisen kansannousun ajatukselle. Ja samoin menestys Venäjällä 1917 – kun taas Saksassa 1919 epäonnistuttiin, Unkarissa 1919 epäonnistuttiin – johtui siitä, että Venäjän vallankumoukselliset olivat omistaneet itsensä kansannousun ajatukselle ja valtion kumoamiselle. He onnistuivat käyttämään hyödykseen syntynyttä tilannetta.

Otan esimerkin fysiikasta. En tiedä oletteko koettaneet tätä, mutta voitte mennä kotiin ja koettaa. Hankkikaa jostain styroksimuki, täyttäkää se kylmällä vedellä ja laittakaa mikroaaltouuniin 60 sekunniksi, ehkä vähän pitempään. Tämän jälkeen laittakaa mukiin lusikallinen Néscafe’ta. Vesi kiehuu yhtäkkiä yli, kun kahvinmurut [granules] osuvat siihen, koska ylikuumentunut vesi on kiehumispisteen yläpuolella, ja kun siihen laittaa kahvinmuruja, se nukleoituu ja alkaa kiehua. Vallankumoukselliset tilanteet ovat samanlaisia. Ulkopuoliset tapahtumat, esimerkiksi sodan rasitukset ja kärsimykset, kuohuttavat kansan tunteita. Sitten tapahtuu jotain näennäisesti vähäistä, esimerkiksi leipää vaativa marssi, jota kasakat ampuvat, muuttuu nukleaation alkupisteeksi ja varastoitunut tunne-energia purkautuu sekasortoiseksi [turbulent] tapahtumaksi. Koko asetelma sisältää samanaikaisesti sekä deterministisen elementin, sen täytyy sisältää rasituksista ja kärsimyksistä johtuva tunne-energian kohoaminen. Mutta se mitä sen jälkeen tapahtuu on kaoottista, määrittelemätöntä ja sekasortoista [turbulent]. Ei voida ennakoida, mitä sen jälkeen tapahtuu.

0:18.30. Leninistinen ajatus kommunistisesta puolueesta työväen pääesikuntana voidaan ymmärtää vain, jos ymmärretään se mielentila, jonka ensimmäinen maailmansota synnytti. Jouduttiin keskelle valtavaa yhteenottoa, jossa olivat mukana melkein kaikki maat – koko Eurooppa, Etelä-Amerikka, Kiina, Japani, Yhdysvallat, kaikki sodassa. Niiden taloudet on omistettu tuhoamiselle ja muiden kukistamiselle, ja niitä johtavat pääesikunnat. Ensimmäinen maailmansota opetti erään asian, joka on sittemmin muuttunut latteudeksi: mikään sotasuunnitelma ei selviä hengissä ensikosketuksesta vihollisen kanssa. Pariisin saartamiseksi laadittu Schlieffen-suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta todellisen sodan kaaoksessa ja ennakoimattomuudessa se osoittautui pian käyttökelvottomaksi. Samoin, poliittinen puolue, joka syöksyy vallankumoukseen Schlieffen-suunnitelman kaltaisen, kiveen hakatun ohjelman kanssa, epäonnistuu varmasti. Bolševikit onnistuivat vain, koska he pystyivät antamaan konkreettisia vastauksia ihmisten kohtaamiin ongelmiin, taloudellisia vastauksia ihmisten kohtaamiin ongelmiin, ja ymmärsivät sen, minkä oppimiseen Euroopan valtioiden pääesikunnat tarvitsivat neljä vuotta: sodan voittamiseksi on kannustettava aloitteellisuuteen ja joustavuuteen muuttuvassa tilanteessa. He sopeutuivat muuttuvaan tilanteesen, sopeutuivat nopeasti, nopeammin kuin Venäjän muut poliittiset puolueet, ja päätyivät valtapuolueeksi.

En ole varma, näkyykö tämä kuva kaikille, mutta olen koettanut tähän piirtää kuvan neuvostojen rakenteesta, Neuvosto-Venäjän perustuslain rakenteesta neuvostovallan ensimmäisinä vuosina. Nämä ympyrät edustavat noin tuhatta tavallista ihmistä, ja jokaisella tuhannella on oikeus valita edustaja paikalliseen neuvostoon, paikallisen asuinalueen neuvostoon. Nämä paikalliset neuvostot lähettävät edustajia yleisvenäläiseen neuvostojen kongressiin. Paikalliset ihmiset valitsivat jonkun paikalliseen neuvostoon, paikallinen neuvosto valitsi delegaatin yleisvenäläiseen neuvostojen kongressiin. Yleisvenäläinen neuvostojen kongressi – tuhansia jäseniä – valitsee sitten kahden sadan hengen suuruisen Neuvostoliiton toimeenpanevan komitean. Viimein toimeenpaneva komitea valitsee 17 henkilöä kansankomissaarien neuvostoon, joka muodostaa tosiasiallisen hallituksen.

Tässä on siis vaaleja yhdellä, kahdella, kolmella, neljällä tasolla, ennen kuin päädytään hallitukseen. Tällainen epäsuorien vaalien järjestelmä antaa suunnattoman etulyöntiaseman hyvin organisoituneelle puolueelle kuten bolševikit. Olettakaamme, että bolševikkeja oli yksi henkilö viidestäkymmenestä, tai yksi sadasta koko väestössä. He ovat paljon todennäköisempiä tarjoutumaan vapaaehtoisiksi tällä paikallistasolla, ja heidät valitaan tällä tasolla paljon todennäköisemmin. Kun he ovat päässeet tänne [toiselle tasolle], toiset bolševikit esittävät paljon todennäköisemmin tosia bolševikkeja edustajiksi seuraavalle tasolle. Seurauksena on ilmiö, jota matematiikassa kutsutaan eksponentiaaliseksi prosessiksi, kertautuvaksi todennäköisyydeksi (multiplicative process of probability). Todennäköisyys, että tavallinen henkilö, joka ei ole minkään poliittisen puolueen jäsen, päätyisi kansankomissaarien neuvoston jäseneksi, laskee käytännössä nollaan, kun taas sen todennäköisyys, että kansankomissaarien neuvostoa hallitsee yksi puolue, lähenee yhtä. Pelkästään tähän liittyvä matematiikka merkitsi lähes väistämättömästi, että yksi ainoa poliittinen puolue tulisi olemaan vallitsevana kansankomissaarien neuvostossa. Oli sattuman varassa, päätyisikö tämä asema bolševikeille vai sosialistivallankumouksellisille, se olisi voinut mennä kummin päin tahansa; mutta kuten kävi, bolševikit päätyivät valta-asemaan. Jos kyseeseen olisivat tulleet sosialistivallankumoukselliset, emme olisi koskaan kuulleet Leninistä, hän olisi kadonnut historian lehdiltä. Mutta bolševikit voittivat. Nyt tämä aihe on käsitelty.

Katsokaamme seuraavaksi niitä kehitysvaiheita, jotka Venäjä on käynyt läpi. Alussa siellä oli tsaristinen monarkia. Venäjän vallankuouksen alkuvaiheessa vallitsi neuvostodemokratia, sen tyylinen kuin Venäjän sosiaalidemokraattien ohjelmassa mainitaan. Erittäin nopeasti, viimeistään vuonna 1918, se muuttuu bolševikkiaristokratiaksi, jos aristokratia ymmärretään sanan alkuperäisessä kreikkalaisessa merkityksessä. Sanan alkuperäinen kreikkalainen sisältö tarkoittaa parhaiden valtaa, viisaimpien ja tietoisimpien valtaa. Juuri sellaisena bolševikit itseään pitivät, työväenluokan viisaimpina ja tietoisimpina edustajina. Venäjä muuttui bolševikkiaristokratiaksi. Sitten se taantui vallankumoukselliseksi monarkiaksi, missä käytännössä yksi henkilö, Stalin tai Hruštšov, piti valtaa. Sitten siitä tuli byrokraattinen oligarkia, ja nykyään se on muuttunut plutokraattiseksi oligarkiaksi, rahan harvainvallaksi.

Olennainen kysymys ei liity yllätykseen siitä, että neuvostodemokratia romahti, sen oli pakko romahtaa, sen oli pakko johtaa aristokratiaan. On kysyttävä: miksi aristokratia johti monarkiaan? Miksi on niin yleistä, että vallankumoukset ovat päätyneet monarkioiksi? Kun käytän sanaa monarkia, tarkoitan jälleen sanan alkuperäistä kreikkalaista merkitystä, missä mono tarkoittaa yksittäistä hallitsijaa. Se ei tarkoita, että hallitsijan täytyy nimittää itseään kuninkaaksi, he voivat kutsua itseään kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi tai Yhdysvaltain presidentiksi – kyseessä on silti monarkia.

Syitä on useita. Yksi niistä on, että plebeijiluokan näkökulmasta vain diktaattorin valtuuksilla varustettu “vahva mies” (strong man) voi kyetä nujertamaan rikkaiden ja omistavien luokkien vallan. Siihen perustui Caesarin, Napoleonin ja osittain Stalinin suosio. Toinen syy ovat ulkoiset viholliset, sodan uhka on taipuvainen militarisoimaan valtion ja kohottamaan asevoimien komentajan kriittiseen asemaan. Tämä on nähtävissä erityisesti Kuubassa ja Koreassa, missä Yhdysvaltain uhka on johtanut monarkkiseen hallitusjärjestelmään – itse asiassa perinnölliseen monarkiaan näissä molemmissa tapauksissa.

Jos lisäksi vallalla on hyvin keskittynyt järjestelmä kuten kansankomissaarien neuvosto, saadaan sen seurauksena voimakkaita yksilöitä, jotka ovat hyvin itsetietoisia, erittäin koulutettuja, he väittelevät keskenään, mistä seuraa epävakauden vaara. Kaikki poliittiset valtiot, joissa on hallitukseen perustuva järjestelmä, päätyvät lopulta synnyttämään pääministerin tai ensimmäisen sihteerin, jolla on lopullinen valta murtaa pattitilanne. Kaikki tämä tapahtui Venäjällä. Pattitilanne oli murrettava, vallitsi sodan uhka, ja jos katsotaan Stalinin suosiota vielä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeenkin, voidaan nähdä sen johtuvan siitä, että ihmiset ajattelivat Stalinin kyllä hoitelevan oligarkit puolestamme. “Vahva mies” hoitaisi hommat.

0:27.11. Jos tämä tie osoittautuu umpikujaksi, mihin olisi suunnattava? Mielestäni on luotava pitkä katsaus historiaan. Jos olisimme katsoneet maailmaa vuonna 1820, Napoleonin kukistumisen jälkeen, Ranskan vallankumouksen kukistumisen jälkeen, sen jälkeen kun monarkia ja itsevaltius oli palautettu kaikkialla Euroopassa, olisi voinut ajatella, että yritys porvarillisten demokratioiden tai porvarillisten valtioiden pystyttämiseksi oli epäonnistunut – mutta kyse oli siitä, että porvaristo ei vain vielä ollut löytänyt perustuslaillista mallia, joka olisi mahdollistanut sen vallan vakauttamisen. Tulevaisuudessa katsomme Kiinaa ja Venäjää ja sanomme, että ok, ne olivat varaslähtöjä. Ne olivat kuin Napoleon, ne olivat kuin Cromwell, ne olivat vallankumouksellisia liikkeitä, jotka muuttivat yhteiskuntaa, mutta ne eivät löytäneet luokalleen sopivaa vakaata hallintomuotoa.

On hyödyllistä luoda katsaus menneisyyteen mietittäessä näitä asioita. Historianymmärryksemme ei tulisi rajoittua 1900-luvulle eikä porvarilliselle aikakaudelle. Meidän tulisi katsoa koko muistiinmerkittyä historiaa. Kun Amerikan vallankumoukselliset yrittivät perustaa valtiotaan – ja kyseessä on se vakaa porvarillisen valtion muoto, joka on selviytynyt – he tutkivat historiallisia malleja. Heidän valittavinaan oli kaksi mallia, Rooma ja Ateena. Näistä heidän oli valittava, eikä ole mikään sattuma, että he valitsivat Rooman, että Yhdysvaltain perustuslaki perustuu paljolti roomalaisiin näkemyksiin perustuslaista – se on tasavalta (republic), ei demokratia (democracy). Se rakennettiin orjanomistajien valtioksi, joka ymmärsi, mikä oli ollut historian vakain orjavaltio: Rooma. Ja he muovasivat oman valtionsa sen esimerkin mukaan.

Mutta on toinenkin malli, atenaalaisen demokratian malli, ja kreikkalaiset kehittivät vuosisatojen kuluessa mekanismeja, joilla estetään aristokratian valtaannousu valtiossa. Kaikki poliittiset päätökset teki kansa kokonaisuudessaan, kansanäänestyksen kautta. Kansanäänestys (plebiscite) on tietysti roomalainen käsite, mutta Rooman plebeijien mahdollisuudet kansanäänestyksen käyttöön olivat hyvin rajalliset. Kreikassa kansankokous hyväksyi kaikki lait. Tämä on samaa, mitä Erfurtin ohjelma vaati 1800-luvulla.

Toiseksi, valtion toimeenpanevia tehtäviä hoiti neuvosto, joka oli valittu satunnaisotannalla, ei vaaleilla. Kreikkalaiset uskoivat, että vain valitsemalla ihmisiä satunnaisesti – he itse asiassa käyttivät satunnaislukugeneraattoreita – voitaisiin taata, että neuvosto ei ollut vinoutunut mihinkään suuntaan ja todella edusti kansaa – tai kansalaisia, sillä ne eivät ole sama asia. Jos ajattelemme sitä, miten mielipidetiedusteluja tekevä organisaatio haluaa selvittää yleisen mielipiteen jostain asiasta, niin menevätkö he Ruotsin parlamenttiin ja kysyvät sen mielipidettä? Eivät tietenkään, he ottavat satunnaisotoksen väestöstä ja kysyvät siltä. Jos vallalla olisi tämänkaltainen perustuslaki, poliittisten puolueiden merkitys olisi radikaalisti erilainen. Niiden tehtävänä ei enää olisi kannatuksen hankkiminen ryhmälle poliitikkoja. Niiden pääasiallinen tehtävä olisi mobilisoida yleistä mielipidettä tiettyjen ideologisten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden taakse, ja ihmiset liittyisivät poliittisiin puolueisiin, koska uskoisivat niiden tavoitteisiin. He eivät liittyisi siksi, koska laskelmoisivat etenemismahdollisuuksia poliittisella uralla; “jos liityn tähän puolueeseen ja raivaan tieni huipulle, voin nousta pääministeriksi”. Ihmiset liittyisivät puolueisiin, koska uskoisivat niiden tavoitteisiin.

Mikä tahansa maailman muuttamiseen pyrkivä liike epäonnistuu tavoitteissaan, ellei sillä ole strategiaa, ja strategioiden täytyy vastata olemassaolevia poliittisia ja taloudellisia rakenteita, ja niitä täytyy pyrkiä muuttamaan tavalla, joka hyödyttää sitä yhteiskuntaluokkaa, jota liike edustaa. Tämä tarkoittaa, että liikkeellä täytyy olla sekä perustuslaillinen ohjelma että taloudellinen ohjelma. Varhainen sosiaalidemokratia ymmärsi tämän. Toisen maailmansodan jälkeen sekä kommunistiset että sosiaalidemokraattiset puolueet ovat käytännössä unohtaneet asian.

Ensimmäinen näkökohta on, että klassinen sosiaalidemokratia ja suurelta osin myös kommunistiset puolueetkin perustuivat kansallisvaltioihin. Kommunistinen filosofi Louis Althusser menee niin pitkälle, että sanoo poliittisten puolueiden muodostavan osan valtion ideologisesta koneistosta. Kaikki tuolloin olemassa olevat poliittiset puolueet olivat osa valtion oikeuttamismekanismia [legitimation mechanism]. Mutta valta ei nykyisin keskity kansallisvaltioon samalla tavoin kuin aikaisemmin. Euroopassa EU:n ja kansallisvaltioiden samanaikainen olemassaolo merkitsee, että kansallisvaltiot eivät enää ole taloudellisesti itsehallinnollisia [self-governing], ja toiseksi se näköala, että jos sosiaalidemokraattinen tai kommunistinen puolue nousisi valtaan yhdessä maassa, se kykenisi rakentamaan sinne sosialistisen talousjärjestelmän. Tämä on epärealistista, kun otetaan huomioon nykyaikaisen teollisuuden mittakaava.

Joskus 1960-luvulla Venäjä ja Iso-Britannia kuvittelivat voivansa kilpailla Yhdysvaltain kanssa miltei millä tahansa teollisuudenalalla. Mutta mitä on saavutettu esimerkiksi lentokoneteollisuudessa? Sittemmin tajuttiin, että tämä oli mahdotonta ja että esimerkiksi Euroopassa nykyään vain koko maanosan kattava lentokoneteollisuus kykenee kokoamaan nykyaikaisten lentokoneiden valmistukseen vaadittavan teknologian. EU:n koko järjestelmä on tällä hetkellä kriisissä, ja on avoin kysymys, selviääkö se siitä. Ongelma on siinä, että rahaliitto on vienyt kansallisvaltioilta taloudellisen vallan. Ruotsi ja Iso-Britannia ovat poikkeuksia, sillä me voimme ottaa julkista velkaa omassa valuutassamme, mutta rahaliittoon liittyneet maat ottavat julkista velkaa euroissa. Jos julkista velkaa otetaan kruunuissa tai punnissa, niin kyseessä ovat itse asiassa paperinpalaset, joita valtio itse painattaa, ja valtio voi viime kädessä aina painattaa niitä lisää ongelmien ratkaisemiseksi. Iso-Britanniassa juuri näin on tehty. Irlannin ei ole luvallista painattaa euroja. Yhdysvallat ottaa velkansa dollarimääräisinä, ja jos se ajautuu ongelmiin velkansa rahoittamisessa, se vain painattaa lisää dollareita. Kreikka, Portugali, Irlanti – ne eivät voi tehdä näin. Ja kun nettoviejien kuten Saksan ja nettotuojien kuten Kreikan välillä on järjestelmällisiä epätasa-arvoisuuksia, jotkut valtiot ajautuvat väistämättä julkisen sektorin alijäämiin. Jos näin tapahtuu, menneisyydessä asia korjattiin ottamalla velkaa omassa valuutassa. Nyt se ei ole mahdollista. Seurauksena sosiaali- ja hyvinvointipalvelut koko Euroopassa ovat joutuneet velanantajamaiden koroillaeläjäluokan [rentier class] panttivangeiksi.

0:35.48. Seuraava lainaus on Abraham Lincolnilta:

“Kaikilla kansoilla, joilla on siihen halu ja valta, on myös oikeus kapinoida ja kaataa istuva hallitus ja korvata se paremmalla, joka on heille mieluisampi. Tämä on mitä arvokkain, mitä pyhin oikeus, jonka toivomme ja uskomme vapauttavan koko maailman.”

Tämä demokraattinen perusoikeus sanoo, että ihmisillä on oikeus kapinoida, heillä on oikeus kumota olemasaoleva hallintojärjestelmä, ja ainoa tie ulos, muu kuin taantuminen takaisin kansalliseen kilpailuun ja 1900-lukua tahraanneeseen verenvuodatukseen on Euroopan unionin radikaali demokratisointi, ja sallia demokraattisen kansankokouksen kerätä veroja, joiden avulla voidaan jakaa uudelleen tuloja unionin yhdestä osasta toiseen. Jos näin ei tapahdu, Portugalia, Espanjaa ja Kreikkaa tällä hetkellä uhkaava kriisi leviää. Jos haluaisimme soveltaa Erfurtin ohjelman periaatteita, jotka – älkäämme unohtako – kirjoitettiin Bismarckin aikana, jolloin Saksassa vallitsi itsevaltius, jos niitä sovellettaisiin nyt Eurooppaan, niin se tarkoittaisi, että tarvitaan päätösvaltainen kansankokous, joka on valittu satunnaisotannalla Euroopan kansalaisista. Tarvitsemme tällaisen kansankokouksen keräämiä veroja, joista kaikki eurooppalaiset voivat äänestää, että kaikki eurooppalaiset voivat esittää minkälaisia lakeja tahansa, josta kansa kokonaisuudessaan voi sitten äänestää. Ainoa keino tällaisen toteuttamiseksi olisi todennäköisesti perustuslaillinen kokous. Tällaista ei voitaisi koskaan saada aikaan kansallisvaltioiden välisissä neuvotteluissa.

Minkälaisia taloudellisia toimenpiteitä tarvittaisiin? Euroopan keskuspankki tulee ottaa demokraattiseen valvontaan. Sen sijaan, että sitä johtavat pankkiirit, se pitäisi antaa tavallisten kansalaisten johdettavaksi, sillä pitäisi olla sitä valvova komitea, jossa tavallisten kansalaisten lisäksi olisi ehkäpä muutamia parlamentin nimittämiä ekonomisteja. Jos mielimme eroon velkatyranniasta ja koroillaeläjäluokan ja rahoituspääoman vallasta Euroopassa, olisi julistettava yleinen velkojen anteeksiantaminen, olisi tehtävä korkojen maksaminen laittomaksi. Tällä hetkellä Euroopan ja Amerikan rahoitusviranomaisten on pakko käytännössä tehdä jotakin tämän kaltaista: niiden on pakko alentaa velan arvoa, ne alentavat sitä määrällisen keventämisen avulla.[3] Ne laskevat korkotason lähelle nollaa talouden pitämiseksi käynnissä. Mutta tässä on nähtävissä todellisen ratkaisun avaimen, nimittäin sen, että hankkiudutaan eroon veloista ja koroista ylipäätään. Euroopan keskuspankki pitäisi velvoittaa lailla vakauttamaan euron arvo suhteessa työhön, euroseteleihin olisi painettava se, kuinka montaa minuuttia työtä se edustaa. Tällä hetkellä yksi euro edustaa noin kahden minuutin työtä, keskimääräistä eurooppalaista työtä. Kahden minuutin työ luo yhden euron verran arvoa. Meidän tulisi edetä kohti sellaista talousjärjestelmää, jota Marx esitti Gothan ohjelman arvostelussaan, missä rahan sijaan käytetään työseteleitä, jotka eivät kierrä.

Yleisesti ottaen 1900-luvun kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen liike ajatteli omistuksen olevan sosialismin olemus, että tuotantovälineiden omistussuhteiden muutos olisi sosialismin olemus. Minun mielestäni tämä on virhetulkinta. Sosialismin olemus on palkkatyösuhteen lakkauttaminen. Tärkein päämäärä on palkkaorjuuden lakkauttaminen. Ja jälleen aion sanoa, että tämän historiallinen edeltäjä oli 1800-luvun menestyksekkäin vallankumouksellinen, Abraham Lincoln, kun hän lakkautti orjuuden. Perustuslaillinen muutos lakkautti orjuuden Yhdysvalloissa. Kun orjuuden mahdollistava oikeussuhde purettiin, sen myötä muuttuivat kestämättömiksi orjanomistajayhteiskunnan perustana olleet yhteiskunnalliset suhteet. Jos palkkatyön mahdollistava oikeussuhde puretaan, kaatuu kapitalistisen sivistyksen ja riiston koko rakennelma.

Otan jälleen lainauksen Lincolnilta:

“Työ edeltää pääomaa ja on siihen nähden itsenäinen. Pääoma on vain työn hedelmä, eikä sitä voisi olla olemassa, ellei työtä olisi ollut olemassa ennen sitä. Työ on pääomaan nähden ylempänä ja ansaitsee paljon suuremman arvostuksen.”

Mitä tämä oikeastaan tarkoittaisi? Se tarkoittaisi, että lain on tunnustettava, että työ on ainoa arvonlisäyksen lähde. Tämä on asiantila myös tieteellisesti: pääoma ei lisää arvoa, työ on arvonlisäyksen ainoa lähde.[4] Siksi työntekijöillä on moraalinen ja heillä pitäisi olla myös laillinen oikeus saada itselleen koko luomansa arvonlisäys, ja tätä oikeutta tulisi voida toteuttaa oikeusistuinten päätöksillä. Eräs antiikin Kreikan demokratian keskeisimmistä opetuksista on, että kun kansa ottaa haltuunsa oikeusistuimet, niin he ovat vallassa. Niin kauan kuin oikeusistuimet ovat yläluokan edustajien hallussa, vallassa ovat ylä- ja omistavat luokat. Tarvitaan siis työväenoikeuksia [labour courts], joiden valamiehistö on valittu arvalla työläisten joukosta ja joiden tuomarit ovat työläisten vaaleilla valitsemia. Työntekijöillä tulisi siis olla oikeus valita minkä tahansa yrityksen hallituksen enemmistö.

Nämä muutokset eivät vie keneltäkään hänen omaisuuttaan. Ne eivät loukkaa yksityisomaisuuden suojaa, joka on kirjattu Euroopan perustuslakiin. Ne vain ilmaisevat korkeammantasoisen oikeuden. Ne ilmaisevat, että työvoimaa ei saa riistää, ne ilmaisevat, että yksi ihmisoikeus on korkeampi kuin toinen. Ne eivät vie keneltäkään hänen omaisuuttaan, osakkeenomistajat saisivat pitää osakkeensa, he vain eivät saisi niistä mitään tuloa.

Velkojen mitätöimisestä. Nykyisen kriisin perussyy oli velkasumman kasvattaminen suhteessa kansantuloon. Ja tämä on väistämätöntä, jos on olemassa luokka, joka saa suurimman osan tuloistaan pääomasta. Tämä luokka ei kykene kuluttamaan kaikkea saamaansa tuloa. Jos se ei kuluta sitä, se tallettaa sen pankkeihin. Jos se tallettaa rahansa pankkeihin, jonkun täytyy lainata se. Velan syy on säästöissä, velan syy on luottojen kasautumisessa. Nämä ovat taseen kaksi puolta, toinen on erottamattomasti sidoksissa toiseen. Eurooppalaiset pankit olivat muuttuneet maksukyvyttömiksi vuoteen 2008 mennessä, ja on varsin selvää, että monet niistä ovat maksukyvyttömiä vieläkin.

Pitäisikö pankit pelastaa, vai pitäisikö niiden antaa kaatua? Työväenluokan näkökulmasta on selvää ilman epäilyksen häivääkään, että niiden tulisi antaa kaatua. Tavallisten säästäjien valtaenemmistön säästöt oli jo turvattu säästövakuutusten avulla, jotka yleisesti kattavat säästöt 30 000 euroon saakka henkeä kohden. Vain hyvin harvoilla on pankissa enemmän kuin 30 000 euroa. Toisaalta miljonääriluokka pitää pankeissa valtavia summia, ja pankkien pelastaminen tarkoittaisi miljonääriluokan talletusten pelastamista, joita säästövakuutukset eivät olisi suojanneet, jos pankit olisivat kaatuneet. Ihmisten enemmistölle ei ollut siitä mitään hyötyä, suurimman osan talletukset olivat turvassa. Vain miljonäärit ja miljardöörit olisivat menettäneet, jos pankit olisivat kaatuneet.

Meidän tulisi vaatia kaikkien velkojen mitätöimistä, sekä julkisten että yksityisten velkojen, kolmea kategoriaa lukuunottamatta. Yritysten ei tule voida jättää palkkarästejä maksamatta; ihmisten säästöt tulisi taata keskimääräistä vuosituloa vastaavan summan edestä säästövakuutuksilla; ja yritysten ja rikkaiden henkilöiden ei tulisi voida vapautua verorästeistä. Kaikki velat tulisi mitätöidä, mukaanlukien luottokorttivelat, asuntovelat, valtionvelat.

Mitä tästä olisi seurauksena? Raskaasti ylivelkaantuneet firmat voisivat aloittaa toimintansa uudelleen. Valtioiden maksuvaikeudet häviäisivät. Kuluttajat voisivat aloittaa kuluttamisen uudelleen, koska eivät enää olisi niin raskaasti velkaantuneita. Paradoksaalisesti pankkijärjestelmä muuttuisi likvidimmäksi, koska pankkien velkojen (liabilities) ja keskuspankkiin tehtyjen talletusten suhde parantuisi huomattavasti, ja koroillaeläjäluokan valta murtuisi.

Yhteenvetona. Haluan sanoa, että taistelu suoran demokratian puolesta on sosiaalidemokratian kadonnut muisti. Ihmiset ovat unohtaneet mitä demokratia alunperin tarkoitti. Vanhat pakkomielteiset muodot, parlamentaarinen tasavalta tai neuvostotasavalta, eivät sovellu 2000-luvulle. Suora demokratia on mahdollista helposti kännykän avulla, kuka tahansa voi helposti äänestää eri asioista, ei ole tarvetta koota kaikkia Ateenan keskusaukiolle – nykyään on mahdollista tavata virtuaalisella keskusaukiolla. Meidän on voitettava taistelu demokratiasta sen alkuperäisessä merkityksessä, jos mielimme edetä.

Kysymyksiä ja vastauksia

o:47.07. Kysymys siitä, onko Ateena ainoa mahdollinen viite puhuttaessa demokratiasta, eikö ihmislaji ole elänyt satojatuhansia vuosia primitiivisen demokratian oloissa, metsästäjä-keräilijä -yhteiskunnissa. Entä Pohjois-Amerikan irokeesit? Onko Ateena oikeastaan hyvä esimerkki, naiset eivät voineet äänestää, Ateenassa oli orjia jne.? Ja toiseksi, onko tosiasiassa mahdollista demokratisoida Euroopan unionia? Eikö meidän pitäis ennemminkin murskata se ja rakentaa jonkinlainen sosialistinen EU?

Ok, koetan vastata näihin kysymyksiin. Olet oikeassa sanoessasi, että heimoyhteiskunta on tietyssä mielessä demokraattinen. Kreikkalaisessa demokratiassa ainutlaatuista oli kuitenkin se, että se oli demokratiaa luokkayhteiskunnassa, yhteiskunnassa oli ristiriitaisia luokkaetuja talonpoikien ja orjanomistajaluokan välillä, ja toisin kuin Roomassa, juuri talonpoikaisto oli hallitsevana demokratian avulla. Juuri talonpoikaisto ja käsityöläiset olivat vallassa. Olet kylläkin oikeassa, että oli olemassa neljä ihmiskategoriaa, joilla ei ollut laillisia oikeuksia: lapset, naiset, ulkomaalaiset ja orjat. Mutta kukaan ei esitä, että rajoitamme poliittisia oikeuksia nyt. Ajatus on, että otetaan siitä se, mikä oli myönteistä, siis idea siitä, että – kuten C. L. R. James asian muotoili – kuka tahansa keittäjä osaa käyttää valtaa. Kuka tahansa on sovelias tulemaan valituksi valtaa käyttävään elimeen, kukaan ei tarvitse erityisiä ominaisuuksia osatakseen käyttää valtaa. Valitaan ihmisiä satunnaisotannalla ja annetaan heidän päättää. Tämä on myönteinen opetus. Tietenkään en esitä, että otamme orjuuden uudelleen käyttöön, tai muitakaan vastaavia ateenalaisia lakeja.

Euroopan unionista. Ajatelkaamme, miten Venäjän tai Saksan sosiaalidemokraatit aikanaan toimivat. Erfurtin ohjelman aikoihin Saksan liittovaltio oli juuri perustettu, mutta hyvin epädemokraattisten rakenteiden alaisuuteen. Saksan sosiaalidemokraatit olisivat voineet sanoa: murskaamme Saksan liittovaltion ja palaamme Baijeriin, rakennamme sosialismin Baijeriin ja Württembergiin. Mutta he eivät sanoneet näin. He tajusivat, että hallitseva luokka oli perustanut unionin, ja he aikoisivat kamppailla vallasta sen puitteissa. Jos katsomme Venäjää, eivät he sanoneet, että murskataan se useiksi pieniksi valtioiksi, vaan he sanoivat, ok, annamme niille oikeuden itsemääräämiseen, koska kun ne sitten yrittivät toteuttaa itsemääräämistään sosialistista hallitusta vastaan, osoittautui ettei se ollut kovin hyvä ajatus. Joten he siis tosiasiassa kannattivat alueen yhtenäisyyteen perustuvaa liittoa (territorial union). En tarkoita, että Euroopan unionin instituutionaaliset rakenteet pidettäisiin ennallaan, mutta tarkoitan kyllä, että Euroopan työväenluokan näkökulmasta olisi katastrofi, jos Eurooppa ei yhdisty, jos se ei ole unioni. On muutettava perustuslaillista rakennetta, mutta sen pirstominen takaisin kansallisvaltioiksi olisi katastrofi, ja on vastustettava kaikkia sellaisia yrityksiä Euroopan unionin demonisoimiseksi, jotka samanaikaisesti päästävät kansallisvaltion helpolla, koska kansallisvaltio on huonompi vaihtoehto.

0:54.25. Kysymys suorasta demokratiasta. Entä Sveitsi, eikö siellä ole suora demokratia, ja eikö se silti ole suhteellisen normaali, konservatiivinen porvarivaltio?

Demokratia ei takaa, että työväenluokka on vallassa. Se takaa parhaimmat mahdolliset olosuhteet työväenliikkeelle, se takaa pienimmän määrän esteitä sille, että työväenluokka voi käyttää valtaa. Ei ole mahdollista neutraloida yhteiskunnan tosiasiallista luokkarakennetta. Jos yhteiskunnan luokkarakenne ei ole työväenliikkeen kannalta edullinen, liike ei onnistu tavoitteissaan, vaikka sillä olisi käytössään demokratiakin – esimerkin voisi ottaa Yhdysvalloista, missä useilla osavaltioilla on varsin demokraattiset perustuslait – ja koska yleinen luokkarakenne ei ole suosiollinen eikä ideologinen rakenne ole suosiollinen. Se ei takaa, että työväenluokka on vallassa, mutta se on parempi, että järjestelmä on sellainen, että työväenluokka voi käyttää valtaansa, jos se tulee tietoiseksi itsestään.

0:56.00. En muista välttämättä enää tarkkaan, ja on kulunut jo pitkään siitä kun luin sen, joten saataan sekoittaa asioita. Mutta väität, että tämä seuraa marxilaista perinnettä, tämä esitelmä..?

Väitän, että taloudellinen esitys on marxilainen, ja väitän, että poliittinen esitys on sama, jota Saksan sosiaalidemokratian proletaarinen vasemmisto kannatti.

Ok. No, tämä koko ajatus työseteleistä, eikö Marx kritisoinut Filosofian kurjuudessa Proudhonia näistä ideoista, ja uudelleen Engels Anti-Dühringissä Eugen Dühringiä vastaan, siis että eikö tässä ole kysymys edelleen vastikkeiden vaihdosta, mutta se mitä haluamme on tuotannon sosialisoiminen ja haluamme käyttöarvoja, joita ei voi ostaa ja myydä? Kyseessä on tietysti siirtymävaihe, mutta tarkoitan, että..

On erotettava se, mitä Marx arvosteli, ja se, mitä hän piti myönteisenä. Hän arvosteli Proudhonia mutta kannatti Owenia. Myös Owen kannatti työseteleitä. Ero oli siinä, että Owen kannatti työseteleitä yhteenliittyneiden tuottajien hallinnoimassa yhteiskunnassa eikä sellaisessa, jossa yhteiskunnan muodostavat itsenäiset pientuottajat. Työsetelitalouden perustaminen muuttuu ei-kapitalistiseksi vasta silloin, jos palkkatyö lakkautetaan ja pitkällä aikavälillä, jos työsetelien eivät kierrä. Puhuessaan Owenin järjestelmästä Marx sanoi, että Owenin työsetelit eivät olleet sen enempää rahaa kuin pääsylippu teatteriin on rahaa. Koko idea on siinä, etteivät ne kierrä. Viime kädessä yhteiskunta myöntäisi työseteleitä kullekin yksilölle heidän tekemiensä työtuntien määrää vastaavasti. Kukin saa takaisin, Marx sanoo, yhteisestä varannosta hyödykkeitä joiden valmistus vaatii saman verran työtä, ja hän sanoo, että kyllä, tämä edelleen perustuu samalle tasavertaisuuden periaatteelle, jolle porvarillinen yhteiskuntakin perustuu. Mutta välissä olisi pitkä historiallinen aikakausi, jonka aikana tämä tilanne säilyy, ennen kuin voidaan siirtyä tilanteeseen, jossa jokin toinen periaate on voimassa.

Voimme havaita, että informaatiohyödykkeiden osalta – kuten netistä ladattava musiikki tai vapaat ohjelmistot – voimme siirtyä ilmaiseen jakeluun välittömästi. Mutta on harhaa kuvitella, että voitaisiin siirtyä rajattomaan ja ilmaiseen jakeluun sellaisten tuotteiden osalta, joiden valmistaminen vaatii ympäristöllisesti rajallisia voimavaroja. Se ei ole mahdollista, on oltava jokin suhteellisuusperiaate siinä, mitä joku tekee ja mitä hän saa takaisin.

0:59.32. Mitä tapahtuu jos joku työskentelee nopeammin tai paremmin kuin joku toinen, saako hän saman verran palkkaa?

Marxin mukaan nopeammin ja paremmin työskentelevät saavat korkeammat tulot, he itse asiassa tekevät enemmän työtä ja siksi heillä olisi korkeammat tulot, ja sen vuoksi mikä tahansa tämänkaltainen tasavertaisuusperiaate perustuu edelleen ihmisyksilöiden väliseen epätasa-arvoon; että jotkut yksilöt, kuten Marx sanoo, ovat vahvempia tai nopeampia, ja siksi he saisivat enemmän tuloja kuin muut. Mutta hän sanoo haluavansa siirtyä periaatteeseen “jokaiselle tarpeen mukaan”. Monet ovat tulkinneet “tarpeen” väärin, että se merkitsee ilmaista jakelua. Se ei tarkoita sitä. Se tarkoittaa, että jos jollakulla on suurempi perhe, jos joku on sairas tai vammautunut, jos on olemassa jokin objektiivisesti määriteltävissä oleva tarve, he saavat siitä korvauksen. Mutta tämä on jotain, jonka työväenliike on jo voittanut, ainakin periaatteessa, Euroopassa – ei Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa suurin osa hyvinvointivaltioista tunnustaa tarveperiaatteen ja tarpeen mukaan jakelun tietyillä alueilla, sairaanhoidossa, koulutuksessa jne. Joten tarpeen periaate ei ole ratkaiseva tekijä, sosiaalidemokratia on jo voittanut sen monissa maissa, mutta se, mitä se ei vielä ole saavuttanut, on riiston poistaminen.

1:06.06. Eikö ympäriinsä kiertävä elektroninen raha ole suuri vaara?

Tästä syystä tähdensin, että Marxin idean mukaisesti työsetelit eivät kierrä. Saat työsi perusteella tilin, jonka kautta voit saada hyödykkeitä yhteisestä varastosta, tietyssä suhteessa. Mutta et voi käyttää sitä toisten ihmisten riistämiseen, sitä ei voi käyttää pääomana. Siinä mielessä siihen on merkitty sinun nimesi. Kyse on vain siitä, salliiko ohjelmisto siirrot vai ei.

1:02.36. Kysymys David Schweickartista, markkinasosialismista ja sen kritiikistä.

Hän [kysymyksen esittänyt henkilö] kysyy, tunnenko Schweickartin ja hänen teoksensa markkinasosialismista. Tunnen kyllä. Schweickartilla ei uskoakseni olisi mitään oman ohjelmani ensimmäisiä vaiheita vastaan. Omasta mielestäni markkinasosialismi on pitemmällä aikavälillä epävakaa yhteiskuntamuoto. Voidaan kyllä perustaa työläisten omistamia yrityksiä, mutta ellei Euroopan ammattiyhdistysliike vaadi ripeää yhdistymisprosessia ja eurooppalaisten teollisuussyndikaattien perustamista – esimerkiksi yksi eurooppalainen syndikaatti, joka valmistaa jogurttia, johon kaikki jogurttia valmistavat yritykset liittyvät, yksi eurooppalainen rautatietyöläisten syndikaatti, joka huolehtisi kaikista rautateistä, yksi eurooppalainen syndikaatti lentoliikenteeseen – ja eri sektorien välisen kilpailun lakkauttamista, on vaara, että itsenäiset osuuskunnat voivat synnyttää uudelleen suuren osan kapitalistisen talouden dynamiikasta. Joten jos osuuskuntataso ei jää siirtymävaiheen ilmiöksi matkalla siihen, mitä Marx nimitti tuottajien vapaaksi yhteenliittymiseksi, vapaaehtoiseen yhteenliittymiseen suuriksi syndikaateiksi, en usko että järjestelmä pystyisi kannattelemaan itseään kuin ehkä 50 tai 60 vuotta. Se synnyttäisi samanlaisia voimia ja tendenssejä kuin Jugoslaviassa pitemmän päälle syntyi.

1:04.38. Kysymyksiä yleislakosta ja lakkokomiteoista, paljon jää epäselväksi; skeptisyyttä neuvostot korvaavaa “kännykkädemokratiaa” kohtaan; lopussa kysymys riistoasteista, jotka Cockshott ja Allin Cottrell laskivat Iso-Britannian osalta 20 vuotta sitten, onko olemassa uudempia laskelmia?

Tuossa oli paljon kysymyksiä… David Zachariah, joka on täällä [yleisön joukossa] on luullakseni tehnyt riistoastelaskemat Ruotsin osalta, joten voisitte puhua hänen kanssaan, hän on tehnyt työarvolaskelmat Ruotsin osalta. Eli siirrän tämän asian hänelle. Mutta on tietenkin olemassa tapauksia, jolloin työväenneuvostoja (workers’ councils) on syntynyt yleislakkojen aikana, suurten lakkojen aikana. Nämä on kuitenkin eri asia kuin neuvostot (soviets), koska ne eivät ole valtiovallan elimiä. Ne muuttuvat valtiovallan elimiksi vain silloin, kun ne ovat aseistettuja ja niillä on käskynalaisuudessaan sotilasjoukkoja ja kun ne voivat panna toimeen neuvoston tahdon ja ampua kaikki, jotka eivät tottele. Venäjän neuvostot kykenivät panemaan valkoiset riviin seinää vasten, mutta mikään näistä muista ei pystynyt siihen, ne eivät olleet valtiovallan elimiä. Mielestäni on vaarallista yrittää johtaa valtiovaltaa väliaikaisesta organisaatiosta, jolla ei ole valtiovaltaa eikä valtaa ampua ketään. Lakkokomitean ja neuvostojen välinen ero voidaan havaita, kun katsotaan, mitä tapahtui Kronstadtissa.

1:09.08. Kun puhut suorasta demokratiasta ja suunnitelmataloudesta ja niin edelleen, tämä kaikki on hyvin korkealentoista, minkälainen joukkoliike, minkälainen puolue, minkälainen dynamiikka tarvittaisiin, täytyisi…

On vaikea sanoa, miten voidaan saada aikaan muutos kokonaisen mantereen laajuisessa yhteiskunnassa. Tuntumani on, että ellei meillä ole näkemystä siitä, mihin haluamme mennä, emme pääse koskaan perille. Mitä eri tasoihin tulee, minusta vaikuttaa olennaiselta muodostaa eurooppalainen sosialistinen tai vasemmistolainen puolue, joka asettuu ehdolle eurooppalaisissa vaaleissa yhtenä puolueena, sen sijaan että kyse olisi kansallisista puolueista, jotka vain ovat solmineet liiton keskenään, ja olisi voitettava taistelu demokratiasta. On saatava ihmiset ajattelemaan, että me voisimme muuttaa asioista, me voisimme hallita itse itseämme, emme tarvitse politiikkoja siihen. Mielestäni tämä on suuri este etenemiselle, koska Yhdysvallat on määritellyt demokratian uudelleen omaan tyyliinsä, ja se merkitsee tietynlaista hallintomuotoa eikä sitä, mitä se alunperin merkitsi. Se on suuri ideologinen este. Eli mielestäni tarvitaan eurooppalainen sosialistinen puolue, jonka ohjelmassa vaatimus radikaalista demokratiasta on etusijalla, ja meidän täytyisi yrittää saada puolellemme muitakin ihmisiä kuin vain työväenluokka, sillä radikaalissa demokratiassa on potentiaalia voittaa kannatusta muuallakin kuin vain työväenluokan keskuudessa. Mutta tätä varsin yleisluontoista lausuntoa pitemmälle en haluaisi mennä.

1:11.50. Tuossa taisi olla kysymys, johon et vastannut, edelliseltä kaverilta, entä kännykkädemokratia, eikö se ole jossain määrin atomistinen, se ei mahdollista kovin paljoa vuorovaikutusta ja ihmisten välistä keskustelua, kollektiivista vuorovaikutusta.

Jotkut tähän liittyvistä ongelmista ovat aitoja mittakaavaongelmia. On tehtävä päätöksiä, jotka eivät ole paikallisia. On helppoa sanoa, että ok, kokoamme kaikki ihmiset jossakin kylässä tai pienessä kaupungissa keskustelemaan jostakin. Jos halutaan saada kokonaisen maan, vaikkapa vain Ruotsin kokoisen maan, ihmiset yhteen keskustelemaan jostakin, se ei ole mahdollista paikallisesti. Jos tämän yrittää rakentaa paikallisesti ja sitten eri välillisten tasojen kautta, itse asiassa päädytään rakentamaan hierarkkinen valtarakenne, vaikka tavoitteena on vallan hajauttaminen kansanjoukoille. En näe mitään syytä, miksei voitaisi käydä keskustelua, julkista keskustelua, satunnaisesti valittujen yleisöjen kesken, siten että käsittelyssä olevista asioista keskustellaan TV-kanavilla ja ihmiset voivat äänestää jälkeenpäin. Jos katsomme vaaleja, niin niiden ainoa aidosti mielenkiintoinen osa ovat keskustelujen studioyleisön esittämät kommentit. Jos tällaisia keskusteluja järjestetään ilman edessä istuvia poliitikkoja, pelkästään siten että ihmiset istuvat ympyrässä, ilman edessä istuvia poliitikkoja, ja keskustelevat asiasta, uskon että tämä on ainoa tapa ratkaista nykyaikaiseen yhteiskuntaan liittyvä mittakaavaongelma. Emme elä heimoissa, emme elä itsenäisissä kaupunkivaltioissa, meidän on tehtävä asiat eri tavalla, mutta meidän on otettava oppia siitä, mikä ei toimi.

1:13.48. Yksi valtavan kokoiseen suunnitelmatalouteen liittyvistä suurimmista ongelmista on informaation kerääminen viisaiden päätösten tekemiseksi. Onko sinulla joitain neuvoja tähän asiaan?

Eräällä tasolla tämä on tekninen kysymys. Selvästikin tekniset menetelmät asian ratkaisemiseksi ovat olemassa – internet ja nykyaikainen tietoliikenneteknologia. Jokaisen teollisessa maailmassa käynnissä olevan tuotantoprosessin kaikki yksityiskohdat on tallennettu niiden yhtiöiden tietokoneille, jotka tilaavat tarvitsemansa osat. Mutta liikesalaisuus merkitsee, että paikallisesti kerätyt tiedot eivät ole julkisesti saatavilla, joten liikesalaisuus olisi murrettava ja tehtävä tiedosta julkista. Tämä oli yksi Viktor Gluškovin tavoitteista, hän oli neuvostoliittolainen tietokonealan tienraivaaja, joka koetti 1960-luvulla suostutella Neuvostoliiton rakentamaan jotain, mitä nykyään kutsumme internetiksi. Hän kannatti asioita, jotka nyt vaikuttavat itsestäänselviltä, että kirjastoissa ja julkisilla paikoilla olisi tietokonepäätteitä, joita ihmiset voisivat käyttää etsiäkseen mitä tahansa tietoa. Hänen mukaansa kaikki talouteen liittyvä informaatio tulisi tallentaa avoimeen verkkoon, siis käytännössä internetiin. Mielestäni Gluškov oli oikeassa, tähän suuntaan on edettävä.

1:15.39. Jos ymmärsin oikein, sanoit ettei meidän tulisi lakkauttaa yksityisomaisuutta vaan ennemminkin panostaa energiamme palkkatyön lakkauttamiseen. Mitä meidän pitäisi tehdä yksityisomaisuudelle?

On kysyttävä, mitä yksityisomaisuus merkitsee tilanteessa, jossa työvoiman riisto ei ole mahdollista. Olettakaamme, että on vuosi 1860 ja olet Savannahissa[5] asuva rikas henkilö ja omistat orjaplantaasien osakkeita. Voit käydä kauppaa näillä osakkeilla, ja näin tapahtuikin. Heti kun orjuus lakkautetaan, osakkeet muuttuvat arvottomiksi, koska ne ovat edustavat paperimuodossa sellaista yhteiskunnallista suhdetta, jota ei enää ole olemassa.

Kysymys: Mutta entä jos jotkut perheet omistavat kokonaisia saaria, ja…

On olemassa kolme riistomekanismia, joihin nykyinen yhteiskunta perustuu. Yksi niistä on suora palkkatyön riisto. Toinen on ihmisten riistäminen velan avulla, ja kolmas on maankorko, mahdollisuus periä maankorkoa maaomistuksen perusteella. Ihannetapauksessa kaikki maaomaisuus tulisi kansallistaa. Tässä on tiettyjä poliittisia riskejä, jos haluamme laajamittaista kannatusta alueilla, joilla merkittävä osa väestöstä on talonpoikia. Emme halua ajaa viljelijäväestöä taantumuksen syliin uhkaamalla viedä heidän maansa. Tehokkaampi tapa on ottaa käyttöön se, mitä Yhdysvaltain maareformiliike kutsui maan koko arvon verotukseksi (full site value taxation). Siinä otetaan käyttöön vero, joka on suhteessa kunkin maa-alueen tuottamaan maankorkoon, sataan prosenttiin asti, joten käytännössä se merkitsisi heidän maankorkotulojensa takavarikointia.

Tarkoitatko, että mitä enemmän maata omistaa, sitä korkeampi on vero, tietyllä tavalla progressiivinen…

Skotlannissa on edelleen feodaalinen maanomistusrakenne. Pieni joukko aristokraattisia perheitä, herttuoita ja jaarleja, omistaa maasta suurimman osan. He saavat tulonsa perimällä vuokraa vuokraviljelijöiltä. Jos vuokraviljelijät saavat EU-tukea maansa parantamiseen, herttua kohottaa vuokraa ja sanoo, ahaa, saat rahaa EU:lta, näyt saavan 2 000 puntaa tänä vuonna EU:lta, vuokrasi kohoaa 2 000 puntaa. Tällainen mahdollisuus vuokranperimiseen tulisi kumota sanomalla, että verotamme tulot sataan prosenttiin asti. Joten emme ota maata pois heiltä, hän voi pitää sen muodollisesti hallussaan, mutta hän ei saa siitä mitään tuloa eikä hänellä ole mitään valtaa siihen. Tämä on vain poliittinen myönnytys, sillä emme halua antaa oikeistolle propagandavalttia, jonka turvin he voisivat sanoa, että sosialistit haluavat viedä talosi, maasi, autosi. Jos sanomme, että haluamme hävittää yksityisomaisuuden, juuri näin oikeisto tulee sanomaan. Mutta me haluamme lakkauttaa riiston. Jos muotoilemme asian näin, kuka voi sanoa, että riiston poistaminen on pahasta? Jos sanomme, että lakkautamme yksityisomaisuuden, monet käyttävät sitä maalatakseen piruja seinille, ja siihen sisältyy poliittinen riski, jos sen tekee noin. On keskityttävä siihen, mitä halutaan saavuttaa, ei siihen muotoon, jossa se halutaan saavuttaa. Homma on hoidettava tavalla, joka antaa oikeistolle pienimmät mahdollisuudet tehdä propagandaa meitä vastaan. Haluamme saavuttaa saman lopputuloksen, mutta emme muotoile sitä tuolla tavalla.

1:19.55. Sanot, että Euroopan unioni on Euroopan vaihtoehto (the alternative for Europe). Mielestäni unioni on erittäin epädemokraattinen ja kallis, ja se loittonee yhä kauemmaksi sosialistisesta ajattelusta, ja on myös nämä kansallismieliset puolueen […]. Eli mietin, että miten voit sanoa että unioni on Euroopan vaihtoehto?

EU:n nykyinen perustuslaki on erittäin epädemokraattinen sikäli, että parlamentilla on vain hyvin vähän valtaa, se ei voi käynnistää lakien valmistelua, se ei valitse komissiota keskuudestaan, se ei voi päättää yleisestä verotuksesta jne. Ja tämä niiden rajoitusten lisäksi, jotka liittyvät parlamentaariseen demokratiaan. Mutta haluan sanoa, että meidän on keskityttävä sellaiselle maantieteelliselle alueelle, joka muodostaa yhtenäisen talouden, ja yhdistää tämän alueen työväenluokat taistelemaan yhteisten oikeuksien ja yhteisten tavoitteiden puolesta, jotka voidaan nykyisin saavuttaa vain tuolla tasolla. Mikään yksittäinen kansallisvaltio ei voi nykyisin toivoa pystyvänsä vastustamaan globaalia pääomaa, se onnistuu vain mantereen mitassa. Mitä tulee sellaisen strategian edistämiseen, kuten KKE[6] Kreikassa, että me yritämme yksin, voin ymmärtää ajattelun sen takana, mutta pitkällä aikavälillä se ei toimisi, koska mikä tahansa yksittäinen maa, joka väittää hallituksensa olevan sosialistinen ja yrittäisi toteuttaa sosialismia, joutuisi kansainvälisen pääoman painostuksen kohteeksi, ettei se onnistuisi ylläpitämään sosialistista taloutta sisäisesti, se on mahdollista vain suuremmassa mittakaavassa. Kiinalla on tämä mahdollisuus, se on niin suuri. Jos Kiinassa on vasemmistolaista liikehdintää, niin se voisi onnistua, Kiinaa ei kukaan voisi pysäyttää. Mutta Ruotsi, Iso-Britannia, Irlanti – ei onnistu, se ei ole mahdollista siinä mittakaavassa.

Mutta miten voimme muuttaa tämän kaiken? Kaikialla Euroopassa sosiaalidemokraattiset puolueet häviävät vaaleissa.

Puheenjohtaja: Tuo on niin suuri kysymys, ettemme voi käsitellä sitä… ehkä vielä yksi kysymys, sitten meidän täytyy varmaan lopettaa.

1:22.54. Kysymys psykologisen muutoksen tärkeydestä, eivätkö vanhat rakenteet palaisi takaisin, vaikka ulkoisia olosuhteita muutettaisiinkin, jos muutokseen ei liity myös psykologista muutosta?

Uskon, että toisenlaisessa yhteiskunnassa vallitseviksi muodostuvat yhteiskunnalliset arvot ovat erilaisia, mutta on vaikea kuvitella tarkasti, millä tavalla, ennen kuin siitä on kokemusta. Mutta luulen että ei ole vaaratonta, jos psykologisen muutoksen aikaansaamisessa painotetaan uutta sosialistista moraalia Che Guevaran ja muiden tapaan, kun halutaan ylittää instituutioiden asettamat rajoitukset ja mennä pitemmälle kuin mitä nämä instituutiot mahdollistavat. On vaara, että jos tehdään näin, muututaan samanlaiseksi kuin kristillinen kirkko, joka opettaa ihmisiä olemaan hyveellisiä maailmassa, joka pakottaa heidät olemaan jotain muuta. Ellemme luo yhteiskuntaa, joka suosii hyveellisyyttä…

En tarkoita mitään maailmanlaajuista pappismeininkiä, mutta minusta näyttää siltä, että meidän täytyisi uudelleenorganisoida psyykemmekin, enkä tiedä onko tämä ulkoisten olosuhteiden uudelleenorganisointi tarpeeksi. Selvästikin on tarve, sanotaan vaikka henkiselle (spiritual) ja psykologiselle muutokselle. Oletko samaa mieltä?

Aina kun syntyy vakasti otettava vallankumouksellinen liike – voimme nimetä kolme esimerkkiä. Jos katsomme Englannin vallankumousta, niin sen kanssa yhdessä esiintyi voimakas ideologinen liike, joka tuohon aikaan otti uskonnollisen liikkeen muodon. Jos katsomme Iranin vallankumousta, siihenkin liittyi henkinen (spiritual), ideologinen liike, joka tuolloinkin otti uskonnollisen liikkeen muodon. Jos katsomme Kiinan kulttuurivallankumousta, siihen liittyi vakava yritys muuttaa psykologiaa. Eli mikä tahansa merkittävä vallankumous selvästikin luo yrityksiä muuttaa psykologiaa. En tiedä, kuinka menestyksekkäitä ne ovat olleet pitkällä aikavälillä, mutta ne ovat prosessin erottamattomia osia, siitä olen samaa mieltä.

Keskustelutilaisuuden Tukholman Socialistiskt Forumissa järjesti Svenska Clartéfördundet.

Viitteet:

[1] Kirja on ilmestynyt ruotsin ja tšekin lisäksi saksaksi ja venäjäksi, ja Venezuelan työministeriö on kääntänyt teoksen espanjaksi. Suomenkielinen käännös on valmistunut ja sille etsitään parhaillaan kustantajaa.

[2] Cockshott, P. and Cottrell, A. and Dieterich, H. (2010) Transition to 21st
century socialism in the European Union
. Teksti on ladattavissa täältä (PDF).

[3] “Rahapolitiikan kvantitatiivisella kevennyksellä keskuspankki lisää talouden rahamäärää pankkien ohi. Elleivät pankit halua tai kykene kasvattamaan luotonantoaan, voi keskuspankki kasvattaa rahan tarjontaa sijoittamalla haluamansa määrän uutta rahaa suoraan velkakirjamarkkinoille.” Taloussanomat 5.3.2009.

[4] Ks. esim. Paul Cockshott and Allin Cottrell (2005), What is at stake in the debate on value, p. 13-14 (pdf).

“If the correlations between value and price are essentially spurious (Kliman 2002), then one could produce equally good results using something other than labour time as the ‘basis’ of value. […] From columns (6), (8) and (10) it can readily be seen than none of the alternatives, taken alone, performs anything like as well as labour. The highest R2 , at .682, is obtained for electricity content, as against .955 for labour in column (1) of Table 5.”

[5] Kaupunki Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa.

[6] Kreikan kommunistinen puolue.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Yksi kommentti
Kommentoi »

  1. […] Paul. 2011. Ajatuksia johtajuudesta ja demokratiasta. […]

Kommentoi