Vasemmiston kriisi. Alustus keskusteluun

6.4.2010 | Artikkelit

Teksti: Miika Salo
Kuva: atuuschaaw

(Tämä artikkeli myös pdf:nä.)

Delfoin temppelin piirtokirjoituksessa ollut ohje gnôthi seauton (tunne itsesi) oli Jean-Jacques Rousseaun mukaan “merkittävämpi ja vaikeampi kuin kaikki moralistien kirjoittamat paksut kirjat yhteensä.” Pohdittaessa vasemmiston kriisiä, katse on kohdistettava itseen. Kriisi on tullut yleisesti tiedostetuksi, mutta ei ole selvyyttä siitä, mistä tämä kriisi johtuu tai mitä sille pitäisi tehdä. Tässä artikkelissa alustetaan keskustelua kapitalismia vastustavan vasemmiston tilasta ja kehittämisestä.

* * *

Kysymys vasemmiston kriisistä on laaja. Suuren kysymyksen selventämiseksi on ensin kysyttävä useita pienempiä kysymyksiä.

Alustuksessa edetään yleisimmän tason kysymyksistä yksittäisiin ja erityisiin. Ensimmäiseksi pyritään yksilöimään, mikä ‘vasemmisto’ on kriisiytynyt ja toiseksi mitä se on Suomessa. Tavoite tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden lakkautukseen tai merkittävään rajoittamiseen on sosialistista vasemmistoa muista poliittisista liikkeistä erottava periaatteellinen sisältö. Suomen vasemmistossa tämä historiallinen päämäärä on vaihtunut ensin perinteeksi ja ulkopuolisen esimerkin seuraamiseksi (ensin kautskylaisuus, sitten reaalisosialismi), ja lopulta kriisin edetessä sosialismi on typistynyt “arvoiksi” joilla yhteiskuntaa muovataan ilman varsinaista päämäärää. Jan Otto Andersonin oppi “kolmesta vasemmistosta” saa uuden merkityksen, jonka tarkoituksena on ymmärtää vasemmiston kriisiytymistä. Kolmannessa luvussa tarkastelu siirtyy vasemmistolaisen järjestötoiminnan merkittäviin ristiriitaisuuksiin.

Neljännessä luvussa tehdään synteesi edellisissä luvuissa tehdystä erittelystä. Vasemmiston kriisiytyminen näyttäytyy pitkään jatkuneena kehityskulkuna, josta voidaan eritellä kaksi toisiinsa kietoutuvaa puolta: (1) teorian irtautuminen todellisista olosuhteista ja vasemmiston toiminnasta ja (2) vasemmiston järjestöjen byrokratisoituminen, institutionalisoituminen ja integroituminen kapitalismiin.

Viimeisessä luvussa kysymys vasemmiston kriisistä pyritään ylittämään pohtimalla ratkaisuja, jotka voivat pysäyttää jatkuvan kriisiytymiskehityksen. Inspiraatiota ja oppia haetaan muun muassa niin ajatuksista perustulosta kuin Vladimir Leninin vuosien 1914-1917 tutkimusprojektista, niin Jussi Vähämäen ‘opportunistista’ ja ‘kyynikosta’ kuin Mario Trontin ajatuksesta tieto- ja teollisuustyöväen liitosta. Pohdittaviksi ratkaisuehdotuksiksi muotoutuvat: vasemmiston paluu päämäärälähtöiseen politiikkaan ja tutkimuksen yhdistäminen poliittiseen toimintaan, perusturva/perustulo vasemmistoa yhdistävänä teemana sekä liittoutuminen uudelta pohjalta -- eli vasemmiston uudelleenajattelu ja uudelleenrakentaminen vanhat toimintaperiaatteet ja -kulttuurit ylittäen.

1. Aluksi: Vasemmistolaisuuden etsintä

Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta tai täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa jos unohdatte että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään! (Jean-Jacques Rousseau 1755.)

Porvarit ne ovat jo neljättä vuotta rikastuneet vallankumouksesta; pahempi kuin maanomistaja-aateli on uusi kauppa-aatelisto, joka meitä rasittaa; sillä hinnat kohoavat kohoamistaan, eikä sille näytä loppua tulevankaan. Onko muka keinottelijan omaisuus pyhempi kuin ihmisten elämä? (Jacques Roux 1793.)

Karl Kautsky kirjoitti 1800-luvun lopussa Platonin sosialismin historian ensimmäiseksi edustajaksi (Kautsky [1895], 20-27). Nykyisen vasemmistolaisuuden etsintä lienee kuitenkin todenmukaisempaa aloittaa Ranskan vallankumouksesta. Alkuperäinen vasemmisto syntyi istumajärjestyksestä, jota käytettiin vallankumouksen instituutioissa. Sanalla tarkoitettiin 1900-luvun alkupuolelle asti laajasti liberaaleja ja sosialisteja. Esimerkiksi Iso-Britanniassa tilanne on näin edelleen, ja Yhdysvalloissa vasemmistolla tarkoitetaan yleisesti liberaaleja.

Suomessa liberaalit ovat perinteisesti olleet heikkoja ja vasemmistolla on tarkoitettu sosiaalidemokraatteja, kansandemokraatteja ja kommunisteja. Nykyisin tiedotusvälineissä ‘vasemmistolla’ tarkoitetaan lähinnä SDP:tä ja Vasemmistoliittoa.[1]

Yleisiä käsityksiä vasemmistosta voi tarkastella kyselytutkimusten avulla. World Values Surveyn vuoden 2005 aineiston perusteella Suomen eduskuntapuolueet sijoittuvat vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella seuraavan taulukon esittämällä tavalla.[2]

vasemmisto                                       keskusta                                          oikeisto

1

2,8

4,5

4,7

4,9

6,0

6,2

6,4

8,1

10

VAS

SDP

PS

VIHR

KESK

KD

RKP

KOK

(Lähde: FSD2118.)

Puolueiden kannattajien ja jäsenten itsesijoitukseen perustuva jaottelu kertoo mielikuvista ja itseymmärryksestä. Niiden mukaan Suomen eduskunnassa on hyvin laaja keskusta ja kaksi selkeää äärilaidan edustajaa: Vasemmistoliitto ja kokoomus. Ulottuvuuden keskustaa hallitsevat sosiaalidemokraatit keskustavasemmistolaisena ja keskusta keskustaoikeistolaisena puolueena. Mediassa “vasemmistopuolueeksi” kutsuttu SDP ei ihmisten käsitysten perusteella ole merkitsevästi vasemmistolainen, ei edes puolueen jäsenten mielestä.

Jotta voidaan eritellä “todellisen” vasemmiston muista poliittisista liikkeistä erottava (peri)aatteellinen sisältö, on tarkastelu hetkeksi siirrettävä sosialismin alkulähteille. Sosialistisen vasemmiston historiallisena alkusoittona voidaan pitää Jean-Jaqcues Rousseaun vuonna 1755 esittämää kertomusta, jonka mukaan yksityisen omistusoikeuden synnyn jälkeen kaikki on mennyt alamäkeä.

[L]ain ja omistusoikeuden synty olivat [eriarvoisuuden kehittymisen] ensimmäinen aste, hallintojärjestelmän perustaminen toinen ja laillisen vallan muuttuminen mielivallaksi kolmas ja viimeinen aste. Ensimmäisellä kaudella oikeutettiin rikkaan ja köyhän välinen ero, toisella kaudella vahvan ja heikon ja kolmannella herran ja orjan välinen ero, joka on eriarvoisuuden viimeinen aste, johon muut lopulta johtavat kunnes uudet mullistukset hävittävät hallituksen kokonaan tai palauttavat sen lähemmäs lainmukaista alkumuotoaan. (Rousseau [1755], 99-100.)

Rousseaun aatteellinen vaikutus Ranskan vallankumouksen sosialistisen vasemmiston muotoutumisessa oli suuri. Ensimmäisenä sosialistisena liikkeenä pidetään vasemmistojakobiini Gracchus Babeufin mukaan nimettyä babouvismia, joka kannatti “tasa-arvoisten tasavaltaa”.[3] Köyhien piti ottaa valta ja pystyttää diktatuuri, joka hävittäisi nykyisen yhteiskunnan luoden tilalle yhteisön, jossa ei ole rikkaita eikä köyhiä. Kaikki työskentelisivät samalla palkalla itselleen sopivimmassa ammatissa. Työn tuotteet omistettaisiin yhteisesti ja ne jaettaisiin “jokaiselle tarpeen mukaan” -periaatetta noudattaen. Ranskan vallankumous oli vain “edeltäjä suuremmalle ja juhlavammalle vallankumoukselle, joka tulee olemaan viimeinen” (Maréchal [1796]). Eriarvoisuuden syynä pidettiin yksityistä omistusoikeutta, jonka hävittäminen oli päämääränä. Omistusoikeuden lakkauttamisen perusteluna oli ‘luonnonlaki’, jonka kanssa vallitsevan järjestyksen katsottiin olevan ristiriidassa.


(Jean Louis Bezard, Vallankumous 1830.)

Ranskan vallankumouksessa ja sitä seuranneina vuosikymmeninä ei vasemmiston eri suun­tauksia vielä voinut erottaa toisistaan. Sosialismi erkani liberalismista 1830-luvulla, jolloin syntyi myös kommunismi babeuvismin tradition pohjalle. Sosialismi ja kommunismi tekivät eron liberalismiin suhtautumisessa yksityisomistukseen. Radikaali vasemmisto näki porvarillisen omistusmuodon yhtä orjuuttavana kuin feodaalisenkin omistuksen. Liberalismi painotti vahvemmin vain poliittisen tasa-arvon vaatimusta kun sosialismi ja kommunismi vaativat myös sosiaalista tasa-arvoa. Sana ‘sosialismi’ tuli Ranskassa yleiseen käyttöön 1830-luvulla ‘individualismin’ vastinparina. Samaan aikaan Englannissa Robert Owenin kirjoituksissa ‘sosiaalinen’ (social) esiintyi ‘itsekkyyden’ vastakohtana. Owenin kannattajia alettiin kutsua sosialisteiksi.[4] Ranskassa Étienne Cabet ja Louis-Auguste Blanqui kutsuivat käsityksiään kommunismiksi.

Sosialismin alkuaikoina kristinusko oli usein mukana egalitaarisessa aatteessa ja vallanku­moukselliset tai reformistit muodostivat seurakuntia ja kirkkoja. Auguste Comte vaikutti “sosiaalifysiikallaan” (sosiologia) sosialismin kehitykseen tuoden mukaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen. Utopistisosialistit kuten Charles Fourier ja Claude-Henri Saint-Simon maalailivat kuvia ihanneyhteiskunnista, joissa eletään ilman modernin yhteiskuntajärjestyksen haittoja.

Saint-simonistinen kirkko oli ensimmäinen vaikuttava sosialistinen liike. Saint-Simonin kritiikin kärki kohdistui lähinnä aatelistoon. Hänen oppilaansa, erityisesti Saint-Amand Bazard ja Barthélemy Prosper Enfantin, radikalisoivat hänen ajatuk­siaan ja kehittivät saint-simonlaisen sosialistisen opin, jossa painotettiin myös porvariston riistävän työläisiä omaisuudellaan. Bazard ja Enfantin järjestivät vuosina 1828-1829 luentosarjan, jonka julkaiseminen kirjana Doctrine de Saint-Simon: Exposition vuonna 1830 vaikutti laajasti Euroopassa, soveltuen hyvin heinäkuun vallankumouksen yhteiskunnalliseen konfliktitilanteeseen. Saint-simonlai­suudessa yhdistyivät Sismondin taloustieteellinen kritiikki ja fourierilainen sivilisaation hylkääminen. (Stedman-Jones 2008.) Omistusoikeus oli vallitsevan eriarvoisuuden syynä. Sosiaalinen epätasa-arvo ja riisto piti hävittää siirtymällä yhteisomistukseen. (Bazard & Enfantin 1831, 246-247.) Saint-simonismi julisti myös naisten vapautusta, joka oli yksi 1800-luvun sosialismin merkittäviä (liberalismista erottavia) piirteitä. Saint-simonilainen kirkko katosi nopeasti, mutta liike vaikutti vahvasti myöhempään sosialismiin.

Ranskassa Blanqui jatkoi babeuflaista kommunismin traditiota. Blanquin käsityksen mukaan yksityinen omistusoikeus johti rikkauden ja köyhyyden kärjistyviin eroihin. Kapitalismi on perustaltaan epävakaa ja se on korvattava tuottajien yhteenliittymillä.

Koska itsessään steriili pääoma voi tuottaa hedelmiä vain työn avulla, ja toisaalta koska se on yhteiskunnallisten voimien kehittämä perusaines, on ihmisten enemmistö, joka ei voi omistaa pääomaa, tuomittu pakkotyöhön omistavan vähemmistön hyväksi. Työn välineet tai työn hedelmät eivät kumpikaan kuulu työläisille, vaan laiskureille. […] Ei ole yhteiskuntaa ilman työtä! Edelleen, ei ole tyhjäntoimittajia jotka eivät tarvitsisi työläisiä. Mutta mihin työläiset tarvitsevat tyhjäntoimittajia? Oletetaan proletariaatin lähtevän joukolla pois vieden työkalunsa ja työvoimansa mukanaan jonnekin kaukaiseen maahan. Menehtyisikö se herrojensa puutteeseen? Voiko uusi yhteiskunta syntyä vain luomalla maan ja pääoman valtiaat, antamalla kaikki työn välineet laiskurien säädyn omistukseen? Eikö ole muuta mahdollista yhteiskunnallista mekanismia kuin jako omistajiin ja palkollisiin? (Blanqui [1834].)

Blanquilaisuus jätti taakseen babeuvismin uskon siitä, että tuleva yhteiskunta voitaisiin rakentaa tarkan suunnitelman mukaan. Utopiat eivät kuuluneet blanquilaiseen kommunismiin. (Tönnesson 1962, 74.) Blanquin käsitys vallankumouksellisesta organisaatiosta oli salaliitto, jonka tehtävänä oli kapinan aloittaminen ja valtiovallan kaappaaminen vallankumoukselle. Blanquilainen liike levisi myös Saksaan, jossa lisäksi saint-simonlaisuus yhdistyi nuorhegeliläiseen liikkeeseen. Nuorhegeliläisen vasemmiston radikaalit Karl Marx ja Friedrich Engels kuuluivat 1840-luvulla Oikeamielisten liittoon (myöhemmin Kommunistien liitto). Liitto piti päämajaansa Pariisissa ja sillä oli läheiset yhteydet Blanquin johtamaan salaliittoon (Vuodenaikojen seuraan). Vuonna 1848 liitto julkaisi Kommunistisen puolueen manifestin, joka oli ensimmäisiä järjestelmällisempiä kommunismin perusteluja. Tekstin lopullisena muotoilijana toimi Marx kymmenpäiväisen ohjelmaa käsitelleen “puolueko­kouksen” ja Engelsin luonnoksen pohjalta. Manifestin mukaan “kommunistit voivat ilmaista teoriansa kahdella sanalla: yksityisomistuksen poistaminen” (Marx & Engels [1848], 42).


(Blanquin Vuodenaikojen seuran jäsenhakemusrituaali.)

Marxin ajattelussa yhdistyivät nuorhegeliläisyys ja ranskalainen sosialismi, comtelainen yhteiskunnan tutkimus, Fourierin käsitys ihmiskunnan kehitysvaiheista sekä blanquilainen kommunismi ja poliittisen taloustieteen kritiikki. Marxia pidetään yleisesti 1800-luvun loppupuolen sosialismin keskeisimpänä hahmona, ja usein sosialismi ja marxilaisuus jopa samastetaan toisiinsa. Marxin vaikutus etenkin 1870-luvulta alkaen on hyvin merkittävä.

Ranskalainen kommunismi säilyi tärkeänä osana Marxin ajattelua. Vuonna 1851 kolmekymppiset Marx ja Engels kutsuivat Blanquita “vallankumouksellisen kommunismin suureksi marttyyriksi” alkusanoissaan hänen sosiaalidemokraattisen hallituksen kaatamista ja työläisten aseistamista vaativaan julistukseensa Varoitus kansalle. ‘Blanquilainen’ poliittisen taloustieteen kritiikki on läsnä vielä vuonna 1867 ilmestyneessä Pääoman ensimmäisessä osassa, jossa Marx käyttää yhtenä lähteenä (Blanquin veljen) Alphonse Blanquin vuonna 1839 ilmestynyttä teosta Cours d’Économie Industrielle (ks. Marx [1867], 309, alaviite 26). Modernin sosiaalidemokratian kehittäjänä pidettävän Eduard Bernsteinin mukaan Marx ei täysin vapautunut blanquilaisuudesta eli uskosta vallankumouksellisen valtiovallan luovaan voimaan (ks. Bernstein [1899], 40-54). Marx hylkäsi Blanquin konspiratiivisen järjestömallin, mutta säilytti kommunistiset periaatteet, kuten tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen väliaikaisen diktatuurin kautta. Kirjeessään Joseph Weyde­meyerille maaliskuussa 1852 Marx toteaa omaksi teoreettiseksi panoksekseen osoituksen siitä, että

luokkien olemassaolo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin vaiheisiin; [ja] luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin; [joka] on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan. (Marx [1852], 70.)

Pääomassa Marx käsittelee toistuvasti kysymystä kapitalistisesta yksityisomaisuudesta ja sen korvaamisesta yhteistoiminnalla ja tuotantovälineiden yhteisomistuksella (esim. Marx [1867], 682-683). Hän ei myöhemmällä iälläkään hylkää näitä periaatteita, vaan korostaa edelleen vuoden 1875 Gothan ohjelman arvostelussa, kuinka

[k]apitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on siirtymäkausi, jolloin edellinen muutetaan vallankumouksen kautta jälkimmäiseksi. Vastaavasti tulee olemaan myös poliittinen siirtymäkausi, jolloin valtio ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallanku­mouksellista diktatuuria. (Marx [1875], 546.)

Myöhemmin Lenin tuli painottamaan näitä Marxin kirjeissään esittämiä mainintoja proletariaatin diktatuurista marxilaisuuden eräänä tärkeimpänä oppina. Mikään sosialismin peruskysymys ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan taktinen ja strateginen kysymys suhtautumisesta valtioon. Lenin oli löytänyt kommunistisen käsityksen valtiosta eli valtiovallan vallankumouksellisen käytön.

Euroopan “hullua vuotta” 1848 ja sen jälkeisiä levottomuuksia seurasi hiljaisempi kausi, jonka aikana sosialismin suuntaukset alkoivat erota toisistaan erilaisina vastauksina vallankumousvuosien esille nostamiin ongelmiin. Erilaiset järjestöt yhtyivät vielä Kansainvälisessä työväenliitossa eli ensimmäisessä internationaalissa, joka perustettiin vuonna 1864. Se hajosi vuoden 1871 Pariisin kommuunin jälkimainingeissa. Kommuuni oli myös kommunistisen liikkeen väliaikainen loppu.


(Pariisin Kommuuni 1871.)

(Marx Pariisin kommuunista.)

Kansainvälisen työväenliiton hajoamisen jälkeen sosiaalidemokratian, kommunismin ja anarkismin jakolinjat alkoivat muotoutua selkeämmin, joskin kaksi edellistä erkanivat todella vasta Venäjän lokakuun 1917 vallankumouksen tuloksena. Anarkismi oli alkanut kehittyä omaksi sosialismin suunnakseen Pierre-Joseph Proudhonin 1840-luvun kirjoitusten myötä. Proudhon vastusti yksityisen omistusoikeuden instituutiota, koska se oli “oíkeutta varkauteen”. Kommunismin korostaman yhteisöllisen tasa-arvon ja valtion hävittämisen tavoitteen vei huippuunsa kommunistinen yhteisöllinen anarkismi Mihail Bakuninin ja Pjotr Kropotkinin myötä.[5] Anarkistiset opit kieltäytyivät valtiovallan ja parlamentarismin hyväksikäytöstä pitäen sitä vaarallisena ja totalitarismiin johtavana toimintatapana.

Saksassa nousi vahva sosiaalidemokraattinen liike, jonka aateperintö vaikuttaa edelleen työ­väenliikkeessä. Sosialismi popularisoitiin Karl Kautskyn, August Bebelin ja Engelsin 1880-1890-lukujen teoksissa. Karl Kautskysta tuli sosialismin keskeinen hahmo -- jopa niille jotka häntä kiivaimmin kritisoivat. Sosialismi ja työväenliike olivat yhdistyneet, kuten Kautsky Erfurtin ohjelmassaan muotoilee. Marxilaisuus oli syntynyt.

Erfurtin ohjelma oli tunnetuin ja suosituin marxilaisuuden tiivistys (ja muodostaja), joka oli käännetty ennen maailmansotaa jo kuudelletoista kielelle. Jo pelkästään Saksan keskeisen taloudellisen ja poliittisen aseman vuoksi Saksan sosiaalidemokraattien asema työväenliikkeessä oli merkittävä. Kautskylaisuuden strateginen perspektiivi ja vahva organisoituminen antoivat sille vahvuutta. Kautskylaisuus korosti puolueen merkitystä. Puolue oli työväenluokan vapahtaja, joka oli johtava yhteiskunnan uuteen aikaan. Saksan sosiaalidemokraatit olivat parhaiten organisoitunut sosialistinen puolue ja muut muotoilivat ohjelmansa seuraten heidän ohjelmaansa. Toinen internationaali oli SPD:n ja Kautskyn hegemoniaa, vaikka monet puolueet 1900-luvun alussa siirtyivätkin oikeistolaisempaan suuntaan. (Sassoon 1996, 11, 18.) Massimo Salvadorin mukaan Kautskyn marxismi oli “yhdistelmä Marxilta, Darwinilta, liberalismista ja Saksan akateemisesta kulttuurista” saatuja vaikutteita (Salvadori 1979, 18). Modernin sosiaalidemokratian kehitykseen vaikutti paitsi kautskylainen marxismi, myös englantilainen reformistinen sosialismi. Historiallisesti tärkeä hahmo sosiaalidemokraattisen suuntauksen kehityksessä oli lisäksi Louis Blanc, ranskalainen reformistinen valtiososialisti, jonka tavoitteena oli tuotannon valtionomistus, valtion säätelemä talous, täystyöllisyys ja työläisten “oikeus työhön”. Englantilaisen työväenliikkeen lisäksi modernin sosiaalidemokratian eräs keskeinen hahmo oli Bernstein, joka kritisoi Marxin ajatuksia ja ortodoksista marxilaisuutta, korostaen parlamentaarista toimintaa ja reformismia.


(Saksan sosialistinen vallankumous 1918-1919.)

Maailmansota jakoi sosialistit kolmeen ryhmään: patriootteihin, keskustaan ja sodanvastustajiin. Sosiaalidemokraattisen internationaalin vasemmistosiiven sotaa vastustaneet “internationalistit” palasivat ensimmäisen maailmansodan aikana Marxiin ja kommunismin alkulähteille hyläten kansallisen sosialismin ajatukset ja pyrkien maailmanvallankumoukseen. Kommunismin ja radikaalidemokratian uudelleenherättely jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Suurin osa internationalistien vallankumouksista tukahdutettiin. Venäjän sisällissodan päättyessä 1920 Euroopan vallankumouksellinen myrsky oli jo laantunut ja Neuvosto-Venäjänkin oli muutettava suuntaa.

* * *

Kaikki sosialismin klassiset suuntaukset -- sosiaalidemokratia, kommunismi ja kollektiivinen anarkismi -- kannattavat poliittista ja sosiaalista tasa-arvoa. Kaikissa kapitalistinen yhteiskuntamuoto nähdään epävakaana luokkayhteiskuntana. Tuotantovälineiden yksityisomistusta pidetään syynä epätasa-arvoisuuteen ja se on lakkautettava (kommunismi ja anarkismi) tai vähintään sitä on merkittävästi rajoitettava (sosiaalidemokratia). Suuntausten suurimmat eroavaisuudet ovat suhteissa yksityisen omistusoikeuden lakkauttamisen laajuuteen, valtiovaltaan ja parlamentaarisiin keinoihin. 1800-luvun kuluessa kehittyneiden sosialismin pääsuuntausten erot voidaan pelkistää seuraavan taulukon esittämällä tavalla:

suhtautuminen… sosiaalidemokratia kommunismi anarkismi
…tuotantovälineiden yksityisomistukseen kriittinen kielteinen kielteinen
…valtiovaltaan reformistinen vallankumouksellinen kielteinen
…parlamentarismiin myönteinen kriittinen kielteinen

Sisäisesti sosialismin suuntaukset eroavat merkittävimmin suhteessaan valtioon, ja tässä mielessä Leninin Valtiossa ja vallankumouksessa (1917) Marx-sitaatein esittämät huomiot ovat osuvia. Sosiaalidemokratiassa katsotaan että porvarillisen valtion voi muuntaa myös työväenluokan välineeksi; kommunismi näkee valtion diktatuurin välineenä, jota voi väliaikaisesti käyttää hyväkseen yhteiskunnan muuttamisessa; anarkismi suhtautuu kielteisesti kumpaankin suhtautumistapaan pitäen niitä vaarallisina. Sosiaalidemokraattien suhde parlamentarismiin (ja muihin instituutioihin kuten puolueisiin) on myönteinen, kommunistien kriittinen ja anarkistien kielteinen.

Näiden “pitkän 1800-luvun” (Hobsbawm) teorioiden perusteella voidaan sosialistinen vasemmisto määritellä liikkeeksi, joka näkee vallitsevan yhteiskunnan epävakaana ja eriarvoisena luokkayhteiskuntana, jossa omistajat riistävät omistamattomia nojaten yksityiseen omistusoikeuteen. Sosialistisen vasemmiston erottaa muista poliittisista liikkeistä sen päämäärä eli tuotantovälineiden omistuksen, hallinnan ja käytön saaminen samoihin käsiin, jotta ihmiset voivat olla vapaita ja tasa-arvoisia.[6] Kuten Alain Badiou (2008) muotoilee “kommunistisessa hypoteesissaan”, vasemmiston perintö on oletus, että työvoimaa alistavan hallitsevan luokan olemassaolo ei ole välttämätöntä.

2. Suomen sosialistinen vasemmisto

Syvimpänä syynä kaikkialla huomattavaan kansojen työtätekeväin kerrosten sorronalaiseen asemaan eivät ole yksityiset valtiolliset laitokset, vaan se koko yhteiskunnallisen elämän perustuksena oleva ja oloja täydellisesti vallitseva tosiasia, että tuotannonvälikappaleiden omistaminen on tullut yksien yksinoikeudeksi. (“Forssan ohjelma” 1903.)

Perussyynä työväenluokan puutteeseen, kurjuuteen ja oikeudettomuuteen on tuotantovälineitten yksityisomistusoikeuteen perustuva kapitalistinen työntuloksien riistämisjärjestelmä, jonka tukena on kapitalistinen luokkavaltio voimakeinoinensa, luokkasorron välineinensä. (Suomen kommunistisen puolueen perustamislausunto 1918.)

Katsaus suomalaisen vasemmiston kehitykseen auttaa ymmärtämään sen kriisin nykyisiä erityispiirteitä. Kapitalistinen talous, liberalismi ja poliittisen demokratian periaatteet synnyttivät työväenliikkeen yhtäaikaisesti porvarillisen yhteiskunnan kanssa. Työväenliike alkoi suomalaisuusliikkeen valistavilla ja kasvattavilla wrightiläisillä työväenyhdistyksillä 1880-luvulla. Yhdistysten työläisjäsenet joutuivat äänioikeuskysymyksessä ristiriitoihin säätyläisten kanssa, ja 1890-luvun loppupuoliskolla säätyläiset saivatkin lähteä yhdistyksistä ulos -- ja toisen internationaalin ja Karl Kautskyn kirjoitusten kautta Suomeen saapunut sosialismi otettiin sisään.

Mutkat suoristaen Suomen puoluepoliittisen vasemmiston kehitys on seuraava[7]:

2.1. Sosialistisen luokkataistelun kausi

1903 hyväksytty Forssan ohjelma oli Saksan sosiaalidemokraattien kautskylaista ohjelmaa seuraava tiivis päämäärien julistus. Ohjelma oli selvästi sosialistinen: tuotantovälineiden yksityisoikeus nähdään kapitalismin eriarvoisuuden perustana. Ohjelmalla oli tarttumapintaa todellisuuteen, jossa köyhien elinolosuhteet edesauttoivat solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden arvojen muodostumista.

Venäjä kärsi tappioita Japanille sodassa, mikä lisäsi kumouksellista mielialaa. 1905 työväki nousi ja saavutti Suomessa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. “Herraviha”, arkielämän eriarvoisuus ja kautskylainen vapautusoppi yhdistyivät ja SDP:n kannatuspohja kasvoi. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena lisääntynyt työttömyys ja puute lisäsivät puolueen jäsenmäärän 130 000:een. Eduskuntavaaleissa 1917 saavutettiin kannatushuippu ja 103 kansanedustajaa. Euroopassa oli historiallinen tilaisuus sosialismin läpimurtoon, joka tunnetusti lopulta kärsi tappion. Myöhemmin vastaavaa kannatusta ja joukkoyhteyksien laajuutta ei ole saavutettu.

Sisällissodan jälkeen vanhan sosiaalidemokraattisen puolueen toinen puoli perusti kommunistisen puolueen ja toinen kiinnittyi reformismiin. Sosiaalidemokraattien vuoden 1918 joulukuun ylimääräinen puoluekokous tuomitsi työväenluokan “ennenaikaisen” valtiovallan haltuunoton “taloudellisesti kehittymättömiin oloihin” vedoten. Oli keskityttävä vain parlamentaariseen toimintaan, koska ulkoparlamentaariseen joukkovoimaan tukeutuminen oli riistäytynyt käsistä. Teoreettisesti tätä voitiin perustella erityisesti Karl Kautskyn ja Eduard Bernsteinin kirjoitusten kautta.

Maanalainen SKP liittyi SDP:n opposition vasemmistoradikaaleihin uudessa julkisessa Suomen sosialistisessa työväenpuolueessa (SSTP). Talvella 1922 SSTP:n puoluetoimikunta vangittiin ja seuraavana vuonna puolue määrättiin lakkautettavaksi. Oman julkisen puolueen puutteesta huolimatta SKP:n jäsenistö keskittyi lähinnä julkiseen toimintaan. Tästä syystä Etsivän keskuspoliisin olikin helppo pidättää suuri osa SKP:n organisaatiosta vuoden 1928 huhtikuussa, mikä erkaannutti puolueen työväenjoukoista.

Kominternin uusi taktiikka taistella nousevaa fasismia vastaan hyökkäämällä erityisesti kohti sosiaalidemokraatteja, jakoi työväenliikettä entisestään. Sosiaalidemokraatit syyttivät kommunisteja lapuanliikkeen noususta 1929, ja monet sosiaalidemokraat­tien edustajat jättivät vastustamatta kommunistijohtoisten järjestöjen toimintaa vaikeuttaneita lakimuutoksia.

Lapualaisten nousu oli muuttanut sosialidemokraattien suhtautumista olemassa olevaan oikeuslaitokseen ja yhteiskunnan laitoksiin. Niiden luokkaluonteen muuttamisen sijaan SDP siirtyi niiden puolustamiseen integroituen näin kapitalismiin. Sosiaalidemokraatit katsoivat valtiollisen kansanvallan jo vallitsevan, mutta sitä tuli kuitenkin täydellistää ja laajentaa yhteiskuntaan (Hyvärinen 2008, 69).

Tammikuussa 1930 SDP:n puoluekokous asetti päätehtäväkseen taistelun kommunismia vastaan. Niin sanotut “kommunistilait” tekivät SKP:n itsenäisestä julkisesta toiminnasta mahdotonta ja myös salaisesta hyvin vaikeaa. Vuosikymmenen puolivälissä lähes kaikki kommunistit olivatkin siirtyneet toimimaan pääasiassa sosiaalidemokraattien ammattijärjestöjen sisällä.

SDP:ssä kommunistien itsenäisen vaikutuksen poistuminen aiheutti sen, että sen jäsenistöllä ja kannattajakunnalla ei ollut enää vasemmistolaisempaa vaihtoehtoa, ja puoluejohto saattoi reivata puolueen linjaa mukauttaen sen vallitseviin oloihin. Sosiaalidemokraattien ei tarvinnut pelätä, että kannatus vähenee, vaikka linja oikeistolaistuisi. Puolue yhtenäistyi ja samalla sen järjestöllinen luonne muuttui: järjestö passivoitui ja puolueesta tuli “ylhäältä” johdettu. Kolmekymmenluvun aikana sosialidemokraatit sopeutuivat vallitsevaan järjestelmään ja lakkasivat olemasta sen oppositio[8].

2.2. Integroituminen ja institutionalisoituminen 1940-luvulta 1980-luvulle

SKDL:n ja kommunistien esiinmarssi alkoi näyttävästi ja kansandemokraatit nousivat sodan jälkeen pian eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. SKDL suuntautui erityisesti teollisuustyöväen intressipuolueeksi. Tämä painotus heikensi erään sosialismille historiallisesti keskeisen “intressiryhmän”, naisten, vapautuksen tavoitteita.  Puolueen tavoitteet olivat kansallista hyvinvointia rakentavia ja se nojasi reaalisosialismin esimerkkiin.

1940-80-luvuilla käytiin kamppailuja, joissa saavutettiin voittoja työläisten hyvinvoinnille. Hyvinvointivaltio oli kuitenkin paitsi kamppailujen tulos, myös väliaikainen kompromissi porvariston taholta, joka nyttemmin on voitu hylätä kun vasemmistoa ei enää tarvitse pelätä. Lisäksi saavutetut reformit olivat paikallisia, eivätkä haastaneet kapitalismia järjestelmänä. Sosialistiset puolueet suuntautuivat uudistuksiin “yhdessä maassa”, eikä kansainvälistä strategiaa enää ollut. “Proletaarinen internationalismi” vääntyi tarkoittamaan solidaarisuutta Neuvostoliitolle. Sosialistisen vasemmiston historiallista vaatimusta tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden lakkauttamisesta ei käytännössä enää esitetty.

Ympäri Eurooppaa rakennettiin “hyvinvointivaltioita”, joiden ensimmäisenä mallina oli Iso-Britannia ja teoreettisena lähteenä Saksan vanha sosiaalidemokratia. Osin syynä hyvinvointimallin syntyyn oli konservatiivien ja liberaalien pelko vasemmiston kasvusta, osin jälleenrakennustyö ja talouden teollistaminen (jotka vaativat tiettyä suunnitelmallisuutta). Lisäksi tilanteeseen vaikutti vasemmiston paine.

Suomen taloudellinen nousu oli osa kansainvälistä voimakasta kasvua, joka jatkui 1970-luvulle asti, jolloin uusliberalismin voittokulku alkoi kilpistyen vasta nykyiseen talouskriisiin. Suomi muuttui 1950- ja 1960-lukujen aikana maatalousmaasta teollisuusmaaksi. Rakenteen ja elintason muutos oli hyvin nopea. Suomi liittyi 1961 Euroopan vapaakauppa-alueeseen Eftaan ja talousyhteisö EEC:hen 1973, mikä merkitsi lisäaskelta kaupan vapauttamisen ja länsi-integraation tiellä.

Vielä vaaleissa 1962 kansandemokraatit saivat enemmän ääniä kuin SDP, mutta sen jälkeen jako muuttui. Sisäisten ristiriitojen loputtua SDP sai vaalivoiton 1966. Radikaalin vasemmiston vaalikannatus laski, eikä enää noussut entisiin lukemiin.

Puoluetuki otettiin käyttöön 1966. Se mahdollisti suurten eduskuntapuolueiden eli puoluetukijärjestelmää ajaneiden SDP:n, keskustan ja SKDL:n puoluekoneistojen kasvavan byrokratisoitumisen, kun niiden ei enää tarvinnut nojata jäsenistön tukeen yhtä paljon kuin aiemmin. SKDL siirtyi samalla “pehmeämmälle” linjalle henkilöratkaisujen myötä ja sisäinen yhtenäisyys oli koetuksella. Neuvostoliitossa Brezhnev oli noussut NKP:n pääsihteeriksi 1964, jonka jälkeen monet suomalaisnuoret olivat omaksuneet radikaalin (“taistolaisuudeksi” myöhemmin kutsutun) linjan.

Sisäiset erimielisyydet kärkevöityivät vuoden 1968 Prahan kevään jälkeen. SKP jakautui ‘vähemmistöön’ ja ‘enemmistöön’ seuraavana vuonna. Kuten Euroopassa laajemmin, teoreettisena kiistakapulana radikaalin vasemmiston jakautumisessa oli ‘proletariaatin diktatuurin’ käsite, josta SKP:n enemmistö luopui. Jaon tärkein tekijä oli kysymys sopeutumisesta kapitalismiin, jonka vastapainoksi asetettiin perinteiset opinkappaleet -- eli klassinen jakautuminen reformistiseen ja vallankumoukselliseen osaan. Kyse oli myös suhtautumisesta sosialistisiin maihin: enemmistön mielestä NL:lle ei tarvinnut olla solidaarinen, kun taas vähemmistö vaati solidaarisuutta reaalisosialismille. Osaltaan kyse oli lisäksi valinnasta kansallisen ja kansainvälisen painotuksen välillä enemmistön painottaen vahvemmin kansallista linjaa.

1960-luvun lopulle asti Suomen puoluejärjestelmä oli levännyt kolmen suuren (SDP, keskusta ja SKDL) varassa. Oppositioasemassa ollut kokoomus nousi seuraavalla vuosikymmenellä yhtäaikaisesti talouden ja aatemaailman liberalisoitumisen kanssa. Samalla SKDL heikkeni ja uusi kolmen kopla nousi vallan kahvaan. (Nousiainen 2000, 264-265.) Rakennemuutos jatkui: palveluelinkeinot kasvoivat vuoden 1950 neljästä prosentista vuoden 1980 kymmeneen prosenttiin kokonaistuotannosta. Tämä vähensi vasemmiston perinteistä kannatuspohjaa. Sinikaulustyöläisten osuus on sittemmin edelleen laskenut, mikä osaltaan selittää vasemmiston kriisiytymistä.

Neljän toista maailmansotaa seuranneen vuosikymmenen aikana vasemmisto kehittyi kiinteässä yhteydessä kansallis- ja hyvinvointivaltioon. Järjestöjen rahoituspohja muuttui jäsenrahoitteisesta valtiorahoitteiseksi. Vaikuttavasta osasta työväenliikettä tuli osa vallitsevaa järjestystä ja sen ylläpitoa.

2.3. Kriisiytymisen täydellistyminen 1980-luvun lopulta nykyhetkeen

Klassisten sosialismin suuntausten mukaan katsottuna radikaaleinkin vasemmisto oli Suomessa 1900-luvun kuluessa muuttunut kauttaaltaan sosiaalidemokraattiseksi. Suhde tuotantovälineiden yksityiseen omistusoikeuteen oli kriittinen, suhde valtiovaltaan reformistinen ja parlamentarismiin suhtauduttiin yleisesti myönteisesti.

SKDL oli syvässä kriisissä 1980-luvulle tultaessa ja kriisi paheni vuosikymmenen kuluessa. Vasemmistoliiton perustamista alettiin suunnitella 1987 -- itse asiassa jo pari vuosikymmentä aiemmin, eurokommunismin noustessa, oli keskusteltu vastaavan järjestön perustamisesta. Mihail Gorbatshovin uudistusohjelma hyväksyttiin Neuvostoliitossa samana vuonna. Seuraavana vuonna osa neuvostoliittolaista (brezhneviläistä) marxismi-leninismiä kannattaneista perusti Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Berliinin muuri murtui 1989 ja pari vuotta myöhemmin Neuvostoliitto lakkautettiin Venäjän ensin irtauduttua siitä Boris Jeltsinin johdolla.

Merkittävälle osalle SKDL:n jäsenistöä 1980-luvun loppu aiheutti vakavan aatteellisen kriisin. Kaikki, mihin oli uskottu, tuntui kaatuvan. Monet käänsivät selkänsä sosialismille. Uudeksi radikaaliksi vasemmistolaiseksi voimaksi perustettiin SKDL:n, SKP:n ja SDNL:n toimesta Vasemmistoliitto vuonna 1990. Uusi puolue irrottautui kommunismista ja asetti kantavaksi periaatteekseen “punavihreyden”. Aatteelliseen kriisiin ja vuosikymmenen puolivälissä kiihtyneisiin sisäisiin erimielisyyksiin pyrittiin vastaamaan Jan Otto Anderssonin muotoilemalla “kolmannen vasemmiston” opilla.[9]

Vasemmiston kannatus on säilynyt pari vuosikymmentä suhteellisen vakaana. Eduskuntavaalikannatusta tarkastellen radikaalin vasemmiston kriisiytyminen ei näytä nyt sen pahemmalta kuin 1980-luvun lopulla. Kriisissä ei ole kyse vain kannatuskehityksestä.

SDP

VAS

SKP

KTP

yhteensä

(ilman SDP:tta)

2007

21,4

8,8

0,7

0,1

31,0

(9,6)

2003

24,5

9,9

0,8

0,1

35,3

(10,8)

1999

22,9

10,9

0,8

0,1

34,7

(11,8)

1995

28,3

11,2

--

0,2

39,7

(11,4)

1991

22,1

10,1

--

0,2

32,4

(10,3)

1987

24,1

9,4*

--

--

33,5

(9,4)

(KTP rekisteröitiin 1988, Vasemmistoliitto 1990 ja SKP 1997. *Vuonna 1987 SKDL ja Deva.)

1970-luvulta 1990-luvulle tultaessa radikaalin vasemmiston eduskuntavaalikannatus laski vajaasta kahdestakymmenestä noin kymmeneen prosenttiin, missä se on sen jälkeen pysytellyt. Se ei ole kyennyt rakentamaan joukkoyhteyksiä eikä kasvattamaan kannatustaan. Samanaikaisesti oikeiston suhteellinen kannatus on noussut. Puoluekenttä on Suomessa jatkanut sirpaloitumistaan. Suomen eduskunta on kuitenkin tasaisesti hajanainen: eduskunnassa on toisen maailmansodan jälkeen jatkuvasti ollut 4-6 vaikuttavaa puoluetta. Vasemmistokin on sirpaloitunut, mutta se ei ole merkittävänä tekijänä kannatuskehityksessä.

2.4. Suomen vasemmisto nyt

Eduskuntapuolue Vasemmistoliiton lisäksi suomalaisessa puoluepoliittisessa vasemmistossa on useita pienempiä toimijoita. Suhteellisen suuren jäsenmääränsä (3 000) vuoksi näistä mainitsemisen arvoinen on Vasemmistoliitosta 1990-luvun puolivälissä irrotettu, entisen SKP(y):n perustama Suomen kommunistinen puolue (SKP), joka on Vasemmistoliiton tavoin Eurooppalaisen vasemmiston jäsenpuolue. Molemmat ovat SKDL:n tradition jatkajia suoraan alenevassa polvessa.

Teollisen kapitalismin ja reaalisosialismin aiheuttamien luonnontuhojen ymmärtäminen sekä elintason nousu toivat puolueiden yhdessä jakamien humanististen arvojen ja sinikaulustyöväen etujen ajamisen kuorrutteeksi postmaterialistiset arvot, erityisesti luonnonsuojelun ja “kestävän kehityksen”, sekä feminismin, joka ehti 1900-luvun kuluessa kadota vasemmiston toiminnasta. Andreas Fagerholmin mukaan merkittävin aatteellinen ero Vasemmistoliiton ja SKP:n välillä on se, että molempien ottaessa postmaterialistiset arvot, SKP ei ole uudistanut marxilaisuutta eikä luopunut 1980-luvun SKDL:n tavoitteista. Vasemmistoliitto on reformeja painottava punavihreä puolue, kun taas SKP painottaa vahvemmin sosialismin päämäärää. Suhteessaan Euroopan unioniin SKP on pääasiassa antireformistinen, eli pyrkii eroon unionista, kun taas Vasemmistoliitto puolestaan painottaa unionin uudistamista. (Fagerholm 2008.)[10]

Vasemmistoliitto on keskittynyt toimimaan ensisijaisesti parlamentaarisin keinoin. Tältä toiminnan keskeiseltä osalta Vasemmistoliiton vaikutus on olematonta. Kun tarkastellaan Vasemmistoliiton äänivaltaa eduskunnassa 17 kansanedustajallaan, niin yleisesti politiikan tutkimuksessa käytetyllä Shapley-Shubik-valtaindeksillä[11] laskettuna Vasemmistoliiton äänivalta on 0.026 ja Banzhaf-indeksillä 0.022 (tarkoittaen sitä, että Vasemmistoliitolla on laskennallisesti ratkaisevaa valtaa kahdessa tai kolmessa äänestyksessä sadasta)[12]. Koska puolue on ristiriitaulottuvuuksien laitaedustaja, se ei ole käsiteltävissä kysymyksissä vaa’ankieliasemassa (mikä lisäisi sen suhteellista valtaa).

Puolueen tilanne johtaa siihen, että vaikuttaakseen nykyisillä toimintatavoillaan edes jossakin määrin valtakunnan tason politiikkaan, sen on pyrittävä hallitukseen. Kun hallituksen muodostamisessa pyritään muodostamaan enemmistö eduskuntaan, on Vasemmistoliiton päämäärät ja tavoitteet muotoiltava (ja vesitettävä) sellaisiksi, että ne voi hyväksyä paitsi SDP, myös joku oikeistopuolueista. Hallitusasemakaan ei pelasta Vasemmistoliittoa näennäispelaajan (dummy) asemasta. Tältä pohjalta voidaan miettiä sosiaalidemokraattien ja toisen porvarillisen puolueen apuna toimimisen mielekkyyttä. Vaihtoehtona demarien apupuolueena toimimiselle olisi oman kannatuksen nostaminen suurten puolueiden tasolle eli sosiaalidemokraattisen puolueen syrjäyttäminen. Tämä taas ei “ajan hengen” vuoksi onnistu kuin vesittämällä omat päämäärät täydellisesti.

Vasemmistoliitto on ohjelmallisesti pyrkinyt selkeään uudistukseen. Vasemmistoliiton oppi “kolmannesta vasemmistosta” on omaperäinen yhdistelmä perinnettä (“toista vasemmistoa”) ja sosiaaliliberaalia moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa, kuten John Rawlsin ja Charles Taylorin ajattelua, uudet postmateriaaliset ristiriitaulottuvuudet huomioiden. Jaottelu tavoittaa tietyn historiallisen kehityskulun eli kautskylaisen perinteen vaikutuksen “lyhyen 1900-luvun” (Hobsbawm) “toisessa vasemmistossa”. Sen pääasiallisena tarkoituksena on antaa hylätyn “kommunismin” tilalle jotain muuta, joka yhdistäisi jäsenet yhteisten tavoitteiden taakse. “Kolmas vasemmisto” tekee eron puolueen omaan perinteeseen -- erityisesti Neuvostoliittoon -- mutta tosiasiallisesti se on “toisen vasemmiston” perinteen suoraa jatkamista nykyajassa niin järjestöllisesti kuin aatteellisesti.

Kuten Jan Otto Anderson (1996, 69) kirjoittaa, kolmas vasemmisto on sekä positiivinen että normatiivinen käsite. Se pyrkii kuvailemaan uusia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ideologisia virtauksia sekä vastaamaan nykyhetken haasteisiin hallituksen ovia sulkematta. Puolueen ohjelmassa todetaan kolmannen vasemmiston olevan “ajatus suurten eurooppalaisten poliittisten aatteiden liberalismin ja sosialismin historiallisesta liitosta paremman maailman rakentamiseksi” (Vasemmistoliitto 2007).

Teorian suhde käytäntöön jää Vasemmistoliitolla hyvin ohueksi: teoria ei pohjaa todellisten olosuhteiden tutkimukseen, vaan perinteen uudistamiseen yhdistämällä “toisen vasemmiston” aateperintöön 1900-luvun loppupuolen sosiaaliliberaalia ajattelua. Toisaalta Vasemmistoliitossa kannatetaan markkinataloutta ja toisaalta vastustetaan kapitalismia, joka ymmärretään ahneutena ja kärjistettynä markkinataloutena. Vasemmiston tehtäväksi jätetään tässä muotoilussa täydellisen abstrakti “paremman maailman rakentaminen”. Sosialismi näyttäytyy arvoihin nojaavana aatteena ja liikkeenä. Puolueen suhde sosialismiin onkin vaikea, kuten Andersson toteaa. Markkinatalous ja yksityinen omistusoikeus turvataan vasemmistoliittolaistenkin ohjelmissa. Andersonin mukaan

[h]aluamme kuitenkin säännellä markkinoita, tehdä niitä läpinäkyvämmiksi, “kietoa” (embed) niitä yhteiskuntaan eli “sosialisoida” markkinoita Karl Polanyin, Diana Elsonin, Alec Noven ja Joseph Stiglitzin oivallusten mukaisesti. (Andersson 1995.)

Puolueen periaateohjelmassa sosialismia kuvataan seuraavasti:

Tulevaisuuden sosialismi voi merkitä vain enemmän demokratiaa ja enemmän todellista vapautta kaikille. Sosialistinen ajattelu edistää sellaista yhteiskuntaa, jossa talouden toimintaa, pääomaliikkeitä ja sijoitustoimintaa, ihmisten asemaa tuotannossa ja erityisesti tulojen ja varallisuuden jakoa säännellään ihmisten tasa-arvotavoitteen toteuttamiseksi käytännössä. Talous ei saa hallita yhteiskuntaa, vaan talouden on palveltava hyvän elämän rakentamista kestävällä tavalla. (Vasemmistoliitto 2007.)

Kolmannen vasemmiston oppi on malliesimerkki vasemmiston kriisiytymisen täydellistymisestä. Vasemmisto ei ole enää aikoihin ollut todellisiin olosuhteisiin pohjaava liike. Teorialla ja käytännöllä ei ole riittävää yhteyttä. Vasemmistolaisuus on typistynyt (suku)perinteeksi ja menneiden aikojen takaisin kaipuuksi ja yksityisen omistusoikeuden hävittämisen päämäärä on kadonnut. 1900-luvun kuluessa sosialismi muuttui päämäärästä sosialististen maiden esimerkin ja etujen seuraamiseksi ja lopulta vain perinteestä muodostuneiksi arvoiksi. “Sosialismi” piirtyy jonain hyvin epämääräisenä tavoitteena vaikuttaen konkreettiseen toimintaan korkeintaan hentoina suuntaviivoina.

Skandinavian politiikkaa tutkivan David Arterin mukaan Vasemmistoliiton kehitys on seurannut läheisesti Itä-Euroopan entisten hallitsijapuolueiden kehittymistä. Postkommunistiset puo­lueet ovat sosiaalidemokratisoituneet -- ja samanaikaisesti Länsi-Euroopan sosiaalidemokraatit ovat uusliberalisoituneet. Erityisesti Vasemmistoliiton osallistuminen Lipposen hallituksiin muovasi mielikuvia puolueesta ennemminkin vallitsevan järjestyksen tukijana kuin vastustajana.[13] Arter katsoo, että Suomen puoluejärjestelmää leimaa eliittien yhteistyö yli vasemmisto-oikeisto-jaon. Jakolinjan ylittävät koalitiot istuivat hallituksena 1987-1991 ja 1995-2003. Vasemmistoliitto ei asettunut vastustamaan Euroopan unionin jäsenyyttä, vaan antoi kritiikin kanavoitua lähinnä perussuomalaisten (ja muutamien omien kansanedustajiensa) kautta. Puolue on pyrkinyt uudistumaan heittämällä kommunismin ja työväenluokan menemään ja lähentymään laajempaa äänestäjäkuntaa. Puolueen kannatuspohja on kuitenkin vahvasti työväenluokkainen. (Arter 1999, 119; 2002, 3, 7, 19-20; 2006, 60, 262; Raunio and Tiilikainen 2003, 44.)

SKP pohjaa teoreettisesti lähinnä perinteeseen ja 1900-luvun alun ajatteluun, vaikka sillä on pyrkimystä uudistumiseen. Puolueen aatteellisena pohjana on myöhäisen Neuvostoliiton marxismi modernisoidussa muodossa ja vihreydellä täydennettynä. SKP toimii pääosin samoin tavoin kuin sisarpuolueensa, mutta painottaa toiminnassa jonkin verran enemmän ruohonjuuritason ulkoparlamentaarista toimintaa. Puolueohjelman reaalisosialismin arvostelu on hyvin samankaltainen kuin Vasemmistoliiton vuoden 1995 ohjelmassa[14]. Sosialismin päämäärä on hieman yksityiskohtaisemmin esitettynä kuin Vasemmistoliitolla. Puolueen ohjelman mukaan

[sosialismi tarkoittaa] tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen erilaisten muotojen niin keskeistä asemaa, että markkinat voidaan alistaa palvelemaan ihmisten tarpeita ja ohjata kehitys suunnitelmallisesti myös ekologisesti kestävälle tielle. […] [S]osialismissa tuotannon tarkoitukseksi tulee ihmisen oikeuksien, mahdollisuuksien, kykyjen ja kulttuurin kehitys. Kapitalismissa aineellinen rikkaus kahlitsee ihmisen persoonallisuutta, kun taas sosialismissa rikkaus on ennen muuta persoonallisuuden kehitystä. Sosialismin kehittyessä ka­toaa vähitellen työttömyys, samoin kuin työn ja vapaa-ajan jyrkkä vastakohtaisuus. [Sosialismin] tuloksena syntyy kommunistinen yhteisö, jossa itse kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytys. (Suomen kommunistinen puolue 2007.)

Merkittävimmät erot SKP:n ja Vasemmistoliiton välillä ovat niiden imago ja kannatus. SKP samastetaan useammin reaalisosialismin perintöön ja sen kannatus on marginaalinen. Muissa suhteissa puolueet ovat hyvin lähellä toisiaan.[15]

Suomen vasemmiston yhdessäkään periaateohjelmassa ei enää puhuta yksityisestä omistusoikeudesta saati sen lakkauttamisesta. Tässä mielessä ‘sosialistinen vasemmisto’ on muuntunut kauttaaltaan klassista sosiaalidemokratiaa aatteellisesti vastaavaksi liikkeeksi. Päämäärät ovat muuttuneet perinteeksi ja arvoiksi -- ja olemassa olevien organisaatioiden säilyttämisestä on saattanut tulla itsetarkoitus.

3. Vasemmiston toiminnan ristiriidat

Ainoa historiallinen keino historiallisen tuotantomuodon lopettamiseksi ja uudistamiseksi on sen ristiriitaisuuksien kehittäminen. (Karl Marx 1868.)

Kapitalistinen sivilisaatio ei voi jäädä pysyväksi; se joko edistyy sosialismiin tai taantuu barbariaan. (Karl Kautsky 1892.)

Edellä on tarkasteltu sosialistisen vasemmiston kehitystä, taustoja ja nykytilaa. Tässä luvussa käsitellään kolmea merkittävää ongelmaa vasemmistolaisen järjestön toiminnassa: teoria ja käytäntö, maailman muuttaminen ja osan suhde kokonaisuuteen.[16]

3.1. Teorian ja käytännön ristiriita

Ristiriitojen kestosuosikki on teoreettisen pohdiskelun ja käytännön toimien suhde toisiinsa. Nykyinen linkki sosialistisen teorian ja käytännön toiminnan välillä on löyhä. Usein sosialismi on käsitetty teoriaksi, jota päivitetään lisäämällä siihen aina uusia aineksia. Marxin ja Engelsin “Vanhaan testamenttiin” lisättiin Leninin kirjaama “Uusi testamentti”. Tällainen mekaaninen käsitys teorian kehittämisestä jähmetti sen paikoilleen[17].

Eräs suomalaisen vasemmiston vakavista ongelmista on sen edustamasta luokasta irrallaan olevat intellektuellit, seikka johon Jukka Peltokoski (2009) kiinnitti huomiota puheenvuorossaan Vasemmistoliiton muutostalkoissa. Vasemmistoälyköt pohtivat vasemmiston ongelmia omissa pienissä piireissään ja tarjoilevat ratkaisuja jotka ovat irrallaan ihmisten jokapäiväisestä elämästä.

Vasemmistolaiset kykenevät tekemään hyviä analyysejä kapitalismista ja etenkin sen kriisiytymisestä. Marxilainen tutkimus on hyvä keino todellisuuden tutkimukseen. On vahinko, että nämä tutkimukset jäävät hyödyntämättä, eivätkä juuri vaikuta käytännön vasemmistolaiseen toimintaan. Yhtenä esimerkkinä tästä on vasemmistolainen tutkimuskeskus Vasemmistofoorumi. Se on tehnyt merkittävää työtä, mutta edustaa akateemista tapaa ymmärtää tutkimus ja liikkeen kehitystyö. Tutkimustoimintaa tehdään irrallaan poliittisesta toiminnasta. Teoria on ikään kuin käytännön “lisävaruste”, jota tuotetaan akateemisesti ja tuodaan järjestöön sen ulkopuolelta.

Vasemmistofoorumin projekti Aloite vasemmistolle (2009) pyrki palauttamaan vasemmiston uskoa itseensä ja aloitekykyynsä. Projektin tavoitteena oli “parhaimmillaan aivan keskeisellä tavalla vaikuttaa siihen, mitä esimerkiksi eduskuntavaalien 2011 alla puhutaan tai miltä vasemmisto ihmisten mielessä tulevaisuudessa vaikuttaa” (Holm 2008b). Pyrkimyksenä oli rakentaa aloitteellinen tavoiteohjelma. Kampanjan ohjausryhmä valitsi “parhaimmat aloitteet”. Ohjausryhmän jäsenten valinnassa painotettiin muun muassa “yhteiskunnallista näkemyksellisyyttä ja asiakysymysten hallintaa” sekä “akateemista taustaa” (Vasemmistofoorumi 2008). Kun jo lähtökohtaisesti aloitteiden muotoilijat ja valitsijat rajataan “akateemisiksi”, aloitteilla ei ole kattavaa kosketuspintaa ihmisten enemmistön arkipäivään. Vasemmiston nykyinen asema ei ole sellainen, että aloitekokoelman julkaisulla se kykenisi nostamaan julkiseen keskusteluun haluamiaan teemoja. Yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaikutettava toisenlaisella logiikalla, käytännön toiminnan kautta -- vaikkapa Gramscin ajatuksia seuraten jatkuvasti jatkaen “omien perustelujen toistamista (muunnellen vain niiden sanallista muotoa)” eri foorumeilla (Gramsci 1979, 54)[18]. On aiheellista miettiä, olisiko puo­lueiden jäsenistön aktivoiminen ja kouluttaminen sekä luottaminen jäsenten kykyyn muotoilla aloitteita parempi kuin tukeutuminen akateemiseen näkökulmaan. Teoreettiset tiedot voivat auttaa hahmottamaan todellisuutta paljon arkikokemusta laajemmin ja tarkemmin. Poliittisen liikkeen kehittämisen kannalta lienee edullista, jos toiminnan arkikokemus ja teoria yhdistetään, eikä eroteta.

Teorian ja käytännön ristiriita näyttäytyy myös järjestöjen jäsenten erottautumisena “teoreetikkoihin” ja “käytännön ihmisiin”. Sekä teoreettisen että käytännöllisen kehityksen edellytys on, että nämä roolit yhdistyvät[19].

3.2. Muutoksen ristiriidat

Vasemmiston olemassaoloa leimaa jatkuva kriisiytyminen, joka juontuu sen perustavasti ristiriitaisesta suhteesta vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Vasemmiston olemassaolon perustana on ristiriita yhteiskunnan nykytilanteen (joka halutaan muuttaa) ja tavoitetilanteen (johon pyritään) välillä. Tämän voi pelkistää ristiriidaksi on -- pitäisi olla. Organisaation toiminta pohjaa jännitteeseen, joka muodostuu toisaalta nykyisistä käytännöistä ja asiantiloista ja toisaalta pyrkimyksistä niiden muuttamiseen. Vasemmiston perusongelma on tämän ristiriidan voittaminen eli kysymys siitä, miten maailmaa muutetaan.

Järjestäytyminen ja tutkimus siitä mitä “on” ovat ensimmäisiä askelia kohti sitä mitä “pitäisi olla”. Jos postmodernissa ajattelussa on lähdetty usein liikkeelle mahdollisesta, nyt kapitalismin uusimman kriisin myötä todellisuus on iskenyt takaisin. Tarve konkreettisempaan toimintaotteeseen selittää myös sen, miksi joidenkin vasemmistoteoreetikkojen patsaiden päältä on puhalleltu pölyjä pois (Marx ja Lenin). “Liikkeelle on lähdettävä todellisesta eikä mahdollisesta. Todellisuuden tutkimus voi osoittaa, mikä on mahdollista.” (Lenin.)

Pelkkä poliittinen realismi ei riitä, vaan on kiinnitettävä huomiota myös siihen mitä “pitäisi olla”. Kuten Antonio Gramsci muotoilee:

Toimiva poliitikko on luova ja alullepaneva ihminen, mutta hän ei luo mitään tyhjästä eikä myöskään liiku sekavien toivomustensa tai unelmien tyhjiössä. Hän perustaa toimintansa todellisuudelle (realtà effettuale), mutta mitä tämä todellisuus on? Onko se ehkä jotain staattista ja liikkumatonta, vai onko se pikemminkin jatkuvasti muuttuva voimasuhde ja tasapainotila? Kun tahto suunnataan todella olemassa olevien ja toimivien voimien uuden tasapainotilan luomiseen, tukeutumalla siihen määrättyyn voimaan, jota pidetään edistyksellisenä ja tehostamalla sitä, jotta se saavuttaisi voiton, se merkitsee aina, että liikutaan todellisuuden maaperällä, kuitenkin todellisuuden hallitsemiseksi ja ylittämiseksi (tai ainakin siihen pyritään). “Pitää olla” on siis jotain konkreettista, se on jopa ainoaa realistista ja historistista todellisuuden tulkintaa, ainoaa teoissa toteutuvaa historiaa ja filosofiaa, ainoaa politiikkaa. (Gramsci 1982, 57-58.)

Jotta voidaan ottaa askelia kohti mitä “pitäisi olla”, on välttämättä tutkittava mitä “on” ja hahmoteltava tavoitteita, joiden saavuttamiseksi voidaan tehdä konkreettisia toimia.

Poliittisessa toiminnassa on kyettävä havaitsemaan, mitä voi tehdä ja mitä ei; on erotettava ongelmien mahdolliset ratkaisuvaihtoehdot mahdottomista. Tämä vaatii laajaa tietoa toimintaympäristöstä, poliittisista ja taloudellisista voimasuhteista ja omasta organisaatiosta ja sen voimavaroista.

Voimavarojen rajallisuus tulee Suomen vasemmistolla vastaan hyvin nopeasti. Omien voimien ja yhteiskunnallisten rajoitteiden lisäksi nopea tarve puuttua luonnon saastumiseen rajaa toimintamahdollisuuksia.

Todellisuuteen ja mahdollisuuteen (ja mahdottomuuteen) liittyy läheisesti vapauden ja välttämättömyyden ristiriita eli mitkä keinot ovat välttämättömiä päämäärien saavuttamiseksi -- tai mihin on välttämättä tyydyttävä olosuhteiden pakosta -- ja mitä keinoja voidaan vapaasti valita. Kun on vapaus valita erilaisista toimenpiteistä, valittavana on puolustuksellisia, reformistisia ja vallankumouksellisia keinoja[20]. Puolustukselliset keinot eivät suoraan edistä tavoitteita, mutta pyrkivät varmistamaan, ettei vallitseva tilanne muutu epäsuotuisammaksi tavoitteisiin pääsemiselle. Antikapitalistisista tavoitteistaan kiinni pitävä vasemmisto ei voi ajaa mitä tahansa reformeja, vaan reformien toteuttamisen on pysyttävä yhdessä vallankumouksellisten päämäärien kanssa.[21] Tällöin reformeilla tuetaan vallankumouksen tavoitteita ja edistetään vallankumouksen mahdollisuutta lisäämällä työläisten mahdollisuuksia yhteistoimintaan ja toiminnan vapauteen.[22]

Reformien onnistuessa ja ihmisten suhteellisen tyytyväisyyden lisääntyessä vasemmiston kannattamien kaukaisempien päämäärien kannatus voi laskea, jos vasemmisto ei samanaikaisesti ole osana ihmisten arkipäivää (kuten ennen työväentalot, urheiluseurat, opinto- ja muut kerhot) ja vaikuta ihmisten elämään myös teoreettisella tasolla (tiede, taide, filosofia). Erityisesti maailman vaurailla keskusalueilla on mahdollista vaatia ja saada materiaalisia myönnytyksiä. Reformistisella toiminnalla vasemmisto saattaa paradoksaalisesti vähentää samalla omaa poliittista vaikutusmahdollisuuttaan. Kapitalismia muovattaessa sen kumoaminen etääntyy kauemmaksi eli liike kohti päämääriä estää päämäärien saavuttamisen.

Sosiaalidemokraattisen näkemyksen mukaan vasemmisto ei voi toimia järkevästi kuin vaatien toteutettavissa olevia reformeja. Tämänkaltainen kiinnittyminen reformismiin on eräs merkittävä nykyisen puoluepoliittisen vasemmiston ongelma. Reformismin myötä parlamentaarinen ja vaalitoiminta korostuvat, eikä luovasta hetkeen tarttumisesta ole tietoakaan -- kaikki toiminta tähtää vain seuraaviin vaaleihin. Kuten Charles Taylorin yhteiskuntafilosofiassa, reformismissa poliittisen toiminnan ja “sydänten ja mielten valloittamisen” kautta “vapauden paremmat muodot” saavat jalansijaa hetkeksi. Kamppailu “jatkuu ikuisesti”, välillä voitoin, välillä tappioin. (Taylor 1991, 78-79.)

Toiminnassaan vain reformeihin sitoutunut vasemmisto pyrkii salonkikelpoisuuteen ja peittää häiritsevän radikalismin. Reformismissa keskitytään pienten uudistusten tekemiseen tai vain tekemään pieniä muutosehdotuksia oikeiston ohjelmaan -- tekemään pahoista asioista hieman vähemmän pahoja (“torjuntavoittoja“). Kun vasemmistolla oli vielä riittävä yhtenäinen joukkovoima käytössään, oikeisto ja kapitalistit tekivät kompromisseja ja myönnytyksiä. Nyt porvaristo ei enää pelkää: tässä mielessä reformismin ja kompromissien aika on ohi.

Ristiriita reformistisen toiminnan ja vallankumouksellisuuden välillä tuottaa myös (ääri)vasemmistolaisena reaktionaan erilaiset anarkistiset ja vasemmistokommunistiset käsitykset täydellisestä reformismin hylkäämisestä. Tällöin toiminta tapahtuu kaikkien virallisten instituutioiden “ulkopuolella” ja liike on lyhytaikaisia spektaakkeleja lukuun ottamatta täysin näkymättömissä. Kuten SKP:n maanalaisuuden kauden ja nykyajan anarkistien kokemukset ovat näyttäneet, pelkästään vallankumoukseen keskittyvät liikkeet eivät voi kuin erityisissä poikkeusolosuhteissa muodostaa riittäviä joukkoyhteyksiä eli keskittymällä vain vallankumouksellisuuteen, vallankumous ei tule yhtään lähemmäksi.

Reformismi ja vallankumouksellisuus keinojen moneutena ei tarkoita sitä, että parlamentaarinen toiminta ja katujen toiminta olisivat toisistaan irrallisia, vaan keinojen tulee olla päämäärien kannalta yhtenäisiä. On tietenkin myös poikkeuksellisia ajanjaksoja, jolloin tämä ristiriita on kärjistynyt sovittamattomaksi, eikä jompaakumpaa taistelutapaa ole järkevää tai mahdollista käyttää, vaan on pohjattava vain toiseen päästäkseen tilanteesta eteenpäin.[23] Tilanneanalyysin tehtävänä on näyttää, mitä keinoja on valittava.

3.3. Osan ja kokonaisuuden ristiriidat

Vasemmiston tavoitteisiin on sitoutunut ja niiden eteen toimii vain pieni vähemmistö ihmisistä. Vasemmisto (SDP:stä vasemmalle) sai viime eduskuntavaaleissa alle 10 % äänistä. Vasemmistoliiton ja SKP:n jäseniä on yhteensä noin 13 000[24]. Lisäksi muutama sata on muissa järjestöissä ja niiden ulkopuolella. Yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamisen oikeuttaminen on ongelmallista, koska niitä on muotoillut ja taistellut käytännössä vain vähemmistö. Mikä muu kuin “usko” oman asian oikeellisuuteen ja “hyvyyteen” voi oikeuttaa sen, että voidaan ulottaa omat tavoitteet koskemaan kaikkia ihmisiä? “Me tietoiset tiedämme, tavalliset ihmiset eivät vielä ymmärrä“, on elitistinen asetelma, jossa asettaudutaan “rahvaan” yläpuolelle.

Viime vuosikymmenten kuluessa tapahtunut yhteiskunnan näennäinen aatteellinen pirstaloituminen ja kiinteiden suhteiden puuttuminen vahvoihin alakulttuureihin (kuten ennen työväenliikkeeseen) on sitonut ihmisiä tiukemmin vallitsevaan järjestykseen ja ajattelutapaan. Työelämän ahdistavuuden ja työläisten välisen kilpailun lisääntyminen näkyy ideologisesti myös oikeiston nousussa ja esimerkiksi tv-viihteessä erilaisina “heikoin lenkki”-pudotus­kilpailuina. Ihmisten suuren joukon elämässä keskeiset asiat nähdään vasemmiston piirissä usein väheksyttävinä ja vähämerkityksellisinä. Tällainen asenne eristää vasemmistoa vallitsevasta todellisuudesta. “Typerästä viihteestä” tai “asiattomasta keskustelusta” ei tarvitse pitää eikä sitä pidä olla itse edistämässä, mutta sitä on pyrittävä ymmärtämään.

Luokkakantaisen liikkeen merkittävä ongelma on organisaation (puolueen jne.) suhde siihen ihmisryhmään, jota se uskoo edustavansa. Miten luokka määritellään; mitkä ovat järjestön yhteydet luokkaan, mikä on liikkeen vaikutus luokkaan kokonaisuutena, mikä on sen kannatus ja kuinka se jakaantuu alueellisesti, eri ammattiryhmiin jne. ovat selvitettäviä ongelmia. Pysyäkseen yhteydessä työväenluokkaan, järjestön on tutkittava luokkasuhteita, köyhyyttä sekä elin- ja työolosuhteita. On otettava oppia luokalta, jotta voi auttaa sitä toimimaan organisoidusti.

Toteutuneissa vallankumouksissa puolue-eliitit ovat irtautuneet “joukoista” (Venäjä ja Kiina) raskain seurauksin. Samanlainen ongelma jakautumisessa johtaviin ja johdettuihin kertautuu myös organisaation sisällä. Puolueen sisälle voi muodostua erilaisia johtavia ja byrokraattisia eliittejä.

Osan ja kokonaisuuden ristiriitoihin kuuluvat myös paikallisen toiminnan suhde päämääriin ja maailmanlaajuiseen kehitykseen. Kapitalismi on maailmanlaajuinen yhteiskuntajärjestys, mutta sitä ei voi milloinkaan kokea kokonaisuutena. Toiminta koetaan aina paikallisena. Periaate “think globally, act locally” pyrkii ylittämään tämän ristiriidan siinä kuitenkaan onnistumatta. Maailmanlaajuisesti toimivan kapitalismin opposition tulisi myös toimia maailmanlaajuisesti. Ylikansallisten organisaatioiden avulla samanaikainen sekä samoihin päämääriin yhtenäisenä pyrkivä toiminta on mahdollista myös kansainvälisellä tasolla. Pelkkä paikallinen toiminta jäisi irralliseksi eikä edistäisi liikettä. Mitä laajemmalla alueella (kaupungissa, maassa, mantereella, maailmassa) voidaan toimia, sitä paremmat mahdollisuudet on pistää kapitalismille kova kovaa vastaan.

4. Yhteenveto

Puolueet syntyvät ja järjestäytyvät johtaakseen tilannetta edustamiensa luokkien kannalta elintärkeinä historiallisina hetkinä, mutta ne eivät aina osaa sopeutua uusiin tehtäviin ja uusiin aikoihin, eivätkä ne aina pysty kehittymään samaa tahtia kuin voimasuhteet (ja täten myös niitä vastaavien luokkien suhteellinen asema) kokonaisuutena kehittyvät kyseisessä maassa tai kansainvälisellä tasolla. (Antonio Gramsci.)

Puhuttaessa vasemmiston kriisistä, puhutaan sosialistisen vasemmiston kriisistä. Kyse on paitsi radikaalin vasemmiston organisaatioiden kriisistä, myös niiden päämäärien, kannatuksen ja joukkoyhteyksien kriisistä, sekä aatteellisesta kriisistä. Nykyinen alennustila ei ole muodostunut hetkessä. Vasemmiston kriisiytyminen on yli sukupolvien jatkunut kehityskulku, joka voidaan jakaa kahteen toisiinsa kietoutuvaan osaan:

(1) Teorian irtautuminen todellisista olosuhteista ja vasemmiston toiminnasta. Aluksi vasemmisto pohjasi toimintansa päämääriin, sittemmin pyrki kohti reaalisosialismin esimerkkiä ja lopulta esimerkin hylättyään huomasi jäljelle jääneen vain löyhän kokoelman “arvoja”.

Pitkään suomalaista radikaalia vasemmistoa hallinnut neuvostoliittolainen marxismi-leninismi oli hallinnan ja puolueyhtenäisyyden tarpeisiin muotoiltu doktriini, joka jatkoi omaa elämäänsä vaikka sen muodostaneet yhteiskunnalliset olosuhteet olivat kadonneet. Samoin nykyisen Vasemmistoliiton oppi kolmannesta vasemmistosta on todellisuuden tutkimukseen perustumaton seos postmaterialistisilla arvoilla maustettua perinnettä ja uudempaa sosiaaliliberaalia moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa.

Vasemmiston irtautuminen vallitsevista olosuhteista ei ole kuitenkaan ole täysin sen oma syy. Maailma on myös muuttunut siten, että egalitaariset vaatimukset eivät sovi “ajan henkeen”. Maailman muuttaminen haluttuun suuntaan on vaikeaa jos pyrkimyksille ei saada kannatusta.

(2) Vasemmiston byrokratisoituminen, institutionalisoituminen ja integroituminen kapitalismiin. Byrokratisoitumiskehityksen kanssa käsi kädessä suomalaisen vasemmiston kehityksessä on 1940-luvun lopulta alkanut myös radikaalin vasemmiston integroituminen vallitsevaan järjestelmään. Vasemmistolaiset järjestöt ovat riippuvaisia valtiolta saatavista erilaisista tukiaisista, joka on vaikuttanut niiden organisaatiorakenteeseen ja tavoitteidenasetteluun. Vasemmisto on muuttunut hampaattomaksi, eikä kykene enää puremaan liekaansa poikki.

Suomen asema kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä, maailman poliittiset tapahtumat ja aikakauden yleiset piirteet määrittelevät Suomen sisäistä poliittista kehitystä. Suuret poliittiset tapahtumat Suomessa ovat aina kytköksissä maailman tapahtumiin. Vain poikkeukselliset paikalliset taloudelliset olosuhteet tai suuret skandaalit voivat synnyttää Suomessa omaperäistä poliittista liikehdintää. Tavallisissa olosuhteissa tehokkaalla ja taitavalla toiminnalla pystytään tietyissä rajoissa vaikuttamaan vasemmiston kannatukseen, mutta pääpiirteissään Suomen kehitys seuraa Euroopan ja maailman kehitystä.

Todennäköisesti vasemmisto ei pysty laadullisesti nousemaan ennen kun yhteiskunnalliset olosuhteet järkkyvät perusteellisesti. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen ja vastaavasti Suomen yleislakon liike oli hävityn Japanin sodan tulosta, Venäjän 1917 vallankumoukset ja Suomen työväenvallankumous tapahtuivat ensimmäisen maailmansodan tuloksena ja Itä-Euroopan “kansandemokraattiset” maat, Neuvostoliiton vakiintuminen ja SKDL:n nousu taas olivat toisen maailmansodan tulosta (Neuvostoliiton ollessa voittajien puolella). Suomen työväenliike on joka kerralla seurannut maailmanpolitiikan kehitystä, eikä ole todennäköistä, että tähän sääntöön tulee poikkeuksia tulevaisuudessakaan.

Vasemmiston ruumiin elvyttämiseksi päämäärät olisi otettava uudelleen toiminnan lähtökohdaksi. Eriarvoisuuden hävittäminen vaatii edelleen omistusoikeuteen puuttumista. Kalevi Suomelan (2009) mukaan sosialismin “suuri historiallinen virhe on ollut takertuminen tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden kumoamisen ideaan”. Päinvastoin: jatkuvan kriisiytymisen estämiseksi se pitäisi ottaa uudelleen päämääräksi. Mihin tarvitaan vasemmistoa jolla ei ole omia päämääriä -- turvaamaan työläisten kannatus nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle?

Kapitalismi perustuu omistusoikeudelle ja sen luomalle palkkatyöjärjestelmälle. Niihin perustuvat myös kapitalismiin kuuluva ihmisten alistaminen ja valtiollinen väkivalta. Palaaminen tähän sosialistisen ja kommunistisen liikkeen päämäärään ei ole ihmelääke vasemmiston kannatuksen nostamiseksi. Päinvastoin, toiminnan uudelleenarviointi voi lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa negatiivisesti (vaali)kannatukseen. Vasemmiston “ryhtiliike” mahdollistaisi kuitenkin sen, että yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttuessa vasemmisto olisi valmiimpi ja soveltuvampi vastaamaan sen haasteisiin. Kuten Ruurik Holm (2008, 101) toteaa: “nykyisessä tilanteessa vasemmistolla ei ole mitään hävittävää.” Nykyistä tietä jatkaen vasemmisto tulee näivettymään joukoksi perinneyhdistyksiä. Ainoa tie jota voidaan kulkea eteenpäin on toiminta kapitalismin todellisena oppositiona.

5. Uudeksi aluksi: Yhdistyminen toiminnassa

Jokaiselta kykyjensä, jokaiselle tarpeidensa mukaan. (Louis Blanc 1839.)

Edelleenkin on kyse kyvystä ja uskalluksesta haastaa kapitalismi ja porvarillinen sivilisaatio. Tähän haastamiseen tarvitaan kapitalismin analyysia ja oman kulttuurin luomista. (General Intellect 2008, 19.)

Radikaali vasemmistolainen ohjelma voisi pudottaa vasemmiston aluksi vallasta, mutta toisaalta nykyisessä tilanteessa vasemmistolla ei ole mitään hävittävää. Pidemmällä aikavälillä vastahegemoninen strategia voi palauttaa vasemmistolaisen ajattelutavan politiikkaan. Varovainen valtapolitikointi taas poistaa vasemmiston varmasti poliittisten liikkeiden kartalta. (Holm 2008, 101.)

Toiminnan kehittämiseksi -- ja pitämiseksi kiinni olemassaolevissa olosuhteissa -- tarvitaan poliittiseen toimintaan ja organisaatioon kiinteässä yhteydessä olevaa tutkimusta. Vasemmistoa yhdistämään (toisiinsa ja työläisiin) tarvitaan yhteinen yleinen teema, jonka toimijat kokevat omakseen. Radikaali vasemmisto tarvitsee yhteisvoimaa ja “yhteistahtoa” sekä monien eri keinojen käyttöä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.

5.1. Poliittinen tutkimus

Realistinen vasemmistolainen vaihtoehto edellyttää kapitalismin analyysia. Tutkimus osana poliittista toimintaa voi tarjota akateemisen ja teoreettisen ajattelun sijaan konkreettisia toimia oikeiston syrjäyttämiseksi.

Vasemmiston kehitystyö on aloitettava olosuhteiden tutkimuksesta. Tälläkin hetkellä vasemmistolaiset tutkivat yhteiskuntaa, mutta tutkimus on hajanaista ja akateemista eli irrallaan poliittisesta toiminnasta. Jotta teoria voi olla osana käytäntöä, tutkimusta on tehtävä osana poliittista toimintaa ja sitä varten. Tutkimuksen on “osallistuttava kamppailujen vahvistamiseen liikkeen sisäisen strategiatyön ja päätöksenteon tasolla” (Kaitila ja Peltokoski 2009).

Vasemmisto ei voi tyytyä vain uusintamaan vallitsevaa asioiden järjestystä. Vasemmiston ristiriitaisena tehtävänä on realistisen nykyhetken tutkimuksen ja utopistisen mahdollisen yhteiskunnan haaveilun yhdistäminen toiminnassaan: on tiedettävä mitä “on” ja mitä “pitäisi olla”. Utopia ei tässä mielessä ole abstrakti vaan konkreettinen tavoite, jota käytetään työkaluna välitavoitteiden asettamisessa.

Asian selventämiseksi on erotettava toisistaan päämäärä ja utopia: Jos päämääränä on kaik­kien alistussuhteiden lakkauttaminen, utopia on arvio ja hahmotelma sellaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta (mahdollisesta maailmasta), jossa päämäärä voi toteutua. Strategisten välitavoitteiden asettamiseksi ja konkreettisen toimenpideohjelman laatimiseksi, joita ilman päämäärien saavuttaminen on mahdotonta, on välttämättä kuviteltava mahdollinen maailma, jossa tilanne on kuten “pitäisi olla”. Näin ymmärrettynä utopia ei ole kaukana edessä siintävä lukkoon lyöty dogmi, eikä epämääräinen haavekuva, vaan tiedon lisääntyessä ja muuttuessa vaihtuva arvio mahdollisesta yhteiskunnasta.

Tutkimus ei voi olla vain kammioihin hautautumista, tekstien lukemista ja tilastojen analysointia. Ollakseen kiinteästi osana organisaatiota, sen on oltava myös kaveriporukoiden lukupiirejä, avoimia opintotilaisuuksia ja seminaareja, kokoontumista toimintaan, aloitteita puolueessa, keskusteluja työpaikoilla, kokemuksia työstä, kampanjointia ja opiksi ottamista arkipäivän kokemuksista. Ennen kaikkea se on kuitenkin poliittista toimintaa varten ja sen osana tehtävää tutkimusta maailman muuttamiseksi. Tällaista tutkimusta ei voi tehdä yksin, vaan ryhmässä, osana organisaation toimintaa.

Poliittisen tutkimuksen lähtökohtana ovat poliittiset päämäärät. Näiden kautta johdetaan toiminnan ja tutkimuksen perustavat periaatteet, jotka määrittelevät metodologisia ja tilanneanalyysin lähtökohtia eli sitä, mihin kiinnitetään huomiota tutkimuksessa. Tutkien vallitsevaa kapitalismia niin materiaalisena kuin diskursiivisenakin prosessina, aikakauden erityispiirteineen, samalla ottaen oppia muutosliikkeiden kokemuksista, muotoillaan vastaukset tilanteen vaatimuksiin. Organisaatiota pyritään kehittämään vastaavasti, jotta kyetään interventioihin todellisuuden ja toiminnan reunaehtojen muuttamiseksi kohti päämääriä.[25] Tässä oletetaan, että yhteiskunnasta on mahdollista hahmottaa jotain olennaisia piirteitä. Usein sanotaan, että “ennen oli mahdollista hahmottaa rakenteita”, että “silloin yhteiskunta oli selkeämpi”. Nykyisin sitä vastoin yhteiskuntarakenne on pirstaloitunut, hajallaan, sporadinen, ja siitä on mahdotonta tarttua kiinni. Kyse on osin näennäisestä ongelmasta: Aina on niin, että vasta retrospektiivisessä analyysissa saadaan tarkempi selko tapahtumista, ei tapahtumahetkellä. Jälkeenpäin tapahtumille tehdään “juoni” (tarina) -- tapahtumiin kirjoitetaan “järki”. Tämän hetken tilanteen hahmottaminen ei ole sen helpompaa kuin koskaan aiemminkaan, mutta se on mahdollista, kunhan siihen ei yritetä “tarttua” vanhentuneiden tietojen ja käsitteiden avulla.

Todellinen tapahtuma on aina kompleksinen vaikka siihen saataisiinkin myöhemmin rakennettua jokin “logiikka”. Tämän vaikeuden edessä ei ole nostettava käsiä pystyyn mumisten kuinka “todellisuus on kuin juoksuhiekkaa” tai kuinka “ympäri yhteiskuntaa on siroteltu erilaisia tilan, ajan, toiminnan ja subjektien alati muotoaan muuttavia koosteita ja sommitelmia” (Vähämäki). Koska todellisuus on hyvin monimutkainen, sen kirjallisissa esityksissä tehdään abstraktioita ja yksinkertaistuksia, jotta tätä todellisuutta voidaan hahmottaa. Tämä on tilanteen yksinkertaistamista, pelkistämistä, joka on välttämätöntä tilanteen ymmärtämiseksi. Todellisesta maastosta tehty kartta ei ole sama asia kuin itse maasto, mutta auttaa meitä suuntaamaan liikkeemme oikein. Yksinkertainen havainto siitä tosiseikasta, että todellisuutta on mahdoton käsitellä, havaita, ymmärtää tai tutkia kokonaisuudessaan, on yhtä itsestään selvä kuin se, että kartta ei voi kuvata maastoa täydellisesti.

5.2. Perusturva / kansalais-/perustulo

Vasemmisto on ajanut kansalaistuloa jo pitkään. Se on reformi, josta vasemmistolaisen yhteistyön voi helpoimmin aloittaa. Nykyisin useimmin perustuloksi kutsuttu ratkaisu on vallankumouksellinen reformi, koska se kohdistuu palkkatyöjärjestelmään. Se toimisi vakuutuksena köyhyyttä ja työttömyyden varalta ja työhönpakottamista vastaan ollen samalla “ekonomistinen vaade riiston hinnan kasvattamiseksi”, “kulttuurinen pyrkimys määritellä avointa kansalaisuutta” ja “yhteiskunnallinen investointi kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin kehittämiseksi” (Peltokoski 2009b). Tarkoituksena on antaa työläisille enemmän vapautta ja mahdollisuuksia itsehallintoon ja itsenäiseen organisoitumiseen. Perustulo on vallankumouksellinen, jos se liittyy osaksi laajempaa perusturvaa.

Perustuloa tarvitaan sekä korvaukseksi työn eteen käytetystä ajasta että työläisten neuvotteluaseman vahvistamiseksi. Tarvitaan maksuttomia julkisia palveluita, maksutonta julkista liikennettä ja avoimia tietoverkkoja. (Korhonen ym. 2009, 108.)

Perus-/kansalaistulo olisi muotoiltava muotoon, jossa se voi yhdistää radikaalia vasemmistoa ja työläisiä, eikä se vaikuttaisi vain esimerkiksi akateemisten työläisten projektilta.

Akateemiset työläiset ovat tiedontuotannon kannalta merkittävässä asemassa ja heillä on pääsy monenlaisiin resursseihin, joita muut eivät yhtä helposti voi käyttää. Ehkä asian voisi muotoilla siten, että akateemiset työläiset ovat “diskursiivisen todellisuuden” ja teoreettisen luokkataistelun strategisesti merkittävin ryhmä. Yhteiskunnallisen tuotannon -- “materiaalisen todellisuuden” -- keskeiset työläiset työskentelevät puolestaan sähköntuotannossa, tietoverkkojen ylläpidossa, elintarviketuotannossa, vesilaitoksissa ja tavaran kuljetustöissä. Tietotyöläisten ja teollisuustyöläisten liitto yhdistää poliittisessa toiminnassa nämä “todellisuuden tasot”, ihmisen kokemuspiirin kokonaisuuden. Mario Tronti (2010) pitää tämän liiton muodostamista mahdollisuutena, jolla vasemmisto voi nousta kriisistään. Vasemmiston yhteinen rintama voisi rakentua taistelussa uuden reformin puolesta, uusia taistelumuotoja kehittäen.

5.3. Vasemmiston liitto

Monet eri vasemmistoryhmissä toimivat jäsenet ja useat itsenäiset (jopa “autonomiset”), nyt kodittomat radikaalit, jakavat hyvin samanlaiset sosialistiset päämäärät. Tästä jo olemassa olevasta aatteellisesta yhtenäisyydestä johtuen on mielekästä harkita, kannattaisiko esimerkiksi seuraavan vaalitappion tullessa ajankohtaiseksi muodostaa jonkinlainen radikaalin vasemmiston yhteistyöelin, “vasemmiston liitto”, jonka kautta voi järjestää vaalitoimintaa ja asettaa ehdokkaita vaaleihin. Järjestöt itse voisivat samalla keskittyä tärkeämpiin tehtäviin.


(Viemäri-TV: Kommunistit väsää ja näpertelee.)

Vasemmistososialistien, kommunistien ja muiden vasemman laidan kulkijoiden yhteistoiminnasta on hyviä kokemuksia Saksasta (Die Linke), Tanskasta (Enhedslisten) ja Norjasta (Rødt).

Nykyisellään vasemmiston järjestöt perustavat toimintansa vaaleihin sekä ovat sitoutuneita valtiolta saataviin tukeen. Nämä seikat eivät ole omiaan nostamaan vasemmistoa kriisistä. Vasemmiston organisaatiot ovat integroituneet vallitsevaan järjestelmään. Organisaatioiden ongelmina on toimijoiden hidas vaihtuvuus, toiminnan kankeus ja epädemokraattisuus. Jos “puoluepoliittinen aktivismi” (Bios Politikos) tarkoittaa vanhojen puolueiden eli käytännössä Vasemmistoliiton, vihreiden ja SKP:n sisällä ja kautta toimimista, niin muiden tavoitteiden kuin paikallisten reformien edistäminen voi olla hyvin vaikeaa. Puolue eli päämäärähakuinen ja -tietoinen organisaatio on oltava, mutta sen toimintaperiaatteiden, toimintakulttuurin ja imagon täytyy olla ratkaisevasti nykypuolueista poikkeavia, jotta vasemmiston kriisiytymisestä voitaisiin päästä eroon. Olemassa olevat puolueet “kantavat menneisyyttä lyijynraskaina hartioillaan” ja niiden uudistaminen nykyisiä tarpeita vastaavaksi on vaikeaa. Ehkä tässä asiassa Slavoj Žižek (2009) on oikeassa: olisi uskallettava “aloittaa alusta”.

Jussi Vähämäen kirjassaan Itsen alistus esittämät pohdinnat nykyisen työelämän muodostamista työntekijätyypeistä voi soveltaa myös järjestötasolle. Jos nykyinen vasemmisto on yhtä aikaa sekä opportunistinen (yrittää sopeutua mihin tahansa) että kyyninen (ei koe että kannattaisi yrittää mitään uutta), tulevan vasemmistoliikkeen pitäisi päästä näiden piirteiden aiheuttamasta pattitilanteesta eroon.

Vähämäen ajatuksia muokaten näihin tapoihin voisivat kuulua: (1) vasemmiston itsenäisyyden ja autonomian kasvattaminen suhteessa vaalitoimintaan ja valtioon; (2) verkostojen laajentaminen yli pakollisen byrokratian, samalla huolehtien verkostojen intensiivisyydestä; (3) todellisuuden tutkimuksen liittäminen poliittiseen toimintaan eli mahdollisuus kehittää itseään ja toimintaansa yhteiskunnan muuttamiseksi. Vasemmiston on oltava riippumaton valtiosta taloudessaan, verkostoitumisessaan ja päätöksenteossaan. Näin se voi tähdätä tiedollisia ja taidollisia kykyjään paremmin omia päämääriään vastaavaksi. (Soveltaen Vähämäki 2009, 223-227.)

Jos instituutioita halutaan vallata, uudistaa ja nakertaa sisältäpäin, on todella toimittava myös perinteisessä puoluepolitiikassa ymmärtäen, että se on vain pieni osa taistelua, mutta kuitenkin yksi tärkeä kamppailun kenttä. Poliittisessa kamppailussa ei ole pysyteltävä oikeudellisen erottelun “julkinen”/”yksityinen” kummassakaan karsinassa, sillä todellisuudessa nämä kaikki toimivat yhteiskuntavallan ylläpitäjinä. On irtauduttava valtion rahoituksen aiheuttamista kahleista ja muutettava tai muodostettava organisaatiot päämääriä vastaaviksi. Tarvitaan monien eri kamppailumuotojen yhdistämistä eri paikoissa: järjestöt, tiedotusvälineet, oppilaitokset, kunnanvaltuustot, parlamentit, mielenosoitukset, (kaupunki)tilan valtaukset, katutaide, kustantamot, kirjallisuus, kuvataide jne. Kuten Karl Kautsky (1909) pamfletissaan Tie valtaan muotoilee, tarvitaan lakia noudattavia ja vallankumouksellisia keinoja (tosin myös vallankumouksellisia päämääriä voi ajaa laillisin keinoin). Ei ole rajoitettava ajattelua ja toimintaa nykyisiin poliittisiin ja juridisiin rajoihin silloin, kun tarkoituksena on niiden ylittäminen.

Lisäksi Suomen vasemmiston uudenlaista yhdistymistä tukevat seuraavat kehityskulut:

Ensinnäkin vasemmiston yhteisrintamaksi alun perin (ainakin tietyssä mielessä) tarkoitettu Vasemmistoliitto ei nykyisellä rakenteellaan kykene toimimaan yhdistävänä liikkeenä. Järjestön toimintatavat ja -kulttuuri ovat vuosikymmenten takaa. Se ei ole todellinen liitto tai “kansanliike”, vaan puolue siinä missä muutkin. Vasemmistoliitto on osallistunut kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja hallituksessa eliittiyhteistyöhön muiden puolueiden kanssa. Rakenteensa lisäksi sen ongelmana on uskottavuuden puute.

Toiseksi on hahmottumassa uusi vasemmisto, joka ei muodosta omaa irrallista ryhmäänsä, vaan on monin osin kytkeytyneenä “vanhoihin” puolueisiin. Monien tämän “tulevan” vasemmiston keskeisen toimijan poliittinen toiminta ulottuu jo paljon aiempiin kamppailuihin, mutta uuden vasemmistolaisen liikehdinnän laajempana perustana on yliopistolakiuudistusta vuonna 2009 vastustamaan kansainvälisten innoittajiensa tapaan noussut opiskelijaliike. Tämä “2010-lukulainen” vasemmisto toimii ryhmittyneenä erityisesti verkkojulkaisujen (etenkin Megafoni), blogien ja paikallisten organisaatioiden ympärille. Puoluepoliittisesti se on järjestäytyneenä vain osittain, asettuen lähinnä Vasemmistoliiton sisään, mutta myös muihin puolueisiin.

Irrallisena tämä uusi ja valtaosaltaan akateeminen vasemmistolainen liikehdintä ei ole riittävän vahvaa vaikuttamaan yhteiskuntaa muuttavasti. Uudet mediat voivat osaltaan luoda uutta toimintakulttuuria. Yhtenäisyyttä ne luovat näyttäessään välittömämmin, kuinka erilaisissa vasemmistojärjestöissä toimivat eivät ole aatteellisesti kovinkaan kaukana toisistaan. Koska sosiaalisessa mediassa suhteiden luonti onnistuu kevyesti, on radikaali vasemmisto jo tietyssä mielessä liittoutunut. Tapahtumien organisoimisessa tehdään jo käytännössäkin yhteistyötä. Yritysjargonilla sanottuna: karsimalla järjestöjen päällekkäisiä toimintoja, vaalitoiminnan yhdistäminen toisi huomattavia synergiaetuja.

Summa summarum: Kun kerran nykyisen toiminnan lähtökohdista ei voi edistää omia päämääriään, näistä lähtökohdista on irtauduttava.

Lähteet

Aloite vasemmistolle. 2009. Helsinki: Vasemmistofoorumi.

Andersson, Jan Otto. 1995. Kolmas vasemmisto, ohjelmateesit, markkinat ja sosialismi. Alustus Vasemmistoliiton ohjelmateeseistä puoluekokouksessa 16.-18.6.1995.

Andersson, Jan Otto. 1996. “Fundamental Values for a Third Left.” New Left Review I/216, March-April 1996, s. 66-78.

Arter, David. 1999. Scandinavian Politics Today. Manchester: Manchester University Press.

Arter, David. 2002. “‘Communists we are no longer, Social Democrats we can never be’: The Evolution of the Leftist Parties in Finland and Sweden”. Journal of Communist Studies and Transition Politics, Vol. 18, No. 3, September 2002, pp. 1-28.

Arter, David. 2006. Democracy in Scandinavia: Consensual, Majoritarian or Mixed? Manchester: Manchester University Press.

Badiou, Alain. 2008. “The Communist Hypothesis”. New Left Review 49, Jan-Feb 2008, pp. 29-42.

Bazard, Saint-Amand et Barthélemy Prosper Enfantin. 1831. Doctrine de Saint-Simon: Exposition; première année, 1828-1829. Troisième edition. Paris: Bureau de l’Organisateur. http://tinyurl.com/doctrine-de-saint-simon

Bernstein, Ed. 1910. Sosialidemokratian revisionismi. Tampere: Alex Halosen kustannusliike.

Bernstein, Edv. [1899] 1910. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Porvoo: WSOY.

Bios politikos. 2009. Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia. http://biospolit.wordpress.com/2009/10/01/vasemmisto-tarvitsee-puoluepoliittista-aktivismia/

Blanqui, Auguste. [1834]. Who Makes the Soup Should Eat It. Translated by Mitchell Abidor. http://marxists.org/reference/archive/blanqui/1834/soupe.htm

Die Linke. 2007. Programm der Partei. http://die-linke.de/partei/dokumente/programm_der_partei_die_linke_programmatische_eckpunkte/

Enhedslisten. 2008. Enhedslistens principprogram. http://enhedslisten.dk/enhedslistens-principprogram-0

Fagerholm, Andreas. 2008. “Gammal eller ny politik? -- Den finländska yttervänsterns ideologiska profiler efter realsocialismens sammanbrott.” Politiikka 4/2008, s. 224-237.

General Intellect. 2008. Vasemmisto etsii työtä. Helsinki: Tutkijaliitto ja Like. http://www.vasemmistofoorumi.fi/images/stories/vasemmisto_etsii_tyt.pdf

Gramsci, Antonio. 1979. Vankilavihkot. Valikoima. Helsinki. Kansankulttuuri.

Gramsci, Antonio. 1982. Vankilavihkot. Valikoima 2. Helsinki. Kansankulttuuri.

Haataja, Lauri, Seppo Hentilä, Jorma Kalela ja Jussi Turtola (toim.) 1976. Suomen työväenliikkeen historia. Helsinki: KSL.

Holm, Ruurik. 2008. “Vasemmiston idea ja vasemmistopuolueet”. Teoksessa Kuusela, Hanna ja Mika Rönkkö (toim.) Puolueiden kriisi. Helsinki: Like, s. 93-101.

Holm, Ruurik. 2008b. Viesti Vasemmistofoorumin postituslistalla 27.10.2008

Hyvärinen, Matti. 2008. “‘Kansanvalta’ argumenttina puolueohjelmissa.” Teoksessa Paul-Erik Korvela ja Kia Lindroos (toim.) Avauksia poliittiseen ajatteluun. Helsinki: Minerva, s. 61-87.

Kaitila, Joel ja Jukka Peltokoski. 2009. “Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli.” Megafoni 2. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-

Karvonen, Lauri ja Heikki Paloheimo. 2005. “Äänestysosallistuminen”. Teoksessa Heikki Paloheimo (toim.) Vaalit ja demokratia Suomessa. Helsinki: WSOY.

Kautsky Karl. [1892] 1907. Erfurtin ohjelma. Tampere: M. V. Vuolukka.

Kautsky, Karl. [1895] 1908. Sosialismin historia. Uudemman sosialismin edeltäjät. Tampere: Tampereen Työväen sanomalehti Oy.

Kautsky, Karl. 1909. Tie valtaan. Helsinki: Työväen sanomalehti Oy.

Korhonen, Anna-Reetta, Jukka Peltokoski ja Miika Saukkonen. 2009. Paskaduunista barrikadille. Prekariaatin julistus. Helsinki: Like.

Laine, Joonas ja Miika Salo. 2009. “Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki”. Megafoni 3. http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/106-finansoituminen-ja-leninin-finanssipaeaeoman-kritiikki

Lenin, Vladimir. [1917]. Valtio ja vallankumous. http://sosialismi.net/kirjasto/lenin/Valtio ja vallankumous.pdf

Lichtheim, George. 1969. The Origins of Socialism. New York: Frederick A. Praeger.

Maréchal, Sylvain. [1796]. Manifeste des Egaux. http://www.lescommunistes.org/biblio/egaux.html

Marx, Karl ja Friedrich Engels. [1848]. Kommunistisen puolueen manifesti. http://sosialismi.net/wp/files/2008/08/manifestiwww.pdf

Marx, Karl. [1852]. Joseph Weydemeyerille New Yorkiin 5.3.1852. Teoksessa Karl Marx ja Friedrich Engels. 1976. Kirjeitä. Moskova: Edistys, s. 68-73.

Marx, Karl. [1867] 1974. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1 osa. Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Edistys.

Marx, Karl. [1875]. “Gothan ohjelman arvostelua.” Teoksessa Karl Marx ja Friedrich Engels. 1979. Valitut teokset. 6 osaa. Osa 5. Moskova: Edistys, s. 525-551.

Michels, Robert. 1986. Puoluelaitos nykyajan demokratiassa. Porvoo: WSOY.

Nousiainen, Jaakko. 2000. “The Consolidation of Parliamentary Governance”. In Müller, Wolfgang C. and Kaare Strom. Coalition Governments in Western Europe. Oxford: Oxford University Press.

Paloheimo, Heikki ja Matti Wiberg. 1996. Politiikan perusteet. Helsinki: WSOY.

Paloheimo, Heikki. 2008. “Ideologiat ja ristiriitaulottuvuudet”. Teoksessa Paloheimo, Heikki ja Tapio Raunio (toim.) Suomen puolueet ja puoluejärjestelmä. Helsinki: WSOY.

Peltokoski, Jukka. 2009. “Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?” Megafoni 2. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/81-ketae-vasemmisto-enaeae-kiinnostaa

Peltokoski, Jukka. 2009b. “Toisenlainen työ on mahdollista”. Kansan Uutiset Verkkolehti. 3.11.2009. http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/lukijoilta/2037029/toisenlainen-tyo-on-mahdollista

Raunio, Tapio ja Raija Tiilikainen. 2003. Finland in the European Union. London: Frank Cass.

Rousseau, Jacques. [1755] 2000. Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Tampere: Vastapaino.

Roux, Jacques. [1793] 1969. Scripta et Acta. Textes presentés par Walter Markov. Berlin: Akademie-Verlag. Englanninnos osoitteessa http://www.marxists.org/history/france/revolution/roux/1793/enrages01.htm

Rødt. 2007. Rødts Prinsipprogram. http://roedt.no/program/prinsipprogram/

Salo, Miika. 2009. “Lenin kolmen pisteen kehällä …leniniläinen politiikan tyyli.” Sosialismi.net 22.9.2009. http://sosialismi.net/kirjasto/Salo_-_Lenin_kolmen_pisteen_kehalla.pdf

Salo, Miika. 2010. “Tanssiaskelia Leninin tyyliin”. Revalvaatio 1.1.2010. http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=101:tanssiaskelia-leninin-tyyliin&catid=31:general&Itemid=46

Sosialidemokratinen puolue Suomessa. 1903. “Forssan ohjelma. http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpohjelma1903

Stedman-Jones, Gareth. 2006.Saint Simon and the liberal origins of the socialist critique of Political Economy”. in Sylvie Aprile and Fabrice Bensimon (eds.) La France et l’Angleterre au XIXe siècle. Échanges, représentations, comparaisons. Paris: Créaphis, pp. 21-47.

Suomela, Kalevi. 2009. “Kapitalismikritiikki ei riitä”. Kansan Uutiset Verkkolehti. 7.7.2009. http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/horisontti/1923153/kapitalismikritiikki-ei-riita

Suomen kommunistinen puolue. 1918. Suomen kommunistisen puolueen perustamislausunto. http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=skpperustamis1918

Suomen kommunistinen puolue. 2007. SKP:n ohjelma. http://www.skp.fi/ohjelmat_puolueohjelma.php

Suomen sosialidemokraattinen puolue. 1999. Sosialidemokratian periaatteet. http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=sdpperiaate1999

Taylor, Charles. 1991. The Ethics of Authenticity. Cambridge: Harvard University Press.

Tronti, Mario. 2008. Politics at Work. http://conjunctural.blogspot.com/2008/10/old-guard-on-new-crisis-pt-2-mario.html

Tronti, Mario. 2010. http://sollevazione.blogspot.com/2010/02/crisi-del-capitalismo-e-fallimento.html

Tönnesson, K. D. 1962. “The Babouvists: From Utopian to Practical Socialism”. Past & Present, No. 22, Jul. 1962, pp. 60-76.

Vasemmistofoorumi. 2008. Uutiskirje. Sähköpostiviesti postituslistalla 15.12.2008.

Vasemmistoliitto. 1995. Puolueohjelmateesit. http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=vasteesit1995

Vasemmistoliitto. 2007. Periaateohjelma. http://www.vasemmisto.fi/politiikka/ohjelmat/910.html

Vähämäki, Jussi. 2009. Itsen alistus. Helsinki: Like ja Tutkijaliitto.

Vänsterpartiet. 2008. Partiprogram. http://www.vansterpartiet.se/images/stories/media/dokument/politiskaprogram/partiprogram_08_inlaga.pdf

Wiberg, Matti. 2006. Politiikka Suomessa. Helsinki: WSOY.

World Values Survey 2005: Suomen aineisto [elektroninen aineisto]. FSD2118, versio 1.1 (2006-12-11). Suomen Gallup, Kansaneläkelaitos, Kirkon tutkimuskeskus ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [aineiston keruu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja], 2006.

Žižek, Slavoj. 2009. “How to Begin from the Beginning”. New Left Review 57, May-June 2009. http://www.newleftreview.org/?view=2779


[1] Vasemmistoliitto antaa nimellään ymmärtää edustavansa varsinaista vasemmistoa erotukseksi sosiaalidemokraateista, kuten myös Saksan Die Linke ja Ruotsin Vänsterpartiet. Vasemmistoliitto käyttää internetosoitteenaan myös osoitetta vasemmisto.fi.

[2] Kyselyyn on vastannut 1 139 18 vuotta täyttänyttä suomalaista 28.8.-12.10.2005. Taulukon lyhenteet: VAS = Vasemmistoliitto, PS = Perussuomalaiset, VIHR = Vihreät, KESK = Keskusta, KD = Kristillisdemokraatit, RKP = Ruotsalainen kansanpuolue ja KOK= Kokoomus. Perustana puolueiden sijoittamiselle vasemmistoon ja oikeistoon olen pitänyt World Values Surveyn vuoden 2005 kyselyyn vastanneiden puoluekantaa ja itsesijoitusta vasemmisto-oikeisto ulottuvuudella, jossa 1 merkitsee ulottuvuuden vasenta ja 10 oikeaa laitaa. Karkeasti jaotellen ‘vasemmisto’ sijoittuisi välille 1-4, ‘keskusta’ välille 4-7 ja ‘oikeisto’ välille 7-10. Puoluejäsenten kantoja selvittääkseni muodostin uuden muuttujan yhdistämällä puoluejäsenyyttä ja puoluekantaa koskevat kysymykset. Ensin laskin keskiarvot puolueiden kannattajille ja jäsenille erikseen, minkä jälkeen laskin puolueiden sijoittumisen näiden keskiarvon perusteella. Poliittista keskustaa täyttävät monet puolueet, joiden identiteetti perustuu pääasiassa muihin tekijöihin kuin vasemmisto-oikeisto-jakoon. Perussuomalaisten sijoittuminen keskustaan saattaa joitakin yllättää, mutta tämä havainto, samoin kuin taulukon esittämä puolueiden sijoittuminen yleisestikin, vastaa myös muita tutkimuksia (vrt. esim. politiikan tutkimuksen perusoppikirja Paloheimo & Wiberg 1996, 304 sekä Paloheimo & Raunio 2008, 54, jossa moniulotteisella skaalauksella päädytään täsmälleen samaan järjestykseen kuin tässä esittämäni). Perussuomalaisia vasemmisto-oikeisto-jakoa paremmin määritteleviä ristiriitaulottuvuuksia ovat kansallinen-kansainvälinen ja arvokonservatismi-arvoliberalismi, joissa puolue on äärilaidan edustaja. (Huomautettakoon, että myös nykyiset vasemmistopuolueet ovat pikemmin “kansallisia” kuin “kansainvälisiä”.) Vihreitä luonnehtii eniten ristiriitaulottuvuus materiaaliset-postmateriaaliset arvot sekä arvoliberalismi ja kristillisdemokraatteja arvokonservatiivisuus.

[3] Tästä eteenpäin luvun sisältöön on vaikuttanut George Lichtheimin (1969) teos The Origins of Socialism.

[4] Tarkkaan ottaen ‘sosialismi’ tuli käyttöön Englannissa ennen Ranskaa vuonna 1827. ‘Kommunismi’ on ranskalaista alkuperää leviten käyttöön kanaalin toiselle puolelle 1840-luvun alussa.

[5] Liberalismin yksilönvapauden vei huippuunsa Max Stirnerin individualistinen anarkismi jo 1840-luvulla.

[6] Tällöin myös niiden yksityinen “omistaminen” häviää.

[7] Lukujen 2.1. ja 2.2. yleiskuva on muodostunut erityisesti Haataja ym. 1976 ja Ahvenainen ym. 1982 pohjalta.

[8] Tyytymättömyys kanavoitui Suomi-Neuvostoliitto-seuran (SNS) kautta. Talvisodan jälkeen SNS keräsi sodanvastustajia ja radikaalia vasemmistoa yhteen. Vuoden 1940 lopussa SNS:n jäsenmäärä 40 000:een ja jatkosodan päättyessä jäseniä oli jo 250 000.

[9] Samanaikaisesti SKP(y):n jäsenet erotettiin Vasemmistoliitosta. SKP rekisteröitiin erillisenä puolueena 1997. Samaan aikaan SKP:stä erkani Sosialistiliitto. SKDL:n traditioon kuuluvassa vasemmistossa on lisäksi Kommunistinen työväenpuolue ja Suomen työväenpuolue, jonka keskeinen järjestö on KTP:stä 2003 erkaantunut Kommunistien liitto. Tämän tradition ulkopuolella ovat paitsi trotskilaisvaikutteiset Sosialistiliitto ja Marxilainen työväenliitto, myös muutamia pienempiä ryhmiä, joista suurin osa on kautskylaisen sosialismin perillisiä (“trotskilaisessa”, “stalinistisessa” tai muussa muodossaan). Vasemmisto on näennäisesti hyvin sirpaleista, mutta tosiasiallisesti sosiaalidemokraateista vasemmalle mentäessä Vasemmistoliitto kerää yksin lähes koko radikaalin vasemmiston vaalikannatuksen, ja ohjelmallisesti hyvin samankaltaiset European Leftin jäsenet Vasemmistoliitto ja SKP ovat ainoita joilla on laajempaa järjestäytynyttä toimintaa.

[10] Puolueiden tärkein ero on nähtävissä jo niiden logoista: kommunistit käyttävät (jäsenistön painostuksesta) uudelleen samannimisen puolueen käyttämää perinteistä logoa, joka korostaa jatkuvuutta. Puolueen nimellä ja symboleilla on vahva merkitys erityisesti vanhemmille jäsenille. SKP on onnistuneesti saanut itselleen vanhan SKP:n jatkajan aseman. Vasemmistoliitto nähdään SKDL:n perinteen jatkajana. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston FSD:n puolueohjelma-arkistossa POHTIVAssa (http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/) SKP:n ohjelmia on vuodesta 1918 uusimpaan vaaliohjelmaan saakka. Vasemmistoliitto on POHTIVAssa puolestaan oma puolueensa ja SKDL listataan “toimintansa lakkauttaneena puolueena”. Vaalikannatuksen tilastoissa Vasemmistoliitto sijoitetaan suoraan SKDL:n jatkajaksi.

[11] Shapley-Shubik-indeksissä tarkastellaan ensin kaikkia mahdollisia äänestysjärjestyksiä, jonka jälkeen katsotaan yksittäisen puolueen ratkaisevien asemien suhdetta kaikkiin mahdollisiin äänestyksiin.

[12] Yhtä paljon valtaa näillä indekseillä laskettuna on myös esimerkiksi kristillisdemokraattien seitsemällä kansanedustajalla.

[13] Tähän on provosoivasti lainattava Gramscia (1981, 55-56): “[A]ikaisemmin ‘itsenäisinä’ puolueina esiintyneet ryhmittymät ratkaisevissa käännekohdissa yhtyvät ja muodostavat yhtenäisen liittouman, mikä vahvistaa sen teoreettisen totuuden, jonka mukaan jokaisella luokalla on vain yksi puolue. Aikaisemmin vallinnut moninaisuus oli pelkästään ‘reformistista’ luonteeltaan, eli se koski vain osakysymyksiä. Se oli tietyssä mielessä poliittista (omissa rajoissaan hyödyllistä) työnjakoa. Mutta jokainen osa edellytti toista osaa, niin että ratkaisevina hetkinä, juuri tärkeimpien peruskysymysten tullessa ajankohtaisiksi, saavutettiinkin yhtenäisyys ja muodostettiin liittoutuma.” Lainaus ei ole täydellisen sopiva, mutta piikki tullee selväksi. Osallistuessaan laman jälkiä “korjanneisiin” hallituksiin, Vasemmistoliitto ei tehnyt vain luokkayhteistyötä, vaan toimi “porvariston puolueen” osana, joka turvasi työväen kannatuksen “vaikeita päätöksiä” tehneille hallituksille.

[14] Vrt. Vasemmistoliitto 1995 kohdat 3.3.-3.7. ja Suomen kommunistinen puolue 2007.

[15] Kun Suomen vasemmistoa verrataan muiden maiden puolueisiin, Ruotsin Vänsterpartiet on linjaltaan lähimpänä Suomen kommunistista puoluetta ja Saksan Die Linke lähellä Vasemmistoliittoa. Tanskan Enhedslisten ja Norjan Rødt ovat puolestaan Suomen vasemmistopuolueita selvästi radikaalimpia yhdistäen vallankumouksellisen luokkakantaisen marxilaisuuden, feminismin ja luonnonsuojelun. (Ks. Die Linke 2007; Vasemmistoliitto 2007; Rødt 2007; Enhedslisten 2008; Vänsterpartiet 2008.)

[16] Tarkoituksena ei siis ole tarjota mitään valmiita vastauksia tutkijapositiosta huudellen. Olen nimennyt tämän kirjoituksen “alustukseksi” toisaalta siksi, etten asettaisi itselleni mitään paineita, ja toisaalta siksi, etten väittäisi esittäväni valmiiksi muotoiltuja ehdotuksia vasemmiston kriisin ratkaisuiksi. Todellisia vastauksia ongelmiin voi muotoilla vasta laajan keskustelun ja vasemmiston itsetutkiskelun kautta. Monet tärkeät ristiriidat jäävät tästä esityksestä pois, koska niitä ei ole tässä tarkoituksenmukaista käsitellä. Pohdinnat perustuvat laajempaan tarkasteluun, joka mahdollisesti julkaistaan myöhemmin erillisenä artikkelina.

[17] Mekaanisuudesta puheen ollen: On mielenkiintoista vertailla 1900-luvun alun analyyttisen filosofian ja Leninin Materialismi ja empiriokritisismin lähtökohtia. Molemmat pohjaavat tiukkaan realismiin ja empirismiin ja (heijastusteorian mukaisesti!) heijastelevat aikakautensa tieteessä yleisesti vallinneita käsityksiä.

[18] Tällä tavoin toimii “hyvinvointisovinistien” Homma-ryhmä.

[19] Pääajatuksena tässä on, että ne yhdistyvät järjestön toiminnassa (oli se mitä tahansa) -- ne voivat yhdistyä yksittäisessä henkilössäkin.

[20] Reformistisia keinoja voi kuvata myös “sovitteleviksi” ja vallankumouksellisia “hyökkääviksi”.

[21] Tuloksellinen politiikka lähtee päämääristä eikä “arvoista”. Yhteisön etiikka ei luo päämääriä, vaan päämäärät luovat etiikan. Esimerkkinä voidaan pitää köyhissä luonnonolosuhteissa asuvia ihmisyhteisöjä. Hengissä pysymisen päämäärä muodostaa yhteisöön yhdenvertaisuuden, yhteistyön ja solidaarisuuden “arvot”, jotka ovat välttämättömiä yhteisön hyvinvoinnille.

[22] Näitä reformeja kutsutaan vallankumouksellisiksi reformeiksi, jollaisena yleensä pidetään esimerkiksi kansalais-/perustuloa.

[23] Esimerkiksi vuonna 1918 Suomen vasemmiston käytännössä ainoa mahdollinen keino toimia (ja pelastaa saavutetut reformit) oli vallanotto ja avoin kapina. Se oli samanaikaisesti sekä puolustuksellinen että vallankumouksellinen teko.

[24] Tässä ei oteta huomioon järjestöjen päällekkäisyyksiä eli henkilöitä, jotka ovat jäseniä kummassakin puolueessa. Näiden henkilöiden määrää on mahdoton arvioida.

[25] Inspiraatio tähän tutkimustapaan on Leniniltä. Leninin tyylistä ja tutkimustavasta katso myös Laine & Salo 2009; Salo 2009 ja 2010.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

42 kommenttia
Kommentoi »

  1. “Yhteiskunnallisen tuotannon – “materiaalisen todellisuuden” – keskeiset työläiset työskentelevät puolestaan sähköntuotannossa, tietoverkkojen ylläpidossa, elintarviketuotannossa, vesilaitoksissa ja tavaran kuljetustöissä. Tietotyöläisten ja teollisuustyöläisten liitto yhdistää poliittisessa toiminnassa nämä “todellisuuden tasot”, ihmisen kokemuspiirin kokonaisuuden.”

    Eikö vasemmisto jo voisi oppia leninismin synneistä jotain ja palata historiallisen materialismin metodiin. Mihin unohtui – taas kerran – ihmisen kokemuspiirin kokonaisuudesta talonpoikien tai alkutuottajien luokka – joka EI kuulu teollisuustyöläisten luokkaan eli koneen osaksi muuten kuin pakotettuna? Proletariaatin (=teollisuustyöläiset) diktatuurin nimissä Lenin ja Trotski ja Stalin teurastivat ja alistivat ja näännyttivät nälkään anarkistisia/autonomisia talonpoikia minkä kerkisivät, koska talonpoikien luokka (suuri enemmistö Venäjän väestöstä) oikeasti halusi vallan neuvostoille, ei intellektuaalisen vähemmistöeliitin diktatuurille jonka valta nojasi aseteollisuuteen (military-industrial complex).

    Alkutuottajien kokemuspiiri ja luontosuhde ajantajusta lähtien on erilainen kuin teollisuustyöntekijöiden kokemuspiirin. Keskinäisten riippuvuussuhteiden hierarkiassa elämä on riippuvainen auringosta ja kasvien yhteyttämisestä. Alkutuottajien luokka eli omavaraiset elämäntavat ovat riippuvaisia luonnon suhdeverkostojen ja tasapainon ymmärryksestä. Kaikki muut luokat käsityöläisiin, teollisuustyöläisiin, tietotyöläisiin; pappeihin, sotilaisiin ja poliitikkoihin jne. ovat riippuvaisia siitä, että alkutuottajien luokka ruokkii heidät. Sivilisaatioksi kutsuttu ilmiö on historiallisen materialismin katsannossa sellainen, että se kadottaa luonnon ymmärryksen, tuhoaa kestämättömillä viljelymenetelmillä ja metsät hakkaamalla ympäristön kantokyvyn ja ryhtyy hankkimaan lisää resursseja kulutettavaksi imperialismin kautta. Se on järjestelmä joka jatkuvasti sahaa omaaa oksaansa.

    Tämän materiaalisen todellisuuden voi yrittää kieltää ja unohtaa kognitiivisen dissonanssin kautta mutta historiallinen materialismi opettaa että seuraukset ovat tuhoisat. Mikä tahansa politiikka ja utopia, joka ei ota huomioon kestävän elämäntavan energiataloutta ja uusiutuvuuden reunaehtoja kaikilla politiikan tasoilla vaan uskoo Deus ex Machinan ja/tai teknokraattisen politrukin ratkaisevat moiset “pikkuongelmat”, kärsii akuutista uskottavuusongelmasta.

    Vasemmiston itsetuntemusongelman akilleen kantapää löytyy tästä – kyvyttömyydestä soveltaa historiallisen materialismin metodia riittävällä objektiivisuudella. On monia hyviä syitä väittää, että tämä kyvyttömyys johtuu yksipuolisesti vääristyneen luokkatietoisuuden polaroideista. Teollisuus- ja älymystötyöläisten palkkaorjien luokka haluaa ymmärrettävästi vapautua palkkaorjuuden ikeestä, mutta on samalla sokea omalle luontoon ja alkutuottajien luokkaan kohdistuvalle hierarkkiselle ja vieraantuneelle riistosuhteelleen.

    Edelleen voidaan perustellusti väittää että tämä sokea piste juontuu älymystön liiallisesta luottamuksesta idealistiseen akateemiseen tietoon, jota muodostetaan matematiikan ja luonnollisen kielen suhdeverkostoissa, mutta joka vastaavasti sulkeutuu hiljaiselle aistilliselle ja ruumiilliselle eli materiaaliselle tiedolle kestävän elämäntavan kokonaisuuden- ja suhteellisuudentajusta, joka on luontaista alkutuottajien luokalle.

    “Summa summarum: Kun kerran nykyisen toiminnan lähtökohdista ei voi edistää omia päämääriään, näistä lähtökohdista on irtauduttava.”

    Juuri näin. Historiallisen materialismin metodi edellyttää juuri tätä, eli marxilaisen vasemmiston kannattaa palata marxilaisuuden ytimeen, historiallisen materialismin metodiin ottaen huomioon myös dialektisen – mukaan lukien postmodernin ja syväekologisen – kritiikin kielellis-teknokraattista idealismia kohtaan, muistaen että materialismin lähtökohta on ihmisen aistiva ja tunteva ruumis osana luonnon aistivaa ja tuntevaa ruumista. Itsetuntemus, joka ei ole pelkkää loputonta älyllistä itseanalyysiä, vaan kehotietoisuutta, hengitystä, myötätuntoa kaikkien aistivien ja tuntevien olentojen keskinäisyydessä.

  2. Kaikki muut luokat käsityöläisiin, teollisuustyöläisiin, tietotyöläisiin; pappeihin, sotilaisiin ja poliitikkoihin jne. ovat riippuvaisia siitä, että alkutuottajien luokka ruokkii heidät.

    ..mutta mitä poliittista merkitystä sillä on..? Minusta tämä on pelkkää moralisointia, sillä täälläpäin maailmaa alkutuotanto on teollisen kapitalismin haara siinä missä muutkin teollisuudenalat. Muutenkin puhut ikäänkuin esim. EU:n alueella ne muutama prosenttia jotka työskentelevät alkutuotannossa eivät olisi tuotannossaan täysin riippuvaisia (muun) teollisuuden tuotteista. Jos sitten taas köyhien maiden “omavaraisista” talonpojista itsetehtyine työkaluineen halutaan tehdä joku esimerkki tännekin, niin ei kiitos.. Toivottavasti keskustelu tästä artikkelista ei lähde nimimerkki Sataman viitoittamalle tielle.

  3. Satama:
    “materialismin lähtökohta on ihmisen aistiva ja tunteva ruumis osana luonnon aistivaa ja tuntevaa ruumista.”

    “Aistillisuuden” tai muun perstuntuman korostamisella ei ole mitään tekemistä dialektisen ja historiallisen materialismin metodin kanssa. Aistit ovat välttämättömiä tajunnan muodostumiselle, mutta ne eivät sitä itsestään synnytä. Kaikki psyyke ei ole tajuntaa, eikä objektiivinen todellisuus heijastu aistimusten kautta tajunnaksi ilman käsitteellistä ajattelua. Se siitä pupun kritiikistä.

    Leninismin synneissä on se hyvä puoli, että niitä on sentään toteutettu käytännössä ja ovat näin helpommin alistettavissa kritiikille ja itsekritiikille. Autonomiagraarisosialismin tms. käytäntöön väistämättä sisältyvälle alistavalle puolelle voidaan pysyä onnellisen sokeina, kun käytännön kokemuksia ei juuri ole. Käytännön miehistä eniten alkutuotantomoralismia harjoitti varmaan Pol Pot, mutta moraalinen ylemmyydentunto säilyy kun Demokraattinen Kamputsea sivuutetaan autoritaarisuuden saastuttamana kieroutumana. Pitäisi vain sitten osoittaa parempi historiallinen esimerkki!

    Lainej:
    “Toivottavasti keskustelu tästä artikkelista ei lähde nimimerkki Sataman viitoittamalle tielle.”

    Olen pahoillani. Kommentoinen vielä itse artikkeliakin, mutta se ei käy aivan yhtä käden käänteessä kuin tämä kommenttien kommentointi. Artikkeli on sen verran asiapitoinen ja hyvä, että kommenttienkin soisi olevan vakavasti harkittuja.


  4. Tarkoituksena ei siis ole tarjota mitään valmiita vastauksia tutkijapositiosta huudellen.

    Tutkimuksen merkitys on valtava, mutta niin on ihmisten omakohtaisen oppimisen ja kehittymisen merkityskin. Kuinkahan hyvän alustuksen tekijä itse painottaa oikean teorian ja vetävän politiikan merkitystä tai ensisijaisuutta toisiinsa nähden?

    Itse olen kallistunut enemmän jäsenistöä mobilisoivan politiikan “ensisijaisuuden” kannalle liikkeen rakentamisessa.

    Kuitenkin: ei kehity vallankumouksellisen liikkeen teoria yksin ilman poliittista liikettä, eikä politiikka pitkään pysy oikealla polulla ilman teorian kehitystä.

  5. “..mutta mitä poliittista merkitystä sillä on..? Minusta tämä on pelkkää moralisointia, sillä täälläpäin maailmaa alkutuotanto on teollisen kapitalismin haara siinä missä muutkin teollisuudenalat. Muutenkin puhut ikäänkuin esim. EU:n alueella ne muutama prosenttia jotka työskentelevät alkutuotannossa eivät olisi tuotannossaan täysin riippuvaisia (muun) teollisuuden tuotteista.”

    Tämä on todellakin nykytilanne sillä muistutuksella, että manuaalinen työ maataloudessa on enimmäkseen pysyvää ja väliaikaista siirtolaistyötä ja nuorison kesätöitä. Historiallisen materialismin metodin etu on tehdä varsin tarkkoja ennusteita tuotantorakenteen ym. seikkojen suhteen. Teollistettu maatalous on täysin riippuvainen fossiilisista polttoaineista – yksi kalori ruokapöydässä on tuotettu kymmenellä kalorilla fossiilisia polttoaineita. Teollinen maatalous tuotantoketjuineen ei ole muutenkaan kestävällä pohjalla vaan kaukana siitä.

    Parhaan saatavilla olevan tiedon mukaan öljyn tuotantohuippu kansalaista kohti laskettuna tapahtui jo vuonna 1979, absoluuttinen huippu on saavutettu viime vuosikymmenellä ja tuotanto alkaa toden teolla laskea tällä vuosikymmenellä. Kulutuksen lasku laman myötä länsimaissa on siirtynyt Kiinan kasvavaan kulutukseen.

    Mitään täysimittaisesti korvaavaa energianlähdettä ei ole tiedossa eikä luvassa eikä varsinkaan mitään jatkuvasti kasvavan energiankulutuksen mahdollistaa. Päinvastoin ei ole lainkaan poissuljettua että öljyntuottajavaltiot (paitsi lisäävät omaa kulutustaan viennin kustannuksella) alkavat käyttäytyä protektionistisesti jäljellä olevien öljyvarojensa suhteen säilyttäen enintään niille valtapoliittisesti edullisia bilateraalisia suhteita. Tästä seuraisi äkillinen öljyn kansainvälisten markkinoiden katoaminen, jossa Suomella on tuskin mitään sellaista erityissuhdetta Venäjään, että se toimittaisi öljyä tänne.

    Lähihistoriasta löytyy pari esimerkkiä äkillisestä energiakriisistä, kun Neuvostoliitto romahti ja lakkasi toimittamasta öljyä Kuubaan ja Pohjois-Koreaan. Kuuba onnistui välttämään nälänhädän ja säilyttämään terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmänsä toimivina siirtymällä luonnonmukaiseen työvoimavaltaiseen puutarhakulttuuriin niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Etelä-Korea on vähemmän kiva esimerkki, mutta yksi kahdesta on jo iso plussa valtiososialismin puolesta. Kapitalistisille valtioille ja globaalille järjestelmälle kokonaisuudessaan ennuste on paljon huonompi syistä, joihin tuskin tarvitsee tarkemmin mennä.

    Teesi kuuluu, että jos marxilainen vasemmisto olisi poliittisesti tiedostavaa ja uskollinen historiallisen materialismin metodille, se varustautuisi määrätietoisesti poliittisella ohjelmalla ja käytännön työllä nyt jo alkaneen kapitalismin systeemisen kriisin eskaloitumiseen lähivuosina. Toverillisen solidaarisuuden hengessä. “Anarkistiekohipit” eivät panisi pahitteeksi toveriapua, muutama hassu ekokylä ja porvarillinen suurtalonpoika jonka traktori seisoo ilman polttoainetta ei montaa tieto- ja teollisuustyöläistä elätä jos ja kun tilanne äityy todella pahaksi ja ruoka ei tulekaan enää marketista, kuten totuttua, vaan maasta.

    “Autonomiagraarisosialismin tms. käytäntöön väistämättä sisältyvälle alistavalle puolelle voidaan pysyä onnellisen sokeina, kun käytännön kokemuksia ei juuri ole. Käytännön miehistä eniten alkutuotantomoralismia harjoitti varmaan Pol Pot, mutta moraalinen ylemmyydentunto säilyy kun Demokraattinen Kamputsea sivuutetaan autoritaarisuuden saastuttamana kieroutumana. Pitäisi vain sitten osoittaa parempi historiallinen esimerkki!”

    Kuten sanottua, parempi historiallinen esimerkki on Kuuba. Jostain kumman syystä kuubalainen ja yleensä ottaen latinalais-amerikkalainen sosialismi ei tunne leninististä luokkavihaa itsenäisiä alkutuottajia ja tuottajayhteisöjä kohtaan kuten ei tuntenut myöskään torpparien autonomisuutta ajanut viime vuosisadan alun täkäläinen vasemmisto ja sen jäänteet, korpikommunistit ja vennamolaiset.

    Muutama esimerkki Kuuban toimista:
    – Valtion maan jakaminen alkutuotanto-osuuskunnille ja itsenäisille viljelijöille
    – Akateemisten tietotyöläisopiskelijoiden pikakoulutus luonnonmukaiseen viljelyyn
    – Kannustava palkkarakenne – viljelijät palkkahaitarin ylimmässä päässä
    – Kaupunkipuutarhat itsenäisesti ja korttelikomiteoiden tuella
    – Solidaarinen liikennepolitiikka, mukaan poimitaan kaikki kyytiläiset matkan varrelta
    – Jne., nettihauilla löytyy lisätietoa.

    PS: Semmoinen solidaarinen yhteistyö ja työnjako kuulostaisi reilulta, että valtiososialistit perehtyisivät valtiososialistisen Kuuban esimerkkiin ja kehittäisivät sen pohjalta vihervasemmistolle poliittista käytännönläheistä ohjelmaa, joka ei olisi pelkkää toiveajattelua ja kusetusta, ja anarkistiset ekohipit perustaisivat edelleen ekoyhteisöjään ja harrastaisivat sissipuutarhurointia ym. hyödyllisten taitojen opiskelua, joita voitaisiin sitten opettaa edelleen muillekin, vaikka opiskelijatoiminnan opintopiireissä. Ettei ekohippien tarvitsis yksin koittaa hoitaa molempien leiviskää, kun pitää ehtiä lorviakin… :)

  6. “Toivottavasti keskustelu tästä artikkelista ei lähde nimimerkki Sataman viitoittamalle tielle.”
    Olen pahoillani. Kommentoinen vielä itse artikkeliakin, mutta se ei käy aivan yhtä käden käänteessä kuin tämä kommenttien kommentointi. Artikkeli on sen verran asiapitoinen ja hyvä, että kommenttienkin soisi olevan vakavasti harkittuja.

    Tarkoitin vaan, että jos jatkokeskustelua vasemmiston kriisistä käydään Sataman kommenttien eikä itse artikkelin pohjalta, niin se menee pahasti sivuraiteelle. Tilanne voi talonpoikais/viljelijäkysymyksessä olla muualla maailmassa toinen, mutta se on eri juttu se. Satama voi kaikessa rauhassa jatkaa kirjoitteluaan, mutta toivon vaan että hänen näkökulmansa ei saa tässä keskustelussa enempää huomiota kuin se ansaitsee, ts. jonkun verran, mutta ei kovin paljon. (Mitä hänen kommenttiensa vakavuuteen tulee, se puoli on sinänsä ihan kunnossa.)

  7. Satama nosti esiin hyvän pointin, josta olisi aiheellista myös keskustella (esimerkiksi aiheesta kirjoitetun artikkelin yhteydessä), olkoonkin että tuo pointti ei ole se, josta täällä nyt vasemmiston ruumiiseen saisi puhallettua uutta henkeä.

    Matti: alustuksen tarkoituksena on olla teksti joka inspiroi pohtimaan vasemmiston ongelmia, siinä mielessä kirjoittajan omalla kannalla yksittäisiin kysymyksiin ei ole merkitystä. (Barthesilaisittain sanottuna “tekijä on kuollut”.) Sen verran voisin kommentoida, että teorian ja käytännön (tai tutkimuksen ja muun poliittisen toiminnan) painotukset riippuvat aina vallitsevasta tilanteesta. Tällä hetkellä sellaista työväen liikehdinnän spontaania virtausta, jota organisaation toiminnalla tulisi “ohjata oikeaan uomaan”, ei ole merkittävästi olemassa. Polkua pitkin kulkemisesta ei ole hyötyä jos polku kiertää kehää.

    Eräs tekstin ajatuksista oli päämäärien ottaminen toiminnan lähtökohdaksi. Yhteisesti olisi muotoiltava tietyt kaikille selvät päämäärät, jonka jälkeen pitäisi tarkastella, minkä välttämättömien ja riittävien ehtojen tulee täyttyä, jotta päämäärien toteuttaminen olisi mahdollista. Tätä kautta voitaisiin koettaa tehdä se “polku”, jonka mainitset.

    Tätä polkua ei kukaan yksittäinen ihminen voi tehdä, vaan siihen tarvitaan poliittista organisaatiota, jossa tutkimustoiminta voi olla suoraan yhteydessä muuhun poliittiseen toimintaan. Tutkimuksen kautta voidaan selvittää (tai ainakin arvioida tilannetta paremmin kuin vain intuition avulla) tilanteeseen sopivia keinoja ja taktisia sekä strategisia valintoja — tekoja joilla pyritään poliittisiin interventioihin, tavoitteena todellisuuden muuttaminen. Teoria ei ole käytännön lisävaruste, jota luetaan erikseen kirjoista ja verkkolehdistä, vaan (myös) käytännön toiminnassa oppimista ja kehittymistä.

  8. Hyvä vastaus Miikalta. Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa kovasti tämä kuntakapina ja sen kehittyminen, pakko miettiä tosissaan kaikkia vallan olemukseen liittyviä asioita ja sitä mihin ihmisten ymmärrys yltää. Yleensähän tällaisissa asioissa tulee myös positiivisia yllätyksiä, mikä johtuu oikeastaan vain siitä että aliarvioimme tavallisten kadun tallaajien ja tavanomaisten kunnallispolitikkojen kykyä ajatella radikaalilla tavalla.

    Kyky ajatella ja ymmärtää kyllä löytyy kunhan siihen tulee jostakin kipinä.

  9. Tämä perjantainen kommentti taisi hukkua johonkin internetin madonreikään, joten kokeilen uudestaan.

    [EDIT: roskasuodin oli päättänyt jättää tämän julkaisematta :) käytä muuten koodeissa väkäsiä hakasulkeiden sijaan – miika]

    “Mitä hänen kommenttiensa vakavuuteen tulee, se puoli on sinänsä ihan kunnossa”
    Sitä en epäilekään, vaan selitin omaa väliaikaista pidättymistäni artikkelin kommentoinnissa. No, nyt sitä tulee.

    Mielestäni varsin huomionarvoista oli vaalikannatuksen itseisarvoisuuden kyseenalaistaminen. Takapajuisten joukkojen mielistelyllä saaduilla äänillä ei tee mitään, jos niitä ei voi realisoida ulkoparlamentaarisena reservinä. Sellainen vasemmisto, joka kilpailee äänistä porvarillisten puolueiden kanssa, ei tee muuta kuin “turvaa työläisten kannatusta nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle”. Sellaisessa vasemmistossa ei sinänsä ole mitään menetettävää. Mutta jos luokkataistelu kärjistyy olosuhteissa, joissa ei ole riittävän vahvoja parlamentaristisia vasemmistopuolueita turvaamaan parlamentaarismuotoisen porvarillisen valtion “legitimiteetti” spontaanin työväenliikkeen silmissä, kasvaa fasismin vaara. Tätä vaaraa ei saa käyttää perusteluna tukea vaalikannatuksensa kanssa kamppailevia vasemmistopuolueita. Paras ase vaaraa vastaan, parlamentaristisen vasemmiston vaalikannatuksesta riippumatta, on kommunistisen puolueen rakentaminen. Se tietysti pysyy sikiöasteella niin kauan kuin ei ole spontaania työväenliikettä mitä organisoida, mutta yhtä lailla niin kauan ei fasismin vaarakaan ole akuutti.

    “Vasemmistososialistien, kommunistien ja muiden vasemman laidan kulkijoiden yhteistoiminnasta on hyviä kokemuksia Saksasta (Die Linke), Tanskasta (Enhedslisten) ja Norjasta (Rødt).

    Kenen kannalta hyviä kokemuksia? Kaikissa tapauksissa, selkeimmin Norjassa, vaaliyhteistyöhön on päästy kommunistien itselikvidaation kautta.

    “Suhteessaan Euroopan unioniin SKP on pääasiassa antireformistinen, eli pyrkii eroon unionista, kun taas Vasemmistoliitto puolestaan painottaa unionin uudistamista.”

    Tästä olen muodostanut toisenlaisen käsityksen. SKP on toki puolueista EU-kriittisempi, mutta ei välttämättä EU-vastainen. Pikemminkin sanoisin, että SKP on EU:n suhteen “kieli keskellä suuta”. Kuten alustuksessakin todetaan, SKP on Vasemmistoliiton kanssa “Euroopan vasemmiston” jäsen. Ko. “Eunationaali” vastustaa EU:n politiikkaa mutta ei aja sen kumoamista. SKP:n jäsenistö on pitkälti EU-vastaista, mutta puolue käyttää EU-reformistisia tai vähintään monitulkintaisia tunnuksia. Otan esimerkiksi vuoden 2009 EU-vaalitunnuksen, “Ei EU:lle – kyllä toisenlaiselle Euroopalle”. “Ei EU:lle” oli yksiselitteisen EU-vastainen tunnus silloin, kun äänestettiin EU:hun liittymisestä. Vanhan tunnuksen kierrättäminen ehkä miellyttää EU-vastaisuutensa säilyttäneitä äänestäjiä, mutta EU-parlamenttivaaleissa se voidaan vähintään yhtä hyvin tulkita vain vastustukseksi EU:n politiikalle. Tälle tulkinnalle löytyy lisää vahvistusta SKP:n EU-vaalipropagandasta löytyvistä “muotoiluista”:
    http://www.skp.fi/dynkuvat/SKP_EUvaalilennakki2009_A5.pdf

    Ensin otsikoidaan uhmakkaasti että “jo riittää EU-Komento”, mutta itse tekstissä tasapainoillaan tähän tyyliin: “Haluamme eliitin EU:n tilalle sellaisen Euroopan, jossa toteutuvat osallistuva demokratia, tasa-arvo sekä oikeudenmukainen ja ekologisesti kestävä kehitys”. Reformistiporsaan mentävä reikä syntyy kätevästi, kun “EU:n” eteen lisätään joku adjektiivi.

  10. Tästä olen muodostanut toisenlaisen käsityksen. SKP on toki puolueista EU-kriittisempi, mutta ei välttämättä EU-vastainen. Pikemminkin sanoisin, että SKP on EU:n suhteen “kieli keskellä suuta”.
    Alustuksen muotoilu on Fagerholmin artikkelista (vuodelta 2008). Lennäkki kyllä kertoo oman tarinansa oikein hyvin, kuten mainitsit.

    Kenen kannalta hyviä kokemuksia? Maininta tarkoittaa lähinnä sitä, että ennen eri ryhmittymissä toimineet ihmiset voivat hyvin toimia yhdessä yhteisten päämäärien puolesta. Näitä (ja myös tuossa mainitsemattomia) ryhmiä voisi tarkastella enemmänkin ja katsoa mitä positiivista ja negatiivista näissä on — ja mitä niiden (tai vastaavasti niiden ulkopuolelle jättäytyneiden / jääneiden) kokemuksista voidaan oppia.

  11. Hyvä teksti, vaikkakin historiallinen osuus olisi voinut hyvin olla oma artikkelinsa.

    Etenkin analyysi tutkimuksen erillisyydestä käytäntöön nähden, l. teorian ja käytännön suhteesta, osuin maaliin. Myös nykyisten puolueiden ja järjestöjen toimintatapojen tuulettelu on tarpeellista. Päämäärissä ei itse painoittaisi niin paljon ortodoksisuutta (eli esim. juuri yksityisomaisuuden poistamisen mainitsemista), kuin ihmisten vapautumista ja tasa-arvoa sekä näiden pohjalta muodostuvia radikaaleja konkreettisia aloitteita, yksityisomaisuuden poistaminen on hieman huonossa huudossa nykyään ja se (anarkismin ja kommunismin tavoin) toimii ehkä paremmin kun sitä ei nimetä ekplisiittisesti joka käänteessä.

    Muutamia lisähuomioita:
    – Analyysi SKP:n jakautumisesta 60-70-luvuilla on kovin teoreettinen. Vähemmistön dogmaattisuus samaan aikaan kun kansanvälisyyttä edistettiin käytännössä panssarivaunuin ja proletariaatin diktatuuria ihmisoikeusloukkauksin johti siihen, että uuden etsimiseltä katosi pohja ja jengi “pakeni” moraalisessa krapulassa koko liikkeestä.
    – Puoluetuki muutti kaikkien puolueiden toimintaa. Sitä ennen puoluerahoitusta tuli jäsenten lisäksi esim. omien rakennusliikkeiden kautta, joille poliittisessa päätöksenteossa annettin kaavoituksen kautta toimintavapauksia. Tällaisten käytäntöjen kautta puolueet ovat olleet “osa systeemiä” jo ennen puoluetukea. Kannattaa myös muistaa, että puoluetuen voi nähdä porvarileirin rahoitusetumatkan kurojana.
    – Puolueiden valtaa on turha yrittää mitata joillain äänetysvaltaindekseillä, ja väittää sen pohjalta, että esim. Vasemmistoliiton 17 kansanedustajan tuoma valta olisi samaa luokkaa kuin kristillisten 7 kansanedustajan valta. Valtaa käytetään muutenkin kuin äänestämällä, äänestysakti on vain yksi vallan piste, ei usein kovin olennainen sellainen.
    – Vasemmistonuoria Vasemmistoliittoa enemmän ulkoparlamentaarista toimintaa painottavana toimijana ei mainita lainkaan, vaikka Vasemmistonuoret ovat reilusti SKP:tä isompi toimija.
    – SKP saattaa ehkä painottaa enemmän ulkoparlamentaarista toimintaa kuin Vasemmistoliitto, mutta tämä lienee myös taktista, koska parlamentaarista valtaa ei sillä juuri ole. Vasemmistoliitto taas varmasti järjestää enemmän ulkoparlamentaarista toimintaa, jo siksi että se on niin paljon isompi kuin nyky-SKP.
    – Kun yhtenä esimerkkinä vasemmiston sirpalepuolueiden yhteistyöstä otetaan tanskalainen Enhedslisten (4 parlamenttipaikkaa), niin siellä Vasemmistoliittoa ehkä enemmän vastaava SF on myös uusiutunut (23 parlamenttipaikkaa).
    – Olen samaa mieltä että on uskallettava aloittaa alusta, mutta sen voi tehdä myös muuten kuin aloittamalla “aivan kaikkea” alusta.

    Itse en jaa kirjoittajan hieman hutaistun oloisesti esittämää näkemystä, ettei Vasemmistoliitto voisi uudistuttuaan toimia yhdistävänä liikkeenä, koska “tulevan vasemmiston” pitäisi olla paljon enemmän kuin nykyisten nimettyjen osiensa summa ja siksi sen olisi luonnollista nousta ja kokoontua isoimman olemassa olevan liikkeen ympärille.

  12. Kiitokset kommenteista ja täydentävistä lisähuomioista.

    “yksityisomaisuuden poistaminen on hieman huonossa huudossa nykyään ja se (anarkismin ja kommunismin tavoin) toimii ehkä paremmin kun sitä ei nimetä ekplisiittisesti joka käänteessä.”

    Kyllä. Kysymys päämääristä ja tunnuksista on asia erikseen. Ei ole välttämätöntä huutaa tunnuksissa tuotantovälineiden saattamista tuottajien haltuun, mutta se on selkeä sosialistinen päämäärä. Miten tämä päämäärä milloinkin ilmenee ajankohtaisissa tunnuksissa on sitten paljon monimutkaisempi kysymys, jota on ehdottomasti mietittävä.

    Mainitut esimerkit (Die Linke jne.) ovat esimerkkejä siitä, kuinka ennen eri ryhmittymissä toimineet ihmiset voivat hyvin toimia yhdessä yhteisten päämäärien puolesta.

    “Vasemmistoliittoa ehkä enemmän vastaava SF […]”.

    Tanskan tilanne on erilainen kuin Suomen, eikä SF “vastaa” Vasemmistoliittoa muuten kuin jossain määrin samaan tapaan kuin Vasemmistoliitto ja SKP “vastaavat toisiaan”; joskaan ei yhtä hyvin — SF on Euroopan vihreän puolueen jäsen http://europeangreens.eu/ eikä kyseessä ole samalla tavoin Vasemmistoliiton “sisarpuolue” vaikka Kansan Uutisten uutisissa näin voidaan mainitakin (perustuen NGLA-yhteistyöhön).

    Die Linke on Euroopan vasemmiston jäsen ja Enhedslisten on sen tarkkailijajäsen. EUL/NGL:ssä on Tanskasta Folkebevaegelsen mod EU, joka on käytännössä Enhedslistenin järjestö (ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/European_United_Left%E2%80%93Nordic_Green_Left ). Euroopan parlamentissa SF on vihreiden ryhmässä http://www.greens-efa.org eli samassa missä Suomen Vihreä liitto. Näin Enhedslisteniä voidaan perustellusti pitää vertailukohtana SF:n sijaan.

    “Itse en jaa kirjoittajan hieman hutaistun oloisesti esittämää näkemystä, ettei Vasemmistoliitto voisi uudistuttuaan toimia yhdistävänä liikkeenä […]”

    Kirjoittaja on ottanut oppia Leniniltä: “lueskelee päivät pitkät” ja “hutaisee kirjoitukset uskomattoman kiireesti” (kirje Maksim Gorkijlle 1908). Tekstissä mainitaan, ettei “Vasemmistoliitto nykyisellä rakenteellaan kykene toimimaan yhdistävänä liikkeenä”.

    “Valtaa käytetään muutenkin kuin äänestämällä, äänestysakti on vain yksi vallan piste, ei usein kovin olennainen sellainen.”

    Erittäin hyvin sanottu. Jos puolue toiminnassaan nimenomaan pyrkii parlamentaariseen vaikuttamiseen (johon siihenkin kuuluu toki paljon enemmän kuin vain äänestykset), antavat tuollaiset indeksit (yksinkertaistaen, puutteellisesti ja siten myös väärin-) käytettyinä tietynlaista kuvaa siitä missä mennään.

    “Olen samaa mieltä että on uskallettava aloittaa alusta, mutta sen voi tehdä myös muuten kuin aloittamalla “aivan kaikkea” alusta.”

    Kyllä. Mielenkiintoisinta tässä ehkä olisi pohtia millä tavoin.

    “SKP … Vasemmistoliitto … Vasemmistonuoria Vasemmistoliittoa enemmän ulkoparlamentaarista toimintaa painottavana toimijana ei mainita lainkaan […]”.

    Tekstissä ollut vertailu nykyisten vasemmistopuolueiden välillä on enemmänkin toteavaa kuin analyyttistä. Tässä painottaisin tekstin tarkoitusta alustuksena: kirjoittajallakin on omat mielipiteensä, mutta niiden merkitys on vähäisempi kuin mitä on sillä, mitä ajatuksia teksti kullakin lukijalla herättää. Lisäksi teksti on tietenkin poliittinen puheenvuoro. Se ei ole siinä peräänkuulutettua tutkimuksen ja politiikan ykseyttä — ihan käytännöllisistä syistä — vaan painottuu poliittiseksi tekstiksi. Tieteellistä kritiikkiä se ei varmasti monilta yksityiskohdiltaan kestä.

    Vasemmistoliitto ja SKP soveltuvat vertailtaviksi ohjelmallisen ja organisaatiotyyppinsä samankaltaisuuden vuoksi, sekä siksi, että molemmat kuuluvat samaan “kattojärjestöön” eli Euroopan vasemmistoon. Vasemmistonuoria ei mainita samoin kuin ei mainita esimerkiksi (nyt edesmenneitä) Kuokkavieraita tai mitään muita puolueiden ulkopuolisia toimijoita. Puolueet ovat rypäs erilaisia järjestöjä ja Vasemmistonuorten ja Vasemmistoliiton tai Vasemmistonuorten ja SKP:n vertailu olisi aika ongelmallista. Myös niiden suhteellista “kokoa” toisiinsa nähden olisi hyvin vaikea arvioida: ensinnäkin mikä on paperijäsenten määrä jne., mitä erilaisia toimintamuotoja (kustannustoiminta, osallistuminen erilaisiin vaaleihin, kansainvälinen toiminta jne.) niillä on, mikä on niiden kannatus jne.? Koon arviointi jää aika paljon mielikuvien varaan — ja lisäksi se vaihtelee paikallisesti (ja toimintamuotojen mukaan) hyvin paljon.

    Samoin tekstissä jäävät mainitsematta ja käsittelemättä monet suuret tapahtumat kuten vaikka 1956 yleislakko.

  13. SF on ollut Tanskan parlamentissa vuodesta 1960 ja se on nimeään myöten sosialistinen puolue, eli kyllä se tätä kautta on hyvä vertailukohta Vasemmistoliitolle, eikä tuo eri Euroopan parlamentin ryhmä sitä muuksi muuta. Eurooppapolitiikkahan on suhteellisen uutta, eikä siinä suhde mene niin päin, että Eurooppataso vaikuttaisi kansalliseen politiikkaan, vaan lähinnä kansallisten puolueiden pitää päättää, mihin ryhmään EU-tasolla liittyvät. http://www.sf.dk/default.aspx?func=article.view&id=33103

  14. Akismet (roskasuodin) on nähtävästi hurjana kommenttien suhteen, pahoittelen että ilmestyvät näin viiveellä.

    Euro- ja kansallisen politiikan suhde on juuri kuten mainitsit. On myös totta että VAS on pikemmin puolue kuin liitto, siinä mielessä SF voi olla ihan hyvä VAS:n verrokki; toisaalta ajatuksena tässä tekstissä oli pohtia liittoumaa, jossa vaalitoiminnan lisäksi myös kansalaisjärjestötyyppinen ei-parlamentaarinen suora toiminta voisi toteutua, eli (nykyinen) VAS ei siinä tällöin ole lähtökohtana:

    Vasemmiston on oltava riippumaton valtiosta taloudessaan, verkostoitumisessaan ja päätöksenteossaan. Näin se voi tähdätä tiedollisia ja taidollisia kykyjään paremmin omia päämääriään vastaavaksi. […]
    Jos instituutioita halutaan vallata, uudistaa ja nakertaa sisältäpäin, on todella toimittava myös perinteisessä puoluepolitiikassa ymmärtäen, että se on vain pieni osa taistelua, mutta kuitenkin yksi tärkeä kamppailun kenttä. […] Tarvitaan monien eri kamppailumuotojen yhdistämistä eri paikoissa: järjestöt, tiedotusvälineet, oppilaitokset, kunnanvaltuustot, parlamentit, mielenosoitukset, (kaupunki)tilan valtaukset, katutaide, kustantamot, kirjallisuus, kuvataide jne. […] Ei ole rajoitettava ajattelua ja toimintaa nykyisiin poliittisiin ja juridisiin rajoihin silloin, kun tarkoituksena on niiden ylittäminen.

  15. Megafoni-lehden neljäs numero on ulkona, teemana vasemmisto: http://www.megafoni.org

  16. Megafonin jutut kaipaavat selvästi pitempää kommentointia jossain vaiheessa.

    @ Mikko Pulkkinen: “tulevan vasemmiston” pitäisi olla paljon enemmän kuin nykyisten nimettyjen osiensa summa ja siksi sen olisi luonnollista nousta ja kokoontua isoimman olemassa olevan liikkeen ympärille.

    Pitäisikö tässä siis liittyä demareihin..? Tai millä perusteella Vasemmistoliitto on “isoin olemassa oleva liike”..?

    Omasta mielestäni VAS:n puitteissa voi aivan hyvin harjoittaa mielekästä toimintaa, mutta en jaa uskoa siihen, että VAS voitaisiin vallata radikaalimman politiikan käyttöön. Tässä voin tietenkin aivan hyvin olla väärässä, ja paljon riippuu siitä, meneekö VAS hallitukseen. Sikäli kun radikaalisiipi pystyy estämään tämän, on VAS:ssa toiminta minustakin hyvää ja oikeutettua (vaikken itse olekaan siihen osallistumassa, keskityn muihin asioihin). Mutta jos VAS menee hallitukseen, pelkään että radikaalisiiven tekemä hyvä työ tuhoutuu siitä riippumatta, että hallitukseen ei menty “millä hinnalla hyvänsä”.

    @Partisaani: puhe luokkataistelun kärjistymisestä ilman porvarivaltaa legitimoivaa reformivasemmistoa ja siitä johtuvasta fasismin vaarasta kuulostaa aika oudolta. Skenaario on vähintäänkin kaukaa haettu, ja kuka edes on käyttänyt fasismin vaaraa jonain perusteena millekään? Mitä “kommunistisen puolueen rakentamiseen” tulee, niin se on tasan sellainen resepti, että tuossa muodossa se pätee joka ikiseen tilanteeseen, ts. ei tarkoita mitään.

    SKP:n EU-lennäkki on minusta ihan ok (Miikan kommentti siitä jäi vähän epäselväksi), eikä mielestäni ole mieltä halkoa hiuksia siitä, että “vastustamisen” sijaan pitäisi vaatia “kumoamista” — ikäänkuin ensinmainittu tunnus tuudittaisi työläiset ruususen uneen ja vain jälkimmäinen räjäyttäisi heidät toimintaan.. tämän lähtölaukauksen antaminen tietty kai olisi “kommunistisen puolueen” tehtävä, jonka se suorittaa vaatimalla kovaäänisesti “kumoamista” sen sijasta, että vain “vastustetaan”.. Eräässä Metallin vasemmiston kokouksessa keskusteltiin ryhmän kannatuksen laskusta liiton vaaleissa, ja yksi vanhempi toveri totesi, että kannatus on laskenut, vaikka aina on vaadittu puolta enemmän mitä demarit. Ei taida työväenliikkeen eteneminen olla ensisijassa kiinni äänenvoimakkuudesta (“pitää lisätä”) tai tunnusten radikaaliudesta (“pitää vaatia enemmän”) puolueidenkaan osalta.

    Sitäpaitsi fetissin asemaan nostetut r-r-radikaalit muotoilut eivät ole minkäänlainen tae sille, että niiden pohjalta harjoitettaisiin oikeaa politiikkaa, tai että reformismiin kyllästyneet “työläiset” odottaisivat joltain kommunistiryhmältä sitä “aitoa” vallankumoustunnusta). Juuri siksi onkin niin pöljää, kun uusien kommunistiryhmien ensimmäinen tehtävä on aina kirjoittaa itselleen pitkä ohjelma, jossa analysoidaan “NL:n virheet”, käsitellään se, missä “historian vaiheessa” ollaan jne. Jos tämmöinen paperi on yli kaksi sivua pitkä, niin koko projekti on suurella todennäköisyydellä ihan perseestä. “Papereissamme meillä on voimaa”..

  17. Ilo lukea järkevää, positiivista ja tulevaan suuntautuvaa keskustelua.

    Kysymykseen siitä voiko VAS helposti olla koko oikean vasemmiston kokoava järjestö haluan kiinnittää huomiota siihen että on erittäin vaikeaa olla yhtä aikaa puolue ja laajapohjainen järjestö. Jos sitten SKP liittyisi siihen järjestönä, siitä muodostuisi sellainenkin epäsuhta että SKP olisi, uskokaa tai älkää, liian suuri ja dominoiva ihan vain sen vuoksi että muilla suuntauksilla ei olisi omaa järjestöä.

    Näkisinkin parhaaksi pyrkiä kokonaan uuden kattojärjestön muodostamiseen.
    En tosin usko että sellaista olisi tulossa johtotasolta käsin eikä kentälläkään muutoin kuin toiminnan tarpeista kuten kehittyvän kuntakapinan ja vastaavien kamppailujen myötä.

  18. Ulkoa päin katsovana näen “vasemmiston kriisin” paljon perustavanlaisempana: Yksikään sosialistinen kokeilu ei ole käytännössä onnistunut ja ainoaksi käytönnön vaihtoehdoksi on jäänyt markkinatalouden lypsäminen tunneperusteluin. Ihmistä pyritään pikemmin muuttamaan aatteeseen sopivaksi kuin toisin päin. Sosialistit eivät myöskään näe tarpeelliseksi perustella kehittämiensä järjestelmien perustumista pakottamiselle muulla kuin ylimalkaisella toteamuksella tyyliin “porvari pakottaa töihin jos et halua kuolla nälkään”.

    Lisäksi usein oletetaan virheellisesti että maailmalla vallitsee markkinatalous ja siten laitetaan sen piikkiin kaikki ongelmat, vaikka taloutta seuraamalla olisi selvää että esim. USA:n finanssikriisi oli suurilta osin keskuspankin (eli suunnitelmatalouden) ja valtion sääntelyn aikaansaamaa. Täkäläinen yli 40% veroaste ja kaikkialle ulottuva sääntely ei sekään ole merkki markkinataloudesta.

  19. Matin käsitys siitä, miten yhteistyötä syntyy, jos on syntyäkseen, vastaa pitkälti minunkin näkemystäni (ja siis tietty siinäkin tarvitaan ne aktiiviset toimijat sillanrakentajiksi ym.)

    Die Linkessä — jolla silläkin on omat ongelmansa esim. siinä mitä tehdä osavaltioissa saadulla vallalla — on se hyvä puoli, että sen sisällä eri poliittiset suuntaukset toimivat avoimesti järjestäytyneinä ryhminä. On meinaan olemassa tämmöinen tietty traditio, missä puolueen yhtenäisyys tarkoittaa sitä, että linjaerimielisyyksiä ei puida tai näytetä julkisesti, vaan ulospäin toistetaan vain puolueen enemmistöryhmän mielipidettä. Näin järjestötoiminnalle (monessa kohtaa) olennainen yhtenäisyys toiminnassa on laajennettu koskemaan yhtenäisyyttä mielipiteissäkin. Tämmöinen mielipideyhtenäisyys sitten kattaa kokonaisen listan eri kysymyksiä, jotka puolueohjelmassa pyritään kanonisoimaan, mutta joista ei ole mitään tarvetta muodostaa yhteistä kantaa. Esimerkiksi ei ole mitään järkeä kirjata puolueohjelmaan minkään sortin “Neuvostoliiton hajoamisen opetuksia”, koska siitä on erilaisia käsityksiä — ja näistä eri käsityksistä ei voi päätellä tuleeko tämä tai tuo henkilö osoittamaan kykyä punnita tilanteet ja niiden vaatimat toimenpiteet oikein kussakin tapauksessa.

    Tähän liittyen SKP on semmoinen rasite, mitä Hakanen on toistanut usein, että puolue tähtää kommunistien voimien yhdistämiseen “SKP:n puitteissa”. Minusta tämä ei ole terveellinen asenne, sillä siinä asetetaan yhdistymiselle täysin tarpeeton lisäeste. Ei ole mitään syytä, miksi (jos nyt puhutaan vain kommunisteista) yhteisen järjestön nimi pitäisi olla SKP, tai miksi se pitäisi ottaa joksikin pohjaesitykseksi.. tai miksi nimessä tulisi olla mikään yhdistelmä sanoista työväen, sosialistinen, kommunistinen jne. jne.

    Monet 60-luvulla puolueeseen liittyneet vanhat jäärät (sekä myös uuskonservatiiviset nuoret) varmaan ovat kiintyneitä nimeen, mutta tosiasiassa aika harva nuorempi kai tietää mitä SKP tarkoittaa.. itse kun olin joitakin vuosia sitten SKP:n ehdokkaana ja asia tuli työpaikallani esille, niin kaksi meikäläisen ikäistä (kolmekymppistä) kaveria ei tiennyt mikä puolue on SKP kun sanoin että olen sen ehdokkaana. Toinen veikkasi “Suomen kansan puoluetta”.

  20. Matti: Tekstissä esitetään, että vasemmiston kriisiytymisen voisi torpata vain jos toimintaperiaatteet, toimintakulttuuri ja imago ovat ratkaisevasti nykypuolueista poikkeavia.

    Laajemmalle tekstiin on myös “siroteltuna” näkemys (ehkä monitulkintaisin muotoiluin), että — sen sijaan että toimitaan puolueena siinä missä muutkin — vasemmiston tulisi suuntautua kansalaisjärjestötyyppiseen ja sisäisesti pluralistisempaan toimintaan sekä järjestörakenteeseen. Samalla toiminnan keskipisteeksi vaihtuisivat vaaleihin valmistautumisen sijaan arkipäivän kamppailut, vaikkapa sitten lakkovahteina työpaikoilla… yhtenäiset tiiviit päämäärät jakavat järjestöt voisivat osallistua vaaleihin yhteisen (vaali)organisaation kautta; yhdessä järjestöt muodostaisivat kyllä puolueen, mutta eivät samalla tavalla kuin nykyiset puolueet. Lisää itsenäisyyttä suhteessa valtioon ja laajempaa verkostoitumista läpi yhteiskunnan! Tämä ainakin ehkäisisi monia “perinteisen” puoluepolitiikan sudenkuoppia. Se on vaikea, mutta ainakin sanomisen arvoinen vaihtoehto, etenkin kun nykyisellään jatkaminen näyttäisi johtavan umpikujaan. Ja todellakin on niin, että millään taikatempuilla (varsinkaan pelkillä kirjoituksilla) tällaista liikettä ei saada aikaan.

    mwf: Erityisen onnistunutta yhteiskuntajärjestystä ei todella ole missään. Kapitalismi tuottaa paikallisesti varallisuutta, mutta samalla myös laajasti köyhyyttä. Kapitalismissa käytetään paljon monenlaista sääntelyä ja myös suunnitelmatalouttakin — kapitalismi ja markkinatalous eivät olekaan mitään synonyymeja (mutta kapitalismiin kyllä kuuluu olennaisesti tavaroiden tuottaminen markkinoille ts. voitontavoittelua varten, sekä työvoiman ja tuotannon välineiden omistuksen eroaminen eli työmarkkinat).

  21. mwf: Lisäksi usein oletetaan virheellisesti että maailmalla vallitsee markkinatalous ja siten laitetaan sen piikkiin kaikki ongelmat, vaikka taloutta seuraamalla olisi selvää että esim. USA:n finanssikriisi oli suurilta osin keskuspankin (eli suunnitelmatalouden) ja valtion sääntelyn aikaansaamaa. Täkäläinen yli 40% veroaste ja kaikkialle ulottuva sääntely ei sekään ole merkki markkinataloudesta.

    Tämä näkemys edustaa liberaalia käsitystä, jossa “sosialismi” tarkoittaa valtion puuttumista markkinoiden toimintaan. Vaikka mwf ei lukeudukaan vasemmistoon (sitä hän kai tarkoittaa kommentoinnilla ulkopuolelta), niin tämä käsitys on vasemmistossakin valitettavan yleinen, ja on osa laajempaa perääntymistä porvarillisen ideologian edessä. Tästä syystä olemmekin suunnitelleet julkaisevamme suomalaisen vasemmiston sosialismikäsityksiä erittelevän artikkelin (tai pari) Sosialismi.netissä joskus kesällä tai syksyllä.

  22. Perustin osittain tämän artikkelin innoittamana blogin jossa ajattelin käsitellä vasemmiston – ja muidenkin poliittisten liikkeiden – tilaa: http://munkanta.blogspot.com

  23. Miika:

    … Lisää itsenäisyyttä suhteessa valtioon ja laajempaa verkostoitumista läpi yhteiskunnan! Tämä ainakin ehkäisisi monia “perinteisen” puoluepolitiikan sudenkuoppia. Se on vaikea, mutta ainakin sanomisen arvoinen vaihtoehto, etenkin kun nykyisellään jatkaminen näyttäisi johtavan umpikujaan.

    Itse asiassa minusta näytää sille että nykyisin toimintaa ei oikein saa järjestettyäkään menestyksellisesti muuten kuin Miikan esittämällä tavalla, ja tuolla tavalla sitä on aika helppoa järjestää ja ihmisiä saa mukaan. Voisi jopa sanoa että tässä ajassa on kysyntää sellaiselle toiminnalle.

    Erityinen ja hyvä piirre siinä on myös avoimien ovien politiikka, kuka tahansa saa olla mukana ja saa äänensä kuuluville – saa myös kannatusta ajatukselleen jos siinä on järkeä.

  24. Kyllä, perinteinen puoluerakenne ei varmastikaan ole vasemmistolle nyt enää kaikkein tehokkain tapa organisoitua. Usein puhutaan “puolueiden kriisistä”, mutta kyllä se taitaa olla erityisesti vasemmistolaisten puolueiden kriisi; vaikkapa kokoomukselle nykyisenkaltainen puoluerakenne riittää vallan mainiosti — ja ehkäpä heille riittäisi pelkkä mainostoimisto ja muutamia puoluetoimistoja jotka asettaisivat ehdokkaita vaaleihin…

  25. lainej:
    “SKP:n EU-lennäkki on minusta ihan ok (Miikan kommentti siitä jäi vähän epäselväksi), eikä mielestäni ole mieltä halkoa hiuksia siitä, että “vastustamisen” sijaan pitäisi vaatia “kumoamista” — ikäänkuin ensinmainittu tunnus tuudittaisi työläiset ruususen uneen ja vain jälkimmäinen räjäyttäisi heidät toimintaan..”

    Selitin asiani ehkä huonosti, kun tästä ei alkuunkaan ajanut takaa. En odota SKPltä “kumouksellista” EU-politiikkaa, kun SKPtä ei armollisimmissakaan arvioissani voi pitää vallankumouksellisena saati kommunistisena puolueena. En vastusta EU-vastaisuutta vasemmalta. Pyrin vain lähinnä kuvaamaan asioiden todellista laitaa.

    Tarkoituksenani ei ollut niinkään arvostella kuin paljastaa SKP:n EU-politiikan reformistinen sisältö. Jos jotain SKP:ltä haluaisin vaatia, niin se ei ole vallankumouksellinen politiikka vaan avoin reformismi. SKP myy monitulkintaisilla tunnuksilla EU-politiikkaansa kahdensortin EU-kriittisille: niille jotka vastustavat EU:n olemassaoloa tai vähintään Suomen jäsenyyttä siinä, sekä niille jotka suvaitsevat EU:n jos se vain muuttaa politiikkansa suuntaa. Tämäkin on vain toteamus, jota ei pidä lukea kritiikiksi sinänsä. Kritisoin vain sitä, että SKP ei ole avoin oman EU-reformisminsa suhteen.

    Kyse ei siis ollut siitä, että minusta SKP:n “pitäisi” vaatia EU:n kumoamista vastustamisen sijaan. Kyse oli siitä, että SKP ei ole EU-vastainen puolue siinä mielessä, kuin moni (SKP:n jäsenkin) luulee. SKP vastustaa EU:n politiikkaa, mutta ei enää itse puljua.

    Kyse oli reformismin piilottamisesta monitulkintaisuuden alle. “Ei EU:lle” oli sellaisenaan ja ilman lisäsepustuksiakin yksiselitteisen EU-vastainen tunnus vuonna 1994, mutta se ei sitä voinut olla vuonna 2009! Vuonna 1994 “Ei EU:lle” oli vähintään EU-jäsenyyden vastainen tunnus, mutta EU-Suomessa se ei automaattisesti ole EU:n tai edes EU-jäsenyyden vastainen tunnus. Sellainen olisi “Irti EU:sta” tai jos halutaan separatismia laajempi kumouksellinen sisältö, niin se olisi “Alas EU” tjms.

    Uusi SKP on toki ollut EU-vastainen, mutta ollut on mennyttä. Sama kehitys näyttää tapahtuneen SKP:n EU-vastaisessa, sittemmin EU-kriittisessä joukkojärjestössä ‘Vaihtoehto EU:lle”, jonka johdossa puheenjohtajaa myöten on ollut avoimen EU-vastaisuusvastaisia (you know) henkilöitä viime vuosina…

    Josko näin kelpaisi?

  26. Jos sais tohon äsken lähteneeseen viestiin vähän korjausta:

    “Selitin asiani ehkä huonosti, kun tästä ei alkuunkaan ajanut takaa.”

    Pitäisi olla “kun tätä en alkuunkaan”. Ja sit noi koodit…

    Esikatselutoiminto ois ihan kiva!

  27. lainej:
    “puhe luokkataistelun kärjistymisestä ilman porvarivaltaa legitimoivaa reformivasemmistoa ja siitä johtuvasta fasismin vaarasta kuulostaa aika oudolta. Skenaario on vähintäänkin kaukaa haettu, ja kuka edes on käyttänyt fasismin vaaraa jonain perusteena millekään?”

    Skenaario on kaukaa haettu, mutta sen outouden voi todeta ennaltaehkäisevästi. On silti totta, että luokkataistelu voi kärjistyä samaan aikaan kun vaalivasemmiston kannatus laskee. Näin kävi muun muassa maassa nimeltä Italia fasismin komentoonastumisen edellä. Pointti oli siinä, että antifasismi ei saa olla lähtökohtaisesti vaalitaktillinen kysymys. Fasismin tai laajemmin oikeiston “uhkaa” on käytetty aivan viime vaaleihin asti niin SDP:n, Vasemmistoliiton kuin SKP:nkin toimesta. Tällä hetkellä fasismin ja äärioikeiston vaaraa suurempi ongelma on niiden valjastaminen reformivasemmiston vaalitaktiikkaan. Voi tietysti lähteä siitä olettamuksesta, että tämä foorumi on poikkeus eikä mitään rokotusta reformistiseen “antifasismiin” tarvita.

    “Mitä “kommunistisen puolueen rakentamiseen” tulee, niin se on tasan sellainen resepti, että tuossa muodossa se pätee joka ikiseen tilanteeseen, ts. ei tarkoita mitään.”

    On varmaan aika turha sen yksityiskohtaisemmin määritellä komm. puolueen antifasistista reseptiä johonkin rajattuun skenaarioon, jos edes komm. puolueen rakentamista ei ole määritelty välttämättömäksi. Kommunistisen puolueen rakentamisen tarpeen yleispätevyys sulkee pois aika monta suosittua vaihtoehtoa, joten se ei voi olla tarkoittamatta mitään. Ei sillä, että se tarkoittaisi paljoa, mutta sen informaatiopitoisuudesta riippumatta ko. näkökanta tulee mainita jo kiistanalaisuutensa vuoksi.

  28. Tekstin muokkaukseen kannattaa käyttä kahta tapaa: em väkäsulkeissa tekee kursiivia ja b väkäsulkeissa tekee lihavaa. i:tä ei kannata käyttää kursiivin tekemiseksi, koska sen teksti on harmaata, joka ei valkoiselta pohjalta näy kovin hyvin.

    @Partisaani: Sanottakoon alkuun, että minullakaan ei ole mitään tarvetta puolustaa SKP:n EU-linjaa.. minusta on ihan sama mikä se on. SKP voi hyvin koettaa myydä kahdenlaista EU-vastaisuutta, mutta kun kumpaakaan ei osta juuri kukaan, niin asia on aika samantekevä.

    Vuonna 1994 “Ei EU:lle” oli vähintään EU-jäsenyyden vastainen tunnus, mutta EU-Suomessa se ei automaattisesti ole EU:n tai edes EU-jäsenyyden vastainen tunnus. Sellainen olisi “Irti EU:sta” tai jos halutaan separatismia laajempi kumouksellinen sisältö, niin se olisi “Alas EU” tjms.

    Minusta on pelkkää skolastiikkaa sanoa, että ‘EI EU:lle’ “ei automaattisesti ole” EU:n tai EU-jäsenyyden vastainen tunnus, mutta ‘Irti EU:sta’ olisi. Kumpikaan tunnus ei liity mihinkään olemassa olevaan liikkeeseen, eikä sellainen liike nouse kummankaan tunnuksen pohjalta. Näin ei ole kovin kiinnostavaa väitellä, kumpi niistä on “oikeampi”.

    Kommunistista puoluetta voidaan rakentaa niin miljoonalla eri tavalla, että asian ottaminen esille sellaisenaan voi tarkoittaa mitä tahansa. Yhtä hyvin voitaisiin vaatia “oikeudenmukaista politiikkaa” määrittelemättä oikeudenmukaisuutta sen tarkemmin. Kompuolueen rakentaminen voi tarkoittaa lahkolaista menoa, jolla tyhmien joukkojen tietoisuus yritetään nostaa puolueen ohjelman tasolle, tai se voi merkitä sitä, että kommunistit eivät muodosta mitään työväenliikkeestä erillistä ryhmittymää.. tai mitä vaan.

  29. “Minusta on pelkkää skolastiikkaa sanoa, että ‘EI EU:lle’ “ei automaattisesti ole” EU:n tai EU-jäsenyyden vastainen tunnus, mutta ‘Irti EU:sta’ olisi. Kumpikaan tunnus ei liity mihinkään olemassa olevaan liikkeeseen, eikä sellainen liike nouse kummankaan tunnuksen pohjalta. Näin ei ole kovin kiinnostavaa väitellä, kumpi niistä on “oikeampi”.”

    En ole väitellyt siitä, kumpi tunnus on oikeampi (jos kumpikaan). Tosiasioista väittelin, en niinkään niihin suhtautumisesta. Tunnusten keskinäinen looginen ero on päivänselvä, samoin on ensinmainitun sisällöllinen ero vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä ja vuoden 2009 EU-parlamenttivaaleissa. Selkeää laadullista eroa sen sijaan ei ole Vasemmistoliiton ja SKP:n asenteessa EU:hun. SKP oli alustuksessa esitelty EU-vastaisena puolueena, eikä tämän määritelmän tarkistamisen luulisi edellyttävän sen suurempaa harrastuneisuutta. Jos kysymys SKP:n EU-vastaisuudesta tai -kriittisyydestä on lähtökohtaisesti pelkkää skolastiikkaa, niin se lienee parasta jättää pois itse alustuksestakin.

  30. Jottei enempää skolastiikkaa tule harjoitettua, niin mainitaan tässä välissä (koska asia on aiheuttanut tekstin muotoilun vuoksi jo epäselvyyksiä), että kun mainitaan esimerkkeinä yhteistoiminnasta Saksasta (Die Linke), Tanskasta (Enhedslisten) ja Norjasta (Rødt), niin tarkoitus ei todella ole liittää Suomen vasemmistoa näihin mihinkään aatteellisesti, vaan vain näyttää muutama organisaatio joita voisi olla mielenkiintoista ja hyödyllistä tarkastella niiden sisäisen moninaisuuden ja — sanotaan nyt sitten näin — moniarvoisuuden vuoksi. Näissä järjestöissä toimii yhteistyössä ryhmiä, joita on usein pidetty täysin sopimattomina keskustelukumppaneina.

    Olin juuri muutama päivä sitten marxilaisen yhteiskuntatieteen seuran kokouksessa, jossa oli paikalla porukkaa monesta eri järjestöstä ja puolueesta (sekä myös kaikkien ulkopuolisia). Siellä tuli todetuksi, että jotain on muuttunut ainakin siinä, että nyt tällä hetkellä avoin ja hedelmällinen keskustelu näyttää onnistuvan. Tämä keskustelun moninaisuus ja mielipiteiden esittämisen (ja säilyttämisen) vapaus on Suomen vasemmistossa jotain uutta — ja mielestäni sellainen pitäisi uuden vasemmiston ollakin. Väittelyä ei pidä pelätä, eikä toisaalta siitä pidä ottaa pulttia siten että aletaan erottamaan ihmisiä järjestöistä. Uutta on (mielestäni) nyt myös uusi avoimuus radikalismille, vielä jokin vuosi sitten radikaalit ajatukset olisi tukahdutettu sopimattomina.

  31. @lainej:
    “Kommunistista puoluetta voidaan rakentaa niin miljoonalla eri tavalla, että asian ottaminen esille sellaisenaan voi tarkoittaa mitä tahansa.”

    Helpommalla pääset, kun et ota asian esille ottamista niinkään tyhjentävänä kaavana kuin tiettyjen vaihtoehtojen kuten likvidaattoruuden poissulkevana lähtökohtana. Jos sen jälkeen onkin vielä “miljoona” kysymystä ratkaistavana, niin onpa sentään muutama miljoona vähemmmän!

    “Yhtä hyvin voitaisiin vaatia “oikeudenmukaista politiikkaa” määrittelemättä oikeudenmukaisuutta sen tarkemmin.”

    ‘Kommunistisen puolueen’ käsitteellä on kuitenkin, kiitos historian, huomattavasti rajatumpi sisältö.

    “Kompuolueen rakentaminen voi tarkoittaa lahkolaista menoa, jolla tyhmien joukkojen tietoisuus yritetään nostaa puolueen ohjelman tasolle, tai se voi merkitä sitä, että kommunistit eivät muodosta mitään työväenliikkeestä erillistä ryhmittymää.. tai mitä vaan.”

    Kysymyksiä seuraa aina lisää kysymyksiä, mutta jostain on aloitettava. Pitää ensin ottaa kanta kysymykseen kommunistisen puolueen rakentamisen tarpeellisuudesta, jotta olisi mieltä käsitellä kommunistisen puolueen rakentamisen kysymyksiä.

    @Miika:
    Epäilen, että esimerkkeinä käytettyjen fuusiopuolueiden sisäinen sopusointu ei ole tulosta niinkään organisaatiomallista kuin sulautujatahojen ideologisesta yhteensopivuudesta ja “konvergenssista”. Vasemmistososialidemokratia, trotskilaisuus ja ex-kommunismi ovat kaikkien kolmen muodostuman aattellisia peruspalikoita. En usko, että organisaatiomallin toimivuutta voidaan arvioida liittoutettavien suuntausten aatteellista yhteensopivuutta.

  32. “En usko, että organisaatiomallin toimivuutta voidaan arvioida liittoutettavien suuntausten aatteellista yhteensopivuutta.”

    *voidaan arvioida arvioimatta

  33. Ennen vanhaan vallankumouksellisen liikkeen sisällä ideologista pluralismia vierastettiin kuin ruttoa, en muista revittinkö perustelut raamatusta vai pääomasta. Opin ymmärtämään että homman pitää mennä siten että jo valmiiksi oikeassa oleva on velvoitettu määrittämään mikä on oikein ja väärin ja jakamaan tuomiot.

    Miettiessäni kokonaan muiden alojen kehitystä, mm luonnon evoluutioteoriaa tai vaikkapa lentokoneiden evoluutioita aloin harhaoppisesti yhä useammin ajattelemaan sitä kuinka ne kaikki elolliset ja elottomat ovat tarvinneet viljalti erilaisuuksia joista sitten sokea äiti on poiminut osan talteen ja Darwin listinyt liiat pois.

    Virheellisen lääkityksen vuoksi menin jopa niin pitkälle että ajattelin työväenliikkeen tarvitsevan viljalti erilaisa näkemyksiä joista sitten jalostuisi jotakin entistä parempaa – täysin turhan näköiset ja katsojan mielestä täysin yhteensopimattomat osaset saattaisivatkin jossakin muodostaa uuden ja järjellisen muodostelman.

    Lääkkeiden loppuessa unohdin houreeni ja minulle opetettiin että Oikea Tieto voi perustua vain erehtymättömäksi syntyneeseen eikä koskaan siihen että joku joskus osaisi korjata omat virheensä, sillä silloinhan olisi kysymyksessä henkilö joka on todistettavasti ollut VÄÄRÄSSÄ.

    Vakavasti puhuen olen hyvin tyytyväisenä huomannut saman kuin Miikakin, ihmiskunnan edistyksellisimmät osaset ovat alkaneet ajattelemaan, ajattelemaan yhdessä ja puhumaan keskenään.
    Kuuluuko kiitos asiasta Lehman & Brothersin konkurssipesälle sun muille ja kapitalismin kelvottomuudelle, en tiedä, ehkä Darwin ajattelisi niin jos olisi vielä touhujamme katsomassa.

  34. Nähdäkseni lahkolaistendenssit vasemmistossa on kovin toispuoleisesti loppuunkaluttu aihe. Vähemmälle huomiolle marinoissa jää yleensä kaikkein perustavimmanlaatuinen ja opportunistisin lahkolaisuus. Ryhmäkunnan tai pienemmän järjestön edun asettaminen isomman järjestön tai ‘liikkeen’ edun yläpuolelle muistetaan kyllä tuomita, mutta ‘liikkeen’ tai ‘vasemmiston’ edun asettaminen luokan edun yläpuolelle tuppaa pääsemään kuin koira veräjästä. Ei sitä ainakaan lahkolaisuudeksi mielletä. Kumpi siis on pahempi synti, lahkolaisuus vasemmistoa kohtaan vaiko lahkolaisuus joukkoja kohtaan? Tähänkin tyyliin voi kysymyksen ‘yhtenäisyydestä’ asettaa.

  35. En jaksa perustella mitenkään, mutta kyllä minusta lahkolaisuus ja suoranainen työtätekevien etujen kavaltaminen ovat eri asioita, joskin nekin voivat sekoittua keskenään ja sulautua yhteenkin.

    Joskus on hyvä ajatella ihan pelkkiä motiiveja, sekä julkilausuttuja että julkilausumattomia.

  36. Suuren sosialistisen kokeilun Neuvostoliiton haamu kumittelee myös taustalla.MIksi se meni pieleen? Miten varmisteaan että ei käy uudestaan näin?

  37. […] Miika Salo – Vasemmiston kriisi, alustus keskusteluun […]

  38. […] […]

  39. […] Tällaiset näkökannat säilyivät hengissä vielä kauan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen[6], jolloin ne olivat jalostuneet uskoksi reaalisosialismin kehittymiseen ja etenemiseen. Viimeistään 1970-1980-luvuilla usko alkoi kuitenkin herpaantua, ja 1990-luvulla vallitsikin sitten jo lähes täydellinen näköalattomuus. (Suomen työväenpuolueiden tavoitteenasettelusta ja sen muutoksista Laine & Salo 2010; Salo & Laine 2011; myös Salo 2010.) […]

  40. Jatkoa parisen vuotta myöhemmin http://miikasalo.wordpress.com/vasemmistosta/

  41. […] vasemmistolaisille jotain. Tarkemmin sanottuna kapitalismin vastaiselle vasemmistolle. Olen minä ennenkin sanonut, monin tavoinkin, mutta nyt tilanne ja ajatuksetkin ovat jossain määrin muuttuneet […]

  42. […] Ihan kuin olisin kuullut tämän vasemmistolta jo aika monta kertaa. Mitä tarkoittaa uudelleen rakentaminen? Uutta on rakennettu jo 1980-luvulta lähtien. Uudistuminen ei saisi kestää ihan näin kauan. Pitkän johdannon vasemmiston kriisitymisestä saa esimerkiksi Miika Salon kirjoituksesta (6.4.2010). Kirjoituksessa on juurta jaksaen käyty koko historia läpi. Katso lisää http://sosialismi.net/blog/2010/04/06/vasemmiston-kriisi-alustus-keskusteluun/ […]

Kommentoi