Toimittaja: Joonas Laine
Kuva: James C Farmer: Maoist Party Flags
http://www.flickr.com/photos/25813477@N07/ / CC BY-NC-ND 2.0

Vallankumoukselliset prosessit ja tapahtumat esimerkiksi Venezuelassa, Chiapasissa ja Nepalissa voivat toimia innoituksen lähteinä ja samastumisen kohteina monille vasemmistolaisille ympäri maailmaa. Monesti innostus kuitenkin johtaa myös niihin liittyvien tapahtumien idealisointiin ja kiillottamiseen, ja puutteet ja vääryydet lakaistaan maton alle. Kutenkin pimittämällä epämukavia tosiseikkoja annetaan aseet vastustajien käsiin, sillä tiedon puutteessa ainoaksi keinoksi jää torjua ihannekuvaan sopimattomat kielteiset seikat porvarillisena propagandana. Nepal-artikkelisarjan viimeisessä osassa tarkastellaan Nepalin vallankumousprosessia sen kritiikin valossa, jota on esitetty sekä liberalistisesta että vallankumouksellisesta näkökulmasta.

* * *

Nepalin vallankumouksen kritiikki jaetaan tässä artikkelissa yksinkertaistaen kahteen osastoon: toisaalta liberaali ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestönäkökulma katsoo, että sisällissodan aikaiset ihmisoikeusrikkomukset tahraavat molempia osapuolia, ja poliittinen linja ajautuu hyvin helposti kannattamaan kompromissia, jossa “molempien osapuolten” on korjattava näkemyksiään sovinnon löytämiseksi; aktiivisen kannatuksen saattavat tällöin saada vain rauhan tai demokratian kaltaiset abstraktit ihanteet.

Toisaalta vallankumouksellisesta ja luokkakantaisesta näkökulmassa katsoen taas sota ja sen realiteetit nähdään luokkataistelun äärimmäisenä muotona, mutta niihin liittyvien epäkohtien ei anneta estää selvää puolen valitsemista. “Radikaali” vallankumouksellinen näkökulma voi kuitenkin johtaa taistelun tiimellyksessä tehtyjen selvien vääryyksien ja törkeyksien sivuuttamiseen jopa “historiallisen välttämättömyyden” kaltaisilla verukkeilla. Näin elävään vallankumousprosessiin aina liittyvän väistämättömän väkivallan lisäksi myös tarpeeton väkivalta ja julmuudet lakaistaan maton alle, sillä “aina roiskuu kun rapataan”.

Suhtautumistavoista voi vielä erikseen mainita taipumuksen idealisointiin, jolloin jonkin maan tapahtumista ei ehkä halutakaan tietää kovin paljon; eri suomalaisten kommunistiryhmien uutisoinnin Kuubasta, Kiinasta ja Venezuelasta (SKP/Tiedonantaja) tai Pohjois-Koreasta (STP/Kansan ääni) voi hyvin lukea tähän ryhmään. Esimerkiksi Kuubasta ei oikeastaan ole muita uutisia kuin että maassa on loistava terveydenhuolto ja että se on Yhdysvaltain ankarien pakotteiden kohteena; Venezuela rakentaa sosialismia kovaa vauhtia, ja Kiinankin “sosialismi kiinalaisilla erityispiirteillä” otetaan annettuna. Kuitenkaan lukijoille ei tarjota juuri mitään tietoa, joiden perusteella puheena olevien yhteiskuntien luonnetta ja sisäistä dynamiikkaa voisi arvioida, ja varsinkin ongelmien käsittelyä vältetään; kuitenkin juuri ongelmat kertoisivat parhaiten, mitä kyseisissä yhteiskunnissa on tapahtumassa.

Toisenlaista virheellistä vasemmistolaista suhtautumistapaa, jota Suomesta tosin ei löydy kovin paljon, on puolestaan äärivasemmistolainen lahkolaisuus (ks. kuitenkin esim. kansansota.net). Erinäiset trotskilaiset ja maolaiset ryhmät ovat arvostelleet Nepalin maolaisten (UCPN-M) strategisia valintoja, koska niiden omissa opeissa jatkuvasta vallankumouksesta tai porvarillisen parlamentarismin lakkauttamisesta ei ole sijaa taktiselle joustavuudelle.

I Kritiikkiä ihmisoikeusnäkökulmasta

Ihmisoikeudet eivät sinänsä ole virheellinen näkökulma luokkataisteluun, mutta tämän lähestymistavan takaa useimmiten löytyvä liberaali maailmankatsomus on. Esimerkiksi Amnesty Internationalin raportteja ihmisoikeusrikkomuksista voitaneen pitää lähtökohtaisesti luotettavina, vaikka järjestön ideologiaa ei hyväksyttäisikään; on esimerkiksi vaikea ottaa vakavasti järjestön kotisivuillaan ilmoittamaa kuvausta itsestään, jossa se esittää olevansa “riippumaton [...] poliittisista ideologioista” (Amnesty International, 2010). Kuitenkin Amnestyn tekemät valinnat siitä, millaisia lakeja maat saavat säätää yksilönvapauksien rajoittamiseksi ilman, että järjestö raportoi niistä ihmisoikeusrikkomuksina, ovat poliittisia valintoja, ja “riippumattomuus” heijastaa lähinnä Amnestyn omaa (poliittista) ideologiaa siitä, mitä yksilönvapaudet ja niiden rikkominen “todella” merkitsevät. Myös järjestön keskittyminen länsimaisen liberalismin kannalta tärkeisiin kysymyksiin kansalais- ja yksilönvapauksista yksilöiden ja ihmisryhmien taloudellisten oikeuksien sijaan on poliittinen valinta. (Schwab 1999, 2-3.) Valinnan poliittisuutta vielä alleviivaa yksilönvapauspuheen käyttö maailmanpolitiikan välikappaleena, mikä ei kylmän sodan loppumisen myötä suinkaan ole hävinnyt.

Missä tahansa sodassa molemmat osapuolet rikkovat aina ihmisoikeuksia enemmän tai vähemmän, ja ylipäätään sodan arvostelu ihmisoikeuspohjalta on absurdia; on toisaalta ok, että sotilaat tappavat toisia sotilaita, mutta vasta siviilien surmaaminen on tuomittavaa. Toimittajien surmaaminen nähdään erityisen pahana asiana (erityisesti omassa asiassaan uutisoivan median mielestä), vaikka media on sodassa yhtä merkittävä taistelutanner kuin sotilaallisten operaatioiden areenatkin.

Pyrkimyksessään väistää tapahtumiin liittyvä politiikka kokonaan esimerkiksi Amnesty on ajautunut kummalliseen tilanteeseen Israel-Palestiina -kysymyksessä, kuten Paul de Rooij on osoittanut analyysillaan Amnestyn vuosien 2000-2002 toisen intifadan aikana antamista tiedotteista.

“Amnestyn raportteja lukemalla ei selviä, miksi konflikti ylipäätään on olemassa. Väkivallan kuvauksesta on karsittu kaikki asiayhteydet, ja viittaukset historiaan ovat minimaalisia. Konfliktin syytä - sitä, että palestiinalaiset ovat kärsineet miehityksestä, karkotuksista ja pakkoluovutuksesta vuosikymmeniä - ei raporteista välity. Tämä esitystapa ei tee mahdolliseksi puolen valintaa, ja Amnesty ei automaattisesti asetu alistettujen uhrien puolelle; sen sijaan se noudattaa kieroutunutta käsitystä tasapuolisuudesta.” (de Rooij 2002.)

de Rooij on kiinnittänyt huomiota myös Amnestyn valikoivaan tapaan jakaa joillekin vangeille maagista mielipidevangin titteliä, joka toisilta evätään luokittelemalla nämä vain “hallinnollisesti pidätetyiksi”. Esimerkiksi Israelin vankiloissa viruvien tuhansien palestiinalaisten joukossa oli Amnestyn mukaan vuosina 2000-2002 vain kaksi tai mahdollisesti neljä mielipidevankia. Toisaalta taas Kuuban osalta jopa Yhdysvaltain lähetystön rahallista tukea nauttineet on luokiteltu mielipidevangeiksi. (de Rooij 2004.)

Mielekkäämpää kuin arvostella sotaa “yhteisten pelisääntöjen” rikkomisen näkökulmasta onkin nähdä sota avoimen väkivaltaisena politiikkana, johon pätevät samat periaatteet kuin muuhunkin politiikkaan; osapuoli voittaa, jos se onnistuu kukistamaan (tai neutraloimaan) vastustajansa keinoilla, jotka eivät vaaranna voiton jälkeen saavutetun vallan vakautta.

Tästä näkökulmasta ihmisoikeusrikkomusten tuomittavuus perustuu abstraktien ihanteiden (tai lakien loukkaamattomuuden) sijasta siihen, että ne voivat tehdä jo saavutetusta voitosta vain tilapäisen. Jos esimerkiksi sodan kuluessa on syyllistytty liian suuria väestöryhmiä katkeroittaneisiin julmuuksiin ja muihin toimenpiteisiin, joita ei sodan aikana tai jälkeen onnistuta riittävästi hyvittämään, voi niistä muodostua vakava uhka, jota alakynnessä oleva vihollinen voi käyttää menestyksekkäästi edukseen.

Nepalin maolaisten ja väestön suhteet sisällissodan oloissa

Vuonna 2009 CPN-M yhdistyi erään pienemmän kommunistiryhmän kanssa, ja tuloksena syntyi UCPN-M. Allaolevassa ei ole tehty eroa CPN-M:n ja UCPN-M:n välillä, vaan yksinkertaisuuden vuoksi on viitattu aina CPN-M:ään, vaikka joissakin kohdissa olisi periaatteessa oikeampaa puhua UCPN-M:stä.

Maolaisten tukialueillaan määräämät käytännöt ovat monessa suhteessa olleet erittäin edistyksellisiä, eivätkä vain Nepalin oloihin verraten, missä lähtötaso on kieltämättä ollut alhainen. Mm. naisten tasa-arvoisuutta miehiin nähden ja heidän mahdollisuuksiaan osallistua yhteiskuntaan on puolueen aloitteesta parannettu huomattavasti. Näyttäisi myös siltä, että tukialueilla perustetut kansankomiteat ja -oikeudet ovat alueiden väestölle olleet mieleisempiä kuin aiemmat valtionhallinnon ylläpitämät rakenteet ja niiden kautta tuotetut palvelut. (Ks. Laine 2010 ja lähteet.)

Olisi kuitenkin hämmästyttävää, jos maolaisten suhteet väestöön olisivat sodan oloissa joka suhteessa olleet ongelmattomat. Nepalin hallitus sai sisällissodan aikana huomattavaa ase- ja rahatukea Yhdysvalloilta, Iso-Britannialta ja Intialta, mutta maolaisten ei erinäisistä epäilyistä (Shah 2004, s. 223) huolimatta ole näytetty saaneen apua mistään ulkopuolelta (Muni 2003, s. 64), vaan heidän on täytynyt pankkiryöstöjen ja maaseudun rikkaiden omaisuuksien takavarikoinnin ohella nojautua paikallisen väestön tukeen myös aineellisessa mielessä. Menestyäkseen heidän on ollut pakko jo käytännön syistä ottaa väestö huomioon, mutta samalla heidän on täytynyt pyrkiä venyttämään väestölle sodasta aiheutuvia rasituksia mahdollisimman lähelle sietorajaa. Vaikka siis maolaisten laajaa kansansuosiota Nepalissa ei voida kiistää, ei myöskään ole mikään ihme, että aivan kaikki, maolaisia sympatisoivatkaan, eivät aina ole suhtautuneet heidän toimintaansa myönteisesti.

Sissien ylläpito varsinkin kaikkein köyhimmillä alueilla herätti ärtymystä, sillä “velvollisuus tarjota yösija ja ruokaa kymmenelle maolaiskapinalliselle on muodostunut merkittäväksi taakaksi, mutta kukaan ei uskalla vastustaa käytäntöä.” (Pettigrew 2004, 47; Ks. myös Thapa 2004, 157.)

Eritysesti alueilla, joilla sekä poliisi, armeija että sissit olivat läsnä, oli kyläläisten asema monesti vaikea. He pelkäsivät usein antaa maolaisille ruokaa ja yösijaa, sillä silloin he joutuivat poliisin vihan kohteeksi, ja toisaalta pelättiin myös sitä, että maolaiset epäilivät heidän antaneen tietoja viranomaisille. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka yösijaa ja ruokaa hakeva sissiryhmä oli monesti painostava ja pelottava ilmestys, kyläläisillä oli silti todellinen mahdollisuus neuvotella heidän kanssaan. Tämä kuva piirtyy Judith Pettigrew’n tekemistä sissien ja poliisin välissä elävien kyläläisten haastatteluista.

“Ryhmän johtaja kertoi minulle heidän haluavan ruokaa ja yösijan. Sanoin, että voin ruokkia heidät, mutta pyysin, etteivät he yöpyisi talossa. Sanoin, ‘jos yövytte täällä ja armeija saapuu aamulla, koko perheemme tapetaan.’ Yksi heistä nauroi ja vastasi, ‘Sitten kuolemme yhdessä.’ Rukoilin heitä lähtemään, ja he lähtivät syötyään.” (Pettigrew 2004, 267.)

“‘Kaksi kylään tulleista nuorista maolaisista naisista oli raskaana. Eräs toinen nainen synnytti lapsen äskettäin metsässä, mutta se kuoli ravinnon puutteen vuoksi.’ Kun kysyin [kyläläisiltä] miten he tiesivät näistä asioista, he vastasivat, ‘He kertovat meille. He pakottavat meidät ruokkimaan heitä, mutta he myös puhuvat meille ja joskus me kysymme kysymyksiä, ja joskus he vastaavat.’ Kun kysyin, minkälaisia ihmisiä maolaiset ovat, minulle kerrottiin, ‘Jotkut ovat hyvin väkivaltaisia ja pitävät tappamisesta, ja tappavatkin paljon, mutta toiset eivät ole lainkaan sellaisia. He eivät ole samaa mieltä hallituksen kanssa, mutta he eivät pidä tappamisesta.’” (Emt., 268.)

Vaikka Pettigrew’n haastattelemista kyläläistä monet pelkäsivät maolaisia, hallituksen turvallisuusjoukkoja pelättiin vielä enemmän, eikä heidän kanssaan katsottu voitavan juurikaan neuvotella. (Emt., 272.) Uddhab P. Pyakurel on samaa mieltä: “Vaikka maolaiset pyysivät ruokaa, heillä oli tapana pyytää kyläläisiltä yksinkertaisia asioita kuten maissia ja suolaa, kun taas poliisien vaatimukset olivat vähintään kana tai alkoholia.” (Pyakurel 2007, 107.)

Myös Li Oneston (2005) antama kuvaus - vaikka onkin jossain määrin kiillotettu, epäilemättä Oneston omasta maolaistaustasta johtuen - sissien ja kyläläisten välisistä suhteista viittaa samaan suuntaan, ts. että yleisesti ottaen sissit pyrkivät kohtelemaan kyläläisiä hyvin, vaikkakin lienee väistämätöntä, että sissisodan olosuhteet luovat kanssakäymiseen väistämättä omat jännitteensä. Tämä pitänee varsinkin paikkansa sellaisten kyläläisten suhteen, jotka eivät olleet maolaisten omistautuneita kannattajia.

Maolaiset olivat tukialueillaan ainoa voima, jolla oli käytössään aseisiin perustuva pakotevalta, jota he myös käyttivät, kun arvioivat sen tarpeelliseksi. Onesto siteeraa CPN-M:n linjausta puolueen suhtautumisesta luokkavihollisiin ja vakoojiin, mistä on rivien välistä luettavissa, että väärinkäytöksiäkin on sattunut:

“Mitä tulee luokkavihollisten ja vakoojien fyysiseen likvidointiin, puolueemme linja on ollut: sitä harjoitetaan vain valittuihin kohteisiin ja niin vähän kuin mahdollista, samalla pyrkien kertomaan joukoille sen syistä ja mahdollisuuksien mukaan saamaan heidän hyväksyntänsä, turvautumatta kammottaviin menetelmiin. [...] Jos jotakuta eliminoidessamme epäonnistumme luokka-analyysin konkreettisessa soveltamisessa, syyllisen rikoksen luonteen tunnistamisessa, rikoksen demokraattisessa todentamisessa ja eliminoinnin menetelmän valinnassa, saattaa sillä olla kielteisiä vaikutuksia. Ei voida suoralta kädeltä torjua pelkkinä vihollisen ja opportunistien syytöksinä sitä, että menneisyydessä eliminointeja [annihilations] on tapahtunut riittämättömin perustein mm. siksi, ettei lahjoituksia ole annettu kylliksi, ettei ruokaa ja yösijaa ole annettu, että liikettämme on vastustettu poliittisesti, että on ollut epäilyjä vakoilusta, tai että on ollut erimielisyyksiä paikallisen ryhmämme jäsenen kanssa.” (Onesto 2005, 122-123.)

Alkuvuodesta 2002 Amnesty International syytti CPN-M:ää Mukesh Adhikarin tappamisesta siksi, että tämä oli jäsenenä kongressipuoluetta lähellä olevassa opettajien järjestössä. Adhikari oli myös Amnestyn jäsen. CPN-M:n kansainvälinen osasto vastasi Amnestylle kiistäen järjestön mainitsemat syyt Adhikarin surmaamiselle:

“Mitä tulee maolaisten suorittamiin teloituksiin [annihilations], jotka ovat kohdistuneet henkilöihin, jotka ovat sattumalta olleet opettajia, järjestönne näyttäisi antavan sen kuvan, että heidät teloitettiin siksi, että he olivat jäseniä Nepalin kongressipuolueessa tai sen joukkojärjestössä. Tässä suhteessa haluamme sanoa jälleen kerran, että CPN (maolainen) vastustaa väkivaltaa sinänsä. Mutta tästä huolimatta haluamme myös muistuttaa, että emme epäröi käyttää väkivaltaa puolustuskeinona, kun valtio käyttää pakkokeinojaan kansaa vastaan… Kun kuka tahansa, olkoonpa opettaja, opiskelija tai intellektuelli, tai työläinen, tai kuka tahansa riippumatta ammatistaan tai poliittisesta suuntautumisestaan tavataan toistuvasti avustamasta tätä joukkomurhia kansaa vastaan toteuttavaa fasistista valtiota, häntä rangaistaan vallankumouksellisen lain mukaisesti. Mukesh Adhikari, joka myös sattui olemaan teidän paikallinen edustajanne, oli tällainen henkilö, jolla oli pitkä luettelo kansanvastaisista toimista ja todistetuista syytöksistä ilmiantajana, joka johti armeijan suorittamaan viattomien ihmisten joukkomurhaan Lamjungissa.” (Emt., 64-65.)

Lapsisotilaat

Maolaisten virallinen linja sodan aikana oli, ettei heidän riveissään taistele lainkaan alle 18-vuotiaita, mutta rauhansopimuksen jälkeen kävi ilmi, että osa kokoamisleireille vetäytyneistä sisseistä oli alaikäisiä, ja osa, vaikkakin leireille menneessään yli 18-vuotiaita, aloittanut sotimisen ollessaan alaikäisiä. Kuluvan vuoden helmikuussa kokoamisleireiltä kotiutettiin viimeisetkin noin 3 000:sta sotilaasta, jotka olivat aloittaneet sissiarmeijassa alaikäisinä. Leireille jäi edelleen 19 000 täysi-ikäisenä aloittanutta sissiä. (Thaindian News, 8.2.2010; IRIN, 5.2.2010.)

“Lehdistölle puhuneet, jotkut sissien joukosta löytyneet lapset kertoivat olevansa tietoisia oikeuksistaan koulutukseen, ruokaan, vaatteisiin ja terveydenhuoltoon, mutta he olivat liittyneet maolaisiin, koska valtion korruptoituneisuuden vuoksi heillä ei ollut ollut mahdollisuutta päästä niistä osalliseksi. Lapsia on käytetty ihmiskilpinä, kuolleiden maolaistaistelijoiden kantajina, taloudenhoitajina ja keittäjinä, ja joissakin äärimmäisissä tapauksissa seksiorjina.” (Thapa 2004, 162.)

Deepak Thapa siteeraa ihmisoikeusjärjestö CWIN:in raporttia, jossa osoitettiin viisi tapausta, missä maolaisiin liittymään pakotettuja tyttöjä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Raportti mainitsee myös ainakin yhden tapauksen, missä 14-vuotias on teloitettu vakoilusta. (Thapa 2004, 162.)

“Lasten elämä puolueessa näyttää kovalta, vaikkakin useimmat lapset kertoivat että heitä oli kohdeltu asiallisesti, täysin tai melkein ilman sukupuolisyrjintää. Jotkut tytöt kertoivat seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta asiasta ei valiteta avoimesti sosiaalisen eristämisen pelossa. Joissakin tapauksissa on kerrottu pahoinpitelyistä ja kovista rangaistuksista, mukaanlukien kova työ. Pakenemista yrittäviä lapsia pahoinpidellään tuntikausia.” (Hogg, 2006.)

“Vaikka ei ole olemassa luotettavia raportteja siitä, että CPN (maolainen) värvää lapsia aseelliseen toimintaan, aihetodisteet viittavat siihen, että merkittävä määrä lapsia kantaa pommeja ja ammuksia tai toimii viestinviejinä, ja pienempi määrä osallistuu varsinaisiin taistelutoimiin. Monet lapset on myös pakotettu kantajiksi, kaivamaan teitä tai bunkkereita, valmistamaan ruokaa tai suorittamaan muita vastaavia tehtäviä CPN:lle (maolainen). Raportit viittaavat siihen, että nuoremmat lapset otetaan mukaan CPN:n (maolainen) miliiseihin, kun taas vanhemmat teini-ikäiset värvätään CPN:n (maolainen) armeijaan.” (Amnesty International 2005.)

Vaikka sodan molemmat osapuolet käyttivät sotatoimissaan alaikäisiä (CSM 28.6.2005; IDSA, 3.2.2007), mm. lukuisia Nepalin lapsisotilaita käsitteleviä YK-raportteja lukemalla näyttäisi siltä, että maolaiset käyttivät lapsia sotatoimissa kuninkaallista armeijaa (RNA) enemmän.

Nepalilaisen lapsityötä vastustavan kansalaisjärjestö CWIN:in tietojen mukaan sisällissodassa kuoli yhdentoista vuoden aikana 475 ja loukkaantui 562 lasta.

Stalin

Maolaisen perinteen mukaisesti CPN-M juontaa aatteelliset juurensa Marxista Stalinin kautta. Puolueen agitaatiossa “toveri Stalinin” kuvalla on paikkansa, ja puolue kannattaa Mao Zedongin arviota Stalinista, jonka mukaan tämän toimista 70 prosenttia oli hyvää ja 30 prosenttia huonoa. (CPN-M 2007; Ks. myös Bhattarai 2004.) Stalinin arvosteluun kuuluvat tässä katsannossa muun muassa puolueen monoliittisen yhtenäisyyden vaatimus, puolueen sisäisten erimielisyyksien tukahduttaminen valtiokoneiston avulla sekä ekonomistinen determinismi. (Emt.)

Nepalissa kuitenkin muutkin puolueet kuin CPN-M ovat eurooppalaisesta näkökulmasta yllättävän Stalin-myönteisiä, kuten Eekku Aromaa kertoi kolumnissaan Vihreässä langassa kokemuksistaan kahden kuukauden vapaaehtoistyömatkalta Nepalista. Hän hämmästyi, kun jopa käytännön politiikaltaan sosiaalidemokraattinen CPN-UML:kin valitsi kursailematta Stalinin, vaikka Aromaa tarjosi vaihtoehdoksi Mahatma Gandhia. (Aromaa 17.6.2008.)

“Yleensä seinällä on samat viisi naamaa [Marx, Engels, Lenin, Stalin, Mao], oli puolue sitten oikeasti kommunistinen ja aseellisesta vallankumouksesta haaveileva pikkupuolue tai eurooppalaisittainkin arvoliberaali, homojen, vammaisten ja muiden vähemmistöjen asioita ajava puolue.” (Emt.)

“Nepalissa useimmat puolueet sanovat olevansa vähintään sosialisteja, vaikka niiden politiikka vaikuttaa suomalaisesta näkökulmasta vasemmistolaisimmillaankin enintään sosiaalidemokraattiselta.” (Aromaa 20.5.2008.)

Vaikka ei olekaan samantekevää, mitä puolueen julkisuuskuva sisältää, olisi typerää tuijottaa vain Stalinin kuvaa - varsinkin kun se ei Nepalin poliittisessa muotokielessä näy olevan mikään ihmeellinen asia, ja kosketuspinta Stalinin ajan Neuvostoliiton todellisuuteenkin varsin ohut. Niinpä kannattaa ennemminkin seurata sitä, miten puolue kuvailee tavoitteitaan ja mitä se niiden pohjalta tekee - aivan samoin kuin eurooppalaisessakaan politiikassa ei kannata liikaa tuijottaa sitä, suhtautuuko poliitikko myönteisesti Kristoffer Kolumbukseen tai Jeesukseen - tai ylipäätään siihen, mitä kukin puolue omien sanojensa mukaan edustaa.

Sodan aiheuttamat kuolonuhrit

Kaiken kaikkiaan yksitoista vuotta kestäneen sisällissodan aikana arvioidaan kuolleen 16 000 ihmistä, ja noin 70 000 ihmisen arvioidaan paenneen kotiseuduiltaan. (AsiaOne News, 22.9.2009.) Thapan siteeraamien arvioiden mukaan kotiseutunsa jättäneiden lukumäärä on kuitenkin pikemminkin sadoissa tuhansissa. (Thapa 2004, 155.) Nepalissa on 28 miljoonaa asukasta, joten sisällissodan vaikutukset kuolonuhrien lukumäärällä mitaten olivat 0,06 prosenttia väestöstä, mikä on 20 kertaa vähemmän kuin esimerkiksi paljon lyhyemmän aikaa kestäneessä Suomen sisällissodassa, jossa kaatuneina, teloitettuina ja vankileireillä menehtyi 1,2 prosenttia maan väestöstä. (Tilastokeskus 5.12.2007; Suomen sotasurmat 1918-1922, 19.5.2004.)

Sodasta aiheutuneiden psyykkisten vaurioiden laatua on vaikea arvioida, vaikka esimerkiksi Pettigrew’n paikalliset tutkimukset ja niiden tulokset pelosta, univaikeuksista ym. ovat varmasti suuntaa-antavia. (Pettigrew 2004, 278-280.)

Vuosien 1996 ja 2001 välillä, ennen ensimmäistä tulitaukoa, sisällissodassa oli kuollut suhteellisen vähän ihmisiä, alle 2 000. Vuoden 2001 marraskuussa uudelleen alkaneet taistelut olivat kuitenkin huomattavasti kiivampia, ja vain reilun vuoden kuluessa, tammikuuhun 2003 mennessä, kuolonuhrien lukumäärä nousi lähelle seitsemää tuhatta. (Thapa 2004, 141.) Marraskuun 2001 ja joulukuun 2002 välisenä aikana kuolleista yli 5 000 ihmisestä poliisin ja armeijan surmaamia oli noin 4 300 ja maolaisten surmaamia noin 1 100. (Emt., 150.)

Pyakurel siteeraa ihmisoikeusjärjestö INSEC:n kuolonuhreista laatimaa tilastoa, joka ulottuu marraskuussa 2005 solmittuun kolmanteen tulitaukoon, jonka jälkeen taistelut eivät enää alkaneet uudelleen. Siinä esitetyn arvion mukaan sisällissota johti kaikkiaan 12 865 ihmisen kuolemaan, joista hallituksen joukkojen vastuulle laskettiin 8 283 ja maolaisten osalle 4 582. (Pyakurel 2007.)

Kaiken kaikkiaan kuninkaallisen armeijan ja poliisin suhtautuminen vihollispuoleen näyttäisi olleen maolaisia selvästi mielivaltaisempaa, mikä heijastunee myös osapuolten kontolle laskettujen kuolonuhrien lukumäärästä.

“Monet kenttäkokemusta vailla olevat sotilaat tappoivat maolaisten kannattajia ja aivan tavallisia maolaisista tietämättömiä kansalaisia siinä missä maolaisiakin. Toisten sotilaiden ongelmana taas oli, etteivät he kyenneet erottamaan tavallisia kyläläisiä, vasemmistolaisia kansalaisia, maolaisia kansalaisia tai maolaisia toisistaan. Näin muodostui normaaliksi käytännöksi tappaa kuka tahansa maolaisten kannattaja tai onnen toivottaja, joka oli pidätetty mutta kieltäytyi antautumasta tai antamasta tietoja armeijalle. [...] Kukaan ei vastusta jatkuvia murhia, ei edes [CPN-]UML:n johto.” (Hutt 2004, 253-254.)

II Kritiikkiä vallankumouksellisesta näkökulmasta

Vallankumouksellinen näkökulma jättää useimmiten sivuun ihmisoikeusnäkökulmalle olennaiset kuolonuhrit ja yksilönvapauden loukkaukset - sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta ihmisoikeusnäkökulmaan usein sisäänkirjoitettu pasifismi, väkivallan kielto ja konsensushakuisuus aivan oikein jätetään sivuun (porvarillisen) valtion luokkaluonnetta ja valtaapitävien väkivaltamonopolia myötäilevänä näkemyksenä; toisaalta taas vallankumouksellisen näkökulman ajoittainen haluttomuus pitää esillä muita kuin valtiovallan valtaamiseen liittyviä “kylmiä tosiasioita”, jopa “historiallista välttämättömyyttä”, tyhmentää vallankumousta seuraavaa ja siihen periaatteessa myönteisesti suhtautuvaa yleisöä. Vallankumoukselliset näkökulmat kärsivät usein myös varsin korkeasta abstraktiotasosta.

Ennen kritiikin käsittelyä ja siihen vastaamista on syytä lyhyesti kerrata maolaisten toimia vuodesta 2006 eteenpäin, jolloin rauhansopimus (CPA) allekirjoitettiin (yksityiskohdista ks. Laine 2010). Suurin osa vallankumouksellisesta kritiikistä kohdistuu nimittäin aivan ymmärrettävästi ajankohtaan, jolloin valtiovallan valtaaminen on tullut aiempaa ajankohtaisemmaksi.

Vuonna 2001 pitämässään puoluekokouksessa CPN-M päätti uudesta strategiasta, “Prachandan tiestä”. Siinä yhdistettiin Kiinan vallankumouksen mukainen pitkällinen kansansota Venäjän vallankumouksen mukaiseen aseelliseen kansannousuun. Yhdistelmän mukaisesti maaseudulla toimiva sissiarmeija piirittää kaupungit, joissa suoritettu aseellinen kapina kaataa hallituksen.

Yrityksistä huolimatta maolaiset eivät onnistuneet kehittämään kaupungeissa - mikä Nepalissa tarkoittaa käytännössä Kathmandun laaksoa - voimakasta joukkoliikettä, ennen kuin kuningas Gyanendran vuonna 2002 suorittama vallankaappaus lakkautti parlamentin ja kavensi kansalaisvapauksia huomattavasti. Kuninkaan toimien seurauksena syntyi suuri joukkoliike, johon myös lakkautetun parlamentin puolueet liittyivät. Maolaiset muuttivat nyt taktiikkaansa, ja liittoutuivat kansanliikkeen ja parlamenttipuolueiden kanssa kuningasta vastaan. Keväällä 2005 kuningas antautui ns. seitsemän puolueen liiton (SPA) ja joukkoliikkeen edessä, ja parlamenttipuolueet taipuivat maolaisten vaatimalle kannalle perustuslakia säätävän kokouksen vaalien järjestämisestä.

Maolaiset ryhtyivät nyt yhteistoimintaan SPA:n kanssa ja sitoutuivat hakemaan kannatusta perustuslakikokouksen vaaleissa. Päätös kirvoitti arvostelua maailman vallankumouksellisessa liikkeessä, varsinkin kun rauhansopimukseen vielä liittyi ehto kaikkien maaseudun rinnakkaisrakenteiden purkamisesta maolaisten tukialueilla. Toinen kritiikkiaalto seurasi, kun vaaleissa murskavoiton saaneet maolaiset päättivät kesällä 2008 osallistua Nepalin hallitukseen pääministeripuolueena.

Lakkojen kieltäminen ja erityistalousalueet (SEZ)

Maolaisten istuessa Nepalin hallituksen pääpuolueena, uutisoi anarkistinen Libcom alkuvuodesta 2009 maolaisten aikeista kieltää lakot. Nepalissa lakon (hartal) ohella yleinen mielenosoitusmuoto on bandh, katumielenosoitus, jossa mielenosoittajien valtaamalla alueella estetään liikenne, työnteko ja liiketoiminta.

“Käynnissä oleva lakkoaalto on moninainen: kaikki kuljetustyöläiset, työntekijät ja köyhät kyläläiset lääkäreistä, opettajista ja opiskelijoista journalisteihin ja muihin asti ovat lakossa ja pysyttäneet tiesulkuja ympäri maata. Vaatimukset ovat yhtä moninaisia: palkankorotuksia kasvavien ruoka- ja polttoainekulujen kattamiseksi, vaatimuksia paremmista julkisista palveluista, paikallisvaltuustot syrjäseuduilla vaativat lisärahoitusta keskushallitukselta, maaseudun köyhät vaativat maan uusjakoa.” (Libcom 22.1.2009.)

Libcom kertoi maolaisten reagoineen tapahtumiin siten, että “pääministeri Prachanda ehdotti kollegoilleen kaikkien julkisen sektorin lakkojen kieltämistä, mihin kaikki seitsemän suurinta puoluetta suostuivat”. Lehti myös siteerasi valtiovarainministeri Baburam Bhattarain vähän aiemmin Kantipur-lehdelle antamaa haastattelua, jossa hän “yritti oikeuttaa kieltoa”:

“Sekä työnjohdolla että työläisillä on nyt yhteinen intressi talouden kehittämiseksi. Molemmat taistelivat feodalismia, yksinvaltaa ja monarkiaa vastaan. Teollisen talouden luominen on nyt molempien osapuolten etu. Ne eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet tätä. Hallitus yrittää toimia terveen suhteen luomiseksi osapuolten välille. On ollut kiistoja, erityisesti minimipalkkaan liittyen. Tämä on jo ratkaistu, ja vetoan työnjohtoon että heidän tulisi maksaa minimipalkat. Työntekijöiden ei tulisi turvautua bandheihin ja lakkoihin.” (Emt.)

Toimittajan kysymykseen, tulisiko sen sijaan työriita-asioissa turvautua lain suomiin menettelyihin, Bhattarai vastasti kyllä. “Ainakaan vähään aikaan bandheja ja lakkoja ei tulisi järjestää teollisuudessa, terveys- eikä koulutussektorilla, suurimmilla maanteillä, julkisissa palveluissa. Hallitus yrittää rakentaa yhteisymmärrystä tässä asiassa.” (Emt.)

Samoihin aikoihin hallitus hyväksyi jo neljä vuotta valmistellun lain erityistalousalueiden (SEZ) perustamisesta, mihin liittyi mm. “työvoiman joustavuus alueilla, joita kehitetään maan vientiteollisuuden voimistamiseksi, myrepublica.comille tänäisestä hallituksen päätöksestä puhunut hallituslähde kertoi. Laki kohtelee erityistalousalueita alueina, joilla kotimaiset työtä ja teollisuutta koskevat lait eivät päde. Myös aluetta valvovan itsenäisen valvontaelimen perustaminen on otettu käsittelyyn.” (myrepublica.com 22.1.2009.)

Pari kuukautta myöhemmin Libcom siteerasi Bhattaraita uudelleen, tällä kertaa hänen Himalayan Timesille antamaansa haastattelua, missä hän “on kertonut Nepalin kansainväliselle kauppakamarille, että luvattu lakkokielto astuu pian voimaan”:

“‘Olemme uudessa poliittisessa tilanteessa, ja se vaatii uutta näkökulmaa myös liike-elämässä ja teollisuudessa’, Bhattarai sanoi. Hän vakuutti yrittäjille, että yksityinen sektori olisi edelleen yksi avaintekijöistä maassa. Hän kehotti liike-elämän edustajia tarkastelemaan suhteellista etua. [...] Hallitus on jakanut teollisuudelle kasvutukea maaliskuun [2009] puolivälistä lähtien. Lisäksi hallitus suunnittelee bandhien [katumielenosoitusten] ja lakkojen rajoittamista teollisuudessa ja tärkeiden tavaroiden tuotannossa. ‘Tällaiset säädökset saadaan pian’, hän vakuutti.” (Himalayan Times 10.4.2009, siteerattu Libcom 10.4.2009.)

Libcom arvosteli maolaisia yleisestä veljeilystä porvariston kanssa.

“Maolaisten mukaan Nepal on nousemassa feodalismista [...] ja sen on siis rakennettava voimakas kansallinen, teollisuuteen perustuva talous. Voimakkaan kansallisen yrittäjäporvariston puute on ehkäissyt tällaista kehitystä Nepalissa, ja - kuten nationalistiset ja vasemmistolaiset puolueet kaikkialla ‘kolmannessa maailmassa’ - maolaiset pyrkivät asettumaan itse täksi kehitysvoimaksi, liitossa muiden ‘edistyksellisten’ porvarillisten voimien kanssa.” (Libcom 22.1.2009.)

Maolaistaustainen Kasama Project pyrki vastaamaan Libcomin esittämiin syytteisiin lakkojen kieltämisestä ja maolaisten tarkoitusperistä. Kasaman julkaisemassa kirjoituksessa Alastair Reith kuvaa Nepalin ammattiyhdistystoimintaa, joka jossain määrin poikkeaa länsimaissa totutusta.

“Lakot Nepalissa eivät juuri koskaan ole pelkästään työläisten ja työnantajien välinen asia. Kaikki ammattiliitot (sikäli kun tiedän) ovat sidoksissa poliittisiin puolueisiin. Työläiset eivät käytä ammattiliittojaan lakon aloittamiseen, vaan sen tekevät tietyn poliittisen puolueen jäseninä olevat työläiset, yhdessä puolueen kanssa. Joku voi pitää parempana itsenäisiä liittoja jotka toimivat omista lähtökohdistaan, mutta tämä on todellisuutta. Lakoissa on yhtä paljon kyse taistelusta poliittisten ryhmien välillä kuin taistelusta työläisten ja työnantajien välillä.”

“Kun puhumme maolaisten lyhytaikaisesta (ja mielestäni väärästä) esityksestä lakkojen kieltämiseksi, se tulisi nähdä tässä asiayhteydessä. Taantumukselliset puolueet aikoivat järjestää bandhin hallituksen horjuttamiseksi [...] Talous oli raunioina ja kaikenlaisista välttämättömyystarvikkeita oli pulaa. Kun maolaiset puhuivat väliaikaisesta lakkojen kieltämisestä joillakin aloilla, arvelen että he pyrkivät estämään poliittisia vastustajiaan käyttämästä ‘omia’ liittojaan hallituksen horjuttamiseksi ja maolaisten saattamiseksi huonoon valoon tavaranpuutteen ja kaaoksen vuoksi.” (Revolution in South Asia 6.1.2010.)

Reith korostaa, että kieltoa ei pantu toimeen. “Ajatus nousi hetkeksi esille, ja sitten katosi. [...] Luulen, että paine maolaismielisiltä ammattiliitoilta auttoi puoluetta hylkäämään ajatuksen.” (Emt.)

Mitä erityistalousalueiden perustamiseen tulee, maolaiset ilmaisivat maaliskuussa 2009 olevansa tietoisia lain aiheuttamasta hämmennyksestä, mutta eivät ole selittäneet toimintaansa millään tavalla. (UCPNMINTL 31.3.2009.) Jää arvoitukseksi, missä määrin kyse oli taktisesta siirrosta, johon liittyviä velvoitteita ei aiottukaan pitää, ja missä määrin jostain muusta.

Trotskilainen kritiikki

Koska maolaisuus itsekin johtaa omat juurensa Stalinin kautta, on vastakkainen lähtöasetelma trotskilaisen liikkeen kanssa valmis jo symbolisella tasolla. Tässä artikkelissa sivuun jäävien historiallisten kiistakysymysten ohella mainittujen suuntausten käytännön toiminnassa kitkaa aiheuttaa kysymys liittoutumisesta kansallisen porvariston kanssa.

Maolaisen näkökulman mukaan puolifeodaalisissa maissa on ensin liittouduttava kansallisen porvariston kanssa imperialistista porvaristoa vastaan, ja tämän liiton - jossa työväenluokka on johtavana voimana - pohjalta on turvattava maan itsenäisyys imperialismista. Mao nimittää tätä “valtion siirtymämuotoa” uudeksi demokratiaksi (New Democracy), jonka pohjalta sitten on ponnistettava kohti sosialistista vallankumousta. (Mao Zedong 1958, s. 119-125.)

“Sen johdosta, että Kiinan kansallinen porvaristo on siirtomaan ja puolisiirtomaan porvaristoa ja saa kokea imperialistista sortoa, se säilyttää imperialisminkin aikakaudella tiettyinä ajankohtina ja tietyssä määrin vallankumouksellisuuden taistelussaan vierasmaalaista imperialismia ja oman maansa byrokraattis-militaristisia hallituksia vastaan [...] Mutta juuri sen vuoksi, että Kiinan kansallinen porvaristo on siirtomaa- ja puolisiirtomaaporvaristoa ja siitä syystä erittäin heikkoa, sillä on samanaikaisesti toinenkin ominaisuus - taipumus sopuiluun vallankumouksen vihollisten kanssa. (Emt., s. 121-122.)

Lev Trotskin kannattajineen 1938 perustaman 4. internationaalin perustamisasiakirjassa on puolestaan ilmaistu jatkuvan vallankumouksen teoria. Ohjelman mukaan kaikissa takapajuisissa maissa “vallankumouksellisen kehityksen yleinen suuntaus voidaan määrittää jatkuvan vallankumouksen kaavalla siinä muodossa kuin Venäjän kolme vallankumousta (1905, helmikuu 1917, lokakuu 1917) sille antoivat”. (Trotsky 1973, s. 98.)

Tältä pohjalta trotskilaiset arvostelevat maolaisia vallankumouksen jakamisesta eri vaiheisiin (stagism), kun se pitäisi ymmärtää yhtenä työväenluokan johtamana prosessina, josta kaikenlainen porvaristo on suljettu ulos.

“Ensi askel [kansallisen vapautuksen ja maareformin tiellä takapajuisissa maissa] on työläisten aseistaminen demokraattisella ohjelmalla. Vain he pystyvät nostamaan [summon] talonpojat ja yhdistämään heidät. Vallankumouksellisen demokraattisen ohjelman pohjalta on välttämätöntä asettaa työläiset vastakkain ‘kansallisen’ porvariston kanssa.” (Emt., s. 97.)

Läheisesti tähän kysymykseen liittyy myös kysymys sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa. Yksinkertaistaen kysymys pelkistyy siihen, missä määrin suuntaudutaan oman maan vallankumouksen lujittamiseen (esimerkiksi solmimalla suhteet kapitalistisiin naapuri- tai muihin valtioihin) vallankumouksen levittämisen kustannuksella, ja missä määrin vallankumouksen levittämiseen ulkomaille oman maan vallankumouksen uupumisen uhalla.

Kärkeviä esimerkkejä kuvatun kaltaisesta kritiikistä löytyy International Marxist Tendencyn (IMT) verkkolehti In Defence of Marxismin julkaisemista artikkeleista. Yhdessä niistä Rajesh Tyagi ja Francesco Merli siteeraavat ensin CPN-M:n ulkoasian päällikkö Laxman Pantin kirjoitusta siitä, miten “uusi maolainen hallitus maassamme on erilainen myös siksi, että se perustuu sekä proletariaatin että porvariston diktatuuriin”. Perustuslakia säätävän kokouksen vaalien jälkeen loppuvuodesta 2008 perustetun maolaisjohtoisen hallituksen luonteen kuvauksella Pant oletettavasti viittasi monarkian kukistamiseen, mutta IDM:n artikkeli tuomitsee tällaisen yhteishallituksen vallankumouksen pettämisenä:

“Tänä päivän niin kutsuttu ‘kansallinen porvaristo’ ei ole mitään muuta kuin maailmankapitalismin kätyri kansallisella tasolla. Nepalin ‘kansallinen vallankumous’ 2000-luvulla ei voi edetä askeltakaan, ei tuumaakaan, liitossa porvariston kanssa. Liittoutumalla tämän luokan kanssa se voi edetä vain päinvastaiseen suuntaan. ‘Porvariston ja proletariaatin’ diktatuurin kaltaiset valheelliset ja mahdottomat iskulauseet eivät ole muuta kuin porvariston vallan tunnustamista ja täydellistä vallankumouksen pettämistä.” (IDM, 12.11.2008.)

Toisessa IDM:n julkaisemassa artikkelissa ei tunnuta tietävän Nepalin puoluekentästä riittävästi, sillä sen mukaan perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa 2008 kommunistipuolueet saivat kaikkiaan noin puolet äänistä. Tämän pohjalta Fred Weston ja Pablo Sanchez esittävät CPN-M:lle “kommunistien voimien yhdistämistä” viiden muun perustuslakiparlamentissa edustetun kommunistipuolueen kanssa ehdottoman enemmistön saamiseksi. (IDM 17.4.2008.) Kirjoittajat tekivät kuitenkin virheen pitäessään 20 prosenttia äänistä saanutta CPN-UML:ää kommunistipuolueena; lähinnä sosiaalidemokraattiseksi laskettavan puolueen riippuvuus porvaristosta paljastui viimeistään kevään 2009 armeijan komentajan erottamiseen liittyneessä selkkauksessa. Tuolloin maolaisten kanssa hallituksessa istunut CPN-UML asettui kongressipuolueen kanssa yhteiseen rintamaan kuningasmielisen komentajan erottamista vastaan, mikä johti maolaisten eroon hallituksesta.

Kommentoidessaan maolaisten myöhempää eroa hallituksesta Westonin ja Sanchezin toinen artikkeli pitää sitä puolueen tappion osoituksena, eikä suinkaan periaatteellisena linjauksena tilanteessa, jossa on tunnusteltava ennen kulkemantonta tietä nopeasti muuttuvissa olosuhteissa. Kirjoittajien asennetta kuvaa hyvin, että mitä tahansa kontekstistaan irrotettua, maolaisjohdon porvaristoa rauhoittelevaa taktista lausuntoa pidetään aina näiden todellisena mielipiteenä, kun taas esimerkiksi kaikki joukkokouksissa käytetty radikaalimpi kieli on vain “vasemmistolaista patsastelua” kannattajien huiputtamiseksi - eikä toisinpäin. (IDM, 26.5.2009.)

Myös sissiarmeijan integrointia kuninkaalliseen armeijaan pidetään maolaisten puolelta kompromissina, vaikka viimeistään kevään 2009 selkkaus paljasti, että nimenomaan armeijan johto ja kongressipuolue kiivaimmin vastustivat “poliittisesti indoktrinoitujen” sissien integrointia armeijaan, koska ymmärsivät sen merkitsevän entisen kaltaisen armeijan loppua. (Al-Jazeera; Amin 2009.)

“Nepalin kommunistiselta liikkeeltä vaaditaan sosialistisen ohjelman hyväksymistä, mihin sisältyy maareformi (maata pientalonpojille sekä suurten tilojen kollektivisointi), teollisuuden avainalojen kansallistaminen sekä taistelun aloittaminen köyhyyttä ja työttömyyttä vastaan. Tämä saavutetaan vain, jos talouselämän tärkeimmät sektorit ovat Nepalin työväen ja talonpoikien demokraattisessa hallinnassa ja niitä käytetään keskusjohtoisen suunnitelman mukaisesti. Tämä tarkoittaa ‘kahden vaiheen’ mallin romuttamista ja sen ymmärtämistä, että on vain yksi yhtenäinen prosessi, yksi vallankumous, joka suorittaa porvarillisen ja sosialistisen vallankumouksen samalla kertaa. [...] Ainoa vastaus on käynnistää Nepalin vallankumous siitä näkökulmasta, että sitä levitetään muualle Etelä-Aasiaan, Intiaan, Pakistaniin, Bangladeshiin ja kauemmas.” (IDM, 26.5.2009.)

IDM:n artikkelit edustavat monessa suhteessa trotskilaisen liikkeen huonoimpia perinteitä, sillä niissä näkemyksiä vallankumouksellisen liikkeen ajankohtaisista tehtävistä rajoittaa lokakuun vallankumouksen näköinen piparkakkumuotti. Sen mukaisesti myös Nepalin maolaisten tulisi kerrata lokakuun vallankumouksen tapahtumat, ja ellei näin tapahdu, puoluejohto on aina syyllistynyt petokseen.

Lokakuussa 2009 julkaistussa artikkelissa suhtautuminen on kuitenkin muuttunut aavistuksen ymmärtäväisemmäksi, sillä edellisenä kesänä maolaispuolueen johtaviin ideologeihin kuuluva Baburam Bhattarai oli maininnut eräässä kirjoituksessaan trotskilaisuuden olevan nykyisessä maailmantilanteessa stalinilaisuutta tärkeämpi, ensinmainittuun sisältyvän kansainvälistä vallankumousta painottavan piirteen vuoksi.

Artikkelin kirjoittaja, “kirjeenvaihtajamme Kathmandussa”, riemuitsee Bhattarain myös ottaneen “tunnustelevan askeleen epätasaisen ja yhdistetyn kehityksen [uneven and combined development] teorian selittämiseen”. Mainittu teoria on osa trotskilaisuuden vaalimaa perinnettä ja liittyy läheisesti Trotskin muotoilemaan jatkuvan vallankumouksen teoriaan, ja epäilemättä se on eräs syy Trotskin nimen myönteisen esille ottamisen ohella, joka on saanut artikkelin kirjoittajan suhtautumaan Nepalin maolaisiin myönteisemmin. (IDM 20.10.2009a; IDM, 20.10.2009b.)

“Marxilaisten internationalistien on nyt tullut aika ojentaa auttava kätensä Nepalin maolaisille, jotta nämä onnistuisivat ratkaisemaan menneistä virheistään johtuvat ristiriidat ja jotta heitä voitaisiin auttaa kehittämään toimiva proletaariseen internationalismiin pohjaava strategia.” (IDM, 20.10.2009b.)

Näyttää kuitenkin myös siltä, että Trotskin nimen mainitseminen myönteisessä valossa on ollut joillekin CPN-M:ssä yhtä tuomittavaa kuin se on IMT:stä ollut oikeata.

“Äskettäisessä asiakirjassa keskuskomitean jäsen, toveri Kushal Pradhan kirjoitti: ‘Jos tarvitaan yhtaikainen vallankumousten sarja kunkin yksittäisen maan vallankumousten ylläpitämiseksi ja jos tämä käsitys on linjassa marxilais-leniniläis-maolaisuuden kanssa, ei ole mitään syytä vetää Trotskia mukaan keskusteluun. Toiseksi, ajatus vallankumouksesta yhdessä maassa on Leninin ajatus; Stalin loi ensimmäisen sosialistisen valtion rakenteen. Stalin teki ehkä joitakin virheitä, mutta hän oli suuri marxilainen ja leniniläinen eikä hänen panostaan tulisi vähätellä.’ (Punainen kaarti, syyskuu 2009, s. 18-20). Toveri Pradhan on myös sitä mieltä, että ajatus maailmanvallankumouksesta tai jatkuvasta vallankumouksesta on Marxin, ei Lev Trotskin.” (IDM, 20.10.2009b.)

Jos IMT:n suhtautuminen oli osittain jopa ymmärtäväistä, samaa ei voi sanoa kahdesta muusta kansainvälisestä ryhmästä. Neljännen internationaalin kansainvälinen komitea (ICFI) sekä Liitto viidennen internationaalin puolesta (L5I) suhtautuvat molemmat äärimmäisen kielteisesti maolaisten valintoihin.

L5I:n brittiläinen jäsenjärjestö Workers Power kommentoi vuoden 2006 rauhansopimusta sanoen, että “CPN (M):n ohjelma on klassinen ilmaus sekä talonpoikaiston ristiriitaisista tavoitteista että maolaisuuden poliittisesta kyvyttömyydestä.”

“Kaikkien muidenkin maolaisten tapaan CPN (M):n takertuminen Stalinin asteittaisen vallankumouksen malliin, missä joukkojen tulee rajoittaa tavoitteitaan demokraattisen (porvarillisen) tasavallan muodostamiseen ja pidättäytyä työläisten johtamisesta valtaan, on johtanut väistämättömästi heidät sopeutumaan porvariston vaatimuksiin.” (Workers Power, 22.4.2006.)

Vuoden 2008 vaalivoiton jälkeen analyysi jatkui:

“Maolaiset ovat kuitenkin julistaneet, etteivät aio toteuttaa sosialistisia toimenpiteitä maassa. He uskovat, seuraten maolaisuuden ja stalinilaisuuden perinnettä, että kapitalistisen kehityksen vaihe ja demokratia on välttämätöntä ennen kuin voidaan edetä sosialismiin. Keskuskomitean jäsen CP Gajurel totesi asian sanoen: ‘Ilman kehitystä.. ilman kapitalistisia saavutuksia ei voi edetä sosialismiin.’

“Varajohtaja Baburam Bhattarai ilmoitti vaalituloksen jälkeen, että ‘puolueellamme ei ole suunnitelmia takavarikoida yksityistä omaisuutta… lupaamme täyden turvan yksityisomistukselle, omaisuudelle ja sijoituksille.’ Sen sijaan että hän pitäisi työväenluokkaa yhteiskunnallisen muutoksen päävoimana, hän sanoi: ‘Hallitus kokoaa yhteen työntekijät ja omistajat, ja kolmikantaneuvottelut nostetaan esiin uuden työlainsäädännön osalta.’ Maolaiset ovat jopa vaatineet lisää yksityisiä sijoituksia ja turismin kasvattamista. Prachanda jopa selitti maaliskuussa, että hän haluaa Nepalin noudattavan Sveitsin mallia.”

“Maolaisilla on nyt kaikki haluamansa porvarillisen demokratian suoma auktoriteetti käytössään. Aikovatko he mennä eteenpäin ja vallata todellisen vallan murskaamalla jäljelläolevan kapitalistisen sortokoneiston ja toteuttaa sosialistisen vallankumouksen kuten bolshevikit lokakuussa 1917; vai aikovatko he toimia kuten menshevikit ja luovuttaa Nepalin kapitalismille ja imperialismille?” (Workers Power, May 2008.)

Jos mahdollista, vieläkin äkkiväärempi linja löytyy ICFI:n verkkosivun, World Socialist Websin (WSWS) julkaisemasta artikkelista maolaisten noustua pääministeripuolueeksi syksyllä 2008.

“[Prachanda] on vain yksi monista sissijohtajista maailmalla, joka on vaihtanut sotilasvarusteensa liituraitapukuun ja ministerin etuoikeuksiin. CPN-M:n päätös asettua kapitalistisen hallituksen johtoon on looginen johtopäätös sen ohjelmasta, joka ei koskaan ollut sosialistinen tai kommunistinen, vaan perustui taantumukselliseen stalinistiseen näkemykseen ’sosialismista yhdessä maassa’ sekä ‘kaksivaiheiseen vallankumoukseen’.” (WSWS, 2.9.2008.)

“Ensimmäisessä TV-puheessaan elokuun 23. päivänä Prachanda lupasi: ‘Me työskentelemme nykyaikaisen teollisuuden rakentamiseksi noudattaen yksityisten ja valtiollisten tahojen yhteistyön periaatetta [private-public partnership]… työrauhaa pidetään yllä parantamalla suhteita työväestön ja työnantajien välillä.’”(WSWS, 2.9.2008.)

Artikkelin kirjoittaneen W. A. Sunilin mielestä maolaiset ovat hallitukseen nousuaan edeltäneiden kahden vuoden aikana tehneet hartiavoimin töitä estääkseen kuninkaan kaatanutta joukkoliikettä uhkaamasta kapitalismia. Näkemys toistaa WSWS:n useimmissa muissakin vasemmistoa käsittelevissä artikkeleissa esiintyvän teeman: nimeltä mainitut vasemmistojohtajat ovat aina opportunistisia luopioita, kun taas jostakin aina-muualta löytyy aatteiltaan ja tavoitteiltaan puhdas ja vallankumoushimoinen “kansa” tai “työväki”, jota muutaman johtajan onnistuu jostain syystä aina pettää ja huijata.

“Rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin luomisen sijaan CPN-M:n johtama hallitus on hillinnyt vuonna 2006 puhjennutta joukkoliikettä ja sallinut Nepalin valtaapitävien kaikkein oikeistolaisimpien, armeijaan pesiytyneiden elementtien järjestäytyä uudelleen vastahyökkäystä varten”, Sunil kirjoitti keväällä 2009, kun maolaiset erosivat hallituksesta. (WSWS, 8.5.2009.)

Komitea työväen intenationaalin puolesta (CWI) -järjestön verkkosivu Socialist World käsiteli Nepalin tilannetta viimeksi vuonna 2008, jolloin se julkaisi Per-Åke Westerlundin artikkelin mainitun vuoden vaaleista, joissa maolaiset saivat murskavoiton. Artikkelin mukaan maolaisten voitto herätti maan porvaristossa pelkoa tulevasta, mutta arvio oli, ettei maolaisista lopultakaan ole uhkaksi vallitsevalle järjestelmälle.

“Maolaisuus on olemukseltaan stalinilaisuuden muoto. Stalinilaisuus taas oli täyskäännös marxilaisuudesta ja bolshevismista Venäjän vallankumouksen eristyksen ja väsymisen jälkeen nousseen Stalinin ja byrokratiakoneiston vallan säilyttämiseksi.

“Stalinilaista politiikkaa uuskolonialistisessa maailmassa luonnehtivati useat olennaiset seikat. Yksi on nationalismi, mukaanlukien kapitalisminvastaisen taistelun levittäminen kansallisten rajojen ulkopuolelle. Toiseksi, ajatus vallankumouksen kahdesta vaiheesta - ensimmäinen on demokraattinen vaihe, joka suoritetaan yhteistyössä ‘kansallisdemokraattisten’ kapitalistien kanssa, mikä on ensisijaista vasta myöhemmin tulevaan, sosialistiseen vaiheeseen nähden. Kolmanneksi siihen liittyy puolueen ja valtion sellaiset rakenteet, jotka eivät mahdollista demokratiaa tai todellista keskustelua ja työväen luokan käsissä olevaa päätöksentekoa.” (Socialist World 23.4.2008.)

Westerlund ei usko maolaisten poikkeavan olennaisilla tavoilla Nepalin muista puolueista. “He pyrkivät käyttämään koalitiohallitusta ja konsensusvaatimuksia sanoakseen, etteivät kykene toteuttamaan uudistuksia joita kannattavat”. (Emt.)

Toisaalta trotskilaisista järjestöistä löytyy yhtä hyvin niitäkin, jotka suhtautuvat Nepalin maolaisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa ainakin jossain määrin avoimesti. Vaikka hieman yllättäen Neljännen internationaalin lehti International Viewpoint on julkaissut Nepalista vain vuonna 2006 Tariq Alin aiemmin The Guardianissa julkaistun lyhyen jutun, on International Socialist Tendencyn (IST) johtavan puolueen, Iso-Britannian Sosialistisen työväenpuolueen (SWP-UK) teoreettinen lehti International Socialism (ISJ) pitänyt Nepalin tilannetta silmällä useammassakin artikkelissa. Uusimmat näistäkin ovat tosin jo neljä vuotta vanhoja, minkä voi ehkä nähdä heijastavan sitä varauksellisuutta, jolla ryhmät tapahtumiin kaikesta huolimatta suhtautuvat.

“Kaikki yritykset radikaalia jakopolitiikkaa harjoittavan hallituksen perustamiseksi kohtavat väistämättä vastarintaa. Uusi hallitus saattaa vastata eristämisyrityksiin puristamalla enemmän lisätuotetta työläisistä ja talonpojista yrittäessään pitää kiinni vallasta. Tämä olisi tragedia kaikille niille, jotka ovat odottaneet maolaisten voiton olevan alku uudelle aikakaudelle, jossa voitaisiin aloittaa modernin valtion etujen hyödyntäminen.

Toinen ja aivan erilainen vastaus olisi käyttää korruptoituneen hallituksen kaatamisesta saatua arvovaltaa maan jakamiseksi talonpojille ja Nepalia ympäröivissä valtioissa eläviin köyhiin miljooniin vetoamiseksi.” (ISJ, 6.4.2006)

SWP-UK:n sanomalehdessä, Socialist Workerissa, Nepalia on käsitelty viimeksi vuoden 2008 vaalivoiton yhteydessä. Siinä Yuri Prasad suhtautuu tapahtumiin ja näköaloihin periaatteessa toiveikkaasti, mutta on monien muiden tavoin varovainen reaktioissaan maolaisjohdon vaalivoiton jälkeen antamiin lausuntoihin tavoitteistaan. (Socialist Worker, 22.4.2008.)

“Baburam Bhattarai, jota pidetään CPN-M:n varajohtajana ja todennäköisenä pääministeriehdokkaana, kertoi lehdistötilaisuudelle viime viikolla, ‘Välitön tavoitteemme ei ole sosialismin vaan vahvan taloudellisen perustan rakentaminen… teollisen kapitalismin kehittämiseksi ja feodalismin jäänteiden hävittämiseksi.’” (Emt.)

Maolainen kritiikki

Nepalin maolaiset ovat kohdanneet arvostelua myös oman liikkeensä sisältä. Kritiikki on luonnollisesti ollut eriluontoista kuin trotskilaisten esittämä, mutta sekin on liittynyt luovaan tapaan, jolla CPN-M on päättänyt yrittää valtiovallan valtaamista.

Intian kommunistinen puolue (maolainen) (CPI-M) lienee vaikutusvaltaisin kaikista Nepalin vallankumousta arvostelleista tahoista, ja samalla myös Nepalin kannalta kaikkein olennaisin. Intian hallituksen mukaan Intian maolaisten aseellinen kapina muodostaa suurimman yksittäisen ongelman maan sisäiselle turvallisuudelle ja maan yhtenäisyydelle. Vuonna 2004 kahden aseellista toimintaa harjoittavan kommunistipuolueen yhdistymisen tuloksena syntynyt maolaispuolue toimii jo seitsemällätoista intian 28:sta osavaltiosta, ja sen toiminta-alue ulottuu Länsi-Bengalista ja Biharista Chhattisgarhin kautta Andhra Pradeshiin asti. (Asia Times, 24.4.2009.)

CPI-M ilmaisi huolestumisensa Nepalin maolaisten taktiikkaan kesällä 2006 jo ennen rauhansopimuksen solmimista. Tuolloin CPI-M:n puhemies Azad varoitti antamassaan haastettelussa Nepalin maolaisia liiallisen painon panemisesta perustuslakia säätävän kokouksen mahdollisuuksille.

“Kaiken kaikkiaan CPN(M):n päätös purkaa maaseudun vallankumoukselliset kansanhallitukset ja yhdistää kansan vapautusarmeija taantumukselliseen armeijaan johtaa väistämättömään prosessiin, jossa kaikki tähän mennessä saavutetut vallankumoukselliset asemat menetetään.” (People’s March 6.8.2006.)

Azad myös arvosteli YK:n kutsumista rauhanprosessia valvomaan, maolaisten osallistumista väliaikaiseen hallitukseen sekä näiden lupauksia toimia parlamentaarisen demokratian puitteissa.

“CPN(M):n päätös osallistua hallitukseen yhdessä taantumuksellisten puolueiden kanssa julistamalla kunnioitustaan niin sanotulle laillisuudelle ja tulevalle perustuslaille sekä muuttumalla parlamenttivaalipelin osalliseksi perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa on antanut Nepalin hallitsevan luokan puolueille sekä Intian parlamentaarille järjestelmälle hengähdystauon. [...] Vallankumoukselle on pitkällä tähtäimellä vahingollista, jos luodaan harhakuvia näiden puolueiden luonteesta tai jos ei nähdä niiden yhteyksiä imperialisteihin tai Intian laajentumishaluisiin tahoihin.” (Emt.)

Perustuslakia säätävän kokouksen vaalien jälkeen CPI-M onnitteli CPN-M:ää vaalimenestyksestä, ja piti sitä osoituksena kansan epäluottamuksesta “mätää feodaalista järjestelmää kohtaan”. Puolue kuitenkin muistutti hallitustyöskentelyn sudenkuopista:

“Mikään ei voisi olla vaarallisempaa kuin mennä menestyksestä sekaisin ja aliarvioida taantumuksellisen takaiskun näköalat. On pidettävä mielessä, että vaaleilla valtaan tulleen hallituksen mahdollisuudet muutoksiin ovat erittäin rajoitetut.” (CPI-M, 2008.)

CPI-M näki tilanteessa valtavia mahdollisuuksia etenemiselle, mutta niiden ehtona se piti CPN-M:n korkeimman johdon jättäytymistä hallituksen ulkopuolelle. Joukot on pidettävä liikkeessä, tai “[m]uutoin on olemassa periaatteettomien kompromissien vaara”. (Emt.)

Vihdoin kesällä 2009 CPI-M julkaisi avoimen kirjeen, jossa puolue teki pitkän ja seikkaperäisen arvion sisarpuolueensa valitsemasta linjasta. Se vetosi Nepalin maolaispuolueen johtoon ja jäseniin

“syvällisen tutkiskelun käynnistämiseksi siitä reformistisesta linjasta, jota puolue on noudattanut siitä lähtien, kun se teki sopimuksen seitsemän puolueen liiton (SPA) kanssa, osallistui väliaikaiseen hallitukseen ja perustuslakia säätävän kokouksen vaaleihin, muodosti hallituksen compradorifeodaalisten puolueiden kanssa, hylkäsi tukialueensa, demobilisoi vapautusarmeijan ja kommunistisen nuorisoliiton, poikkesi proletaarisen internationalismin linjalta ja alkoi noudattaa liennytyspolitiikkaa imperialismia kohtaan”. (CPI-M 2009.)

Yhdysvaltalaisen Vallankumouksellisen kommunistipuolueen (RCP-USA) arvostelu on ollut samansuuntaista ja liittynyt samoihin tapahtumiin kuin Intian maolaistenkin, eikä sitä siksi ole tarpeen esitellä kuin lyhyesti. Puolueen lehti Revolution lopetti aktiivisen raportoinnin Nepalin tapahtumista rauhansopimusvuonna 2006 (Ely, 2008), mutta lopulta vuonna 2009 se julkaisi artikkelin, joka käsitteli RCP-USA:n CPN-M:lle vuosina 2005-2008 lähettämiä kirjeitä. Syyksi tälle RCP-USA ilmoitti tarpeen tuoda julkisuuteen CPN-M:n ajautuminen revisionismiin, eklektisismiin ja porvarilliseen reaalipolitiikkaan - suunta, jota RCP-USA ei uskonut enää voivansa kääntää yksityisellä kirjeenvaihdolla.

RCP-USA:n mukaan kohtalokas luisu alkoi lokakuussa 2005, jolloin CPN-M:n sisäinen linjataistelu ratkaistiin revisionistisesti. Tuolloin puolue hyväksyi Baburam Bhattarain helmikuussa 2004 julkaistun artikkelin ydinkohdat “uudenlaisen valtion rakentamisesta”.

“Pohjimmiltaan artikkeli ‘uudesta valtiosta’ asetti muodollisen demokratian (mukaanlukien puolueiden välinen vaalikilpailu) sosialistisen siirtymäkauden sydämeen jonkinlaisena ‘takuuna’ sille, että kapitalismin palauttaminen estettäisiin, ja esitti, että armeija voitaisiin korvata miliisillä, ja että yleisesti ottaen Pariisin kommuunin malli, suorat vaalit ja edustajien erottaminen, nostettiin myönteisemmäksi malliksi kuin Neuvostoliiton ja Kiinan kokemukset työväen diktatuurista.” (Revolution 29.3.2009.)

“Puolue hyväksyi suunnitelman ’siirtymätasavallasta’, sillä varauksella, että se oli vain ‘taktiikka’. Samalla väitettiin, että puolue oli edelleen uskollinen pitkän aikavälin tavoitteilleen uudesta demokraattisesta vallankumouksesta, sosialismista ja kommunismista.” (Emt.)

CPN-M vastaa maolaisten kritiikkiin

CPN-M on puolustanut valitsemaansa tietä vastatessaan erityisesti maolaisinternationaali RIM:n puitteissa toimivien sisarpuolueidensa, CPI-M:n ja RCP-USA:n, arvosteluun. Puolue perustelee arvostelun kohteeksi joutuneita valintojaan sillä, että vallankumouksen jälkeen pahin uhka ei tule ulko- vaan sisäpuolelta, minkä Neuvostoliiton ja Kiinan kokemukset todistavat. Kehittelemiään uusia keinoja puolue esitteli vuonna 2006 järjestämässään kansainvälisessä maolaispuolueiden seminaarissa. Eri puolueiden siellä pitämät alustukset julkaistiin CPN-M:n The Worker -lehden 11. numerossa kesällä 2007.

“Meidän kommunistien edessä on kaksi suurta ongelmaa 2000-luvun vallankumoukseen liittyen: Ensinnäkin, miten ratkaistaan ongelma vallankumouksen onnistumisesta yhdessä maassa ja sen jälkeinen tuki vallankumouksen kasvulle ja onnistumiselle muissa maissa. Toiseksi, miten estetään vastavallankumous ja kapitalismin palauttaminen sosialistisessa yhteiskunnassa - vastavallankumous, joka tulee sisältä käsin, ei ulkopuolisen miehityksen tai puuttumisen seurauksena.” (CPN-M 2007.)

Varsinkin ulkomailta tapahtumia seuraavan on monesti vaikea saada tolkkua puolueen lausunnoista ja sen tekemistä eri sitoumuksista, niiden väliaikaisuudesta jne. Eri neuvotteluprosessien aikana on kuitenkin piirtynyt kuva taktisesti joustavasta puolueesta, jonka julkilausumiin ei kannata suhtautua sen enemmän totuutena kuin esimerkiksi suomalaistenkaan puolueiden antamiin lausuntoihin. Politiikkaan kuuluu aina kulissien takana tehtyjä taktisia valintoja, kassakaappisopimuksia ja kuhunkin tilanteeseen liittyvää poliittista tarkoituksenmukaisuutta, eikä julkisia lausuntoja tai sopimuksia pidä siksi pitää oikopäätä jonain, mistä puolueen “todellinen” linja “paljastuu”. (Fnord!)

Aseellisen taistelun avulla saavutettu perustuslakia säätävän kokouksen vaali toteutti kyllä välittömän tavoitteen kuningasvallan murtamisesta, mutta puolue myöntää suuret riskit, joita toimintatavan muutos sisältää. “On proletariaatin velvollisuus sekä kansallisesti että kansainvälisesti muuttaa tämä haaste loistavaksi tilaisuudeksi. On selvää, että siihen sisältyy valtavia vaaroja. Meidän tulisi uskaltaa taistella ja uskaltaa voittaa. Jos voitamme, luokkamme proletariaatti, kansainvälinen luokka, voittaa.” (Emt.)

Ennen vaaleja puolueen johtohahmoihin kuuluvan toveri Gauravin seminaarissa pitämä alustus perusteli puolueen valitsemaa linjaa.

“Puolueemme [...] on tosiaankin vaihtanut taktista linjaansa ja taistelun muotoa tilapäisesti, mutta peruslinja on säilynyt muuttumattomana, poliittinen ja aseellinen strategia samana. Välitön tavoitteemme on itsevaltaisen monarkian kumoaminen ja uuden demokraattisen valtion [New Democratic State] perustaminen. [...] Oli välttämätöntä osallistua neuvotteluihin seitsemän puolueen kanssa, jotta voitiin käynnistää voimakas joukkoliike, jonka välitön tavoite oli monarkian kumoaminen. [...] On totta, että ‘tasavalta’ edustaa vain järjestelmää, jossa ei ole kuningasta. Tasavaltoja on monenlaisia. Minkälainen tasavalta Nepaliin perustetaan riippuu siitä, kuka voittaa enemmistön perustuslakia säätävään kokoukseen.” (Gaurav 2007.)

Toinen, toveri Basantan kirjoittama erittäin merkittävä alustus pyrkii vetämään yhteen ne syyt ja arvioit, joiden perusteella CPN-M on valinnut nykyisen toimintamallinsa. (Basanta 2007.) Sitä on syytä lainata pitemmältikin.

“Tänään uusi demokraattinen vallankumous [New Democratic Revolution] Nepalissa on kriittisessä taitoskohdassa, jossa toisella puolella on suuri voitto ja toisella vakava takaisku. Tämä pitää paikkansa aina, kun vallankumous saapuu keskusvallan valtaamisen kynnykselle.”

“Nepalin yhdentoista kansansodan vuoden aikana on käytännössä todistettu, että kun aseellinen taistelu saavuttaa tietyt rajat, se ei enää kykene kehittymään laadullisesti korkeampaan muotoon. Laadullisen hyppäyksen suorittamiseksi korkeammalle tasolle vaaditaan valmisteluja. Konkreettisesti puhuen, ellemme olisi käyneet läpi neuvotteluja 2001 ja 2002 palataksemme korkeammantasoisessa valmiudessa, eivät sitä seuranneet hyppäykset kansansodassa olisi olleet mahdollisia. Samoin jos emme olisi osallistuneet seitsemän puolueen neuvotteluihin ja sopineet 12 kohdan ohjelmasta, ei myöskään huhtikuun [2006] kansannousua olisi voitu kuvitella.”

“[Maailmalla on käynnissä] joitakin aseellisia taisteluita, joita on käyty keskeytyksettä kommunististen puolueiden johdolla 60- ja 70-luvuilta lähtien, mutta ne eivät ole tähän mennessä onnistuneet kehittämään kansanarmeijaa eivätkä perustamaan tukialueita. Uskomme vakaasti, että ellemme opi näistä epämiellyttävistä tosiseikoista [...] mikään vallankumouksellinen puolue ei pysty johtamaan vallankumousta nykyisessä maailmantilanteessa.”

“Nykyinen neuvotteluprosessi valtiovallan uudelleenjärjestelemiseksi perustuslakia säätävän kokouksen keinoin on synnyttänyt sekaannusta kommunistisessa liikkeessä. [...] Esimerkiksi jotkut veljespuolueistamme ovat ilmaisseet erimielisyytensä, kun olemme liittyneet yhteen tunnettujen oikeistorevisionistien kanssa, Nirmal Laman johtaman Neljännen kongressin kanssa, ja kun olemme osallistuneet parlamenttivaaleihin 90-luvun alussa.”

“Meidän tapauksessamme ensimmäiset viisi vuotta, jolloin compradoriporvaristoa edustava Nepalin kongressipuolue oli kansan riiston ja sorron eturintamassa, kävimme heitä vastaan itsenäistä luokkataistelua isänmaallisuuden lipun alla. Myöhemmin, kun feodaaligangsteri Gyandendra kaappasi vallan [...] kiihdytimme luokkataistelua demokratian lipun alla. Tämä taktiikka auttoi meitä pitämään vastustajamme hajallaan[.] Taktinen liitto parlamenttipuolueiden ja meidän välillä, joka sai 12-kohdan ohjelman muodon, oli mahdollinen tästä ristiriidasta johtuen. Tämän hajota ja iske -taktiikan ansiosta onnistuimme paljastamaan sekä feodaali- että compradoriporvariston petolliset suunnitelmat, jotka jakoivat kansaa valehtelemalla demokratiasta ja isänmaallisuudesta.”

“Jos neuvotteluja käydään luokkaintressien luovuttamiseksi, on se katkeraa, sietämätöntä ja täysin väärin. Mutta taktisessa mielessä neuvottelut ovat joskus välttämättömiä.”

“Ensinnäkin osallistumisemme parlamenttivaaleihin vuonna 1991 oli eräänlainen poliittinen kompromissi, taktiikka. [...] Toiseksi, kävimme neuvotteluja vihollisen kanssa 2001. Tänä aikana mobilisoimme miljoonia kansansodan tueksi. [...] Kolmanneksi kävimme uudet neuvottelut vuonna 2002. Tänäkin aikana mobilisoimme joukkoja laajemmin kuin aikaisemmin, kehitimme kansan vapautusarmeijaa edelleen ja vahvistimme tukialueitamme. [...] Neljänneksi, puolueemme käy nyt neuvotteluja ja pyrkii niiden kautta keskusvallan valtaamiseen. Miksi tämä [olisi] väärin? Sikäli kun on puhe vaarasta, ei ole olemassa vallankumousta, johon ei liity lainkaan vaaraa. Mutta tähän vaaraan liittyy suuri mahdollisuus. On historiallinen tosiasia, että vaaraa pelkäävät puolueet eivät ole koskaan kyenneet tarttumaan mahdollisuuteen.”

CPN-M:n seminaarissaan puolueen näkemyksenä esittelty asiakirja sisälsi huomattavia avauksia siitä, miten puolue aikoo pyrkiä edistämään vastavallankumouksen vastaista taistelua vallankumouksen jälkeisissä oloissa. (CPN-M 2007.) Puolueen itselleen ja sisarjärjestöilleen asettama keskeinen ongelma perustuu puolueen tulkintaan Venäjän ja Kiinan vallankumousten kehityksestä.

“Miksi työväen diktatuuri muuttui vastakohdakseen ilman verenvuodatusta heti sen keskeisen johdon kuoleman jälkeen? Miten revisionistit onnistuivat kumoamaan työväen diktatuurin niin sujuvasti ja palauttamaan kapitalismin ilman minkäänlaista vastarintaa voimakkaalta puna-armeijalta, valtiokoneistolta ja vallankumoukselliselta kansalta?”

CPN-M:n seminaariasiakirjaa lukemalla piirtyy kuva puolueesta, joka suhtautuu epäilyksellä Neuvostoliiton ja Kiinan puoluekeskeiseen malliin ja sen aiheuttamaan vaaraan 2000-luvun vallankumousten tulevaisuudelle.

“Kukaan ei pysty rakentamaan puoluetta, jossa ei ole sisäistä taistelua, eikä mikään linja ole 100% oikea. Proletariaatin puolueen sisällä kilpailevissa eri linjoissa on joitain oikeita ja joitain virheellisiä piirteitä. Vallankumousta eivät edistä eri linjojen välillä tehtävät ‘kompromissit’ hajaannuksen välttämiseksi, eivätkä ‘puhtauden’ vuoksi tapahtuvat irtautumispäätökset (elleivät linjat edusta täysin vastakkaisia luokkaintressejä), koska molemmat näkemykset edustavat metafysiikkaa, eivät dialektiikkaa. [...] Puolueemme CPN-M pitää puolueen sisäistä taistelua väistämättömänä, eikä ilman sitä tapahtu muutosta. Perustamme puolueen yhtenäisyyden säilyttämiseen jatkuvalle taistelulle puolueen sisällä. Taistelut takaavat puolueen dynaamisuuden; edistys voi seurata vain ristiriitojen ratkeamisesta.”

“Tämän lisäksi puolueemme pitää välttämättömänä lisäystä puolueen sääntöihin, joka takaa sorretuille oikeuden kapinoida ja muodostaa uusi puolue vallankumouksen jatkamiseksi, jos työväen puolue vajoaa revisionismiin, joko ennen vallan valtaamista tai sen jälkeen.”

“Uskomme, että mitä enemmän alistetuilla luokilla on käytössään demokratiaa, sitä voimakkaampi on niiden kesken kehittyvä yhtenäisyys. Tästä seuraa työväen diktatuurin vahvistuminen. Käsityksemme on, että kattavan demokraattisen kilpailun puute eri työtätekevien kerrosten välillä johti menneisyydessä siihen, että niiden yhteinen taistelu vallan byrokraattisia taipumuksia vastaan heikentyi. Tämä muutti tosiasiassa valtiovallan ja joukkojen suhteen pelkästään muodolliseksi, mikä tarjosi revisionisteille oivan tilaisuuden vallan valtaamiseen.”

“Toveri Mao koetti kääntää tämän prosessin suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen lipun alla, mutta hän oli jo myöhässä.”

“Menneisyydessä sosialistisissa maissa on nähty erinäisiä demokratiakokeiluja. Viimeisin on Kiinan kokemus, missä on kahdeksan eri poliittista puoluetta, jotka eivät edusta vihollisluokkia ja jotka tekevät yhteistyötä kansanhallituksen kanssa. Puolueemme mielestä suhde näiden puolueiden ja Kiinan kommunistisen puolueen välillä ei ole elävä vaan mekaaninen ja muodollinen. Jotta tämä suhde voisi olla elävä, esitämme tämän yhteistyösuhteen kohottamista monipuoluekilpailun tasolle. Selvää on, että tämä kilpailu on sallitua ainoastaan sellaisten puolueiden välillä, jotka eivät vastusta työväen diktatuuria. Monipuoluekilpailun lisäksi puolueemme on esittänyt perustuslakiin kansan oikeutta valvoa, hallita ja puuttua hallituksen instituutioiden toimintaan ja kutsua edustajansa takaisin paikoiltaan tarpeen vaatiessa. Toisaalta tämä voi toimia yhtenä niistä tehokkaista tavoista, joilla joukot vedetään mukaan aktiiviseen politiikkaan, ja toisaalta se voi luoda tilanteen, missä työväen johtajat ovat heille vastuussa. Tosiasiassa se saa työväen johtajat suhtautumaan joukkoihin tovereina, ei hallittuina.

“Joku saattaa esittää kysymyksen, eikö monipuoluekilpailu ole sama kuin itsemurha, sillä se avaa imperialisteille tien vallankumouksen sabotointiin. Tähän mennessä suurimman osan työväen vallankumouksista on sabotoinut puolueen oma sisäinen rappeutuminen, ei imperialistien sekaantuminen. Vaara on olemassa, mutta meistä se on vähäisempi vaara kuin puolueen vajoaminen revisionismiin.”

Lokakuussa 2009 World People’s Resistance Movementin isobritannialainen osasto julkaisi Baburam Bhattarain haastattelun, missä Bhattarai jatkoi puolueensa valitseman linjan puolustamista. (WPRM 26.10.2009.) (Sosialismi.net on julkaissut haastattelun suomennoksen täällä.)

“[V]uoden 2006 jälkeen teimme tietyn muutoksen taktisessa linjassamme. Tämä on saanut jotkut hämmennyksiin, ja he luulevat meidän hylänneen pitkällisen kansansodan (PKS) ikuisiksi ajoiksi ja omaksuneen rauhanomaisen kehityksen tien. Tämä sekaannus on oikaistava.”

Bhattarai torjuu mm. RCP-USA:n esittämän näkemyksen, jonka mukaan puolue olisi sortunut revisionismiin päätyessään “demokraattiseen tasavaltaan” taktisena välivaiheena matkalla kohti uusdemokraattista vallankumousta.

“Meidän käsityksemme mukaan, vallankumouksellisen puolueen käsityksen mukaan porvarillis-demokraattisen tasavallan perustamisen jälkeen proletaarinen puolue ottaisi aloitteen käsiinsä ja veisi eteenpäin taistelua uuden demokraattisen vallankumouksen puolesta. Tiesimme, että porvarilliset voimat koettaisivat monarkian lakkauttamisen jälkeen vastustella, ja että pääristiriitamme olisi tämän jälkeen porvarillis-demokraattisten puolueiden kanssa.”

“Huhtikuun 2009 jälkeen [jolloin Prachanda erosi hallituksesta] perustuslakia säätävän kokouksen vaihe ja porvarillis-demokraattisen tasavallan perustaminen oli suurin piirtein valmis. Käsityksemme mukaan nyt on jatkettava taistelua uuden demokraattisen vallankumouksen puolesta. Joten jälleen teimme taktisen muutoksen ja näytimme, että tästä eteenpäin suurin kamppailumme olisi porvarillis-demokraattisia puolueita vastaan, joita imperialismi ja laajentumishaluiset vallat tukevat. Tämä ohjenuoranamme jätimme hallituksen ja nyt keskitymme joukkoliikkeeseen, jotta voisimme viimeinkin toimia kuten olemme saarnanneet. Se tarkoittaa PKS:n ja yleisen kansannousun taktiikan yhdistämistä. Vuoden 2005 jälkeen olemme valmistelleet yleistä kansannousua työskennellessämme kaupunkialueilla ja yhteishallituksessa.”

Bhattarai huomauttaa myös, että CPN-M ei vastoin arvostelijoiden väitteitä milloinkaan luopunut aseistaan eikä demobilisoinut sissiarmeijaansa.

“PLA on edelleen olemassa, ja sodan aikana keräämämme aseet ovat edelleen meidän, yhden avaimen järjestelmän alaisena, Yhdistyneiden kansakuntien valvonnassa, mutta avain on meillä kuten armeijakin, emmekä ole koskaan antautuneet. Tämä osoittaa, ettemme ole luopuneet PKS:n tiestä. Olemme kylläkin jäädyttäneet tuon osan toiminnoistamme joksikin ajaksi ja keskittyneet toimintaan kaupungeissa, jotta onnistuisimme aikaansaamaan oikean tasapainon taistelun sotilaallisten ja poliittisten näkökohtien välillä. Jonkin ajan kuluttua voimme yhdistää molemmat PKS:n ja yleisen kansannousun näkökohdat käynnistääksemme lopullisen kansannousun valtiovallan valtaamiseksi. Haluaisimme painottaa, että jatkamme edelleen vallankumouksen tiellä, mutta olemme yrittäneet yhdistää PKS:n teorian yleiseen kansannousuun. Rauhanomaiseen vaiheeseen saavuttuamme luulen, että mahdollinen hämmennys on lieventynyt, ja ihmiset ymmärtävät meidän olevan edelleen vallankumouksen tiellä.”

Tultuaan julki Nepalissa Bhattarain antama haastattelu nostatti kohun, ja mm. NepalNews uutisoi “maolaisten lopullisena tavoitteena olevan edelleen valtion ‘murskaaminen’ palasiksi”. Verkkolehti myrepublica.comissa kirjoittanut Hari Bansha Dulal riemuitsi vahingoniloisesti maolaisten todellisten tavoitteiden paljastumisesta.

“[Bhattarai] on sanonut ilman mitään varauksia, että maolaiset eivät milloinkaan hylänneet pitkällistä kansansotaa; strategian puitteissa on tehty ainoastaan taktinen siirtymä. Hän kutsuu demokratiaa porvarillisen diktatuurin muodoksi. Se herättää kysymyksen siitä, minkälaista järjestelmää maolaisten itse asiassa tavoittevat. Tässä se mitä he tavoittelevat. Työväen diktatuurin puitteissa järjestetään kansan keskuudessa kilpailua, millä keinoin kansanjoukot pysyvät jatkuvassa liikkeessä kunnes proletaarinen diktatuuri on saavutettu.” (myrepublica.com, 9.11.2009.)

Haastattelussa Bhattarai oli todennut:

“Valmistelemme nyt uuden demokraattisen vallankumouksen viimeistä vaihetta. Muutaman kuukauden sisällä kun ristiriidat kärjistyvät porvarillisten ja proletaaristen voimien välillä, ehkä näemme jonkin väliintulon imperialistien tai laajentumishaluisten tahojen puolelta. Silloin saatamme joutua käymään uusia aseellisia taisteluja. Puolueemme on jo tietoinen tästä, ja olemme päättäneet jälleen keskittyä tavallisiin kansanjoukkoihin sekä kaupungeissa että maaseudulla. Joukkopohjan vahvistamiseksi olemme perustaneet Yhdistyneen kansallisen kansanliikkeen [United National People's Movement, UNPM], joka valmistautuu taisteluun sekä kaupungeissa että vahvistaa joukkopohjaamme maaseudulla. Kun ratkaisevan yhteenoton hetki koittaa taantumuksellisten voimien kanssa, voimme taas yhdistää maaseudun tukialueemme ja tukemme kaupunkialueilla vihollista vastaan suunnattua lopullista rynnäkköä varten, vallankumouksen loppuunviemiseksi.

“Haluaisin sanoa, ettemme ole koskaan hylänneet PKS:ää, olemme vain tehneet taktisen muutoksen strategiamme puitteissa. Tämä on yksi asia. Toinen asia on, että maolaisena uskon jatkuvaan vallankumoukseen [continuous revolution]. Vallankumous ei koskaan pysähdy. Silloinkin, kun yksi vaihe on valmis, toista on heti jatkettava. Vain näin voimme edetä sosialismiin ja kommunismiin. Tämä on maolaisuuden perusperiaate. Maolaisena jatkuvaa vallankumousta ei voi koskaan hylätä. Olemme edelleen PKS:n tiellä, vaikka taktiikka on muuttunut ajan luonteen mukaiseksi. Mutta kansainvälisten proletaaristen voimien keskuudessa on hämmennystä, ja haluaisimme oikaista tämän, mutta luulen että se onnistuu paremmin teoilla kuin sanoilla. Joka tapauksessa olemme varmoja, että onnistumme vakuuttamaan epäilevät toverimme siitä, että tavoittelemme edelleen vallankumousta. Toteutamme vallankumouksen uudella tavalla, ja meidän on näytettävä että vallankumous on mahdollinen myös 2000-luvulla. Nepal voi olla 2000-luvun vallankumouksen eräs malli.”

Amin, Samir: Nepal, a Promising Revolutionary Advance. February 2009.

Amnesty International: About Amnesty International

Amnesty International: Document - Nepal: Children Caught in the Conflict (25.7.2005)

Aromaa, Eekku: Kai olet kommunisti? (20.5.2008)

Aromaa, Eekku: Stalin vai Gandhi? (17.6.2008)

Asia Times: Maoists rule India’s ‘Red Corridor’ (24.4.2009)

AsiaOne News: Nepal government raises war death toll (22.9.2009)

Basanta: No revolution can be replicated but developed. The Worker #11 (2007).

Bhattarai, Baburam: The Question of Building a New Type of State. The Worker #9 (2004).

CPI-M: CPI(Maoist) Statement on Nepal Election (24.8.2008)

CPI-M: Open Letter to Unified Communist Party of Nepal (Maoist) From the Communist Party of India (Maoist) (20.7.2009)

CPN-M: Imperialism and Proletarian Revolution in the 21st century. The Worker #11 (2007).

CSM: Nepal’s children forced to fight (28.6.2005)

CWIN Nepal: Children in Armed Conflict. (10.4.2007)

Ely, Mike: Nepal Maoists: On Criticism by RCP (3.1.2008). Kasama Project.

Gaurav: New Tactics: challenges and opportunities. The Worker #11 (2007)

Hogg, Charu Lata: Children Recruitment in South Asian Conflicts. A Comparative Analysis of Sri Lanka, Nepal and Bangladesh. An Asia Programme Report. Chatham House 2006.

IDSA: Rehabilitating Child Soldiers in Nepal (3.2.2007)

IDM: Victory of Nepalese Maoists in elections – where to now? (17.4.2008)

IDM: Nepalese Maoists and the question of power - Does Prachanda offer a way out? (12.11.2008)

IDM: Nepal: Prachanda resigns ‑ a victory for the old regime? (26.5.2009)

IDM: Communist Party of Nepal recognises role of Leon Trotsky (20.10.2009a)

IDM: Maoists in Nepal looking for new strategic direction (20.10.2009b)

International Viewpoint: This is no rah-rah revolt (May 2006)

IRIN: NEPAL: Shanta Karki, “I don’t need rehabilitation” (5.2.2010)

ISJ: Nepal on the brink (6.4.2006)

Laine, Joonas: Nepal vallankumouksen tiellä osa 2. (27.2.2010)

Libcom: Nepal: victory turns sour (22.1.2009)

Libcom: Nepalese Maoists restate intention to ban strikes and other news (10.4.2009)

Mao Zedong: Uudesta demokratiasta. Teoksia, II osa. Sanan tie 1958.

MRZine: Stepwise Revolutionary Advance in Nepal (16.11.2009)

Muni, S. D.: Maoist Insurgency in Nepal. The Challenge and The Response. Observer Research Foundation, 2003.

myrepublica.com: Understanding the radical mindset (9.11.2009)

myrepublica.com: Endorsement of SEZ Act ensures incentive to industries (22.1.2009)

NepalNews: Dr Bhattarai says Maoists’ ultimate aim is state capture (1.11.2009)

Onesto, Li: Dispatches from the People’s War in Nepal. Pluto Press 2005.

Pettigrew, Judith: Living Between the Maoists and the Army in Rural Nepal. Teoksessa Hutt, Michael (toim.): Himalayan People’s War. Nepal’s Maoist Rebellion. Indiana University Press 2004.

People’s March: EXCLUSIVE INTERVIEW WITH CPI(MAOIST)SPOKESPERSON ON NEPAL DEVELOPMENTS (6.8.2006)

Revolution: On Developments in Nepal and the Stakes for the Communist Movement: Letters to the Communist Party of Nepal (Maoist) from the Revolutionary Communist Party, USA, 2005-2008
(With a Reply from the CPN(M), 2006) (29.3.2009)

Revolution in South Asia: Refuting the Lie that the Maoists Banned Strikes in Nepal (6.1.2010)

de Rooij, Paul: Amnesty International & Israel: Say it isn’t so! (31.10.2002)

de Rooij, Paul: Amnesty International: A False Beacon? (13.10.2004)

Schwab, Peter: Cuba. Confronting the U.S. Embargo. St. Martin’s Griffin 1999.

Shah, Saubhagaya: A Himalayan Red Herring? Maoist Revolution in the Shadow of the Legacy Raj. Teoksessa Hutt, Michael (toim.): Himalayan People’s War. Nepal’s Maoist Rebellion. Indiana University Press, 2004.

Socialist Worker: Maoist win creates a storm in Nepal (22.4.2008)

SocialistWorld: Maoist Election Victory (23.4.2008)

Suomen sotasurmat 1918-1922 (19.5.2004)

Thaindian News: Nepal Maoists free all child soldiers (8.2.2010)

Thapa, Deepak; Sijapati, Bandita: A Kingdom Under Siege. Nepal’s Maoist Insurgency, 1996 to 2004. Zed Books 2004.

Tilastokeskus: Väestönkehitys itsenäisessä Suomessa - kasvun vuosikymmenistä kohti harmaantuvaa Suomea (5.12.2007)

Trotsky, Leon: The Transitional Program. Teoksessa The Transitional Program for Socialst Revolution. Pathfinder Press 1973.

UCPNMINTL: A Short Note on National Convention (31.3.2009)

Workers Power: The revolution in Nepal has reached a critical moment (22.4.2006)

Workers Power: Maoists take power in Nepal (May 2008)

WPRM: Nepal: Interview with Comrade Baburam Bhattarai (26.10.2009)

WSWS: Nepal’s Maoist prime minister steps down (8.5.2009)