Toimittajat: Antti Ronkainen ja Miika Salo
Kuva: Valtamedia


Bolognan prosessi ja Suomen yliopistouudistus sen osana ovat muovaamassa yliopistojärjestelmää tuottavampaan ja taloudellisempaan toimintaan. Tietokapitalismin tarpeet ja kansainvälistyvät työmarkkinat tarvitsevat yliopistoja niin huippututkimuksen tuottajina ja huippuosaajien kouluttajina kuin myös yritysten perustarpeita palvelevan liukuhihnatutkimuksen tuottajina.

Tässä artikkelissa tarkastelemme lakiuudistuksen uudistamaa yliopistojen rahoitusmallia, tietotyötä sekä lakiuudistusta osana uusliberalistista projektia. Lopuksi esitämme myös konkreettisia keinoja ymmärtää ja vastustaa tätä projektia.

Yliopistojen rakenneuudistus

“[Y]liopistolaki on viimeinkin instrumentti, jolla toteutetaan ne korkeakoulupoliittiset aikeet, joita valtionhallinto on tahtonut jo parikymmentä vuotta, kykenemättä kuitenkaan ylittämään käytännön esteitä ja hidasteita. Juuri tässä on lain historiallinen merkitys.” Tomperi 2008, 7.

Bolognan prosessi koostuu toimenpiteistä, joilla kansallisten korkeakoulujen tutkintorakenteet pyritään yhdenmukaistamaan sekä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden kansainvälistä liikkuvuutta lisäämään. Bolognan prosessin tavoitteena on luoda vuoteen 2010 mennessä yhtenäinen, kilpailukykyinen ja vetovoimainen korkeakoulutusalue kaikkiaan 46 Euroopan maan välille.

Uuden yliopistolain tavoitteet ja sisältö liittyvät elimellisesti Euroopan unionin koulutuspoliittiseen kehitykseen. Bolognan prosessin ja suomalaisen yliopistouudistuksen pyrkimyksenä on kansainvälisen verkostoitumisen tiivistäminen tietokapitalismin tarpeisiin. Tämä on vastausta globaaliin kehitykseen, jonka seurauksena koulutuksen ja työvoiman välinen allokointi on käynyt yhä haasteellisemmaksi. Kansainvälistyvät työmarkkinat tarvitsevat vertailukelpoisia koulutusohjelmia ja tutkimusprojekteja. Sekä julkiset että yksityiset rahoittajat ovat tulleet yhä kiinnostuneemmiksi myös koulutus- ja tutkimuspanostustensa tuloksista, minkä seurauksena yliopistoilta edellytetään oikeassa suhteessa ennakoitavia sekä kyllin joustavia hallinnon käytäntöjä.

Yliopistoja kannustetaan profiloitumiseen, tuottavan ja taloudellisemman toiminnan lisäämiseen sekä jatkuvaan laadunvalvontaan ja -parantamiseen. Yliopistojen on profiloiduttava osaavan huippututkimuksen tuottajina sekä huippuosaajien kouluttajina. Yliopistoille luodaan brändi, jossa määritellään millä tavoin kvalifioitunutta tietotyövoimaa ja millä tavoin ehdollistettua tutkimusta yliopisto asiakkailleen tarjoaa. Yliopistojen profiloituminen ja painoalojen vahvistaminen tarkoittaa käytännössä resurssien uudelleenjakamista eli epätuottavien oppiaineiden, koulutusohjelmien ja tiedekuntien lakkauttamista tai yhdistämistä. (ks. tarkemmin koulutusohjelmien aloituspaikkojen tavoitemäärät vuonna 2012 ja aloituspaikkojen vähentämiset, Tomperi 2008, 12.) Ei ole esimerkiksi varmuutta, kauanko Tampereen yliopiston vapaa sivuaineoikeus kaikessa vapaudessaan nähdään yliopiston profiilin kannalta haluttuna.

Uusi yliopistolaki ohjaa tiedeyhteisössä tapahtuvia rakenteellisia muutoksia. Samalla laki legitimoi jo olemassa olevia hallinnollisia käytäntöjä edistäen yliopistojen toimintalogiikan yritysmuotoistumista. Laki vahvistaa rehtorin valta-aseman toimitusjohtajan kaltaiseksi hahmoksi. Lisäksi yliopistojen hallitusten kokoonpanoa muutetaan siten, että puolet hallituksen jäsenistä tulee jatkossa valituiksi yliopistojen ulkopuolelta, edustaen ”monipuolisesti yhteiskuntaelämän ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden tai taiteiden asiantuntemusta” (Yliopistolaki 2009, 15§). Hallituksen kokoonpanon “monipuolisuus” tarkoittaa käytännössä sitä, että rehtori tulee yhdessä hallituksen kanssa johtamaan yliopistoja yhä tulosvastuullisemmin periaattein vastaten yritysmaailman tarpeisiin.

Yliopistojen rahoitus

Yliopistojen kokonaisrahoitus muodostuu valtion rahoituksesta, lahjoituksista, maksullisesta palveluntarjonnasta ja uudistuksen tavoitteiden mukaisesti tulevaisuudessa yhä enenevässä määrin myös yliopistojen oman pääoman tuotoista. Uudistuksen myötä yliopistojen mahdollisuutta monipuolisempaan rahoitukseen lisätään, minkä lisäksi opetusministeriön ohjaukselta sekä yliopistojen sisäiseltä rahoituksen kohdentamiselta vaaditaan aiempaa strategisempaa otetta. Tähän kannustaa se, että ministeriö kohdentaa valtionrahoitusta jatkossa niin, että laadukkaimmat, vaikuttavimmat ja tuloksellisimmat yliopistot hyötyvät. (OPM:n muistio 2009, 12.) Opetusministeriö seuraa yliopistojen rakenteellista kehitystä ja myöntää yliopistoille tuloksellisuusrahoitusta esimerkiksi vetovoimaisuuden, lyhyiden tutkintoaikojen, resurssien tehokkaan käytön ja tutkinnon suorittaineiden mahdollisimman tehokkaan työllistymisen toteutumisesta.

Yritysrahoituksen määrä kattaa tällä hetkellä noin seitsemän prosenttia kaikesta tutkimustoiminnasta. Kaikista yliopistojen menoista yritysraha kattaa reilut 5 prosenttia. (OPM:n muistio 2009, 9.) Vaikka yritysrahoituksen määrä on toistaiseksi vähäinen, taloudellisen autonomian lisääntyminen tuottaa yliopistoille ulkopuolisten rahoittajien houkuttelun ongelman. Laki kannustaa yliopistoja yritysrahan keräämiseen siten, että valtion antaman lisätuen suuruus riippuu ulkopuolisilta kerätyn rahan määrästä: mikäli yliopisto onnistuu hankkimaan ulkopuolista rahoitusta yli miljoona euroa, hallitus tarjoaa jokaista kerättyä ulkopuolista euroa kohti 2,5 euroa ylimääräistä verorahaa.

Yritysrahan merkitys vaihtelee huomattavasti eri yliopistojen ja tieteenalojen välillä. Esimerkiksi Aalto-yliopiston tavoitteena on kerätä 200 miljoonaa ja Tampereen teknillisellä yliopistolla 50 miljoonaa euroa, kun Jyväskylän yliopiston tavoitteena on 10 miljoonaa ja Tampereen yliopiston tavoitteena miljoona euroa. Oulun ja Turun yliopistojen tavoitteena on 20 miljoonaa molemmille. Aikaa lisärahoituksen keruuseen on vuoden 2010 loppuun saakka.

Mikäli Aalto saa kasaan tavoittelemansa 200 miljoonaa, valtio tukee sitä vielä ylimääräisellä 500 miljoonalla eurolla. Maaseutuyliopistojen tärkeimmillä ulkopuolisilla rahoittajilla – pienillä ja keskisuurilla yrityksillä – on talouskriisin, saneerausten ja leikkausten kanssa painiessaan tuskin paljoakaan ylimääräistä rahaa sijoitettavaksi tutkimus- ja opetustyöhön. Lapin yliopisto on asettanut tavoitteekseen kerätä 300 000 euroa ulkopuolista rahaa, mikä ei onnistuessaan edes oikeuta valtion lupaamaan yritysporkkanaan. Koska yliopistolaki ei puutu jo ennestään puutteelliseen perusrahoitukseen, jatkossa juuri laadukkaimmat, vaikuttavimmat ja tuloksellisimmat yliopistot ja tieteenalat pääsevät etulyöntiasemaan. Ongelma ei ole niinkään ulkopuolinen yritysraha vaan valtion tietoiset toimenpiteet, joilla se ajaa yliopistoja ja tieteenaloja eriarvoiseen asemaan ja estää näiden tasapuolisen kehittämisen. Yliopistojen välisen yhteistyön tiivistäminen ja resurssien kohdentaminen tuottaville yksiköille voi toimia myös nykyisen yliopistoverkoston alasajajana. Mikäli maaseutuyliopistojen perusrahoitus ja perusopetus tämän myötä edelleen heikkenevät, yliopistolain seurauksena on, että menestyvät yritykset, tutkimus ja tietotaito keskittyvät entisestään pääkaupunkiseudun kasvukeskuksiin.

Yritysopistot ja tietotyö

”Hallituksen tavoitteena on kehittää koulutus- ja tutkimusjärjestelmää kokonaisuutena niin, että globalisaation ja kansainvälistymisen haasteisiin, väestörakenteen, työelämän ja muihin toimintaympäristön muutoksiin vastataan siten, että kansakuntamme kilpailukyky kasvaa, hyvinvointi lisääntyy ja kulttuuri, luovuus ja sivistys vahvistuvat.” (Yliopistolaki 2009, 29.)

Vuonna 2007 koko julkisen sektorin tutkimus- ja opetushenkilökunnasta 55 prosenttia työskenteli yliopistoissa. Yksityinen sektori mukaanlukien koko maan tutkimushenkilöstöstä 26 prosenttia työskenteli yliopistoilla. Suomen koko tutkimus- ja tuotekehittelymenoista käytettiin 16 prosenttia yliopistoilla, kun vastaava määrä yksityisellä sektorilla oli 72 prosenttia. (Yliopistolaki 2009, 9.) Jatkossa yhä suurempi osa maistereista ja tohtoreista tulee työskentelemään yksityisellä sektorilla yritysmaailman palveluksessa.

Yliopiston yhteiskunnalliset tehtävät ovat korkeasti koulutetun työvoiman tuottaminen työmarkkinoille sekä tiedon tuottaminen ja markkinointi tietokapitalismin tiedollisille markkinoille. Vuonna 2004 yliopistolakiin määritettiin yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi ns. yhteiskunnallinen palvelutehtävä, jonka tarkoituksena on lisätä opetus- ja tutkimustehtävien yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä yliopistojen ja muun yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta. Käytännössä tämä vaikuttavuus tarkoittaa yliopistojen lisääntyvää vuorovaikutusta yritysmaailman ja elinkeinoelämän kanssa: osaavaa tietotaitoa koulutetaan ja tutkimusta tuotetaan yhä enemmän yritysten tarpeisiin. Yliopistojen kaksi ensimmäistä tehtävää valjastetaan lisäarvon tuottamiseen.

Yliopistolain mennessä läpi uudet akateemiset käytännöt ovat Suomessakin tosiasia, joka on seurausta teollisen yhteiskunnan murroksesta jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Hallitus panostaa korkeakoulujärjestelmän uudistamiseen, sillä inhimillinen pääoma ja tietotaito ovat yhä tärkeämpiä talouskasvun tekijöitä. Informaatioyhteiskunta tarkoittaa kasvavaa informaation määrää ja vaatii kasvavassa määrin kykyä käsitellä, hallita ja arvioida informaatiota. Taustalla on laajempi kehitys, jossa tiedosta ja sen hallinnasta on tulossa luonnonvarojen ja pääoman ohella yhä tärkeämpi tuotannontekijä. Tietotyöläiset vastaavat tämän kehityksen mukaisesti kasvavassa määrin kehittyneiden maiden talouskasvusta. Tietotyöläisen tärkeimmät taidot ovat tiedon hankinta & hallinta, kielitaito sekä kyky kantaa taloudellista vastuuta, minkä lisäksi tietotyöläiseltä edellytetään valmiudet tiimityöhön sekä kykyyn omaksua, oppia, kommunikoida ja joustaa. Palveluiden luominen vaatii lisäksi innovatiivisuutta, sillä uusien tuotteiden myyminen perustuu yhä enemmän mielikuville palveluksen tarpeellisuudesta ja laadusta. OECD:n raportin mukaan ”tietotyöläisten luokka kattaa kaiken puhelinpalvelukeskusten työntekijöistä aina arkkitehteihin ja opettajiin sekä finanssialan työntekijöihin asti” (OECD 2007, 1).

Akateemisesta tieteestä teolliseen tieteeseen

Tieteentutkija John Zimanin mukaan 1960-luvun lopulta alkaen tieteellinen tutkimusjärjestelmä on käynyt läpi muutoksia, joiden myötä tiede on asteittain muuttumassa post-akateemiseksi tietotyöksi. Ziman katsoo akateemisen tieteen pohjanneen ihanteiltaan sosiologi Robert K. Mertonin luonnehtimaan tieteen eetokseen: universalismiin (tieteellisten väitteiden arviointi yleispätevin kriteerein), kommunismiin (tieteen tulokset ovat julkisia ja tiedeyhteisön käytettävissä), pyyteettömyyteen (ei tavoitella omaa etua tai arvovaltaa) sekä järjestelmälliseen epäilyyn (johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on saatu riittävä empiirinen pohja).

Teolliseksi muuttunutta tietotyötä kuvaavat Mertonin eetoksesta poiketen tiedon yksinoikeudellinen omistus (tieto voi olla salaista, patentoitua ja sen voi omistaa yksityinen yhtiö) sekä paikallisuus (tavoitellaan paikallisten ongelmien ratkaisua eikä yleisen ymmärryksen tuottamista). Tieteen käyttökelpoisuuden vaatimukset ovat kasvaneet ja tiedepoliittinen suunnittelu on lisääntynyt, sillä tiede nähdään yhä selvemmin keskeisenä kansantaloudellisen kilpailukyvyn vetojuhtana. Teollisessa tieteessä tutkimus on johdettua (tutkija on esimiehen alaisena eikä itsenäisenä tutkijana) ja toimeksiannettua (tutkimusta ohjaavat älyllisen mielenkiinnon sijaan rahoittajan käytännölliset päämäärät). Jatkossa tutkijoita palkataan yhä enemmän pikemminkin jonkin yksittäisen intressin määrittämän ongelmanratkaisun asiantuntijoiksi kuin henkilökohtaisesti uutta luovina tiedeyhteisöä ja yhteiskuntaa palvelevina yksilöinä.

Koska yliopistolaki muuttaa yliopistohenkilökunnan palvelussuhteen virkasuhteista työsuhteiksi, yliopistot ovat jatkossa paitsi itsenäisiä oikeushenkilöitä, myös itsenäisiä työnantajia. Vaikka laissa taataan, ettei yliopiston tutkimus- tai opetushenkilöstöön kuuluvan työntekijän työsopimusta voida irtisanoa tai purkaa perusteella, johon vetoaminen loukkaisi 6 §:n mukaista tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapautta, tämän todistaminen on käytännössä mahdotonta. Yliopistolaki, Lex Nokia ja uusi tekijänoikeuslaki osoittavat esimerkeillään, että tiedon muuttaminen kaupalliseksi voitontavoitteluksi vaatii tiedon yksityistämistä ja erottamista tuottajistaan. Tiedon ja tietotaidon on oltava kyllin nopeasti sovellettavissa yritysten tuotekehittelyyn ja palveluntarjontaan. Opettajan on tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapaudesta huolimatta ”noudatettava koulutuksen ja opetuksen järjestämisestä annettuja säännöksiä ja määräyksiä” (6 §).

Yliopiston hallinnolta edellytetään jatkossa toimialan laajan tuntemuksen sijaan yhä enemmän johtamisen käytäntöjen hallitsemista sekä tulostavoitteiden saavuttamista vallitsevien taloudellisten ja inhimillisten resurssien puitteissa. Tutkijoiden riippuvuus tutkimusresursseista tekee tieteilijöistä palkkatyöläisiä, jotka veronmaksajien sijaan palvelevat työnantajiensa intressejä. Yliopistojen näkeminen teknokraattisesti kontrollin mahdollistavan tieteen tuottajina vie voimavaroja erityisesti humanistisilta tieteiltä sekä kriittiseltä yhteiskuntatieteeltä, joita hallitsevat toistaiseksi ei-kaupalliset tiedonintressit. Kyseessä on poliittinen arvovalinta. Julkisen valinnan teorian mukaisesti myös julkisoikeudellisten organisaatioiden ajatellaan toimivan sekä taloudellisissa että poliittisissa valinnoissaan rationaalisina ja itsekkäinä oman edun tavoittelijoina.

Yliopistouudistus uusliberalistisessa projektissa

“Tiede ja luovuus ovat sivistyksemme perusta. Ne ovat myös välttämättömiä edellytyksiä sosiaalisille ja teknologisille innovaatioille, jotka vuorostaan vievät yhteiskunnan kehitystä eteenpäin. Vain uusien innovaatioiden avulle pystymme parantamaan tuottavuutta, joka mahdollistaa taloudellisen kasvun.” (Henna Virkkunen 2009, 1.)

Koulutuksen merkitys inhimillisen pääoman lisääjänä ja talouskasvun tekijänä on nykyisissä teollisuusmaissa erittäin tärkeä, sillä valtioiden kyky hyötyä tietotalouden mahdollisuuksista riippuu niiden koulutus- ja osaamistasosta. Yliopistojen tarjoama korkeakoulutus nähdään jatkossa yksittäisten yksilöiden sivistäjän sijaan yhä selvemmin valtion, kansantalouden ja kansallisen kilpailukyvyn palvelijoina. Käytännössä taloudellisen autonomian lisääminen kannustaa kaikenlaisesta tuhlailevaisesta ja epätuottavasta toiminnasta luopumiseen. Jatkuva laadunarviointi tarkoittaa paitsi tulosvastuullisuutta, mutta myös opiskelijoiden, opettajien, tutkijoiden ja professoreiden lisääntyvää kontrollia. Tähän päästään alistamalla opiskelijat, opettajat ja tutkijat jatkuvalle valvonnalle, työajanseuraukselle ja tulosohjaukselle.

Akateemisen tieteen laatukontrollit ovat edelleen käytössä yliopistoissa, mutta tieteen instituutioiden yritysmuotoistuminen vaarantaa nämä mekanismit. Riippuvuus rahoittajasta, samoin kuin pyrkimys hyödyntää taloudellisesti tutkimustuloksia, vaikeuttaa tieteentekemisen puolueettomuutta. Lisäksi yliopistohenkilökunnan palvelussuhteen muuttaminen palkkatyöksi vahvistaa tutkimuksen riippuvuutta. Riippumattomuuden ja tiedon julkisuuden väheneminen vaarantavat mahdollisuutta tieteen immanenttiin kritiikkiin ja akateemiseen laadunvalvontaan. Kun kasvava osa tutkimuksesta ohittaa kriittisen arvioinnin ja mahdollisuudet vallitsevia käytäntöjä kyseenalaistavaan tutkimukseen vähenevät, heikkenevät myös perusteet luottaa tieteentekemisen lähtökohtiin sekä tutkimusten objektiivisuuteen. Yritysmaailman käytännöt seurantajärjestelmineen yliopiston talouden remontoimiseksi toimivat edistäen yliopistojen instituutioiden muutosta teollisemmiksi tietotehtaiksi.

Yrityksien tarpeisiin vastaaminen

Opinnot yhteismitallistetaan perinteisen lukukausi- ja lukuvuosimittausten sijaan standardeilla, minkä lisäksi tutkimuksen ja opetuksen laadunarviointiin liittyvää yhteistyötä lisätään. Suomalaisen yliopistolaitoksen opetuksen ja tutkimuksen laadun vertaisarviointi perustuu tällä hetkellä pelkästään määrällisiin indikaattoreihin. Yliopistouudistuksen pyrkimyksenä on tutkintojen ja tutkimuksen yhteismitallistaminen muuttamalla oppimis- ja tutkimustulokset numeroiksi: arvosanoiksi, opintovuosiksi, työtunneiksi, kansainvälisissä journaleissa julkaistuiksi artikkeleiksi jne. Yliopistoille asetetaan lisäksi nelivuotiskausiksi tunnuslukutavoitteita: korkeakoulututkintojen suhde opetushenkilökuntaan, tohtorintutkintojen määrä suhteessa professoreihin, tieteelliset julkaisut suhteessa opetus- ja tutkimushenkilökuntaan ja niin edelleen.

Opintojen suunnittelussa tärkeintä on vastata yritysten työvoimatarpeeseen, joskin opetukseen lakiuudistus vaikuttaa myös kaikenlaisena ”tehostamisena” eli sen tekemisenä edullisemmaksi ja sitä kautta opetuksen tason heikentymisenä niin määrässä kuin laadussa. Opetushenkilökuntaa supistetaan, kontaktiopetus vähenee, opintoja keskitetään, massaluentojen määrä kasvaa ja samalla kaikenlainen omaehtoinen opiskelu lisääntyy. Vuosien 1992–2001 aikana opiskelijoiden määrä on kasvanut 33 %, maistereiden 38 % ja tohtoreiden 128 % samaan aikaan kun opettajien määrä on supistunut 3 %. Kahdenkymmenen viimeisen vuoden aikana opiskelijoiden määrä opettajaa kohden on kaksinkertaistunut. Yliopistojen kehittämis- ja tehostamistoimenpiteet sekä henkilöstön vähennysvelvoitteet eivät yksinkertaisesti tue toisiaan. Tästä on seurauksena esimerkiksi se, että pian lain läpimenemisen jälkeen aletaan puhua työelämän paineisiin vastaamisen myötä myös opinto-oikeuksien rajaamisista ja lyhemmistä valmistumisajoista sekä ehdotella sivuaineoikeuksien rajaamista ja maksullisen opetuksen laajempaa tarjoamista.

Työvoiman hallinnan osalla uudistus on jo toteutettu, kuten yliopiston uusista palkkaus- ja Sole TM -järjestelmistä nauttivat yliopistolaiset tietävät. Yliopistojen hallinnon yritysmuotoistumisen ja tietotyön teollisen voimaperäistämisen seurauksena tutkimukset ovat yhä useammin lyhytkestoisia projekteja ja työsuhteet pätkittäisiä, mikä johtaa akateemisen prekarisaation ja työttömyyden kasvuun. Yritykset eivät tarvitse yhteiskuntaa uudistavaa tiedettä, vaan varmoja osaajia ja kaupallisesti hyödynnettävien innovaatioiden tuottajia. Tutkimus hierarkkisoituu: toisaalla on huippututkimus, jolla pyritään kilpailemaan kansainvälisesti, toisaalla liukuhihnatutkimus, joka tuottaa selvityksiä yritysten tarpeisiin ollen pääasiassa ennalta asetettujen ongelmien ratkaisua. Ensimmäisellä pyritään tieteellisiin läpimurtoihin ja taloudellisiin jackpotteihin, jälkimmäisellä pyritään keräämään varma raha talteen. Yhdessä työn seurantajärjestelmien kanssa tämä tekee tutkimuksesta kontrolloidumpaa ja intensiivisempää.

Humanistisyhteiskuntatieteellisillä aloilla palkat ovat ylempiä virkasuhteita lukuunottamatta suhteellisen alhaisia. Tämän on mahdollistanut esimerkiksi humanistisyhteiskunnallisten aineiden koulutuksen halpuus ja siitä seurannut maistereiden ja tohtoreiden liikatuotanto työmarkkinoille. 1990-luvulta lähtien paljon suitsutettu Suomen kilpailukyky ja sen kansainvälinen huipputaso perustuvatkin korkeasti koulutetun työvoiman palkkojen pienuuteen. Lisäksi on yleistä, että apurahoilla kierretään palkan sivukuluja, veroja ja sosiaalimaksuja. Korkeakoulutus kannattaa, mikäli opiskelee lääketiedettä, kaupallisia aineita, oikeustieteitä tai tekniikkaa. On hullunkurista, että valtio vaatii kaikelta tieteelliseltä toiminnalta innovaatioita ja huipputuloksia samaan aikaan kun se tarjoaa osalle tieteilijöistä palkaksi köyhyyttä, kontrolloidumpaa ja intensiivisempää työtä sekä entistä epävarmempia uranäkymiä. Yliopistolain myötä on tärkeää ymmärtää, mistä tehostamisessa on kysymys: voitontavoittelun logiikan mukaisesti tiedon tuotannon ja koulutuksen kustannukset on minimoitava ja niistä saatavat voitot on maksimoitava. Tämän logiikan seurauksena yliopistouudistus erottaa entisestään luonnontieteellis-teknisiä ja humanistisyhteiskunnallisia aineita toisistaan sekä vähentää näiden alojen yhteistä relevanssia yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen.

Yritysmaailman logiikalla toimiva yliopisto uusintaa entistä vahvemmin yhteiskunnassa vallitsevia valtasuhteita ja tuottaa opiskelijoille ja työntekijöille kapitalistisen kilpailun mentaliteetin. Kilpailun lisääntyessä opiskelijoita pääasiallisesti kannustava motiivi on menestyminen työmarkkinoilla ja paremman palkan saaminen tieteen kehittämisen ja yleisesti hyödyllisen tiedon tuottamisen sijaan. Ulkopuolisen kontrollin rinnalla hierarkkisoivat käytännöt lisäävät myös itsekontrollia ja -sensuuria, koska tietotyöläisten on kamppailtava omasta paikastaan osana tiedeyhteisöä.

Yliopistojen toiminnan markkinamuotoistuminen vaikuttaa yliopistolaisten sisäisiin suhteisiin. Kilpailu opettajien ja tutkijoiden välillä kasvaa samoin kuin kilpailu laitosten ja tiedekuntien välillä. Opettajien ”tuottamattoman” työn ja tuloksien kontrollointi lisääntyy, minkä johdosta opettajia todennäköisesti motivoi keskittyä enemmän omaan henkilökohtaiseen ja tuottavaan tutkimukseen. Työn tahti ja intensiivisyys samoin kuin työhön liittyvä stressi kasvavat. Paperityön määrä lisääntyy erilaisten tehokkuutta ja laatua mittaavien raporttien kirjaamisen muodossa. Pahimmillaan yliopiston työntekijöiden ja hallinnon välille kehittyy kuuilu, jossa tieteentekemisen ja opettamisen arvot, tarkoitukset ja perspektiivit ovat toisilleen vastakkaiset.

Mitä on tehtävä?

Yliopistoissa on ongelmia, joihin yliopistolakiuudistuksella pyritään vastaamaan. Nykyisen yhteiskunnan rakenteisiin suhteutettuna tiettyjä aloja tosiasiallisesti koulutetaan liikaa. Yliopisto on nykyisellään myös muusta yhteiskunnasta vieraantunut elitistinen organisaatio, joka synnyttää sisälleen tietynlaisia “harmaita” organisaatioita, joissa kaikenlainen kiipijyys sekä verkostoituminen eli suhteiden luonti oman edun ajamiseksi ovat enemmän kuin tavallisia. Laki tuo mukanaan kuitenkin myös uudistuksia, jotka voivat olla vastarinnan hyödynnettävissä. Esimerkiksi ulkopuolisen rahoituksen ei tarvitse tarkoittaa vain yritysmaailman tarjoamaa kylmää ja tulosvastuullista valuuttaa vaan se voi avata uudenlaisia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen yhdessä yhteiskunnallisten liikkeiden, kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin radikaalien kanssa.

Yliopistolaki asettaa tutkimuksen ja opetuksen, tutkijat ja opettajat sekä opettajat ja opiskelijat toisiaan vastaan. Yliopistolaiset joutuvat omaksumaan tietyn taloudellisen toimintalogiikan, jota ohjaa omien mahdollisuuksien arvioiminen sekä maksimointi omalla työuralla etenemiseksi sekä omien taloudellisten reaaliteettien parantamiseksi. Uudistus ei ainoastaan aseta vapaalle tieteelle, tutkimukselle ja opetukselle ennakkosensuuria vaan ulottaa tietyn poliittistaloudellisen toimintakulttuurin, pikkuporvarillisen ignoranssin ja yhteistoiminnallisen kyvyttömyyden meihin itseemme, jolloin vaistomaisesti alamme sensuroimme itseämme. Henkilökohtaiset kannustimet estävät havaitsemasta yliopistolaisten yhteisiä etuja.

Toteutuessaan yliopistouudistus legitimoi yliopistot ja niiden käytännöt osaksi uusliberalistista projektia. On aktiivisesti pyrittävä ymmärtämään tätä median ja diskurssitutkijoiden muotoilemaa käytännöllisesti ja käsitteellisesti epämääräistä uusliberalistista maailmaa. Lisäksi on tiedostettava kriisissä olevan uusliberalismin takana vaikuttava kapitalismi ja siihen sisältyvä vallankäyttö. Kapitalismi perustuu kykyyn organisoida, hallita ja uudelleenjärjestää tehokkaasti kollektiiveja sekä luoda ihmisille haluja, mielikuvia, motivaatioita, tunteita ja tarpeita. Kapitalismin suurin valtti on siinä, että se on totaalinen, muttei totalitaristinen järjestelmä, sillä se perustuu valtajulkisuuden epäautoritaariseen, mutta tietoiseen, kattavaan ja kaikenläpäisevään hallintaan.

Tätä kehitystä voidaan vastustaa ja kyseenalaistaa usealla tasolla. Lakiuudistuksen vastustaminen ei siten voi olla ainoastaan konservatiivista, vaan on pyrittävä aktiivisesti luomaan lain puitteissa uudenlaista tieteenteon tapoja ja koulutuksen käytäntöjä, jotka haastavat nykyisen kehityksen. Opetuksen ja tutkimuksen on pyrittävä tulemaan tietoisiksi yksilöihin ja yhteiskuntaan kohdistuvasta vallankäytönmuodoista sekä ylitettävä ne. Pyrkimyksenä on paitsi kriittinen tutkimus myös yliopistolaisten tietoisuuden palauttaminen siihen todellisuuteen, jossa jo elämme. On käytävä suorempaan kamppailuun valtajulkisuudesta tarjoamalla ihmisille toimivia toiminnanmuotoja, jotka ylittävät esimerkiksi yksilöitä läpäisevän kilpailumentaliteetin. Tämänkaltaisia metodisia ratkaisuja ovat esimerkiksi lukupiirit osallistuvan opiskelun muotona, julkinen sosiologia sekä työläistutkimus.

Lukupiireissä perinteinen opiskelijan ja opettajan, mutta myös tutkijan ja opettajan sekä tutkijan ja opiskelijan, välinen yliopiston perinteisiä käytäntöjä leimaava suhde häviää. Lukupiirit kehittävät ihmisten kykyä jäsentää ja ymmärtää lukemaansa, mutta myös heidän kykyään keskusteluun, argumentointiin ja itsekritiikkiin. Lukupiirit tarjoavat myös väylän toiminnalliseen ja tieteelliseen vaikuttavuuteen, mikäli ne päättävät järjestää aihepiiriä käsittelevän seminaarin tai tuottaa aiheesta julkaisun. Lukupiiri voikin toimia ihanteellisena opintojen suoritustapana, mutta se mahdollistaa myös opintojen lomassa tapahtuvan tieteellisen ja poliittisen toiminnan. Yleisö on joka tapauksessa yliopistonlehtoria ja kaveripiiriä suurempi. Pahimmillaan lukupiiritoiminnan valjastaminen suoritustavaksi vähentää yliopiston panostusta opetukseen kaatamalla vastuuta yhä enemmän opiskelijoiden omaehtoiselle opiskelulle, mutta se voi helposti toimia myös painostuksen kanavana laitoksille opiskelijoiden omista ambitioista ja mielihaluista.

Julkinen sosiologia on yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä tutkimuksellista ja opinnollista toimintaa kansalaisyhteiskunnassa vastapainoksi valtiokoneiston ja talouselämän palvelemiselle. Opetus- ja tutkimustoiminta tapahtuvat esimerkiksi sosiaalisten liikkeiden toimintaan osallistumalla. Oppiminen ymmärretään kaikille kuuluvana yhteiskunnallisena aktivismina ja yhteistoimintana. (ks. esimerkkejä aktiivisesti toimivista julkisen sosiologian tutkimusprojekteista: http://julkinensosiologia.wordpress.com/projektit.)

Työläistutkimus on metodi, joka nostaa tutkimusasetelmaan luokkateorian. Koska korkeakoulutus myös kaikilla humanistisyhteiskunnallisillakin aloilla pyrkii jatkossa vastaamaan yhä tehokkaammin muuttuviin työelämän tarpeisiin, yhteiskunnallinen jako ”sivistyneistön” ja ”duunarien” välillä väistämättä liudentuu. Sivistyneistön yhteiskunnallisen status-aseman muutoksesta kertoo esimerkiksi pieni palkka ja epävarmat uranäkymät. Käsitys ja identifikaatio duunareihin ja sivistyneistöön kuitenkin jatkuu, vaikka yhteiskunnalliset olot kertovat toista. Työläistutkimuksen lähtökohtana on yliopistotyön proletarisaatio, jolloin tutkimuskohteeksi otetaan oma työympäristö ja tietotyöläisten oma tietoisuus. Kysytään esimerkiksi: ”minkälaisia yhteisiä intressejä ja päämääriä tietotyöläisillä on?” tai ”miksi luokasta tai (tieto)työläisyydestä puhuminen on ylipäätään ollut niin vaikeaa nykyvasemmistolle tai uudelle opiskelijaliikkeelle?” Työläistutkimuksen lähtökohtana ei ole objektiivisen tutkimuksen pelastaminen vaan kriittisen kapitalismianalyysin palauttaminen tutkimusotteeksi sekä tietotyöläisten kollektiivinen voimauttaminen:

”Muutosten arvioinnin on kautta linjan oltava vapaata nostalgiasta, vaikka onkin ymmärrettävä työvoiman subjektiivisuuden ja siihen liittyvien toimintavalmiuksien rakentuneen historiallisten kamppailujen välityksellä. Metodin tähtäimessä on voimistaa hiljaista konfliktia tuottamalla tietoa työvoiman ja pääoman välisen jännitteen tämänhetkisestä rakentumisesta.” (Kaitila & Peltokoski 2009.)

Alkuvuoden aikana syntynyt yliopistoliikehdintä on mielenosoitusten ja tempausten osallistujamäärään nähden ollut sisällöllisesti mitattuna suhteellisen vähäistä. Yhdessä tutkiminen, yhdessä opiskelu sekä yhdessä tuotetun tiedon ja kokemuksen jakaminen edistävät tieteen ja yhteiskunnan kehitystä. Tieteen teon ja tulosten on oltava avointa kritiikille, eikä siitä ole tehtävä harvojen yksityisomaisuutta. Internet tarjoaa lukuisia kanavia tämän kehityksen vastustukselle.

Yliopistolain voimaantulo ja virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi mahdollistaa myös opiskelijoiden taholta painostustoiminnan esimerkiksi epäpätevää opetusta kohtaan. Yksityisoikeuden professori Niklas Bruun (HS 17.4.09) kommentoi Helsingin Sanomissa työsopimuslainsäädännön jäykkyyksiä: “Se on kuin suoraan käsikirjasta jossa kerrotaan, miten pitää menetellä, jotta aikaansaadaan vakavia ristiriitoja työpaikoilla.” Bruunin mukaan lakimuutos tarkoittaa merkittävää työtaisteluoikeuden laajennusta. Uuden lain myötä tulee täysin lailliseksi ryhtyä esimerkiksi valintakokeiden ja kuulusteluiden boikottiin. Lain jälkeen todennäköisesti myös halukkuus työtaisteluihin ja konkreettiseen toimintaan on suurempi.

Yliopistojen avautuminen muuhun yhteiskuntaan tapahtuu meidän itsemme sekä oman toimintamme kautta, eikä se voi tapahtua ilman yliopistolaisten tittelit ja näennäiset status-asemat ylittävää kollektiivista yhteistyötä. On pyrittävä ymmärtämään ”taloudellisen autonomian”, ”tehokkuuden” ja ”profiloitumisen” konkreettiset seuraukset ja määritettävä niitä uudelleen yliopistojen aktiivisissa ja toiminnallisissa käytännöissä.

Kirjallisuus

Helsingin Sanomat 17.4.2009. Professori: Yliopistolain valmistelu ala-arvoista. Haettu 4.5.2009.

Kaitila, Joel & Peltokoski, Jukka 2009. “Wissensarbeit Macht Frei”. Megafoni 01/09. Haettu 6.4.2009.

Kiikeri, Mika ja Petri Ylikoski 2004. Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.

Koikkalainen, Petri 2008. ”Vähentääkö uusi tiedepolitiikka yleissivistävää yliopistokoulutusta?” Politiikka 50:1, s. 5–8.

OECD 2007. Inhimillinen pääoma: tietojesi tapa muovata elämääsi. Haettu 4.5.2009.

Opetusministeriö 1999. Bolognan prosessi. Haettu 6.4.2009.

Opetusministeriön muistio 3.3.2009. Yliopistojen ohjaus ja rahoitus vuodesta 2010 alkaen. Haettu 3.5.2009.

Sole Time Management.

Tomperi, Tuukka 2008. Yliopistouudistuksen eteneminen, ydin ja motivaatioperusta.

Lyhyt koulutuspoliittinen katsaus yliopistolakiesityksen taustoihin. Haettu 4.5.2009.

Virkkunen, Henna 2009. Yliopistouudistuksen ydin. Tieteessä tapahtuu 2:2009, s. 1–2.

Yliopistolaki 2009. Hallituksen esitys Eduskunnalle yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 20.2.2009. . Haettu 6.4.2009.

Yliopiston uudet palkkausjärjestelmät.