Sosialismi SDP:n ohjelmissa

22.9.2010 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine & Miika Salo
Kuva: BrightStarPhoto21 (CC-lisenssi)
Dead.in.all.eyes.but.mine

Suomalaisessa vasemmistossa on parina viime vuonna virinnyt uutta keskustelua sosialismista. Asiaa voi pitää vain myönteisenä, sillä se heijastaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vallinneen epätoivon ja häpeän tietynlaista hälvenemistä. Vaikka sosialismi käsitteenä kykenee parhaassa tapauksessa palauttamaan järjestelmänäkökulman poliittiseen keskusteluun ja kohottamaan keskustelua pelkältä vastustamislinjalta positiiviseen tavoitteenasetteluun, paljon riippuu siitä, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Tämä uusi selkiintyminen on vasta kesken, ja siksi haluamme osallistua vasemmiston käymään uuteen sosialismikeskusteluun erittelemällä ensin käsitteen kehitystä suomalaisen työväenliikkeen piirissä viime vuosisadan alusta tähän päivään, ja sitten esittämällä omia näkemyksiämme siitä, mihin suuntaan käsitteen sisältöä olisi suotavaa kehittää. Artikkelisarjan ensimmäisessä käsitellään SDP:tä.

*  *  *

Suomalaisen työväenliikkeen ja vasemmiston sosialismikeskustelun kartoittamiseksi olemme päättäneet lähteä liikkeelle työväenpuolueiden ohjelmallisista asiakirjoista, erityisesti puolueohjelmista. Vaikka muun muassa sen arvioiminen, missä määrin ohjelmalliset seikat ovat toteutuneet puolueiden käytännön politiikassa, rajautuu käytännössä tarkastelun ulkopuolelle, ohjelmalliset asiakirjat kuitenkin antavat riittävän hyvän kuvan siitä, mitä puolueet toivovat – tai ainakin esittävät – olevansa. Tältä kannalta ei ole niinkään olennaista se, missä määrin ohjelmallinen omakuva pitää paikkansa, vaan se, mitä tuo omakuva sisältää.

Käsittelyyn on otettu suurin osa sellaisten suomalaisten puolueiden ohjelmista, jotka ovat ainakin jossakin historiansa vaiheessa pyrkineet sosialismiin, ja vaikka olisivat tästä tavoitteesta luopuneetkin, kuitenkin laskevat itsensä osaksi sosialistisen työväenliikkeen jatkumoa ja perinnettä. Tarkoitus on näin pyrkiä hahmottamaan sosialismi-käsitteen muutosta vuosikymmenien kuluessa, Suomen työväenpuolueen perustamisesta vuonna 1899 aina tämän päivän SDP:hen, Vasemmistoliittoon ja SKP:hen asti.

Puolueohjelmien perusteella kartoitetun aatehistorian valossa pyrimme sitten analysoimaan vasemmiston piirissä nyt käytävää sosialismikeskustelua.

Erfurtin ohjelman suomennos lähtökohtana marxilaisuuden omaksumiselle

Vaikka yhteiskunnallisten liikkeiden alkupisteiden määrittely on usein jokseenkin väkinäistä, voitaneen Suomen työväenliikkeen päätymisen sosialistiselle uralle nähdä saaneen keskeisen sysäyksenä vuonna 1899, jolloin suomennettiin Karl Kautskyn kirjoittama Erfurtin ohjelma. Sen keskeisenä ajatuksena oli yhteiskunnallisten epäkohtien paikantaminen koko talousjärjestelmään, kapitalistiseen yhteiskuntaan, joka perustui tuotantovälineiden yksityisomistukseen. (Soikkanen 1961, s. 83.) Hannu Soikkasen mukaan Suomen työväenliikkeen kärkiryhmä omaksui marxilaisuuden erityisesti Kautskyn kirjoitusten perusteella, ja esimerkiksi Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti saatiin suomeksi vasta vuoden 1905 suurlakon jälkeen; tätä ennen sensuuri ei ollut mahdollistanut sen julkaisua.

Erfurtin ohjelma ja sen perustalta muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1903 työväenpuolueelle laadittu Forssan ohjelma syrjäyttivät eettisten näkökohtien – ahneus, itsekkyys jne. – ensisijaisuuden yhteiskuntajärjestelmää tarkastelevan näkökulman tieltä. “Forssan kokouksessa useat edustajat olivat jo omaksuneet keskeiset sosialistiset käsitykset siinä määrin, että niistä poikkeaminen sai aikaan reaktion ja harhaoppisuuden leiman.” (Emt., s. 90-91.)

Kun Suomen työväenpuolueen vuonna 1899 hyväksymä ohjelma oli vielä lähinnä kokoelma erinäisiä konkreettisia vaatimuksia kuten 8-tuntinen työpäivä, sukupuolten välinen tasa-arvo ja kieltolaki, oli Forssassa jo toinen ääni kellossa; “lähimpien vaatimusten” lista oli edelleen olemassa, ja sitä oli myös jatkettu, mutta nyt sitä edelsi lyhyt yhteenveto yhteiskunnasta ja työväen asemasta siinä.

“Syvimpänä syynä kaikkialla huomattavaan kansojen työtätekeväin kerrosten sorronalaiseen asemaan eivät ole yksityiset valtiolliset laitokset, vaan se koko yhteiskunnallisen elämän perustuksena oleva ja oloja täydellisesti vallitseva tosiasia, että tuotannonvälikappaleiden omistaminen on tullut yksien yksinoikeudeksi.” (SDP 1903.)

Myös puolueen nimeäminen uudelleen sosialidemokraattiseksi puolueeksi ilmensi Saksasta saatuja uusia vaikutteita. Hyväksyttyään ensin “köyhälistön” (Proletariat) osuuden jatkuvasti kasvavan kapitalistisen kehityksen edetessä luonnehti ohjelma työväenliikkeen tavoitteita näin:

“Mutta kuta enemmän kapitalismin kehitys kartuttaa köyhälistöä, sitä enemmän sitä pakotetaan ja tehdään kykeneväksi taisteluun kapitalismin kehitystä vastaan. Yksityistuotannon syrjäytyminen tekee yksityisomistuksenkin tarpeettomaksi ja vahingolliseksi samalla kuin kehitys luo välttämättömät henkiset ja aineelliset edellytykset uusille yhteiskuntamuodoille, joiden perustuksena on, että yhteiskunta omistaa tuotannonvälikappaleet. Samassa kohoaa köyhälistö itsetietoiseksi siitä, että sen täytyy kannattaa ja jouduttaa tätä kehitystä, ja että tuotannonvälikappaleiden siirtymisen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen tulee olla keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi.” (Emt.)

Tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen tarkempia vaikutuksia tai muotoja ohjelmassa ei eritellä. Tiettyä näkemystä on silti luettavissa vallitsevan yhteiskuntakehityksen arvostelusta, jonka yhteydessä mainitaan “kapitalistisen tuotantotavan yhtenäisyyden puute” ja siitä johtuvat “liikepulat sekä niitä seuraava työttömyys ja kurjuus”. (Emt.)

Työväenliikkeen yhteiskunnallisen päämäärän saavuttamiseksi ilmoitettiin oltavan valmiita käyttämään “kaikkia tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja”. (Emt.) Tämä linja vei voiton moraalin ja lain ehdottomuutta tukeneesta suuntauksesta, jolla kuitenkin edelleen oli omat kannattajansa.

Liikkeen sosiaalidemokraattisen haaran kehitys

Vaikka työväenliike hajosi kahtia kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen haaraan vuoden 1918 sisällissodan seurauksena, säilyi “tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus” ja sosialismikin (jota ei Forssan ohjelmassa mainittu nimeltä) vielä pitkään myös SDP:n tavoitteissa; jopa itse Forssan ohjelmakin säilyi SDP:n ohjelmana vuosikymmeniä ja korvattiin uudella vasta vuonna 1952. Kuitenkin jo tätä ennen otettiin kantaa yhteiskuntajärjestelmään ja myös sosialismiin esimerkiksi vuoden 1930 sosialisoimisohjelmassa, jossa käsitteen sisältöä selitettiin:

“Sosialisoimisella tarkoitetaan tässä tuotantovälineitten ja tuotannollisen sekä kaupallisen toiminnan ottamista yhteiskunnan haltuun tarkoituksessa poistaa kapitalistiluokan valta taloudellisessa elämässä, poistaa luokkavastakohdat ja johtaa taloudellista elämää tavalla, joka vastaa työtätekevän kansan yhteisetua.” (SDP 1930.)

Vielä erikseen huomautettiin, että “[p]orvarillisen yhteiskunnan harjoittamaa valtiokapitalismia ei ole käsitettävä sosialisoimiseksi”. Sosialisoimisen kohteeksi ilmoitettiin otettavan ainakin “tärkeimmät luonnonrikkaudet sekä ne tuotannollisen ja kaupallisen elämän alat, jotka tuotannolliselle toiminnalle hankkivat raaka-aineita, käyttövoimaa tai tärkeimpiä työvälineitä tai joilla muuten on määräävä asema maan talouselämässä” sekä “ne muutkin tuotantohaarat, joiden kapitalistinen rakenne on saavuttanut verraten korkean kehityksen”. Kuntien tai niiden muodostamien yhtymien olisi myös otettava haltuunsa paikalliset “tuotantolaitokset ja työalat”, joilla ei ole kansallisen tason merkitystä. Näihin lukeutuivat ohjelman mukaan muun muassa elintarviketuotanto, rakentaminen, apteekit, yleiset saunat, puhtaanapitolaitos sekä elokuvateatterit. (Emt.)

Sosialisoinnin ulkopuolelle jäävät kapitalistiset alat vaadittiin ohjelmassa yhteiskunnallisen valvonnan alaiseksi. “Mikäli taloudellinen elämä ei ole muodostunut kapitalistiseksi, [on] se yhteiskunnan valvonnan alaisena jätettävä yksityisten haltuun. Pikkutuotantoon ei ole puututtava.” (Emt.)

Ohjelmassa eriteltiin sosialisoimisen käytäntöjä ilmoittaen näiden riippuvan olosuhteista. Pakkoluovutuksesta maksettavat korvaukset oli tarkoitus myöhemmin verottaa takaisin yhteiskunnalle. Mikä olennaisinta, ohjelma vaati tuotannon järjestämistä “suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti”:

“Sikäli kuin yhteiskunta saavuttaa taloudellisen elämän suhteen määräys- tai vaikutusvaltaa, on se suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti järjestettävä sekä tuotantoa mahdollisuuden mukaan lisättävä. […] Liikkeen johto, joka saamiensa ohjeiden mukaan määrää liikkeen teknillisestä ja taloudellisesta toiminnasta, on kokoonpantava parhaista asiantuntijoista sekä niin, että se nauttii myös liikkeen henkilökunnan luottamusta. […] Jokaisen teollisuusliiton toimintaa johtaa erityinen teollisuusneuvosto, johon kuuluu kokonaisyhteiskunnan keskuselinten, asianomaisten liikkeiden työväenneuvostojen ja kuluttajain edustajia.” (Emt.)

Forssan ohjelma korvataan vuonna 1952

Vuonna 1952 hyväksytty uusi periaateohjelma sisälsi jo vaatimuksen “sosialistisesta suunnitelmataloudesta”, jonka tavoitteena oli “työn ja pääoman välisen ristiriidan poistaminen”:

“Talouselämän luonteen perinpohjaiseen uudistamiseen tähtäävää suunnitelmallisuutta ja sosialisoimista on toteutettava sitä mukaa, kuin ne käsitetään historiallisesti välttämättömiksi ja tarkoituksenmukaisiksi toimenpiteiksi. Elinkeinoelämän aloja ja yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien hävittämiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle.” (SDP 1952.)

On mielenkiintoista huomata, että ohjelma sisältää myös nykylukijalle paljon tutummat muotoilut “talouselämän saattamisesta palvelemaan yksityisten voitonpyyteiden sijasta yhteiskunnan kokonaisetuja”. Asiayhteys, jossa vuoden 1952 ohjelma nosti asian esille, oli kuitenkin ratkaisevasti toinen kuin vastaavan fraasin kohdalla nykyisin; on vaikea kuvitella nykyisten sosiaalidemokraattiemme tarkoittavan tällä (tai millään muullakaan ilmaisulla) “sosialistista suunnitelmataloutta”. Seikka ilmentää hyvin sitä varsin yleistä menetelmää, joilla liikkeen jatkuvuus turvataan käyttämällä vanhoja käsitteitä ja hokemia, mutta antamalla niille vaivihkaa uusi sisältö.

Merkille on syytä panna myös, että vuoden 1952 uudessa ohjelmassa kommunisteja arvostellaan vain keinoista, ei päämääristä.

“Sosialidemokratia ei ole voinut eikä voi hyväksyä mitään järjestelmää, joka johtaa ihmisoikeuksien kieltämiseen, kansalaisvapauksien mielivaltaiseen rajoittamiseen tai väkivallan käyttöön poliittisen vastustuksen nujertamiseksi. […] [V]apaus, oikeusturva ja kansan enemmistön todellinen johtovalta yhteiskunnassa voidaankin turvata ainoastaan valtiollisen demokratian ja sosialismin yhdistämisellä, sosialidemokratian toteuttamisella.” (Emt.)

Vuoden 1952 ohjelmauudistusta pohtinut komitea kertoi periaateohjelman perusteluosassa, että puolueen tavoitteet oikeudesta toimeentuloon, sukupuolten tasa-arvoon jne. voidaan saavuttaa

“pysyväisesti vain siten, että talousjärjestelmä saadaan sellaiseksi, etteivät mitkään järjestelmästä aiheutuvat häiriöt pääse tekemään tyhjäksi saavutettuja tuloksia. Tällaiset takeet voi antaa vain sosialistiselle perustalle rakentuva yhteiskunta. […] Näiden muutosten toteuttamiseen tarvitaan talouselämää ohjaavaa suunnitelmallisuutta. Suunnitelmallisuus on jo sellainen vaatimus, jonka muutkin kuin sosialistit hyväksyvät. Sosialistien kannalle antaa leiman mielipide, ettei suunnitelmatalous ole mahdollinen eikä sitä voida harjoittaa, jolleivät sen edellytyksenä olevat elinkeinoelämän avainalat ole yhteiskunnan hallinnassa ja omistuksessa.” (Emt.)

Komitea kuitenkin korosti edelleen hallittua rakennemuutosta, jossa sosialisointi “ei voi käydä yhtäkkiä, koska koko talouselämään samanaikaisesti ulottuvat omistus- ja hallintasuhteiden muutokset voivat pienentää tuotantoa toivotun lisäämisen sijasta”. Väkivalta tuomittiin, sillä sen avulla “voidaan kenties saada muutoksia aikaan, mutta kumousajan kärsimyksen lisäksi on tulosten epävarmuus huomioon otettava tekijä”. Komitean näkemyksen mukaan valtiollinen demokratia oli osoittautunut hitaaksi mutta varmaksi keinoksi työväenluokan olojen parantamisessa ja talousjärjestelmän perusteiden muuttamisessa, ja muutoksena Forssan ohjelman “tarkoituksenmukaiselle” keinovalikoimalle nyt  luvattiin “kaikessa poliittisessa toiminnassa” käyttää ainoastaan “kansanvaltaisia ja parlamentillisiä menettelytapoja”. Lisäksi

“psyykillisten edellytysten ohella täytyy sosialisoimisella olla selvästi todettavissa olevat taloudelliset syyt, joten yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan sikäli kuin tämä on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien tasoittamiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle.” (Emt.)

Vuoden 1954 talouspoliittinen ohjelma

Kahta vuotta myöhemmin SDP julkaisi talouspoliittisen ohjelman, jonka alkuosa esittelee sosiaalidemokraattisen talouspolitiikan periaatteellista puolta. Ohjelman pääosa käsittelee kuitenkin yksityiskohtaisempia ja välittömämpiä tavoitteita ja toimenpiteitä mm. suhdannevaihteluiden tasoittamiseksi. Tavoitteeksi asetettu täystyöllisuus merkitsee ohjelman mukaan suunnitelmallisuutta kaikilla talouselämän pääaloilla. (SDP 1954.)

Talouspoliittisen ohjelman käytännöllisemmästä luonteesta johtuen on havaittavissa tiettyä ristivetoa vuoden 1952 periaateohjelmassa vaaditun “sosialistisen suunnitelmatalouden” ja talouspoliittisen ohjelman välittömämmän politiikan välillä.

“Valtion on itse ryhdyttävä yrittäjäksi, kun maan teollisten voimavarojen kehittäminen sitä vaatii tai kun yksityiset eivät pääoman puutteen vuoksi tai muista syistä pysty aikaansaamaan maan talouselämälle välttämättömiä laitoksia. Valtion jo nyt saavuttaman melkoisen merkityksen vuoksi teollisuuden eri aloilla on organisoitava keskuselin huolehtimaan valtiokapitalistisen teollisuuden piirissä esiintyvien ongelmien ratkaisemisesta ja valtion teollisuuden kehittämisestä.”

“Tuontikauppa on asianomaisilta osiltaan sopeutettava kotimarkkinateollisuuden kehittämisohjelman vaatimusten mukaiseksi. Tämän ohella on erikoisesti pyrittävä siihen, että maahan tuojat saadaan kilpailemaan keskenään valtiovallan ohjauksen alaisena sekä tarvittaessa myös kotimarkkinateollisuuden kanssa.”

“Kun yhteiskunta ei pysty, osaksi luonnollisista ja voittamattomista syistä, osaksi yksityisomistukseen perustuvan ja voittoperiaatteen mukaan toimivan talousjärjestelmän vuoksi huolehtimaan aina riittävästä työntarjonnasta, on välttämätöntä taata tulot niille työntekijöille, jotka joutuvat ilman omaa syytään olemaan vailla työtä ja ansiota.” (Emt.)

Lähtökohta kapitalistisen maailman suhdannevaikutuksista Suomeen on tietenkin realistinen, kuten myös huolehtiminen maan vientituotteiden kilpailukyvystä mainitussa ympäristössä, oli maan oma yhteiskuntajärjestelmä mikä hyvänsä. Käytännölliset ratkaisut tai muu “reaalipolitiikka” eivät sinänsä ole vakavasti otettava kritiikin aihe, mutta jälkikäteen voidaan silti tehdä huomioita siitä, mitä osia ohjelmasta on pitkällä aikavälillä jäänyt jäljelle ja mitkä ovat aikojen saatossa ehkä jääneet sivuun. Verrattaessa SDP:n 1990- ja 2000-luvun ohjelmia 40-50 vuoden takaisiin voidaan ehkä sanoa, että siinä missä kaikki puhe suunnitelmataloudesta on hävinnyt, on jäänyt jäljelle talouspolitiikkaohjelman perusteluissa esiteltyjen “johtavien periaatteiden” viimeinen kohta:

“Sosialidemokraattisen talouspolitiikan eräänä erikoispiirteenä on ja tulee olla, että poliittis-teoreettiset normit eivät määrää taloudellisia tavoitteita ja harjoitettavaa talouspolitiikkaa, vaan että päinvastoin taloudelliset tosiasiat ja talouspoliittiset realiteetit määräävät poliittista asennoitumista ohjaavien normien sisällön.” (Emt.)

Vuoden 1975 teollistamis- ja työelämäohjelmat

Vielä 1970-luvulla meininki oli kuitenkin vielä toinen, ja tunnusvalikoimaan kuului mm. “suunnitelmallinen demokraattinen sosialismi”.

“Maassamme harjoitetusta teollisuuspolitiikasta on puuttunut suunnitelmallisuus ja kansanvaltaisuus. Teollisuuspolitiikasta määräävät ensisijaisesti ne, joiden omistukseen tuotantolaitokset kuuluvat. Yksityisomistuksessa on nykyisin noin neljä viidesosaa teollisuudestamme.

“Liikepankit, vakuutusyhtiöt, teollisuusyritykset ja niiden perustamat säätiöt ovat luoneet sellaisen ristiinomistuksen, jonka avulla ne voivat hallita taloudellista päätöksentekoa. Pääoman keskittyminen yksityisten käsiin on luonut taloudellisen harvainvallan, joka pystyy määräämään talouselämästä ja kansan työllä hankittujen varojen käytöstä. […] Teollisuuspolitiikan nykyisten omistussuhteiden muuttaminen on välttämätön edellytys työväenehtoisen teollisuuspolitiikan toteuttamiselle.” (SDP 1975a.)

Teollistamisohjelman kanssa samana vuonna julkaistiin myös ohjelma työelämän uudistamiseksi, joka paalutti yhteiskunnan luokkaluonteen Kommunistisen manifestin tyyliin:

“Työntekijät saavat toimeentulonsa palkkatyöstä. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä palkkatyö synnyttää myös pääomatuloa, joka ohjautuu harvalukuiselle omistajaluokalle.” (SDP 1975b.)

Vuosikymmenen loppua kohden alettiin maalailla sosiaalidemokraattisen liikkeen näkymiä 1980-luvulle. Vanhat tunnukset olivat edelleen kovaa valuuttaa:

“Kansanvallan periaatteiden ulottaminen taloudelliseen elämään – tuotantotoimintaan ja ihmisten työyhteisöihin – on ehto sosialistisen yhteiskunnan kehittymiselle. Tuotantovälineitten kapitalististen omistus- ja hallintasuhteiden syrjäyttämisen myötä lisääntyvät mahdollisuudet taata kaikille taloudellinen ja sosiaalinen turvallisuus sekä sivistyksellinen ja kulttuurillinen tasa-arvo.”

“[O]n tärkeätä luoda työväenehtoinen teollisuuspolitiikka, joka käytännössä toteutettuna mukauttaa teollisuustuotannon yhteiskunnan kokonaisedun asettamiin vaatimuksiin ja antaa edellytyksiä yhteiskunnan muuttamiselle. […] Teollisuustuotantoon liittyy talousjärjestelmässämme lukuisia perusteellista korjausta vaativia epäkohtia. Teollisuustuotannon hallittu kasvu voidaan vastedes turvata siirtymällä tavoitteelliseen, keskitetysti ohjelmoituun teollisuuspolitiikkaan, jossa kansanvaltaisesti valituilla ja yhteiskunnalle vastuussa olevilla elimillä on ratkaiseva päätösvalta. […] SDP katsoo, että työväenehtoisen teollisuuspolitiikan toteuttaminen vaatii, että tavoitteiden asettelusta, suunnittelusta, toimeenpanosta ja valvonnasta päätetään demokraattisesti.” (SDP 1978.)

80-luvun lopun käänne

Jos SDP:n ohjelmallisista asiakirjoista haluaa etsiä sitä, jossa käänne vanhasta uuteen kirjattiin paperille, voisi sellaisena pitää ehkäpä vuoden 1987 uutta periaateohjelmaa. Käänne on havaittavissa jo ohjelman esittelykappaleesta, joka on huomattavassa määrin epämääräisempi kuin vuoden 1952 ohjelmassa, jonka se korvasi. Demokraattinen sosialismi oli tosin edelleen käsitevalikoimassa, mutta nyt sen merkityksen avaamisessa ei enää painotettu “suunnitelmallisuutta” tai työväenluokan ja kapitalistiluokan välistä eroavuutta, vaan yleisemmällä tasolla “sorrettujen kamppailua”.

“Sosialidemokratia jatkaa kamppailua, jota sorretut ja alistetut ovat käyneet oikeuksiensa puolesta. Tämän tehtävän omaksuneena Suomen Sosialidemokraattinen Puolue rakentaa demokraattisen sosialismin yhteiskuntaa, jossa kaikilla kansalaisilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet inhimilliseen kasvuun ja jossa jokainen voi elää joutumatta alistetuksi tai alistamatta muita.”

“Aatteellisena liikkeenä sosialidemokratia kokoaa kaikki ne, jotka haluavat poistaa maailmasta sorron ja eriarvoisuuden.” (SDP 1987.)

Talousjärjestelmää koskevien tavoitteiden osalta käänne on vieläkin selvempi. Ensimmäistä kertaa “taloudellisen harvainvallan” tilalle ei vaadittu suunnitelmallisuutta, vaan liikkeen yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi hyväksyttiin markkinoiden säänteleminen.

“Sosialidemokraattisten periaatteiden mukaisessa talousjärjestelmissä taloudellisten voimavarojen käyttö perustuu paljolti ohjaukseen markkinoiden välityksellä. Koska pelkästään markkinoiden varassa toimiva talous ei ota huomioon heikompiosaisten tarpeita ja on altis häiriöille, myös yhteiseen etuun tähtäävän suunnittelun on ohjattava kansantalouden kehitystä.”

“Valtiovallan on luotava taloudellisen toiminnan puitteet, järjestettävä yhteisten palvelujen tuotanto, omistettava etenkin avainalojen yrityksiä ja ohjattava markkinoiden toimintaa. Yksityisen voiton tavoitteluun perustuvia markkinoita on säädeltävä monopolisoitumisen ja luonnon turmeltumisen estämiseksi sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden ja tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamiseksi.

“Sosialidemokraatit hyväksyvät tuotantovälineiden sekä yhteiskunnallisen että yksityisen omistamisen. Omistamiseen perustuvaa valtaa tuotantotoiminnassa on säädeltävä yritysten omistuspohjasta riippumatta.” (Emt.)

Voidaan sanoa, että ylläolevassa on julkilausuttuna modernin sosiaalidemokratian yhteiskunnalliset näköalat. Niitä kannattaa moni sellainenkin, joka mieltää itsensä SDP:stä vasemmalle.

90-luvulle sekavissa tunnelmissa

Kun aiemmin SDP:lle oli riittänyt puolueohjelman päivittäminen 40-50 vuoden välein, korvattiin vuoden 1987 ohjelma uudella melko ripeästi.

“Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella on yli satavuotisen olemassaolonsa aikana ollut vain neljä periaateohjelmaa. Ensimmäinen Forssassa vuonna 1903 hyväksytty periaateohjelma oli voimassa vuoteen 1952, eli lähes viisikymmentä vuotta. Vuoden 1952 ohjelman aika päättyi 35 voimassaolovuoden jälkeen vuonna 1987, jolloin hyväksyttiin uusi ohjelma. Tämä vuosikausia ja laajasti valmisteltu (ja sivumäärältäänkin laaja) ohjelma sai väistyä jo kahdentoista voimassaolovuotensa jälkeen vuonna 1999.” (Mickelsson 2002, s. 31.)

Puolue selvästi etsi itseään. Tavoitteenasettelu alistui vuoden 1999 ohjelmassa entistä selvemmin vain kapitalistisen markkinatalouden sääntelypyrkimyksiin. Jäljelle oli jäänyt “markkinoiden ylivallan rajoittaminen” ja markkinoiden laiminlyöntien “täydentäminen”.

“Sosialidemokratia on yhteiskunnallista uudistustyötä sosialismin arvojen perustalta. Sosialismi korostaa yksilöiden yhteisvastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Sosialismin humaanit arvot ovat juurtuneet syvälle koko demokraattiseen Eurooppaan. Ihmisarvosta, ihmisoikeuksista ja yksilön vastuuntunnosta lähtevä joukkoliike kohotti ihmiset kansalaisiksi, joille kuuluvat valtiolliset, sivistykselliset, sosiaaliset ja työelämän oikeudet.”

“Kansalaisten aineellisen hyvinvoinnin, turvallisuuden ja sivistyksen lisääntyminen riippuu sekä talouden tuottavuudesta että sen tulosten oikeudenmukaisesta jakamisesta. Ohjattuna markkinatalous pystyy menestyksellisesti tyydyttämään ihmisten kulutustarpeita. Talouden on palveltava koko yhteiskuntaa ja sen kaikkien jäsenten hyvinvointia. Yhteisen edun on aina kuljettava yksityisen voitontavoittelun edellä.” (SDP 1999.)

Taloudellisten voimavarojen “kansanvaltainen ohjaus” ei enää merkinnyt suunnitelmallisuutta, vaan se määriteltiin yksikäsitteisesti tapahtumaan “markkinoiden välityksellä”. Lisäksi “[j]ulkinen sääntely, sopiminen työmarkkinoilla sekä tuotantovälineiden yhteisöllinen omistus täydentävät markkinoita ja rajoittavat markkinavoimien ylivaltaa.” (Emt.)

Rauli Mickelssonin mukaan SDP:n piirissä oli kertomus sosiaalidemokraattisen liikkeen jatkuvasta etenemisestä menettänyt selvästi puhtiaan jo 1980-luvulla:

“[L]ineaarista edistyskertomusta jatkuvuuskertomuksena näkyi yhä harvemmin puolueen julkaisuissa, viimeisten kertomusten ollessa puolueen jäsenlehdissä 1980-luvun puolivälissä. Tällöin tyypillinen kertomus korosti tavoitteiden jo lähes toteutuneen. Tämän projekti on jo lähes valmis -kertomuksen mukaan sosialidemokraatit ovat toteuttaneet uudistustavoitteistaan lähes kaikki, ainoastaan taloudellinen demokratia on saavuttamatta”. (Mickelsson 2002, s. 38-39.)

Ironista on, että siinä missä sadan vuoden takainen Forssan ohjelma oli asettanut asialistalle tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän muuttamisen keskeisimpänä kysymyksenä, niin vuonna 1999 hehkutettiin sitä, että liikkeen tavoitteet olikin jo toteutettu – sillä “pienellä” reunahuomautuksella, että kaikkein keskeisin niistä oli yhä saavuttamatta.

Lähteet

Mickelsson, Rauli 2002. Sosialidemokraattien kertomukset. SDP:n periaateohjelmakeskustelu 1995–1999 kertomusanalyysin valossa. Politiikka 44:1, s. 31–47.

SDP 1903. Sosialidemokraattisen puolueen ohjelma. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpohjelma1903

SDP 1930. SDP:n sosialisoimisohjelma. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpsosialisointi1930

SDP 1952. SDP:n Periaateohjelma (perusteluineen). Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpperiaate1952

SDP 1954. SDP:n talouspoliittinen ohjelma perusteluineen. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdptalous1954

SDP 1975a. SDP:n teollisuuspoliittinen ohjelma. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpteollisuus1975

SDP 1975b. Työelämän uudistaminen. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdptyoelama1975

SDP 1978. Sosialidemokratian suunta. SDP:n tienviitat 1980-luvulle. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpsuunta1978

SDP 1987. Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelma. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpperiaate1987

SDP 1999. Sosialidemokratian periaatteet. Saatavilla osoitteesta http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpperiaate1999

Soikkanen, Hannu 1961. Sosialismin tulo Suomeen. WSOY.

Avainsanat: , , , , , , , ,

2 kommenttia
Kommentoi »

  1. Uusin käänne sosiaalidemokratian aatteellisessa evoluutiossa. Ensin rakkauden puolue, nyt tämä:

    ”Jungner ja Wahlroos löysivät yhteisen sävelen”
    http://www.talouselama.fi/uutiset/article501714.ece

    “Vasemmiston tehtävä on pitää yllä säätykiertoa. Puoltaa peruskoulua ja muita systeemeitä, jotka tukevat ihmisten sosiaalista nousua.” (Jungner)

    Entäs systeemejä, jotka edistäisivät joidenkuiden sosiaalista laskua? No, Jungnerilla on varmaan paikka varattu Yalestä tai Harvardista lapsilleen…

    Hallitukset ympäri maailmaa ovat finanssikriisin seurauksena juuri tehneet maailmanhistorian suurimman koordinoidun intervention rahoitusjärjestelmän pelastamiseksi ja kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi elvytystoimin.

    Johtopäätös: “Finassikriisi osoitti, että markkinatalous korjaa itse itsensä jos se vain saa niin tehdä.” (Jungner ja Wahlroos)

    “…verotuksen tulisi olla mahdollisimman neutraalia.” (Jungner ja Wahlroos)
    Siis: ei ympäristöveroja, ei veroprogressiota, ei alkoholiveroja, ei erinäisiä haittaveroja… SDP:n uusi linja?

    “Kiina ei ohita Yhdysvaltoja maailman johtavana talousmahtina.” (Jungner ja Wahlroos)

    No, se uskoo, ken näkee. Kymmenen vuoden kuluttua olemme huomattavasti viisaampia.

    Jungner pitää Kiinaa Japanin kaltaisena ikuisena lupauksena. Kiinassa vaan on noin kahdeksankertainen väestö Japaniin verrattuna ja nelinkertainen Yhdysvaltoihin nähden, joten ei sen koskaan tarvikaan saavuttaa em. maita per/capita mittarilla laskettuna (en tarkastanut väestötietoa, ulkomuistista).

    Mistä saakka Japani on muuten ollut hikipaja, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, kuten Jungner antaa ymmärtää?

    Wahlroosin logiikka on pettämätöntä hänen arvioidessa Kiinaa: “Tehoton ja korruptoitunut järjestelmä pysytyy olemaan tehokas…”

    Siis: Tehoton järjestelmä pystyy olemaan tehokas? Varsin ”dialektista” Nalle!

    Lopuksi:

    “Talouskasvu on paras keino hoitaa velat. Suomen on löydettävä rohdot, joilla talous saadaan pysyvälle kasvu-uralle.” (Jungner ja Wahlroos)

    Tästä sentään voin olla samaa mieltä.

    Tulee todella ikävä Eduard Bernsteinin kaltaista sosialidemokratian teoreettista “neroa”.

  2. […] täydellinen näköalattomuus. (Suomen työväenpuolueiden tavoitteenasettelusta ja sen muutoksista Laine & Salo 2010; Salo & Laine 2011; myös Salo […]

Kommentoi