Toimittaja: Joonas Laine
Kuva: SAK:n päärakennus Hakaniemessä – Jaan M

Työnantajat ovat ilmoittaneet hylkäävänsä jäykät tulopoliittiset kokonaisratkaisut, jotta kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimukset voitaisiin paremmin ottaa huomioon. Sovintohakuinen ay-liike pyrkii takertumaan vanhaan, vaikka työmarkkinapolitiikan edellytykset ovat EU-Suomessa muuttuneet. Työnantajien hyökkäys voidaan myös nähdä hyvänä tilaisuutena radikaalimman ay-politiikan käynnistämiseksi.

Kun viime vuoden keväällä Metalliliitossa valmistauduttiin aloittamaan uusi työehtosopimusneuvottelukierros, oli Teknologiateollisuus ladannut kovat piippuun: tulopoliittista kokonaisratkaisua ei tule. Tätä perusteltiin sillä, että se ei mahdollista ala- ja yrityskohtaisia joustoja, jotka ovat välttämättömiä Suomen – eli suomalaisten yritysten – kilpailukyvyn kannalta.

“Tavoitteemme on saada työpaikoilla sopiminen toimivaksi, palkkaus kannustavaksi ja korotukset työpaikkakohtaisiksi, työajat tarpeiden mukaan joustaviksi, välilliset työvoimakustannukset pienemmiksi sekä työrauha varmistetuksi.” (Teknologiateollisuus, 25.4.07.)

Myös kemianteollisuudella oli vastaavankaltaisia pyrkimyksiä. Elinkeinoelämän keskusliiton silloinen työmarkkinajohtaja Seppo Riski arvioi, että edessä on nyt liittokohtaiset neuvottelut. Yhteiselle kokonaisratkaisulle ei ollut edellytyksiä, jos maan taloudelle keskeinen metalli- ja teknologiateollisuus eli 60 prosenttia Suomen viennistä jää sen ulkopuolelle. (Iltalehti 25.4.08.)

Ay-konservatiivien valituskuoro

Yhteiskuntarauhaa rakastavat ja eräitä vaalilupauksia tehneet poliitikot ilmaisivat pettymyksensä kokonaisratkaisun romuttumisesta. Näiden lisäksi etenkin ammattiyhdistysliikkeen johtopaikoilla istuvat muistuttelivat työnantajia siitä, miten hyvä työkalu tupo on ollut palkankorotusten hillitsemisessä:

“Ilman vastuullista tulopolitiikkaa Suomi ei olisi noussut jaloilleen syvän talouskriisin syövereistä l990-luvulla. Tulopolitiikka on ollut vapaaehtoisuuteen ja eri osapuolten yhteiseen tahtoon rakentuvaa vastuunkantoa.” (SAK, 27.11.08.)

Näin sanoi SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen puheessaan Kiljavalla viime marraskuussa. “Vastuullinen tulopolitiikka” tarkoittaa tyytymistä alhaisiin tai jopa miinusmerkkisiin palkankorotuksiin, kuten Ekonomiliiton neuvottelija Sture Fjäder huomautti Uutispäivä Demarin haastattelussa. Fjäderkin kuitenkin painotti tupon merkitystä “vastuullisuuden” takaajana:

“Jos tulee iso kriisi tai lama tai suhdannekeikaus, millä helkkarin mekanismilla työmarkkinapolitiikkaa hoidetaan, jos juuri silloin sopimukset ovat auki?” (UPD 7.6.08.)

Työtaistelutoimet pelottavat sosialidemokraatteja, koska ne rikkovat sinivalkoisen yhteistyörintaman työnantajien kanssa. Julkisen “hyvinvointisektorin” toiminta nähdään voitavan turvata ainoastaan turvaamalla ensin yhteiskunnan kapitalistisen sektorin toiminta. Ei siis ole ihme, ettei liittoa työnantajien kanssa haluta särkeä.

Niinpä SAK-johtaja Matti Tukiainen varoittelikin tämän vuoden vappupuheessaan, että työnantajien omaksuma “koventunut linja” voi “pahimmillaan” johtaa ay-liikkeen radikalisoitumiseen. Aggressiivisempi työntekijöiden edunvalvonta ja siitä seuraava “yhteiskunnallisten olojemme häiriintyminen” ei hänen mukaansa olisi minkään osapuolen etu. (Kymen sanomat, 1.5.08.)

Sama sanoma oli Palvelualojen ammattiliiton puheenjohtaja Ann Selinillä:

“Sopimusyhteiskunnan vakaus on vaarassa, jollei asioita valmistella ja sovita kolmikantaisesti. [..] Haluavatko sopimusyhteiskunnan romuttajat edistää Suomessa muualta maailmasta tuttua yhteiskuntamallia, joka yhä useammin saattaa johtaa konflikteihin?” (PAM, 27.6.08)

Tupo syntyi tarpeeseen

Englantilainen John Maynard Keynes oli esittänyt jo 1930-luvulla, että valtion tulisi etenkin lamakausina puuttua markkinoiden toimintaan säätelemällä kysyntää ja näin puhaltaa uutta henkeä puhtinsa menettäneen järjestelmän toimintaan.

Suomessa julkisten hankintojen ohella yhdeksi säätöventtiiliksi otettiin tulopolitiikka. Sillä pyrittiin pitämään palkankorotukset sopivalla tasolla pääoman tuottovaatimuksiin nähden – eli riittävän alhaisina. Malliin kuului, että hallitus osallistui työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen ohella neuvotteluihin, “kolmikantaan”. Hallitus tarjosi onnistuneen sopimuksen kruunuksi “sosiaalipakettia” tai muita uudistuksia.

60-luvulla oli Suomessa käynnissä raju rakennemuutos, kun ihmiset muuttivat joukoittain maaseudulta kaupunkeihin ja palkkatyöläisten osuus väestöstä kasvoi. Samanaikaisesti oli “pyritty kansainvälisen työnjaon lisäämiseen ja taloudellisen kasvun nopeuttamiseen liberalisoimalla ulkomaakauppaa”, ja näin “kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttäminen” muodostui entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi, kuten vuonna 1967 ilmestynyt Talousneuvoston mietintö asian muotoili. (Kyntäjä 1993, s. 77.)

Tulopolitiikan käyttöönottoa jarrutti maan poliittinen tilanne, kun sosialidemokraattinen ja SAK:lainen työväenliike oli vuoden 1956 yleislakon jälkeen jakaantunut kilpaileviin järjestöihin. Vuonna 1966 muodostettu vasemmiston ja maalaisliiton hallitus kuitenkin tasoitti tietä yhdistymiselle. Poikkeuksellisesti myös kommunistit oli nyt vedetty mukaan kantamaan hallitusvastuun raskasta taakkaa. Tässä tilanteessa teollisuuden edustajat kannattivat miltei yksimielisesti tulopolitiikan käyttöönottoa, sillä sen uskottiin parantavan yritysten kilpailukykyä ja kannattavuutta.

Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu Suomessa, Liinamaa I, syntyi lopulta 1969.

Kaikki syyt “välttämättömiä”

Tulopolitiikkaa perusteltiin välttämättömyyksillä. Milloin välttämättömyys johtui edellisen vuoden devalvaatiosta, milloin öljykriisistä, milloin kasvaneesta työttömyydestä. Suomalaista tulopolitiikkaa tutkinut Timo Kyntäjä huomauttaa:

“Kilpailukyky-, hätätila-, ulkoinen pakko- yms. retoriikka on kiinnostava piirre tulopoliittisessa diskurssissa. Sen avulla tulopolitiikka – niin kuin muutkin talouspoliittiset ratkaisut, kuten devalvaatiot – on tuotu julkisuuteen vaihtoehdottomina välttämättömyyksinä. On annettu kuva, jonka mukaan suomalaiset päätöksentekijät eivät voi oikeastaan ohjata kehitystä, vaan ainoastaan reagoida ulkoisiin tapahtumiin. Kuitenkin [...] tämän välttämättömyyden varjolla on harjoitettu olennaisissa suhteissa entisenkaltaista politiikkaa, suomalaista perinteistä talouspolitiikkaa. Vain nimiä on vaihdeltu puhumalla välillä hätätilasta ja sitten elvytyksestä.” (Kyntäjä 1993, s. 175.)

Sama välttämättömyyspuhe on havaittavissa nykyäänkin. Tiettyihin ratkaisuihin pakottaa edelleenkin globalisoituva talous ja huoli kansainvälisestä kilpailukyvystä. Nyt vain näitä perusteluita käytetään tulopolitiikasta irtautumiseen. Se johtuu siitä, että maailma tosiaan on muuttunut.

Suo siellä, vetelä täällä

Palkkatyöläisten kannalta sekä kokonaisratkaisut että liittokierrokset kumpikin tarjoavat sekalaisia lopputuloksia. Jos tehdään kokonaisratkaisu, jossa kaikki saavat samat palkankorotukset, pysyvät palkkaerot kyllä kurissa. Kuitenkin se samalla tarkoittaa, että korotukset mitoitetaan huonoimmin kannattavien alojen mukaan. Tästä johtuen parhaiten kannattavien alojen suurvoitot jäävät omistajien taskuun.

Jos taas mennään liittokierrokselle, siten että kullakin alalla ulosmitataan mahdollisimman suuret korotukset, tarkoittaa se, että palkkaerot kasvavat. Hyvin kannattavassa vientiteollisuudessa on ulosmitattavissa enemmän rahaa kuin esimerkiksi siivousalalla.

Työnantajat haluavat nyt viedä palkkaneuvottelut työpaikkatasolle ja kasvattaa palkan henkilökohtaisesti määräytyvää osuutta. Tämä on käynyt mahdolliseksi, kun EU-jäsenyyden myötä työnantajien onnistuu kiristää ay-liikettä tuotannon alasajolla ja halpatyövoiman maahantuonnilla. Ay-liikkeellä ei ole toimintaa suuntaavaa kompassia, vaan se alistuu pikku nurinan jälkeen muiden asettamiin tavoitteisiin.

Neuvottomuus on käynyt hyvin ilmi ay-johtajien toimista. Vaikka Metalliliiton liittokokouksessa 2004 päätettiin paikallisen sopimisen lisäämistä vastaan, liiton johto kuitenkin sopi asiasta vuoden 2007 TES-neuvotteluissa. Jo mainitussa vappupuheessaan SAK:n Tukiainen tarjosi työnantajille väljempiä raamisopimuksia, jos he vain suostuisivat pysymään tupopöydässä.

Haasteet kasvavat entisestään

Suomalaisen ay-liikkeen edessä olevat haasteet ovat varsinkin EU-jäsenyyden myötä kasvaneet, mutta niihin vastaaminen on koostunut lähinnä jarrutuspolitiikasta. Palkkatulojen osuus kansantulosta on 90-luvulta lähtien kutistunut ja pääoman osuus noussut. (Savela, 17.10.2006). EU:n uusi perussopimus ei tunnusta lakko-oikeutta, ja jo nyt on olemassa EU-oikeuden päätöksiä, jotka eivät lupaa hyvää. (Seppänen, UV 1/2008.)

EU-jäsenyyden myötä hyvinvointivaltion rakentaminen yhdessä maassa on osoittautunut mahdottomuudeksi. Suomalainen malli on aina perustunut sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja kommunismia pelkäävän työnantajaleirin kansalliseen yhteistyöhön, mutta tälle ei enää ole edellytyksiä. Työnantajat ovat sen jo oivaltaneet.

Jos ay-liike haluaa samanaikaisesti ulosmitata pörssikapitalistien voitot ja pitää kiinni palkkatasa-arvosta, on otettava tavoitteeksi “tupo vai liittokierros” -tyylisen mallin ylittäminen. Yhteiskunnan on otettava tuotannon organisointi käsiinsä, jolloin kaikkien palkat voidaan maksaa yhteisestä pussista.

Jos omistajia ei tarvita enää edes palkanmaksuun, tarvitaanko heitä mihinkään?

Lähteet:

EK: Antti Herlin: Toimialoittain kohti yritystasoa (21.5.08)

Kyntäjä, Timo: Tulopolitiikka Suomessa (Gaudeamus, 1993).

IS-STT: EK:n Seppo Riski: Liittokierros todennäköinen (25.4.07)

PAM: Sopimusyhteiskunnan romuttaminen voi johtaa konflikteihin (27.6.08)

SAK: Lauri Ihalaisen katsaus ajankohtaiseen talous- ja työmarkkinatilanteeseen (23.11.07)

SAK:n Tukiainen varoitti ay-liikkeen radikalisoitumisesta (1.5.08)

Savela, Olli: Työtulojen osuus tulokakusta pienentynyt (17.10.06)

Seppänen, Esko: Työntekijöille turpiin UV 1/2008 (15.1.08)

Teknologiateollisuus: Uutta ajattelua työpaikkakohtaiseen sopimiseen (2.3.07)

Turkki, Pekka: “Tuporuumis voidaan joutua vielä elvyttämään” (24.6.08)