Toimittaja: Joonas Laine
Kuva: izahorsky: Maoist Protest Rathna Park

Nepal muuttui monarkiasta tasavallaksi vuonna 2006, kun kymmenen vuotta kestänyt sisällissota päättyi maolaiskapinallisten voittoon ja kuningasvallan tappioon. Näin toteutui yli 50 vuotta vanha lupaus perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleista, ja maolainen CPN-M nousi niissä ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi. Tämän voiton ymmärtämiseksi on luotava katsaus sitä edeltäneen vuosikymmenen tapahtumiin, joiden aikana maolaiset onnistuivat voittamaan puolelleen maaseudun köyhien talonpoikien ja vähemmistökansojen tuen. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan vuonna 1996 alkaneeseen sisällissotaan johtaneita tapahtumia.

Intian ja Kiinan välissä sijaitseva Nepal on saanut yllättävän vähän huomiota suomalaisessa vasemmistomediassa. Lieneekö syynä sitten haluttomuus tarttua täällä varsin tuntemattoman maankolkan asioihin vai epäily muutoksen taustalla olevia maolaisia ja aseellista toimintaa kohtaan, kyseessä on kuitenkin Venezuelan ohella ehkä kiinnostavin käynnissä oleva yhteiskunnallinen muutosprosessi.

Nepalin maolaiset nousivat keväällä 2008 perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi saaden 38,1 prosenttia kaikista äänistä. Seuraavana tulleet kongressipuolue ja Nepalin kommunistinen puolue (yhdistynyt marxilais-leniniläinen) saivat vajaat 20 prosenttia kumpikin. Tuloksen pohjalta muodostettiin maolaisten johtama hallitus, josta nämä kuitenkin vuoden kuluttua erosivat armeijan komentajan erottamiseen liittyvän välikohtauksen vuoksi. Siitä lähtien puolue on esiintynyt raivokkaasti uutta hallitusta vastaan, ja kuluvan vuoden keväälle kaavailtu uuden perustuslain hyväksyminen on alkanut näyttää aikaisempaa epävarmemmalta.

Miten tähän on päädytty? Sen ymmärtämiseksi on syytä ensin tarkastella vuonna 1996 alkaneeseen sisällissotaan johtanutta kehitystä.

Kuninkaan panchayat-järjestelmä

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Nepalissa alkoi kasvaa vastarinta maata henkilökohtaisena läänityksenään reilut sata vuotta hallinnutta Rana-dynastiaa kohtaan. Vastarinta yltyi, kun vuonna 1950 muutamaa vuotta aikaisemmin perustettu Nepalin kongressipuolue aloitti aseellisen taistelun Ranoja vastaan ja liittoutui näiden pelkkänä keulakuvanaan pitämän kuningas Tribhuvanin kanssa. Kapinalliset saivat tukea juuri itsenäistyneeltä Intialta, ja Ranojen ylläpitämä järjestelmä kukistui lopulta yllättävänkin pian.

Helmikuussa 1951 Intia välitti Ranojen, kuninkaan ja kongressipuolueen välisen rauhansopimuksen, jonka mukaan Ranat ja kongressipuolue muodostaisivat väliaikaisen hallituksen. Hallituksen tehtäväksi annettiin järjestää perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit, mutta niitä ei erinäisten valtataisteluiden vuoksi saatu järjestettyä ennen kuningas Tribhuvanin kuolemaa vuonna 1955. Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Mahendra, joka suhtautui vaalien järjestämiseen erittäin kielteisesti. Hän ei sallinut perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valintaa, vaan suostui lopulta vain kuninkaan alaisuudessa toimivan parlamentin vaaliin vuonna 1959.

Näin valittu parlamentti sai pitää valtaa kuitenkin vain 19 kuukautta, ennen kuin kuningas Mahendra kaappasi kaiken vallan itselleen, ja poliittiset puolueet kiellettiin. Kuningas käynnisti vanhan nepalilaistamispolitiikan uudelleen, ja näin syntyneen ns. panchayat-järjestelmän tavoitteiksi otettiin mm. vähemmistökielten ja -uskontojen syrjäyttäminen nepalin kielen ja hindulaisuuden tieltä.

Vuonna 1972 kruunun perinyt kuningas Birendra päätti vuonna 1980 sallia tietyn määrän poliittisia vapauksia, joiden ansiosta poliittiset puolueet saivat jälleen toimia. Vapauksien lisääntyminen johti kongressipuolueen ja kommunistien yhteistoimintaan, ja vuoden 1986 vaaleissa heidän joukostaan valittiin riittävä määrä panchayat-järjestelmän vastustajia, jotka arvostelullaan onnistuivat horjuttamaan järjestelmää sisältä käsin. Panchayat sortui viimein vuonna 1990, ja Nepalissa siihen liittynyttä kansanliikettä kutsutaan nimellä jan andolan.

Nepalin kommunistien moninaiset tiet

Kun kuningas Mahendra kaappasi vallan vuonna 1960, kongressipuolue säilyi yhtenäisenä, mutta kymmenisen vuotta aiemmin perustetulle Nepalin kommunistiselle puolueelle kaappaus merkitsi jatkuvien poliittisten erimielisyyksien alkua ja niistä seurannutta järjestöhajaannusta. Eri puolueiden moninaisuudesta johtuen lienee tarkoituksenmukaisinta seurata enimmäkseen vain kahden nykypäivänä tärkeäksi osoittautuneen puolueen kehitystä. Nämä puolueet ovat Nepalin kommunistinen puolue (yhdistynyt marxilais-leniniläinen) eli CPN-UML, sekä Nepalin kommunistinen puolue (maolainen) eli CPN-M (myöhemmin UCPN-M).

CPN-UML:n juurten voidaan katsoa ulottuvan vuonna 1971 järjestettyyn ns. Jhapan kansannousuun, joka oli läheisessä yhteydessä Intian kommunistisen puolueen (marxilainen) Intian puolella Länsi-Bengalissa aloittamaan talonpoikaiskapinaan. Kansannousu kukistettiin nopeasti, mutta sen nepalilaiset johtajat perustivat muutamaa vuotta myöhemmin Nepalin kommunistisen puolueen (marxilais-leniniläinen). Vuoteen 1990 tultaessa se oli Nepalin suurin kommunistijärjestö.

CPN-M:n alku taas löytyy alkuperäisen Nepalin kommunistisen puolueen hajaannuksesta vuonna 1974, kun puolueen johtoon kuulunut Nirmal Lama päätti erimielisyyksien vuoksi pitää kannattajineen oman puoluekokouksen nimellä Nepalin kommunistinen puolue (Neljäs kongressi). Alkuperäisen puolueen toisen haaran johtaja, Mohan Bikram Singh, puolestaan perusti kannattajineen oman puolueen vuonna 1984 nimeltä CPN-Masal. Tästä irtosi jo vuotta myöhemmin CPN-Mashal, jonka johtajaksi valittiin 1989 Pushpa Kamal Dahal, nykyisen UCPN-M:n johtaja.

Vuoden 1990 kansanliike

1980-luvulla saatujen poliittisten lisävapauksien seurauksena osa hajanaisesta vasemmistokentästä onnistui kokoamaan voimiaan perustamalla Yhdistyneen vasemmistorintaman; mukana olivat mm. CPN (marxilais-leniniläinen) ja CPN (marxilainen). Samaan aikaan kongressipuolue piti oman kokouksensa, jossa se julisti aloittavansa kansanliikkeen panchayat-järjestelmää vastaan. Yhteiset tavoitteet toivat järjestöt lähemmäs toisiaan. Huhtikuussa järjestettiin yleislakko, ja sen pelottamana kuningas suostui neuvotteluihin, joiden pohjalta muodostettiin väliaikainen hallitus. Sekä kongressipuolue että vasemmistorintama olivat saivat siihen edustuksen.

Kysymys uuden perustuslain laatimisesta nosti kuitenkin erimielisyydet pintaan. Vasemmisto vaati vuoden 1951 lupauksen täyttämistä ja halusi perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit, kun taas kongressipuolue oli valmis laatimaan uuden perustuslain pelkästään toimikuntapohjalta. Vasemmistorintaman sisällä toimiva äärivasemmiston Yhdistynyt kansallinen kansanliike (UNPM), jossa olivat jäseninä mm. CPN-Masal ja CPN-Mashal, kannatti vaaleja, mutta kokonaisuutena Vasemmistorintama päätti lopulta antaa asiassa periksi. UNPM:n johdossa oli Baburam Bhattarai, UCPN-M:n nykyinen pääsihteeri.

Uuden perustuslain kaksi tärkeintä kysymystä olivat kuninkaan valtaoikeudet sekä maan kansallisen monimuotoisuuden huomioiminen, joista jälkimmäinen oli Nepalin lukuisien ei-hindulaisten vähemmistökansojen toivelistalla. Neuvottelujen lopputuloksena oli kompromissi, jossa tosin myönnettiin maan monietnisyys, mutta nepalin kieli määriteltiin kansakunnan kieleksi ja hindulaisuus säilytti asemansa valtionuskontona. Monipuoluejärjestelmän ohella kuninkaalle jäi mm. oikeus nimittää parlamentin ylähuoneen 60 edustajasta 10.

Maltillinen vasemmisto pysyi hiljaa, vaikka ei ollutkaan kovin tyytyväinen lopputulokseen. Toisaalta radikaalit kommunistit ja maan lukuisat kansalliset vähemmistöryhmät tuomitsivat perustuslain suoralta kädeltä, sillä heidän vaatimuksensa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleista ja Nepalin monietnisyydestä jäivät toteutumatta. (Thapa 2004, 35.)

Seuraavana vuonna, 1991, järjestettiin uuden perustuslain pohjalta parlamenttivaalit. Ilmassa oli kaavailuja kongressipuolueen ja Vasemmistorintaman liitosta, mutta mm. Yhdysvaltain hallitus kannusti kongressipuoluetta torjumaan kansanrintamayhteistyön. Pian tämän jälkeen Vasemmistorintama hajosi, ja sen kaksi suurinta jäsentä, CPN (marxilainen) ja CPN (marxilais-leniniläinen), yhdistyivät CPN-UML:ksi.

Muita vaalien alla perustettuja puolueita olivat panchayat-järjestelmän eliitin etuja ajava Rastriya Prajantra -puolue (RPP) ja tarai-kansan oikeuksia ajava Nepal Sadbhavana -puolue (NSP).

Äärivasemmistossa CPN-Mashal ja CPN (neljäs kongressi) yhdistyivät CPN-yhtenäisyyskeskukseksi [Unity Centre], jonka pääsihteeriksi valittiin Pushpa Kamal Dahal. Baburam Bhattarai liittyi puolueeseen hieman myöhemmin loikatessaan kannattajiensa kanssa CPN-Masalista. CPN-yhtenäisyyskeskus perusti parlamenttivaaleja varten Yhdistynyt kansanrintama Nepalin (UPFN).

Toukokuussa 1991 järjestettyjen vaalien voittajaksi nousi kongressipuolue, joka voitti parlamentin 205 paikasta 110; toiseksi suurin oli CPN-UML, joka sai 69 paikkaa. Näihin verraten kolmanneksi tullut UFPN jäi kauas taakse, saaden vain 9 paikkaa, ja kaikki muut saivat vielä vähemmän. Erinäiset kommunistipuolueet saivat yhteensä 36 prosenttia äänistä.

Kohti sisällissotaa

Kongressipuolue muodosti vaalien tuloksen perusteella hallituksen, mutta se ei osoittautunut toimintakykyiseksi kovin pitkään, vaan kompuroi kriisistä toiseen. Puolue jakautui sisäisesti silloisen pääministeri Girija Prasad Koiralan sekä entisen pääministeri Krishna Prasad Bhattarain kannattajiin. Panchayat-eliitin hivuttautuminen puolueen sisään aiheutti myös eripuraa, ja lopulta pääministeri Koirala päätti hajottaa parlamentin vuonna 1994.

Hajotusta seurasi uudet vaalit, mutta niiden tulos ei tuonut ratkaisua poliittiseen umpikujaan. Vaikka kongressipuolue sai enemmän ääniä kuin CPN-UML, jälkimmäinen sai enemmän paikkoja parlamenttiin, ja muodosti tältä pohjalta vähemmistöhallituksen. Puolueen puheenjohtaja Man Mohan Adhikarista tuli nyt maailman ensimmäinen kommunistinen pääministeri monipuoluemonarkiassa – ainakin nimellisesti, huomauttaa Deepak Thapa, sillä “vuosikymmenten mittaisesta vallankumouskoulusta huolimatta CPN (UML) sitoutui nyt parlamentaariseen oppositiopolitiikkaan.” (Emt., 41.)

CPN-UML:n johtama hallitus kaatui pian, ja tilalle nousi kongressipuolueen johtama koalitiohallitus, jossa oli mukana mm. RPP.

Tällä välin parlamentin ulkopuolinen äärivasemmisto oli ryhtynyt toimintaan. Helmikuussa 1992 CPN-Yhtenäisyyskeskus, CPN-Masal ja kaksi pienempää puoluetta käynnistivät hallituksenvastaiset mielenosoitukset. Niihin sisältyi yleislakko, jonka aikana 12 ihmistä sai surmansa poliisiin avattua tulen mielenosoittajia kohti. Tämä johti nopeasti protestiliikkeen radikalisoitumiseen.

CPN-Yhtenäisyyskeskus oli jo vuonna 1991 päättänyt kokouksessaan, että sen tavoitteena oli käynnistää “kansansota demokraattisen vallankumouksen toteuttamiseksi Nepalissa” (Emt., 43.) Puolue ei kuitenkaan ollut tässä asiassa niin yhtenäinen kuin sen nimestä olisi voinut päätellä, ja vuonna 1994 se jakautui Pushpa Kamal Dahalin ja Nirmal Laman johtamiin ryhmiin; myös puolueen rintamajärjestö UPFN jakautui vastaavasti Baburam Bhattarain johtaessa Dahalille uskollista siipeä.

Jakautuminen tapahtui vuoden 1994 vaalien alla, ja UPFN:n molemmat siivet hakivat vaalikomissiolta lupaa osallistua vaaleihin. Lupa myönnettiin ainoastaan Nirmal Lamalle uskolliselle siivelle, mikä osaltaan vahvisti Dahalin-Bhattarain siiven päätöstä irtisanoutua vaalipolitiikasta toistaiseksi. Vuoden 1995 puoluekokouksessa Dahalin siipi muutti nimensä CPN:ksi (maolainen) ja päätti, että “kansan vapauttamiseksi kaikki voimat tulee keskittää kansansodan kehittämiseen, jonka pohjalta syntyisi uusi kansan demokraattinen hallitusmuoto.” (Emt., 45.)

Syyskuussa 1995 puolue hyväksyi kokouksessaan kansansodan teoreettiset periaatteet, joiden mukaan alussa taistelu saa pitkällisen kansansodan muodon, jossa maaseutu piirittää kaupungit.

Tavoitteena on suorittaa uusi demokraattinen vallankumous tuhoamalla feodalismi ja imperialismi, minkä jälkeen siirrytään suoraan kohti sosialismia, ja kulttuurisille vallankumouksille rakentuvalla työväen diktatuurilla ja sen alaisuudessa toimivan jatkuvan vallankumouksen periaatteen nojalla kohti kommunismia. [..] Aseellinen taistelu käydään yhdistämällä feodalismia ja imperialismia vastustavat kansanjoukot ja väestökerrokset puolueemme alaisuudessa. Aseellisen taistelumme akselina on maaseudun vallankumous, joka tukeutuu työtätekeviin joukkoihin, erityisesti köyhiin talonpoikiin[.] (Emt., 46-47.)

Kun kansansodan valmistelut olivat jo hyvässä käynnissä, sattui eräällä maolaisten keskusalueista, Rolpan maakunnassa, välikohtaus lokakuussa 1995, jossa UPFN:n kannattajat ottivat yhteen kongressipuolueen ja CPN-UML:n kannattajien kanssa. UPFN:n kannattajat pidätettiin, ja poliisi vastasi levottomuuksiin kovin ottein käynnistämällä Operaatio Romeon. Operaation kuluessa poliisi syyllistyi mielivaltaisiin pidätyksiin, kidutukseen, väkivaltaan ja raiskauksiin, jotka lopullisesti vieraannuttivat alueen asukkaat hallituksesta. Päättäen kerätä kaiken hyödyn välikohtauksen aiheuttamasta suuttumuksesta CPN-M ajoitti kansansodan aloittamisen päivämäärän uudelleen, jo muutaman kuukauden päähän, helmikuulle 1996.

Ja loppu onkin historiaa. Helmikuun 14. päivänä 1996 Baburam Bhattarai johti kolmijäsenistä UPFN:n edustajistoa, joka vei laatimansa muistion pääministeri Sher Bahadur Deuballe. Muistiossa varoitettiin, että ellei hallitus ryhdy toimenpiteisiin helmikuun 17. päivään mennessä täyttääkseen muistiossa mainitun 40-kohtaisen ohjelman vaatimukset, UPFN tarttuisi aseisiin hallitusta vastaan. Kukaan ei suhtautunut uhkaukseen kovin vakavasti, eikä niin tehnyt hallituskaan. (Emt., 48.)

Jo edellisenä päivänä kolmisensataa maolaista oli kuitenkin jo hyökännyt Maaseudun kehittämispankin toimistoon Gorkhan maakunnassa hävittäen kaikki pankin antamista lainoista todistavat asiakirjat. Samana päivänä kapinalliset iskivat vielä poliisiasemille Rolpan, Rukumin ja Sindhulin maakunnissa ja saivat saaliikseen runsaasti räjähteitä ja muita tarvikkeita.

Kymmenen vuotta kestävä sisällisota oli alkanut.

Thapa, Deepak; Sijabati, Bandita: A Kingdom Under Siege. Nepal’s Maoist Insurgency, 1996 to 2004. Zed Books 2004.

Pyakurel, Uddhab P.: Maoist Movement in Nepal: A Sociological Perspective. Adroit Publishers 2007.