vasemmisto tarvitsee vastuutonta toimintakulttuuria

24.5.2010 | Artikkelit

Teksti: Joonas Laine
Kuva: Ben McLeod: gainer from 50 feet (CC-lisenssi)
gainer from 50 feet

Suomalainen vasemmisto käy kuluttavaa puolustustaistelua, joka on vienyt ja vie vähä vähältä häviöön. Suurten rintamien taistelu on ollut ohi jo hyvän aikaa, ja mahdollisimman monen vasemmistolaisen tulisikin suuntautua tappioihin vievän pikkupolitiikan ulkopuolelle. Kunnon vetäytyminen ja suuntaus nykyisten puoluejärjestöjen ulkopuoliseen toimintaan ei välttämättä edellytä nykyisten järjestöjen hylkäämistä, mutta on ymmärrettävä, että vain rakentamalla uutta valmiutta valtiosta riippumattomaan vastuuttomaan toimintaan voidaan jälleen ponnistaa eteenpäin.

I Johtopäätökset

Toiminnasta selkeyttä aatteisiin

Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm pohti kesällä 2009, mitä vasemmistolaisuus 2000-luvulla voisi olla.

“Muualla Euroopassa monet vasemmistopuolueet painottavat yksityisomaisuuden eliminointia ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Analyysin heikkous on se, että se ei riittävän selkeästi kykene näyttämään syy-yhteyttä yksityisomaisuuden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä.” (KU 13.6.09.)

Näkemys pitää muodollisesti paikkansa, mutta sen heikkous on juuri sen muodollisuudessa. Yhteiskunnallisia syy-seuraussuhteita on missä tahansa tapauksessa vaikea näyttää “selkeästi”, ja aina on tarjolla keskenään täysin ristiriitaisia selityksiä. Mistä mahtaa johtua, että nykyisin kyetään kyllä “näyttämään” syy-yhteys maahanmuuton ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä, mutta luokkasuhteiden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä ei? Kyse ei ole etupäässä selitysmallien sisäisistä ominaisuuksista, niiden vahvuuksista tai heikkouksista.

Onkin väärä lähestymistapa ensin koettaa löytää jokin “selkeä” selitys, saada asialle demokraattinen enemmistöpäätös ja vasta sitten ruveta toimintaan sen puolesta. Lässyvasemmisto on jäänyt tällaisen “demokratian” vangiksi, ja Jukka Peltokoski arvostelikin Vasemmistoliiton muutostalkoissa huhtikuun alussa vuonna 2009 vasemmistoa sen taipumuksesta etsiä “hyviä perusteluita” “järkeville” aloitteille. (Peltokoski 2009.) Tosiasiassa “järkevä” aloite kapitalistisessa yhteiskunnassa voi olla ainoastaan sellainen aloite, joka jää järjestelmän sisälle. Porvarillinen tiedonvälitys pitää kyllä huolen siitä, että työväenliikkeen etuja palvelevat selitykset eivät koskaan “selkene” riittävästi.

Valitut tunnukset, olivatpa ne mitä hyvänsä, voivat selkiintyä (intellektuellipiirien ulkopuolella) ainoastaan sitä mukaa kun ne alkavat realisoitua toimintana, ei toisinpäin. Vaikka hyvillä perusteluilla on paikkansa, ei vasemmiston nousun alkupiste löydy niistä. Ei ole oikea hetki nostaa lippua, jos ei ole liikettä joka voisi ryhmittyä sen alle, sillä pelkästään lakanoita nostamalla ei liikettä synny, olipa lippu kuinka punainen hyvänsä ja ohjelmat kuinka loistavia tahansa. Siksi toiminnankin on pakko olla pienehköjen ryhmien toimintaa, ja kuvitelmat esim. koko maan kattavasta järjestöstä nykyoloissa on syytä unohtaa.

Uusi järjestökulttuuri

Tämän artikkelin näkemyksen mukaan Vasemmistoliitosta tai SKP:sta ei järjestöinä ole niiden tehtävien suorittajaksi, jotka vallitseva tilanne on asettanut asialistalle. Olemassaolevien vasemmistopuolueiden kritiikki on paikallaan tietenkin sellaisenaankin, mutta tärkeä näkökohta on myös vaihtoehto nykymenolle. Vanhojen puolueiden kritisoimisen jälkeen on usein päädytty uuden puolueen perustamiseen, mutta sellaista ei nyt tarvita. Surkein nykyesimerkki siitä, mitä uuden puolueen perustaminen nykyisen kaltaisessa tilanteessa merkitsee, lienee KTP:stä vuonna 2002 erotetun ryhmän vuonna 2006 perustama Suomen työväenpuolue STP.

Perinteisen puolueenrakennustoiminnan idealistinen johtoajatus on hyvin kuvattu vuonna 1989 ilmestyneessä elokuvassa ‘Unelmien kenttä’. Siinä Kevin Costnerin esittämä maanviljelijä Ray Kinsella näkee maissipellolla kävellessään näyn baseballkentästä, ja ääni sanoo: If you build it, he will come. Kinsella tottelee ja jyrää peltonsa rakentaakseen kentän sen tilalle, koska uskoo näyssä näkemänsä, kuolleen Shoeless Joe Jacksonin silloin palaavan takaisin mailan varteen. Näin tapahtuukin, ja mukaan tulee pian muitakin pelaajia. Elokuvan lopussa loputon autojono kiemurtelee kohti kenttää, ja Kinsellan idealistinen luottamus salaperäisen äänen käskyyn saa oikeutuksensa…

STP rakentaa puoluettaan samalla tavalla. Muutama toveri on nostanut lipun salkoon ja alkanut huhuilla, että tulkaa tänne! liittykää yhteisrintamaan! vaikka ketään ei ole näkyvissä. Toimiva, elävä yhteistoimintajärjestö ei kuitenkaan synny näin, sillä periaate ei ole: If you build it, they will come. Periaate on päinvastoin: If they come, they will build it. Toisin sanoen, aito puolue voi syntyä ainoastaan joukkoliikkeen pohjalta, sen tuloksena, sen ilmaukseksi. Siihen asti kaikki poliittiset ryhmittymät ovat joko pieniä propagandajärjestöjä tai byrokraattisia jäänteitä ajalta, jolloin liike vielä oli olemassa.

Yhteisrintamat tai liikkeiden etujoukkona toimivat puolueet syntyvät toiminnasta, jonka tuoksinassa erilliset tahot huomaavat yhteiset etunsa ja päättävät liittyä yhteen konkreettisten, käsillä olevien tehtävien suorittamiseksi; jos hyvin käy, näihin tavoitteisiin pyrkiminen ajautuu (ja ajautetaan) vakavaan ristiriitaan pääoman omistajien etujen ja kapitalistisen yhteiskunnan kanssa.

Nyt ei ole käynnissä mitään tällaista toimintaa, eikä se ala Vasemmistoliiton tai SKP:n aloitteesta tulevaisuudessakaan. Miksi VAS:n, SKP:n, STP:n jne. ulkopuolella syntyvä liike näkisi näissä järjestöissä oman etujoukkonsa? Miksi pitäisi ottaa lähtökohdaksi edes, että liike tai liikkeet näkisivät etujoukkonsa jossain itsensä ulkopuolella, sen sijaan että etujoukko muodostuisi liikkeen useiden eri haarojen yhteenliittymästä?

Kenenkään ei ole tarvis hylätä nykyistä järjestöään, eikä se ole järkevääkään, mutta toiminnan tulisi suuntautua nykyisten järjestöjen ulkopuolelle, ennen kaikkea valtion rahasta riippumattomaan toimintaan – ei passiiviseen “kannattamiseen” tai “hengessä mukana olemiseen”. Se ei pohjaudu paperijäsenten haalimiseen ja hyysäämiseen (esimerkiksi jäsenmäärän perusteella myönnettävien valtiontukien saamiseksi), vaan aktiivisten, ilman herättelyä toimintaan osallistuvien jäsenten omaan, taloudellisesti valtiosta riippumattomaan toimintaan ja käytännön toiminnan kannalta olennaiseen tutkimukseen.

Vastuuton politiikka

Toimintatyylin osalta Greenpeacestä voi hyvin ottaa mallia. Voisi olla mahdollista perustaa luokkakantainen toimintajärjestö, joka toimisi hieman samalla periaatteella kuin Greenpeace – aina kun kapitalisti ilmoittaa joukkoirtisanomisista, etsiskelee lakonmurtajia tai suunnittelee muita konnuuksia, järjestön kaaderit käyvät soittoringin läpi, ja seuraavana aamuna ovat työväen taistelijat kiivenneet Kotkan sataman nosturiin tai Stockmannin tai StoraEnson katolle heittämään alas jonkin agitaatiolakanan – vähintään. Iskun kohteeksi voisivat joutua yhtä hyvin SAK:laiset hyvinpalkatut pomotkin.

Tätä toimintaa ei voida organisoida vapaaehtoistyönä muiden velvoitteiden (työ, opiskelu) ohella jos ehditään, vaan järjestöllä on oltava kourallinen palkattuja ammattirähinöitsijöitä organisoimassa juoksevia asioita sekä tekemässä toiminnan edellyttämää tutkimusta.

Vastavoima-järjestön organisoima rikkurileipäkampanja näyttää yhtä suuntaa, johon toimintaa olisi kehitettävä. (Vastavoima, 7.5.10.)

Sen sijaan että uskoteltaisiin “meidän aikamme vielä koittavan” joskus kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kun Vasemmistoliitto saadaan vallattua, voitaisiin sama vaivannäkö kanavoida pitkällä tähtäimellä hyödyllisempiin kohteisiin. Kun itsenäinen rahoituspohja ja vastuuton toimintalinja alkaa hahmottua, pistemäisten iskujen ohella aloittaa voisi vaikkapa keskittämällä läsnäoloa ja toimintaa muutamaan suureen vuokralähiöön, jossa asuvilta työssäkäyviltä köyhiltä ja muilta huono-osaisilta tullaan seuraavan 10-15 vuoden aikana viemään julkiset palvelut, eikä eduskunta- tai kunnanvaltuustovasemmisto pysty sitä estämään.

Maalailu on maalailua, mutta osoittaa toiminnalle oikeampaa suuntaa kuin suuntaus vaaleissa, eduskunnassa tai kunnanvaltuustoissa saataviin “torjuntavoittoihin”.

Kuten sanottua: ketään ei ole tarvetta yllyttää hylkäämään nykyisiä järjestöjään (puolueita, ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ym.). Päinvastoin, monissa olemassa olevissa järjestöissä luotavat suhteet ja kontaktit sekä niissä saatava käytännön poliittinen ja järjestökokemus ovat arvokas voimavara, ja parhaiten näitä luodaan ja niistä otetaan hyöty tietenkin toimimalla näissä järjestöissä. Tätä tarkoittaa kommunistisen manifestin kohta siitä, että “kommunistit eivät ole erikoinen puolue muiden työväenpuolueiden vastakohtana” (Marx & Engels 1978, s. 348) -- asia, jota monet “puolueen rakentajat” eivät ole ymmärtäneet.

Mutta jatketaanpa toimintaa nykyisten järjestöjen sisällä tai sitten niiden ulkopuolella, niin joka tapauksessa olisi suuntauduttava valtion rahasta riippumattomaan, etupäässä eduskunnan ja kunnanvaltuustojen ulkopuoliseen toimintaan – nimenomaan toimintaan, joka tarkoittaa jotain muuta kuin pitkien ohjelmien laatimista sen kartoittamiseksi, missä historian kehitysvaiheessa ollaan ja joka jäsenten on uskontunnustuksena hyväksyttävä. Eduskunnassa ja valtuustoissa voidaan saada tuloksia “torjuntavoittojen” sijaan ainoastaan ottamalla kauempaa vauhtia ja ponnistamalla sinne uudelleen kunnon joukkoliikkeen tukemana. Se taas ei ole mahdollista ilman pitkällisiä valmisteluja, sillä valmisteluihin kuuluu muun muassa itsenäisen rahoituspohjan rakentaminen.

Näille valmisteluille ei kannata yrittää raivata tilaa ensi sijassa nykyisten, lähinnä vaaleihin suuntautuneiden valtion elättipuolueiden sisältä (vaikka niiden sisällä toimiminen voisi olla mielekästä muista syistä) -- ei varsinkaan, jos suunnaksi vieläpä otetaan hallitusyhteistyö (Seppä 2010). Nämä puolueet ajavat realistista reformipolitiikkaa periaatteella, että politiikka on mahdollisen taidetta (“on pelattava niillä korteilla mitkä on jaettu”). Mahdollisuuksien rajoissa toimimisen sijaan pitäisi pyrkiä muuttamaan niitä ehtoja, jotka määrittävät mikä ylipäänsä on mahdollista. Riistäjien pokeripöydässä työläiselle jaetaan aina hanttikortit, joten kannattaa foldata ja palata vähän myöhemmin porukalla kaatamaan koko pöytä.

II Tilannearvio pähkinänkuoressa

Suomalainen vasemmisto

Suomessa on eletty jo pitempään selvää oikeistohegemonian aikaa, jossa työväenliikkeen saavutuksia ja muita sosiaalivaltion rakenteita porvarillisen yhteiskunnan sisällä on hävitetty markkinaehtoisemman mallin tieltä. Ehkäpä EU-jäsenyyden myötä 1995 voidaan Suomessa sanoa siirrytyn kolmanteen tasavaltaan, joka on selvästi porvareiden valtakunta. Vallitseva talouskriisi ja sen viitoittama hetkellinen paluu sääntelyyn tai elvytykseen ei olennaisesti muuta yhteiskunnan luonnetta, vaan ovat osa normaalia porvarillisen valtion toimintaa. Vasemmistopuolueet ovat suuntautuneet puolustamaan mitä yksittäistä asiaa milloinkin, mutta tämä ei ole tuottanut tulosta. Tulosten niukkuudesta huolimatta jatketaan samalla linjalla, vaikka porvariston rintama etenee vähä vähältä, ja vasemmistorintama joutuu vähä vähältä perääntymään. Strategian muutosta ei ole näköpiirissä, ja mielestäni se johtaa siihen, että perääntymistä jatketaan, kunnes liike on todellisena voimana nujerrettu. Jäljelle jääneiden rippeiden ainoa poliittinen merkitys on toimia porvarillisen median todisteina sananvapauden olemassaolosta.

Suomalaisen vasemmiston näkyvin ja merkittävin edustaja on Vasemmistoliitto, joka äskettäisen kasvojenkohotuksensa yhteydessä pyrki omahyväisesti samaistamaan vasemmiston käsitteen itseensä. (KU 28.4.10.) SDP:tä puolueena ei tässä kirjoituksessa lasketa suomalaisen vasemmiston osaksi, sillä SDP on ideologialtaan ja toiminnaltaan puhtaasti porvarillinen työväenpuolue. Kun luokkakompromissiin perustuvan hyvinvointivaltion rahoituspohja kerätään yhteiskunnan kapitalistiselta sektorilta, muodostuu kapitalistien toimintaedellytysten turvaaminen näin suuntautuneen hallituksen viimekätiseksi toimintalinjaksi. Valtion tehtävä on taata markkinoiden toimintaedellytykset ja tasoittaa tietä pääomalle “jakovaran” ja työpaikkojen luomiseksi.

Toisaalta myös Vasemmistoliitto on porvarillinen työväenpuolue. Näköalojen mataluuden vuoksi Vasemmistoliitto sosiaalidemokraattien tavoin suuntautuu hallituksessa tehtävään yhteistyöhön, vaikkakaan “ei millä hinnalla hyvänsä”. Puolueella on silti yksi valtti: sen on jotenkin perusteltava SDP:stä erillinen olemassaolonsa.

On väistämätöntä, että Suomessa on olemassa jokin Vasemmistoliiton kaltainen sosiaalidemokraattisen liikkeen vasen siipi, joka pyrkii puolustamaan porvarillista hyvinvointivaltiota porvariston hyökkäystä vastaan. Puolustuspeliä kuitenkin pelataan muiden laatimilla “yhteisillä pelisäännöillä”. Käytännössä demarit eivät voi vastustaa “kansainvälisen kilpailukyvyn” vaatimuksia, sillä lähtökohdiksi on hyväksytty “Suomen” -- eli käytännössä Suomessa toimivien kapitalistien – etujen turvaaminen. Jos se vaatii sääntelyä, sitä järjestyy; jos se vaatii sääntelyn purkua, sitäkin järjestyy.

Myös Vasemmistoliitto on hyväksynyt nämä puitteet, vaikka koettaakin jollain tavalla rimpuilla vastaan. Sekä SDP että Vasemmistoliitto kuuluvat siihen sosialismin lajiin, jota Kommunistisen puolueen manifestissa nimitettiin konservatiiviseksi eli porvarissosialismiksi:

“Aineellisten elämänehtojen muutoksella tämä sosialismi ei suinkaan ymmärrä porvarillisten tuotantosuhteiden poistamista […] vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näiden tuotantosuhteiden pohjalla eivätkä siis tuo muutosta pääoman ja palkkatyön väliseen suhteeseen”. (Marx & Engels 1978, s. 365.)

Viime vuonna valittu uusi puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ei ollut valmis sulkemaan mitään puoluetta hallitusyhteistyön ulkopuolelle kesällä 2009 (tuolloin hän oli vasta pyrkimässä johtoon). Hän esitti tutun varauksen, että hallitukseen ei pyritä “millä hinnalla hyvänsä”, mutta parempaa julkisuus- ja pelisilmää olisi varmasti edustanut selvän rajan piirtäminen edes Kokoomukseen päin… (YLE 26.6.09.) Nyt tyydyttiin nimeämään Kokoomus ainoastaan “poliittiseksi päävastustajaksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Suomalaisessa vasemmistossa on lisäksi muitakin puolueita tai sellaisiksi käytännössä laskettavia järjestöjä. Näistä kuitenkin vain SKP:llä voi sanoa olevan jokin merkitys – eikä sekään ole suuri.

SKP:n ohella pienemmät ryhmät kuten Kommunistinen työväenpuolue (KTP), Suomen työväenpuolue (STP), Marxilainen työväenliitto (MTL) ja Sosialistiliitto (SL) ovat hyödyllisiä lähinnä sikäli, että niiden levittämän materiaalin kautta yksittäiset henkilöt saattavat kiinnostua vallankumouksellisesta sosialismista. Muuta merkitystä näille järjestöille on vaikea ennustaa, sillä erilaisista aatteellisista linjoista huolimatta niiden toimintaperiaate on hyvin samankaltainen kuin isommillakin puolueilla. Rahaa vain on vähemmän. (Lisäksi järjestöjen ulkopuolella on lukuisa joukko henkilöitä, ryhmittymiä, virtauksia, bloggaajia jne., joiden merkitys ei ole vähäinen, mutta tässä artikkelissa niitä ei käsitellä -- aihe vaatisi oman kirjoituksensa.)

Ay-vasemmistosta ei ole muutoksen veturiksi

Jo pelkällä olemassaolollaan nykyisen kaltainenkin ay-liike pystyy toki estämään monenlaisia härskiyksiä, mutta mutta. Esimerkiksi viimevuotisen sosiaalitupon jälkipeleihin liittynyt SAK:n yleislakkouhka -- sinänsä myönteinen ilmiö -- ei niinkään heijastanut jotain uutta radikalisoitumista, vaan lähinnä sitä ajattelua, että “jumalauta tässä maassa ei kukaan huononna työläisten oloja ilman SAK:n lupaa!” Metalliliiton työehtosopimukseen otettiin viime kierroksella mahdollisuus “sopia”, ettei jo valmiiksi kovin pientä 0,5 prosentin palkankorotusta makseta lainkaan. (Metalliliitto 9.9.09.). Jatkossa on varmasti luvassa lisää samanlaista hivuttavaa huononnusta.

Ay-liike on perääntynyt siinä missä poliittinenkin työväenliike, ja viime aikojen ainoa todellinen valopilkku on tainnut olla Kemijärven massaliike. Valopilkku se oli siinä mielessä, että jos jossain, niin siinä oli potentiaalia, vaikka ainakin kaukaa katsoen näytti siltä, että se hukattiin.

Jos Kemijärven sellutehtaan olemassaoloon todella oli sidoksissa kolmannes Lapin kansantuotteesta (HS 8.4.08), olisi tehdas tältä pohjalta voitu ottaa siekailematta työväen haltuun. Mitään menetettävää ei ollut, sillä toimihenkilöitä myöten koko tehdas aiottiin sulkea, kun sitä vastoin valtauksen puolustajia olisi luullut riittävän, jos kerran niin monen ihmisen elanto oli siitä kiinni.

Kannattaa painottaa marssijärjestystä vielä erikseen: jos tilannearvion mukaan kolmannes alueen kansantuotteesta on sidoksissa tehtaaseen, niin ensin tehdas haltuun, ja sitten organisoimaan hankkeelle kannatusta (jonka pohja tilannearvion mukaan on olemassa). Tämä menettelytapa on vastakkainen sille, että ensin haetaan kannatusta valtaussuunnitelmalle yleisön keskuudesta, ja toimenpide suoritetaan vasta sitten kun on saatu selvät merkit kannatuksesta (muodollinen enemmistö tms.).

Vaikka massaliikkeen kritiikitöntä hehkuttamista on jatkettu aivan viime aikoinakin (KU 18.4.10), niin tosiasia on, että työväen omaa itsenäistä ja suoraa toimintaa kuitenkin pyrittiin välttämään viimeiseen asti – siltä näytti, kun jopa museovirastoa koetettiin huutaa apuun että tehdasrakennukset olisi saatu säilytettyä. Massaliikkeen tiedottaja Juha Pikkaraisen rehvakkaasti nimetty ‘Kapinakenraalin päiväkirjakaan’ (2008) ei sisällä muuta kuin jatkuvaa ärhentelyä milloin hallitukselle, milloin Jouko Karviselle. Se osoittaa, että B-suunnitelmaa, työväen itsenäistä työtoimintalinjaa, ei ollut olemassa, vaan kaikki pantiin hallituskortin varaan. Sillä pelaaminen olisi voinut olla oiva keino sen paljastamiseksi, että hallitus ei todellakaan aio tehdä mitään asian hyväksi, ja sen osoittamiseksi, että ainoa auki oleva tie on suoran toiminnan tie. Mutta tällaista suunnitelmaa ei ollut, ja kun hallituskortti petti, ei osattu kuin alistua.

Se että vasemmistoradikaalien tulisi irrottautua suurten rintamien näännytystaisteluista voimavarojaan tuhlaamasta ei tarkoita, että näillä rintamilla ei ole mitään toivoa. En tiedä näkikö kukaan ennalta massaliikettä. Tuskin, vaikka yleisellä tasolla moni varmaan uskoikin, että jotain tämänkaltaista jossain vaiheessa varmaan saattaa tapahtua. Kemijärven tyyliset tapahtumat ovat täysin mahdollisia jatkossakin, ja ne voivat johtaa parempiin tuloksiin kuin Kemijärvellä.

Näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että ay-liikkeen vasemmistosta olisi kovin kummoiseksi taistelun ohjailijaksi. Tältä taholta olen toistaiseksi nähnyt esitettävän vaatimuksia lähinnä elvytyspaketista Turun telakalle innovaatiotuen ja valtion tilausten muodossa. Tällaisessa elvytyksessä on kyse siitä, että valtio panee veronmaksajien rahaa kapitalistin taskuun, joka tietenkin käyttää rahat liiketoimintaansa, minkä oheisvaikutuksena sitten syntyy työpaikkoja. Kapitalisti kerää välistä tavanomaisen voittonsa, mitä joskus tavattiin nimittää riistoksi, eikä kukaan ole tainnut esittää, että työpaikat voitaisiin pelastaa suoraankin, ja kapitalisti potkaista yli laidan.

Paljon on myös puhuttu telakan työvoiman suomalaisuusasteesta, ja sikäli kun tällä arvostellaan ulkomaisen halpatyövoiman käyttöä ja sitä kautta työehtojen polkemista, tietää keskustelu paikkansa. Mutta on oireellista, että keskusteltaessa telakan työntekijöiden kansallisuudesta on keskustelu telakan omistajista jäänyt olemattomiin. Porua (sinänsä oikeutettua) riittää siitä, jos valtion telakkatuet menevät ihmiskauppaa harjoittavien ulkomailta käsin toimivien, halpatyövoimaa välittävien firmojen taskuun, ja siitä, että halpatyöntekijät eivät maksa veroja. Mutta samalla tuntuu olevan ok, jos tätä kuuluisaa veronmaksajien rahaa menee telakan omistavan korealaisen kapitalistin taskuun -- tai ylipäätään kapitalistin taskuun.

Kovaa puhetta “isäntiä” vastaan riittää -- mutta kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, varsinkin kun viime kädessä ay-vasemmistonkin vaatimus on, että valtion tulisi antaa heidän isännälleen rahaa heidän työllistämisekseen! Myös “jonkin sortin sosialismin” puolesta pitkään puhunut Esko Seppänen tunnusti talouskriisikirjassaan avoimesti, ettei kaikesta kapitalisminvastaisesta kiivailustaan huolimatta osaa muuta kuin “laulaa elvytyskuorossa”. (Seppänen 2009, s. 12.)

“Papereissamme meillä on voimaa / vapauttamme puolustamaan”

Oma poliittinen järjestötaustani on Kommunistisessa nuorisoliitossa ja SKP:ssä. Puolueen Turun piirijärjestössä toimiessani havaitsin, että aktiivisempien jäsenten ajasta kului täysin tarpeeton määrä passiivisempien, käytännössä paperijäsenten “herättelemiseen” ja perusteettomien kuvitelmien elättelemiseen siitä, että “nukkuvat” jäsenet saadaan jollain tavalla aktivoitua. Tosiasiassa suurin osa jäsenistöstä oli pelkkää liikapainoa, jolla oli puolueen toiminnalle lähinnä vahingollinen merkitys. Vahinko koitui ensinnäkin siitä, että uskoteltiin SKP:n olevan kolmen tuhannen jäsenen puolue, mitä se muodollisesti olikin, mutta tosiasiassa tästä 90 % oli sitä, mitä talouspuolella nimitetään fiktiiviseksi pääomaksi.

Toinen vahingon lähde: Passiivinen jäsenistö on järjestön elinvoimaa syövä loinen, joka ei halua muuttaa mitään, kun ei passiivisena ole osallistunut toimintaan, eikä siis tiedä siihen liittyvistä asioistakaan mitään. Passiivinen jäsenistö ei halua ottaa kantaa niihin kysymyksiin, joista puolueessa sen mielestä “riidellään”, koska ei ymmärrä niistä mitään, vaan haluaa että riitely lopetetaan ja sen sijaan puhalletaan vain yhteen hiileen jne. Mitä tärkeämmästä linjaerimielisyydestä on kyse, sitä hanakammin passiivijäsen sivuuttaa sen henkilökemiakysymyksenä ja turhana riitelynä, historian painolastina, josta tulisi päästä eroon.

SKP ylläpiti vuosikymmenten takaa peräisin olevaa, koko maan kattavaa järjestörakennetta, vaikka jäsenistö oli muutamia tuhansia, ja aktiivinen jäsenistö vain muutamia satoja, kuten eräs silloinen politbyroon jäsen minulle totesi. Piiritasolla sama kuvio toistui. Olin pitämässä puhetta Kastun osaston vuosikokouksessa, jossa osaston puheenjohtaja sanoi, ettei heillä ole muuta toimintaa kuin tämä vuosikokous. Ainoaa toimintaa olikin siis yhdistyslain vaatiman byrokratian hoitaminen kuntoon vuosikokousta varten. Siellä eläkeläiset maksoivat 20 euron vuosijäsenmaksua omalle “taistelujärjestölleen”.

Edustajakokouksiin valitaan edustajat jokaisesta vain paperilla olevasta osastostakin, jossa vain vielä on edes kolme jäsentä hengissä. Suuri laiva kääntyy hitaasti, mutta vielä hitaammin kääntyy sellainen laiva, joka ohjaajien mielestä saa mennä samaan suuntaan kuin ennenkin -- suuntaan, joka on asetettu 70-luvulla silloisten merikorttien pohjalta…

Keskustelukulttuuria SKP:ssä ei ollut. Piiritoimikunnan kokouksissa puheenvuoroja käytti (sinänsä ansioituneesti) vain muutama henkilö, mutta suurimman osan näkemyksistä en milloinkaan päässyt selvyyteen, koska he eivät koskaan sanoneet mitään. Ainoa valtakunnallinen foorumi oli Tiedonantaja, jonka päätin keskustelukanavana jättää omaan arvoonsa kahden sensuurikerran jälkeen. Jarrua painettiin mm. toteamalla, ettei veljespuolueita ole ollut tapana arvostella.

Viimeinen niitti oli vuoden 2007 edustajakokous. Koolla ilmeisesti oli puolueen paras ja tietoisin aines, mutta puhujapöntöstä käytiin silti pitämässä lähinnä hengennostatusta. Edustajakokous ei äänestänyt mistään asiasta, ja työryhmissä valmistellut julkilausumat hyväksyttiin kumileimasimen mätkähtäessä ilman keskustelua tai kommentteja. Keskustelun puute ei johtunut siitä, että sitä olisi pyritty rajoittamaan -- mitään tarvetta rajoittamiseen ei ollut, sillä juuri kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Surkuhupaisasti ainoa debatti syntyi siitä, kun joku vaati kirkon ja valtion erottamisvaatimuksen vaimentamista, sillä sen esilläpito vahingoittaisi yhteistyötä nykyään niin vasemmalla olevan kirkon kanssa!

Johtopaikoille ei taida olla tunkua -- eikä välttämättä edes halukkaita. SKP:n Turun piirin vuosikokouksessa 2007 jopa minua kysyttiin piirin puheenjohtajaksi, kun vanhat olisivat halunneet vetäytyä syrjään, mutta ketään halukkaita ei tilalle ilmoittautunut. Lopulta vanhat kuitenkin valittiin edelleen jatkamaan, ja he kiittivät “luottamuksesta”. Tämä kokous oli viimeisen niitin viimeinen isku, jonka jälkeen jäin sivuun puolueen toiminnasta, sillä kuten mainitusta luottamustehtävästä kieltäytyessäni sanoin, minulla ei ollut mitään halua ajautua raahaamaan perässäni kivirekeä, passiivista jäsenistöä, jonka herättelemiseen tulee käyttää kohtuuton määrä aikaa ja kärsivällisyyttä. Yhtä hyvin olisi voinut ryhtyä polkemaan tulpatonta mopoa.

Vaikka en tunnekaan Vasemmistoliittoa sisältä käsin, niin kaikesta päätelleen sama ongelma vaivaa sitäkin (vaikka joiltain osin ei varmaan yhtä pahasti). Viime vuoden kesäkuussa Kansan uutiset kirjoitti, että puolueelle on nyt perustettu järjestötyöryhmä. Sen tarkoitus oli puoluevaltuuston puheenjohtaja Katja Syvärisen mukaan “aktivoida puolueen järjestökenttää”. (KU 12.6.09.) Samaan aikaan Kansan uutisten keskustelupalstalla vaadittiin “järjestökoneen käynnistämistä”. En usko että tällaista konetta on enää olemassa, ei SKP:llä eikä Vasemmistoliitolla, vaikka ikivanha järjestörakenne näyttää komealta. Kuori saattaa olla jäljellä, mutta sisus on mädäntynyt pois.

Tästä syystä pidän Vasemmistoliittoa yhtä toivottomana valtauskohteena on SKP:täkin. Siinäkin tapauksessa, että valtaus onnistuisi, ei ole mitään järkeä käyttää vuosikausia passiivisen jäsenmassan valtaukseen, joka kuuluu puolueeseen vain siksi, että on ennenkin kuulunut.

Vaikka jäinkin syrjään puoluetoiminnasta, on SKP:n toiminta mielestäni kuitenkin on ihan hyödyllistä, samoin kuin minusta Vasemmistoliitonkin toiminta on ihan hyödyllistä. Toivon vilpittömästi kummassakin puolueessa toimiville vasemmistouudistajille menestystä, mutta kummankaan toimintaan minua ei kiinnosta osallistua.

III Uuteen toimintakulttuuriin

Rintamasodasta sissisotaan

Viime vuosina joukko vapaita vasemmistoradikaaleja on tehnyt päätöksen siirtyä Vasemmistoliittoon pelastamaan suomalaisesta vasemmistosta edes sen osan, joka pelastettavissa on. Vaikken itse olekaan liittymässä heihin, ratkaisua voidaan joka tapauksessa kiittää valmiudesta asioiden ja menettelytapojen avoimeen uudelleenarviointiin. Jo ennen viime eduskuntavaaleja muun muassa Sosialistiliitto oli ryhtynyt toteuttamaan niin sanottua entryismiä Vasemmistoliittossa osallistumalla Paavo Arhinmäen vaalikampanjaan ja pyrkimällä radikalisoimaan puoluetta sisältä päin (Lievonen 2007).

Vasemmistoliiton radikaalisiiven näkökulmasta kesäkuun 2010 puoluekokous on mielenkiintoinen: Arhinmäki valittaneen jatkamaan, mutta erityisen kiinnostavaa on nähdä, mihin saakka nousee pääsihteerin tehtävään äskettäin ehdolle asettuneen Reko Ravelan kannatus. (KU 15.4.10.) Sen voi katsoa kohtuullisesti mittaavan radikaalisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä. Saa myös nähdä ilmaantuuko sosialistiliittotaustaiselle Pia Lohikoskelle kilpailijoita hakuun puoluevaltuuston puheenjohtajan toimeen. (KU 20.5.10.)

Toisaalta oman kokemukseni perusteella suhtaudun jokseenkin epäillen kirjoitteluun, joka hehkuttaa uudistuvan Vasemmistoliiton mahdollisuuksia. (Ks. myös SKP:n osalta TA:n edustajakokousta hehkuttava numero, 21.5.10.) Joka on osallistunut vähänkään pidempään jonkin poliittista lähetystyötä tekevän järjestön toimintaan, on kyllä saanut kuulla riittämiin virallista optimismia ja hengennostatusta tyyliin “lehteä meni nyt tosi hyvin”, “ihmiset oli tosi kiinnostuneita”, “tapahtumassa oli uusia naamoja” jne. “Jotain olennaista on juuri nyt tapahtumassa” on aika yleinen teema esim. puoluelehtien omalle väelle suunnatussa agitaatiossa. On vaikea sanoa, missä määrin tällaisissa kommenteissa on kyse todellisesta etenemisestä järjestön sisällä, missä määrin pyrkimyksestä itseään toteuttavaan ennustukseen ja missä määrin liioittelusta oman linjavalinnan puolustamiseksi.

Mutta tämän lisäksi on syytä kysyä: siinäkin tapauksessa että radikaalilinja pääsisi Vasemmistoliitossa niskan päälle, niin mitä sitten? Onko Vasemmistoliiton puoluekoneisto ja brändi niin hyvä, että sen valtaamiseksi kannattaa käydä läpi 10-20 vuoden linjataistelu? Nytkin on tapeltu jo 20 vuotta, paljonko vielä tarvitaan?

Kuinka kauan oikein pitää jaksaa ja uskoa, että “vielä meidän aika tulee”?

Suomessa hyvin harva järjestö on jotain muuta kuin opetusministeriön rahoittama hyväntekeväisyysjärjestö. Yläpäästään valtioon nivoutunut ay-liike on toki oma lukunsa mitä omarahoitukseen tulee, mutta muilta osin Greenpeace taitaa olla niitä harvoja merkittäviä järjestöjä, jotka eivät ole rahallisesti valtion talutusnuorassa – siksipä sitä onkin syytetty terrorismista ja sen rahoituslähteiden puhtautta epäilty. (Kauppalehti 16.11.05.) Valtion elätteinä toimivat maassamme poliittiset puolueetkin, ja pahat kielet ovat levittäneet huhuja erinäisten liikemieskoplienkin sekaantumisesta asiaan…

Jos SKP saa eduskuntapaikan, vain vasemmiston hovikelpoisuudesta huolestunut lahkolainen pitäisi sitä haitallisena. Mutta tosiasia on se, että paikan saaminen mädättää puolueen lopullisesti, sillä SKP:n rahat tulevat nykyisellään Demokraattiselta sivistysliitolta (eli valtiolta) sekä kuolleiden kommunistien jälkisäädöksistä. Työssäkäyviä jäseniä on vähän, joten jäsenmaksuista ei paljoa kerry, ja muuta merkittävää varainhankintaa puolueella ei olekaan. Jälkisäädösrahojen virta loppuu joskus luonnollisista syistä, mutta jos eduskuntapaikka saadaan, niin valtion raha vie puolueen itsenäisyyden. Sen jälkeen vaikuttaa vähän liian todennäköiseltä, että puolueen toiminta rakennetaan valtiorahoituksen eikä omien rahojen varaan, ja paikan menettämisestä tulee näin puolueen kuolinisku.

Vasemmistoliitto lienee omarahoituksen suhteen yhtä huonossa jamassa kuin SKP. Puolueen valtiolta saamat, kansanedustajien määrästä riippuvat tuet olivat vuonna 2008 yli kolme miljoonaa euroa (Iltasanomat 11.2.10), eikä oman varainhankinnan osuus liene kovin suuri, sillä mainittuna vuonna “Vasemmistoliitto r.p:n tuotot olivat 3 445 560,91 euroa ja kulut 3 368 920,01 euroa”. (Vasemmistoliitto, ei pvm.)

Ei ole kyse siitä, että valtion rahaa ei tulisi ottaa lainkaan vastaan, vaan siitä, millaisen rahoituksen varaan järjestön toiminta on rakennettu. Eduskuntapaikkojen määrään perustuvaa rahoitusta ei voitane pitää kovin kestävänä.

Kun valtion määräämät työttömyyskassamaksut jätetään laskuista, ammattiliitot keräävät jäsenistöltään reilun prosentin kuukausituloista toimintansa pyörittämiseen, eikä ole mitään syytä miksi poliittisella rintamalla ei tulisi ottaa käyttöön samaa. Voidaan esittää, että kympin tai useammankin kuukausittaiset jäsenmaksut karkottavat jäseniä, mutta jos tilannearvio on se, että joukkopuolueen ja -toiminnan aika on tällä haavaa joka tapauksessa ohi ja palaa takaisin vasta myöhemmin, perustelu ei päde. Rimaa voidaan ihan hyvin nostaa, sillä pelkästään alakynnessä olevien aatteiden voimalla ja ritualistisella “Kaikki tuki AKT:n/SEL:n/PAM:n lakolle” -tyylisellä kiihotuksella ei mitään liikettä nouse.

Jos Suomesta ei löydy edes pariasataa henkilöä, jotka ovat valmiita lahjoittamaan kuukausittain 20-50 euroa tällaisen järjestön toimintaan ja osallistumaan siihen (ja pari tuhatta muuta jotka ovat valmiit panostamaan vähemmän), on vaikea kuvitella, mitä radikaalin, itsenäisen toiminnan näköalat Suomessa ylipäätään voisivat olla.

Vetäytykää!

Vallitseva tilanne vaatii käänteentekeviä ratkaisuja: on irrottauduttava hitaasta ja häviöön vievästä näännytystaistelusta ja suoritettava reipas perääntyminen, jotta voitaisiin kunnolla valmistautua uuteen hyökkäykseen. Vasemmiston vastahyökkäys ei nähdäkseni tapahdu kovin äkkiä, eikä voi heti olla kahden suuren rintaman välinen yhteenotto, kuten se vielä nyt muodollisesti on.

Vetäytyminen ei tule olemaan suuren rintaman vetäytymistä. Suurin osa vasemmistosta (vasemmistopuolueiden jäsenistä, kannattajista ja sympatisoijista) ei missään tapauksessa tule osallistumaan tällaiseen hankkeeseen, vaan suurin osa jää taistelemaan välitöntä taistelua välittömien etujen puolesta.

Ei tietenkään ole mitään väärää siinä, että ihmiset pyrkivät taistelemaan välittömien etujensa tai oikeaksi kokemiensa asioiden puolesta. Nämä taistelut johtavat kuitenkin nykyisten voimasuhteiden vallitessa häviöön. Vasemmisto ei näiden voimasuhteiden muuttamiseen nykyisellään kykene, mutta suurin osa järjestövasemmistosta pitänee silti tällaista perääntymistä rintamakarkuruutena, vaikka toisesta näkökulmasta se on lyhyen aikavälin etujen uhraamista pitemmän aikavälin etujen turvaamiseksi.

Kun lyhyen aikavälin taisteluihin keskittyminen ja siihen liittyvä politiikka joka tapauksessa johtaa tappioihin näillä rintamilla, ei niihin kannata uhrata voimavaroja, sillä suurin osa vasemmistosta joka tapauksessa tekee niin.

Suurten rintamien taistelut (70-80-lukujen tyyliin) ovat tällä haavaa ohi. Ne eivät ole pysyvästi ohi, mutta ne ovat ohi toistaiseksi – voidaan jälkikäteen sanoa: ovat olleet jo hyvän aikaa.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö esimerkiksi suomalainen ay-liike ja kapitalistit edelleen ottaisi yhteen järjestötasolla. Totta kai ottavat, sillä ei luokkataistelu mihinkään katoa, eikä se tarkoita, että olisi syytä kokonaan hylätä ay-rintama, tai muutkaan rintamat. Mutta radikaalin vasemmiston uusi strategia ei voi muistuttaa vanhanmallista suurten rintamien sotaa eikä pohjata tällaisessa taistelumuodossa käytettäviin voimavaroihin ja organisaatiomuotoihin (esimerkiksi muodollisesti koko maan kattavaan järjestöverkostoon), sillä olosuhteet ovat muuttuneet meidän tappioksemme siten, ettei se ole nyt mahdollista.

Uuden strategian on muistutettava “suuren rintamataistelun” sijaan pikemminkin “sissisotaa” maassa, joka on läpikotaisin kapitalistien miehittämä.

Kirjoitus perustuu kesällä 2009 Työn ja tutkimuksen vasemmistoyhdistyksen tilaisuudessa pidettyyn alustukseen.

Helsingin sanomat: Kemijärvi hakee sellutehtaan pakkolunastusta (8.4.08)

Iltasanomat: Puolueilla palkkapäivä! Näin jaettiin 36 miljoonan tukirahat (11.2.10)

Kansan uutiset: Reko Ravela ehdolle puoluesihteeriksi (15.4.10)

Kansan uutiset: Vasemmisto siirtyy 2000-luvulle (13.6.09)

Kansan uutiset: Mhin jäi Kemijärvi? (18.4.10)

Kansan uutiset: Vasemmistoliitto on nyt vasemmisto (28.4.10)

Kansan uutiset: Lisää nimiä odotetaan kisaamaan vasemmiston johtopaikoista (20.5.10)

Kauppalehti: Greenpeace saa Suomesta kaipaamiaan syntipukkeja (16.11.05)

Lievonen, Juha: On rakennettava uutta vasemmistoa (6.4.07)

Marx, Karl ja Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Valitut teokset osa II. Kustannusliike Edistys 1978.

Metalliliitto: Pääkohdat Metallin sopimuksista (9.9.09)

Peltokoski, Jukka: Ketä vasemmisto enää kiinnostaa? Megafoni 2/2009.

Pikkarainen, Juha: Kapinakenraalin päiväkirja. Like 2008.

Seppä, Kalle: Uutta ja vanhaa. Megafoni 1/2010.

Seppänen, Esko: Hullun rahan tauti. Tammi 2009.

Vasemmistoliitto: Rahoitus

Vastavoima: TIEDOTE: MIELENILMAUS MERKITSI RIKKURILEIPIÄ SEL:N TUEKSI (7.5.10)

YLE: Vasemmistoliiton johtajaehdokkaat: Ei vielä lihaksia hallitukseen (26.6.09)

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

25 kommenttia
Kommentoi »

  1. Mikä nykyisessä vasemmistossa on hyvin ja mikä on (hyvin) huonosti? …ja ehkäpä tärkeimpänä pohdinnan aiheena: miten asioiden pitäisi olla? Voit kommentoida suoraan tähän tai voit halutessasi lähettää kommenttisi sosialismi.netin toimitukselle osoitteeseen toimitus@sosialismi.net Toimitus ottaa mielellään vastaan myös vasemmiston tilaa ja uudistumista käsitteleviä pidempiäkin kirjoituksia. (Nimimerkitkin käyvät!)

  2. Kommentteja kirjoitukseen ympäri Facebookia:
    — “aika hyvä ja TIIVIS, eli ei ihan yhtä kilometrikäs kuin s.netin esseet yleensä”

    — “Paljon oli jutussa samaa jota olen itse pohdiskellut. Muun muassa tuo uskottelu, että lehtiä meni taas niin ja niin paljon ym. En ehkä kuitenkaan ole yhtä skeptinen kuin Joonas. Toki olen myös samaa mieltä, että meiltä puuttuu keskustelukulttuuri.”

    — “Paljon asiaa, joskin myös monta kohtaa, jotka hiukan laajemmalla puoluekentän tuntemuksella huomaa myös vääriksi. Itse näen SKP:n nimenomaan suuntautuvan ulkoparlamentaristiseen toimintaan, vaikka osa toki edelleen pysyy tutuissa puolueosastoissaan. Toki energiaa kuluu puolueorganisaation pyörittämiseen ja niiden nukkujien herättelyyn, muttei mitenkään kohtuuttomasti.”

    — “Hyvä, selkeä kirjoitus nuorelta aktiivilta.Siinä ei ole vain huomioitu sitä että tuo arkipäivän puoluetyö on kuitenkin turvana monelle lapselle, vanhukselle, uupuneelle jne ja tuonkaltainen vetäytyminen merkitsisi riistokapitalismin täydellistä ylivaltaa demokraattisessa prosessissa ja sitä että tuo ylivalta pitäisi voimalla kumota. Vasemmiston tehtävä ei voi olla työväestön kurjistaminen vallankumouksen toivossa.
    Kirjoitus on terveen , vahvan ja puolustuskykyisen miehen manifesti.Vallankumous johtaa vain itkuun ja parkuun, nälkään ja kurjuuteen JOS SE EI TARKOITA VALLAN OTTAMISTA HEIKOILLE JA SYRJÄYTYNEILLE.Ei diktatuuria varten vaan tasavertaisuuden takaamiseksi.
    Vasemmistoliitto esitetään kuitenkin melko myönteisessä valossa ja kirjoittaja hyökkääkin ilmiöitä vastaan. Me kaikki vanhenemme ja muutumme vajaakuntoisiksi eikä järjestötyö enää onnistu voimien vähetessä. Me emme tarvitse nuorten uhoa vaan heidän voimaansa.Odottelen omalla tahollani milloin mainosmiesten kehittämä sukupolvien välinen kuilu saadaan murrettua ja työväenliike jälleen vahvaksi ja eheäksi. Milloin tulette auttamaan vai pilkkaatteko vain tahollanne omissa ympyröissänne meitä jotka vanhenemme?”

    — “Mun mielestä tuossa jutussa jotenkin hassusti sivuutetaan se, että myös radikaali vasemmistolainen puoluetoiminta voi olla osaltaan synnyttämässä, tukemassa ja organisoimassa joukkoliikkeitä, joiden avulla saavutetaan uutta kannatusta ja rakennetaan pohjaa vasemmiston joukkovoiman kasvulle myös organisoituneessa järjestöllisessä mielessä. Mä en näe estettä sille, etteikö myös puolue voisi toimia lähiöissä ja erilaisissa kampanjoissa. Niinhän Vasemmistoliiton sisarpuolueet tekevät esim. Hollannissa ja Saksassa. […] [N]äen Vasemmistoliitosta olevan siihen [uudistumiseen]. Etenkin nyt, kun (kuten Joonas kirjoittaa): ‘Viime vuosina joukko vapaita vasemmistoradikaaleja on tehnyt päätöksen siirtyä Vasemmistoliittoon pelastamaan suomalaisesta vasemmistosta edes sen osan, joka pelastettavissa on.’ Ja mielestäni niitä parlamentaarisiakin muotoja tarvitaan ‘uudenlaisen’ toimintakulttuurin rinnalle, mutta ei todella ainoina toiminnan muotoina. Siis muuhunkin kuin puhujalavoiksi, mutta myös siihen tarkoitukseen ;)”

  3. Paavo Arhinmäki on kyllä linjannut, että kokoomus on saatava syrjään vallasta ja muistaakseni haastattelussa, että yhteinen hallitustyö ei ole mahdollista, http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2204048/kokoomus-paitsioon

    Analyysi puolueiden perustoiminnasta lienee oikeansuuntaista, mutta kyllä Vasemmistoliitolla kuitenkin on vielä sentäs jonkinlaista kenttätason organisaatiota, esim. viime viikonloppuna Helsingin Vasemmisto oli liikkeellä neljässä eri tapahtumassa samaan aikaan, näin laajaa perustoimintaa ei taida olla millään muulla puolueella.

  4. En tarkoita olleenkaan ilkeämielisesti, mutta ehkä ilkikurisesti kysyn kuka on se jumala joka päättää mistä peräännytään ja mihin voimavaroja kootaan. Ehkäpä Joonas vastaa ja täsmentää ajatuksiaan tämän problematiikan suhteen. Nykyisessä tilanteessa radikaalin vasemmiston kaikkein positiivisin piirre on itsenäisen ajattelun moninaisuus ja sisällöllinen vahvuus, mutta toisaalta nykyisellään radikaali vasemmisto kohtaa vain tällaisilla forumeilla ja kehityksen ohjaamista ei paljon esiinny.

  5. Joonas Laine on tullut samoihin johtopäätöksiin kuin itse, samoin törmännyt samoihin ilmiöihin kuin minäkin. Hieno juttu kaiken kaikkiaan. Terävää analyysiä.
    Olen itse tienristeyksessä, toimiako SKP:ssä vai jättäydynkö kokonaan sivuun.
    SKP:n koen kuitenkin poliittiseksi kodikseni…
    SKP:n toimintakulttuuri on tietynlaisen poliittisen evoluution tulos.
    Siihen on ajauduttu.
    Ollaan täysin sokeita ja kritiikittömiä omalle toiminnalle. Ollaan irtauduttu joukoista, luullaan sitä rutiininomaista kokoustelua hienoksi joukkotoiminnaksi, ollaan sisäänpäin kääntyneitä sisäsiittoisia.
    Mihinkään se ei johda.
    Olen surutta lainannut esim. Taisto Sinisaloa: vastaus on vasemmistopolitiikka, mm.
    Tasi varoitti muun muassa tällaisen toiminnan vaaroista.
    Olen moneen otteeseen monissa puheissani hienovaraisesti ja vähemmän hienovaraisesti sanonut nimenomaan toimintakulttuurin vinoutumista.
    Siitä on vain loukkaannuttu, ja todennut samaa kuin Joonas, keskustelukulttuuri puuttuu täysin.
    Ei SKP ohjelmallisessa sisällössä on paljon korjattavaa, ja esim. Hakasen Yrjö omalla toiminnallaan Uudellamaalla hyvä esimerkki mitä on tehtävä:
    Toimittava joukoissa, eri liikkeissä, kommunistien on mentävä joukkoihin eikä joukot kommunisteihin.
    Olen ihan omin korvin kuullut, että jos ihminen on valveutunut se tulee ihan itse SKP:hen liittyen siihen…karmaiseva harhaluulo, eikä mitään tekemistä joukkotoiminnan kanssa.
    Vasemmistossa on paljon rehellisiä ihmisiä, tarkoitan vasemmistoliitossa, SKP:ssä, KTP:ssä, STP: ja jopa SDP:ssä, puhumattakaan Vihreästä Puolueesta, niiden kanssa on toimittava, eikä torpattava, yhdessä.
    On lisäksi paljon tietoisesti kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä yhteisöjä.
    Mikään ei johda mihinkään ellei ole päämäärää.
    Yhteisöt saavat olla rauhassa siihen saakka, kun niistä ei ole vaaraa kapitalistiselle järjestelmälle. Laki ja kapitalistinen väkivaltakoneisto puuttuu jos tällainen toiminta laajenee. Mutta tärkeintä on se, ettei se puutu kapitalistisen yhteiskunnan rakenteisiin.

  6. @Minna: Hyvä jos linja on tältä osin muuttunut. Pelkään vaan mitä kaikkea joudutaan nielemään jos VAS menee lamahallitukseen demaripääministerin ja -valtiovarainministerin jallitettavaksi.

    @Matti: Ei tässä mitään jumalia tarvita, vaan jos joku on samaa mieltä vetäytymisestä, niin sitten osallistuu siihen, tai jos ei ole samaa mieltä, niin sitten ei. Että siltä osin se on tietenkin ihan tavallista järjestötoimintaa, ihmiset tekevät valintoja siitä mikä heistä on järkevää, kukin päättää omalta osaltaan. Jos kirjoitukseni tilannearvio ja perustelut eivät vakuuta, niin ei siinä mitään, näin voi politiikassa joskus käydä…

  7. euroopassa, kreikassa, amerikassa ..anarkismi tuntuu olevan ainoa vaihtoehto ..jos ja kun ei ihmeitä tapahdu. en tiedä onko suomessa sitä vielä paljonkaan, mutta hyvin sopisi suomalaiseen sisuun ..
    kun kreikan tilannetta arvioitiin euroopassa otettiin hyvin vakavasti huomioon talouden suunnittelussa : katulevottomuudet ja kansan levottomuudet ..

  8. Joonas:

    Jos kirjoitukseni tilannearvio ja perustelut eivät vakuuta, niin ei siinä mitään, näin voi politiikassa joskus käydä…

    Itse asiassa en ottanut lainkaan kantaa Joonaksen tilanne arvioon enkä perusteluihin, kiinnitin vain huomiota siihen että nykyisellään aidon vasemmiston tilanne on sellainen että eri järjestöissä ja järjestöjen ulkopuolella olevat kohtaavat toisensa vain keskusteluissa, ja tietenkin yhteisissä toiminnoissa kuten kuntakamppailuissa ja muissa, eikä edellytyksiä ihmisten kokoamiselle loogisiin manöövereihin vasemmiston kokoamiseksi oikein ole vielä näköpiirissä.

    Toiveikkaasti ajattelen että vasemmiston uudelleen kokoamisen idut ovat jo olemassa erilaisissa perusjärjestö tason toiminnoissa. Mielestäni vasemmistolle tarvitaan sellainen yhteinen kattojärjestö jonka kokaminen alkaa hiljalleen perustason toiminnasta, ja joka toivottavasti pysyykin sellaisena että millään puolueella, tai oikammin sanottuna niin että minkään puolueen johdolla ei ole siinä määräävää asemaa.

  9. Kun ei ole näyttöä kommunismin saavuttamista tuloksista niin on vaikea uskoa että monikaan asiantila paranisi sosialisoimalla nykyinen yhteiskuntamalli. Sosiaalidemokratian saavutuksia on vaikeata kieltää ja niiden varassa nyt elämme. Skp:ssa on vaikea toimia kun se yhä enemmän muistuttaa uskon lahkoa ja latelee hokemia vailla minkäänlaista kytkentää todellisuuteen. Onkohan Skp sen johdon elinkeino ?

  10. Laineen esittämä tilannearvio on varmaan oikeankaltainen: puolueiden tai ay-liikkeen kautta ei voi saada aikaan vallankumouksellista muutosta. Mutta jatkokysymys on vääjäämätön: miten sitten? Vallankumouksella perinteisin väkivaltamenetelminkö? Tiedottamisella? Greenpeace-tyyppisellä aktivismilla? Mediatempauksilla? Terrorismilla? Ruohojuuriliikkeillä? Teoretisoimalla, että tällainen anarkismi tai tuollainen sosialismi olisi hyvä, mutta jättämällä avoimeksi miten siihen päästään? Tai jollakin muulla “vastuuttomalla” puoluepolitiikan “ulkopuolisella” menetelmällä? Entä mihin vedotaan? Kansaanko, jotta se äänestäisi toisin? Päättäjiinkö, jotta he päättäisivät toisin? Kansaanko, jotta he kuluttaisivat (äänestäisivät lompakollaan) toisin? Kansaanko, jotta he liittyisivät muutosrintamaan, joka tekisi muutoksen miten? Toisin kysyen, miten ihmeessä saataisiin aikaan riittävä poliittinen tahto oikeassa paikassa oikeaan aikaan perustaviin muutoksiin pääsemiseksi?

    Vallitsevalla järjestelmällä on jo keinot kaikkien tällaistenkin vaikuttamistapojen neutraloimiseksi. Vika on siinä, että globaali järjestelmä ylläpitää itseään pakottamalla niin porvarit kuin työläisetkin toimimaan sen puolesta, eikä se perustu enää kenenkään tahtoon (vaikka ihmiset ovat sen luoneet). Ei ole kansan tai päättäjien tahtoa, jonka muuttamalla saisi aikaan jotain. Järjestelmä tulee kyllä sortumaan (viimeistään öljyn loppuessa), mutta tapahtuuko se hallitusti vai kaoottisesti?

    Ratkaisu on siis järjestelmän suora muuttaminen ennen uhkaavaa kaaosta. Tämä voi tapahtua vain luomalla sellainen markkinatalousmuoti, joka on nykyisissä oloissa markkinoille itselleen vastustamaton, mutta joka samalla istuttaa järjestelmään itseensä sen perustuksen muutoksen. Tarkoitan sellaista “ajattelutapavirusta”, joka perustelee ehdottomalla varmuudella ja helposti omaksuttavilla sloganeilla, että maailman kannattavin bisnes on sijoittaminen sosiaalis-ekologisiin tarkoituksiin (niputan nämä kaksi yhteen, koska globaalissa taloudessa JA uhkakuvassa ne liittyvät yhteen; vasemmistolaisuudessa kyse ei ole vain meikäläisen duunarin puolustamisesta, vaan kehitysmaiden sorrettujen puolustamisesta; ja toisaalta markkinatalouden voittokulku ei perustu vain työläisten riistoon, vaan ennen kaikkea öljyyn). Eikä tähän tarvita paljoa, sillä nykyiset ympäristö- / väestökatastrofiuhkat jo perustelevat tämän: ne ovat ehdottomasti tulevaisuuden aloja. Eivätkä kenenkään nykyisen ökyporvarin rakkaat lapsenlapset ole turvassa näiltä uhilta, asuivatpa he kuinka vahvasti linnoitetulla alueella tahansa.

    Varsinainen vallankumous on tällöin siinä, että voiton maksimoinnin prinsiippi muuttuisi vähitellen tulevaisuuden varman turvaamisen prinsiipiksi, koska tämä ajattelutapa vähitellen sedimentoituisi markkinatalouden ytimeen – kunhan se vain tajuaisi globaalit rajansa. Tällöin se bisnes kukoistaisi, työllistäisi, motivoisi sijoittamaan ja työskentelmään, joka olisi varmasti tulevaisuuden turva.

    Nythän kiistellään siitä, mikä on taloudellinen minimiuhraus planeetan elinkelpoisuuden säilyttämiseksi (ja sitten toteutettaisiin se rimaa hipoen, jos asiasta vain päästäisiin yksimielisyyteen), kun pitäisi ilmiselvästi keskustella siitä, miten oltaisiin varmasti turvassa. Ilmastonmuutos on kiistelty uhka, mutta miksi emme varmuuden vuoksi (!) tekisi kaikkea mahdollista sen torjumiseksi. Vastaus: koska se tietäisi taloudellisia tappioita, ja muut (valtiot, yritykset) menisivät ohi markkinoilla. Mutta tässä vastauksessa unohtuu 1) että varma taloudellinen voitto on isompi bisnes kuin se riskinotto, jossa saattaa menettää kaiken senkin, jota ei sijoittanut (koko systeemin romahtaessa) ja 2) että taloudellinen “uhraus” saattaa olla markkinoiden tulevaisuusnäkökulmasta hyvinkin kannattava bisnes, kun tieteen tulevaisuuden näkymät ovat nämä mitkä ne ovat: tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan uusiutuvia energioita, kun öljy loppuu ja ydinvoiman hyötysuhde (mm. EROEI) jäte- ym. kustannuksiin nähden paljastuu olemattomaksi.

  11. Olen osallistunut satunnaisesti SKP.n tapahtumiin, kuten Vastavirta, TA40v ja vappujuhlia, mutta jokaisessa tilaisuudessa olen tuntenut olevani ulkopuolinen ,joten “ulkopuolisena” voin allekirjoittaa sisäsiittoisuuden. Sisäsiittoisuus vie voimia enempi kuin yksikään HS:n, Ylen tai vastaavan boikotti ja vaikka ohjelma on hyvä ei SKP:n kenttätoiminta tee muuta kuin korkeintaan karkota.

  12. SKP:ssä epäilemättä on omat heikkoutensa kuten edelläkin on moneen kertaan todettu.
    Seuraavan vilkaisun voisi kuitenkin suunnata peiliin:

    Onko oikea vallankumouksellisen lähtökohta se että katellaan ja haakaillaan sattusko jossaki olemaan semmonen puolue jossa ei olis mittään vikkaa, vikkaa, vikkaa…
    Eikö vallankumouksellisten pitäisi pystyä muokkaamaan oma puolueensa sellaiseksi kuin sen pitää ollakin? Ymmärtämään myös se että puoluekin on oman aikansa lapsi, oman toimintansa tulos. Että niin sisältö kuin muotokin voi kehittyä vain toiminnan ja taistelun myötä.

  13. Marko Gylén: Varsinainen vallankumous on tällöin siinä, että voiton maksimoinnin prinsiippi muuttuisi vähitellen tulevaisuuden varman turvaamisen prinsiipiksi, koska tämä ajattelutapa vähitellen sedimentoituisi markkinatalouden ytimeen – kunhan se vain tajuaisi globaalit rajansa. Tällöin se bisnes kukoistaisi, työllistäisi, motivoisi sijoittamaan ja työskentelmään, joka olisi varmasti tulevaisuuden turva.

    Tämähän on paljon utooppisempi näkemys kuin konsanaan se mitä minä esitin..

    @Matti: Ajatuksesi perustason yhteistyön kautta (mahdollisesti) syntyvästä yhteistyöjärjestöstä on edelleen hyvä.. samoin kuin tuon virheettömän puolueen etsinnän kritiikki; ei semmoisia puolueita ole.

    Itse olen kuitenkin tehnyt sen arvion, ettei SKP:stä saa (ainakaan minun panoksellani) kehittämällä sellaista, mitä minun mielestäni tarvittaisiin. Minulla ei myöskään ole semmoista järjestöuskollisuutta kuin monilla vanhemmilla kommunisteilla (tietenkin heidän kokemuksensa on ratkaisevasti eri). Tässä arviossa voin tietty olla väärässä, enkä suinkaan syytä tyhmyydestä (korkeintaan virhearviosta) niitä, jotka ovat päätyneet toiseen arvioon. Jos jossain järjestössä haluaa toimia, niin minusta VAS:ssa toimiminen on nykytilanteessa yhtä perusteltua kuin SKP:ssäkin toimiminen, ehkä hyödyllisempääkin, koska siellä on mahdollisuus solmia enemmän kontakteja nuorisoon kuin suhteellisen pienissä SKP-piireissä.

    Jopa demareissa toimiminen voi olla jostain syystä perusteltua. Kyse on ainoastaan siitä, mitä tällä osallistumisella haetaan. Jos VAS:iin tai SDP:hen osallistutaan puolueen radikalisoimiseksi, niin itse en usko siihen.. esim. minusta Thomas Wallgrenin perustelut SDP:hen osallistumisesta eivät ole vakuuttavia. Silti on varmaan ihan hyvä jos Wallgren siellä jaksaa pyöriä.. tai siis usein on ollut semmoista mentaliteettia ilmassa, että kun tämä-ja-tämä tyyppi menikin esim. VAS:iin/Vanuun, niin se huono juttu, koska sen olisi pitänyt tulla SKP:hen/KomNL:ään.. vaikka voi hyvin olla niinkin, että jos tyyppi ei olisi liittynyt VAS:iin, niin se ei olisi liittynyt mihinkään järjestöön.

    @Iivari: En tiedä missä määrin kokemuksesi liittyy nimenomaisesti SKP:hen ja sille ominaisiin juttuihin. Tai ainakin kuvauksesi tuntuisi vastaavan minun kokemustani monista muistakin järjestömeiningeistä.. kirjaston pelikerho mukaanlukien..

  14. Lisäksi Suomessa vasemmiston piirit ovat sen verran pienet, että paikalliset erot toiminnassa ovat todella suuria. JA ainakin puolueiden nuorisotoiminnassa (jossa on aika vähän aktiivista toimintaa) toiminnan taso ja linja voivat vaihdella nopeasti. Jos VAS:lla on viitisensataa nuorta jäsentä ja Skp:llä satakunta, nämäkin sitten ympäri Suomea, niin tulevaisuus ei näytä ainakaan tällä hetkellä kovin valoisalta. Ja tässäkin VAS on petrannut viime vuosina, muutama vuosi sitten tilanne oli vielä kehnompi! Skp:n puolella käsittääkseni suunta on ollut toiseen suuntaan eli nuorten määrä on jossain määrin vähentynyt.

  15. Laine: “Tämähän on paljon utooppisempi näkemys kuin konsanaan se mitä minä esitin..”

    :) Utopiasta todellakin on kyse. Ajattelin tosin, että utopia on tavallaan meidän kaikkien: kohti oikeudenmukaisempaa ja turvatumpaa maailmaa.

    Pointtini oli se, että en oikeastaan näe, miten keinosi (joita et esittele kovin paljoa, vaan ennemminkin esität, miksi puolueiden tai ay:n kautta toimiminen ei auta) toimivat kohti tätä tai jotain muuta utopiaa tai edes vain jonkin uhan torjumiseksi. Itse yritin vain luonnostella erästä vaihtoehtoa, jotta ymmärtäisit, mitä kaipaan: sellaista konkreettisten toimien toimintamekanismia, jonka voisi todella uskoa auttavan. Se, että puoluetoiminta ei auta, ei tarkoita automaattisesti, että mikä tahansa niiden ulkopuolinen toiminta auttaa, varsinkin jos tätä vaihtoehtotoiminta luonnehditaan vain lyhyesti ja perustelematta, miten se oikeastaan auttaisi, eli miten vallitseva järjestelmä ei kykenisi torjumaan sitä.

  16. lainej
    Ihan omakohtaisiin kokemuksiin, kun tulee suoraan tilaisuuksiin ulkopuolelta ei voi välttyä mainitsemaltani tunnelmalta. Kyllä mielestäni järjestäjien pitäisi ainakin olemukseltaan olla sellaisia että tervetuloa mukaan. Varsinkin jos uusi kasvo,edes huomioida ja kysäistä mistäs päin tms. Ei ole ihme että tietyt puolueet pärjäävät, jopa paremmin kuin olisi aihetta kun otetaan ottaa ihmiset huomioon ja vastaan. Yleisesti edelleen, keskenään omissa ympyröissä ja pöydissä supistaan ja korkeintaan ihmetellen katsotaan uusia. Siinä skp:lainen tapa toimia. Kannattaisiko miettiä ja toimia, vai ottaa nokkiinsa ja ihmetellä surkeaa kannatusta?

  17. Pätevien yleistysten tekeminen yksilökohtaisten kokemusten (ja tuntemusten) perusteella on aina hankalaa — kuten vaikka kokonaiskuvan saaminen jostakin prosessista yhtä ihmistä haastattelemalla (esimerkkinä tulee mieleen kokonaiskuva talvisodasta yhden rintamasotilaan muistelmiin perustuen). Siksi olisi hyvä saada mahdollisimman monen kokemuksia jotta voi tehdä oikeansuuntaisia päätelmiä.

    Toisenlaisena kokemuksena Iivarin esittämiin; minua ovat tuntemattomat kosiskelleet myös tässä jutussa mainittuihin puolueisiin ihan vain toriteltalla käydessä ;) Tosin toriteltoilla ihmiset ovat jo asennoituneet rekrytoimaan ihmisiä mukaan porukkaan, joissain mainitun kaltaisissa tapahtumissa tarkoituksena on lähinnä jokin muu, lisäksi niissä on enemmänkin “ulkopuolisia” ts. kannattajia eikä vain jäseniä. Täällä päin maailmaa tulee muutenkin harvemmin lähdettyä tutustumaan tuntemattomiin ihmisiin, eli itse en koe että tältä osin kyse olisi vain vaikkapa vasemmistoryhmien jäsenten tavasta toimia. MUTTA puolueissa yleisesti ollaan kyllä sitten epä- ja ennakkoluuloisia muiden ryhmien jäseniä kohtaan, paikkakunnasta riippuen.

  18. Hienoa on, näinä kapitalismin “shokkitoimintojen” voimalla tapahtuva kansalaisten kurjistamisen aikana, pulpahtaa tälläinen ihan aito areena vasemmistolaisille mielipiteille – kiitos siitä.
    Yhtenäisen vasemmistolaisen kansanliikkeen saavuttamiseksi on edessä vielä pitkä tie,
    oman pienen kokemukseni perusteelle väitän, suurempia esteitä tällä tiellä olevan rehellisyyden yhteisistä tavoitteista toiminnassa, suhteessa oman ryhmittymän ulkopuolella oleviin vasemmistolaisiin tovereihin.
    Esim. Tuusulassa viimme kuntavaalit yhteisellä esiintymisellä olisi “tuottaneet” 2 paikkaa enemmän (kun nyt on 1) ilmeiseti “kommarikammo” on todella kovaa, osassa vasemmistoa.
    Ei varmasti väärintekijöitä helpota tieto, että Skdl ja Kommarit saivat YHDESSÄ aikaan sotien jälkeen ENEMMÄN kuin nyky työväenpuolueet yhdessä 40 v. Tällä tarkoitan kansalaisten etuja,terveydenhoitoa, palveluja, verotusta, lapsilisiä, työolosuhteita jne.
    Esimerkki Skdl:stä on suunnasta johonka on YHDESSÄ pyrittävä, koska kansandemokraattien toiminta “vasemmistoi” myös Sdp:n ja Kepu:n (ex Maalaisliitto).

    Uusittu vaalilaki on käsittämätön ei-demokraattisuudessaan, jonka myös eduskunnan työväenpuolueet ovat HYVÄKSYNEET ja samalla kirjanneet itselleen uutta vaalitukirahaa myös kuntapolitiikkaan.
    Unohtamatta takuuta saada ko. rahaa vaikka tippuisikin e-kunnasta. Tämäkö oli se “HENGEN” tekijä joka vallitsee suhteessa vaaliliittoihin – Vasemmistossa, Paavo ?

  19. @Joonas.. tai siis usein on ollut semmoista mentaliteettia ilmassa, että kun tämä-ja-tämä tyyppi menikin esim. VAS:iin/Vanuun, niin se huono juttu, koska sen olisi pitänyt tulla SKP:hen/KomNL:ään.. vaikka voi hyvin olla niinkin, että jos tyyppi ei olisi liittynyt VAS:iin, niin se ei olisi liittynyt mihinkään järjestöön.

    Tuo on kyllä hyvä huomio, paljon parempi olla tyytyväinen siihen että ylipäätään toimivat, varsinkin nyt kun todella hyviä aineksia kehitykseen on useammallakin taholla. Myös nykyisten järjestöjen ulkopuolella voi toimia oikein hyödyllisesti, kuten mm. Joonas tekee.

    Sittenkin kehityksen sisältö ja suunta on paljon tärkeämpää kuin se missä se tapahtuu.Minä en panisi pahakseni vaikka meillä olisi useampikin oikein hyvä puolue.

  20. Joonas muotoili aika osuvasti myös minun fiilikseni vasemmiston (puolue)politiikkaan. Pitäisi löytää tie sinne, missä työläis- ja prekaariväki elää, ja organisoiduttava kamppailuihin, jotka parantavat ihmisten konkreettisia elinoloja. Mutta miten? Ja mitä ne olisivat? Tilaa? Palveluja? Rasismin kitkemistä kotinurkilta? Muistaakseni mustat pantterit tarjoili mustien getoissa eväspakkauksia koululaisille. Jotain sen suuntaista ehkä? Valtamediassa näkyvyydeksi riittäisi Greenpeace-tyyliset aktiot – pääasia, miten liike näyttäytyy luokan kokemuksissa.

  21. Joonaksen kirjoitus on hyvällä tavalla raflaava ja omiaan saamaan aikaan keskustelua. Tämä lie ollut tarkoituskin. Olen monessa asiassa samaa mieltä. “Sissisota” on hyvä ajatus. Pelaaminen oikeiston jakamilla korteilla on monelle vasemmistoliittolaisellekin ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto. Kansalais- ja joukkotoimintaa vieroksutaan. Oppositiossa ei katsota voitavan vaikuttaa. Toisaalta, mitäpä pieni puolue hallituksessakaan saisi aikaan. Surkea on VASn kohtalo, todella surkea; )

    Lähden siitä, että työ kansalaisten parissa on tärkeintä. Kun politiikkamme vastaa kansalaisten tahtoa ja kansalaiset / kuntalaiset toiminnallaan tukevat samoja tavoitteita kuin vasemmisto, voimme saavuttaa edistystä myös valtuustoissa ja eduskunnassa.

    Järjestökoneistoa tarvitaan, mutta se ei saa olla itsetarkoitus. Puolueosasto on keskustelun, päätöksenteon ja organisoinnin areena. On väistämätöntä, että jäsenten aktiivisuus vaihtelee. En pidä sitä aina pahana asiana. Meillä kun on niin erilaisia elämäntilanteita. Olemme työn, opiskelun, sairauden ym. raskauttamia, monet meistä ovat mukana useassa järjestössä jne.

    Omassa puolueosastossani. “byrokratiaa” suhteessa politiikkaan on äärimmäisen vähän. Minulle on ensiarvoista tehdä yhteistyötä muun radikaalivasemmiston kanssa; vasemmistonuoret, -opiskelijat, Skp jne. Näillä voimin organisoimme kansalaisliikkeitä, opiskelemme ja järkkäämme mitä milloinkin.

    Silti Joonaksen esittämä kysymys, onko järkeä jatkaa 20 vuotta kestänyttä taistelua, mietityttää. Monesti epäilen, onko järkeä jatkaa raskasta ja repivää taistelua niitä voimia vastaan, joiden ainoa tavoite on puolueen hävittäminen.

  22. Juha Tapio:
    Silti Joonaksen esittämä kysymys, onko järkeä jatkaa 20 vuotta kestänyttä taistelua, mietityttää. Monesti epäilen, onko järkeä jatkaa raskasta ja repivää taistelua niitä voimia vastaan, joiden ainoa tavoite on puolueen hävittäminen.

    Minusta erilaisia hääräilyjä työväenliikkeen ylätasolla ei kannata liikaa pohtia vaan tehdä sitä poliittista työtä mitä varten työväenliikkeen perusjärjestöt ovat olemassa, juuri kuten Oulun Vasemmistoseura tekeekin. Siitä työstä kasvaa uusi uljas työväenliike joka kasvaa ja kestää kaiken. Jossakin vaiheessa tuuli puhaltaa ylitsemme ja jotakin ei enään ole.

  23. VAS:n puoluesihteeriehdokas Reko Ravela oli käymässä Turussa maanantaina, kävin katsomassa. Työn ja tutkimuksen vasemmistoyhdistyksen tilaisuudessa oli läsnä n. 25 henkeä (viime kesänä Arhinmäkeä oli katsomassa varmaan kolminkertainen määrä). Periaatteessa Ravela edusti ihan hyvää linjaa (kuten toisena puhujana ollut kans.ed Jyrki Yrttiahokin, joka kanattaa Ravelaa), mutta pakko sanoa että aika epämääräiseksi jäi sitten kuitenkin. Yrttiaholla oli paljon tykimpää sanottavaa. Mielestäni Ravela sivuutti hallituskysymyksen sanomalla vain, että “on vaarallista ajatella että vain hallituksesta voi vaikuttaa”, minusta se kuulosti yllättävän paljon tuommoiselta poliitikkovastaukselta… Elias Laitinen sanoikin paremmin (muistiinpanojeni mukaan), “hallituskysymys ei ole ajankohtainen, että esim. ensi vaalien jälkeen saataisiin markkinafundamentalismia vastustava hallitus johon VAS voisi liittyä”.

    Sari Holapan kysymykseen konkreettisista toimenpiteistä Ravela vastasi (muistiinpanojeni mukaan), että tarvitaan “kampanjoita joita on helppo toteuttaa ympäri maata, puoluetoimisto tuottaisi ideoita”. Pekka Aaltosen jatkokysymykseen “miten meinaat piiskata puolueapparaatin laiskistuneet toimitsijat toteuttamaan näitä tehtäviä”, ei oikein saatu vastausta. Yrttiaho: “meillä on sellainen byrokratia, että se on rappiokehitystä, sanon suoraan”.

    Hyvä silti että Ravela on ehdolla, vaikka tuskin valitaan.

    KU:ssa oli mielenkiintoinen juttu VAS:n edustajakokousedustajista (Viikkolehdessä pitemmin kuin netissä). “Vaikka nuorten esiin astumisesta on ollut merkkejä, luvut eivät puhu sen puolesta. Yhteensä Vasemmistonuorten ikäisiä (30 ja alle) edustajista on 36[/300], mikä tekee 12 prosenttia kokonaisvahvuudesta. 1930-luvulla syntyneitä edustajista on seitsemän. Tyypillisimmillään vasemmiston puoluekokousedustaja on 61–70-vuotias mies.”
    http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2243360/talta-vasemmisto-nayttaa

  24. “Toimintatyylin osalta Greenpeacestä voi hyvin ottaa mallia. Voisi olla mahdollista perustaa luokkakantainen toimintajärjestö, joka toimisi hieman samalla periaatteella kuin Greenpeace”

    En tiedä, näyttää että he suorastaan pelkäävät, että tulisivat edes jotenkin asialliseksi miellettävällä kritiikillä edistäneeksi asiaa, jota vastaan toimintaan kirkon uskondogman kaltaisin premissein.
    Viimeistä tempausta J-kylässä käsittelin vähän…..

  25. […] Nykyisellään Vasemmistoliiton organisaatio on liian jähmeä ja epädemokraattinen, Skp:tä vaivaa sama; lisäksi varsinkin jälkimmäisellä on erittäin paljon imago- ja uskottavuusongelmia (puhumattakaan kannatuksen tai joukkoyhteyksien puutteesta) — mutta ei Vasemmistoliittokaan näistä ongelmista ihan osaton ole. Ja Skp näyttäytyy enemmän piskuisena menneisyyden jäänteenä, Vasemmistoliitto puolestaan pienenä eliittiyhteistyötä tekevänä puolueena, josta ei ole juuri “vastarinnan ääneksi”. (Aiheeseen liittyen Joonas Laine on kirjoittanut “vastuuttomasta” toimintakulttuurista.) […]

Kommentoi