Vasemmisto ja “uusi politiikka”
28.4.2010 | ArtikkelitTeksti: Jari Heinonen
Kuva: kollaasi Wikipedia ja Opiskelijatoiminta
Vasemmiston kriisin selvittäminen vaatii uutta politiikan teon tapaa, jossa perinne ja uudet aloitteet yhdistyvät. Punavihreän politiikan uudistamiseksi on kyettävä ottamaan ihmisten arkipäivän ongelmat, yhteiskunnallinen keskustelu ja erilaisten muutosliikkeiden ideat vasemmiston toiminnan ytimeksi. Muutos voi alkaa vain yhteisen keskustelun ja konkreettisen toiminnan kautta, alhaalta ylöspäin.
Vasemmiston kaksi toimintatapaa
Sosiaalidemokraattinen puolue (SDP) sopeutui Väinö Tannerin johdolla suomalaisen, porvarilliseen yhteiskuntaan heti kansalaissodan jälkeisinä vuosina. Jo 1920-luulla se kiinnittyi edustuksellisen politiikkamuodon kautta vahvasti porvarilliseen valtioon (ja kuntiin). Oleellista on, että valkoiset voittajat sanelivat tuolloin vasemmiston toiminnan reunaehdot, joihin sosiaalidemokraatit kiltisti sopeutuivat.
Käytännössä SDP:sta tuli jo tuolloin suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutunut edustuksellinen politiikkakone, läpeensä reformistinen puolue. Toiminta eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tuli ykkösasiaksi. SDP lanseerasi toimintansa perustaksi ns. länsimaisen sosiaalidemokratian käsitteen ja siihen kiinnittyneen politiikan tekotavan.
Vasemmiston politiikkaa lähti johdonmukaisesti jatkamaan SKP. Radikaali vasemmisto asetti tavoitteensa kapitalismin tuolle puolen, kuten jo Forssan kokouksessakin oli tehty. Vasemmisto korosti vahvasti kapitalismin syvällistä, perinpohjaista muuttamista ja demokratisoimista. Tuossa toiminnassa kansalaisten oman toiminnan, monimuotoisen kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan merkitys nähtiin keskeisenä. Ajatus oli, että uudenlaista yhteiskuntaa ja hegemoniaa ei voi saavuttaa vain ylätasolla, parlamentista, hallituksesta ja kunnanvaltuustoista käsin. Ylätason politiikkaa tukevan joukkotoiminnan merkitys nähtiin keskeiseksi.
Tässä kiteytyy kahden työväenliikkeessä koetellun politiikantekotavan keskeinen ero. Tämä ero on nykyiselläänkin selvä (Heinonen 2009a).
SKP/SKDL muuttivat Suomen
Radikaali vasemmisto pääsi toisen maailmansodan jälkeen testaamaan politiikkakäsitystään todellisuudessa, kun SKDL nousi maan suurimmaksi puolueeksi.
Tulokset olivat kauttaaltaan hyviä. Suomesta tuli viimeistään 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio. Tätä Päivi Uljas dokumentoi erinomaisessa kirjassaan Taistelu sosiaaliturvasta (2005).
Hänen mukaansa muutosten taustalla oli vuoden 1956 yleislakko, mutta ennen muuta 1958 saavutettu eduskunnan vasemmistoenemmistö. Vasemmisto oli tosin kyllä tuolloin hyvin hajanainen, suorastaan yhteistyökyvytön hallitustason yhteistoimintaan. Mutta historian dialektiikka on joskus aika kummaa, jos toimivat subjektit tuota dialektiikkaa tietoisesti avustavat.
Vahva vasemmisto pyrki oppositioenemmistöstään käsin vaikuttamaan sosiaaliturvaan ja yhteiskuntapolitiikkaan hyvin laajasti. Vasemmistopuolueiden keskinäinen kilpailu radikalisoi sosiaalidemokraatteja sosiaali- ja työpoliittisissa kysymyksissä. Tätä prosessia avitti vahva SKDL:n kenttä, jota naisten lapsilisäkamppailu merkittävästi edelleen vahvisti. Naisten poliittinen osallisuus ja aktiivisuus nousivat tuon kamppailun myötä uusiin mittasuhteisiin.
Samaan aikaan myös maalaisliitossa tapahtui vallankeikaus, kun Urho Kekkosen johdolla niin sanottu K-linja kepitti vanhan oikeistosuuntauksen. Suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi kokonaan uusi tilanne, eikä oikeisto enää kyennyt patoamaan sekä kansalaisyhteiskunnassa että eduskunnassa vahvistunutta vastarintaa. Kansalaisliikehdintä nousi valtaviin mittasuhteisin. Ihmiset innostuivat, toimivat ja tulosten näköala loi uskoa ja luottamusta toimintaan. Suomesta tuli pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio aivan muutamassa vuodessa, ehkä noin kymmenessä vuodessa.
Todelliset, syvät muutokset ovat aina sitkeän, taitavan kansalaistoiminnan tulosta. Ja tämän vasemmistolainen työväenliike on parhaimmillaan osannut erinomaisesti.
Muutos on taas meneillään
Mutta tuo muutos ei ollut lopullinen. Suomalainen hyvinvointimalli on muuttunut viime vuosina taas nopeasti – tällä kertaa huonompaan suuntaan! Sen perusteita järkyttää neljä toisiinsa kietoutuvaa muutosta: rahamarkkinoiden vapauttaminen, julkisen sektorin “uudistaminen” (New Public Management), työmarkkinoiden muutokset (joustot ja pätkätyöt) ja sosiaalipolitiikan “uudistaminen” (ns. aktiivinen sosiaalipolitiikka). Kysymys on aidosti uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikan linjasta, joka löi meillä läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa (Heinonen 2009b).
Kriisi (kreikaksi krisis) tarkoittaa erottamista, ratkaisua eli käänteen tekevää muutosta. Se voidaan ymmärtää myös poluksi tai polun risteykseksi. Risteyksestä voi lähteä kulkemaan myös vasemmalle. Eli punavihreälle vaihtoehdolle on aidosti tilausta. – Mutta millaista “uusi politiikka” voisi olla?
Mitä on “uusi politiikka”?
Ensinnäkin on syytä käydä keskustelua muutoksen luonteesta. Nyt tarvitaan aatteellista, ideologista, teoreettista keskustelua ja väittelyä, joka mielellään saisi näkyä ja kuulua myös paikallisjulkisuudessa. Eli tulee selvittää joukolla mitä on tapahtunut ja tapahtumassa? Mitä uusliberalismi on ja miten sitä vastaan voisi kamppailla?
Vastustajamme on vahva ja taitava. Itse asiassa kysymys on kilpailuyhteiskunnasta, jossa yksilöiden keskinäinen kilpailu on kohotettu kaiken inhimillisen toiminnan perustavaksi motiiviksi. Samalla uusliberalismi on muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Siitä on tullut isolle osalle ihmisiä hegemoninen tapa ajatella ja toimia. Arkipäivän kilpailusta on tullut jokapäiväistä. Yhteiskunnallisen muutoksen pitäisi mennä juuri tähän kilpailulliseen ihmisten arkipäivään, sillä arkipäivä on politiikan ydinalue, kuten Antonio Gramsci osuvasti sanoo.
Uusliberalistinen vallankumous on Suomessa tehty eliitin sisäpiiripäätöksillä paljastamatta lopullisia tavoitteita ja vedoten välttämättömyyteen. Mutta vain harva päättäjä sanoo itse olevansa uusliberalisti (vrt. Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa, 2007).
Millainen vasemmiston arkipäivään ankkuroituvan maailmankuvan sitten tulisi olla? Varmasti jotensakin tällainen:
Tämä on tällaista kasvottomuuden aikaa. Päivystysalueet suurenevat, pienemmiltä kyliltä viedään poliisit, kansaneläkelaitokset, verotoimisto – palvelu on muuttunut tietokoneen kanssa näpertelemiseksi. Kuitenkin aito ihmisten välinen vuorovaikutus ydinperheissä ja työyhteisöissä on kansanterveyden perusyksikkö. Siinä välitetään ja huolehditaan toisesta. Se on mun ydinmessage: ollaan ihminen ihmiselle. (Kiminkinen 2010).
Toiseksi edustuksellisissa elimissä (kuten kunnanvaltuustot) tulisi kyetä rakentamaan yhteistyötä, jolla uusliberalistisia ratkaisuja paljastetaan ja jopa torjutaan (esimerkiksi laaja toiminta, jossa niin valtuutetut, henkilöstö, johtokunnat kuin kuntalaisetkin ovat mukana). Toiminta edustuksellisissa elimissä on punavihreälle vasemmistolle tärkeätä ja asemia tulee näissä elimissä vahvistaa. Mutta näissä elimissä ei saada kunnon tuloksia ilman kuntalaisten tukea ja omaa toimintaa. Uudenlaista yhteiskuntaa ja hegemoniaa ei voi saavuttaa vain ylätasolla, parlamentista ja kunnanvaltuustosta käsin. Joukkotoiminnan merkitys muutoksessa on aina ollut ja tulee olemaan keskeinen. Tässä ajattelu- ja toimintatavassa politiikan keskeinen toimija, subjekti ei ole edustuksellisen ylätason toimija, vaan kentän toimija, pieni ihminen (puolueosaston jäsen, kansalainen). Tämä meidän pitää vasemmistossa ymmärtää. Tämä on meidän vahvuutemme. Me osaamme, “we can“, kuten Barack Obaman viesti kuului USA:n presidentinvaalien alla.
Kolmanneksi suoraa, välitöntä demokratiaa tulee vahvistaa – esimerkiksi kuntalaisten aloitteet kunnallisen kansanäänestyksen järjestämiseksi jostakin tärkeästä asiasta, kuten Tampereella rantaväylän tunnelihankkeesta. Tarvitaan viisi prosenttia äänestysikäisistä kuntalaisista vaatimaan neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä (esimerkiksi Tampereella noin 9000 allekirjoitusta). Yleensä kysymys on projektimaisesta toiminnasta, jossa on joku liike organisoimassa toimintaa, Tampereella tällainen liike on Rantaväyläliike. Liikkeitä ja niihin liittyvää paikallisjulkisuudessa tehtävää julkisuustyötä tarvitaan yhä enemmän. Ja tässä sosiaalinen media on tärkeä väline (esimerkiksi Pelastakaa Tampere asukkaille – liike).
Neljänneksi voi tehdä myös erilaisia valituksia ja kanteluja. Hallinto-oikeuteen voi valittaa päätöksistä, esimerkiksi kaavojen yhteydessä valitukset ovat Tampereella hyvin yleisiä. Riitta Tynjän Pekka Kettus – valitukset ovat erinomainen esimerkki valitustien käyttökelpoisuudesta. Toisaalta lääninhallitukseen voi tehdä erilaisia kanteluja, esimerkiksi vaikkapa laitosten henkilöstömitoituksista (Koukkuniemen henkilöstöasiat Tampereella) ja toimeentulotukilain aikarajojen noudattaminen. Monesti hyvinvointipalvelujen henkilöstö jopa kehottaa valitusten ja kantelujen tekemiseen, kun asiat eivät muuten tule kuntoon. Lääninhallitus (ja sen seuraaja) on vielä melko käyttökelpoinen palvelujen laadun tarkkailija.
Lopuksi
Punavihreän vasemmiston on kyettävä jalostamaan yhteiskuntamme kehittämistavoitteita, muuntamaan kansalaisten ajatuksia, yhteiskunnallista keskustelua ja erilaisten liikkeitten ideoita poliittisen toiminnan ytimeksi. Sen tulee pyrkiä sellaiseksi väyläksi, jonka kautta kansalaisten mielipiteet ja tavoitteet kanavoituvat aidoiksi poliittisiksi maailmaa muuttaviksi arkisiin ongelmiin liittyviksi teoiksi. Ja tässä kannattaa katsoa kansainvälisiä kokemuksia, ottaa ideoita sieltä missä on menty eteenpäin (Die Linke Saksassa, Kyproksen AKEL jne.). Vaaleihin osallistuminen ei saa olla vain tapa, vaan vaaliosallistumisen muodot on syytä miettiä niin että vaalit voidaan ja kyetään myös voittamaan.
Tommi Uschanov sanoo kirjassaan Mikä vasemmistoa vaivaa (2008), että suomalaisen vasemmiston kyvyttömyys edistää ideologiansa mukaisia tavoitteita johtuu ennen muuta poliittisesta osaamattomuudesta. Vasemmisto tietää mitä sen tavoitteet ovat, mutta poliittinen taito ja halu viedä näitä asioita eteenpäin puuttuvat. Uschanov tarkoittaa sitä, että vasemmisto ei todellisuudessa ole ajanut (ja aja!) niitä asioita joita se ohjelmissaan ilmoittaa ajavansa (=sanojen ja tekojen ristiriita!). Tuo taito ja halu meidän on herätettävä! Mistä ne löytyvät? Oma kantani on: Yhteisen keskustelun ja tekemisen kautta, kansalaisten ja kuntalaisten tasolta, alhaalta päin. Tämä on vasemmistolaisen politiikan ydinjuttu. Uusi politiikka onkin siis vanhan politiikan parhaiden perinteiden jatkamista ja kaivamista esiin.
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu ja sosiaalityön professori.
Lähteet
Heinonen, Jari (2009a) Huomenna vasemmisto tulee. Kulttuurivihkot 5.
Heinonen, Jari (2009b) Hyvinvointimallin kriisi. Teoksessa Nykyinen kriisi ja Marx. Helsinki: TA – Tieto.
Kiminkinen, Tapani (2010) Kiminkistä lisää, kiitos! TV Maailma 1 (Haastattelu).
Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. Helsinki: WSOY.
Uljas, Päivi (2005) Taistelu sosiaaliturvasta. Helsinki: Like.
Uschanov, Tommi (2008) Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki: Teos.
Miika
lainej
Risto Uljas
tuu
tuu
“Punavihreän vasemmiston on kyettävä jalostamaan yhteiskuntamme kehittämistavoitteita, muuntamaan kansalaisten ajatuksia, yhteiskunnallista keskustelua ja erilaisten liikkeitten ideoita poliittisen toiminnan ytimeksi.”
Hei vittu oikeesti jätkät. Lopettakaa tuo puppugeneraattorin käyttö näissä artikkeleissanne.
Tämä on klassinen ja hyvä http://www.sammakko.net/puhe/
Minäkin kokeilin sammakon puhegeneraattoria ja huomasin ettei niitä valtiosihteereitä ja kansliapäälliköitä eikä turhan aikaisia ministereitäkään enää tarvita hallituksessani.
Hallitusohjelman tilaan toki edelleen amer ei ku siis osaavalta konsulttitoimistolta, joskin julkaisuvedos tuotetaan generattorilla.
”
… , sillä arkipäivä on politiikan ydinalue, kuten Antonio Gramsci osuvasti sanoo.
”
Tätä jos ei joku ymmärrä niin sitten on pihalla kokonaan…
Jari Heinonen revisio ja madaltaa kansalaissodan jälkeen perustetun SKP:n päämäärän, joka oli sosialismi. Heinonen kirjoittaa: “Vasemmisto korosti vahvasti kapitalismin syvällistä, perinpohjaista muuttamista ja demokratisoimista.” Ei SKP:n ja sen toimintaan sitoutuneen vasemmiston päämääränä ollut kapitalismin korjaileminen vaan sen kumoaminen ja sosialistinen Suomi.
Heinosen toteamuksesta huokuu uuden SKP:n halu restauroida nykykapitalismia ja sovittaa politiikkansa porvarillisen parlamentarismin kaanoneihin. Ollaan mukana, kun muutkin ovat. Surullisin esimerkki tästä alistumisesta on EU-vaaleihin osallistuminen.
Radio Suomen taustapelissä oli tänään aiheena Kreikan vai talousjärjestelmän kriisi. Maailmanpolitiikan ja -talouden tutkija Lauri Holappa Helsingin yliopistosta totesi, että koko kapitalistinen järjestelmä on pahassa pulassa ja kulkee kriisistä toiseen. Ei se enää paikkailemalla saavuta alkuhistoriansa edistyksellistä roolia.
Nykyvasemmiston kyvyttömyys ja alistuminen johtuvat selkeän päämäärän puuttumisesta. Puhutaan punavihreydestä, kaunoluistellaan, lallatellaan sitä sun tätä. Eli tehdään sitä, mitä oikeistokin tekee. Mutta kuka nostaisi agendalle sosialismin vallankumouksellisen päämäärän? Eikö se ole nimenomaan kommunistien tehtävä?
Rauno Lintunen:
“Mutta kuka nostaisi agendalle sosialismin vallankumouksellisen päämäärän? Eikö se ole nimenomaan kommunistien tehtävä?”
Se on kommunistien tehtävä, mutta sitä ei pidä perätä Uudelta SKP:ltä vain yhden K:n takia. Toki on oikein muistuttaa, että puolueen nimi ei vastaa puolueen laatua. Uusi SKP on demokraattinen vasemmistopuolue, mutta ei kommunistinen puolue. Se on ideologiselta suuntautumukseltaan vasemmistososialidemokraattinen, strategisesti sitoutunut rauhanomaisiin ja laillisiin menetelmiin, eikä tavoittele proletariaatin diktatuuria. “Sosialismi” on rakennettu, kun tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen eri muodoilla on “riittävän” hallitseva asema. Revisionismin eri muotojen omia “sosialismin malleja” yhdistävä ominaisuus on tuotantovälineiden tavaraluonteen säilyminen, eikä Uuden SKP:n “2000-luvun sosialismi” ole poikkeus.
Tämä kaikki pitää todeta, mutta sen jälkeen kritiikkiä on jatkettava todetun pohjalta. Seuraava kysymys kuuluukin: Miten kommunistien tulisi suhtautua SKP-nimiseen demokraattiseen vasemmistopuolueeseen? Jos SKP onnistuu tekemään vaikkakin vain suhteellisen edistyksellistä politiikkaa, voivat kai kommunistit antaa sille kriittistä tukea. Ainakaan väärä nimi ei saa olla ratkaiseva tekijä, vaikka se onkin molemminpuolinen taakka.
Jari Heinosen kirjoitus oli yhteistyöhenkinen ja sävyltään asiallinen. Myös Rauno Lintunen kritisoi kirjoitusta asiaperustein. Aikaisemmat kommentit sen sijaan olivat sekä epäkriittisiä että asiattomia. Vitsien aika on ohi.
Matti Aallon kommentti arkipäivän keskeisyydestä oli varmasti täysin vakavasti esitetty. Uskoisin myös että Heinonen muotoilussaan “kapitalismin syvällisestä muuttamisesta” tarkoittaa tosiasiassa vallankumouksellista muutosta ts. sosialismia (lisää sosialismista tulossa syksyllä tällä samalla BAT-kanavalla).
Sinänsä olen samaa mieltä kahden viimeisen kommentin kanssa, että “ortodoksisessa” tai “klassisessa” mielessä (ja tämä siis ei ole negatiivisesti ilmaistu) nykyinen SKP on pikemmin sosiaalidemokraattinen. Samoin iso osa Vasemmistoliitosta on hyvinkin ‘edistyksellistä’ — ja mielestäni nykyisissä olosuhteissa pitäisi (ehkä) keskittyä tämän olemassa olevan edistyksellisyyden edistämiseen (näin hämärästi lauantai-iltana muotoiltuna ts. keskittymiskyky ei ole niin täydellinen kuin pitäisi), jotta liikettä on mahdollista rakentaa.
Nykyinen kriisi on monessa mielessä mielenkiintoinen ja saattaa jopa yllättää itse kunkin housut kintuissa.
Minusta Partisaani on ihan oikeassa kun sanoo, että “Jos SKP onnistuu tekemään vaikkakin vain suhteellisen edistyksellistä politiikkaa, voivat kai kommunistit antaa sille kriittistä tukea”, vaikken olekaan niin kiinnostunut määrittelemään, kuka edustaa “todellista” kommunismia ja kuka jotain muuta. Ei sitä voida tässä vaiheessa mitenkään tietää.. tahot, jotka edustavat kommunismia paperilla (ja muuallahan sitä ei tällä hetkellä voi edustaa, koska liikettä ei paljon ole, eikä kommunisteilla mitään asemia siinäkään, mikä on) eivät löydä itseään liikkeen johdosta yhtään sen todennäköisemmin kuin tahot, jotka eivät sitä edusta.. ja vaikka löytäisivätkin, ei paperikommunismi ole mikään tae sille, että he onnistuvat edistämään liikettä paremmin kuin tahot, joilla tämmöisiä papereita ei ole. Paperikommunistit voivat jäädä yhtä helposti omien kaavojensa vangeiksi kuin paperittomat sortua kapitalismiin mukautumiseen..
Itse en pidä SKP:nkään ensisijaisena ongelmana ohjelmallisia seikkoja (vaikka niitä onkin), enkä lukisi esim. “yhteiskunnallisen omistuksen riittävän hallitsevaan asemaan” sisään kovin paljoa, esim. selvää revisionismia tms. Määrittelyä pitäisi avata pitemmin että siitä voisi jotain sanoa.
En ole kovin kiinteästi seurannut mitä esim. Jari Heinonen ja Yrjö Hakanen tekevät Treen ja Hgin valtuustoissa, mutta varmaan ihan asiaa puhuvat siellä.
Heinosen kirjoitus oli ok, vaikka aika epämääräinen kyllä. Vaikea tarttua.
[EDIT: oli muuten väärin sanoa, ettei kommunisteilla ole mitään asemia siinäkään liikkeessä mikä on.. varmaan esim. opiskelijajutuissa on kelpo tovereita ihan asemissakin. En kylläkään tiä ovatko he kommunisteja Partisaanin tarkoittamassa mielessä, mutta kyllä meikäläiselle ainakin kelpaavat]
@Rauno: Miksi muuten on periaatteetonta osallistua EU-vaaleihin, mutta eduskuntavaaleihin osallistuminen on ok..?
Eräässä mielessä olisi parempi jos SKP olisi vallankumouksellinen, selvästi reformismista erottautuva puolue – koska meillä on nyt reformistinen SKP jonka politiikkaa on hieman vaikea erottaa muiden edistyksellisten tahojen (Vas, SDP:n ja Vihreiden vasemmistot jne.) näitä muita edistyksellisiä tahoja on helppo syyttää kommunisteiksi – päätelmällä “Koska perustulo, työajan lyhentäminen, puolueettomuus jne. ovat asioita joita SKP ajaa, muutkin näitä asioita ajavat tahot ovat varmaan (piilo)kommunisteja.” Tätähän näki mm. silloin kun tuli se joku lehtijuttu jossa sanottiin että SKP:n ja Vihreiden ehdokkaat eurovaaleissa olivat jonkun vaalikoneen mukaan ideologisesti lähellä toisiaan – johtopäätös monien mielissä oli se että Vihreät ovat siis varmaan kommunisteja…
@Tatu: En usko että ainakaan esimerkkiesi perusteella argumentti on pitävä, sillä “oikeasti” vallankumouksellisellakin puolueella (“O”VKP)on aina konkreettisia lähiajan tavoitteita, jotka voivat hyvin olla tuommoisia mitä luettelit. “O”VKP voi ihan hyvin osallistua vaaleihinkin, ja jos sen ehdokkaat vastaavat – ja mikseivät vastaisi – vaalikoneiden kysymyksiin (jotka on laadittu reformipohjalta), niin kyllä sieltä edelleen löytyvät ne “yhtäläisyydet” epämiellyttävien ehdokkaiden leimaamiseksi, jos tällaisia vain halutaan löytää. Hajota ja hallitse…
Mielestäni vallankumouksellisuuden käsittettä arvioitaessa pitäisi aina muistaa että vallankumous tapahtuu ennen muuta joukkojen tajunnassa, eikä se voi siellä tapahtua ilman että ihmiset laajamitaisesti yrittävät tavoitella vallan käyttöä niissä asioissa jotka ovat “tässä ja nyt” tärkeitä.
Myös vallankumouksellinen puolue elää omassa ajassaan, tai ainakin sellaisen pitäisi elää omassa ajassaan. Menneessä tai kuvitellussa tulevassa eläminen ei voi kasvattaa sellaista puoluetta joka olisi tehtäviensä tasalla.
”
Heinonen muotoilussaan “kapitalismin syvällisestä muuttamisesta” tarkoittaa tosiasiassa vallankumouksellista muutosta ts. sosialismia
”
Tästä hetkestä käsin on hyvin vaikea nähdä millaiseen sosialismiin maailma tulee siirtymään, kuin myös sitä, millä tavalla ja keiden toimesta. Liki ainoa asia jota pidän kuta kuinkin varmana ja selvänä on se että hallitsevan luokan täytyy menettää otteensa ihmisten tajunnasta siinä vaiheessa, mutta tapahtumien kulku voi olla enemmän tai vähemmän evoluutioita ja revoluutiota, riippuen mm. siitä mitkä asiat suureen muutokseen polttavimmin pakottavat ja millainen tilanne eripuolilla maailmaa kulloinkin on, mutta joka tapauksessa soppa tulee olemaan myös keittäjiensä näköinen.
Miika:
“Matti Aallon kommentti arkipäivän keskeisyydestä oli varmasti täysin vakavasti esitetty.”
Niinpäs olikin. Kommentoin vanhasta muistista tarkistamatta ajatuksella Lintusen kommentteja edeltäneet kommentit. Olen jatkossa huolellisempi.
Lainej:
On totta että kommunismi periaatteellisena lähtökohtana ei ole tae kommunistiselle käytännön politiikalle otollisemmissa olosuhteissa, mutta se voidaan sanoa jo tässä vaiheessa että kommunistista politiikkaa eivät tule ajamaan ainakaan ne tahot jotka jo “paperilla” irtisanoutuvat siitä. Ketkä sitten toteuttavat vai onko heitä vielä olemassakaan, on toinen kysymys…
“Paperikommunistit voivat jäädä yhtä helposti omien kaavojensa vangeiksi kuin paperittomat sortua kapitalismiin mukautumiseen..”
Ei tästä maailmasta kaavat lopu, vaikka kommunismin paperit syrjään jättäisikin. Kaikki toteuttavat jotain ideologiaa. Sen lähteistä on parempi olla perillä, mikäli ei halua ainakaan tieten tahtoen jäädä kaavojen vangiksi. Kommunistisen liikkeen dogmaattisia poikkeamia havainnoineena ja kaavoille toisinaan itsekin antautuneena haluan väittää, että se tapahtuu yleensä suhteellisen tietoisesti. Kaavamaisuuden välttäminen ja tarvittaessa siitä irtautuminen on ideologiansa tiedostavalle lähinnä uskalluksesta tai mukavuudenhalusta kiinni.
“Itse en pidä SKP:nkään ensisijaisena ongelmana ohjelmallisia seikkoja (vaikka niitä onkin), (…)”
Revisionistisinta SKP:ssa on sen nimi. Sikäli kuin siihen ei ole pakko joka välissä takertua, ei ole myöskään välttämätöntä verrata SKP:n ohjelmallista linjaa nimen asettamiin standardeihin.
“(…) enkä lukisi esim. “yhteiskunnallisen omistuksen riittävän hallitsevaan asemaan” sisään kovin paljoa, esim. selvää revisionismia tms. Määrittelyä pitäisi avata pitemmin että siitä voisi jotain sanoa.”
Muistista lainattu kohta oli vain pisimmälle menevä “sosialismin” päämäärän määrittely, mitä puolueen ohjelmasta, asiakirjoista tai johtajien puheenvuoroista löytyy. Tarkka muoto kuuluu:
“(Sosialismi ei tarkoita kaiken yksityisen omistuksen lakkauttamista, mutta kylläkin) tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita ja ohjata kehitys suunnitelmallisesti myös ekologisesti kestävälle tielle.”
En lukenut siihen sisään muuta kuin mikä kaikkialla muuallakin kierretään; sosialistisen valtionsektorin (joka on vain yksi, mutta sosialismissa määräävä “yhteiskunnallisen omistuksen muoto”) luominen tuotantovälineiden tuotannosta alkaen. Ehkäpä tartun tuumasta toimeen ja kokoan koko aineiston yhteen, jos kerran SKP:n sosialismikäsityksen revisionistisuudesta on kiistaa SKPstä vasemmallekin. Tämän artikkelin kommenttiosion säästäisin silti muulle keskustelulle.
“En kylläkään tiä ovatko he kommunisteja Partisaanin tarkoittamassa mielessä, mutta kyllä meikäläiselle ainakin kelpaavat”
Totean varmuuden välttämiseksi, että en kategorisoi kaikkea ei-kommunistiseksi kategorisoimaani epäkelvoksi. Kyse on kahdesta eri kategorisoinnista, joiden suhde ei ole mitenkään mekaaninen.
“@Rauno: Miksi muuten on periaatteetonta osallistua EU-vaaleihin, mutta eduskuntavaaleihin osallistuminen on ok..?”
…Varsinkaan, kun kommunistinen vaaliosallistuminen tähtää jo lähtökohtaisesti porvarillisten parlamenttien kulissiluonteen paljastamiseen. Sitä paitsi, ei tarvitse edes olla kommunisti voidakseen käyttää EU-vaaleja EU-parlamenttia vastaan. Esimerkkinä Tanskan ‘Kansanliike EU:a vastaan’, jonka listaa marxilais-leniniläinen Arbejderpartiet Kommunisterne kehotti äänestämään. Hieman kauempaa lähimenneisyydestä voisi ottaa dramaattisemman esimerkin. IRA-vanki Bobby Sands valittiin 1981 kesken nälkälakon britti-imperialistien parlamenttiin. Tuskin kukaan silti kyseenalaisti Bobby Sandsin vihamielisyyttä brittivaltaa ja sen parlamentaarisia kulisseja kohtaan, tai hänen uskollisuuttaan Irlannin yhtenäisyyden ja briteistä irtautumisen asialle.
Vaikka arvioinkin SKP:n EU-politiikan jokseenkin reformistiseksi, en pidä EU-vaaleihin osallistumista sinänsä minään reformismin huipentumana. Vaaliboikottikin on reformistista politiikkaa, jos sitä perustellaan edustuksellisten vaikutusmahdollisuuksien vähäisyydellä. Kannatan Tanskan mallia. KTP:n boikottipäätöstä suurempi virhe on sen korottaminen taktisesta valinnasta demarkaatiolinjat vetäväksi periaatteeksi. Ei sillä että kaikki olisi pelkkää taktiikkaa, mutta osallistuminen taantumuksellisten parlamenttien vaaleihin on perinteisestikin ollut taktiikan kysymys.
Vasemmistoliitossa, SKP:ssä ja Vihreissä (ja todella jonkin verran jopa SDP:ssä) toimii monia radikaaleja vasemmistolaisia (…kahdessa viimeksi mainitussa he ovat kyllä jo eräänlaisia kummajaisia), joiden ajatukset ovat monin tavoin yhteneviä. Samoin meidän “vapaiden radikaalien” (ja anarkistienkin) joukossa. Tietyllä tavalla on mielenkiintoista, että mitkä seikat saavat ihmisen valitsemaan sen ryhmän johon sitten liittyvät, ja miten tuo ryhmä sitten muokkaa ihmistä. [EDIT: Vihreiden valitseminen poliittisen "heräämisen" vaiheessa selittynee osin sillä, että VAS:n ja SKP:n jäsenissä on myös sellaisia, jotka ajatuksineen voisivat ihan hyvin olla myös perssuomalaisissa.]
Vuosituhannen alussa vasemmistonuoret ja kommunistiset nuoret erosivat toisistaan aatteellisesti paljon enemmän (ja kokoero järjestöillä oli paljon pienempi — Treella ja Jyväskylässä kommunistinuoret olivat jopa näkyvämpiä ja heillä oli enemmän aktiiveja). Tuolloin nuorten osuus VAS:ssa ja SKP:ssä oli samalla tasolla (ts. noin kolmisen prosenttia!). Nykyisin samalla kun VAS:n nuorten määrä on kasvanut (jopa viiteen prosenttiin!), niin samalla myös yhä useammat heistä “ajavat vasemmalta ohi” SKP:sta, mikä on jännä tilanne. Saa nähdä mihin tulevat puoluekokoukset vievät (erityisesti VAS:a), mitään suuria muutoksia en odottele, mutta tilanne on tietyllä tavalla mielenkiintoinen.
Ainakin yksi SDP:ssä vaikuttava markkinasosialisti selitti, että mielestään SDP tarvitsee enemmän vasemmistolaista muutosta kuin muut puolueet. Omalla tavallaan ihan pätevä syy sekin… Sinänsä kyllä pidän tosiaan sitä hyvinkin mahdollisena että puolue vaikuttaa mieheen enemmän kuin mies puolueeseen.
Käsittääkseni vallankumous tarvitsee joukkoja, eikö niin. Kommunistit ovat noissa joukoissa etujoukkona, keihään kärkinä. Miten me saamme joukot vakuuttuneiksi vallankumouksen tarpeellisuudesta ja siitä, että me kommunistit olemme luottamuksen arvoisia ja kykenemme johtamaan vallankumousta. Me saamme joukkojen luottamuksen toimimilla eduskunnassa, valtuustoissa, ay-liikkeessä ja erilaisissa kansalais-ja joukkojärjestöissä yhdessä joukkojen kanssa ja joukkojen tuella. Meidän on kaikissa mahdollissa paikoissa pyytettömästi oltava valmiina puolustamaan vähävaraista kansaa. Ei voida lähteä siitä, että me täällä kapitalistisessa yhteiskunnassa jätämme syrjäytetyt, leipäjonolaiset, työttömät, eläkeläiset,opiskelijat ja työläiset porvarien armoille ja oman onnensa nojaan. Voidaan tietysti harrastaa vallankumousromantiikkaa ja kuvitella miten punaiset nauhat käsivarressa vallataan pienellä kommunistiporukalla jotain tärkeitä virastoja ja tehtaita ja julistetaan vallankumous alkaneeksi, mutta elävässä elämässä ei kaikki kulje niin kuin elokuvissa.
Yhteiskunnassamme vallitsee nyt voimakas porvarillinen hegemonia, se meidän on ensialkuun murrettava. Me olemme luokkataistelutilanteessa jossa meidän on vallattava netti, paljastettava valtamedian valheellisuus, kamppailtava joukkojen rinnalla oikeistohallituksen kurjistumistoimia vastaan jne. Vasta monien kamppailujen ja taistelujen kautta joukot ovat karastuneita ja valmiit ottamaan rohkean askeleen vallankumouksen suuntaan. Näin minä olen tämän asian ymmärtänyt ja työläisen vaistolla ja päättelykyvyllä tuumaillut. On ollut mukava huomata, että vaihdamme toverillisesti ajatuksia ja mielipiteitä, se jos mikä on omiaan viemään kommunistista liikettä eteenpäin.