Toimittaja: Joonas Laine
Kuva: Dave Di Biase: Escalate (stock.xchng)

Keväällä julkaistu pamfletti ‘Paskaduunista barrikaadille’ on antanut lisää vauhtia prekariaatti- ja perustulokeskustelulle. Kirjanen on tiivistetty ja käytännönläheisempi versio edellisenä keväänä julkaistusta kirjasta ‘Vasemmisto etsii työtä’, ja molemmat pyrkivät perustelemaan prekaariliikkeen poliittisia tunnuksia. Sinänsä hyvien vaatimusten perustelut jäävät kuitenkin paljolti maalailun tasolle, eikä niiden tueksi ole etsitty esimerkiksi kapitalismin muutoksesta kertovaa tilastomateriaalia.

Viime keväänä julkaistu ‘Vasemmisto etsii työtä’ sai toukokuussa jatkokseen pamfletin ‘Paskaduunista barrikaadille’. Vaikka tämä on osaltaan pakottanut jopa yhteiskunnan silmäätekevät ottamaan kantaa aiheeseen, niin julkaisuilla on kuitenkin ollut koko ajan – ja varmaankin etupäässä – toinenkin tavoite: pätkätyöläisten itseymmärryksen kasvattaminen. Kuten kirjoittajat sen itse sanovat, “on yritettävä nimetä kokemuksia ja uutta subjektiivisuutta, että voisimme nousta paitsi tilanteemme tasalle myös sen edelle.” (Korhonen ym. 2009, s. 14.) Jos silmäätekevien osallistuminen on enimmäkseen tapahtuneisiin tosiasioihin reagoimista, sen parempi!

‘Paskaduuni’ eroaa ‘Vasemmistosta’ paitsi lyhyytensä, myös sisältönsä kautta. 150-sivuinen, kapeasivuinen ‘Paskaduuni’ rakentuu pitkälti pätkätyöläisten haastattelujen ympärille, ja niiden väliin on sijoitettu työntekijöiden kokemuksia yhteenvetäviä selityksiä. Yli kaksi kertaa pitempi ja huomattavasti teoreettisempi ‘Vasemmisto’ taas keskittyi ajankohtaisen yhteiskunnallisen tilanteen kartoittamiseen ja ns. uuden kapitalismin analyysiin. Jälkimmäisen kirjan esipuheessa sen tilanneen, Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm alleviivasi, että olemassaoleva yhteiskunta on ensin tunnettava, jotta sen pohjalta voitaisiin alkaa rakentaa jotakin. ‘Vasemmiston’ General Intellect -nimellä esiintyvä kirjoittajakollektiivi on samoilla linjoilla linjatessaan kirjan johdannossa näkemyksiään:

“Postfordistinen uusi kapitalismi on pyyhkäissyt tieltään tehtaan ja korvannut sen yrityksellä, joka yrittää käyttää hyväkseen kaikkea yhteiskunnan tilaa ja työntekijöiden koko aikaa.” “Nähdäksemme vasemmiston yksi keskeinen ongelma on, että se ei ole kyennyt tarkastelemaan näitä muutoksia, vaan on pikemminkin asettanut vastakkain massatyöläisen ja tietotyöläisen ja nähnyt massatyöläisessä oman politiikkansa muuttumattoman perustan. (General Intellect 2008, s. 13, 22.)

Kun tutkimuksen lähtökohtana on pelikentän kartoittaminen toimivien ratkaisujen löytämiseksi sen sijaan, että luotettaisiin vanhoihin keinoihin, joita vain koetetaan parantaa, terävöittää, selventää jne., on lähtöasetelma herkullinen. Tämä kirjoitus pyrkii osaltaan osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun.

Projektikapitalismin arki

Kirjojen kirjoittajien mielestä nykyvasemmiston ongelma on, että se koettaa etsiä vanhoja ratkaisuja uusiin ongelmiin.

“Vasemmisto, jonka tulisi ajaa heikompien oikeuksia, on kriisissä, koska se ei osaa kysyä relevantteja kysymyksiä ja avata taisteluja prekaarin työvoiman suojelemiseksi. Se on muuttunut ponnettomaksi voimaksi, joka ei haasta yhteiskuntakehitystä, vaan tyytyy sovitteluun annetuissa puitteissa.” (Korhonen ym., s. 34.)

Tämä on kirjoittajien mielestä väärä ratkaisu, sillä yhteiskunta on muuttunut, ja se vaatii uutta lähetysmistapaa. Työelämässä tapahtunutta muutosta ‘Vasemmisto’ jäsentää fordistisen ja postfordistisen eli ns. tietokykykapitalismin käsitteiden pohjalta. Näiden kahden ero on siinä, että kun fordistiseen kapitalismiin liittyi rahan tekeminen tavaroiden avulla teollisessa työnjaon järjestelmässä, niin tietokykykapitalismissa rahaa tehdään tiedon avulla uudessa työnjaon järjestelmässä (General Intellect 2008, s. 21.)

“Tietokykykapitalismissa tuotannon kannalta keskeistä työläishahmoa voidaan kutsua tietotyöläiseksi, joka työskentelee ‘projekteissa’ ja joutuu sopeutumaan työtehtävien, työtilojen, työaikojen ja toveripiirien jatkuvaan muutokseen. Tietotyöläisillä emme tarkoita erityisen koulutuksen saaneita tai erityisen oppineita työläisiä, vaan ihmisiä, jotka joutuvat työssään käyttämään alkeellisia tietokykyjään, puhumaan, kuuntelemaan, katsomaan, lukemaan, kenties hieman kirjoittamaan pikemmin kuin kuluttamaan fyysistä energiaa.” (Emt., 22.)

‘Paskaduunissa’ jako uusiin tietotyöläisiin tehdään hyvin samalla tapaa, ja tämä ryhmä jaotellaan edelleen osiin.

“Kehityskulku jakaa [uutta] työvoimaa kolmeen eri ryhmään:
1. Hyvin palkatut ‘aivotyöläiset’, joiden työtä on mahdoton erottaa itse henkilöstä. Heistä yritykset kilpailevat.
2. Hyvin koulutetut massat, joista muodostuu ketjutyöläisten joukko. Uudet informaatiotekniikat ja organisaatiojärjestelmät antavat mahdollisuuden mekanisoida heidän työnsä ja irrottaa sen erityisestä tekijästä[.]
3. Uusi palvelusluokka: McDonald’s-työt, vähäistä koulutusta vaativat ruumiilliset työt, erilaiset palvelut, hoitotyö. (Korhonen ym. 2009, s. 45.)

“Joustotyöllä on kolme seurausta:
1. Työvoiman joustavalla käytöllä säästetään selvää rahaa.
2. Työvoiman kollektiivinen solidaarisuus tuhotaan kilpailuttamalla vakituista ja joustavaa työvoimaa toisiaan vastaan ja keskenäänkin.
3. Pelon ja epävarmuuden ilmapiiri pakottaa reaktiivisuuteen. Prekarisaatio tekee ihmisistä nöyristeleviä palvelijoita, jotka eivät uskalla vaatia oikeuksiaan, koska kokevat olevansa velallia saamastaan armopaloista. (Emt., s. 51.)

Ay-liike ei tajua uusien työläisten ongelmia

Institutionalisoitunut ay-liike saa päälleen kritiikkiä, kun se ei halua nähdä uusien työläisten uusia ongelmia. Ay-liike haluaisi, jos mahdollista, vain päivittää pätkätyöläisten oikeudet vakituisten työläisten tasalle, vaikka tosiasiassa tarvittaisiin kokonaan uusia ratkaisuja.

“Prekariaatin näkökulmasta työvoiman suojelu ei voi tarkoittaa pelkästään perinteisten palkansaajaoikeuksien venyttämistä uusiin mittoihin. On ennemminkin hahmoteltava uusia oikeuksia, jotka turvaavat joustavalle työvoimalle joustavat mahdollisuudet oman elämän itsenäiseen hallintaan.” “Prekaariutta ei voida ratkaista erityislainsäädännöllä. Työelämää koskevat oikeudet on päivitettävä perin pohjin, ja tämän prosessin on lähdettävä liikkeelle työn käsitteen uudelleenmäärittelystä.” (Emt, s. 12, 34.)

‘Paskaduunissa’ prekariaatti nimetään “uudeksi palvelusluokaksi” (s. 55) , toisaalta “näkökulmaksi työvoimaan” (s. 11). Toisaalta määritelmä tuntuu välillä kattavan kaikki työläiset, jotka eivät kuulu unelmaa vuosikymmenien työsuhteesta ylläpitäviin hyväpalkkaisiin.

“Selvää on myös se, että prekarisaatio koskee vakituisissakin töissä olevia – tästä meitä muistuttavat uutiste joukkoirtisanomisista.” (Korhonen ym. 2009, s. 15.) “Teollisuustöiden luonne muuttuu. Yhä useammin ne tarkoittavat mutkikkaissa alihankkijaverkostoissa tapahtuvaa työtä, jota on tarjolla emoyrityksen tarpeiden mukaan.” (s. 45.)

Määritelmän laveus saa miettimään, tarkoitetaanko prekariaatilla lopulta kaikkia muita paitsi niitä, joita ennen vanhaan nimitettiin työläisaristokratiaksi. Sinänsä “oikeaa” sanastoa asiasta puhumiseen ei tietenkään ole, mutta myöskään suoraa tiliä ei tehdä vanhaan marxilaiseen koulukuntaan nähden.

Onko kyseessä vain asioiden uudelleenmäärittely?

Vaikka käsitellyt työelämän kysymykset eivät missään tapauksessa ole tuulesta temmattuja, joiltain osin tuntuu, että ‘Paskaduunissa’ ja ‘Vasemmistossa’ esitetyt ongelmat liittyvät vain määrittelykysymyksiin. Kolmannen sektorin työ, naisten tekemä palkaton uusintamistyö jne. tulee määritellä arvoa tuottavaksi työksi, koska “perinteinen markkinamekanismi ei toimi” eikä tunnista sitä, että siitä tulisi maksaa palkkaa:

“Myös muu kuin palkkatyö pitää kyetä näkemään yhteiskunnallisesti tuottavaksi sekä rahallisesti palkittavaksi toiminnaksi. Kolmannen sektorin työn itsenäisyys edellyttää perustulojärjestelmää[.]” (General Intellect 2008, s. 113)

“Kotiäitien ja -isien tekemää hoivatyötä, omaehtoista kulttuuria, järjestötöitä tai vaikkapa osallistumista avoimen koodin verkostoihin ja ruohonjuuritason kulttuuritoimintaan ei lasketa työksi. Kyse ei olekaan työsuhteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että nykykapitalismi hyötyy aivan olennaisesti ihmisten innovatiivisesta oma-aloitteisuudesta. Ilman sitä talouskasvulta katoaisi kaikki potentiaali. Talous ei kasva pelkästään palkkatyöstä. Talouskasvu edellyttää suuret määrät ihmisten palkatonta toimintaa sekä eräänlaista työn eteen tehtävää työtä, kuten omien kykyjen kehittämistä ja jatkuvaa tilaisuuksien haistelemista. Eikö kaikesta yhteiskunnallisesta toiminnasta pitäisi siis myös palkita?” (Korhonen ym. 2009, s. 27-28.)

“Pelkästään ‘saman palkan’ vaatiminen ‘samasta työstä’ kätkee myös kokonaan näkyvistä eri naisten väliset erot ja hierarkiat [..] Hoivatyössä ei ole ‘samaa työtä’, sillä työ on aina riippuvaista sen suorittajan henkilökohtaisista ominaisuuksista ja ruumiillisesta läsnäolosta, siis koko elämästä. Pikemminkin olisi vaadittava samaa palkkaa eri työstä, mutta samalla olisi laajennettava työn määritelmä kattamaan myös palkkatyön ulkopuolinen sosiaalisten suhteiden tuottaminen.” (General Intellect 2008, s. 228)

“Tuottavan työn käsite on [..] muuttunut ja se vaatii ajattelemaan uudelleen myös tulonjaon muotoja. Oleellista muutoksessa on, että työn arvoa on nykyään mahdoton tai vaikeaa mitata työsuorituksen ja tuotteen tuottamisen jälkeen. [..] Perinteinen markkinamekanismi työvoiman arvon määrittelemiseksi ei toimi – siksi niin paljon puhetta markkinoista, markkinalähtöisyydestä ja toimivien markkinoiden luomisesta, ja siksi näiden toimivien markkinoiden luomiseksi työvoiman koko elämän tila ja aika pyritään ottamaan ohjauksen ja kontrolloinnin kohteeksi.” (Emt., s. 233-234.)

Miksi markkinat tunnistaisivat jonkun työn arvon, jota ei tuoteta markkinoille, olkoonpa se yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämätöntä tai ei? ‘Vasemmisto’ ja ‘Paskaduuni’ määrittelevät kuitenkin myös vapaa-ajan toiminnot nykyisen tuotantotavan vallitessa arvoa tuottavaksi työksi, josta sen vuoksi pitäisi maksaa.

Eikä siinä mitään. Mutta ei mistään työstä nytkään makseta sen perusteella, että joku taho arvioi sen tuottavan arvoa niin ja niin paljon, tai olevan muuten hyödyllistä. Palkkaa maksetaan, koska muuten ei saada työvoimaa voittojen tekemiseksi, mutta työvoiman arvo ei itsestään liity työllä valmistetun tuotteen, esineen tai palveluksen, arvoon. Se, seuraako palkkojen kasvu tuottavuuden ja voittojen kasvua vai ei, on luokkataistelukysymys, ei mikään arviointikysymys, tuottaako joku työ arvoa vai ei, onko se hyödyllistä vai ei. Lisäarvoa tuottamattomatkin työläiset (esim. kirjanpitäjät) saavat toki palkkaa, jos heidän kapitalistille tarpeellinen työnsä ei muuten tule tehdyksi. Siksi puhe jonkun työn “määrittelemisestä” tuottavaksi tai “näkemisestä” tuottavana – siis asennekysymyksenä – ei ole kovin hedelmällistä.

“Keskeisissä feministisissä työtä koskevissa keskustelunavauksissa on viimeistään 1960-luvulta lähtien määritelty uudelleen käsitys yhteiskunnallisen arvon tuotannosta. Kapitalistinen talous määrittelee tuottavan työn käsitteen puhtaan markkinapohjaisesti: se, mistä saa palkkaa, on tuottavaa. Feministinen liike pyrki kuitenkin osoittamaan, että myös (työ)markkinoiden ulkopuolelle, yksityisen ja kotitalouden alueelle rajattu, ennen kaikkea naisten tekemä työ oli olennainen osa yhteiskunnallista kokonaistyötä ja siten tärkeää myös lisäarvon ja voiton tuottamisen kannalta. [..] [V]aatimukset siitä, että muullakin työllä kuin tehtaassa tehdyllä palkkatyöllä on arvo ja sen arvo on jollain tavoin tunnustettava, muodostavat osan työn feminisoitumisen taustaa.” (Emt., s. 196-197)

Teksti muistuttaa vihreiden valitusta siitä, että markkinat eivät ota huomioon tuotannon ulkoisvaikutuksia, kuten luonnon saastumista, vaikutuksia ihmisten terveyteen, lajien monimuotoisuuteen jne. Oikeampi kysymys olisi kuitenkin: /miksi/ markkinat ottaisivat nämä asiat huomioon? Asiasta ei selvitä “määrittelemällä” asiat toisin, näkemällä ne uudessa valossa tms.

“Verrattuna teolliseen yhteiskuntaan [tietokapitalismin] keskeiset erot ovat:
1. taloudellisen kasvun ja työllisyyden kasvun yhteyden katkeaminen, talouden kasvu ei enää automaattisesti lisää palkkatyön kysyntää;
2. työn tuottavuuden ja palkkakehityksen yhteyden katkeaminen.” (Emt., s. 69)

“Tiedon tuotannon subjekti ei ole yksilö, yksillöllistä tietoa, kuten yksilöllistä kieltä, ei ole olemassa. Tieto tuotetaan yhteistyössä, kommunikaatiossa ja verkoistoissa. Sen vuoksi olisi siirryttävä kokonaan yksilölliseen suoritukseen perustuvasta tulomuodosta kollektiiviseen ja taattuun tuloon.” (Emt., s. 72)

“Teollisuustyöntekijät eivät muodosta enää mitään erityistä ryhmää vaan ovat vain eräs työvoiman muoto immateriaalisen tuotannon määrittämässä taloudessa. Toiseksi ei ole olemassa yhteiskunnallisen tuotannon ulkopuolella jäävää reserviä. Niin köyhät, työttömät kuin siirtolaiset ovat osa yhteiskunnallista tuotantoa ja he edustavat valtavaa elämän ja tuotannon voimaa, sillä myös he osallistuvat kielelliseen yhteisöön.” (Emt., s. 121)

Tässäkin asiat vain määritellään jollain uudella tavalla. Jos taustalla on joitain tilastollisesti hahmotettavia trendejä, pysyy ‘Vasemmisto’ asian tästä varsin olennaisesta puolesta täysin hiljaa. Tietysti jos ensin määritellään, että tuotanto ei enää tapahdu jossain tietyssä paikassa, vaan että tuotanto on kokonaan yhteiskunnallistunut, niin silloin jokainen puliukkokin osallistuu yhteiskunnalliseen tuotantoon – esimerkiksi huolettomalla olemuksellaan hän voi tarkoittamattaankin osallistua jonkun uuden brändin luomiseen tai muuhun vastaavaan, josta sitten joku yrittäjä kerää hyvät rahat.

Todistusaineisto puuttuu

Kyse ei ole siitä, etteikö kaikille kuuluisi toimeentulo, vaan siitä, että on typerää määritellä kaikkien oikeastaan tekevän jotain hyödyllistä, jotta kaikille voitaisiin vaatia toimeentuloa. Tulkintoja esitetään, mutta oikeastaan minkäänlaista pohja-aineistoa, jonka nojalla tulkinnat on tehty, ei esitellä. Ilmeisesti tarkoitus olisi vain luottaa kirjoittajien sanaan. Se on ‘Vasemmiston’ pahin puute, ja syö koko kirjan uskottavuutta.

Vaikka kirjassa tehdään lukuisia viittauksia Marxiin myönteisessä hengessä, niin siitä huolimatta puhutaan “työn arvosta”, “tuottavasta työstä” määrittelyn asiana, ja muusta vastaavasta. On uskomatonta roskaa kirjoittaa, että “olisi laajennettava työn määritelmä kattamaan myös palkkatyön ulkopuolinen sosiaalisten suhteiden tuottaminen”. (Emt., s. 228.) Suomalaista vasemmistoa kritisoidaan (sinänsä oikein) pelaamisesta lähinnä moraalisilla argumenteilla, mutta miten edellä mainittu vaatimus muka eroaa tästä?

Uudelleenmäärittelyvaatimuksiin saattaa liittyä poliittinen tarkoitusperä siten, että niiden avulla pyritään samalla rakentamaan ihmisten ymmärrystä omista oikeuksistaan joita heillä ei (vielä) ole, esimerkiksi juuri perinteisestä palkkatyöstä riippumattomaan perustoimeentuloon. Mutta miksi nyt palkkatyön ulkopuolella olevan työn määrittely palkkion arvoiseksi innostaisi työläiset yhteiseen taisteluun paremmin kuin perinteisen vasemmiston vetoomukset? Pelkkä tunnusten vaihtaminen tuskin auttaa, ellei työväenluokan koostumus ole siinä määrin muuttunut, että uudet tunnukset voivat purra siinä missä vanhat eivät. Mutta ‘Vasemmistosta’ on vaikea löytää mitään aineistoa – taulukoita, tilastoja, kuvaajia – joka osoittaisi tällaisen muutoksen olevan todellisuutta. Ainoa osuus, jossa numeerista aineistoa esitellään, on luvussa IV, jossa käsitellään siirtolaisuutta ja ay-liikettä. Luku IV on muutenkin ‘Vasemmiston’ konkreettisin osio, mikä on tervetullut vastapaino muualla kirjassa harjoitetulle käsitemaalailulle.

Lisää itsenäisyyttä.. ja kompromissihenkeä

Jos tavoite on lisätä tietotyöläisen itsenäisyyttä kapitalismin puitteissa, niin jokseenkin yllättäen on myös tarkoitus auttaa uuden tietokapitalismin synnytystuskissa.

“Palkkatyösuhde ei uudessa tietokykykapitalismissa kapitalistin näkökulmasta kykene hyödyntämään tuotannon yhteiskunnallisuutta. Tuotantotehtävien ulkoistaminen on vain yksi esimerkki palkkatyösuhteen hajottamisesta. Vastaavasti palkkatyömalliin sitoutuminen on työläisten kamppailulle haitallista, koska se pyrkii kieltämään kapitalismin muutokset ja kieltämään lisäksi työläisten kyvyn muuttaa kapitalismia. Oleellisessa asemassa tasapainoisessa siirtymässä uuteen kapitalismiin on mielestämme palkkatyösuhteen heikentäminen pääsynä rahatuloon. Siinä ehdottoman perustulon tehtävä.” (Emt., s. 234.)

“[N]äemme perustulon poliittisen kamppailun ja uudentyyppisen elämänmuotojen luomisen välineenä, vaikka se on myös ‘järkevä’ keino siirtyä kapitalismin teollisesta vaiheesta uuteen tietokykykapitalismiin.” (Emt., s. 239.)

“Mielestämme ehdoton ja riittävä perustulo on paras väline työntekijöiden itsenäisyyden kasvattamiseksi. Emme näe sitä vallankumouksellisena vaatimuksena, vaan yksinkertaisena keinona auttaa siirtymään teollisesta kapitalismista uuteen tietokykykapitalismiin. Sikäli kuin voimme ajatella jonkinlaista uutta kompromissia ja sopimusta työn ja pääoman välillä, kompromissia, joka voisi saada perustulon tai taatun yhteiskuntatulon muodon tai elämäntulon muodon, voi se mielestämme syntyä vain työhön palautumattoman itsenäisyyden, tulon, tiedon ja liikkeen ylijäämän ympärille. Mutta ehdoton edellytys ‘kompromissille’ on uusien työn muotojen kautta rakennettu poliittinen subjekti ja sen subjektiivisuus, yhteinen tietoisuus omasta asemasta. Se voi syntyä vain yhteisten kamppailujen kautta. (Emt., s. 247.)

“[P]erustuloa ei nähdä investointina inhimilliseen: investointina ihmisen tuotantoon ihmisen avulla ja osana pääoman kasautumisprosessia, ja tätä kautta eräänlaisena tasapainottavana välineenä siirtymässä teollisesta kapitalismista [..] tietokykykapitalismiin.” (Emt., s. 270)

“Pikemminkin kuin luotettava kansallisvaltioon ja vakituisiin työpaikkoihin, olisi liittouduttava uuden tietokapitalismin kanssa teollista kapitalismia vastaan. Tietokykykapitalismi tai /kognitiivinen kapitalismi/ perustuu kollektiiviselle älylle ja tiedon jakamiselle, joiden pohjalta voidaan rakentaa uudenlaisia vapauden alueita. Epämääräisen ja abstraktin antikapitalistisen tai antiliberalistisen puheen sijaan olisikin keskityttävä konkreettisiin ihmisten vapautta lisääviin ja elämän mahdollisuuksia kasvattaviin tekoihin. Tässä liberaali poliittinen ajattelu on nykytilanteessa usein paljon parempi liittolainen kuin perinteinen valtiokeskeinen vasemmistolaisuus, esimerkiksi patentteja tai yksityisyyden suojaa koskevissa kysymyksissä.” (Emt., s. 181)

Jos ollaan siirtymässä teollisuuskapitalismista tietokapitalismiin, ja luovan työn vapauttaminen on myös pääoman etu – sitähän puhe “järkevästä tavasta” siirtyä tietokapitalismiin kai tarkoittaa – niin mihin työväenliikkeen apua edes tarvitaan? Luulisi, että ainakaan ay-liikkeen vasemmistosiiven apua ei tämän taktiikan toteuttamisessa kaivata, vaan olisi parempi vedota uudistusmielisiin sosiaalidemokraatteihin, sillä heitähän on ennenkin kiinnostanyt myös työnantajan etu. Tai miksei suoraan vedottaisi aineettomasta tuotannosta voittoja tekevään pääomaan, kysehän on kuitenkin heidänkin eduistaan?

Tietokykykapitalismi ja maailman syrjäkylät

Toinen ja laajempi kysymys on, miten lähinnä imperialismin keskusalueilta käsin maailmaa hallitsevan tietokykykapitalismin edistäminen “lisää ihmisten vapautta konkreettisesti” tämän alueen ulkopuolella, jossa kuitenkin enemmistö maailman ihmisistä elää. Kun General Intellect kirjoittaa, että “olisi suhtauduttava vakavasti myös kapitalismin mukanaan tuomiin hyviin asioihin ja pyrittävä pikemminkin kiihdyttämään tiettyä ihmisten vapautta lisäävää kehitystä kapitalismin sisällä kuin pyrittävä jarruttamaan sitä jonkin ‘vanhan ja hyvän’ nimissä”, jää tämä kysymys käsittelemättä. (Emt., s. 182.)

Etupäässä Suomessa toimivan ja täällä vaatimuksia esittävän työväenliikkeen välitöntä tavoitteenasettelua on tietenkin jokseenkin hölmöä arvostella internationalismin verukkeella siitä, ettei se ota huomioon eteläamerikkalaista plantaasityöläistä. Mutta ottaen huomioon ‘Vasemmiston’ pitkälle menevät teoreettiset lähtökohdat, paistaa globaalille tietokapitalismille välttämättömän, reuna-alueilla tehtävän lapiotyön poissaolo pahasti silmään. General Intellectin poliittinen vaatimus tuntuu kuihtuvan vaatimukseksi liberaalimmasta, ihmiskasvoisemmasta kapitalismista.

‘Paskaduuni’ myöntää, että perustuloa on vaadittu yhteiskunnan sekä vasemmalta että oikealta laidalta. “Perustulo voidaan luoda porvarillisesta tai proletaarisesta näkökulmasta – meitä kiinnostaa jälkimmäinen”, sanovat kirjoittajat, mutta lausunto ei loppujen lopuksi ole niin radikaali kuin miltä “proletaarinen” saa sen kuulostamaan; myös sosiaalidemokraattista ay-liikettä kiinnostaa “proletaarinen” näkökulma aivan samalla tavalla, mutta sekin tyytyy “järkeviin” vaatimuksiin, aivan kuten prekaarien teesit “järkevästä” siirtymisestä tietokykykapitalismiin.

“Kun työn ja tuotannon tila määrittyy koko elämän tilaksi ja työ tunkeutuu koko elämän aikaan on tärkeää, että työntekijällä on mahdollisuus ja kunnolliset edellytykset kieltäytyä työstä ja liikkua vapaasti työstä riippumatta. Näemme lakko-oikeudesta taistelemisen ja sosiaaliturvan olevan uudessa tilanteessa yhteydessä toisiinsa. On myös selvää, että jollain tavoin työntekijät tulevat nämä oikeudet itselleen kamppailemaan. Vasemmiston rooli voisi olla näiden kamppailujen poliittisessa yhdistämisessä.” (General Intellect 2008, s. 247.)

Viime kädessä ‘Vasemmisto’ ja myös ‘Paskaduuni’ esittävät “vain” radikaalin reformistisen ohjelman porvarillisen yhteiskunnan paikkailemiseksi. 150 vuotta sitten tällaista suuntausta nimitettiin konservatiiviseksi eli porvarissosialismiksi.

“Aineellisten elämänehtojen muutoksella tämä sosialismi ei suinkaan ymmärrä porvarillisten tuotantosuhteiden poistamista, mikä on mahdollista vain vallankumoustietä, vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näiden tuotantosuhteiden pohjalla eivätkä siis tuo muutosta pääoman ja palkkatyön väliseen suhteeseen”. (Marx-Engels 1979, s. 365.)

‘Vasemmiston’ loppua kohden kuullaan myös omalaatuisia esityksiä perustulon rahoittamisesta. General Intellect arvostelee sosiaalidemokraattien perustuloa käsittelevää Sorsa-raporttia, jonka mukaan 600 euroa kuussa on mahdotonta toteuttaa taloudellisesti. “Ikäänkuin perustulo olisi pelkkä olemassa olevan rahasumman uudelleen jakaminen. Jos fordistisessa hyvinvointivaltiossa sosiaaliturva olisi rahoitettu ilman kansallisen keskuspankin tyhjästä luomaa rahaa, koko hyvinvointivaltiota ei olisi koskaan ollutkaan.” (s. 260)

Kirjasta ei selviä sen tarkemmin, mihin keskuspankin rahanluonti viittaa, mutta todisteeksi teesin uskottavuudesta kirjoittajat lainaavat Antonella Corsanin ja Christian Marazzin mielipiteitä, joiden perustelut kuulostavat enemmän filosofoinnilta sanan kielteisessä merkityksessä:

“‘Vaatimus taatusta yhteiskuntatulosta tyhjästä (ex nihilo) luodulla rahalla on tapa murtaa valtion alisteinen asema rahan finanssivetoistumisen/privatisoitumisen prosesseille. Nykyään, kuten aiemminkin, valtio toimii vajeen pohjalta [..] mutta valtion toimesta tapahtuva rahan luominen ex nihilo ei enää ole tekemisissä yhteiskunnallisen varallisuuden uudelleen jakamisen kanssa, vaan, finanssivetoistumisen kautta toteutetun yksityisten voittojen kasvattamisen kanssa.” (s. 260-261)

Mitä se sitten tarkoittaneekaan. Perustelua leimaa sama epämääräisyys kuin koko kirjaa. Ennen kuin perusteluja löytyy, on syytä uskoa edelleen, että tyhjästä luotu pankkiraha ja siitä johtuva hiipivä inflaatio on toiminut lähinnä omistavan luokan eduksi: inflaatio syö palkkoja, mutta reaaliomaisuuden arvo säilyy ennallaan. Kapitalistisen yhteiskunnan jatkuvassa, hiipivässä inflaatiossa on nimenomaan kyse sen rahamäärän takaamisesta, jonka yritykset tarvitsevat kannattavaan liiketoimintaansa, kun palkankorotukset sitä jatkuvasti syövät; valtion suojeluksessa pankit taikovat tyhjästä rahan kapitalistien tarpeisiin työväenliikkeen vietyä palkkataisteluilla osan niiden voitoista. (Mandel 1972, 408-437; Lausti, Bärlund 1971, s. 64-76.)

Suhtautuminen perustuloon ylipäätään

Perustulo on ollut prekaariliikkeen ehkäpä näkyvin konkreettinen tunnus. ‘Vasemmisto etsii työtä’ ei vielä esittänyt mitään summaa, mutta ‘Paskaduunissa’ sellaista jo kaavaillaan:

“Usein väitetään, että perustulo passivoi. Me emme usko, että massat vaihtaisivat työnteon välittömästi ruhtinaalliseen esimerkiksi alle tonnin kuukausituloon.” (Korhonen ym. 2009, s. 89.)

Mistä löytyy se yhteiskunnallinen voima, joka ajaa perustulon kaltaisen uudistuksen lävitse? Omia voimia “uusilla liikkeillä” ei taida kuitenkaan paljon olla (jos kadunvaltauksia ja autonomisia sosiaalikeskuksia ei lasketa), ja General Intellect tuntuu lopultakin luottavan vasemmiston, asemastaan tietoisiksi tulleiden prekaarien ja uuden tietokykypääoman väliseen kompromissiin. On epäselvää, millainen olisi jatkotaktiikka, jos tarkoitus on jossain vaiheessa ponnistaa kapitalismin tuolle puolen, mutta vaikuttaa siltä, että se on kapitalismin “syöminen sisältä päin”:

“[Uusista] liikkeistä on tullut elämäntapakokeilujen areenoita. Niiden protestit ovat muuttuneet performatiivisiksi ja karnevalistisiksi tempauksiksi, joiden kohteena on mediajulkisuus ja yleinen mielipide, ei välttämättä parlamentaarinen politiikka tai valtiollinen järjestelmä. [..] Valtiovallan haltuunoton sijasta uudet liikkeet toimeenpanevat utopioitaan tässä ja nyt, omassa toiminnassaan[.]” “Uusissa liikkeissä poliittinen tulee henkilökohtaiseksi. Yhden suuren ja yksimielisen vallankumouksen sijasta uudet liikkeet tuottavat lukemattomia mikrovallankumouksia, joissa ihmiset ottavat haltuun omaa yhteiskunnallista kehitystään. [..] Jos vanhat liikkeet olivat utopistisia liikkeitä, joihin sisältyi lupaus paremmasta elämästä, kunhan uhrattiin aikaa ja voimia yhteisen asian puolesta, niin uusia liikkeitä luonnehtii pyrkimys panna uutta toimeen tässä ja nyt.” (Emt., s. 82-83, 103-104.)

Suunnitelma on postmoderni näkemys siitä, että suurten kertomusten aika on ohi, ja yhteisrintamien sijaan edessä on sarja siellä täällä toisistaan riippumatta tapahtuvia paikallisia ilmiöitä. Perustulovaatimuskin asetetaan reformistisena vaatimuksena elämän parantamisesta kapitalismin vallitessa, ei ns. siirtymävaatimuksena, jolla olisi potentiaalia kehittyä kapitalistin voittomarginaalia vaarantavaksi, vallankumoukselliseksi tunnukseksi. Vanhojen liikkeiden “utooppiset” tunnukset on vaihdettu postmodernien liikkeiden “järkevään” reformismiin.

Mutta entäpä jos perustuloon suhtaudutaankin vain radikaalina reformistisena vaatimuksena? Ylläoleva kritiikkihän on käsitellyt miltei kokonaan tavoitteenasettelua ja näköaloja, ja päätynyt siinä pettyneeseen lopputulokseen. Käytännön ratkaisuna perustulo kuitenkin varmasti ratkaisisi pätkä- ym. työläisten ongelmia ‘Vasemmiston’ ja ‘Paskaduunin’ kuvaamalla tavalla, eikä se olisi tulonsiirtona periaatteellisesti sen kummallisempi asia kuin esimerkiksi lapsilisä. Näin sen ei pitäisi aiheuttaa sen suurempaa ongelmaa kuin työttömyyspäivärahan, jota sitäkin voidaan vastustaa (ja vastutetaankin) sillä, että miksi pitäisi maksaa ihmisille jotka eivät “tee mitään”.

Vihreiden pari vuotta sitten esittelemää perustulomallia kehuttiin ja kehutaan edelleen kustannusneutraaliksi. (Helsingin sanomat, 4.8.2009.) Siinä eri alueiden veroasteita olisi säädetty siten, että valtion verokertymä ei nykyisestä olisi muuttunut, vaan olisi vain jakaantunut eri tavalla. ‘Paskaduuni’ aivan oikein arvostelee vihreitä perustulomallinsa esittämisestä muka arvovapaana, vaikka sen “arvovapaus” on vain siinä, että se ei muuta nykyistä kokonaisveroastetta. Tällaisena malli on kuitenkin porvarillisen järkevyyden surullinen esimerkki: päinvastoinhan tulisi esittää sellaisia vaatimuksia, jotka saavat ihmisten kannatuksen JA JOTKA SAMALLA tarkoittavat hyökkäystä kapitalisteja vastaan. Niinpä pitäisi vaatia SELLAISTA perustuloa, joka maksatetaan kokonaan kapitalisteilla. Juuri tämä olisi perustulovaatimuksen esittämistä siirtymävaatimuksena, ei “järkevänä” siirtymänä vanhakantaisesta kansallisvaltiokapitalismista uuteen, liberaalimpaan kapitalismiin.

Lippu valmiiksi puolitankoon

Viime kädessä General Intellect tarjoaa pettymyksen vajotessaan maltillisuuteen, kun se todistelee ehdottoman perustulon mahdollisuutta kapitalismin puitteissakin (keskuspankkien rahaa ex nihilo) tai ehdottaessaan kompromisseja työn ja tietokykypääoman välillä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Kun nyt ei ole käynnissä juuri minkäänlaista taistelua, niin tuntuu huonolta ratkaisulta lähteä taistoon lippu valmiiksi puolitangossa. Jos kompromisseihin on taivuttava – niinkuin usein on – niin tehdään niin sitten taistelun alettua, kun voimat todella punnitaan, ei etukäteen.

Tältä pohjalta arvioiden ‘Paskaduuni’ on kirjana parempi, koska se muistuttaa enemmän toimintaohjetta kuin yhteiskunta-analyysia, ja sikäli siltä ei ole perusteltua vaatia samaa kuin ‘Vasemmistolta’. Kumpikin ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, eivätkä pelkästään siksi, että perustulon kannattajat ovat niiden avulla haastaneet vanhan vasemmiston ja ottaneet aloitteen käsiinsä.

Helsingin sanomat: Perustulo vähentäisi työttömyyttä (4.8.09)

Kansan uutiset: ”Paras viesti ei tavoita ihmisiä” (9.6.09)

Kansan uutiset: Paavo Arhinmäki johtaa Vasemmistoliittoa (27.6.09)

Korhonen, Peltokoski, Saukkonen: Paskaduunista barrikaadille, 2009. (Like.)

Lausti, Tapani; Bärlund, Kaj: Palkat paketissa. Työväenliike tulopolitiikan kourissa, 1971. (Weilin+Göös.)

Mandel, Ernest: Late Capitalism, 1972. (NLB.)

Marx, Karl; Engels, Friedrich: Valitut teokset, 6 osaa, 1979. (Kustannusliike Edistys.)

Intellect, General: Vasemmisto etsii työtä, 2008. (Like.)