Vasemmisto reagoi Iranin vaaleihin

7.7.2009 | Artikkelit

Toimittaja: Joonas Laine
Kuva: .faramarz (http://www.flickr.com/photos/fhashemi/ / CC BY 2.0)

Iranin presidentinvaalit pidettiin 12. kesäkuuta. Vaalin tulosta syytettiin tuoreeltaan väärennetyksi sekä Iranissa että lännessä, ja Iranissa puhkesi valtavia mielenosoituksia, joihin osallistui joidenkin väitteiden mukaan jopa miljoonia ihmisiä. Mielenosoitusten nyt hiljennyttyä ainakin toistaiseksi on hyödyllistä katsoa, miten vasemmiston kynät suhtautuivat Iranin presidentinvaalin tuloksesta alkaneisiin mielenosoituksiin.

Vaalien neljä ehdokasta olivat läpäisseet 12-henkisen valvojien neuvoston seulan kaikkiaan 476:n ehdokkaan joukosta, ja olivat kaikki näin Iranin järjestelmän kannattajia. Virallisen vaalituloksen mukaan istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad sai äänistä 63,3 prosenttia, ja opposition pääehdokas Mir Hussein Musavi 34,2 prosenttia. Kaksi muuta ehdokasta, Mehdi Karrubi ja Mohsen Rezae eivät saaneet mainittavaa kannatusta.

Iranin yhteiskunnan liberaali kritiikki

Ensin kuitenkin katsaus valtavirtamedian uutisointiin aiheesta, jonka ydinaluetta oli mielenosoittajien tarkoitusperien tulkitseminen.

Suurin osa liberaalista länsilehdistöstä asettui luontevasti mielenosoittajien puolelle, sillä mainituissa lehdissä on jo pitempään ollut käynnissä vihakampanja Irania vastaan. Kampanjaa on käyty mm. siten, että Iranin ydinohjelmaa on varsinkin otsikkotasolla jatkuvasti epäilty ydinaseohjelmaksi (esim. Telegraph, 29.5.09), vaikka tästä ei ole mitään todisteita (WP, 11.3.09); usein asiasta puhutaan jopa aivan kuin ei olisi mitään epäselvyyttä siitä, että Iran pyrkii nimenomaan ydinaseen valmistamiseen (VOA, 17.6.09). Vaikka liberaali lehdistö on suhtautunut varauksella entisen Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin puheisiin “pahan akselista”, on Iran tosiasiallisesti sijoitettu hylkiövaltion asemaan, johon eivät samalla tavalla ole joutuneet lännen liittolaismaat kuten Saudi-Arabia tai Pakistan.

Iranilaisamerikkalainen toimittaja Hooman Majd arvostelee länsilehdistöä harhaanjohtavien stereotyyppien viljelystä Iran-uutisoinnissa. Verkkolehti Salon.comiin antamassaan haastattelussa hän kuvaa ennakkoluuloisia käsityksiä näin:

“Että Iranissa kaikki muutosta haluavat haluaisivat liberaalia demokratiaa ja torjuvat Islamilaisen tasavallan. Monet torjuvatkin, mutta kun The New York Times julkaisee etusivullaan kuvan, jossa kymmenientuhansien mielenosoittajien keskellä on nainen, jonka huivi on pään takaosassa, vaaleat hiukset näkyvissä ja Chanel-aurinkolasit päässä, niin minusta se antaa väärän kuvan siitä, keitä mielenosoittajat ovat. Kyllä tällaisiakin ihmisiä on, mutta ei kaduille olisi saatu kolmea miljoonaa ihmistä, jos vain tämänlaisia ihmisiä olisi tullut. He ovat vielä vähemmistö. En tarkoita, etteivätkö heidän pyrkimyksensä olisi oikeutettuja, tai että heidän olisi pakko pitää huntua tai pidättäytyä alkoholista. Tarkoitan vain, että he eivät vielä ole enemmistö Iranissa. Musavin kannattajiin, jotka nyt ovat kaduilla, kuuluu myös partaisia miehiä, naisia vartalon peittävässä chadorissa, syvästi uskonnollisia ihmisiä, jotka äänestivät Ahmadinejadia vastaan.” (Salon.com, 25.6.09.)

Majdin mukaan länsi auttaa iranilaisten taistelua sortoa vastaan parhaiten pitämällä etäisyyttä tapahtumiin.

“En tiedä mitä muuta Yhdysvaltain hallituksen tulisi sanoa kuin että ei ole hyväksyttävää, että hallitus tappaa omia kansalaisiaan, jotka osoittavat rauhanomaisesti mieltään. [..] Jos Ahmadinejad on Iranin presidentti, Yhdysvaltain on tultava toimeen hänen kanssaan, oli hänen valintansa kansan tahto tai ei. Ei suinkaan ole Egyptin kansan tahto, että Hosni Mubarak on maan presidentti. Oli kansan tahto, että Hamas edustaisi palestiinalaisalueita, mutta me päätimme kieltäytyä sen noudattamisesta. Mielestäni on oltava varovainen. Jos asetumme uudistajien puolelle emmekä hyväksy Ahmadinejadia, yhtä hyvin Iran olisi voinut sanoa ettei hyväksy Bushia presidenttinä, koska hänen valinnastaan päätti korkein oikeus.” (Emt.)

Vanhan koulukunnan anti-imperialismia

Emeritusprofessori James Petras otti tuoreeltaan kantaa Iranin vaalitulokseen, ja julisti, että väitteet tuloksen vääristelystä ovat valheita. Väitteissä oli hänen mukaansa kyse länsiliberaalien suuttumuksesta, kun heidän suosikkinsa ei voittanutkaan. Petras pyrkii tarjoamaan myös luokkakantaista näkemystä siitä, miksi iranilaisten enemmistö olisi äänestänyt istuvaa presidenttiä, Mahmud Ahmadinejadia.

“Äänestäjien valtaenemmistö kannatti istuvaa presidenttiä todennäköisesti siksi, että näin pystyttäisiin paremmin puolustamaan maan kansallista turvallisuutta ja koskemattomuutta. Myös sosiaalitukijärjestelmä kaikkine vikoineenkin olisi todennäköisesti Ahmadinejadin alaisuudessa paremmassa turvassa kuin siinä tapauksessa, että valtaan pääsisivät yläluokkaiset teknokraatit, joita länteen suuntautuneet ja individualistista elämäntyyliä arvostavat hyväosaiset nuoret kannattavat.” (Global Research, 18.6.09.)

Petras arvosteli liberaalia lehdistöä vääristelystä ja siitä, että lehdet eivät esittäneet mitään todisteita väitteidensä tueksi.

Petrasin kirjoitus ja siinä ilmenevä ajattelu ovat esimerkkejä sellaisesta anti-imperialismia painottavasta näkemyksestä, joka näkee Iranin ja esimerkiksi Zimbabwen kaltaisissa valtioissa käytävän sisäisen taistelun hyvin usein pelkästään kansallisuuskysymyksen valossa. Vastakkain ovat kansallisen itsenäisyyden ja ulkopuolisen imperialismin voimat, ja vaikka tämä pitää useimmiten paikkansa, hyvin helposti köyhien maiden itsevaltaisten hallitsijoiden kritiikkiä vältetään, koska ei haluta leimautua “humanitaarisen intervention” kannattajaksi. Mahmud Ahmadinejadin tai Robert Mugaben säälimätön arvostelu yksiselitteisen vallankumouksellisestakin näkökulmasta nähdään usein “maaperän valmistelemisena” hyökkäykselle tai pakotteille - taktiikka, jota myös kapitalistisen liberaalimedian nähdään jatkuvasti harjoittavan. Petras itse tekee nämä argumentit selväksi, kun hän kirjoituksessaan syyttää mm. trotskilaisia liittymisestä samaan rintamaan siionistien ja uuskonservatiivien kanssa mielenosoitusten tukemisessa.

Petrasin tiukka pitäytyminen kansallisuuskysymykseen luokkakysymyksen kustannuksella ilmenee varsin mustavalkoisessa yhteenvedossa, jonka mukaan “Siellä missä [amerikkalaiset kommentaattorit] näkevät uskonnollista sotaa, me näemme luokkasotaa; missä he näkevät vaalipetosta, me näemme imperialistista horjutuspolitiikkaa”.

Petras ja kriitikot

Viikon kuluttua Petrasin kirjoituksesta häntä arvosteli Alan Woods, trotskilaisen International Marxist Tendencyn (IMT) johtohahmo. IMT kuuluu vallankumouksellisen liikkeen ns. katastrofistisiipeen, ja tyylilleen uskollisena myös Woods julisti vain kolme päivää vaalien jälkeen Vallankumouksen (huomaa iso alkukirjain) alkaneeksi.

Kaikesta huolimatta Woodsin kritiikki Petrasia kohtaan osuu monin paikoin maaliinsa. Hän arvostelee erityisesti Petrasin väitteitä siitä, että Yhdysvaltain ja Israelin valtapiirit olisivat mielenosoittajien tukena:

“Päinvastoin kuin Petras kirjoittaa, uuskonservatiivien oikeistosiipi Yhdysvalloissa sanoo jo, että Ahmadinejad voitti vaalit. Tämä näennäinen ristiriita on helppo selittää. Nämä taantumukselliset tahtovat osoittaa, että iranilaisten kanssa ei voi sopia asioista muuten kuin pommittamalla. Entäpä siionistit, joiden Petras väittää myös tukevan mielenosoittajia? Ei pidä paikkaansa! Kuten uuskonservatiivit, myös siionistit sanovat, että Ahmadinejad voitti, ja sillä selvä! Miksi? Koska Israelin taantumukselliset haluavat provosoida sodan Iranin kanssa tuhotakseen sen ydinlaitokset ja heikentääksen sen aseellista voimaa.” (IMT, 25.6.09.)

Toisin kuin Petras, Woods on sitä mieltä, että Iranin hallitus ei ansaitse tukea, vaan päinvastoin ansaitsee tulla kaadetuksi:

“Iranin hallitus ei ole edistyksellinen, työväenluokan etuja ajava hallitus, vaan taantumuksellinen pappisdiktatuuri, joka on järjestelmällisesti taistellut työväenliikettä vastaan, kieltänyt ammattiliitto-oikeudet, pidättänyt, kiduttanut ja teloittanut ay-aktiiveja vuosikymmenien ajan.” (Emt.)

Myös Iranin vaaleista paikan päältä raportoinut toimittaja Reese Erlich yhtyy Petrasia ryöpyttävään arvosteluun, joskin yleisesti ottaen maltillisemmalla kannalla kuin Woods.

“[Eräät vasemmistolaiset] viittaavat sinänsä aivan oikein CIA:n lukuisiin hankkeisiin hallitusten kaatamiseksi toisinaan joukkomielenosoituksia manipuloimalla. Mutta menneet toimet eivät ole todisteita siitä, mistä nyt on kyse. Suoraan sanoen viimeaikaisten luokkarajat ylittävien, erittäin nopeasti syttyneiden mielenosoitusten hallinta ei ollut mahdollista Iranin uudistajien johtajille, CIA:sta puhumattakaan.”

“Kahden päivän sisällä [vaalien päättymisestä] satojatuhansia ihmisiä oli kerääntynyt osoittamaan rauhanomaisesti mieltään Teheranin ja muiden suurten kaupunkien kaduille. Olisiko CIA pystynyt ennakoimaan vaalien tuloksen ja mobilisoimaan verkostonsa kahdessa päivässä? Olisiko CIA:lla edes ollut käytössään sellaista verkostoa, joka olisi ollut välttämätön mielenosoitusliikkeen hallitsemiseksi, tai edes ohjailemiseksi? Sen uskominen antaa sekä liikaa tunnustusta CIA:lle että aliarvioi joukkoliikkeen itsenäisyyttä.”

Erlich käsittelee myös mielenosoittajien esiin nostamia tunnuksia. Toiset halusivat maltillista islamismia, toiset halusivat erottaa valtion ja uskonnon. “Mutta käytännössä jokainen uskoi, että Iranilla on oikeus kehittää itselleen ydinvoimaa, mukaanlukien uraanin rikastaminen. Iranilaiset kannattavat palestiinalaisia näiden taistelussa Israelin miehitystä vastaan, ja he haluavat Yhdysvaltain joukkojen lähtevät Irakista. Jos CIA ohjaili mielenosoittajia, niin se teki kovin huonoa työtä.”

Länsimedian lanseeraamaan iskulauseeseen “twittervallankumouksesta” Erlich huomauttaa, että vaikka suurimmalla osalla iranilaisista on pääsy internetiin, eivät suurimmaksi osaksi modeemin välityksellä toimivat yhteydet ole samaa luokkaa kuin meillä. Niinpä myös Twitterin kaltaisia palveluita käyttää harva. “Mielenosoitukset organisoitiin pääosin puhelimen ja puskaradion välityksellä”, Erlich sanoo.

Toimittaja Hooman Majdin arvio Twitterin käyttäjistä Iranissa on, että heitä on tässä 70 miljoonan asukkaan maassa erittäin vähän, korkeintaan muutama kymmenen tuhatta. “Totta kai jotkut iranilaiset viestivät mielenosoituksista Twitterin avulla, mutta he vain eivät edusta iranilaisten suurta enemmistöä.” (Salom.com, 25.6.09; Sysomos, 21.6.09.)

Iranin yhteiskunta - teokraattista kapitalismia

Vaalituloksesta alkaneiden mielenosoitusten varsinainen kysymys ei ole enää pitkään aikaan ollut itse vaalitulos. Kuten Erlichkin totesi, mielenosoittajien tunnuksissa oli paljon muita asioita, ja laillinen kysymys vaalituloksen väärentämisestä muuttui nopeasti poliittiseksi kysymykseksi moninaisista kansalaisoikeuksista, joita vaalikampanjoiden aikana ei suoraan käsitelty.

Valtamedia on markkinoinut Mir Hussein Musavia uudistajana, ja osa vasemmistosta on Petrasin tavoin tuominnut hänet uusliberaalina. On totta, että Iranin talous on ollut pitkälti valtion hallitsemaa, ja näin tarjoaa hyvän pelikentän yksityistäjille. Yksityistämiseen ei kuitenkaan tarvita enää Musavin kaltaisia uudistajia, sillä vastaavaa politiikkaa on tehty jo Ahmadinejadin kaudella. Yksityistämispäätökset nousevat iranilaisen porvariston omista eduista.

Aluksi on kuitenkin syytä valottaa Iranin taloudellisen järjestelmän taustaa. Ruotsalaisen Arbetaren-lehden toimittajat Andreas Malm ja Shora Esmailian kertovat kirjassaan ‘Iran on the Brink’, kuinka Iranin vallankumous vuonna 1979 suuntautui amerikkalaisten ja brittien etuja valvovaa shaahia vastaan, ja pyrki kumousjohtaja Ruhollah Khomeinin johtamana kohti taloudellista itsenäisyyttä.

“Kirjoittaessaan uutta perustuslakia Islamilainen tasavalta kielsi kaikki ‘ulkomaisille yksilöille tai yrityksille myönnetyt hyödyntämisoikeudet’ ja vannoi turvaavansa ‘maan talouden joutumiselta ulkomaisen talousmahdin alaisuuteen’. Khomeinin tekemän uskonnollisen tulkinnan mukaisesti valtio piti ulkomaankaupan, sijoitusoikeudet ja muut ulkomaailmaan suuntautuvat taloustoimet tiukasti hallinnassaan.” (Malm-Esmailian 2007, s. 45.)

Khomeinin kuoltua suunta kuitenkin muuttui, kun hänen seuraajakseen nousi vuonna 1989 Ali Khamenei, ja maan presidentiksi valittiin Ali Akbar Hashemi Rafsanjani. “He olivat kiinteä parivaljakko”, Malm ja Esmailian kirjoittavat, ja he johtivat yhdessä mm. erittäin vaikutusvaltaista Sorrettujen säätiötä vallankumouksen jälkeen (Liimatainen 2009, s. 289.) Khamenei oli myös ollut Iranin presidenttinä Khomeinin eläessä, vuosina 1981-1989.

“[Rafsanjani] luotsasi maata kotimaisen bazaariporvariston toiveiden mukaan, ja enemmänkin, nostaessaan salkoon taloudellisen vapauden lipun. Kansallistetut teollisuudenalat tulisi nyt yksityistää, kaupparajoituksia höllentää, valuutta devalvoida, Teheranin pörssi (joka oli vallankumouksen jälkeen suljettu) käynnistää uudelleen, vapaakauppa-alueita perustaa, lainattava rahaa Kansainväliseltä valuuttarahastolta, ja ennen kaikkea ulkomaisia sijoittajia tulisi kutsua takaisin.” (Malm-Esmailian 2007, s. 46.)

Yksityistämisohjelma ei kuitenkaan edennyt siten kuin länsimaiset sijoittajat olisivat toivoneet, sillä siinä ei suinkaan ollut kyse omaisuuden myymisestä vain ulkomaille, vaikka siihenkin on nyt mahdollisuus. Suurimman hyödyn ovat keränneet Iranin omat kapitalistit, joita valtion nimissä hoidettu omaisuus on lihottanut vuosikymmeniä ja jotka ovat itse olleet yksityistämispolitiikan alkuunpanijoita.

Paras esimerkki tästä kotimaisesta kapitalismista on entinen presidentti Rafsanjani itse, jota pidetään yleisesti Iranin rikkaimpana miehenä. “Hänen serkkunsa käärii rahaa pistaasipähkinöitä vievän suuryrityksen johdossa, hänen veljensä on Qomin kaupungin kuvernööri, ja hänen veljenpoikansa on parlamentin energiakomission jäsen. Rafsanjanin vanhin poika on Teheraniin metroa rakentavan yrityksen johtaja, kun taas nuorimmainen on keskittynyt hevossiittolan hoitoon Pohjois-Teheranin ylellisimmällä alueella”, Malm ja Esmailian kirjoittivat vuonna 2006.

Iranin suurkapitalistien keskeisiä linnakkeita on Sorrettujen säätiö, Bonyad Mostazafin, joka on maan suurin talouskeskittymä heti valtion öljy-yhtiön jälkeen. Se hallinnoi mm. kahta kolmasosaa tiilien, renkaiden, kemikaalien ja elintarvikkeiden tuotannosta maassa, minkä lisäksi sillä on merkittävä asema tekstiili- ja raskaassa teollisuudessa, kuljetuksessa ja turismissa. Myös valtaosa hotelliketjuista, kotimaan lentoliikenteestä ja teiden rakentamisesta kuuluu sen toiminnan piiriin. (Forbes, 21.7.03.)

Bonyad Mostazafinin lisäksi Iranissa on useita muita vastaavanlaisia, pienempiä säätiöitä, joilla kullakin on oma valtapiirinsä. “Koska säätiöt sijaitsevat strategisesti tärkeällä paikalla valtion ja yksityisen sektorin rajapinnassa, ne ovat halukkaita ostamaan valtion myymiä yhtiöitä. Ne ovat olleet Teheran uudelleenkäynnistetyn pörssin suurimpia pelureita, ostaen ja myyden, pannen liikkeelle pääomamassoja, joka on mahdollista vain harvalle yksityiselle taholle.” (Malm-Esmailian 2007, s. 51.)

Yksityistäminen kovassa vauhdissa

Iranin valtiollinen uutiskanava PressTV uutisoi viime huhtikuussa, että Iran aikoo yksityistää valtion omaisuuden miltei kokonaan.

“Perustuslain 44. artikla määrää, että maan taloudellinen järjestelmä perustuu julkiseen, osuuskunnalliseen ja yksityiseen sektoriin. Kaikki suurteollisuus, ulkomaankauppa, suuret kaivokset, pankki- ja vakuutustoiminta, energiantuontanto, padot ja kastelujärjestelmät, radio ja televisio, posti, lennätin ja puhelin, ilmailu, tiet, rautatiet, jalostamot ja muut vastaavat laitokset ovat julkista omaisuutta hallituksen alaisuudessa. Vuonna 2004 perustuslakiin tehty muutos kuitenkin on pannut liikkeelle kymmenvuotisen suunnitelman, jonka tarkoitus on yksityistää kahdeksankymmentä prosenttia Iranin valtion omaisuudesta.” (PressTV, 10.4.09.)

Yksityistämishankkeet ovat iranilaisten kapitalistien vastaus tuottavuuskriisiin. Hengellinen johtaja Ali Khamenei on ollut tämän prosessin moottori, kirjoittaa Billy Wharton Dissident Voicessa.

“Siinä missä Ahmadinejad on huolehtinut populistisesta retoriikasta ja uutisotsikoista, korkein johtaja määräsi vuonna 2006 pankkien, kaivosten, teollisuuden ja kuljetusyhtiöiden myynnistä: 80 prosenttia kaikesta pannaan kaupan. Ahmadinejadin ministerit ovat seuranneet tätä uskollisesti. Syyskuussa 2008 työministeri Mohammad Jahromi kuvasi asiaa siten, että valtion suuromistajuus on este kasvulle (Iran Daily, 29.9.08). Heidari Kord-Zangeneh, Ahmadinejadin varafinanssiministeri ja Iranin yksityistämisjärjestön päällikkö veti yhtäläisyysmerkit yksityistämispolitiikan ja imperialismin vastustamisen välille. ‘Me aiomme aktivoida yksityisen sektorimme ja yksityisen pankkimme’, hän huudahti, ‘taistellaksemme näitä [Yhdysvaltain] talouspakotteita vastaan.’ Hän maustoi lausuntoaan vaalilupauksella: ‘Lupaan, että jos olen tässä asemassa seuraavat kaksi vuotta, valtion omaisuudesta 80-90 prosenttia on myyty” (Iran Daily, 12.2.08).” (DV, 28.6.09.)

On kuitenkin totta, että yksityistämisen aloittivat “uudistajat”, ja perustuslain 44. artiklaa muutettiin yksityistämisen mahdollistamiseksi uudistajapresidentti Muhammad Khatamin kauden loppupuolella vuonna 2004. Vaikka Ahmadinejadin kaudella yksityistämisen vauhti on hiipunut, ei Whartonin mukaan ole olennaista yksityistäisikö Musavi nopeammin kuin Ahmadinejad, sillä molemmat jatkavat tällä tiellä. “Ainoa johdonmukainen ääni yksityistämisprosessissa on ollut Khamenei, jonka hallintokaudella on nähty sekä uudistusmielisiä että populistisia presidenttejä.” (Emt.)

Ahmadinejadko edistyksellinen?

Nyt käydyissä vaaleissa Mir Hussein Musavin taustajoukoista löytyivät sekä Hashemi Rafsanjani että toinen länsiliberaalien kaapin päälle nostama uudistaja, entinen presidentti Muhammad Khatami. Ahmadinejad taas sai tukea Iranin ylimmältä johtajalta, Ali Khameneilta, joka oli ollut liittoutuneena Rafsanjanin kanssa tämän noustessa presidentiksi vuonna 1989.

Jotkut Petrasin tapaiset läntisen vasemmiston edustajat pitävät Ahmadinejadia edistyksellisempänä kuin Musavin leiriä, sillä köyhien tukeminen näyttää olevan hänen asialistallaan. Petras jopa selittää parhain päin iranilaista kapitalismia varsin mustavalkoiseen tapaan:

“Äänestyskäyttäytymisen analyysi paljastaa selvän luokkajaon, jossa hyvätuloiset, vapaita markkinoita kannattavat, individualistiset kapitalistit ovat vastakkain työväenluokkaisten, pienituloisten ihmisyhteisöjen kanssa, jotka kannattavat ‘moraalitaloutta’, jossa uskonnolliset määräykset rajoittavat koronkiskontaa ja voitonsaalistusta.” (Global Research, 18.6.09.)

Jos ihmiset äänestivät Ahmadinejadia Petrasin mainitsemista syistä, voisi luulla, että vasemmistokriitikon tehtävä olisi pikemminkin osoittaa, että luottamus porvarillisten poliitikkojen hyväntekeväisyyteen on lähinnä vahingoksi. Tosiasiassa nimittäin Ahmadinejadilla ei ole miljonäärimullaheista riippumatonta poliittista perustaa, joten hän ei kykene tekemään mitään sellaisia muutoksia, jotka parantaisivat työtätekevien kansankerrosten asemaa. Työläisten omaa toimintaa olojensa parantamiseksi Ahmadinejad taas ei salli, sillä hänen oma taustansa on järjestystä valvovassa Vallankumouskaartissa, Pįsdįrįnissa, joka yhdessä siveyspoliisin Basij-joukkojen kanssa on murskannut mm. Teheran linja-autonkuljettajien yrityksiä järjestäytyä.

“Bussilakko [vuonna 2005] on vain kaikkein kuuluisin tapaus, ja työväen kapinointi on jatkunut samanlaisena alkuvuonna 2006. Jos jokin on erottanut Ahmadinejadin suhtautumisen kapinointiin edeltävän presidentin suhtautumisesta, niin lähinnä taipumuksessa ottaa aseet esiin ja painottaa työpaikoilla hallitsevan valtiolle uskollisen islamilaisen neuvoston valtaa; neuvostojen määrä tulee kolmikertaistumaan, hän lupasi vuonna 2006. Olennaiseen työlainsäädäntöön liittyen Ahmadinejad on paljastanut korttinsa, kun hän on vaatinut alle 15 henkeä työllistäville yritykselle täydellistä oikeudellista vapautta.” (Malm-Esmailian 2007, s. 122.)

Tätä taustaa vasten ei voida myöskään jättää sivuun Venezuelan presidentti Hugo Chįvezin Iranin vaaleista antamia lausuntoja, jotka ylistivät Ahmadinejadia täysin kritiikittömästi. “Ahmadinejadin riemuvoitto oli täydellinen. Hänen voittonsa yritetään tahrata ja sitä kautta heikentää Islamilaista vallankumousta”, Chįvez sanoi TV-ohjelmassaan vaalituloksen julkaisemisen jälkeen. (Qatar Morning Post, 22.6.09.) Chįvez myös väitti CIA:n olevan mielenosoitusten takana. (IslamOnline, 25.6.09.)

Jos lausunto osoittaa jotakin, niin sen, että Venezuelassakaan työväen ei ole syytä tuudittautua pelkkään presidenttivetoiseen yhteiskunnan uudistamiseen.

Työväenasia sivussa presidentinvaaleista

Jos mielenosoitukset jossain vaiheessa johtavat poliittisten vapauksien lisääntymiseen, on se Iranin työväenliikkeen taistelussa epäilemättä hyödyksi. Mutta samalla kun Teheranin bussinkuljettajat ja muut pyrkivät taistelemaan järjestäytymisvapauksien puolesta, on hyvä tehdä bussinkuljettajien ammattiliiton tapaan selväksi, että Musavin tai Khatamin kaltaisen “uudistajat” eivät aja heidän asiaansa. Ennen vaaleja liitto ilmoitti, ettei kannata ketään presidentinvaalien ehdokkaista, sillä työväen toimintaoikeuksia ja elinoloja koskevat kysymykset ovat olleet vaalikamppailusta täysin sivussa. (IWSN, May 2009.)

Liitto antoi täyden tukensa vaalien jälkeisille mielenosoitukselle, ja vaati työväen omaa toimintaa sen etujen turvaamiseksi. “Yleinen hyvinvointi riippuu yhteistyöstä, eikä meidän tule antaa toisten tehdä päätöksiä puolestamme. Meidän on itse tehtävä aloite”, liitto sanoi tiedotteessaan toukokuussa. (Emt.)

Dissident Voice: Selling Iran: Ahmadinejad, Privatization and a Bus Driver Who Said No (28.6.09)

Eurasia.net: IRAN: THE PRIVATE SECTOR STRUGGLES TO EMERGE FROM THE STATES SHADOW (28.2.07)

Forbes: Millionaire Mullahs (21.7.03)

Global Research: Iranian Elections: The Stolen Elections Hoax (18.6.09)

IMT: Iran: regime steps up terror a general strike is needed! (26.6.09)

IslamOnline: ‘Imperial Hand’ Behind Iran Unrest: Chavez (25.6.09)

IWSN: The election and workers organisations (May 2009)

Liimatainen, Liisa: Iran. Huntu ja haaste. Like kustannus, 2009.

Malm, Andreas - Ismailian, Shora: Iran on the Brink. Rising Workers & Threats of War. Pluto Press, 2007.

PressTV: Iran plans privatizing oil refineries (10.4.09.)

Qatar Morning Post: Chavez urges ‘respect’ for Iran election outcome (22.6.09)

Salon.com: Iran? The U.S. should mind its own business (25.6.09)