Prekariaatti – uutta vai vanhaa?
5.8.2010 | ArtikkelitTeksti: Jukka Peltokoski
Kuva: Social anxiety Disorder
Valtamedian ja myös monen vasemmisto- ja ay-aktiivin puheenvuoroissa toistuu muutamia hämäriä väitteitä prekariaattikeskustelusta. Yleensä näissä ilmennetään lähinnä omia totunnaisia ajattelukaavioita ja populaareja itsestäänselvyyksiä sen sijaan, että tutkittaisiin, mitä prekariaatin käsitteellä on oikeastaan haluttu sanoa. Selitettäköön siis muutama juttu vielä kerran. Toisto kun on kaikkien sotien äiti.
Yhteiskunnallisten liikkeiden synnyttämä keskustelu
Ensinnäkin on hyvä muistaa, että prekariaattikeskustelu on yhteiskunnallisten liikkeiden synnyttämää keskustelua. Prekariaatin käsite on kytkeytynyt erityisesti niin sanottuun EuroMayDay-prosessiin, mutta myös muihin kokeileviin organisaatioprosesseihin, jotka ovat kulkeneet läpi eurooppalaisen toimintakentän vuodesta 2001 aina näihin päiviin saakka.
Näistä prosesseista käsite on sittemmin levinnyt myös akateemisten työelämätutkijoiden, valtamedian, ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden piiriin.
Toisin sanoen liikkeet loivat prekariaattikeskustelun avatakseen Eurooppaan uusia poliittisia prosesseja. Ensisijaista ei ole ollut tehdä sosiologista hyllymetritutkimusta pölyttyneitä asiantuntijoita tai teknokraatteja varten, ei edes ay-teknokraatteja varten. Ensisijaista on ollut se, mitä käsitteellä on voitu tehdä ihmisten mobilisoimiseksi.
Ensisijaista on siis ollut käsitteen toiminta yhteiskunnallisen liikkeen liikuttajana.
Prekariaatin käsitteellä on tuotu – varsin tehokkaastikin – erilaisia vakiintuneeseen palkkatyöasemaan samastumattomia ryhmiä yhteen korostaen näiden asemaa työvoimana, työläisinä. Prekariaatin käsite on poliittinen käsite, jolla on luotu itsetietoisuutta ja ymmärrystä siitä, että niin sanottu joustava työvoima on uuden kapitalismin strategisesti keskeistä polttoainetta.
Joidenkin prekaarien ulkokohtainen vastaavuus vaikkapa vanhan ajan sekatyömiehiin ja -naisiin on täysin merkityksetöntä. Prekariaattikeskustelussa on kyse kapitalistisen talousjärjestelmän muutoksen ja murtuman käytännöllisestä analyysista, ei sosiologisesta tyypittelystä.
Siksi on hämmentävää, että jotkut itsensä poliittisiksi lukevat ihmiset ovat kovin innokkaita kysymään, onko käsite “totta” jossain abstraktissa käsiterealismin mielessä. Käsite on eletty todeksi. Tämä kelvatkoon nojatuolinillittäjille. Sosioteknokraattien tarpeisiin kategorisoida ihmisryhmiä (search and destroy) ei varmasti ole haluttukaan vastata.
Työläistietoisuuden luominen
Seuraava valituksen aihe on yleensä ollut, että on luotu käsite, joka ei tuo mitään uutta vanhaan kunnon proletariaatin käsitteeseen. On totta, että prekariaattikeskustelussa on korostettu niin sanotun fordistisen sopimisjärjestelmän purkautumisen tuoneen työelämään monia samanlaisia piirteitä kuin aikana ennen joukkovoiman ja työehtojen kehittymistä.
On omituista, jos pidetään ongelmana sitä, että työläistietoisuutta on luotu väärällä sanalla. Ei kai ole niin, että on tehty jotain vääryyttä, kun ihmisille on tarjottu käsite, joka on ollut vapaa ideologisesta painolastista ja työväenliikkeen historiallisista typeryyksistä? Olisiko ‘proletariaatilla’ kyetty ‘prekariaattia’ paremmin yhdistämään juuri joustotyövoimaa?
Mielestäni prekariaattikeskustelussa parasta on ollut se, että ihmisten on annettu punnita omia kokemuksiaan omista lähtökohdistaan käsin. Kukaan ei ole ollut tuputtamassa ideologista sanastoa, jota on ensin opeteltu ulkoa jossain sisäsiittoisessa puolueen opintopiirissä, tai joka on otettu tieteellisenä totuutena yhteiskuntatieteiden oppikirjasta.
On myös muistettava, ettei prekariaattikeskustelussa ole koskaan suhtauduttu kielteisesti fordistisen kompromissin purkautumiseen. Sen sijaan on korostettu, että fordismi tarkoitti kansallista säätelyjärjestelmää, johon liittynyttä ahdistavaa monokulttuuria uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat nimenomaan paenneet. Hyvästi fordismi, hyvästi nationalismi, yhtenäiskulttuuri ja autoritaarisuus! Emme jää kaipaamaan.
Prekariaattikeskustelu ei ole “vain paluuta 1800-luvulle”. Päinvastoin sillä pyritään päivittämään luokka-analyysia nykyaikaisten tuotantovälineiden ja työvoiman subjektiivisuuden perustalta. Se pyrkii politisoimaan tilanteen, jossa pääoman on tuottavuuden lisäämiseksi annettava osalle työvoimaa entistä suurempi autonomia kykenemättä kuitenkaan päästämään tätä komentonsa ulkopuolellekaan (näin ei tietenkään voi tapahtua kapitalismissa). Prekariaattikeskustelussa tätä uutta ristiriitaa on tarkasteltu uusien kontrollien syntymisenä.
Muutos tuotantovälineissä
Prekariaatilla ei tarkoiteta vain vain pätkä- ja silpputyöläisiä, kuten monet toki yhä luulevat kykenemättöminä purkamaan vakituisen työsuhteen ylikoodausta omassa päässään. Viime aikoina on alettu havahtumaan niin sanottujen itsensä työllistäjien olemassaoloon. Tämä erityinen työläisyrittäjyyden muoto kiteytyy projektityöläisyydessä, freelancereissa, toiminimissä, uusosuuskunnissa ja monissa muissa yksinyrittämisen muodoissa – miksei myös osassa pienyrityksistä.
Työväenliikkeen ideologisten pinttymien mukaisesti meidän pitäisi puhua itsensä työllistäjien ryhmästä ‘pikkuporvaristona’. Tämä olisi onneton kömmähdys, sillä kyse ei todellakaan ole perusluokkien välisestä “välikerrostumasta”, vaan perustavammasta muutoksesta tuotantovälineissä. Ideologisessa sanastossa pitäytyminen tarkoittaisi vain tilanteen täydellistä epäpolitisointia.
Me elämme verkostoteknologioiden aikaa. Pääomalle on hyödyllistä antaa osan työvoimaa hallita uusia tuotantovälineitä itsenäisesti ja antaa komennon järjestyä esimerkiksi pankkivelan ja työläisyrittäjien suoran kilpailuttamisen muodossa. Osansa kuviossa on myös sillä, että nykyaikainen työvoima on yleisesti ottaen suhteellisen koulutettua ja “sivistettyä”. On edullista pääomalle laittaa tällainen työvoima toimimaan autonomisesti ja komentamaan itse itseään siinä määrin kuin mahdollista.
“Miljoonan marginaali”
Prekariaatti ei kuitenkaan ole määriteltävissä pätkä- ja silpputyöläisten ja itsensä työllistäjien muodostamaksi joukoksi. Prekariaattikeskustelun väite kuuluu, että enemmän tai vähemmän kaikelta työvoimalta aletaan uudessa työn järjestyksessä odottaa yrittäjämäistä suoriutumista. Näin tapahtuu niin työmarkkinoilla ylipäätään kuin yksittäisillä työpaikoillakin. Näin tapahtuu olit työtön tai työllinen.
Toisin sanoen se, mikä näkyy ehkä konkreettisimmillaan pätkä- ja silpputyöläisten sekä itsensä työllistäjien hahmoissa, on yleistymässä eri tavoin kaikkien osaksi. Tunnemmehan jo aktiivisen työvoimapolitiikan, elinikäisen oppimisen imperatiivin, tiimityön metodit, yksilöidyt palkkausjärjestelmät, uudet työajan seurantamenetelmät ja niin edelleen.
Vakituiset työsuhteetkaan eivät ole mitenkään kehityksen ulkopuolella. Epäsäännöllisen säännölliset yt-neuvottelut pitävät palkkatyöläisen kuin palkkatyöläisen yritteliäällä tuulella. Prekariaatin ulkopuolella alkaa todellakin olla vähemmistö työväestä, kuten esimerkiksi Anna Kontulan viime heinäkuussa julkaisema mielenkiintoinen blogaus osoittaa.
Kontulan mukaan jo muutamia selkeästi prekaareja ryhmiä tilastoimalla prekariaatin lukumäärä Suomessa nousee lähes miljoonaan ihmiseen. Oman lähestymistapani mukaan prekariaatti ei ole sellainen sosiologinen ryhmä, joka voitaisiin määritellä listaamalla erilaisia luokituksia, mutta Kontulan tulos on silti merkittävä. Se auttaa hahmottamaan ilmiön yhteiskunnallista laajuutta. Hän kiteyttää tuloksensa käsitteeseen ”miljoonan marginaali”.
Uusi työvoiman kuluttamisen tapa
Muodollisesti prekariaatin asema ei poikkea mitenkään proletariaatin ikiaikaisesta asemasta. Kuitenkin sisällöllisesti prekariaatti ilmentää uutta tapaa, jolla kapitalismi kuluttaa työvoimaa. Siis uutta ja vanhaa. Kinastelu joko-tai -asetelmassa on turhaa. Vaikka viitekehyksenä on edelleen sama “vanha kapitalismi”, kaikki tapahtuu kuitenkin uudenlaisen tuotantovälineistön ja uudenlaisen työvoiman subjektiivisuuden perustalta, ei paluuna menneeseen.
Saksalaiset sosiologit Hans Pongratz ja Günter Voß kiteyttävät kapitalismin kehityksen englanninkieliseen uudissanaan “entreployee” (employee+entrepreneur).
Uutta tapaa, jolla kapitalismi kuluttaa työvoimaa, he luonnehtivat seuraavasti:
1) Työntekijöiden on kontrolloitava työssä suoriutumistaan henkilökohtaisesti siinä missä tämä oli aiemmin työnjohdon tehtävä. Kyvystä suoriutua tehtävistä itsenäisesti ja johtaa omaa työntekoaan tulee työvoimalta odotettava uusi laadullinen ominaisuus.
2) Työntekijöiden on suhtauduttava omiin persoonallisiin valmiuksiinsa työkykyinä, joita on kehitettävä strategisesti työllistymismahdollisuuksien näkökulmasta. Valmiudet on ymmärrettävä henkilökohtaisena “pääomana”, jota on kasvatettava ja vaalittava taloudellisen menestyksen nimissä.
3) Seurauksena on itsensä läpikotainen kaupallistaminen. Omien kykyjen jatkuvasta kehittämisestä on tehtävä henkilökohtainen “tuotantotalous”, johon on panostettava jatkuvasti. Vastaavasti oman osaamisen ympärille on luotava henkilökohtainen “markkinatalous”. On varmistettava jatkuvasti, että itselle on kysyntää ja että joku maksaa kehitetystä ja myydystä osaamisesta.
Teoreettinen kiteytys on tietysti teoreettinen kiteytys eikä siitä suoraa seuraa, että vanha työn maailma loppuisi kuin seinään. Kyse on tendenssin hahmottelemisesta. Prekariaatilla ei viitata siis niinkään joihinkin määrättyihin ryhmiin, vaan epämääräisempään mutta perustavasti työelämää muuttavaan vitsaukseen, joka tosin sisältää samalla jo uusia vapautumisen mahdollisuuksia.
Työvoiman yrittäjämuotoistumisen seurauksena on, että työelämän prekaarius aletaan kokea uhkana oman persoonallisuuden vakautta ja eheyttä kohtaan. Toimeentulon epävarmuus näyttäytyy henkilökohtaisena epäonnistumisena. Kun henkilökohtainen tuotantotalous ja markkinatalous romahtavat, ei voi syyttää kuin omaa kykenemättömyyttään. Tämä on seikka, jota pitäisi tutkia enemmän.
Lopuksi
Vanha työväenliike organisoitui kollektiiviselta perustalta. Työtä tehtiin kollektiiveissa ja työväenliike organisoitui kollektiivisena liikkeenä. Jos prekariaattikeskustelussa on kyetty ennakoimaan kehitystä oikein, on kollektiivisuuden sijasta ennemminkin persoonallisuus linkki uuden työvoiman organisaatioon – mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.
Syrjäyttääkö prekariaatti siis proletariaatin tai työväenluokan käsitteet? Ei. Onko se samaa ja vanhaa proletariaattia? Kyllä ja ei. Onko prekariaatti uusi osa proletariaattia tai työväkeä? Kyllä, ja sen muotoutuminen ilmentää, että koko se tapa, jolla työvoimaa kulutetaan on muuttumassa.
Kun puhutaan prekariaatista, ei puhuta ilmiöstä, joka on ollut aina. Prekariaatista puhutaan työvoiman kuluttamisen uutena paradigmana.
* * *
Hans Pongratzin ja Günter Voßin helppolukuisen artikkelin voit ladata täältä.
Vallankumouksen Hedelmiä on tehnyt hyvän listauksen suomalaisesta prekariaattikirjallisuudesta. Tutustu siihen täällä.
Anna-Reetta Korhosen ja Miika Saukkosen kanssa kirjoittamamme Paskaduunista barrikadille -kirjan, voit ostaa e-kirjana (vain 8 €) täältä.
Tämä artikkeli on muokattu versio Jukka Peltokosken blogissa julkaistusta kirjoituksesta.
Matti Aalto
lainej
Miika
Partisaani
Harmi ettei kirjoituksessa eritellä tarkemmin, kuka on esittänyt jotain; nyt se jää vähän tällaiseksi kryptostalinistiseksi “eräät toverit -tyyliseksi panoptikon -strategiaksi.. Itse olen kehdannut epäillä joitain prekaväitteitä täällä:
http://www.vallankumous.org/blogi/2010/06/11/prekakamaa/
Odotin että joku olisi osannut suositella esim. sen tyylisiä kirjoja kuin Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon The New Spirit of Capitalism.. vastaavanlaisia suosituksia otetaan edelleen vastaan. Käsiterunous- ja kokemukseenvetoamiskirjallisuutta en tarvitse, sillä käsiterunoutta en jaksa (sitä on Boltanskin ja Chiapellonkin kirjassa ihan tarpeeksi), eikä prekakokemus ole meikäläisen kokemus.
Yleensä näissä lähinnä ilmennetään lähinnä omia totunnaisia ajattelukaavioita ja populaareja itsestäänselvyyksiä sen sijaan, että tutkittaisiin, mitä prekariaatin käsitteellä on oikeastaan haluttu sanoa.
Tietenkään mikään keskustelu ei etene, jos sen edellytyksenä on se oppikirjamainen lähtökohta, että ensin kaikki tutustuvat perin pohjin käsillä olevaan keskusteluun ja sitten ilmaisevat perehtymisen pohjalta harkitun mielipiteensä. Joidenkin meistä on pakko osallistua keskusteluun “omista totunnaisista ajattelukaavoista” lähtien – tai olla hiljaa.. Ehkä olisi Jukastakin vähemmän ärsyttävää, jos kaikenlaiset mitääntietämättömät idiootit pitäisivät turpansa kiinni.
Marraskuussa Jukka sanoi Sosialismi.netin haastattelussa (ainakin jos toimittaja välitti sen oikein ;-) :
“Joonaksen esittämä kritiikki tilastojen käytön puutteesta on hyvä, ja tämän asian otamme haasteena. Postmarxilainen tapa keskustella pohjaa paljolti kulttuurisiin ilmiöihin ja ihmisten kokemuksiin. Siinä pyritään luomaan uutta subjektiivisuutta. Tässä suhteessa tilastot ovat sinänsä toisarvoisia. Keskustelulla on ensisijaisesti strateginen tarkoitus, sillä pyritään tuottamaan aktivismia. Postmarxilaisuudessa harrastetaan paljon teoreettista käsitteiden pyörittelyä, mutta se ei kuitenkaan ole vain ad hoc -tyyppistä uudelleenmäärittelyä, vaan sillä on viittaussuhde tosielämän muutoksiin.
http://sosialismi.net/blog/2009/11/02/vasemmiston-kriisi-haastattelussa-jukka-peltokoski/
Yksi asia, jonka olen tajunnut enenevässä määrin on tämä tietoisuuden synnyttämisjuttu, joka on hyvä ja oikein. Jos tavoite on vain vakuuttaa ihmiset jostain näiden oman kokemuksen perusteella (tai pyrkimällä jäsentämään ihmisten kokemusta johonkin tiettyyn suuntaan), niin silloin on tietty ihan samantekevää, “vastaavatko” väitteet jotain todellisuutta vai eivät; jos ne vastaavat ihmisten kokemuksia, niin se riittää. Pakko silti sanoa, että esim. Vallankumouksen hedelmissä esittämäni epäuskon taustalla oli kuitenkin toivo siitä, että asiaa kysyttäessä jollakulla olisi esittää jotain tilastokamaa tms. tai muutoin osoittaa “viittaussuhde tosielämän muutoksiin”. Kun kyselen tällaisten juttujen perään, niin en tarkoita samalla väittää, että “ei teillä mitään ole”, mutta mitä kauemmin sitä joutuu kyselemään ilman tyydyttäviä vastauksia, niin sitä enemmän kysymys muuttuu muotoon “onkohan teillä mitään?”
Kuten sanoin, prekakokemus ei ole minun kokemukseni, joten minun on pyrittävä selvittämään asiaa muuten, vaikka sitten tämmöiseen paleo-marxilaiseen tapaan… en kumminkaan usko, että prekajutut voivat selvitä vain jonkun uskoontulon kaltaisen tapahtuman keinoin.
Ensinnäkin on hyvä muistaa, että prekariaattikeskustelu on yhteiskunnallisten liikkeiden synnyttämää keskustelua. [..] Näistä prosesseista käsite on sittemmin levinnyt myös akateemisten työelämätutkijoiden, valtamedian, ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden piiriin.
Kun prosessi kuitenkin on dialektinen, niin syy-seuraus -suhde voidaan tarkoituksenmukaisuuden mukaan esittää kummin päin hyvänsä. Tässä näemmä näin päin.
Prekariaatin käsitteellä on tuotu – varsin tehokkaastikin – erilaisia vakiintuneeseen palkkatyöasemaan samastumattomia ryhmiä yhteen korostaen näiden asemaa työvoimana, työläisinä. Prekariaatin käsite on poliittinen käsite, jolla on luotu itsetietoisuutta ja ymmärrystä siitä, että niin sanottu joustava työvoima on uuden kapitalismin strategisesti keskeistä polttoainetta.
Se on hyvä, ja myönnän itseeni soveltuneen tuonnempana tekstissä olleen huomautuksen, että jotkut takertuvat proletariaatin käsitteeseen ym. ja kyseenalaistavat sillä prekajuttuja. Itellä oli Vasemmisto etsii työtä -kirjan ilmestyessä tämmöisiä tuntumia, mutta muutosvastarinta on huomattavasti sittemmin vähentynyt. Ei kokonaan tietty, eikä Jukan HV-linja tässä prosessissa ainakaan hyödyksi ole.
Siksi on hämmentävää, että jotkut itsensä poliittisiksi lukevat ihmiset ovat kovin innokkaita kysymään, onko käsite “totta” jossain abstraktissa käsiterealismin mielessä. Käsite on eletty todeksi. Tämä kelvatkoon nojatuolinillittäjille.
Käsite on eletty todeksi, mutta arvoitukseksi jää, missä laajuudessa. Vastaavanlaisen väitteen voi esittää monestakin hetkittäisesti esiin nousseesta yhteiskunnallisestä ilmiöstä, josta syntyy jonkun aikaa kestävä mediasensaatio. Taistolaishuumakin kesti lopulta vain muutaman vuoden.
On myös muistettava, ettei prekariaattikeskustelussa ole koskaan suhtauduttu kielteisesti fordistisen kompromissin purkautumiseen.
Voitko suositella jotain kirjallisuutta, jossa käsiteltäisiin fordistisen kompromissin purkautumista muutenkin kuin pelkän käsiterunoilun ja mihinkään viittaamattomien väitteiden keinoin (kuten Vasemmisto etsii työtä:ssä). Kysymys ei ole retorinen, vaan kysyn siksi, etten ole tuommoista liiemmin lukenut. Mainittu Boltanskin ja Chiapellon kirja ainakin vaikuttaa ihan hyvältä. Hyviä ovat mielestäni olleet myös Kevin Dooganin New Capitalism? ja Bill Dunnin Global Restructuring and the Power of Labour. Kaikki nämä esittelevät runsaasti tilastomateriaalia, Boltanskin ja Chiapellon kirja varsinkin sellaista, joka tukee prekaväitteitä, joten on aika uskomatonta kuinka vähän kukaan on pystynyt suosittelemaan mitään sen kaltaista. Jos ihmiset ovat omaksuneet keskeisimmät prekaväitteet oman kokemuksensa pohjalta, niin ei siinä mitään, mutta järjestelmän paradigmaattisista muutoksista henkilökohtainen kokemus ei kerro yhtään mitään.
Tai mietin vaan sitäkin, että kuinka totaalinen tayloristinen organisaatiomalli lopulta oli, ja kuinka totaalinen tämä uudempi “joustavampi” malli. Kun pelataan vaan näillä ideaalityypeillä (kuten Pongratzin ja Vossin artikkelissa) niin vaikutelman perinpohjaisesta muutoksesta saa toki helposti aikaiseksi, mutta minua kyllä kiinnostaisi vähän pitemmälle menevä kama. Vähän samaa kuin jossain marxilaisessa arvokeskustelussa vain vatkataan edestakaisin tuottavan ja tuottamattoman työn määritelmiä, onko se nyt noin vai näin, kuuluuko joku ryhmä työväenluokkaan vai ei, mutta harva itse asiassa lopulta koettaa yhdistää noita käsitteitä käytäntöön, olemassaolevien kapitalististen talouksien tutkimiseen (onneksi jotkut ovat näinkin tehneet). En väitä etteikö prekakeskustelussakin näin olisi joku tehnyt; tarkoitan vaan että minä en ole semmoista nähnyt, eikä kukaan ole minulle sellaista suositellut.
Työväenliikkeen ideologisten pinttymien mukaisesti meidän pitäisi puhua itsensä työllistäjien ryhmästä ‘pikkuporvaristona’. Tämä olisi onneton kömmähdys
Samaa mieltä.
Teoreettinen kiteytys on tietysti teoreettinen kiteytys eikä siitä suoraa seuraa, että vanha työn maailma loppuisi kuin seinään. Kyse on tendenssin hahmottelemisesta.
Tämä ei meille vähän tyhmemmille ole ollut aina selvää, kun viljellään väitteitä, että “kaikki on muuttunut”. Pongratz ja Voss sentään ovat vähän hillitympiä:
“Although up to now there have been empirical indications of an actual expansion of the self-entrepreneurial employee type in just a few sectors, these examples were found in various sectors of labor, so that we can conclude that this is a general development. [..] Our thesis formulates the prognosis that the entreployee could act in the long term as a normative model, gaining importance as its implementation increasingly causes changes in working conditions.” (s. 12.)
Syrjäyttääkö prekariaatti siis proletariaatin tai työväenluokan käsitteet? Ei. Onko se samaa ja vanhaa proletariaattia? Kyllä ja ei. Onko prekariaatti uusi osa proletariaattia tai työväkeä? Kyllä, ja sen muotoutuminen ilmentää, että koko se tapa, jolla työvoimaa kulutetaan on muuttumassa.
Muuten hyvä, itse vaan vähän vierastan tätä iänikuista “kaikki on nyt toisin”, “koko se tapa on muuttumassa” -tyylistä totalisoivaa settiä…
Moi,
Tekstihän on alunperin siis mun henk.koht. blogaus omilla sivuillani, jonne sen kirjoitin eräänlaiseksi vastineeksi erinäisiin keskusteluihin, joita syntyi mm. FaceBookissa sen jälkeen kun Kontulan Anna oli blogannut kirjoituksensa Miljoonan ihmisen marginaali, http://blogit.iltalehti.fi/anna-kontula/2010/07/05/miljoonan-ihmisen-marginaali/.
Vastaavia keskusteluja on käyty niissä näissä tilanteissa, enkä pysty viittaamaan niihin mitenkään muodollisesti. Siksi tässä puheenvuorossa on ja saa mun puolesta ollakin epämääräisiä heittoja. Esittelen vain omaa näkemystäni ja kieltämättä hieman turhautuneella äänensävyllä. Yleisöä ei haeta laajasta populasta, vaan aktiivisista keskustelijoista, jotka jo tuntevat koordinaatit.
Enivei: Mun mielestä tässä tekstissä nimenomaan en sano, että “kaikki olisi muuttunut”. Se kiteytyy tuohon loppupuolen erotteluun muodon ja sisällön välillä, joka sanoo yhtä aikaa ettei oikeastaan mikään ole muuttunut, mutta kuitenkin jotain työvoiman kuluttamisen tavassa on muuttunut. Se mikä on muuttunut, liittyy – väitteen mukaan – työvoiman “persoonalliseen kuluttamiseen”, josta lisää alla.
Mitä taas niin sanottuun postfordismiin tulee, niin siinä ei toki ole kysymys tayloristisen liukuhihnamallin katoamisesta, kuten fordismilla ei viitata mihinkään määrättyyn lattiatason tapaan tehdä tai teettää työtä tai rationalisoida sitä. Fordismilla viitataan sopimusjärjestelmään, jossa valtiolla oli keskeinen välittävä rooli, tuottavuutta kasvatettiin lupaamalla tasaista ja vakaata tulojen kehitystä, kansallinen massatuotanto oli strategisessa keskiössä, sitä tuki (aina työväenliikkeen valtavirtaa myöten) kansallismielinen kulttuuri sekä sukupuolittunut työnjako jne. Fordismi kriisiytyi uusien yhteiskunallisten liikkeiden sekä pääomamarkkinoiden vapauttamisen myötä. Viimeisin niitti ainakin Suomessa lienee kolmikannan purkautuminen. Yksi näissä keskusteluissa käytetty taloustieteilijä on Michel Aglietta.
Kyse ei minusta ole niinkään siitä, että kansallinen massatuotanto olisi jotenkin kokonaan kadonnut kartalta, mutta on kait selvää, että pääoma yrittää epätoivoisesti (?) etsiä uusia kasautumisen mahdollisuuksia mm. tietotyön, palvelujen ja hoivatyön alueilta. Juuri näillä alueilla persoonallisen työn käsitteeseen likeisesti kytkeytyvä prekariaattikeskustelu käsittääkseni myös toimii parhaiten. Tietysti jos tätä käsiterunoutta harrastaisi, ihan vaikka vain piruillakseeni, niin ehkä olisi selkeämpää, jos prekariaatin korvaisi kokonaan sanalla kognitariaatti. ;) Se kuitenkin kadottaisi kytköksen fordistisen sopimusjärjestelmän kriisiytymiseen ja siitä syntyneeseen laaja-alaiseen epävarmuuteen työelämässä.
Prekariaatista ei ole helppoa esittää tilastoja, koska sellaisia ei ole. Täytyy olla ensin käsite, ennen kuin jotain voidaan tilastoida. Tuossa Kontulan blogauksessa nyt on kuitenkin jotain yritystä. En kuitenkaan mitenkään kiellä keskustelun vajavaisuutta tältä osin, enkä varsinkaan sitä, että ainakin omalta osaltani kyse on ennen kaikkea käsitteellisen logiikan hahmottelusta ja käytännön aktivismista.
Minusta juttusi oli sikäli hyvä, että se selvitti ainakin meikäläiselle joitain asioita joita en ollut ehkä tajunnut aikaisemmin, ja siksi minusta on hyvä, jos sitä luetaan vähän laajemmaltikin.. erityisesti sen kritiikin kritiikki, että uutta tietoisuutta on luotu “väärillä” käsitteillä, tiesi paikkansa ainakin omalla kohdallani :-)
Sanottakoon, että Vasemmisto etsii työtä on minulle toistaiseksi “kokonaisvaltaisin” ja siinä mielessä edustavin näiden juttujen esitys, joka ei ehkä koordinaatit paremmin tuntevien mielestä ole tämän kentän keskustelua yhtä paljon edustava kuin minusta tuntuu. Voin olla väärässä, mutta voisin kyllä kuvitella, että VET on laajemmalle levinneempää tavaraa kuin esim. Tutkijaliiton kama (johon en ole tutustunut).
Joka tapauksessa minulle jäi VET:stä päällimmäiseksi mieleen laajakantoiset mutta lähinnä anekdoottimaisesti ja arkijärkeen vetoamalla “perustellut” väitteet muutoksesta (työn feminisoituminen, tietotyön nousu paradigmaattiseen asemaan, koko elämän muuttuminen työksi, arvolain romahtaminen jne.). Suhtauduin niihin jokseenkin epäuskoisesti, enkä oikein tiedä, missä määrin nämä väitteet kuuluvat tai eivät kuulu jonkinlaiseen “pakettiin”, kun prekajutuista keskustellaan. Voi hyvin olla, että siinä missä monet painottavat sitä mikä on muuttunut, niin minä painotan sitä, mikä on säilynyt, ja todellinen eroavaisuus on pienempi kuin miltä näyttää… mutta se täytyisi vielä selvittää.
Sivuhuomiona seikka jota olen välillä miettinyt. Perifeerisestä äidinkielestämme johtuen joudumme aika paljon työskentelemään joissain muissa kielissä arkikäytössäkin olevien sanojen merkityksen ymmärtämiseksi. Prekariaatin käsitteen ymmärtäminen olisi paljon helpompaa jos puhuisimme äidinkielenämme jotain romaanista kieltä. ‘Precario‘ on tietenkin ihan tavallinen italian sana, joka tarkoittaa työntekijästä puhuttaessa tilapäistä tai määräaikaista työntekijää (+väliaikasta, epävarmaa, vaaranalaista, epävakaata). Se sisältää käsittääkseni tavanomaisessa käytössäänkin pätkä-, silppu- jne. työläisten lisäksi myös itsensätyöllistävät. Siispä italialaisten kesken näistä asioista ei erikoisemmin tarvitsisi vääntää tai niitä selitellä.
‘Precariato‘ taas on lähimenneisyyteen (passato prossimo) viittaava muoto joka voisi kutakuinkin kääntyä ‘prekaroitunut’. Ilman tekijää tällaisilla muodoilla (kuten tiedämme) viitataan joihinkin tiettyihin kokonaisuuksiin (mitkä “suomennetaan” yleensä -aatti loppuisiksi). Tähän käsitteeseen on sitten varmasti akateemisten tutkijoiden jne. joukko tuonut lisää myös uutta sisältöä ja siten se on irtautunutkin jossain määrin intuitiivisesta merkityksestään ja muotoutunut laajemmaksi käsitteeksi.