Sosialismi kommunistien ja kansandemokraattien ohjelmissa

17.1.2011 | Artikkelit

Teksti: Miika Salo ja Joonas Laine
Kuva: phatcontroller: Hammer and Sickle (CC-lisenssi)

phatcontroller: Hammer and Sickle

Viime vuosina on suomalaisessa vasemmistossa herätty puhumaan tavoitteista ja päämääristä. Jos vasemmistolla tarkoitetaan kapitalismia vastustavia poliittisia liikkeitä, olisi sillä oltava selkeä näkemys siitä, mitä se haluaa rakentaa kapitalismin tilalle. Nykykeskustelussa ei ole selvää, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Tässä artikkelisarjassa käymme läpi sosialismin historiaa ja nykykeskustelua siitä Suomen vasemmistossa. Sarjan ensimmäisessä osassa keskityimme sosiaalidemokraatteihin. Tässä toisessa osassa tarkastelemme erityisesti vanhan SKP:n (1918–1990) ja siihen kiinteästi liittyvien puolueiden ohjelmia SKP:n perustamisjulistuksesta Vasemmistoliiton vuoden 2007 periaateohjelmaan asti.

”Kaikki valta neuvostoille!”

Jako radikaaleihin ja maltillisiin oli Suomen työväenliikkeessä tapahtunut jo viimeistään ensimmäisten yksikamaristen eduskunnan vaalien jälkeen. Suomessa pitäydyttiin kuitenkin vahvasti Karl Kautskyn ja Saksan sosiaalidemokraattien linjoilla, eikä niin sanottu revisionismi ollut saanut Suomessa laajaa kannatusta. (Paastela 2006, 77, 79; Soikkanen 1966, 266-270.) Vuoden 1917 aikana alkoi erottua yhä selvemmin kaksi linjaa: vallankumouksellinen ja reformistinen. Venäjän vallankumoukset vahvistivat työväenliikkeen radikalismia. Sisällissota teki jaosta selvän, ja hajoaminen kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen haaraan tapahtui nyt myös Suomessa, vaikka tammi–maaliskuun työväen vallankumouksen luonnetta ei vielä ehkä voi luonnehtia varsinaisesti kommunistiseksi.

Suomen kommunistinen liike muodostui tiiviimmin, kun Neuvosto-Venäjälle paenneet punaisen Suomen Kansanvaltuuskunnan jäsenet ja muut vanhan työväenliikkeen johtajat alkoivat organisoitua kesällä 1918. Mukaan liittyi myös venäjänsuomalaisia bolshevikkeja, jotka toivat mukaan oman aatteellisen vaikutuksensa. (Paastela 2006, 88.) Moskovassa SKP:n perustavassa kokouksessa 29.8.1918 hyväksytyssä julistuksessaan (SKP 1918) puolue suuntautuu ”porvarillisen rosvovaltion” ja ”kapitalistisen talousjärjestelmän” hävittämiseen. Tuotantovälineiden yksityistä omistusta ja siihen perustuvaa ”kapitalistista työtuloksien riistämisjärjestelmää” pidetään perussyynä ”työväenluokan puutteeseen, kurjuuteen ja oikeudettomuuteen”. Taloudellista riistojärjestelmää tukee ”luokkavaltio sortokoneistoineen”. Kapitalistinen yksityisomistus on hävitettävä, jotta yhteiskunta voi edistyä taloudellisesti ja henkisesti.

”Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskuntajärjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako; – ei siis ole, ei vallankumouksen kautta, eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjestelmää siedettävämmäksi.” (SKP 1918.)

Perustamisjulistuksen mukaan kapitalismi on porvariston luokkavaltaa ja sosialismi työväenvaltaa. Valtio nähdään aina yhtäaikaisesti diktatuurina ja demokratiana, kyse on vain siitä, keitä kohtaan se on diktatuuria ja keille se on demokratiaa. Kyse on luokkien välisistä suhteista. Sosialismissa taloudellinen ja poliittinen valta on työläisillä, kapitalismissa ne ovat kapitalistien käsissä. Näin SKP kiinnittää itsensä vahvasti Karl Marxin ja Friedrich Engelsin edustamaan sosialismin perinteeseen[i].

Kapitalismi ja sosialismi nähdään julistuksessa täysin eri yhteiskuntajärjestelminä, perustaltaan erilaisina taloudellisina ja poliittisina järjestyksinä. Ne ovat omanlaisiaan yhteiskunnallisia tuotantotapoja ja valtiojärjestyksiä. Kapitalismissa poliittisen järjestyksen sisältö on porvarillinen valtio, sosialismissa puolestaan työväenvaltio. Kapitalismi ja sosialismi ymmärretään SKP:n julistuksessa samalla tavoin toisistaan eroaviksi kuin yleensä ymmärretään feodalismi ja kapitalismi: feodalismissa saattaa olla varhaisia kapitalistisia piirteitä ja kapitalismissa feodalismin jäänteitä, mutta ne eroavat laadullisesti toisistaan siten, että niitä ei voi muuttaa toisikseen vähitellen.

Julistuksessa SKP irtautuukin täysin kaikenlaisesta reformismista. Alkuvuosinaan kommunistinen puolue keskittyi vain vallankumoukselliseen toimintaan. Ohjelmassa varoitetaan kuitenkin ennenaikaisista ja varomattomista teoista ja tehtäväksi asetetaan voimien kokoaminen ja järjestäminen ”lähestyvää viimeistä, ratkaisevaa taistelua varten.” Etäisyyttä otetaan myös punaiseen Suomeen, jonka valtiomuodoksi kaavailtiin sveitsiläistyyppistä radikaalia vahvan parlamentarismin ja suoran demokratian yhdistelmää. Punainen Suomi oli työväenvalta, mutta sen poliittinen järjestelmä suunniteltiin vahvan parlamentaariseksi, vaikkakin myös suoran demokratian keinoja olisi käytetty – kansanäänestyksellä olisi voitu peruuttaa mikä tahansa Kansanvaltuuskunnan määräys, päätös tai tuomioistuimen tuomio (Kansanvaltuuskunta 1918, II luku, §51). Punaisen Suomen valtiosääntöehdotus sisälsi myös pykälän, jonka mukaan kansa voi hajottaa eduskunnan, jos eduskunnan enemmistö pyrkisi pystyttämään harvainvaltaisen järjestyksen ja muuttamaan perustuslakia mieleisekseen. Kansanedustajien tulikin antaa vakuutus: ”Ellen kansanäänestyksessä hyväksytyn Valtiosäännön mukaista kansan valtaa uskollisesti edusta, olen kansan tuomion ansaitseva.” (Kansanvaltuuskunta 1918, II luku §43.)

Punaisen Suomen parlamentarismi oli hyvin radikaalia, mutta SKP:n perustamisjulistus hylkää kaikenlaisen parlamentarismin. Perustamisjulistuksen välittämään sosialismikäsitykseen parlamentarismi ei sovi, vaan neuvostoihin perustuvaa valtaa pidetään sopivana poliittisen järjestelmän muotona. Sisällissodan jälkeen tilanne maailmanpoliittisten mullistusten ja Venäjällä käynnistyneen sisällissodan myötä oli julistuksen laatijoiden – joista eräänä keskeisimpänä Otto Wille Kuusinen – mielestä muuttunut merkittävästi.

”Nyt ei tule enää kysymykseen, että luokkatietoisuuteen herännyt ja luokkataisteluun järjestynyt köyhälistö pyrkisi kansanvaltaiseen tasavaltaan, vaan köyhälistön päämääränä on pyrkiä köyhälistön valtaan, kaiken valtiollisen ja taloudellisen vallan anastamiseen omiin käsiinsä. Porvarillinen valtio hävitetään ja sijalle luodaan työväen valtio, jossa porvaristo on oikeudeton luokka ja työväenluokka määrää kaikissa suhteissa maan ja kansan henkisestä ja taloudellisesta elämästä.” (SKP 1918.)

Päämääräksi julistuksessa asetetaan kommunismi. Siihen puolue pyrkii sosialistisen vallankumouksen ja työväen diktatuurin kautta. On perustettava ”yhteinen kansainvälinen neuvostotasavalta”, jolla tässä yhteydessä tarkoitetaan todella kansainvälistä neuvostotasavaltaa, jollaisen nähtiin olevan juuri syntymässä työväen vallankumousten myötä. Kuten Kari Palonen kirjoittaa SKP:n perustamisjulistuksen analyysissään (Palonen 1988, 107–111), julistuksessa mainittu ”neuvostotasavalta” ei tarkoita ”neuvostotasavaltaa” samaan tapaan kuin ne, joita 1940-luvulla perustettiin Baltiaan, vaan kyse on kirjaimellisesti työväen neuvostoihin perustuvasta poliittisesta ja taloudellisesta järjestelmästä. Julistuksen kirjoittajat saivatkin pian tukea näkemykselleen, kun reilun kahden kuukauden kuluttua vallankumous puhkesi Saksassa, jota pidettiin tärkeimpänä maana sosialismin voiton kannalta. (Ks. esim. Braunthal 1967, 118-123 ja Broué 2006, 129-155.)

Julistuksella on pyritty vallankumouksellisuuden lietsomiseen ja organisoimiseen kirjoitushetkellä vallinneessa tilanteessa. Vaikka tilanne ei myöhemmin kehittynyt tekstin laatijoiden haluamalla tavalla, kirjoittamisajankohtana kehityskulut olivat maailmansodan kurjuuden jäljiltä vielä hyvin avoimia. Ottaen huomioon vuoden 1918 elokuun maailmanpoliittisen tilanteen, ei Euroopan vallankumousten toteutumista voida pitää mahdottomuutena – ellei sitten ajatella, että ainoita todellisia mahdollisuuksia ovat ne jotka toteutuvat.

Koska olosuhteet ovat muuttuneet, nykyaikana vastaava teksti olisi retoriikaltaan ja toimenpide-ehdotuksiltaan tyystin äärivasemmistolainen. Julistuksen kaiken laillisuuteen pyrkivän toiminnan kieltävää ”kiväärilinjaa” tarkistettiin jo lähivuosina. Tekstistä välittyvä sosialismikäsitys on kuitenkin selkeä: kyseessä on täysin kapitalismista eroava yhteiskuntajärjestelmä, joka pohjaa työväenluokan taloudelliseen ja poliittiseen valtaan.

SKP:n perustamisen jälkeen tilanne kehittyi nopeasti, ja jo parin vuoden kuluttua oli suunnattava toimintaa toisella tavalla. Puolue alkoi käyttää myös parlamentaarisia keinoja tavoitteidensa edistämiseen. Maanalainen SKP liittyi SDP:n opposition vasemmistoradikaaleihin julkisessa Suomen sosialistisessa työväenpuolueessa (SSTP).

Vuoden 1920 ohjelma

SSTP:n ohjelma vuodelta 1920 on mielenkiintoinen dokumentti omasta ajastaan. Tällä Kuusisen luonnostelemalla ohjelmalla on selvä rakenne ja siinä asetetaan selviä päämääriä. Ensimmäisenä ohjelmassa esitellään perustelut, jossa lähinnä Marxin Pääomaan ja tuolloiseen leniniläissävyiseen imperialismiteoriaan nojaten pyritään esittämään vallitseva historiallinen tilanne taloudellisine ja poliittisine erityispiirteineen. Tällainen tilannekatsaus ja kaikenkattava “maailmanselitys” oli tullut tuolloin tavaksi vasemmistolaisten puolueiden periaateohjelmissa.

SSTP:n ohjelmassa on kiinnostavaa se mitä seuraa perustelevan osan jälkeen. Varsinainen ohjelma jakautuu kahtia yleisvaltiolliseen ja taloudelliseen ohjelmaan. Nämä ohjelmat sisältävät utopian tulevasta sosialistisesta yhteiskunnasta, jollaista SKP:n vuoden 1918 lyhyehköstä ohjelmasta ei vielä löydy. Vaikka tämä kuvaus on itsessään mielenkiintoinen oman aikansa tuotteena, ei ohjelman anti nykypäivälle ole kuitenkaan sen sisällössä, vaan siinä, että ylipäätään asetetaan selvät päämäärät, joihin pyritään.

Neuvosto-Venäjän esimerkin mukaan SSTP kannattaa työväenneuvostojärjestelmään perustuvaa köyhälistön diktatuuria. Painotus ei ole tässä muuttunut parin vuoden takaisesta SKP:n perustamisjulistuksesta. Porvarillisen valtiovallan ja byrokratian sijaan valtiokoneisto tulisi rakentaa uusiksi kansanvaltaisten joukkojärjestöjen pohjalta. Neuvostojen kansanvaltaisuus pyritään varmistamaan Pariisin kommuunin (ja Leninin Valtio ja vallankumous -pamfletin) esimerkkiä seuraten siten, että

”edustajain valitseminen ja tarpeen vaatiessa valtuuksien peruuttaminen [on] tehtävä köyhälistölle maalla ja kaupungeissa mahdollisimman helpoksi ja sopivalla tavalla tapahtuvaksi, pitäen vaaliyksikkönä ja ylipäänsä valtion alkutekijänä tuotantolaitosta, työpaikkaa. Neuvoston jokainen jäsen olkoon velvollinen suorittamaan määrättyä työtä valtion hallinnossa; töitä vuoroteltakoon eri hallinnon haaroissa mikäli se ilman suurempaa haittaa käy päinsä ja pyrittäköön vähitellen saattamaan kaikki työtätekevät kansalaiset ottamaan osaa valtion hallintoon.” (SSTP 1920.)

Myös ohjelmassa kaavailtu oikeuslaitos perustuu työväen valtaan. Tuomarien tehtäviä kierrätettäisiin ja heidät samoin kuin valamiehet valittaisiin ammatti- ynnä muiden työväenjärjestöjen laatimien luettelojen mukaan. Tämän diktatuurivallan avulla ”riistäjien riistämisvapaus” tukahdutetaan, samalla kun työläisille annetaan ”todellinen kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapaus”. Ohjelma on edelleen samoilla linjoilla perustamisjulistuksen sisällön kanssa, mutta ohjelman muotoilut ovat hieman maltillisempia eikä reformismia täysin suljeta pois.

Ohjelmassa julistetaan myös sosialismissa toteutettavaa täyttä tasa-arvoa ”sukupuolesta, uskonnosta, rodusta ja kansallisuudesta riippumatta”. Tärkeimpänä pidetään naisten vapauttamista, joka toteutettaisiin vapauttamalla naiset kotitöistä.

Taloudellisen ohjelman ensimmäisenä kohtana on, että kaikki ”valtion, kuntain ja suurporvariston hallussa olevat tuotantovälineet ja tuotantolaitokset ovat otettavat työväen neuvostovallan haltuun, niin myös pankit, liikennelaitokset ja varastot, sekä muu kapitalistinen riisto-omaisuus”. Pääpaino keskitetään siis tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamiseen, toisin sanoen siihen, että pääoman omistajat eivät voisi omaisuutensa turvin käyttää työläisiä hyväkseen. Tässä huomattavaa on se, että tuotantovälineiden hallinta siirrettäisiin nimenomaan neuvostoille. Tuotanto toteutettaisiin yhtenäisen, ammatillisten järjestöjen ohjaaman kansantaloussuunnitelman mukaan ja ”yhteistyössä muiden sosialististen tasavaltojen kanssa”. (Kyseessä ei ole viittaus Neuvostoliittoon, joka perustettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.)

Markkinat korvataan pääpiirteissään SSTP:n ohjelman kaavailuissa suunnitelmallisella tuotannolla ja valtion, kuntien, osuuskuntien ja yksityisten kulutuskuntien järjestämällä tuotteiden jaolla. Päämääränä on palkkatyöjärjestelmän lakkauttaminen ja työn tuotteiden jakaminen ihmisten tarpeiden mukaan. Tavallista työpäivää voidaan lyhentää, kun kaikki työkykyiset osallistuvat työntekoon. Ohjelmassa kaavailtavassa yhteiskunnassa kaikki kansalaiset osallistuvat niin taloudelliseen kuin poliittiseenkin elämään, ne ovat osa yhtä ja samaa arkipäivää.

SSTP sai vuoden 1922 eduskuntavaaleissa 14,8 % äänistä ja 27 kansanedustajaa. Puolue oli jatkuvan painostuksen kohteena poliisin taholta ja joutui lakkautetuksi jo 1923. Kommunistit joutuivat toimimaan Suomessa maanalaisesti. Uusi marssi julkisuuteen voitiin toteuttaa vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Työväenvallasta demokratian laajentamiseen

Eurooppalaisen fasismin ja natsismin antamat kokemukset vaikuttivat kommunistisen liikkeen tavoitteenasetteluun. Varsinaisen sosialismin vaatimuksesta siirryttiin demokratian puolustamiseen. Demokratian laajentaminen ja syventäminen nähtiin kohti sosialismia vievänä tienä, jota pitkin nyt alettiin kulkea.

Pelkästään puolueohjelmia lukemalla on vaikea saada selville, mitkä kaikki syyt taktisiin valintoihin ovat olleet vaikuttamassa. Sodanjälkeisessä tilanteessa pyrkimys ”demokratian laajentamiseen” voidaan tulkita pyrkimykseksi saada Suomesta kansandemokratia, jota työväen ja demokraattisen porvariston muodostama kansanrintamahallitus olisi johtanut. Demokratian laajentamisen vaatimuksella saatettiin myös pyrkiä ylittämään kuilu reformistisen linjan ja suoraan vallankumousta vaativan linjan välillä, keräämällä omien vaatimusten taakse mahdollisimman laaja rintama.Tällaisia vaatimuksia voidaan kutsua myös vallankumouksellisiksi reformeiksi tai siirtymävaatimuksiksi: esitetään konkreettisia tai sellaisilta vaikuttavia muutoksia, jotka toteutuessaan tosiasiassa merkitsisivät mahdollisuutta vallitsevan järjestelmän ylittämiseen.

Vuonna 1944 perustettu Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) sai ensimmäisen varsinaisen ohjelmansa (SKDL 1949) vasta viisi vuotta myöhemmin. Laajaksi ”demokraattisten voimien liitoksi” tarkoitetun järjestön ohjelmassa ei juuri käsitellä sosialismia, mutta Neuvostoliitto on ystävämaana selvästi keskeisessä asemassa. SKDL:n ohjelmassa vaaditaan talouden demokraattista suunnitelmallisuutta. Sinänsä talouden suunnitelmallisuuden vaatimus ei toisen maailmansodan jälkeen ollut mitenkään erityinen vaatimus, vaan jopa välttämättömyys jälleenrakennustyössä. Ero reilun kahden vuosikymmenen takaiseen SSTP:n ohjelmaan on suuri. Kun SSTP painotti vallankumouksellisia vaatimuksia, nyt SKDL painottaa reformistisia vaatimuksia ja puolustaa parlamentaarista demokratiaa.

SSTP:n ja SKDL:n ohjelmat erottavien lähes kolmen vuosikymmenen aikana maailma oli muuttunut. Stalinin kauden, marxismi-leninismin opin muodostamisen, ”sosialistisen leirin” synnyn ja toisen maailmansodan kauhujen myötä tapahtuneet muutokset olivat siten merkittäviä, että muutos ei ole pelkästään ohjelman retoriikassa, vaan myös sen sisällössä ja siitä välittyvässä sosialismikäsityksessä.

Ajattelutavan muutos näkyy myös SKDL:n hallitsevan taustajärjestön SKP:n asiakirjoissa. SKP sai uuden linjansa paperille vuoden 1957 periaateohjelmassa. Sosialismi esiintyy nyt olemassaolevana maailmanjärjestelmänä. Ohjelma huokuu vankkaa uskoa sosialistisen järjestelmän voittoon ja historian vääjäämättömään kulkuun. Sosialismi on ”historiallinen välttämättömyys”, jonka ”taloudelliset edellytykset” ovat Suomessa ”riittävästi kypsyneet”. Ohjelma painottuu ajankohtaisiin reformeihin, vaikka toisaalta siinä painotetaan, miten ”[s]osialististen uudistusten toteuttamista tarkoittava yhteiskunnallinen vallankumous” on väistämätön. Verrattuna SSTP:n ohjelmaan SKP palaa niin sisällöllisesti kuin retoriikassaankin lähemmäs vanhempaa sosiaalidemokratiaa. Avoimemman ja vallankumouksellisen 1920-luvun kommunismin tilalle on tullut Kominternin ja Kominformin jälkeinen Hruštšovin ajan ”marxismi-leninismi”.

Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen on edelleen ohjelman ensimmäisenä kohtana. Erona aiempaan on se, että nyt vaaditaan tuotantovälineiden kansallistamista, jolla käytännössä tarkoitetaan valtionomistusta eikä tuotantovälineiden siirtämistä työväenneuvostojen hallintaan. Ohjelmassa sosialismilla tarkoitetaan kiteytettynä tuotantovälineiden yhteisomistusta ja suunnitelmallisesti johdettua yhteiskuntaa. Siirtyminen kapitalismista sosialismiin toteutetaan ohjelmassa ”proletariaatin diktatuurikauden” avulla. Kapitalistien harjoittaman riiston lakkauttamisella luodaan sosialismin perusta, jolloin on mahdollista poistaa työttömyys, taata toimeentulo kaikille, lisätä rakennustoimintaa ja poistaa asunnottomuus, vähentää kansan verotaakkaa ja ”tukea tehokkaasti ja monipuolisesti sivistystyötä, tieteen, kirjallisuuden ja taiteen kehitystä.” Painotus talouden kehittämisessä on ymmärrettävästi teollisuudessa. Suomi oli tuolloin voimakkaasti teollistuva maa.

Sosialismikäsitys on tässä ohjelmassa muuttunut tarkoittamaan reaalisosialismia. Suomen toivotaan seuraavan Itä-Euroopan SEV-maiden esimerkkiä. Ohjelmassa sosialismi ei vaikuttaisi olevan ensisijaisesti enää työväenvaltaa siten kuin se oli Suomen kommunistisen liikkeen ensimmäisissä ohjelmallisissa asiakirjoissa, vaan sillä tarkoitetaan reaalisosialististen valtioiden esimerkin mukaista yhteiskuntajärjestystä. Sen ei ajatella olevan enää mikään ”hyppy tuntemattomaan” (kuten myöhemmin SKDL:n ohjelmassa muotoillaan), vaan työläiselle ennen kaikkea turvaa tuova talouden suunnitelmallisuuteen perustuva ja pitkälle teollistunut hyvinvointivaltio reaalisosialististen maiden esimerkin mukaan.

Kommunistisen liikkeen sisällä käytiin kuitenkin kamppailua, ja kiistatovereilla oli useita käsityksiä sosialismista. SKP oli sisäisesti varsin yhtenäinen vuoteen 1964 asti. SKP:n historiasta kirjoittaneen Jukka Paastelan mukaan tällöin SDP:n kunnallisvaalivoitto herätti SKP:ssä uudistuspyrkimyksiä ja niiden vastustusta (Paastela 2006, 92) ja taistolaiseksi myöhemmin kutsuttu suuntaus alkoi nousta. Samana vuonna myös Neuvostoliitossa tapahtui. Nikita Hruštšov syrjäytettiin ja Leonid Brežnev aloitti kautensa NKP:n pääsihteerinä.

Seuraavana vuonna SKDL meni hallitukseen, mikä varmasti vaikutti tuolloin muotoiltuun SKDL:n ohjelmaan. Vuoden 1967 ohjelmassa SKDL pitää uudistusten lähtökohtana nykyistä suomalaista demokratiaa. Ohjelmassa päämäärinä näyttäytyvät talouskasvu, tulonjakoon liittyvät kysymykset ja demokratian laajentaminen talouden alalle. Tämä tavoite on keskeinen, ja ”[d]emokratian kehittäminen edellyttää” ohjelmassa ”nimenomaan taloudellisen demokratian kehittämistä”.

Demokratian laajentaminen talouden alalle on ohjelman mukaan itse asiassa yhtä kuin sosialismin toteuttaminen. Tämä käsitys voidaan tulkita kahdella tavalla: Se voi olla refomistinen, jolloin sosialismi asetetaan kapitalismin kanssa ikään kuin saman janan äärilaidoiksi, ja sosialismiin voidaan näin siirtyä asteittain, vähittäisillä uudistuksilla. Vaatimusta demokratian laajentamisesta voidaan pitää myös vallankumouksellisena reformina, jolloin sen nähdään avaavan mahdollisuuden sosialismille. Ohjelman laatijoilla itsellään lienee ollut tämä jälkimmäinen näkemys.

Jos demokratian laajentamisen vaatimus ymmärrettiin reformistisesti, on tämä toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut käsitystavan muutos merkittävä: Aiemmin radikaali työväenliike piti sosialismia ja kapitalismia täysin erillisinä yhteiskuntamuodostumina, joilla on kummallakin oma tuotantotapansa ja oma poliittinen järjestyksensä. Nyt valtiota ei näytettäisi enää pidettävän yhteiskuntaluokkien suhteiden poliittisena ilmauksena, vaan neutraalina toiminta-alueena, jossa yhteiskuntaluokat kamppailevat vallasta. Tämän käsityksen mukaan parlamentilla ei ole erityistä ”porvarillista” luonnetta, vaan sosialismikin voidaan hyvin toteuttaa parlamentin kautta. Kyse on taktisista linjavalinnoista. Voi olla, että aikoina, jolloin parlamentarismi saa enemmistön kannatuksen ja kansalaiset saattavat käytännössä samastaa demokratian parlamentarismiin, on parlamentaarisia keinoja pakko käyttää, jotta sitä kautta selviää, että parlamentarismi ei riitä. Esimerkiksi SDP sai Suomessa vuoden 1916 vaaleissa parlamenttienemmistön, mutta tosiasiallisia mahdollisuuksia vaalituloksen hyödyntämiseen ei ollut, mikä johti työläisten pettymykseen. Voi olla myös niin, että tietynlaisessa poliittisessa järjestelmässä parlamentin tai muiden vallitsevien instituutioiden kautta toimien voidaan todella käynnistää syviäkin yhteiskunnallisia muutosprosesseja.

SKDL:n vuoden 1967 ohjelman mukaan eteneminen ”kohti täydellistä kansanvaltaa” samalla ”edellyttää luonteeltaan sosialististen ratkaisujen suorittamista”, jotka asteittain toteuttavat sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän. Ohjelmasta välittyy käsitys, että Suomen poliittista järjestelmää olisi tuolloin voinut käyttää sosialismin toteuttamisen apuvälineenä. Nämä ratkaisut toteutettaisiin parlamentaarista tietä, olemassa olevien lakien mukaan. Instituutioita käyttäen sosialistisia uudistuksia onkin kyetty tekemään muun muassa Salvador Allenden traagisen lyhyeksi jääneellä presidenttikaudella Chilessä 1970–1973 ja nykyaikana Hugo Chávezin Venezuelassa ja Evo Moralesin Boliviassa. Taktisissa kysymyksissä poliittisen järjestelmän merkitys on otettava huomioon. Huomiotta ei saa jäädä myöskään se, mitä voi tapahtua sen jälkeen, jos parlamentaarisia keinoja onnistutaankin käyttämään sosialististen uudistusten toteuttamiseksi.

SKDL:n ohjelmassa sosialismi määritellään järjestelmäksi, ”jossa myös taloudellinen valta kuuluu kansalle”. Suomalaisen poliittisen järjestelmän demokratiaan uskotaan (ainakin retoriikassa) sen verran lujasti, että muuten valta on jo kansalla, kunhan vielä talous saadaan kansanvallan piiriin.

”Sosialismi ei merkitse hyppyä tuntemattomaan, vaan demokratian jatkuvaa laajentamista ja sen ulottamista poliittisesta päätöksenteosta myös taloudelliseen päätöksentekoon. Sosialistisiin ratkaisuihin pyrkiminen merkitsee vapauden ja kansanvallan nykyistä parempaa toteuttamista, paremman yhteyden luomista perinteellisten kansanvaltaisten ihanteittemme ja yhteiskunnallisen käytännön välille.” (SKDL 1967.)

Talouden demokratisoiminen toteutetaan suunnitelmallisuuden ja jonkinlaisen julkisen harkinnan demokratiamallin mukaan:

”Valtion talouspolitiikan tulee palvella koko yhteiskunnan eikä taloudellisen harvainvallan etuja ja tarpeita. Sen tavoitteena tulee olla kansantaloutemme jatkuvan kasvun edistäminen ja sen pohjalla tuotannon eri alojen sopusuhtainen kehittäminen sekä työllisyyden ja väestön elintason nousun turvaaminen. Tämä on mahdollista vain yhteiskunnan johtaman koko kansantaloutta käsittävän suunnittelun ja ohjelmoinnin avulla. Suunnittelun avulla ratkaistaan, miten tuotantovarat jaetaan kulutus- ja sijoitustarkoituksiin sekä eri elinkeinohaarojen kesken. Samoin määrätään tuotantolaitosten alueellisen sijainnin pääpiirteet. Suunnittelua koskevat kysymykset tehdään julkisiksi ja alistetaan laajaan keskusteluun.” (SKDL 1967.)

Sosialismi on ohjelmassa yhtä kuin demokratia, joka ulottuu yhteiskunnassa niin talouteen kuin politiikkaankin. Demokratian muotoa ei aseteta kyseenalaiseksi, vaan ilmeisimmin käytännössä päätöstenteon pääasiallisena muotona pidetään parlamentarismia – taloudellisetkin päätökset siirrettäisiin eduskunnalle.

Vuoden 1969 ”revisionismi”

Kommunistisen puolueen sisäiset erimielisyydet kärkevöityivät vuoden 1968 Prahan kevään jälkeen. SKP jakautui seuraavana vuonna ”vähemmistöön” (taistolaiset varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon mukaan) ja ”enemmistöön” (saarislaiset puheenjohtaja Aarne Saarisen mukaan). Oppositio marssi ulos puoluekokouksesta. Neuvostoliittolaiset estivät puolueen muodollisen kahtiajaon, mutta todellisuudessa SKP:ssä toimi tästä eteenpäin kaksi eri puoluetta.

Vuoden 1969 puoluekokous hyväksyi puolueelle varsin uudistetun ohjelman, jota Jukka Paastela kutsuu sisällöltään ”revisionistiseksi” (Paastela 2006, 92). Talouden osalta sosialismiin siirtyminen tuntuu aiempaa vahvemmin tarkoittavan valtionomistusta. Ohjelman mukaan ”suurtuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen eräänä päämuotona valtion omistus on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi”. Muidenkaan omistusmuotojen osalta ei mistään työväenneuvostomallisesta työläisten suorasta itsehallinnosta ole kyse, vaan sosialismi – tai talouden demokratisoiminen – tarkoittaa lähinnä yritysten hallinnan siirtämistä parlamentaarisille elimille, joista eduskunta on keskeisin. Ohjelman mukaan sosialismissa tuotantovälineiden pääosa siirretään

”yhteiskunnan omistukseen ja saatetaan eduskunnan ja muiden demokraattisesti valittujen elimien johtoon ja valvontaan. Nämä toimenpiteet tekevät mahdolliseksi suunnitelmallisen ja järkiperäisen kansantalouden kehittämisen, saattavat kansan työn tulokset ja kansallisrikkaudet koko yhteiskunnan haltuun sekä luovat pohjan voimakkaalle tuotantoelämän kasvulle ja kansalaisten elintason nousulle.” (SKP 1969.)

Kommunistit tuntuvat kaavailevan vuoden 1969 ohjelmassa markkinasosialistista tai valtiokapitalistista mallia jossa ”[v]altion omistuksessa olevien tuotantoja liikelaitosten on toimittava sosialistisen kannattavuus- ja voittoperiaatteen sekä terveen sosialistisen kilpailun pohjalla”. Suunnitelmallisuus nojaa ”taloudellisten lainalaisuuksien” tieteelliseen tutkimukseen ja tuotannon saattamiseen näitä lakeja vastaaviksi. Markkinataloutta ei SKP ole lakkauttamassa, vaan ”sosialismin puitteissakin” sitä harjoitetaan. Sen kerrotaan kuitenkin eroavan ”oleellisesti kapitalistisesta tavarataloudesta”. Ilmeisesti hegeliläisen ”vapaus on välttämättömyyden tiedostamista” -ajattelutavan mukaisesti tämä talouden lakeihin sovitettu tuotanto ei ohjelman mukaan ”ole enää sokeaa luonnonvoimaista kehitystä”, vaan sitä ”hallitsevat itse tuottajat, työntekijät, jotka voivat aktiivisesti vaikuttaa ja osallistua tuotannon johtoon ja talouden suunnitteluun”.

Ohjelman luonnehdinta suunnitelmataloudesta tuntuu ottavan suunnittelun lähtökohdaksi pikemmin talouskasvun idean kuin esimerkiksi työläisten tarpeiden tyydyttämisen.

Sosialismi näyttäytyy ohjelmassa yhteiskuntana, jossa valtio omistaa pääosan tuotantovälineistä ja tuotantoa johdetaan suunnitelmallisesti. Työstä saadaan korvaus ”työsuorituksen mukaan”. Vuoden 1969 ohjelma ottaa ensimmäistä kertaa kantaa myös perintökysymyksiin:

”Sosialistisessa yhteiskunnassa saa jokainen työsuorituksensa mukaisen ansion ja työtätekevät voivat siten kartuttaa myös henkilökohtaista omaisuuttaan. Sosialismi ei poista tällaista omistusta eikä sen perintöoikeutta.” (SKP 1969.)

Perintöoikeuteen on perinteisesti suhtauduttu sosialistien keskuudessa kielteisesti, koska se asettaa ihmiset jo syntyessään eriarvoiseen asemaan. Tulonsiirroilla eriarvoisessa asemassa olevien tilannetta pyritään tässä ohjelman kuvaamassa sosialismissa tasaamaan:

”Sosialistinen yhteiskunta toteuttaa inhimilliset perusoikeudet. Se huolehtii jäsentensä sairauden ja vanhuuden turvasta sekä koulutuksesta. Työtätekevien tuloista ei myöskään mene kohtuuttoman suurta osaa asumiskustannuksiin, koska asuntorakennustoiminta on sosiaalista ja asunto- ja tonttikeinottelua ei ole. Hintataso voidaan pitää vakaana. Työttömyys, joka kapitalismissa pitää yllä joukkojen sosiaalista turvattomuutta, on poistettu.” (SKP 1969.)

Sosialismia maalaillaan myös 1800-luvun sivistyneistön tapaan vapauden valtakuntana:

”Sosialismi on luovista ajatuksista ja aloitteista rikkaiden ihmisten yhteiskunta. Se on ensimmäinen yhteiskunta, jossa kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä.” (SKP 1969.)

SKP:n tavoitteet näyttävät olevan rauha, vapaus, demokratia ja sosialismi. Näistä käsitteistä demokratia ja sosialismi samastetaan, samoin kuin tehtiin myös pari vuotta aiemmin kirjoitetussa SKDL:n ohjelmassa.

”Sosialismin aineelliset edellytykset ovat kypsyneet Suomessa siinä määrin, että jokainen merkittävä demokraattinen uudistus on samalla askel eteenpäin kohti sosialismia. Vasta silloin on Suomi todellinen kansanvalta, kun suurpääoman valta on murrettu ja kansalaisten yhteisesti valitsemilla elimillä on ratkaiseva päätösvalta sekä poliittisessa että taloudellisessa elämässä.” (SKP 1969.)

Ohjelmassa pidetään itsestäänselvyytenä, että ”Lokakuun sosialistinen vallankumous aloitti ihmiskunnan historiassa kapitalismista sosialismiin siirtymisen aikakauden”. Tämä käsitys olikin ohjelman tekohetkellä vielä yleinen mielipide. Ohjelmassa sanotaan sosialismin tarkoittavan oikeudenmukaista talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, joka ratkaisee ristiriidan tieteellis-teknisen kumouksen tarjoamisen mahdollisuuksien ja kapitalismiin väistämättä kuuluvan voitontavoittelun välillä. SKP:n mukaan sosialistiseen vallankumoukseen pyritään ”rauhanomaista ja kansanvaltaista tietä”. Suomen siirtäminen sosialismiin tapahtuu ”talous- ja yhteiskuntaelämän rakennetta sekä valta- ja omistussuhteita perinpohjaisesti muuttavien uudistusten kautta”.

Nämä uudistukset toteutettaisiin pääasiassa parlamentaarisin keinoin. Eduskuntaan pyritäisiin saamaan ”sosialismin kannalle asettuva kyllin voimakas enemmistö” ja sitä kautta muodostamaan eduskunnan ”luottamusta nauttiva ja työväenjoukkojen tukema ja puolustama hallitus”. Keskeinen merkitys mainitaan asetettavan kuitenkin työväenjärjestöille – joskin ohjelmassa pyrkimys eduskuntaenemmistön saavuttamiseen mainitaan ensin ja sitä myös käsitellään laajemmin. Asioiden esittämisjärjestys tai -laajuus eivät välttämättä merkitse mitään, mutta antavat kuitenkin vaikutelman, että ohjelman laatijoilla on päällimmäisenä mielessä pikemmin parlamentaariset toimintatavat kuin järjestöjen joukkovoima.

Jonkinlainen painopisteen siirtyminen SKP:n päättävien jäsenten ajattelutavassa on tässä vaiheessa tapahtunut, sillä porvarillinen tai liberaali demokratia ja ”laillisuusperiaate” on saanut hallitsevan aseman suhteessa työväenvaltaan. Ohjelmassa työväenvalta eli ”sosialistinen demokratia, jossa työväenluokka on johtavana voimana” vielä mainitaan, mutta sitä ei tunnuta asetettavan enää etusijalle niin kuin tehtiin vielä reilut kymmenen vuotta aiemmin kirjatuissa periaatteissa.

Kuten Paastela (2006, 92) kirjoittaa, SKP:n vuoden 1969 ohjelma on klassisessa mielessä ”revisionistinen” ja hyvin lähellä revisionismin teoreetikon Eduard Bernsteinin sosiaalidemokraattista ajattelua. Esimerkiksi demokratian laajentaminen talouden alalle on eräs hänen keskeisistä teeseistään (ks. Bernstein 1910b, 58; myös Bernstein 1910a, 174–207). Teoreettiset yhteydet ”arveluttavaan” revisionismin isään eivät tieCC-lisenssitenkään tee ohjelman ajatuksista tuomittavia, mutta ne osoittavat linjanmuutoksen suomalaisessa kommunismissa.

Useimmat kommunistit pitivät jumalkuvanaan edelleen Leniniä, mutta ainakin parlamentarismia käsiteltäessä vanha sankari on jätetty vain kirjahyllyn pakolliseksi koristeeksi. Jos nimittäin kommunistien ohjelmaa verrataan sisällöllisesti Leninin – joskin lähes viisi vuosikymmentä aiemmin esitettyihin – ajatuksiin, on ero suuri. Leninin mukaan nimittäin työväenliike vain peittäisi ”porvarillisen demokratian” luonteen, jos se keskittyisi toiminnassaan parlamentaariseen ja valtion maantieteellisten ja juridisten rajojen sisällä toimimiseen. Leninin mielestä vaatiessaan ”vain nykyisen demokratian laajentamista” ja sen ”kehittämistä loppuun saakka”, työväenliike unohtaa uudenlaisen, ei-porvarillisen demokratian mahdollisuuden, jolla Lenin viittaa työväen neuvostoihin. (Lenin 1975, 95.)

Varhainen suomalainen työväenliike pyrki hakemaan demokratian uusia muotoja, joita lakkokomiteat ja työväen neuvostot inspiroivat. Toisen maailmansodan jälkeen, toisenlaisessa tilanteessa, tukeuduttiin pääasiassa parlamentarismiin.

Jakautuneena kohti lopullista kriisiä

1970-luvulla kommunistien sisäinen taistelu jatkui. Taistolainen siipi vetosi nuoriin ja opiskelijoiden keskuudessa se saavutti Paastelan mukaan jopa hegemonisen aseman (Paastela 2006, 93).

SKDL:n vuoden 1973 poliittisessa toimintaohjelmassa sosialismi on paljon merkittävämmin esillä kuin puolueen yleisohjelmassa. Sosialismi esiintyy ohjelmassa tulevana välttämättömyytenä, talouden suunnitelmallisuutena ja laajana demokratiana. Pelkkiä ohjelmia lukemalla ei voi havaita niiden tuottamisen prosessia tai erilaisia poliittisia kamppailuja tai kehityssuuntia, mutta ohjelmista tuntuisi kuitenkin välittyvän, että 1970-luvulle tultaessa SKP:n ja SKDL:n suhde on entistäkin kiinteämpi. Tarkoitamme tällä paitsi sitä, että SKDL koostui lähinnä SKP:n jäsenistä, myös sitä, ettei myöskään SKP ollut olemassa itsenäisenä puolueena, vaan lähinnä SKDL:n kautta.

SKDL:n vuoden 1980 ohjelma suuntaa kohti sosialistista tuotantotapaa, joka rakentuu sen mukaan ”keskeisten tuotantovälineiden yhteiskunnalliselle omistukselle, kansantalouden suunnitelmalliselle ohjaukselle ja ihmisten laajalle osallistumiselle tuotantoa ja koko kansantaloutta koskevaan päätöksentekoon”. Kansainväliset voimasuhteet ovat ohjelman mukaan sosialismille edulliset, joten ”erityisesti kehittyneissä kapitalistimaissa” on muodostunut ”uusia mahdollisuuksia toteuttaa syvä yhteiskunnallinen muutos ja edetä sosialismiin rauhanomaisesti”. Ohjelma asettaa tämän dogmiksi pitäen sitä SKDL:n ”pysyvänä lähtökohtana”. SKDL:n linjaus ei sinänsä sitonut lopullisesti liiton jäsenjärjestöjä, mutta SKP:n ja SKDL:n limittyneisyyden huomioon ottaen voidaan arvioida, että myös SKP oli sitoutunut tähän lähtökohtaan eli käytännössä sosialismin toteuttamiseen vain laillista, parlamentaarista tietä.

Ohjelman mukaan olemassa olevat demokraattiset oikeudet ja vapaudet – joita sosialismiin siirtymisessä käytettäisiin – on saavutettu työväenluokan taistelussa. Sosialismin oloissa SKDL:n tavoitteena on ”antaa poliittisille oikeuksille ja vapauksille uutta sisältöä, kehittää ja syventää kansanvaltaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla, vahvistaa demokraattisten laitosten asemaa ja luoda uusia demokratian muotoja työelämässä, asuinalueilla ja yleensä ihmisten toimintaympäristössä.” Sosialismin toteuttaminen myös ”turvaa omalla työllään eläville yrittäjille ja maataloudenharjoittajille mahdollisuudet harjoittaa ja kehittää elinkeinoaan itsenäisesti yhteiskunnallisen tuotantosektorin rinnalla”. SKDL:n tavoitteena on

”rakentaa yhteiskunta, jossa syntyvät edellytykset ihmisen vapautumiselle ja inhimilliselle kasvulle ja jossa ihmiset hallitsevat itse itseään ja jossa inhimilliset toiminnot ovat sopusoinnussa luonnon kanssa.” (SKDL 1980.)

Tässä SKDL:n viimeiseksi jääneessä ohjelmassa sosialismi yhtyy ’vapauden’ ja ’demokratian’ käsitteisiin. Suoraan käytäntöön suuntautuvia toimenpiteitä periaateohjelmaan ei ole kirjattu, eikä ohjelmassa näin aseteta mitään selkeitä päämääriä. Muissa saman ajan ohjelmissaan SKDL asettaa konkreettisia päivänpoliittisia tavoitteita, mutta niissä kyse on porvarillisen demokratian tai kapitalistisen talousjärjestelmän muutoksista. Nämä muutosehdotukset ovat ehkä radikaalejakin, mutta varsinaisia järjestelmää ylittäviä kokonaisvaltaisia päämääriä ei aseteta. Tällainen ohjelmankirjoitustapa on omiaan luomaan toimintaan tiettyä sekavuutta ja epämääräisyyttä, kun puolueella ei oikeastaan ole omia konkreettisia tavoitteita.

Tietyssä mielessä tällainen ”auki jättäminen” myös vapauttaa joustavaan toimintaan. Toiminta jää kuitenkin helposti polkemaan paikalleen, jos tavoitteiden asettelu on ympäripyöreää ja keskittyy vain laajoihin ja monitulkintaisiin käsitteisiin kuten ’vapaus’ ja ’demokratia’. Kukapa ei kannattaisi vapautta ja demokratiaa? Näiden käsitteiden sisällöistä käytävä kamppailu, johon kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen voidaan ajatella tässä osallistuneen, on kuitenkin hyvin tärkeää. Silti juuri tältä osin ohjelmat jäävät köyhiksi: käsitteiden sisältö jää liian avoimeksi. Tuntuu siltä, että on tartuttu yleisesti hyviä mielleyhtymiä sisältäviin käsitteisiin, eikä pyritty antamaan niille konkreettista sisältöä tai käymään hegemonista kamppailua niiden merkityksistä.

Työväenliikkeen voima oli heikentynyt ja kommunistinen puolue sekä SKDL olivat syvässä kriisissä 1980-luvulle tultaessa. Tämä kriisi paheni vuosikymmenen kuluessa, ja ”maailman romahdettua” seuraavalla vuosikymmenellä oltiinkin maailman myllerrysten myötä sitten jo täysin hukassa.

Nykyisen vasemmiston ensiaskeleet

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa puolueen vähemmistön asema alkoi heikentyä. Vuonna 1984 Arvo Aalto valittiin SKP:n puheenjohtajaksi. Hän aloitti puolueen sisäisen puhdistuksen, jonka seurauksena vähemmistö perusti SKP(y):n ja vaaliorganisaatiokseen Demokraattisen vaihtoehdon (Deva). Uusi SKP(y) muodostui SKP:n ja samalla SKDL:n sisäisestä oppositiosta, joka oli käytännössä pakotettu perustamaan oma vaaliorganisaationsa, jos mieli osallistua vaaleihin ja parlamentaariseen työhön. Devan perustamisjulistuksen (1986) mukaan ”Arvo Aallon johtama kirveslinja on hajottanut SKDL:n vaaliliitot ja päättänyt syrjäyttää SKDL:n listoilta kaikki, jotka eivät alistu ylätason sopuiluun ja kabinettisopimuksiin suuren rahan edustajien kanssa.”

Oli tilanteeseen johtanut kehityskulku mikä hyvänsä, voidaan samoin kuin edellisessä artikkelissa käsittelemällämme SDP:llä, myös SKP:n kohdalla lopullisena käännekohtana pitää vuonna 1987 hyväksyttyä ohjelmaa. Vanhan SKP:n viimeinen puolueohjelma vuodelta 1987 esittää kaikille hyvää ja kaunista: rauhaa, vapautta ja demokratiaa. Sosialismista on tullut enemmän eettistä kuin poliittista: se yhtyy entistä vahvemmin vapauteen ja humanismiin, eikä konkreettisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin.

”Haluamme yhteen ihmiskunnan säilymistä, hyvinvointia ja vapautumista ajavien voimat. Tahdomme ihmisestä oman elämänsä ja tulevaisuutensa tietoisen, vapaan ja vastuullisen hallitsijan. Haluamme uudistaa yhteiskuntaamme siten, että ihmisen vapaus ja todelliset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kasvavat ratkaisevasti. Se on meidän tiemme kohti sosialistista Suomea.”

1980-luvun lopussa oltiin sosialismin kannalta avoimessa tilanteessa. Ei ollut tarkkoja näkemyksiä siitä, miten tilanne tulee kehittymään. Kommunistisen työväenliikkeen alkuaikoina tilanteen nähtiin olevan avoinna erilaisille mahdollisuuksille uudenlaiseen yhteiskuntaan. Nyt näytti puolestaan siltä, että vaihtoehtoisessa yhteiskuntajärjestelmässä oli runsaasti ongelmia ja että sosialismin olisi muututtava radikaalisti. Sen mahdollisuuksiin uskottiin kuitenkin edelleen:

”Sosialismi tarjoaa mahdollisuuden ihmisen vapautumiseen ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta ja alistamisesta, kasvamiseen inhimillisyyteen ihmisten välisissä suhteissa, sopusointuun luonnon ja yhteiskunnan kesken.” (SKP 1987.)

Sosialismi ei jää ohjelmassa vielä ainoastaan ”ajatteluksi” siten kuin nykyisessä Vasemmistoliiton vuoden 2007 ohjelmassa, vaan se yhdistetään myös olemassa oleviin valtioihin. Ohjelman mukaan ”jo yli kolmannes ihmiskunnasta elää sosialismissa”. Sosialismin saavutuksiksi katsotaan ihmisten jokapäiväisten perustarpeiden turvaaminen ja kulttuurin, tieteen ja tekniikan saavutusten asettaminen koko kansan palvelukseen. Sosialistisen leirin olemassaolo ylläpitää myös rauhaa:

”Sosialistiset maat ovat tällä hetkellä maailmanrauhan tärkein turvaaja. Imperialismin ylläpitämä mieletön varustelukilpa kahlitsee sosialististen maiden kehitystä ja nielee voimavaroja, joita ne haluaisivat käyttää talouden kehittämiseen ja kansan hyvinvoinnin nostamiseen.” (SKP 1987.)

Ensimmäistä kertaa SKP kritisoi ohjelmassaan reaalisosialismia. Paikallaan oleva kritiikki kohdistetaan keskitettyyn valtiojohtoisuuteen. Tällainen kritiikki oli mahdollista kun perestroikan ja glasnostin myötä vastaavaa keskustelua käytiin myös Neuvostoliitossa. Ohjelmassa kerrotaan, että ”tuotantovoimien” ottaminen ”yhteiskunnan haltuun” on ratkaissut vain yhden monista tärkeistä peruskysymyksistä.

”Keskitetystä valtiojohtoisuudesta on sosialismin kehityksen myöhemmässä vaiheessa tullut kahle, joka on estänyt yhteiskunnan uudistustyötä sekä ihmisten aloitteellisuutta, luovuutta ja vapaata toimintaa.” (SKP 1987.)

Valtiota pidetään kuitenkin suunnitelmallisuuden välttämättömänä takaajana ohjelman kohdassa, joka ilmeisesti viittaa Jugoslaviaan:

”Vaikeuksia ovat kohdanneet myös ne yritykset itsehallinnon toteuttamiseksi sosialismissa, jotka ovat aliarvioineet välttämättömän valtiollisen suunnitelmallisuuden ja ohjauksen tarpeen.” (SKP 1987.)

Vuoden 1987 ohjelmassa on mukana nykyaikaa ajatellen mielenkiintoinen reformi, nimittäin kansalaistulo (minkä nimityksenä nykyisin on yleensä perustulo). Sen merkitystä ei ole tarpeen käsitellä tässä laajemmin. SKP:n sosialismikäsitykseen se liittyy siten, että sitä pidetään yhtenä uudistuksena, joka lisää kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan. Tällaiset uudistukset ovat ”askelia kohti sosialismia”. Ne mahdollistavat sosialismiin siirtymisen. Nimittäin:

”Murramme niillä lopulta kapitalistisen järjestelmän perustan. Synnytämme uuden sosialistisen yhteiskunnan ottamalla talouden avainalat yhteiskunnan haltuun. Työtätekevien valta, todellinen kansanvalta, korvaa taloudellisen harvainvallan ja porvariston ylivallan yhteiskunnassa ja valtiossa.” (SKP 1987.)

Vasemmistoliitto ja uusi SKP

Jo SKP:n viimeistä ohjelmaa muotoiltaessa alettiin suunnitella Vasemmistoliiton perustamista. Pari vuotta myöhemmin 1989 Berliinin muuri murrettiin ja pian Neuvostoliittokin lakkautettiin. Merkittävälle osalle SKP:n ja SKDL:n jäsenistöä 1980- ja 1990-lukujen taite aiheutti vakavan aatteellisen kriisin. Uudeksi vasemmistolaiseksi voimaksi perustettiin Vasemmistoliitto, joka irrottautui kommunismista ja asetti kantavaksi periaatteekseen ”punavihreyden”.

Vasemmistoliittoa perustettaessa vuonna 1990 myös devalaisten SKP(y) liittyi mukaan. Sen jäsenet muodostivat Vasemmistoliiton sisään kuitenkin kestämättömän suuren opposition, ja heidän oli lopulta jatkettava toimintaa omana ryhmänään. Ongelma kahdesta puolueesta yhden sisällä ratkaistiin ainakin suurimmalta osin kun uusi SKP rekisteröitiin vuonna 1997.

Vasemmistoliitto jatkaa vanhan SKP:n enemmistön kehityslinjaa. Vasemmistoliiton ensimmäinen vuoden 1990 ohjelma muistuttaa monin tavoin kolmen vuoden takaista SKP:n ohjelmaa, sillä merkittävällä erolla, että sosialismista ei enää juuri puhuta. Ainoa maininta on sosialismista on viittaus ”sosialismin nimissä toimineeseen komentotalouteen”. Sosialismia sinänsä ei tyrmätä, vaan ainoastaan ”sen nimissä” esiintynyt järjestelmä, mutta tavoiteltava yhteiskunta jää ohjelmassa täysin avoimeksi. Ohjelmassa keskitytään paljon kansalaistuloon. Samoihin aikoihin aihe on mukana myös Vihreän liiton ja devalaisista pari vuotta aiemmin erkaantuneen Kommunistisen työväenpuolueen ohjelmissa (KTP 1992).

Vasta perustettu Vasemmistoliitto on demokraattinen ja liberaali, mutta ei mainittavasti sosialistinen. Berliinin muurin murtamisen jälkeinen tilanne ei ollut otollinen sosialismin määrittelylle tai kannatukselle. Myöhemmissäkään ohjelmissa tähän ei ole tullut muutosta, vaikka viime aikoina sosialismista on jälleen ollut jonkin verran keskustelua.

Uusi SKP jatkaa vanhan puolueopposition (josta toki merkittävä osa toimii edelleen myös Vasemmistoliiton sisällä) perinnettä. SKP:n vuoden 2007 periaateohjelma on päivitetty versio vuoden 1994 ohjelmasta. Sosialismin päämäärä on hieman yksityiskohtaisemmin esitettynä kuin Vasemmistoliiton ohjelmassa, mutta mistään merkittävästä erosta ei ole kyse. Puolueen ohjelman mukaan sosialismi tarkoittaa

”tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita ja ohjata kehitys suunnitelmallisesti myös ekologisesti kestävälle tielle.” (SKP 2007.)

Markkinataloutta ei tässä sosialismissa hylätä, vaan markkinoita ohjataan ihmisten ja luonnon tarpeiden mukaan. Näin SKP:n mukaan ”tuotannon tarkoitukseksi tulee ihmisen oikeuksien, mahdollisuuksien, kykyjen ja kulttuurin kehitys”. Sosialismi nähdään henkisenä rikkautena:

”Kapitalismissa aineellinen rikkaus kahlitsee ihmisen persoonallisuutta, kun taas sosialismissa rikkaus on ennen muuta persoonallisuuden kehitystä. Sosialismin kehittyessä katoaa vähitellen työttömyys, samoin kuin työn ja vapaa-ajan jyrkkä vastakohtaisuus.” (SKP 2007.)

Ohjelmassa toistetaan myös vanhan SKP:n vuoden 1969 ohjelman tapaan Marxin sanoja mukaillen, kuinka sosialismin tuloksena ”syntyy kommunistinen yhteisö, jossa itse kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytys”. SKP:n ohjelmassa on humanistisia ja liberaaleja vaikutteita, mutta sosialismi käsitetään myös yhteiskuntajärjestelmänä. Ohjelmassa mainitaankin kuinka vielä on olemassa ”sosialismin rakentamiseen pyrkiviä maita”, näitä tarkemmin nimeämättä.

Vaikka ero uuteen SKP:hen ei ole suuri, on Vasemmistoliitolla sosialismi vahvemmin muuttunut lähinnä viittaukseksi puolueen aateperinteeseen. Vuoden 1995 puolueohjelmateeseissä Vasemmistoliitto kertoo palauttavansa ”sosialismin käsitteen sen avaraan ja alkuperäiseen merkitykseen arvoihin nojaavana aatteena ja liikkeenä”. Sosialismilla tarkoitetaan teesien mukaan ”poliittisia aatteita, jotka näkevät ihmisen yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa ja korostavat yhteiskunnallista solidaarisuutta yksilön vapauden ja tasa-arvon toteutumisen ehtona”. Tässä käsityksessä on merkittävää, että se liittää sosialismin tiettyihin arvoihin eikä materiaalisiin intresseihin tai yhteiskuntajärjestykseen.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt selkeästi uudistamaan itseään ja myös häivyttämään kommunistista menneisyyttään. Ohjelmassa uudistuspyrkimys näkyy omaperäisenä oppina ”kolmannesta vasemmistosta”, joka on yhdistelmä perinnettä ja sosiaaliliberaalia moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa. Sen tarkoituksena on antaa marxilaisuuden tilalle jotain, joka yhdistäisi puoleen jäsenet. Jan Otto Anderssonin mukaan kolmas vasemmisto on sekä positiivinen että normatiivinen käsite. Se pyrkii kuvailemaan uusia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ideologisia virtauksia sekä vastaamaan nykyhetken haasteisiin. (Andersson 1996, 69.) Vuoden 2007 periaateohjelmassa todetaan Vasemmistoliiton edustaman kolmannen vasemmiston olevan ”ajatus suurten eurooppalaisten poliittisten aatteiden liberalismin ja sosialismin historiallisesta liitosta paremman maailman rakentamiseksi”.

On positiivista, että Vasemmistoliitossa on pyritty kehittämään puolueesta uusiin olosuhteisiin sopiva ja toimiva puolue. Pyrittäessä sovittamaan puoluetta nykyaikaan ovat omat visiot tulevaisuudesta ja sen myötä omat tavoitteet kuitenkin hämärtyneet. Pisimmälle Vasemmistoliitto menee uudessa periaateohjelmassaan, jossa pidetään arvossa ”sosialistista ajattelua”. Tällainen ajattelu

”edistää sellaista yhteiskuntaa, jossa talouden toimintaa, pääomaliikkeitä ja sijoitustoimintaa, ihmisten asemaa tuotannossa ja erityisesti tulojen ja varallisuuden jakoa säännellään ihmisten tasa-arvotavoitteen toteuttamiseksi käytännössä. Talous ei saa hallita yhteiskuntaa, vaan talouden on palveltava hyvän elämän rakentamista kestävällä tavalla.” (Vasemmistoliitto 2007.)

Sosialistinen ajattelu edustaa siis paitsi aateperintöä, myös markkinoiden sääntelyä.

Ohjelmassa mainitaan myös sisällöllisesti hyvin epämääräiseksi jäävä ”tulevaisuuden sosialismi”, joka tarkoittaa ”enemmän demokratiaa ja enemmän todellista vapautta kaikille”. Vapaus ja demokratia ovat selkeästi yhteydessä toisiinsa, mutta sosialismin tavoite jää näin muotoiltuna varsin hämäräksi. Ohjelmassa painottuu demokratian ”täydellistäminen” eli sen ”laajentaminen” SKDL:n perinteen mukaisesti.

Lopuksi

Vanhan SKP:n aikakausi kattoi koko ”lyhyen 1900-luvun” (Hobsbawm) ajanjakson. Kauden aikana kapitalismin selvä oppositio muovautui aatteellisesti humanismia, liberaalia demokratiaa ja liberaaleja arvoja korostavaksi liikkeeksi, jonka käytännössä sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin. 1900-luvun aikana siirryttiin intressipolitiikasta arvopolitiikkaan.

Arvopolitiikkaan eli abstrakteilla arvoilla politiikaa kuvaavaan politiikan teon tapaan siirtyminen ei ole tapahtunut ainoastaan vasemmiston kohdalla. Vasemmistolle se on kuitenkin kohtalokkaampaa, sillä jos samanaikaisesti myös muut (ja isommat) puolueet tuottavat hyvin samantapaisia ohjelmia ja toistavat samoja sanoja (kuten vapaus, demokratia ja hyvinvointi), niin miksi esimerkiksi Vasemmistoliitto pienenä puolueena tuntuisi yhtään houkuttelevammalta kuin muut puolueet? Lisäksi ”arvopolitiikassa” tavoitteiden sisältö jää siinä määrin avoimeksi, että vaikka avoimuus tuokin joustavuutta päivänpoliittisiin ratkaisuihin, se jättää puolueen ilman omia päämääriä ja näin poliittiset ratkaisut eivät kytkeydy toisiinsa. Strategisen ajattelun perusasia olisi hahmottaa visio, jonka mukaan ratkaisut tehdään. Kuten Vasemmistofoorumin Peruste-lehden arvo-teemanumeron esipuheessa Ruurik Holm ja Laura Tuominen (2010) kirjoittavat, arvot eivät häviä politiikasta, vaikka ”arvopolitiikka” hylättäisiin. Luokkakantaisessakin politiikassa on ”luokkaedut” pystyttävä määrittelemään, ja tämä vaatii paitsi materiaalisen todellisuuden tutkimusta, myös punnitsemista erilaisten arvojen ja arvostusten välillä. Työväenliikkeessä erityisesti tasa-arvo ja vapaus ovat perinteisesti olleet kaikkein ylimpiä arvoja. Niiden sisällön ja niiden keskinäisen suhteen määrittelyssä ei arvokeskustelua voida sivuuttaa.

Tässä artikkelissa käsitellyissä ohjelmissa vaaditaan suuriakin uudistuksia – kuten perustulo ja ”demokratian laajentaminen” – joilla pyritään murentamaan kapitalistista järjestystä ja haastamaan ”porvariston ylivalta”. Koska kapitalistinen yhteiskunta on kokonaisuus, vieläpä kansainvälinen kokonaisuus, on mielestämme ajateltava, että lisäksi tarvittaisiin kokonaisvaltaisempi ja myös yksityiskohtaisempi näkemys sosialistisesta yhteiskunnasta eli miten ”taloudellinen demokratia” todella järjestettäisiin ja minkälaisia seurauksia uudistusten toteuttamisella tosiasiallisesti voisi olla.

Ohjelmissa olevat erilaiset käsitykset tuotantovälineiden yhteiskunnallisesta hallinnasta (kärjistettynä joko suoraan ”työväen neuvostoilla” tai ”valtiolla”) osoittavat, että tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Nykyisessä sosialismikeskustelussakin olisi hyödyllistä pohtia, mitä tämä yksityisomistuksen lakkauttaminen tai (toisin sanoen) palkkatyön lakkauttaminen käytännössä tarkoittaa, jos sitä pidetään tavoiteltavana.

Kohti nykyaikaa tultaessa vasemmiston ohjelmien sosialismikäsityksessä talous on perustunut pikemmin ”markkinoiden valjastamiseen” kuin talouden suunnitelmallisuuteen. Tällaisen ”markkinasosialismin” erilaisia muotoja nykyisin kannattavien sosialistien tukena ovat 1900-luvun kokemukset. Koska silloisella tekniikalla ja laajemmin – klassista ilmaisua käyttääksemme – tuotantovoimien kehitystasolla suunnitelmatalous tai erilaiset yhteiskunnallisen omistuksen muodot eivät toimineet riittävän tehokkaasti tai hyvin, on perusteita ajatella, että ”komentotaloutta” paremmin toimivana vaihtoehtona nähtävä markkinatalous on jollakin tavalla valjastettava sosialistisen yhteiskunnan käyttöön. Artikkelisarjamme myöhemmässä osassa tulemme näyttämään, kuinka tämä sinänsä loogiselta vaikuttava ajattelutapa ei ole ongelman ainoa eikä paras ratkaisu. Olosuhteet ovat mielestämme ratkaisevasti muuttuneet erityisesti informaatiotekniikan ja internetin kehityksen myötä, ja vaihtoehtoja yhteiskunnallisen tuotannon järjestämiselle on enemmän kuin usein ajatellaan.

Kommunistisen työväenliikkeen alkuaikojen ohjelmissa olleet hahmottelut uudenlaisesta työväen demokratiasta parlamentaarisen demokratian sijaan ovat myös hyödyllisiä vähintään siinä mielessä, että uudenlainen tuotantotapa vaatii – tai ainakin tekee mahdolliseksi – ihmisten entistä laajemman osallistumisen yhteiskunnallisista asioista päättämiseen. Sosialismista keskusteltaessa olisi keskusteltava siitä, mitä se merkitsee paitsi tuotannon järjestämisessä, niin myös poliittisen järjestelmän kannalta.

Nyt käynnistynyt uusi sosialismikeskustelu on nähtävä aatehistoriallista taustaansa vasten. Artikkelisarjamme seuraavassa osassa otamme käsittelyyn Vasemmistoliitossa käydyn uusimman keskustelun sosialismista.

Lähteet

Andersson, Jan Otto. 1996. Fundamental Values for a Third Left. New Left Review I/216, March-April 1996, 66-78.

Bernstein, Edvard. 1910a. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Porvoo: WSOY.

Bernstein, Edvard. 1910b. Sosialidemokratian revisionismi. Tampere: Alex Halosen kustannusliike.

Braunthal, Julius. 1967. History of the International vol. II. 1914-1943. Bristol: Thomas Nelson and Sons.

Broué, Pierre. 2006. The German Revolution 1917-1923. London: The Merlin Press.

Holm, Ruurik ja Laura Tuominen. 2010. Esipuhe. Peruste 2/2010.

Kansanvaltuuskunta. 1918. Suomen kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi. Esitetty työväen pääneuvostolle tarkastettavaksi ja päätettäväksi yleistä kansanäänestystä varten. Saatavilla osoitteessa http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html

Lenin, V. I. 1975. Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky. Moskova: Edistys.

Marx, Karl ja Friedrich Engels. 1978-1979. Valitut teokset. Kuusi osaa. Moskova: Edistys. (Sit.: VT.)

Paastela, Jukka. 2006. Sosialistinen aatetraditio Suomessa. Teoksessa Jukka Paastela ja Heikki Paloheimo (toim.). Suomen puolueiden periaateohjelmat. Ohjelmat, niiden taustaa ja tarkastelua. Tampere: Tampereen yliopisto. Politiikan tutkimuksen laitos.

Palonen, Kari. 1988. Tekstistä politiikkaan. Tampere: Vastapaino.

Soikkanen, Hannu. 1961. Sosialismin tulo Suomeen. Helsinki: WSOY.

Puolueiden ohjelmat saatavilla osoitteessa http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/

SKP (vanha, 1918–1990)
1918 Suomen kommunistisen puolueen perustamislausunto
1957 Suomen kommunistisen puolueen ohjelma
1969 Suomen kommunistisen puolueen ohjelma
1987 Suomen kommunistisen puolueen ohjelma

SSTP
1920 Suomen sosialistisen työväenpuolueen ohjelma

SKDL
1949 Suomen kansan demokraattisen liiton ohjelma
1967 Suomen kansan demokraattisen liiton ohjelma
1973 SKDL:n poliittinen toimintaohjelma
1980 SKDL:n ohjelma

DEVA
1986 Demokraattisen vaihtoehdon perustamisjulistus

KTP
1992 Poliittinen asiakirja

VASEMMISTOLIITTO
1990 Vasemmistoliiton ohjelma
1995 Puolueohjelmateesit
2007 Periaateohjelma – Vasemmiston tie oikeudenmukaiseen maailmaan

SKP (uusi)
1994 Suomen kommunistisen puolueen ohjelma
2007 SKP:n ohjelma

Viite

[i] ”[M]eidän tehtävämme on vallankumouksen jatkaminen siihen saakka, kunnes kaikki enemmän tai vähemmän omistavat luokat on suistettu vallasta, proletariaatti on valloittanut valtiovallan ja proletaarien yhdistyminen edistynyt ei ainoastaan yhdessä maassa, vaan maailman kaikissa johtavissa maissa niin pitkälle, että kilpailu näiden maiden proletaarien välillä lakkaa ja ainakin ratkaisevat tuotantovoimat on keskitetty proletaarien käsiin.” Vetoomus kommunistien liitolle [1850], VT 2. osa, s. 422. ”Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on siirtymäkausi, jolloin edellinen muutetaan vallankumouksen kautta jälkimmäiseksi. Vastaavasti tulee olemaan myös poliittinen siirtymäkausi, jolloin valtio ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallankumouksellista diktatuuria.” Gothan ohjelman arvostelua [1875], VT 5. osa, s. 546. Proletariaatin diktatuurin historiallisesti vaihtelevista merkityksistä ks. Hal Draper (1986), Karl Marx’s Theory of Revolution vol III: The Dictatorship of the Proletariat. Monthly Review Pressblockquote

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

3 kommenttia
Kommentoi »

  1. Erityisen kummallista niukassa sosialismikeskustelussa on jokseenkin täydellinen välinpitämättömyys ihmiskunnan enemmistön köyhyyden ja oikeudettomuuden suhteen.

    “Uuuden Auschwitz”in muurien rakentaminen tapahtui pääosin 1980 luvulla, “sosialistien” ja “kommunistien” hiljaisesti vaietessa tämän suunnattoman vääryyden edessä.

    Suurin yksittäinen siirto tapahtui Englannissa, joka jakoi kansalaiset ylempään kastiin jolla oli oikeus asua Euroopassa ja alempaan kastiin, pääosin Intiassa asuviin Englannin kansalaisiin, jotka eivät saaneet enään tulla Eurooppaan ilman viisumia.

    Muutoin muurit rakennettiin yhteisesti konsertoidulla sarjalla viisumivapauksien poistoja. Osana sarjaa myös Suomi poisti viisumivapauden kaikkien kehitysmaiden kanssa.

    Asian kaameus paljastui vasta kun viisumianomuksia alettiin käsitellä OECD maiden lähetystöissä. Kävi ilmi että lähetystöt hylkäävät järjestelmällisesti kaikki tavallisten ihmisten viisumianomukset ja myöntävät viisumeita vain kehitysmaiden rikkaimmille.

    Kun 1940 luvun Auschwitzin keskitysleiri ei pitänyt sisällään edes promillea maailman köyhistä, niin nyt tuo “Uusi Auschwitz” vangitsee köyhyyteen ihmiskunnan suuren enemmistön valtavaan vankilaan tai keskitysleiriin josta ei ole mitään laillista ulospääsyä.
    Ainoa realistinen ulospääsyn mahdollisuus on laittomassa OECD maiden rajojen ylittämisessä.

    Ei ole yhtään hämmästyttävää että kansallissosialistiset puolueet vaikenevat ja hiljaisuudessa tukevat tätä järjestelmää.

    Ja on selvää että mitkään jaarittelut “vapaudesta, demokratiasta, arvopolitiikasta, sosialismista yms” eivät pidä sisällään mitään arvokasta tai todellista ellei tuo sosialistisena itseään pitävä liike, puolue tai ihminen toimi selkeästi ja tarmokkaasti koko ihmiskunnan kaikkien ihmisten vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta.

    Kansallissosialismi on toiminut kautta historiansa kapitalistien pienenä apurina, niin 1940 kuin nyt 2010 luvulla.

    Ensimmäinen ja tärkein askel kaikille itseään sosialisteina pitäville on tehdä selvä pesäero kansallissosialismiin.

    Tutustumista varten: http://vapaaliikkuvuus.net/

    Mikko Aalto
    mikko_aaltp@yahoo.com

  2. […] Salo, Miika ja Joonas Laine. 2011. Sosialismi kommunistien ja kansandemokraattien ohjelmissa. Sosial… Katsottu 3.4.2011. […]

  3. […] (Suomen työväenpuolueiden tavoitteenasettelusta ja sen muutoksista Laine & Salo 2010; Salo & Laine 2011; myös Salo […]

Kommentoi