Toimittaja: Markku Hongisto
Kuva: Shira Golding: starbucks workers union (flickr) - CC-lisenssi

Anu Suorannan väitöskirjan kantava ajatus on, että loikkimalla 1920- ja 30-luvuilta 2000-luvulle ja takaisin löytyy samankaltaisuuksia, mutta myös eroja. Voidaan kuitenkin sanoa, että 1920- ja 1930-lukujen maailma ja nykytodellisuus ovat piinallisen samankaltaisia. Näin ennen muuta naisvaltaisilla aloilla.

Pieni pala maailmanhistoriaa koskettaa Littoisten idyllistä kylää. Venäjältä lipettiin lähtenyt Lenin hyppäsi junasta Littoisten asemalla vuonna 1907. Pakoon oli päästävä, sillä tsaarin asiamiehet olivat päässeet vihille kumousmiehen reitistä.

Kotimaisessa historiankirjoituksessa Littoinen tunnetaan paremmin verkatehtaastaan, joka pantiin alulle 1823. Perustamisensa jälkeen tehdas oli Suomen toiseksi vanhin verkatehdas. Siitä sukeutui Turun seudun suurin työllistäjä. Parhaimmillaan verkatehtaassa työskenteli lähes 800 henkeä. Tehdastoiminta päättyi 1969, mutta maine jäi elämään.

Varsinaissuomalainen tekstiiliteollisuus kiinnostaa edelleen. Äskettäin teemasta väitteli tohtoriksi Anu Suoranta Helsingin yliopistolla otsikolla Halvennettu työ. Väitöskirjassa analysoidaan1920- ja 1930-lukujen naisvaltaista tekstiiliteollisuutta ja erityisenä mielenkiinnon kohteina ovat Littoisten verkatehtaan pienipalkkaiset naiset, jotka olivat oman aikansa pätkä- ja silpputyöläisiä.

Tutkimusaineistoa Suoranta on kerännyt myös Barkerin puuvillatehtaasta ja Turun verkatehtaasta. Tutkimuksen kohteena eivät oikeastaan ole tehtaat sinänsä, vaan työsuhteiden järjestämisen tapa sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä.

Säännöllisen epäsäännöllistä

Tutkija ei kaihda tekemästä vertailuja tähän päivään. Mikä on uutta, mikä mennyttä, rajanvetoa on vaikea vetää. Suorannan väitöskirjan kantava ajatus on, että loikkimalla 1920-30-luvuilta 2000-luvulle ja takaisin, löytyy samankaltaisuuksia, mutta myös eroja.

– Katkonaisia pätkätyöyhteiskunnan piirteitä on ollut toki aiemminkin. Tämän päivän silpputyöt eivät ole mikään uusi ilmiö. Voidaan jopa sanoa, että 1920- ja 1930-lukujen maailma ja nykytodellisuus ovat piinallisen samankaltaisia. Näin ennen muuta naisvaltaisilla aloilla, niin Littoisissa kuin myös nykyajan palveluammateissa, toteaa Suoranta.

– Käytän mielelläni termiä “säännöllisen epäsäännöllinen vajaa katkotyö”. Ilmaisu kuvaa mainiosti asioiden todellisen laidan; naisille ja nuorille on usein tarjolla vain epävarmaa, katkonaista ja huonosti palkattua työtä. Itse asiassa käyttelen tuota sanahirviötä myös siksi, että näin voin kuvata työntekijän “uraa” enkä vain “pätkää”. Monille pätkätyöt ovat työn tekemisen, oman uran, ainoa muoto, tiivistää Suoranta.

Anu Suorannan mielestä työn katkonaisuus ja alhaiset tulot synnyttävät nykyajan köyhälistöä. Jostain vastaavasta oli kyse myös maailmasotien välisessä tekstiiliteollisuudessa, jossa työntekijä saattoi heikoimmillaan tietää tänään, onko työtä ja palkkaa vielä huomennakin.

Järjestäytyminen ei motivoi pätkäväkeä

Selviä erojakin löytyy. 1920-1930-luvuilla ammattiyhdistysliikettä ei hyväksytty tehtaan seinien sisälle samalla lailla kuin tänä päivänä. Työnantaja kiisti työntekijöiltä neuvotteluoikeudet. Niinpä työntekijöillä ei ollut rahtuakaan sanottavaa työaikoihin ja –sisältöihin. Palkoista puhumattakaan. Verkatehtaallakin ammattiliittoihin kuului vain perin harva kutoja, eikä järjestäytyneitä mielenilmauksia kyetty organisoimaan.

– On kuitenkin niin, että työnantaja on aina pyrkinyt kiistämään työntekijöiden roolin neuvotteluosapuolena. Tämä näkyy myös tässä päivässä: mitä heikoimmalla edunvalvonta on ja mitä vähäisempää on järjestäytymisaste, sitä varmemmalla vakuudella työantajapuoli haluaa määritellä yksin työn ehdot ja sisällön, pohdiskelee Suoranta.

Suoranta arvioi, ettei kehityssuunta 1930-luvulla ollut vain kohti ay-liikkeen voimistumista. Tämä ei ollut naisvaltaisen matalapalkka-alan tulevaisuusskenaario. Kyse oli heikosta ammattiliitosta, jolla ei ollut jalansijaa työsuhteiden määrittelijänä. Työsuhteiden laatu ei ollut paranemaan päin 1920-30-luvuilla, vaan pikemminkin rationalisoinnin ja tehostamisen rattaissa työntekijöiden itsesäätelyvara kapeni.

Tässä päivässä Suorantaa huolestuttaa se, että järjestäytymisaste on matalalla juuri pätkätöiden parissa. Pätkätyöntekijät saattavat karttaa ay-liikettä silkasta tietämättömyydestäkin, sillä ay-liikkeen rooli ei ole kaikille selvinnyt. Keskeisempää lienee kuitenkin se, että ay-liikkeen “tuote”, jota pätkäväelle tarjotaan, ei oikein osu tarpeisiin. Kun monet oikeudet ja turvat on sidottu ns. vakituiseen työsuhteeseen, niin pätkätyöläiset jäävät näiden ulkopuolelle, vaikka kuinka olisi liiton jäsen, miettii Suoranta.

Hyvänä esimerkkinä Suoranta pitää muutosturvaa, joka on komea systeemi, mutta se ei kosketa pätkätyöläisiä; siihen pääsemiseksi tarvitaan kolmen vuoden työsuhde. Tutkijan mukaan ay-väen olisikin syytä miettiä jokaista työehtosopimusta sekä kutakin sosiaaliturvan muutosta tavalla, jossa arvioidaan, toteutuuko näissä tasa-arvo erialaisten työsuhdemuotojen kesken.

Edunvalvonnan piiriä tulee laajentaa

Nykyaikainen ay-liike on Suorannan mielestä uusien haasteiden äärellä. Edunvalvonnassa ei voida enää lähteä vain loppuelämän kestävän ja kokoaikaisen työn lähtökuopista. Liian paljon jää tämän ulkopuolelle.

– Olisi tähdellistä, että ay-liikkeessä perspektiivit laajenisivat ja kamppailua käytäisiin monimuotoisimmin. Tavoitteena olkoon edelleenkin täysaikainen työ, mutta realistista on kait olettaa, että pätkissä tehdyt työt ovat tulleet jäädäkseen. Siksi ay-liikkeessä pitäisi tarkemmin miettiä, kuinka pätkätyösuhteisten edunvalvontaa tulisi tiivistää ja kuinka saada järjestäytymisastetta kohotetuksi, miettii Suoranta.

Tärkeänä Suoranta pitää esim. sitä, että ay-liike vaatisi työttömyysturvaan sellaisia muutoksia, jotka parantaisivat tässä ja nyt pätkätyöläisten asemaa. Tällaisena hän pitää mm. sitä, että oikeus työttömyysturvaan syntyisi jo kahdessa kuukaudessa. Vastaavat vaatimukset olisivat omiaan lisäämään myös kiinnostusta järjestäytyä.

Jos ay-liike on aloitteellinen sellaisissa kysymyksissä, jotka konkreettisesti parantavat pätkätyöläisten asemaa, on varmaa, että ymmärrys edunvalvonnan tärkeydestä herää. Ammattiyhdistys ei ole vakuutuslaitos, siksi Suoranta kehottaakin tarkoin miettimään, kuinka edunvalvontaa tulisi laajentaa.

– Mielestäni edunvalvonnan sisältöä tulisi miettiä yleisemminkin. Lukuisat jäsentutkimukset viittaavat siihen, ettei palkka ole työntekijöiden mietteissä ensimmäinen, jonka puolesta he toivovat ay-liikkeen taistelevan. Edelle nousevat nimenomaan työsuhteen turvallisuus ja työn mielekkyys. Olin parikymmentä vuotta sitten eräässä työpaikassa, jossa vanhempi työntekijä sanoi, ettei työssä pidä hymyillä, sen ei pidä olla hauskaa. Olin jo tuolloin eri mieltä: työ saa ja oikeastaan sen pitää olla iloista. Tämä on asia, joka mielestäni pitäisi nostaa osaksi edunvalvontaa, korostaa Suoranta.

Onko prekariaatti yhteiskunnallinen luokka?

Sosiologit puhuvat mielellään siitä, kuinka suomalainen yhteiskunta on keskiluokkaistunut. Oletuksena on, että ääripäiden – sinikaulusduunarien ja johtavassa asemassa olevien – määrä on vähentynyt ja keskiryhmien, ennen muuta toimihenkilöiden, määrä olisi voimakkaasti lisääntynyt. Mihin ryhmään tutkija sijoittaa prekariaatin, pätkätyöläisten liikkuvan armeijan?

– Yhteiskuntaluokkien olemassaoloa on turha kiistää. Kyllä niitä löytyy myös tästä päivästä. Pätkätyöläiset kuuluvat varmasti moneen ryhmään samaan aikaan. Mutta samalla on pidettävä mielessä, että prekaarit eivät ole keskenään samanlaisia, vaikka heidän asemansa työyhteiskunnassa olisikin yhtä suojaton. Vastentahtoisesti yksinyrittäjäksi ajautunut tai apurahoilla työskentelevä tutkija ovat molemmat melko suojaamattomia työelämän toimijoita, mutta samalla heidän sijoittamisensa samaan yhteiskuntaluokkaan on perin ongelmallista, painottaa Suoranta.

Tutkijan mukaan prekariaatin määrän kasvaminen asettaakin haasteita luokituksille, sillä ryhmittelyjen pitää taipua ihmisten mukaan, eikä ihmisten luokkien mukaan. On tärkeää kyetä näkemään ihmisten elämään suoraan eikä vain luokitusten ja tyypittelyjen välittämänä. Kun Suorannalta utelee, onko työväenluokan painoarvo vähentynyt ja onko yhteiskunnallinen aloite siirtynyt esim. keskiluokalle, vastaus on suorasukainen: ”yhteiskunnallinen aloite on hukassa yhtä lailla kaikilta väestöryhmiltä ja ainoa, joka ajaa täysillä valoilla, on hokema kansallisesta kilpailukyvystämme”.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Vasemmistoliiton varsinaisuomalaisten paikallisyhdistysten lehdessä Vasen suunta 1/2009.